Räystähällä linnan

Tuokiokuva menneisyydestä

Taannoin etsiskellessäni muistumia Hämeenlinnan historiasta silmiini osui kuva Hämettärestä vuodelta 1911. Pahaenteisenä Vanajan takana kohoava linna näyttäytyy nykypäivän katsojalle ikään kuin varoituksena murhenäytelmistä, jotka tuolloin 1900-luvun alussa olivat vasta edessä. Kuinka usein olenkaan kiiruhtanut Rantareitillä tuskin vaivautuen luomaan katsetta tuota näkyä kohtaan. Silti tuo näkymä on aivan kuin ikivanha olento, kaupunkimme vanha sija ja tavallaan maisemamme vanhin asukas.

Hämetär 29. kesäkuuta 1911. Näky linnasta on toki jo jotenkin pahaenteinen, mutta silti alue yhä uinuu
tietämättä tulevien vuosikymmenten murhenäytelmistä.

Vanha sanomalehtikuva kaikessa epäselvyydessään tavallaan sopii mainiosti tilanteeseen kurkistaessamme menneisyyteen. Kuvasta sentään erottuu muotoja, jotka ovat jo vuosikymmeniä sitten kadonneet. Rakennuksia on purettu ja rantaviivaa muokattu. Nyttemmin valokuvaa tutkiessani mieleen palautuu hajanaisia muistikuvia oman, tähän seutuun verrattuna lyhyen taipaleeni varrelta. Päällimmäisenä pyrkii tajuntaan muuan armottoman lumipyryn ilta, jolloin olin palaamassa töistä Sairionrantaa kohti Rautatiesiltaa. Lunta oli pyryttänyt liki polviin asti. Askeltaminen oli vaivalloista.

Viti piiskasi kasvoja. Lyhtyjen valo kutistui tavallista heikommaksi. Joen jään toiselta puolelta kajasti heikosti muutaman lampun loiste kadoten välillä miltei tyystin. Hetki oli jotenkin ajaton, koska sää sulki tajunnasta miltei kaikki nykyajan ärsykkeet. Tulin pohtineeksi, millaista elämä onkaan ollut linnan ympärillä kuutisensataa vuotta aiemmin. Jospa olisinkin jään yli kompuroiden päätynyt ajassa taakse kurkistamaan noita ammoin linnassa ja sen kupeella talveaan kyyristelleitä linnanpalvelijoita, käsityöläisiä ja sotilaita. Aivan erityisesti tuolloin mieleeni nousivat jostain syystä tilikirjoihin aikoinaan pistetyt kruununraakit, invalidit ja vanhukset, joille oli myönnetty ylöspito.

Hämeenlinnan vuonna 1900 painetussa kunnalliskertomuksessa on mielenkiintoinen katsaus historiaan. Se päättyy Antti Törneroosin eli Tuokon runoon Birger Jaarlin linna. Tuosta pitkästä runosta tähän yhteyteen lainaan kolme säkeistöä, jotka kuvaavat näkymän nostattamia mielleyhtymiä:

” - - - Vaan mitä tuolla luonnon suloutta

Jylhällä muodollansa varjostaa?

Se kohoutuen kohden korkeutta

Ylpeesti ympärilleen katsastaa.

Syvästi järveen kuvauu sen muuri,

Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille

Se peljättävä, paha kummitus?

Inhoittavalta tuntuneeko sille

Yörauhassansa seudun kauneus,

Kun uhaten näin katsoo kaikkialle,

Järvelle, maalle sekä taivahalle? - - - ”

Hetken runoilija kuvailee rakkauttaan synnyinmaahansa ja pelkoa sortumisesta orjuuteen ja sortoon ennen kuin havahtuu aamun koittaneen ja ajaneen linnalta öisen haamun, pelko väistyy.

” - - - En peljätystä luonnossakaan muussa

Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.

Pelotta lintu likimmässä puussa

Ilolla lauloi aamulauluaan,

Ja itse jylhän linnan räystähässä

Näin pienen pääskysen mä pesimässä. - - - ”

Eteeni tullut valokuva on painettu lehteen siis vuonna 1911. Siinä erottuu selvästi linnan vankilaluonne jo purettuine selliosastoineen. Elettiin aikaa, jolloin sisällissodan kauhut olivat vasta edessä. Silti muurien sisässä oli jo poliittisia vankeja. Parisen vuotta sitten luin venäläistämispolitiikkaa vastustaneesta henkilöstä, joka joutui viettämään aikaansa suljettuna linnaan. Valitettavasti en ole nyt löytänyt tuota tekstiä mistään. Muistiini on silti jäänyt se vaikutus, jonka Kaupunginpuisto oli tuohon vankiin tehnyt: hän olisi tahtonut käyskennellä sen rinteillä, mutta muistot vankeusajalta olivat liian vahvoina vielä hänen matkatessaan myöhemmin junalla kaupungin ohitse.

Kuin sattumalta olen selaillut Larin-Kyöstin runokokoelmaa Lauluja Wanhasta Kaupungista, joka painettu vuonna 1912 eli vuotta tätä valokuvaa myöhemmin. Kuten tunnettua, Larin-Kyöstillä oli erityinen suhde linnan seutuun ja Kaupunginpuistoon hänen synnyinkotinsa sijaittua puiston kupeella. Niinpä sopinee tässä yhteydessä lainata teoksesta runoa Maisema. Tässä runossa hehkuvat pahaenteiset sävyt:

” Kaupungin ympärillä seutu synkkenee,

jo lumi siintäin tummuu lahden jäällä,

punoittaa kolme veriruskeeta hattaraa

kahden kaameen linnantornin päällä.

Tien syrjäss´ alastonna huokaa poppeli,

kuin paarivaate hohtaa harmaa hanki,

vankilan kello lyö nyt viittä, - ristikosta

katselee kauvas yksinäinen vanki.

Mitä hän miettii kammion kurja asukas

varpusen visertäissä räystään alla?

Kai miettii: miksei päivä laske itään,

tai ehkei mieti enään yhtään mitään.

- Kunnaalla seisoo sähkölennätinpylväät

niinkuin kolme ristiä Golgatalla.

Palotornista tuli jo välähtää,

ristikon aukosta katoo pää.”

Kauan saivat vangit tähyillä linnassa lintuja. Ei kulunut kymmentäkään vuotta ennen kuin sisällisota loppuselvittelyineen toi vankileirin. Toisen maailmansodan ajan poliittiset vangit ovat oma tarinansa. Kasarmialueella asuneet ja varttuneet ovat elävästi muistelleet tuota omanlaistaan pienoisyhteiskuntaa muistelmateoksessa Kasarmin kosketus. Tuosta kirjasta on ponkaissut silmiini etenkin kertomus jatkosodan jälkeen Neuvostoliittoon palautetuista inkeriläisistä. Heitä oli kaikkiaan runsaat kaksituhatta samaan aikaan kuin Lapin sota oli yhä käynnissä. Voi vain kuvitella sitä ahdistusta, joka tuolloin linnan liepeillä vallitsi.

Niin paljon mahtuu yhden lehtikuvan ja nykypäivän väliin. Sitä palaa tavan takaa pohtimaan kuljeskellessaan linnassa. Kyyhkyjen siivenlyöntien äänet kaikuvat sisäpihalla, ja joskus saattaa nähdä saalistavan haukan kaartelemassa kivimuurien rajaaman maiseman yllä. Linnut eivät ole jättäneet linnaa.

 * * *

Lähteet:

Kunnallis.historiallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista. Kaupungin valtuuston päätöksen mukaan toimittanut Tyko Hagman. 1900

Larin-Kyösti. Lauluja Wanhasta Kaupungista. 1912

Kasarmin kosketus. Kulkulupa onnelaan. Toimittanut Leena Koivuneva. 2003

Kiianlinnan ympäristössä, Hiiden mailla

Tämän retken pontimena olivat Akseli Salokanteleen sanat teoksessaan Vanajan kirja I hänen kuvatessaan 1950-luvun puolivälissä maisemaa matkattaessa Harvialan kautta kohti Turenkia:” Tätä laajaa tasannetta reunustavat lännen puolella Annakantorni, Lehivuoren, Harjuvuoren, Kiianlinnan ja Inkalinnan metsäiset harjanteet, joiden juurella välkehtii Vanajaveden kapea ja mutkitteleva pinta. Kaiken tämän yllä leviää lämpimän, aurinkoisen ilman auer harsomaisen kevyenä ja ohuena”. Juuri poikkeuksellisen hieno toukokuinen päivä vaikutti erityisen soveliaalta lähteä tutkailemaan vaikutelmia noilta seuduilta.

Polku kiertää Raimansuon laitaa.

Kevään yllättäen suorastaan ryöpsähtäessä kautta maiseman oli oiva ajankohta lähteä omalle luontoretkelle tähyilemään kohti Vanajaveden laaksoa ja Hiidenjokea. Mainitusta linja-automatkasta poiketen lähdin aamulla polkemaan suoraan kohti Miemalaa saapuakseni Rastilaan luoteesta. Sivuutin Hämeenlinnan Myllymäen ja suuntasin vanhan 3-tien laitaa etelään. Aurinko lämmitti pikaisesti ilmaa pilvettömältä taivaalta kevyenliikenteenväylän päättyessä Miemalantiehen. Reitti oli tuttu aiempien vuosien pyörälenkeiltä, joten saatoin taittaa taivalta tasaiseen tahtiin. Nykyaikaisesti rakennettu ympäristö ei vielä sanottavammin johdatellut tunnelmia muinaisia aikoja kohti, mutta uskoin tilanteen muuttuvan päästessäni Rastilaan, viimeistään kääntyessäni metsään.

Maisema tienvarressa oli tuntuvasti muuttunut muutaman viime vuoden aikana hakkuiden vuoksi. Sinänsä matka taittui sen verran joutuisasti, että olin tuota pikaa Sälilammentien risteyksessä. Ensimmäiseksi etapiksi muodostuivat Raimansuonkalliot. Ne erottuivat selvästi tien laitaan, vaikka matkaa heinikkoisen taimikon ylitse oli jonkin verran. Katsetta kiinnitti niiden olemus, joka toi mieleen jonkinlaisen varustuksen. Aivan niin kuin metsänrajassa olisi ollut pieni kivistä kyhätty linnake. Päästyäni viimein etumaisen kallion äärelle erotin myös toisen sen viereltä, joten saatoin kartasta määrittää niiden nimet. Ilman puustoa rinteiden jyrkkyys olisi käynyt vieläkin ilmeisemmin selväksi.

Raimansuonkalliot ovat kuin kaksi varustusta metsämaan ja suon välissä. Vaikka puusto hiukan niitä
kätkee, toinen niistä erottuu selkeästi Sälilammentielle.

Täytyi tietenkin kavuta lähimmän kallion laelle. Vaikka puuston vuoksi näköalat jäivät rajoitetuiksi, jo alkoi saada mieleensä tiettyä tunnelmaa. Raivaamalla puustoa olisivat muinaiset asukkaat saattaneet jo joltisenkin pitää puolensa tälläkin paikalla kyhäämiensä varustusten suojissa. Keihäät ja nuolet olisivat hyvinkin saattaneet pidätellä tunkeilijoiden kiihkeimpiä mielihaluja. Suonlaidan ja kallioiden välistä kaartui puiden varjostama polku. Jospa kulku kaupungista olisikin ollut ainoastaan tuollaista reittiä! Olin saanut polkea herroiksi päällystettyä maantietä. Entisaikojen taivaltajat olivat väistämättä kiinteämmin yhteydessä reittiensä ympäristöön kuin me nykyajan koheltaen kiiruhtavat.

Palattuani maantielle otin suunnan kohti Annakantornia. Hyvän aikaa poljettuani sain todeta nimen viitanneen lähinnä kärrytiehen, jota pitkin olisin päässyt takaisin Rastilantielle. Luoteesta lähestyttäessä tien linja näytti johtavan suoraan johonkin pihamaalle, joten käännyin takaisin ja kiersin Sälilammentien kautta takaisin isommalle maantielle. Rastilassa toki huomasin mainitun Annakantorniksi nimetyn kärrytien sukeltautuvan idyllisesti rakennusten välistä esille. Ilmeisesti olisin siis päässyt siitä suoraan jatkamaan matkaani kohti Kiianlinnantietä.

Ensimmäinen näkymä länsilounaaseen alkaessani nousta kukkuloille. Tämä taitaa olla lähinnä sitä, mitä
Salokannel kirjassaan kuvasi.

Ehtiessäni seuraavaan kääntöpaikkaani päivä oli jo ehtinyt lämmetä varsin kesäiseksi. Tienviitta osoitti kohti Kiianlinnaa. Jatkaessani osoitettuun suuntaan en kuitenkaan huomannut missään seuraavaa ohjetta, joten päädyin suoraan Kalpalinnan laitaan. Tarkasti sanottuna Kiianlinna kaiketi tunnetaan nykyään Kalpalinnana, vaikka yksittäisillä mäenhuipuilla onkin omat nimensä. Jotain on toki jäänyt yhä jäljelle muinaislinnasta. Ympäristöä on kuitenkin muokattu niin voimallisesti, että kulkija saattaa vain arvailla, miltä seutu onkaan näyttänyt satoja vuosia aiemmin. Jäljelle jääneet kukkulat reunustavat suurta hiekkamontua kuin kupinreunat.

Panoraama pohjoiskoilliseen. Keskellä pilkottaa Hiidenjoki.

Siinä vaiheessa seisauttaessani polkupyöräni pohdin, mistä voisin tarkistaa nykyajan kulkijan näkymät kohti viljavainioita. Salokannel on kirjassaan niin mainiosti kuvannut yli kuuden vuosikymmenen takaisia tunnelmia. Lähtiessäni kiipeämään rinnettä päädyin puolivahingossa loppukevään päivänpaahteessa väreilevän laskettelurinteen laitaan. Sieltä ainakin saattoi nähdä rinteiden juurella levittäytyvät pellot ja taivaanrannan metsät. Viikonlopun aamupäivä oli sen verran unelias, ettei missään näkynyt ihmisiä liikkeellä. Otettuani valokuvat eri ilmansuunnista lähdin etsimään itse Kiianlinnaa ja paikalle erityisiä, pitkänomaisia syvänteitä reunustavia loukkoja.

Maiseman avaruus levittäytyy länsilounaaseen.

Niin kuin myöhemmin karttaa tarkasti tutkittuani sain huomata, kuljin aluksi Kiianlinnan ohitse ja päädyin suoraan Annakanmäen ja Vorokkilukon maastoon. Heti tieltä poistuttuani löysin polut, jotka mutkittelivat ylös ja alas rinteiden lomitse. Kylien äänet katosivat jonnekin etäisyyteen, ja jälleen sain kuvitella, mitä on ollut suunnistaa tuossa maastossa ennen automobiilien sun muiden konevoimalla puksuttavien laitteiden aikakautta. Koska hiekkakuoppakin oli jäänyt jonnekin metsäisen harjanteen taakse, oli helppoa ravistaa mielestään nykyajan ihmisten liki brutaali tapa muovata asuinseutujaan. Samalla korostui mielessä tuntemus, että väkivalloin jalan tai ratsain tähän maastoon tunkeutunut olisi ollut sangen hankalassa asemassa puolustajaan nähden. Eipä siis ihme, että Kiianlinna on mainittu puolustus- ja pakopaikkana.

Polut johtavat harjulukkojen maastoon. Täällä luonto tarjoaa kätköpaikkoja katseilta.

Palatessani takaisin tielle, Kiianlinnaksi nimetty kukkula erottui selvästi hiekkamontun takaa lounaasta päin katsottuna. Vaikka kukkulalla on sankka metsähattu päällään, jyrkät rinteet kielivät puolustautumismahdollisuuksista. Talsiessani pölyistä tietä tähyilin hiekkamontun paljaita rinteitä ja pohdiskelin, kuinka paljon maata rinteiden kupeelta onkaan otettu. Oli vielä löydettävä reitti ylös kukkulalle, sillä tottahan oli edes käytävä kulmakunnan kuuluisimmalla huipulla. Kiianlinnantiestä erkanee kukkulan juurella pohjoiseen vielä pienempi, kartalla etukenoon lysähtäneen L-kirjaimen muotoinen kärrytie, jonka varrelta löysin reitin tarvittavalle polulle. Luoteisreunassa rinne oli aavistuksen muita suuntia helppokulkuisempi.

Kiianlinna etäältä ja kukkulan laelta.

Jyhkein maisema avautui Kiianlinnalta kohti
Vorokkilukkoa. Rotko painuu metsän
peittämänä syvyyksiin.

Pikainen silmäys paljasti puuston haittaavan näkymiä, varsinkin Turengin suuntaan. Erityisen jyrkästi seinämä vietti kohti Kiianlinnantien risteystä. Maallikon katse joutui jonkin verran pyyhkimään maastoa ennen kuin erotti syvänteitä kukkulan laella; tuskin ne olivat luontaisia. Epäillen lopputulosta näpsäisin valokuvia kaikista ilmansuunnista. Myöhemmin kotona otoksia tarkastellessani sain yllättyä lähinnä Vorokkilukon suuntaan ottamastani kuvasta, jossa Harjunrinteiden jyrkkyys ja rotkon synkän tiheä kasvullisuus näkyivät sangen hyvin. Varsinainen lukko seutu onkin ollut muinaisen puolustajan kannalta tasankonsa keskellä. Sangen oletettavaa, että varsinkin esihistoriallisella ajalla vainolaiset karttoivat tunkeutumista näille kukkuloille. Ruokaa kyettiin varastoimaan pahan päivän varalle ja kantamaan mukana paettaessa. Entäpä vesi?

Kierreltyäni Kiianlinnan ympäristössä ja todettuani nykyiset näkymät jätin viimeiseksi tutustumisen paikkaan, joka Museoviraston Rekisteriportaalin mukaan on muinoin ollut kultti- ja tarinapaikka. Portaali opastaa paikan sijaitsevan jyrkkien rinteiden puoliympyrämäisesti reunustamana. Kyseessä on Vähä-Hiiden lähde, jonka paikalla nykyään on kaivo. Vesi on kuulemma aikanaan siellä ollut melkein aina jäässä ja virrannut pohjoiseen. Aivan ilmeisesti kyseessä on ollut sangen mystinen paikka ja mikä tärkeintä harjujen kätkemä vedenottopaikka. Tuollainen paikka ei voi olla kiehtomatta Joenhiittä.

Näkymä Kiianlinnalta kohti Turenkia on sangen peitteinen. Vastakkaiselle suunnalle soramontun suuntaan
rinne putoaa erityisen jyrkästi.

Ensiksi oli poljettava harjuilta alas Vähähiidentielle, joka kaartuu harjujen ja Hiidenjoen välissä levittäytyvän peltoaukean läntistä laitaa. Metsästä kahta puolta tietä kantautui vuoronperään kyyhkyjen huhuilua ja palokärkien sielua sykähdyttävää huutoa. Palokärjellä on silläkin kansanperinteessä ollut oma tietty merkityksensä enteiden antajana. Olin saapunut seudun ikiaikaisemman asutuksen sijoille. Niinpä peltoaukealtakin on kaivauksissa löydetty vanhan, jo kadonneen asutuksen jäänteitä.

Alas kohti peltoja vei tie. Metsässä ympärillä huutelivat palokärjet ja huhuilivat kyyhkyt. Luonto sykki
kiihkeänä uutta vuodenaikaansa.

Hiiden seutua. Kuvan vasemmalle puolelle jää Hiidenjoen uoma, oikealle harjut. Ikivanhaa peltoaukeata
halkovan voimalinjan alta on tehty useita muinaislöytöjä ja arkeologisia kaivauksia. Tämä on ikiaikaista
hämäläistä maisemaa. Taustalla Turengin entisen sokeritehtaan piippu, joka oli aikanaan selvä maamerkki,
jonka Salokannel mainitsee olennaisena osana maisemaa.

Siellä kallioisten rinteiden juurella oli hyvä seisahtua tarkastelemaan karttoja ja kuunnella palokärkeä, jonka viimein löysin katseellani kelottuneen puun latvuksesta. Toivoin tapaavani paikallisia asukkaita voidakseni tiedustella mahdollista kulkureittiä muinaiselle lähteelle. Monet muinaismuistokohteet nimittäin sijaitsevat miltei pihapiirissä. Niin kadonnut aika ja nykyhetki lomittuvat toisiinsa. Onnekseni kohtaan ihmisiä, joille voin esittää asiani. Lopulta sain käyttökelpoiden neuvon kiertää ulkoilupolkua hakemalleni alueelle.

Asutuksen ja laskettelurinteiden välistä pääsin kapuamaan harjulle. Vasemmalta sivultani kantautui Kalpalinnan rinteiden alueelle ilmestyneiden ihmisten ja kulkupelien äänet, oikealla puolestaan odotti niin hiljainen, synkkä jyrkät rinteet peittävä metsämaa kuin keväällä vain löytää voi. Kontrasti oli melkoinen laskeutuessani kohti paikkaa, mistä etsin entistä lähdettä. Hätkähdin erottaessani edestäni sammalikosta jälkiä. Jokin koiraa isompi elukka oli ilmeisesti juossut tieltäni näkymättömiin. Vai muinaisten aaveetko olivat myllänneet rinteellä? Lähestyinhän suojaista kätköpaikkaa, jossa rekisterin mukaan oli sijainnut kultti- ja tarinapaikka. Sieltä jos mistä saattaisi löytää henkiä aikojen takaa, muistijälkiä menneistä.

Sieltä syvältä harjunrinteiden kainalosta muinainen lähde lopulta löytyi. Nyt paikalla on sangen arkisen
näköinen kaivo, mutta kulkija saattaa vai aprikoida, millaisia kohtauksia täällä on muinoin näytelty, jos
paikka todella on ennen ollut jonkinlainen kultti- ja tarinapaikka. Ainakin seutu saa mielikuvituksen
liikkeelle.

Vakavasti puhuen päästessäni lopulta rotkon pohjalle kaatuneiden puiden ja paksun, syvänvihreän sammalen keskelle saatoin uskoa lähteen aikanaan sivullisilta salatuksi. Nykyajan ihmiset ovat toki rakentaneet paikalle jopa tien. Matka harjun kautta toi kuitenkin parhaiten lähelle tunnelmaa, jota tavoittelin. Oli vasta alkukesä tai loppukevät, joten sadunomaisuus ei ollut vielä täydessä voimassaan. Kavutessani takaisin harjulle kiipesin samalla ikään kuin takaisin kohti nykyaikaa, pois unohduksen suoneesta tuokiosta, jolloin läsnä oli ollut ainoastaan vuosituhantinen maisema. Ihminen saattaa viiltää merkkejään harjujen kylkiin, mutta aina siellä alla ja ympärillä piilee jotain muuttumatonta.

Kulttuurimuistumia. Laskeuduttuani harjuilta takaisin peltojen ja metsän laidalle saatoin huomata vanhan
koneenosan ja nuukahtaneen heinäladon ikään kuin kulkijan välitilana kohti asutuskeskusta ja nykyarkea.

Kohdealueeni Turengin ja vanhan 3-tien välissä. Paljon on ihmiskäsi vuosisatojen ja varsinkin viimeisten
viidenkymmen vuoden aikana jättänyt jälkiä, vaikka jokin aavistus menneestäkin yhä leijuu.

Itse Vanajaveden laakson tarkkailu sai jäädä muihin kertoihin. Tämän päivän olin ilomielin antanut Hiiden seudun metsäisille harjuille.

* * *

Lähteet:

Lesell. Janakkala Vähä-Hiisi 1 ja 2 Moniperiodisten kohteiden kaivaus.PDF. 2008
Museovirasto-Rekisteriportaali
Salokannel. Vanajan kirja I

Kaupunki odotti jo kesää

Hämeenlinnassa on viime vuosina kohistu suurten ulkoilmakonserttien vuoksi. Toiminta ei kaupungissamme kuitenkaan ole mitenkään tavatonta. Jo vuonna 1911 järjestettiin Kaupunginpuistossa suuret laulujuhlat, joiden toteuttamista ja valmistelua seurattiin suurella mielenkiinnolla muun muassa Hämettäressä kuukausia.

Panoraamakuva torilta laulujuhlien aikaan kesä–heinäkuun vaihteessa vuonna 1911. Kaupungissa vietettiin
todella kulttuurillista kesää, josta jäi merkittäviä muistoja aikalaisten elämäntarinoihin.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

6.5.1911 Hämettäressä uutisoitiin lyhyesti seuraavaa:

”Laululavan rakentaminen on tarjottu urakalla tehtäväksi. Tarjoukset owat wiimeistään ensi torstaina jätettävät pormestari L. Idestamille. Piirustukset owat nähtävänä A. Gust. Skogsterin liikkeessä.

Istuimia varten tarwittawat plankut, luvultaan 700 kpl, on päätetty tilata talonomistaja I. K. Uittamolta Sääksmäeltä, jonka tarjous oli edullisin. Istumia varten tarvittavat pukit on tilattu Turenkin puuseppätehtaalta.”

Juhlille valmistunut laulu- ja soittolava ei jäänyt pitkäikäiseksi, sillä jo 1922 se purettiin. Sen tilalle kasatun uuden lavan pystytettiin vielä kolmas vuonna 1924. Toimeliaisuutta siis Kaupunginpuistossa riitti viime vuosisadan alkupuolella. 

Joenhiisi palaa vielä tapahtumiin puistossa kesän edistyessä.

* * *

Lähteet:

Hämetär 1911

Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Puukottajapoliisi

Keväällä 1911 hämeenlinnalaiset saivat ihmetellä, kuinka viina vei jopa kaupungin poliisilaitosta. Epäilemättä raittiusihmiset saivat tästäkin tapauksesta lisäpontta ajaessaan kieltolakia, joka viimein Suomen itsenäistyttyä aikanaan toteutuikin. Olisi mielenkiintoista tietää, millaista viestiä alkukesän aikana saarnastuolistakin asian tiimoilta on kenties vuodatettu.

Toukokuun alussa 1911 kuohutti pikkukaupunkiamme väkivaltatapaus, joka ravisteli tuntuvasti poliisivoimiamme. Eräänä yönä torstaita vasten lähellä puoltayötä oli kirjaltaja L tovereineen kotimatkalla Myllymäkeen. ”Kuivalla sillalla” Kaivokadun kulmassa hänen kimppuunsa kävi mies ensin kaataen maahan ja sen jälkeen huitoen partaveitsellä yli kymmensenttisen haavan takamukseen.

Hätkähdyttävän tapauksesta teki se, että tuolloin poliisi oli jo paikalla, koska hyökkääjä oli virantoimituksesta vapaana ollut poliisi! Kaiken lisäksi rähisijällä oli mukanaan toinen poliisikonstaapeli. Uhrin huutaessa apua mainitut poliisit säntäsivät pakosalle. Heidän virkaveljensä saivat toimittaa kirjaltaja L:n paikattavaksi ja vielä samana yönä pidättää päällekarkaajat.

Sanomalehti Hämetär kuvaili, että liikuttuneessa olotilassa ollut konstaapeli M. tunnusti teon, joka oli kostoa riidasta, joka oli sukeutunut miesten välille Kaupunginhotellin niin kutsutussa ”Pesutuvassa” ilmeisen runsaan väkijuomien nautiskelun yhteydessä. Jo ennen sillankupeella tapahtunutta hyökkäystä M. oli tuuppinut kirjaltajaa kaupungilla.

Sanomattakin on selvä, että rähisijäpoliisit erotettiin poliisilaitoksesta ja haastettiin raastupaan. Hämeenlinnan poliisivoimien peräti surkeata tilaa kuvasteli vielä kolmannenkin konstaapelin päätyminen ulos virastaan, koska tämä oli vääristellyt tapauksesta antamaansa ilmoitusta suojellakseen veitsen kanssa heilunutta entistä konstaapelia.

Rikoksen uhrin tila sentään oli sairaalassa tyydyttävä.

Tapauksen ensimmäinen käsittely kesäkuun puolivälissä tyssäsi erään todistajan mainetodistuksen puuttumiseen. Heinäkuussa puolestaan entiset poliisit eivät olleet saapuvilla raastuvanoikeuden istunnossa, vaan heidät oli velvoitettava saapumaan seuraavaan käsittelyyn 300 markan uhkasakolla ja lisäksi maksamaan poissaolosta 100 markkaa. Elokuussa saatiin tuomiot viimein julistetuksi. Entinen konstaapeli W. vapautettiin todisteiden puutteessa, mutta M. tuomittiin pahoinpitelystä 2kk vankeuteen sekä juopumuksesta 40 mk sakkoon. Lisättynä poissaolosta määrätyllä sakolla sai vastaaja yhteensä 2 kk 20 pw vankeutta. Sitäpaitsi hänet velvoitettiin suorittamaan kipurahoja 100 mk, kuluja 50 mk ja todistajain palkkioita 20 mk.

Niin oli juopottelu ravintolassa aiheuttanut Hämeenlinnan poliisivoimille kolmen miehen tappiot ja huonolla onnella uhri olisi saattanut menehtyä . 

 * * *

Lähteet:

Hämetär 1911, HMA

 

Kummitteleva pääkallo ja merkillinen kuriositeettikokoelma

Elämä yli sadan vuoden takaisessa Hämeenlinnassa ei suinkaan ollut niin puuduttavan yksitoikkoista kuin virkamiesten pikkukaupungissa olisi saattanut olettaa. Vilkaisu vuoden 1911 Hämetär-sanomalehtiin antaa sangen eloisan mielikuvan.

Alkuvuodesta 1911 kerrottiin erään ”jaappanilaisen” seikkailuista kaupungissa. Itse asiassa kyseessä oli muukalaisen pääkallo. Sen oli muuan venäläinen upseeri tuonut sotasaaliinaan Japanin sodasta. Mainitun sotilashenkilön mielestä hiljainen kumppani ei ollut saanut tarpeeksi aurinkoa; luiden piti haalistua. Niinpä hän asetti tuntematon””jaappanilaisen” hymyilemään liiterinsä katolle. Moinen ulkoilu ei suinkaan jäänyt naapureilta huomaamatta. Nämä säikähtivät vallan tavattomasti ja kiikuttivat kallon kainalossaan poliisikamarille, mistä upseeri joutui sen noutamaan ja selvittämään asian.

* * *

Kesällä kaupunkiin saapui kokonaista kahdeksaksi päiväksi Niels Nielsen ja Hartkopfin Panoptikon ja Anatominen museo, vahamuseo hirvityksiä ja kummajaisia täynnä. Kunnon hämeenlinnalaisetkin saivat tavata niin kuuluisia henkilöitä kuin luonnonoikkuja vahaan ikuistettuina. Tavattavissa oli muun muassa Saksan keisareita ynnä muita kruunupäitä tai pelastusarmeijan kenraali Booth. Läsnä, oli myös ilmapurjehtija, kapteeni Rolla. Uutuutena aikaansa seurannut museo oli liittänyt kokoelmiinsa Dreyfussin ja kirjailija [Emile] Zolan. Väärennetyin todistein Pirunsaarelle tuomitun upseerin, kapteeni Alfred Dreyfusin ja kuuluisan kirjailijan tarinat olivat kietoutuneet yhteen vuosisadan vaihteen suuressa skandaalissa. Dreyfus oli lopullisesti vapautettu 1906 eli muutamaa vuotta aiemmin kuin museo poikkesi Hämeenlinnassa.

Anatomista osastoa kuvailtiin suurimmaksi matkoilla nähdyksi. Pari mitaliakin oli kuulemma tullut Pariisin maailmannäyttelystä.

Mikäli kruunupäät ja kirjailijat lähinnä haukotuttivat tarjolla luvattiin olevan apina-, karhu-, lammas-, pöllö- ja sikaihmisiä. Siinä seurassa taisivat yhteenkasvaneet kaksosparit eri tiloissaan vaikuttaa vähemmän säpsähdyttäviltä kuin yleensä.

Uutuutena kutsuttiin väkeä katsomaan La Bella Irenaa eli tatueerattua amerikkalaista naista. Nähtävillä oli myös Juliana Patrona, karvainen nainen lapsineen.

Gorilla-apinapari oli ryöstänyt kaksi tyttöä, mikä näky epäilemättä oli sangen puistattava.

Elettiin toki maailmanaikaa, jolloin moisella viihdykkeellä oli oltava myös pintakuohua syvällisempi siveellisyyttä kohottava opetustehtävä. Niinpä nähtävillä oli erityisiä ryhmiä, joiden oli määrä koskettaa kävijöiden sisintä. Mainoksessa mainittiin erityisesti Paha tie eli kuvaus elämästä kiusausten ja lankeemuksen kautta.

Erityisesti seitsemän ryhmää odotti tilaisuutta vavisuttaa hämeenlinnalaisten sieluja:

1. ryhmä: Onnellinen koti. Kiusaaja
2. ryhmä: Lankeemus. Ravintola
3. ryhmä: Rikos
4. ryhmä: Vangitseminen
5. ryhmä: Kuulustelu murhatun ruumiin vieressä
6. ryhmä: Hyvästijättö vankilassa
7. ryhmä: Mestauslavalla

Kun katsoja oli näin saatu näkemään elämän brutaaleja sävyjä, saattoi siirtyä ihmettemään luomakunnan ihmeitä, joita edusti muun muassa tippukiviluola. Nähtävissä oli myös kukkaistyttöjä eksyksissä ja kauneuskokoelma maailman kauneimmista naisista. Syystä näyttelystä otaksuttavasti keskusteltiin vaikkapa Vainikaisen kahvilassa vielä viikkoja myöhemmin.

* * *

Lähteet:

Hämetär 1911, HMA

Muuttuneet rajat

eli hiukan Hämeenlinnan kuntaliitosten historiaa

Maaliskuun 25. päivänä 1966 saatiin sanomalehdestä lukea Hämeenlinnan ottavan historiassaan merkittävän uuden askeleen. Valtioneuvosto oli tehnyt päätöksen hevosenkengän lailla kaupunkia kolmelta suunnalta reunustaneen Vanajan kunnan liittämisestä pääosin Hämeenlinnaan; osia lakkautettavasta kunnasta saivat myös Janakkala, Renko ja Hattula. Tietyllä tavalla kyseinen kuntaliitos ja varsinkin vuonna 1948 tapahtunut Hämeenlinnan maalaiskunnan liittäminen Hämeenlinnaan olivat huomattavasti järisyttävämpiä muutoksia pikkukaupungin elämässä ja tulevaisuudessa kuin vuoden 2009 suurliitos.

Perjantaina 25.3.1966 saatiin lukea merkittävästä uutisesta, josta tuli Hämeenlinnan seudun kehityksen
merkkipaalu ja suunnannäyttäjä seuraaviksi vuosikymmeniksi. Maalaiskaupungin kasvot alkoivat muuttua
yhä kiihkeämmin.

Hämeenlinnan kaupungin rajojen kehitys ja kamppailu itse kaupungin olemassaolon turvaamisesta on siksi monipolvinen, että sitä on turha edes yrittää yhdessä kirjoituksessa tyhjentävästi selvittää. Vanajan liittämisestä pian täyttyvät vuosikymmenet ovat kuitenkin oma syynsä hahmotella kehitystä viimeksi kuluneiden liki sadan vuoden aikana. Rajakehityksen ymmärtäminen on edellytys lähdettäessä etsimään kaupungin asuntoalueiden historiaa. 1900-luvun alkupuolen pikkukaupunkilaiset ällistyisivät nähdessään nykyisen Hämeenlinnan olosuhteet. Samalla täytyy tietenkin muistaa elinympäristöän ja maailmanajan tyystin mullistuneen 1920-luvulta meidän päiviimme.

Viime vuonna käsittelin blogissani muun muassa kaupungin sähkövalaistuksen alkuvaiheita 1800- ja 1900-luvun taitteessa. Teollistuminen oli tuolloin vasta ottamassa ensimmäisiä teknisiä harppauksiaan. Kun kaupunki päätettiin 1777 pitkällisen ja piinallisen kädenväännön jälkeen siirtää Saaristen kuninkaallisen latokartanon maille, sillä oli takanaan kehitystä jarruttanut tilanahtaus ja naapureiksi jäivät yhä valtion virkatalot Hätilässä ja Ojoisilla. Esteet laajentumiselle jäivät, vaikka seinät toki etääntyivät hiukan aiempaa kauemmaksi.

Lähestyttäessä toisen maailmansodan mullistavien seurausten aikoja kaupungin alue rajoittui nykykaupunkilaista kenties ällistyttävänkin pienelle alueelle, joka ilmenee kartasta 1. Kaupunginisät olivat toki pyrkineet kasvattamaan maa-alaa onnistuen muun muassa saamaan vuoteen 1913 mennessä pakkolunastukseen maa-alueen rautatieaseman ja kaupungin välistä Hätilän virkatalolle kuuluneen alueen. Mainittu maa-ala sai pitkällisen prosessin vuoksi nimensä Kiistala. Tultaessa 1920-luvulle tavoitteena oli saada lisäalueita Ojoisten virkatalosta. Mainittuun asiaan liittyen Hämeenlinnan maalaiskunnan arkistosta löytyy kunnanvaltuuston asettaman valiokunnan kielteinen lausunto läänin maaherralle syyskuulta 1920. Koska tuosta asiakirjasta löytyy sangen konkreettisesti esimerkkejä tuolloin vallinneista olosuhteista ja aluemuutosten herättämistä epäluuloista mainittuna ajankohtana, on lausuntoon syytä perehtyä.

Kartta 1. Rajamuutokset 1948-1967. Hämeenlinnan alueellinen kehitys kuluneina vuosikymmeninä on ollut
varsin huikea.Samalla maaseutu on saanut vetäytyä yhä kauemmaksi asuntoalueiden vallatessa yhä uusia
peltoaukeita.Etenkin ennen vuotta 1948 vallinneet rajat olivat lähes kuristavat. Tuolloin tosin asukasluku
oli murto-osa nykyisestä. Ratkaiseva pontimena kehitykselle voitaneen pitää sotien jälkeistä kiihkeätä
muuttoliikettä.

Lausunnon johtoajatuksena on huoli maalaiskunnan elinehtojen säilymisestä. Käsiteltävänä oli pyrkimys vaihtaa maa-alueita Ojoisten ja Hätilän virkataloista Hämeenlinnan kaupungin Padasjoen pitäjässä omistamaan Verhon kartanon maihin. Lausunnosta ilmenee alun alkaen kyseessä olleen koko Ojoisten ja Hätilän alueen vaihto metsineen päivineen ja ehdotuksen supistuneen koskemaan virkatalojen kotipalstoja. Maalaiskunnan asettaman valiokunnan näkemyksen mukaan ehdotus oli muuttunut kunnan kannalta jopa entistä epäedullisemmaksi. Vilkaisu karttakuvaan 1 osoittaakin, mitä aluevaihto olisi merkinyt jo entisestään sangen hajanaiselle maalaiskunnan alueelle riistäen elinvoimaisimmat osat.

Huolta kannettiin maalaiskunnan syrjäalueiden torppareista. Samassa yhteydessä valiokunta otti esille koululaitoksen ongelmat, mikäli Hätilän ja Puistolan koulut olisivat siirtyneet kaupungille. Maalaiskuntalaiset pelkäsivät joutuvansa rakentamaan uuden koulun. Avoimeksi olisi jäänyt muun muassa Kirstulan alueen koululaisten koulupiiri näiden kuuluttua Puistolaan eli Ojoisiin. Kuntaan olisi jäänyt valiokunnan arvion mukaan tuskin 700 asukasta liki 1500 ihmisen siirtyessä kaupunkiin, 2 kartanoa ja kolme pientä kylää, joten koulunkäynnin järjestelyn käyminen liki mahdottomaksi oli kielteisen lausunnon terävänä argumenttina. Nykypäivän lukijalle kiintoisana yksityiskohtana mainittakoon valiokunnan toteavan lausunnossaan maalaiskunnan tarjonneen koululaisille kirjat ja koulutarpeet ilmaiseksi, mitä etua kaupunki ei ilmeisesti suonut. Huolena oli siis myös köyhien perheiden asema lastensa kouluttamisessa.

Maalaiskunnassa pelättiin myös köyhäinhoitokustannusten kasvamista maksukykyisen väestön vähetessä. Virkatalojen vuokralaiset kammosivat kajoamista etuihinsa ja oikeuksiinsa. Samoin huolissaan olivat alustalaiset. Mielessä kummitteli vuoden 1915 virkatalojen vuokralle asettamista koskeneen asetuksen alustalaisille suoneiden oikeuksien häviäminen maanvaihtojen myötä. Vaadittiin, että vuokra-alueiden lunastaminen itsenäiseksi olisi sallittu eduskunnassa työn alla olleen lain vuokralaisten itsenäistymisestä astuessa voimaan.

Maalaiskunnan asettaman valiokunnan lausunnossa vuonna 1920 suunniteltuun aluevaihtoon kaupungin
kanssa elää vielä vahvasti vanha agraariaika ja elinolot, joihin seuraavat kaksi vuosikymmentä
toivat jo ratkaisevan muutoksen.

Maalaiskuntalaiset ottivat myös kantaa kaupungin väitteisiin tilanahtaudesta toteamalla kaupungilla olevan yhä runsaasti rakentamatonta maata. Useita tontteja todettiin olevan järjestämättä ja kortteleita rakentamatta. Valtiolta pakkolunastetulla alueella otaksun viitatun ainakin Kiistalan alueeseen. Samoin muistutettiin Sairion alueesta ja hiljattain Jaakkolan talosta [ilm. Kankaantaka] ostetusta 14,56 hehtaarista. Valiokunta kiisti myös kaupungin läpi kulkevan, muka Ojoisten ja Hätilän virkataloihin kuuluvan vesireitin supistavan kaupungin satama-aluetta haitaten kauppaa, teollisuutta ynnä asutusta. Valiokunnan mukaan vesireitin molemmin puolin olevan maa-alueen, yhteensä 4 km, omisti Hämeenlinnan kaupunki. Me voimme aprikoida argumenttia tarkastelemalla vaikkapa karttakuvaa 1. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tässä yhteydessä lausunto kertoi aikeista rakentaa Hakalan torpan maille raakasokeritehdas. Tuon Hakalanniemen alueen katsottiin olevan ainoa, vähäisesti kaupungin teollisuutta lisäävä maanvaihdon seuraus.

Vielä lausunnossa mainitaan paheellisina pidetyt ”esikaupungit” , joiden syntymiseen virkatalojen hallinnan vaihdon ei katsottu vaikuttavan. Päinvastoin Hakalan maalle aiotun tehtaan pelättiin synnyttävän Kirstulan rajalle uuden paheiden pesäkkeen. Itse asiassa virkatalojen uskottiin olemassaolollaan estäneen pahimmat siveyden ja terveyden romahtamiset. Lopuksi lausunnossa varaudutaan vastustetun aluevaihdon toteutumiseen vaatien kaupunkia osallistumaan virkatalojen asukasluvun mukaan maalaiskunnan velkoihin, alustalaisten etujen ja oikeuksien turvaamista, Hätilän ja Puistolan koulujen opettajien virkaetujen – peltomaan ja lehmän laitumen – pysyttämistä entisellä kannalla.

Sota seurauksineen, väestön muuttoliike ynnä elinkeinorakenteen muuttuminen jne. ravistelivat Hämeenlinnankin seutua. Niin kuin Teerijoki kirjassaan toteaa tultaessa 1940-luvun alkuun olivat ajat ja kuntien velvoitteet siksi paljon muuttuneet, ettei maalaiskunta enää vastustanut kesäkuussa 1941 pidetyssä kunnanvaltuustonsa kokouksessa vuonna 1948 toteutunutta kuntaliitosta. Tuolloin noin 90% maalaiskunnasta siirtyi Hämeenlinnaan, 6% Vanajaan ja Viialankulma lounaasta, n. 4 % Renkoon.

Vanajan entinen kunnantalo.
Täällä (Lukiokatu 14, 16 ja 20) otettiin 24.3.1966 klo 14.30
vastaan tieto valtioneuvoston päätöksestä koskien
kuntaliitosta.

Tultaessa 1960-luvun lopulle oli aika ajanut jo Vanajankin kunnan ohitse. Ajan eetoksesta antaa hyvän kuvan vuoden 1966 maaliskuun 25. päivän Hämeen Sanomien selaaminen. Noin puolet Vanajasta liitettiin siis Hämeenlinnaan, suurimman osan toisesta puolikkaasta sai Janakkala Hattulan ja Rengon tyytyessä rippeisiin. Se tiesi väkiluvun kasvua yhdessä yössä 5000 asukkaalla. Kaupunginjohtaja Jakko Vuorisen mukaan uusi aikakausi oli alkamassa. Ilman kuntaliitospäätöstä hänen mielestään olisi 20 vuodessa ollut edessä jopa kaupungin kuolema. Hän vertasi päätöstä kaupungin siirtämiseen vuonna 1777. Samalla hän kuitenkin rauhoitteli vanajalaisia ”Vanaja-nimi ei kuitenkaan missään tapauksessa häviä historiasta, sillä siitähän tulee merkittävä kaupunginosa ja sen historiaa tullaan vaalimaan samanlaisella huolella kuin tähänkin asti...” Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin voimme arvioida, kuinka kaupunginjohtajan sanat ovat pitäneet paikkansa.

Kuvaajan selän taakse jäävät sekä Lahdensivuntie että Mehiläisentien katkaissut moottoritie. Näkymä
Virvelin suuntaan vuonna 2014. Tästä kulki Hämeenlinnan vuoden 1952 opaskartan mukaan kaupungin ja
Vanajan kunnan raja. Vasemmalla kaupunkialue ja oikealla Vanaja. Aavistus vanhasta on yhä maastossa
nähtävissä. Samalla nuorikin asukaspolvi saattaa halutessaan mielessään hahmotella aikanaan kovin
ahtaan kaupunkialueen mittasuhteita.

 

Valtioneuvosto teki päätöksensä torstaina 24.5.1966. Vanajan kunanntoimisto otti vastaan puhelun klo 14.30. ”Kuin sattumalta” ylimääräiseen kokoukseen kutsuttu Vanajan kunnanhallitus sai viipymättä tietoonsa historiallisen päätöksen. Kunnanhallituksen puheenjohtaja Leo Lustre kertoi kunnan luottamushenkilöiden yksimielisesti uskovan päätöksen olevan hyvä asia. Jo kahden-kolmen vuoden ajan kunnassa ollut kestämätön tilanne ja päätöksen odottaminen olivat vaikuttaneet asioiden hoitoon. Pakkopäätöksen uskottiin koituvan kuitenkin koko alueen hyväksi. Toki historiallisten arvojen menetys kunnan katoamisen kautta myönnettiin. Samalla todettiin veroäyrin nousevan kolmella pennillä, joten entisille vanajalaisille oli luvassa myös henkilökohtaisia vaikutuksia kuntaliitoksesta. Raskaimmin seuraukset olivat tulossa pienituloisten kannettaviksi.

Vanajan väki valmistautui auttamaan ja tukemaan kaikin voimin alueensa taloudellista kehitystä – vaikka sitten ”lojaalina oppositiona”.

Niin siis otettiin päätös vuoden 1967 kuntaliitoksesta vastaan. Luonnollisesti muutoksen vaikutuksiin ja uusien kaupunkilaisten elämää palattiin aikanaan tarkastelemaan liitoksen tapahduttua. Eri lähteistä ja ympäriltämme voimme tarkastella, kuinka kuluneet viisi vuosikymmentä ovat seutukuntaamme kohdelleet. Nähtäväksi ja koettavaksi jää, millaisia tarinoita kirjoitetaan ja kerrotaan vuonna 2059. Millaisessa Suomessa tuolloin eletään? Yksi asia on selvä, rajat ovat kautta aikain liikkuneet ja maanomistajat vaihtuneet. 

Kartta 2. Vuoden 2009 kuntaliitoksessa Hämeenlinna imaisi sisäänsä Rengon, Kalvolan, Hauhon, Tuuloksen
ja Lammin kunnat. Samassa yhteydessä Janakkala ja Hattula päättivät jäädä kuntaliitoksen ulkopuolelle.
Siksi syntynyt suurkunta on sangen repaleinen. Lisäksi Hattula joutui luovuttamaan erityisellä pakkoliitos-
päätöksellä kaistaleen lounaisesta päästään, jotta uusi kaupunkialue olisi hiukan yhtenäisempi.

* * *

LÄHTEET:

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Teerijoki. Hämeenlinnan historia ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle

Hämeen Sanomat 25.3.1966

Hämeenlinnan maalaiskunnan arkisto. HMA.

Talotkin ovat kulkeneet

Monet meistä varmaan tahtoisivat nähdä rakennukset muuttumattomina keskellä kuohuvia aikoja, maamerkkeinä elonsa taipaleella. Näin ei valitettavasti ole. Myös talot ovat kautta vuosisatojen joutuneet jättämään synnyinsijansa. Kenties nykypäivinä täytyy erityisesti suunnitella talo siirtokelpoiseksi, mutta vanhanajan asumukset olivat sellaisia enimmäkseen jo syntyjään. Hämeenlinnankin kaupunkikuvasta ja historiasta löytyy hiukan pintaa raaputtamalla mielenkiintoisia vaellukselle joutuneita rakennuksia.

Kuuluisa Vainikaisen kahvila ja talo, josta olisi voinut tulla vanhan Hämeenlinnan tuhoamisen symbolin sijasta
historiastaan tietoisen, Suomen vanhimman sisämaakaupungin vertauskuva. Rakennuksen juuret ulottuivat
ilmeisesti aivan linnan kupeelle, pitkälle 1700-luvulle asti. Sitä kyllä koetettiin vielä uudelleen siirtää, mutta suunnitelmat kariutuivat ja hirret lahosivat Linnanpuistossa.
Kuvan julkaisija Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Ensimmäisenä esimerkkinä mainittakoon Ojoisten kartanon kaksikerroksinen, puinen päärakennus, jonka Pietari Brahe määräsi siirrettäväksi kaupunkiin raatihuoneeksi käydessään paikkakunnalla 8.-12.3.1650. Toki tupia ja aittoja oli varmaan sitä ennenkin siirrelty kaupunkia perustettaessa ja aikanaan latokartanoa perustettaessa. Hyville hirsille riitti aina käyttöä niin kuin saatiin havaita myös Saaristen latokartanossa Ison vihan venäläismiehityksen aikana, jolloin nämä siirsivät kartanon rakennuksia Hämeenlinnaan.

1800-luvulla pientä Hämeenlinnaa ravisutti nykypäivän termejä käyttääksemme sosiaalipoliittinen skandaali, joka ansaitsee tulla käsitellyksi jossain yhteydessä omana kokonaisuutenaan. Lyhyesti sanottuna vuoden 1831 tulipalo ja ankarat olot olivat kurjistaneet kaupunkia tavattomasti. Vuonna 1834 päätti silloinen maaherra Stichaeus lahjoittaa suuren summan rahaa edistääkseen köyhäinhoitoa. Erityinen yksityinen köyhäin- ja työhuone piti pystyttää ja varata ohessa vielä 10000 ruplaa. Napina kaupunkilaisten keskuudessa alkoi lähes välittömästi rakennuksen kohottua 1836 Kaupunginpuiston eli silloisen Pyövelinmäen kupeelle ja köyhien majoituksen alettua.

Jo seuraavana vuonna kirkonkokouksessa valitettiin, että verorasituksen kohonneen ylläpitokustannusten vuoksi. Uskottiin köyhien antamisen vähiten vaativille kannattavammaksi ratkaisuksi kuin työhuoneen käyttäminen. Köyhäinhuonetta oli kaupunkilaisten mielestä ”väliaikaisesti” käytettävä johonkin muuhun kuin lahjoittajan nimenomaisen määräyksen mukaisiin tarkoituksiin. Tämä tietenkin suututti tavattomasti Stichaeusta ja aloitti vuosikymmenien oikeustaistelun, joka ratkaistiin viimein kaupungin ja Stichaeuksen perillisten kesken joulukuussa 1858. Tuona aikana itse rakennus pääsi ränsistymään ja se huutokaupattiin 342 ruplalla ehdolla, että se siirrettäisiin Kaupunginpuiston kupeelta. Talon tie veikin maisteri Malinin omistamalle tontille Rauhankadulle. Paikka tuli myöhemmin kuuluisaksi neiti Savoniuksen tyttökoulun ja valmistavan koulun ynnä erään Sibeliuksen kautta.

Viisikymmentä vuotta sitten suunnitelmat talomuseon perustamisesta olivat vireitä. Samalla oltiin huolissaan
Kaupunginpuiston kunnosta. Mieliharmia herätti etenkin yhdistetty huoltorakennus ja puucee. Asiasta kirjoitettiin
muun muassa Hämeen Sanomissa sekä heinä- että joulukuussa 1966.

Hämeenlinnan kaupungin siirtyminen uudelle paikalleen 1770-luvun lopulla ja 1780-luvun kuluessa ei tietenkään ollut mikään pikainen prosessi. Ihmisten ohessa suurin osa rakennuksista muutti, vaikka joitain rakennuksia olen nähnyt karttoihin merkittynä sangen myöhäänkin ja itse kirkko toimi kymmenisen vuotta vanhalla paikallaan.

Aksel Salokannel on kertonut kirjassaan Vanhaa Hämeenlinnaa monien Myllymäen iäkkäiden rakennusten olleen peräisin Vanhastakaupungista. Hän otaksui niitä olleen olemassa vielä tuolloin eli 1960-luvulla niin kuin muuten taisi olla aivan keskustassakin. Itse asiassa hänen lapsuudenkotinsa, isänsä mökki Myllymäenkadun ja Torikadun kulmauksessa kuului noihin siirrettyihin rakennuksiin.

1960- ja 1970-luku olivat peruuttamattoman myllerryksen aikaa Hämeenlinnassa. Ottaen huomioon rivakan kehityksen Tiiriön ja Goodmansin kauppakeskuksineen ei voi kuin päivitellä puutalokaupungin kohtaloa. Yllättävän monella tuolloin puretulla rakennuksella oli takanaan yllättävän pitkä historia. Tuskin pöly viimeisten purettujen rakennusten jäljiltä oli laskenut ennen kuin todettiin keskusta aivan liian ahtaaksi. Mikäli puutalot ja jotkin puretut kivitalotkin olivat niin huonossa kunnossa kuin on annettu ymmärtää, herää mieleen oletus tarkoituksellisesta kunnossapidon laiminlyönnistä, koska aikeenakin oli jyrätä vanha rakennuskanta. Toki ongelmana oli myös alkuperäisen kaupunkialueen pienuus ja silkka tilanpuute.

Legendaarisiin uusrakennusvaiheen häviäjiin kuului Vainikaisen talon nimellä tunnettu kaupunkilaisten vuosikymmenien aikainen kohtauspaikka. Muistelen lukeneeni jostain rakennuksen olevan peruja ajalta ennen vuotta 1777 eli siirretyn Vanhastakaupungista. Itse asiassa Tyko Hagmanin kunnallishallinnollisen kertomuksen yhteydessä olevassa historiikissa mainitaan kaksi 1700-luvulla silloisten Raastuvankadun ja Itäisen Linnankadun kulmassa sijainnutta rakennusta, joista Linnankadulle antanut rakennus olisi ollut rakennettu 1773. Sattumalta juuri Hagmanin kertomuksen laatimisen aikaan paikalla aloitti kuuluisa Vainikaisen leipomo.

Tässä yhteydessä lienee paikallaan lainata, mitä Vainikaisen leipomosta, konditoriasta ja kahvilasta kirjoitettiin 1911 teoksessa Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet:

”Liike on perustettu v.1900. Kokonaan uudelle kannalle on se järjestetty v. 1910, jolloin liikkeelle valmistui uusi ajanmukaisilla patenttiuuneilla ja sähköllä käyvällä taikinakoneella varustettu leipomo, joka on ainoa laatuaan paikkakunnalla. Leipomon kaikki laitteet vastaavat suurempiakin terveydellisiä toiveita ja täyttävät uuden leipurilain asettamat suuret vaatimukset.

Leipomo valmistaa kaikenlaisia hienoimpia ja yksinkertaisempia vehnä- ja sokurileivoksia käyttäen parhaita aineita. Konditoria ja kahvila ovat paikkakunna yleisemmin käytettyjä.

Vainikaisen leipomon tuotteet ovat omilla eduillaan saavuttaneet niinhyvin kaupunkilaisten kuin maaseutulaistenkin yksimielisen tunnustuksen. - Huokeat hinnat, valmistuksessa noudatettu suurin puhtaus ja täsmällinen toiminta ovat saattaneet yleisesti käytetyksi.”

Ajan mainosteksti antaa rivien välistä vilahduksen kadotetun talon hengestä. Historian ironiaa on, että talo oli tekemässä 1960-luvulla uutta muuttoa pääsemättä ikinä perille. Kohtalo liittyy perihämeenlinnalaiseen jahkailuun koskien talomuseohanketta. Teerijoen Hämeenlinnan historiasta löytyy toteamus 1960-luvulla virinneestä ajatuksesta perustaa Seurasaaren kaltainen talomuseo. Purkutuomion saaneet talot oli tarkoitus siirtää museoalueelle eri puolilta kaupunkia. Mielessä oli museon perustaminen kaupunginpuistoon, jossa jo sijaitsi Larin-Kyöstin vanha asuintalo. Varsinaisena kohteena oli kuulemma linnan ja Tampereentien välinen alue. Asia vaikutti elinvoimaiselta vielä vuonna 1966, jolloin kaupunginhallitus vielä joulukuussa pyytää valtuustolta valtuuksia toimenpiteisiin Kaupunginpuistoon perustettavaa talomuseota varten ja valtionavun anomiseksi.

Tässä yhteydessä asiaan liittyvät jo Joenhiiden omat hatarat lapsuudenmuistot Linnanpuiston nurkkaan huteranoloisten katosten alle kasatuista hirsistä. Jaloista pyrkimyksistä huolimatta lopullisiin tavoitteisiin ei siis ikinä päästy, vaan puutavaran kohtalona oli lahota. Karu luku hämeenlinnalaisen kulttuuriperinnön tuhoutumisessa sai siten vahvan puumerkkinsä. Nykypäivän autioituvaa kaupunkikeskustaa ajatellen voi sentään katkerana leikitellä ajatuksella, millainen matkailuvaltti vanha kahvila torin laidalla nykyään hyvin hoidettuna olisi. Mitä olisikaan vanhat perinteet omaava ”Vainikaisen limppu” Sibelius-leivoksen ohella!

Hämeenlinnan rakennuskannassa on myös muistumia kansojen ja valtioiden suurista mullistuksista ja murhenäytelmistä. Taannoin katsoin Ylen Dokumenttiprojektin ohjelman Kannaksen kierros, jossa pysähdyttiin luonnollisesti myös Terijoella. Siellä Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen myllerrys katkaisi venäläisen yläluokan yhteydet huviloihinsa. Äkkiä suomalaisilla oli käsissään paljon autioita rakennuksia. Osan niistä ottivat residensseikseen muun muassa aikakauden johtavat suomalaistaiteilijat, yli tuhat rakennuksista siirrettiin eri puolille Suomea. Terijokelaishuvilat ovat toki käsite rakennusalan ammattilaisten keskuudessa, mutta maallikko kokee tuon tuostakin havahtumisia liittyen noihin hienoihin, vanhoihin rakennuksiin, joita on yhä Suomessa vaihtelevassa kunnossa ja monet kasvaneiden kaupunkialueiden puristuksessa.

Terijokihuvilan piirteissä on jotain kirkkomaisen jyhkeätä.
Siirtämisensä aikaan sen jyrkkä katto on epäilemättä piir-
tynyt ympäröineiden rakennusten yläpuolelle. Hulppean
kokonsa vuoksi se herättää mielessä monia ajatuksia
alkuperäisistä omistajistaan, jotka lienevät sortuneet
Venäjän vallankumouksen pyörteisiin. Alkuperä selittää
paljon katsojalle välittyvästä vaikutelmasta. Tämä on
suuren historian kosketus keskellämme.

Noin vuosi sitten oli juttua Hämeenlinnaan siirretystä terijokelaishuvilasta, jonka uudet omistajat ovat ottaneet hoitaakseen mittavan saneerausohjelman, jossa toivottavasti kunnioitetaan perinteitä ja talon merkittävää historiaa. Usein suurtenkin huviloiden alkuperäisten venäläisten omistajien kohtalot vallankumouksen pyörteissä olisivat varmaan monen kirjan aiheita ja tietenkin rakennusten omatkin vaiheet. Terijokelaisen perinnön oivaltaminen avaa hetkessä vuosia alitajunnassa muhineita kysymyksiä, jotka ovat sykkineet katsoessa noita rakennuksia nykyisessä maisemassaan.

Julkisuuteen taannoin noussut huvila ei ole ainoa terijokelainen kaupungissamme. Tänä talvena olen lukenut Myllymäki-yhdistyksen toimittaman kaupunginosahistoriikin, jossa eräs muistelija on kertonut vaarinsa olleen kirvesmiehenä pystyttämässä Turuntien päähän pystytettyä niin kutsuttua Sinistä taloa, joka on myös peräisin Terijoen huvila-alueelta. Siinä missä Hätilän suunnalla kunnostettavalle talolle saattaa uskoa valoisaa tulevaisuutta voi vain toivoa, ettei perikato ja jo edellä tässäkin kirjoituksessa sivuttu perihämeenlinnalainen rappeutuminen, silkka hylkääminen koidu tämän vilkkaan risteyksen ja uusien rakennusten puristukseen jääneen huvilan kohtaloksi.

Vilkkaalla paikalla ja uuden ajan puristuksessa sinnittelevän Sinisen talon yksityiskohdat avautuvat silmille,
kun sen terijokelaistaustasta tietää. Rakennuksen säilyminen näihin päiviin asti ei ole tainnut olla läheskään
itsestään selvää. Toivoa sopii, että sen arvo ymmärretään.

 

Vuosien kuluessa olen isältäni kuullut, kuinka sotien jälkeen Hämeenlinnasta ja sen ympäristöstä purettuja rakennuksia käytettiin sekä rakennustarpeiksi että polttoaineeksi. Olen saanut tietää Tiiriössä sijainneen tilan rakennuksissa olleen aineksia useammastakin kohteesta. Se on toki ollut pula-aikana välttämättömyyskin. Samalla osa tiensä päähän joutuneista taloista on saanut osina oman uuden elämän. Oma tarinansa olisivat muun muassa Rantatorin laidasta puretun ortodoksikirkon puutavaran vaiheet. Saadessani tietää lapsuudenkotini purkuhetken koittavan kymmenisen vuotta sitten riensin vielä ottamaan viimeiset kuvat. Kuvia selatessani olen oivaltanut Tiiriöstä löytyneen vielä yhden esimerkin taloista, jotka kulkevat.

Kyseessä ollut talo oli alun perin palkkaväentalona Harvialan kartanossa. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä se siirrettiin osina Tiiriöön ja sama työporukka joka purki sen Harvialassa oli sitä kasaamassa. Vanhasta valokuva-albumista olen saanut jopa katsella niiden miesten ryhmäkuvaa. Kun rakennusta lopulta purettiin seisahduin eräällä kävelylenkillä Parolantien varteen osin purettua luurankoa. Viereeni ilmestyi hiukan vanhempi mieshenkilö, joka totesi paljastuneet rakenteet hyväkuntoisiksi. Kun sanat kuultuani tarkasteli näkymää aiempaa tarkemmin, huomasin piippujen kyljet ehjiksi, eivätkä seinätkään vaikuttaneet taipuneen. Harvialassa aiemmin sijainnut rakennus oli pystytetty uudelleen Tiiriöön, vain hiukan alkuperäistä lyhyempänä. Hyvää työtä olivat työmiehet tehneet. Se oli ilmeisesti ollut vanhaa kunnon käsityöläis- ja rakennustaitoa, jonka perään saatetaan nykyisinä hometalojen aikoina kysellä.

Vasemmalla Tiiriö joskus 1960-luvulla tai aivan 1970-luvun alussa. Härkätien linjaus kulki aivan vierestä
nykyistä lähinnä kevyenliikenteen väylänä toimivaa reittiä. Taustalla oikealla häämöttävät jo Ojoisten
kerrostalot. Harvialaista siirretty talo on etualalla oikealla sijaitsevat vaaleakattoinen rakennus.
Oikealla kuvassa sama rakennus kuvattu ilmeisesti vuonna 2006 juuri ennen purkutöiden alkamista. Sopii
vain pohtia, ovatko pihapiirin rakennusten hirret päätyneet vielä jonnekin uusiokäyttöön. Otaksuisin
niin käyneen, joten osa rakennuksista yhä elää uudessa muodossa aivan niin kuin aikanaan Tiiriössäkin
eli häivähdys muista rakennuksista.

Viimeksi jokin päivä sitten luin jostain palstalta, että Sibeliuksen syntymäkotikin tulisi siirtää Sibeliuspuistoon. Ajatuksena lienee korttelin vapauttaminen täysin uusimmalle gryndauksen aallolle. Se on samalla kuin kaikuja 1960- ja 1970-luvulta. Esineenä Sibeliuksen syntymäkotikin toki voidaan siirtää vaikka Myllymäkeen, mutta asiassa on muitakin vivahteita kuin tavaran siirtäminen paikasta toiseen. Jos oletusarvoksi asetetaan rakennuksen toimiminen sen paikan ja hetken symbolina, jolloin säveltäjämestari aloitti maallisen vaelluksensa, sijainnilla on erittäin suuri merkitys, niin kansallisesti kuin kansainvälisten ihailijoiden ja jopa pyhiinvaeltajien kannalta. Tämä soisi jo 2010-luvulla hämeenlinnalaistenkin ymmärtävän.

Olen aikonut jo kauan kirjoittaa näistä rakennusten kiertolaisista osana maisemaa ja ihmisten muistoja. Kiehtoo pohtia, että taloillakin on oma sielunsa, vaiheita määrittelevä kohtalonsa niin kuin on sanottu olleen kovanonnen laivojakin. Monille mahtipontisille rakennuksille ei suoda pitkää ikää, vaan sodat, tulipalot sun muut sortavat ne maahan muutamassa vuodessa. Niiden asukkaillakin on karu kohtalo. Toisaalta on sellaisia yksilöitä kuin osa terijokelaishuviloista, jotka seisovat ylväinä uudessa maisemassaan ja saavat uuden elämän. Sitten on pieniä mökkejä, jotka rauhassa, unohdettuina vaipuvat hiljakseen tomuun kuten niin kutsuttu Helinin mökki Tiiriön kupeella, josta viime vuonna kirjoitin. Uskon vakaasti henkilökohtaisen suhteen rakennuksiin synnyttävän paljon monimuotoisempia ja kestävämpiä rakennuksia kuin nykyiset massatuotannon elementtikolossit.

Vaikka kulkevien rakennusten aikakausi on ollut ristiriitainen ja julmakin, se silti synnytti paljon silmän- ja sielunravintoa, ihmisenkokoiseksi rakennettua maisemaa, jonka menetyksen suuruuden ymmärtää vasta jälkeen päin. 

* * *

Lähteet:

Arja Vettenranta et. Al (toim). Tarinoiden Myllymäki. Myllymäki-yhdistus ry.

Einar Palmunen. Ojoisten latokartano ja virkatalo.

Einar Palmunen. Saaristen kuninkaallinen latokartano

Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet. 1911

K.O.Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75

Ilkka Teerijoki. Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle.

Salokannel. Vanhaa Hämeenlinnaa

Tyko Hagman Kunnallishallinnollinen kertomus Hämeenlinnan laupungista. Piirteitä Hämeenlinnan kauungin historiasta. (1900)