Automobiilit valtaavat keväiset maantiet

Keväällä 1914 Hämetär toteaa, että ”Hämeenlinnaan on alkanut ilmestyä uusia autoja kuin sieniä sateella; toistaiseksi tänne on siunaantunut niitä ainakin yksi uusi viikossa”. Tämä kehitys on tuonut mukanaan kilvoittelun kiinnostuneiden sieluista. Huimapäinen kaahaaminen näyttää lehden mukaan houkuttelevan sivullisia.

Hurjastelu on kuitenkin tuonut jalankulkijoille kasvaneen hengenvaaran. Kadun ylittämiseen kun on valmistauduttava entistä tarkemmin. Kaupungissa on lehden mukaan kyllä olemassa kuvernöörin vahvistama ohjesääntö autoilijoillekin, mutta sen noudattaminen ei tunnu olevan mobilistien sydäntä lähellä. Järjestysvalta taitaa odotella parin kolmen ihmishengen menettämistä ennen kuin asiaan puututaan.

Tammelassa on kuulemma tartuttu jämäkästi toimeen heti ensimmäisen auton ilmaannuttua Forssaan. Nyttemmin forssalaisilla kaduilla huristelee jo peräti 4 vaunua. Toiveissa on saada valtava kuorma-auto kulkuun. Tammelan piirin nimismies on muistanut kasvavaa liikennettä päiväkäskyllä, jonka mukaan Forssan tiheästi asutussa tehdaskylässä ylin sallittu nopeus on 15 kilometriä tunnissa, mikä merkitsee aluetta Linikkalan koululta Kuhalan koululle, Wiksbergin tehtaalta hautausmaalle ja Lamminrantaan. Mainittua Wiksbergin tehdasta edemmäksi on huviajelu kielletty, sillä tie siitä eteenpäin on Wiksbergin kartanon yksityinen. Forssan puiston kautta ei ole muiden lupa ajaa kuin siellä asuvien. On myös syytä muistaa, ettei Linikkalan koulun kartanon kautta saa ajaa.

Hevosen kohtaamisen varalta on annettu ohjeita. Tavatessaan pelonsekaisen hevosen on mobiilinkuljettajan pysäytettävä kulkupelinsä, kunnes tämä on päässyt turvallisesti ohitse. Hyvissä ajoin ja vähintään 20 metriä ennen mutkia on soitettava merkinantotorvea. Ohjeiden ja määräysten noudattamatta jättämisestä uhataan 5-25 markan sakolla.

Nämä edellä mainitut ukaasit ovat tarpeen, sillä jo muutaman vuoden olemme saaneet lukea eri aviiseista meiltä ja maailmalta mitä kummallisemmista onnettomuuksista, joissa automobiilit ovat olleet osallisina. Satamissa ja tavara-asemilla ne ovat saattaneet hevoset kauhun valtaan. Telefoonipylväät sun muut esteet ovat saaneet kokea kovia. Jo viitisen vuotta aiemmin on Suur-Savo välittänyt tiedon, kuinka suuri nopeus Moskovan 100 virstan automobiilikilpailuissa aiheutti kaamean onnettomuuden. Muuan pietarilainen miljonääri kuljettajineen suistui autolla sillalta Shosha-jokeen. Suuri vauhti, jyrkästi kohti siltaa kääntyvä maantie ynnä väärä ohjausliike saivat aikaan ajopelin joutumisen poikittain sillalle ja muutamassa sekunnissa läpi kaiteen. Vaikka kuljettaja ponnisteli vielä joesta pinnalle, hän menetti tajuntansa ja henkensä kaikesta avusta huolimatta.

Yllä mainittu valitettava onnettomuus tuli nyt esille kirjatuksi ainoastaan muistutukseksi siitä, kuinka vaarallista on mobilistien olettaa voivansa teillämme esitellä temppujaan noudattaen esikuviaan kaukaisilta mailta. Ei ole toki tarkoitus kieltää kaikkia niitä hyötyjä, joita sääntöjen mukainen mekanisoitu matkanteko meille kiistämättä suo. Niinpä on vielä lopuksi tyydytyksellä todettava, että 23. päivänä kuluvaa huhtikuuta 1914 on koeteltu Punkalaitumen kunnan autoa. Mainittu automobiili on viime vuonna välittänyt liikennettä Humppilaan ja ilmeisesti menestyksellä selviytynyt talven levosta ollen valmiina kuljettamaan matkustavaisia tulevana suvena maanteiden vapauduttua lumista ja kelirikosta. Tämä hyödyttänee kaikkinaisesti mainitun kulmakunnan asuvaisia.

Arvoituksia tekemässä

Siinä tuo esine nököttää kirjoituspöydän kulmalla. Jos viskaisin sen mennessäni ojanpientareelle, se kenties hautautuisi unohduksen tomuun. Sitten jonain päivänä joku saisi sen käsiinsä ja pohtisi, miten ihmeessä moinen kapistus on saattanut ilmaantua hämäläisen maantien varrelle. Esine on ilmiselvästi kiikari, mutta se on kokenut kovia.

Tällä kapineella on historiansa, joka ulottuu ylitse ihmisten ja eliniän. Joenhiisi on saanut sen käsiinsä Jugoslaviasta, jota ei ole enää. Ostajaansa se odotti Skadar-järven lounaispuolisilla vuorilla, pienessä vuoristokylässä. Se on todennäköisesti nähnyt vanhan Montenegron ja vanhan Serbian. Voi vain arvella, onko se ongittu järvestä vai Adrianmerestä. Millaiset ihmiset ovat sitä pidelleet? Kuinka he ovat joutuneet siitä luopumaan? Missä se on rakennettu? Monessako maassa se on kulkenut? Joenhiisi on tuonut sen päähänpistostaan tänne pohjoiseen, missä se on levännyt hyvissä ajoin ennen kuin Balkan viime vuosisadan lopussa jälleen syttyi tuleen.

Näin on tullut lisättyä uusi arvoitus esineen historiaan. Hajonneena ja kolhiintuneena sillä on muistoarvo ja mielikuvitusta kiihottava huutomerkin tehtävä kirjoitellessani tämän ja menneen maailman asioista. Nämä kiikarit eivät toki ole mikään muinaismiekka, mutta aivan yhtä hyvin arvoituksellinen esine kuin jokin ase tai koru ilmestyessään jokin päivä esille Joenhiiden jo vaivuttua unholaan. 

Maailman museoissa on esineitä, jotka ovat aikansa muistomerkkejä siinä kuin rakennukset, kirjat tai maalaukset. Esineet ovat erottamaton osa maisemaa ja niitä on ilo yhä uudelleen tarkastella vanhojen mestarien maisemamaalauksissa, joissa niillä toki onkin ollut tarkkaan harkittu tehtävänsä. Massatuotannon aikana käyttöesineiden arvo vai on hämärtynyt. 

Skadar-järven lounaisrannan vuoriseutua, josta Joenhiisi vuonna 1985 löysi matkamuistokseen vanhat kiikarit lisäten siten uuden luvun vanhan esineen historiaan. 

Kotiarkiston kätköistä

Tämä blogi on varsinaisesti ollut tarkoitus aloittaa vasta kuukauden tai kahden kuluttua, mutta tarkemmin ajatellen esityksen muovaaminen on ollut hyvä panna alkuun näin ajoissa jutuilla, jotka ovat selkeä osa kirjoittajan omaa historiaa. Sitä kautta kokonaisuuden hahmottaminen alkaa vähitellen ja tunnustellen.

Joenhiisi aloittaa bloginsa kuvalla, joka on yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Tämä oletettavasti 1970- ja 1980-lukujen taitteessa otettu kuva kuvastaa juuri sitä, mistä vanhoissa maisemavalokuvissa on kyse. Kuva löytyi vanhojen papereiden joukosta ja sen katseleminen tuo mieleen pyörälenkin, joka vei Rengosta Janakkalaan. Tarkkaa paikkaa on mahdotonta nyt muistella, mutta se sijaitsee vanhan kiolmostien länsipuolella lähellä aluetta, jota moottoritie myöhemmin halkoi. Virtaako tässä Heinäjoki? Hiisi tarkistanee asian.

Tämä kuva nostaa mieleen viileän toukokuisen aamun, jolloin usva viipyi kauan peltojen ja metsänreunojen yllä. Joenhiisi muistaa vanhan pyörän ja koiran, joka säntäsi perään tienvarren pihalta. Kevään tuoksut olivat voimalliset, ja maisema tyhjä ihmisistä ja niin täynnä kaikkea muuta. Lintujen laulu ja maiseman ajattomuus nousee mieleen. Samalla ei voi välttyä haikeudelta ihmisen ollessa niin lyhytaikainen ilmiö töytäillessään mantujen halki. Ellei olento koskaan seisahdu maisemaansa hän ei voine havahtua huomaamaan itsekkäiden pyrkimystensä tuhoisaa mielettömyyttä.

Joenhiisi aikoo tulevana kesänä etsiytyä tarkastelemaan, mitä tästä näkymästä on jäljellä yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen.

Tämä on taasen silta lähellä Janakkalan kirkkoa. Sille tultaessa piti ylittää kolmostie ja ohittaa lehtikuusimetsä, joka kesäisin hohti huikaisevan vihreänä. Kuinka monta vuotta tuostakin matkasta jo on? Sillan löytäminen tuskin vaikeata on, mutta mielenkiintoista tulee olemaan verrata muuta ympäristöä.