Maisemia

Käynti Werner Holmberg -näyttelyssä vie syvälle kadotettuihin mielentiloihin

Kirjoittamieni blogien taustalla on yhtenä ajatuksena ollut pohtia olemista maisemassa. Jo 1970-luvun lopulta yhtenä kantavana kokemuksena muistiini ovat jääneet Ateneumissa esillä olleet Werner Holmbergin maalaukset. Niinpä Hämeenlinnaan täksi kesäksi tuotu Holmberg-näyttely on ollut ohittamaton paikka. Toisaalta käyntiä ei ole tahtonut tehdä hätäillen.

Werner Holmbergin taulujen tuominen Hämeenlinnan
taidemuseoon on ollut kulttuuriteko, joka kovin
sykähdyttää mieltä. Se on ylistystä maisemalle.

Taidehistorioitsijat erittelevät epäilemättä paremmin maalausten tekniset tekijät taustoineen, mutta johtuen juuri Holmbergin maalausten merkityksestä omakohtaisen maisemakokemuksen kehitykseen näistä tauluista on syytä kirjoittaa myös Joenhiiteen. Tietyllä tavalla tätä blogia ei olisi ilman Holmbergia. Muistan joitain kertoja yli kolmenkymmenen vuoden takaa, jolloin osana Helsinki-matkaa oli Ateneum ja etenkin Postitie Hämeessä. Ainahan se ei tietenkään ole ollut edes esillä, mutta joka kerta sitä olen seiniltä hakenut. Myöhemmin painettuja kuvia selatessa taulu taisi tavan takaa ajatuksissa seota Maantiehen Hämeessä eli Helteiseen kesäpäivään. Sehän ei ole mikään ihme, sillä nyt selatessani taisemuseolta ostamaani näyttelyjulkaisua huomaan, kuinka paljon samoja elementtejä teoksissa onkaan; puuaita ja lohkareet maantien laidassa. Aivan kuin samaa paikkaa katsoisi hiukan eri kulmasta.

Vuosikausia olennainen vaikutelman synnyttäjä on ollut juuri tuo kapea ja kivinen maantie. Sen kulkeminen on pakosti ollut töyssyinen ja nykymittapuulla hidas kokemus. Matkanteko on ollut syystä aikaavievä ja kunnioitusta herättävä suoritus, johon on ollut varattava aikaa. Siitä tullaankin aikakäsitykseen: entisaikain ihmiset katselisivat meitä varmaan kuin joitain edestakaisin poukkoilevia hyönteisiä. Askelten ja kulun rytmi lienee ollut ennen verkkainen. Helteisen kesäpäivän maantietä kolisevien rattaiden perästä istumassa erottuvan hahmon matkustuskokemusta pölyn ja tärinän keskellä olen myös usein pohtinut. Onkohan hän sentään jyrkissä ylämäissä laskeutunut jaloittelemaan tahi jopa työntämään vaunuja?

Postitie Hämeessä. Yhdessä teoksen Maantie Hämeessä (Helteinen kesäpäivä) kanssa se on ollut
todennäköisesti eniten minuun vaikuttanut suomalainen taidemaalaus. Ilman tätä Joenhiittä
ei kenties olisikaan. Tuo maantie on vuosikaudet karuudellaan miettimään aikaa, jolloin
etäisyydet hallitsivat ihmistä. Paikoilla yhdessä matkanteon itsensä kanssa oli muukin
arvo kuin vain jatkuvan matkustuksen tavoittelu. Maantien laidalla nököttäviä kiviä tai
kilometripylväitä ei ohitettu niitä tuskin huomaten. Virstan sisälle saattoi sisältyä enemmän
elämää kuin nykyään sadan kilometrin.

Eräs varhainen matkani Helsinkiin on jäänyt mieleen bussin kierrettyä kaikki reitin varrelle sattuneet kylät Lopella ja Nurmijärvellä. Kaikesta huolimatta taival taittui aamusella, ja kulkija ehti vielä Ateneumiin ennen kuin koitti aika palata kotiin. Taulut 1800-luvun puolivälistä huokuvat aikaa, jolloin moinen ei olisi ollut mahdollista.

Huomattavasti uudempi tuttavuus on ollut teos Metsä sadeilmalla. Kuvakirjojen selaaminen ei juuri vastaa tuon 107,5 x 147,5 cm -kokoisen taulun näkemistä taidemuseossa, jonne se on tuotu tasavallan presidentin tiloista. Suuret puut runsaine lehvistöineen tuovat mieleen jotenkin sadunomaisen maiseman ja nostaa jostain mielen perukoilta muistikuvia lapsuudessa ahmimistani Mestaritontun tarinoista. Härkänsä ja vaunujensa kanssa kuvaan viivähtäneessä miekkosessa onkin jotain menninkäismäistä. Toisaalta siinä on jotain ihmisen oikeasta koosta luonnon keskellä. Vaikka olen taulua muutaman kerran tarkastellut jostain taidekirjasta, vasta näyttelyssä huomaan kahden vesilinnun hahmot taustalla järven tai lammen rantavedessä.

Monissa maisemissa olennaista on suunnaton avaruudentuntu. Niin myös teoksessa Suomalainen järvimaisema, jossa katsoja on viety jollekin kallioiselle harjulle. Sieltä hän kykenee katsomaan yli pihapiirin ja järven kohti kaukaista niemeä, jolta erottuu kirkon jyrkkälappeinen katto. Taivaalta pilvien lomasta hohtaa rannalle melkein leiskuva valonäytös. Näkymässä niityt ja metsä kamppailevat metsän kanssa veden työntyessä kaiken keskelle. Tällaisessa maisemassa tahtoisi viettää illan jos toisenkin. Mielikuvituksessaan tavoittelee korviinsa lintujen äänet ja tuulen huminan.

Karu maasto torpan ympärillä viestittää, ettei elanto ole helposti irronnut.

Torppa Kurussa korostaa myös maaston kivistä karuutta. Noille rinteille on ollut turha haaveilla peltovainioita. Näennäisestä rauhasta huolimatta elämän armottomuus kuiskailee kallioiden lomasta.

Näköala Turusta vuodelta 1850 esittelee sangen säntillisesti rakennettua kaupunkia, jonka taustalla harovat tuulimyllyt ja jokin kirkko kohoaa kauimmaisella kukkulalla. Osansa näkymän tunnelmassa on toki varmasti ollut vuoden 1827 Turun palolla, joka armotta tuhosi aikanaan lähes koko kaupungin. Ainakin itse jäin pohtimaan, kuinka noita pinnanmuotoja onkaan sittemmin tasattu modernin betonilaatikkoarkkitehtuurin levittäytyessä maiseman ylitse.

Näyttelyjulkaisussa todetaan Holmbergin suunnitelleen öljymaalaustensa kokonaisuuden Düsseldorfin ateljeessa kesäissin tekemiensä luonnosten pohjalta. Maiseman osasista hän kasasi kokonaisuuksia, joita sinällään on turha koettaa yhdistää mihinkään tiettyyn paikkaan. Noissa kollaaseissa elää silti jonkinlainen realismi aikansa luontokokemuksesta. Emmehän kykene koskaan kasaamaan muistikuviamme kokonaisista maisemista, vaan kyhäämme ne palasista. Itse asiassa jotkin yksityiskohdat ovat alati muutoksessa, etenkin nykypäivän kiihkeässä elämänrytmissä.

Siltaharjoitelma. Suurten maisematöiden rakennuspalikoita. Samalla tavalla kirjailija kerää ympäriltään
vaikutelmia vastaista käyttöä varten. Tämänkaltaisia yksityiskohtia saattaa havaita aivan arkipäiväisessä
ympäristössä tiettynä ajankohtana valon osuessa maisemaan jollain erityisellä tavalla.

Ehkä Holmbergissa onkin niin vangitsevaa juuri hänen retkillään keräämiensä yksityiskohtien jalostuminen taulujen esityksiksi. Kuinka monta kertaa itsekin saattaa havahtua päivittäin ohittamansa maaston kohtaan, jossa valo sattuu tiettyissä sääoloissa ja vuorokauden aikaan heijastua aivan erityisellä tavalla. Silti tuo paikka on ollut olemassa ehkä vuosikaudet. Toisaalta joku saattaa seuraavana päivänä päättää kaivaa siihen kuopan.

Taiteilija ei ehtinyt aivan täyttää edes kolmea vuosikymmentä. Suuri osa hänen tuotannostaan liittyy Saksaan, mikä ei aivan täkäläistä niin paljon kosketa kuin Suomeen liittyvät teokset. Muutamalla tauluistaan hän on jo kyennyt paaluttamaan minulle asemansa sellaisen ajan kuvaajana, jolloin ihminen oli omassa koossaan suhteessa ympäristöönsä peittämättä rakennelmillaan tyystin luontoa alleen. Kapeiden ja kivisten maanteiden pöly jätti maailman terveellisen isoksi, jolloin tarkkaavainen kulkija saattoi eläytyä jokaiseen puunrungon kaareen ynnä valon leikkiin pilvien ja veden välillä.

Matka Holmbergin tauluihin vie maailmaan, jossa oli vielä tilaa ja aika kului hitaammin.

* * *

Luettavaa:

Ville Lukkarinen, Anne-Maria Pennonen. Werner Holmberg. Hämeenlinnan Taidemuseon julkaisuja 1/2017

 

Renkailla

Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna on haudattu Hämeenlinnan entinen bussilinjaverkko ja juhlittu 50-vuotiasta moottorirataa. Siksi lienee aiheellista omistaa tämä teksti kumirenkailla liikkumiselle.

Kaupunki oli vasta herääämässä kirkkaaseen mutta koleaan aamuunsa linjan kahdeksan bussin seistessä
rautatieaseman edessä. Pysäkeiltä oli enää turha etsiä kahdeksikkoa. Sekaannuksia tiedossa.

Kesäkuun alun aamut ovat olleet erityisen koleita. Tuuli on piiskannut maisemaa lennättäen kauan kaivatun sateen niin verenä kuin rakeinakin. Siten ilmasto tuo hyvin mieleen ne ankeat koiranilmat, jolloin linja kahdeksan on tuonut helpotusta liikkumiseen. Tämä lauantai on monille erityinen lähinnä koulujen päättäjäisten ansiosta. Vaikka sää muistuttaa lähinnä syyskuun loppua, ihmiset koettavat harppoa kadunvierillä ohuissa kesähepenissä. Vain muutamat ovat alistuneet ja kiskoneet ylleen talvitakin. Itse en etsi maisemasta kesää odottavia lähimmäisiä, vaan nostan katseeni kohti lähintä bussipysäkkiä. Siellä ne ovat, uudet vuoronumerot ja aikataulut. Vaikka asiasta on kirjoitettu paikallislehdessä, seuraavana maanantaina on odotettavissa sekaannusten suma. En tietenkään tarkoita, etteivätkö katveessa olleet asuinalueet ansaitsisi bussivuorojaan.

Tämä aikataulu on jo katukuvasta kadonnutta paikallishistoriaa. Aikansa se hyvin käyttäjiään lienee palvellut.

Suunnittelijoiden mukaan bussilla pääsee pian entistä useammalle asuinalueelle. Mielessäni on kuitenkin eräs tietty bussilinja, joka on palvellut hyvin monet vuodet. Olen tullut seuraamaan vanhan Kasin eli numero kahdeksan viimeistä päivää. Päätän matkustaa vielä sen osan lenkkiä, jota en ole koskaan käyttänyt. Samalla saan seurata vierestä matkustajien vaihtumista ympärilläni. Aluksi kulkupeli kiertää Ojoisten ja Kaurialan kautta. Ikkunan lävitse aurinko toki alkaa lämmittää kohmeisia jäseniä. Elenia-areenalle virtaa väkeä päättäjäistapahtumia varten. Panen sivusilmällä merkille pyhäpukuiset kulkijat kukkineen. Parolantie on tukossa kuin ruuhka-aikaan.

VPK:n talon edessä Palokunnankatu on poikki, joten bussit joutuvat mörisemään mäkeä raatihuoneen eteen. Itse Raatihuoneenkatu taas on niin kapea isoille autoille, että kyydissä miltei ahdistaa. Kunpa vanha keskusta olisi aikanaan rauhoitettu vilkkaimmalta liikenteeltä, ja liike-elämä pikkuputiikkeja lukuunottamatta sijoitettu jonkinlaisen uuden keskustan alueelle. Vanha puutalokeskusta olisi jo sinänsä vetonaula rumien elementtikolossien sijasta. Auton laskeutuessa lopulta Arvi Kariston kadun kulmaan ja Viipurintien sillalle matkustaja tuntee jo jonkinlaista helpotusta. 

Kahdeksikko liikenteessä hiukan ennen kello kolmeatoista Parolantien ja Härkätien risteyksessä. Tätä näkyä
ei siis enää hämeenlinnalaisessa liikennemaisemassa enää tapaa. Päivämäärä 4.6.2017 on merkinnyt kumousta
kaupunkilinjoissa, mutta vanhat vuoronumerot epäilemättä jäävät elämään vielä vuosiksi varttuneempien
kaupunkilaisten kielenkäyttöön. Vielä alkuillasta palatessani seuraamasta Ahveniston 50-vuotiskilpa-ajoja
kohtasin Härkätien sillalla tämän kahdeksikon. Olikohan jopa viimeinen tai toiseksi viimeinen kierros?

Kahdeksikon reitti rautatieasemalta eteenpäin on jäänyt tähän asti mielessä epäselväksi, koska sinne ei ole ollut autolla asiaa. Kurjan sään tai kiireen sattuessa on ollut tarvetta ehtiä joko torin laitaan tai juna-asemalle. Hyvin pian Viipurintien päässä Papinniityntietä kierrettäessä tuntee melkein olevansa vieraassa kaupungissa. Kasvot bussissa vaikuttavat jopa vieraammilta kuin reitin sillä osalla, jota vuosikaudet olen käyttänyt. Jäädessäni viimein kyydistä rautatieaseman eteen palattaessa tiedän nouseeni viimeisen kerran Kahdeksikosta. Seuraavan kerran kiiruhtaessani kotiovelta metsäistä mäkeä pysäkille joudun tähystämään aivan muita numeroita ja painamaan mieleeni uusia kellonaikoja. Hämeenlinnan joukkoliikenteen mullistus ei siis ole rajoittunut ainoastaan uusien yrittäjiin saapumiseen ja entisten toiminnan hiipumiseen.

* * *

Lauantaina on liikuttu renkailla muussakin mielessä kuin vain kaupungin katuja kierrellen. Moottorirata on virallisesti juhlinut viittäkymmentä vuottaan. Joenhiisi kirjoitti radan alkuvaiheista kolmisen vuotta sitten. Päivän teemaan sopii siis siirtyä busseista kilparadan vierelle. Kisapäivistä ensimmäinen on jo alkanut moottorien jyrinän kantautuessa Kaurialaan. Peltiä ruttaantuu kuitenkin jo Parolantiellä, jossa Meijerikadun risteyksen tuntumassa yllättävä pamaus kantautuu korviini hiukan selkäni takana. Ruuhka kadulla on jatkunut puolillepäiville asti ja seurauksena kolmen auton kolari.

Asianosaisten jäädessä pohtimaan tapahtunutta kiiruhdan seuraamaan kilvanajoa. 

Lähtö on tapahtunut lippurivistön katveessa. Radan toiminnan ollessa joitain vuosia sitten pahimmin uhattuna
tällainen näky olisi varmaan vaikuttanut uskomattomalta. Rata ja elämä sen ympärillä ovat viidessäkymmenessä
vuodessa kulkeneet melkoisen taipaleen. Ehkäpä moni edesmenneistä on katsellut tätäkin tapahtumaa sieltä
jostain pilvenreunalta.

Siellä jossain vihreyden takana erottuu kaupunki, joka
toivottavasti jatkossa jaksaa ja osaa hyötyä radastaan.

Ihmisillä on toki päättäjäispäivänä muutakin tekemistä, mutta oitis Ahveniston rinteille päästyäni huomaan ihmetteleväni, kuinka vähänlaisesti väkeä näyttäisi olevan paikalla. Kuten päivän mittaan saan huomata, heitä harhailee toki epälukuinen määrä metsässä ja Suolenkkiä reunustavilla rinteillä. Hitaasti lämpenevä päivä saa tähystämään rinteeltä näkymää radan ylitse. Vihreän lehtimassan takaa häämöttää kaupunki. Laakson keskipisteen näyttää muodostavan kirkontorni. Sama ilmiö on alkanut erottua Tampereentien varrella, jonka reunasta äskettäin kaadettiin huonokuntoista puustoa: mainittu torni vaikuttaa suuremmalta kuin kauppatorin laidalta katsottuna.Vuosikymmeniensä aikana moottorirata on sulautunut maisemaansa. Sen vieressä kohoava hyppyrimäki on itse asiassa jopa kasvamassa yhteen sitä reunustavien puiden kanssa. Suolenkin laidalta lyhyt koukkaus entiseen mäkimonttuun paljastaa tiheän kolmimetrisen lehtipuuvasakon, jonka takaa näkyy hyppyri kaikessa alennustilassaan.

Lähdön jälkeisessä kaarteessa oli sangen ahdasta.

Nyt juhlitaan kuitenkin moottorirataa, joka on käsitykseni mukaan sivuuttanut omat kriisihetkensä. Moottorigladiaattorien kaasuttaessa talla pohjassa varikon mutkasta jyrkän mäen ylitse kohti alas kaartuvaa mäkeä Suolenkille ei voi olla tunnustamatta taitoa ja uskallusta. Suolammen nurkalla autojen välissä ei ole paljonkaan ilmaa. Renkaiden kuopaistessa silloin tällöin hiekkaa päällysteen ulkopuolelta pölypilvet kiemurtelevat sankkoina kohti taivasta. Bensan ja kuminkäry varmasti herättävät jonkinlaisia vaistoja. Moottorien jyrinä aaltoilee kahta puolta harjua. Lähdön hetkellä jyly kiirii kuin jostain maan alta.

Varikon jälkeisestä noususta autot ilmestyvät kuin tyhjästä...

kadotakseen jälleen vauhdilla tyhjyyteen...

Viisi vuosikymmentä ovat toki jättäneet jälkensä polkuina harjun kupeelle. Silti lienee vaikea erottaa kaikkia niitä alueella ajojen välisinä aikoina ulkoilevien synnyttämistä. Rataa on tietenkin myös vuosien kuluessa vastustettu. Silti suolammella on kerrottu jopa joutsenten joskus viihtyneen. Sitä paitsi toiminta radalla on myös suojavyöhykkeineen epäilemättä synnyttänyt puskurin laajentuneen kaupunkitonttialueen ja varsinaisen luonnonsuojelualueen väliin. Moottorien ääni on toki oma kiistämätön ongelmansa, mutta toisaalta jakaahan kaupungin vilkas moottoritie, jolta sopivissa olosuhteissa kantautuu taukoamaton jyrinä Kettumäkeen asti, jouluaamua lukuunottamatta. Niin kuin eräs näitä ajoa seuraamaan saapunut katsoja satunnaisesti ohi kulkiessani tajuntaani nappaamassani kommentissa toverilleen totesi, viitisenkymmentä vuotta sitten alueella asuneista tuskin kovin moni on enää keskuudessamme. Kuten olen itsekin ympäristössä liikkuessani huomannut radan varren entisestä mäkitupalaisalueesta ei ole enää juuri mitään jäljellä. Uusien asukkaiden tiedossa ajotoiminnan pitäisi olla.

Suolenkillä oli välillä tätä ahtaampaa. Legends-luokassa oli kolmisenkymmentä autoa, joten muutaman
kierroksne jälkeen tälläkin kohdalla oli jatkuvasti joku kurvailemassa. Kolahtipa joku jopa kaiteeseen.

Myös tällä kohdalla tapahtui viikonloppuna yhtä sun toista. Maallikosta uskomatonta, kuinka lujaa tästäkin
ajoivat ja lähellä toisiaan.

Harjun laelta on huikaiseva näköala myös kohti Pälkäneentietä. Sieltä päin ja sinne Parolantietä huristavan liikenteen vaikutus alueen uusien asuintalojen asumismukavuuteen on myös ilmiselvä.

Joenhiisi voi kaivella lapsuudestaan häivähdyksiä moottoriradan alkuvuosilta. Seuraavan viiden vuosikymmenen lopputulemaa hän tuskin on näkemässä tai kokemassa. Välttämättä tulevaisuus ei täysin nitistä ringinajamista. Kilpailu- ja vaaranhakemisvietti ovat sen verran pysyvä yhdistelmä tietyllä osalla väestöä, että jotain kaahailua tulee aina olemaan. Niin kuin kolmisen vuotta sitten totesin, Pullerinmäen kupeelle ei tullut varhaisten suunnitelmien mukaisesti hautausmaata vaan erittäin elävien ihmisten kokoontumispaikka. Kilpavaunujen käyttövoima vain saattaa vaihtua pikaisemmin kuin arvaammekaan ellei yhteiskunta sitten jotenkin romahda. Jo nyt maailmalla kilpaillaan sähköformuloilla. Ikuisuusongelmalta vaikuttanut metelikään ei siten ole mikään ohittamaton.

Ohessa vielä moottorirata-asiaa Ylen Elävästä Arkistosta.