Käynti Werner Holmberg -näyttelyssä vie syvälle kadotettuihin mielentiloihin
Kirjoittamieni blogien
taustalla on yhtenä ajatuksena ollut pohtia olemista maisemassa. Jo
1970-luvun lopulta yhtenä kantavana kokemuksena muistiini ovat
jääneet Ateneumissa esillä olleet Werner Holmbergin maalaukset.
Niinpä Hämeenlinnaan täksi kesäksi tuotu Holmberg-näyttely on
ollut ohittamaton paikka. Toisaalta käyntiä ei ole tahtonut tehdä
hätäillen.
Werner Holmbergin taulujen tuominen Hämeenlinnan taidemuseoon on ollut kulttuuriteko, joka kovin sykähdyttää mieltä. Se on ylistystä maisemalle. |
Taidehistorioitsijat
erittelevät epäilemättä paremmin maalausten tekniset tekijät
taustoineen, mutta johtuen juuri Holmbergin maalausten merkityksestä
omakohtaisen maisemakokemuksen kehitykseen näistä tauluista on
syytä kirjoittaa myös Joenhiiteen. Tietyllä tavalla tätä blogia ei
olisi ilman Holmbergia. Muistan joitain kertoja yli kolmenkymmenen
vuoden takaa, jolloin osana Helsinki-matkaa oli Ateneum ja etenkin
Postitie Hämeessä. Ainahan se ei tietenkään ole ollut edes esillä, mutta joka kerta sitä olen seiniltä hakenut. Myöhemmin painettuja kuvia selatessa taulu
taisi tavan takaa ajatuksissa seota Maantiehen Hämeessä eli
Helteiseen kesäpäivään. Sehän ei ole mikään ihme, sillä nyt
selatessani taisemuseolta ostamaani näyttelyjulkaisua huomaan,
kuinka paljon samoja elementtejä teoksissa onkaan; puuaita ja
lohkareet maantien laidassa. Aivan kuin samaa paikkaa katsoisi hiukan
eri kulmasta.
Vuosikausia olennainen
vaikutelman synnyttäjä on ollut juuri tuo kapea ja kivinen maantie.
Sen kulkeminen on pakosti ollut töyssyinen ja nykymittapuulla hidas
kokemus. Matkanteko on ollut syystä aikaavievä ja kunnioitusta
herättävä suoritus, johon on ollut varattava aikaa. Siitä
tullaankin aikakäsitykseen: entisaikain ihmiset katselisivat meitä
varmaan kuin joitain edestakaisin poukkoilevia hyönteisiä. Askelten
ja kulun rytmi lienee ollut ennen verkkainen. Helteisen kesäpäivän
maantietä kolisevien rattaiden perästä istumassa erottuvan hahmon
matkustuskokemusta pölyn ja tärinän keskellä olen myös usein
pohtinut. Onkohan hän sentään jyrkissä ylämäissä laskeutunut
jaloittelemaan tahi jopa työntämään vaunuja?
Eräs varhainen matkani
Helsinkiin on jäänyt mieleen bussin kierrettyä kaikki reitin
varrelle sattuneet kylät Lopella ja Nurmijärvellä. Kaikesta
huolimatta taival taittui aamusella, ja kulkija ehti vielä
Ateneumiin ennen kuin koitti aika palata kotiin. Taulut 1800-luvun
puolivälistä huokuvat aikaa, jolloin moinen ei olisi ollut
mahdollista.
Huomattavasti uudempi
tuttavuus on ollut teos Metsä sadeilmalla. Kuvakirjojen selaaminen
ei juuri vastaa tuon 107,5 x 147,5 cm -kokoisen taulun
näkemistä taidemuseossa, jonne se on tuotu tasavallan
presidentin tiloista. Suuret puut runsaine lehvistöineen tuovat
mieleen jotenkin sadunomaisen maiseman ja nostaa jostain mielen
perukoilta muistikuvia lapsuudessa ahmimistani Mestaritontun
tarinoista. Härkänsä ja vaunujensa kanssa kuvaan viivähtäneessä
miekkosessa onkin jotain menninkäismäistä. Toisaalta siinä on jotain
ihmisen oikeasta koosta luonnon keskellä. Vaikka olen taulua muutaman kerran tarkastellut jostain taidekirjasta, vasta näyttelyssä
huomaan kahden vesilinnun hahmot taustalla järven tai lammen
rantavedessä.
Monissa maisemissa
olennaista on suunnaton avaruudentuntu. Niin myös teoksessa
Suomalainen järvimaisema, jossa katsoja on viety jollekin
kallioiselle harjulle. Sieltä hän kykenee katsomaan yli pihapiirin
ja järven kohti kaukaista niemeä, jolta erottuu kirkon
jyrkkälappeinen katto. Taivaalta pilvien lomasta hohtaa rannalle
melkein leiskuva valonäytös. Näkymässä niityt ja metsä
kamppailevat metsän kanssa veden työntyessä kaiken keskelle.
Tällaisessa maisemassa tahtoisi viettää illan jos toisenkin.
Mielikuvituksessaan tavoittelee korviinsa lintujen äänet ja tuulen
huminan.
Karu maasto torpan ympärillä viestittää, ettei elanto ole helposti irronnut. |
Torppa Kurussa korostaa
myös maaston kivistä karuutta. Noille rinteille on ollut turha
haaveilla peltovainioita. Näennäisestä rauhasta huolimatta elämän
armottomuus kuiskailee kallioiden lomasta.
Näköala Turusta
vuodelta 1850 esittelee sangen säntillisesti rakennettua kaupunkia,
jonka taustalla harovat tuulimyllyt ja jokin kirkko kohoaa
kauimmaisella kukkulalla. Osansa näkymän tunnelmassa on toki varmasti ollut vuoden 1827 Turun palolla, joka armotta tuhosi aikanaan lähes koko kaupungin. Ainakin itse jäin pohtimaan, kuinka noita
pinnanmuotoja onkaan sittemmin tasattu modernin
betonilaatikkoarkkitehtuurin levittäytyessä maiseman ylitse.
Näyttelyjulkaisussa
todetaan Holmbergin suunnitelleen öljymaalaustensa kokonaisuuden
Düsseldorfin ateljeessa kesäissin tekemiensä luonnosten pohjalta.
Maiseman osasista hän kasasi kokonaisuuksia, joita sinällään on
turha koettaa yhdistää mihinkään tiettyyn paikkaan. Noissa
kollaaseissa elää silti jonkinlainen realismi aikansa
luontokokemuksesta. Emmehän kykene koskaan kasaamaan muistikuviamme
kokonaisista maisemista, vaan kyhäämme ne palasista. Itse asiassa
jotkin yksityiskohdat ovat alati muutoksessa, etenkin nykypäivän
kiihkeässä elämänrytmissä.
Ehkä Holmbergissa onkin
niin vangitsevaa juuri hänen retkillään keräämiensä
yksityiskohtien jalostuminen taulujen esityksiksi. Kuinka monta
kertaa itsekin saattaa havahtua päivittäin ohittamansa maaston
kohtaan, jossa valo sattuu tiettyissä sääoloissa ja vuorokauden
aikaan heijastua aivan erityisellä tavalla. Silti tuo paikka on
ollut olemassa ehkä vuosikaudet. Toisaalta joku saattaa seuraavana
päivänä päättää kaivaa siihen kuopan.
Taiteilija ei ehtinyt
aivan täyttää edes kolmea vuosikymmentä. Suuri osa hänen
tuotannostaan liittyy Saksaan, mikä ei aivan täkäläistä niin
paljon kosketa kuin Suomeen liittyvät teokset. Muutamalla
tauluistaan hän on jo kyennyt paaluttamaan minulle asemansa sellaisen ajan
kuvaajana, jolloin ihminen oli omassa koossaan suhteessa
ympäristöönsä peittämättä rakennelmillaan tyystin luontoa
alleen. Kapeiden ja kivisten maanteiden pöly jätti maailman
terveellisen isoksi, jolloin tarkkaavainen kulkija saattoi eläytyä
jokaiseen puunrungon kaareen ynnä valon leikkiin pilvien ja veden
välillä.
Matka Holmbergin
tauluihin vie maailmaan, jossa oli vielä tilaa ja aika kului
hitaammin.
* * *
Luettavaa:
Ville Lukkarinen, Anne-Maria Pennonen. Werner Holmberg. Hämeenlinnan Taidemuseon julkaisuja 1/2017