Renkailla

Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna on haudattu Hämeenlinnan entinen bussilinjaverkko ja juhlittu 50-vuotiasta moottorirataa. Siksi lienee aiheellista omistaa tämä teksti kumirenkailla liikkumiselle.

Kaupunki oli vasta herääämässä kirkkaaseen mutta koleaan aamuunsa linjan kahdeksan bussin seistessä
rautatieaseman edessä. Pysäkeiltä oli enää turha etsiä kahdeksikkoa. Sekaannuksia tiedossa.

Kesäkuun alun aamut ovat olleet erityisen koleita. Tuuli on piiskannut maisemaa lennättäen kauan kaivatun sateen niin verenä kuin rakeinakin. Siten ilmasto tuo hyvin mieleen ne ankeat koiranilmat, jolloin linja kahdeksan on tuonut helpotusta liikkumiseen. Tämä lauantai on monille erityinen lähinnä koulujen päättäjäisten ansiosta. Vaikka sää muistuttaa lähinnä syyskuun loppua, ihmiset koettavat harppoa kadunvierillä ohuissa kesähepenissä. Vain muutamat ovat alistuneet ja kiskoneet ylleen talvitakin. Itse en etsi maisemasta kesää odottavia lähimmäisiä, vaan nostan katseeni kohti lähintä bussipysäkkiä. Siellä ne ovat, uudet vuoronumerot ja aikataulut. Vaikka asiasta on kirjoitettu paikallislehdessä, seuraavana maanantaina on odotettavissa sekaannusten suma. En tietenkään tarkoita, etteivätkö katveessa olleet asuinalueet ansaitsisi bussivuorojaan.

Tämä aikataulu on jo katukuvasta kadonnutta paikallishistoriaa. Aikansa se hyvin käyttäjiään lienee palvellut.

Suunnittelijoiden mukaan bussilla pääsee pian entistä useammalle asuinalueelle. Mielessäni on kuitenkin eräs tietty bussilinja, joka on palvellut hyvin monet vuodet. Olen tullut seuraamaan vanhan Kasin eli numero kahdeksan viimeistä päivää. Päätän matkustaa vielä sen osan lenkkiä, jota en ole koskaan käyttänyt. Samalla saan seurata vierestä matkustajien vaihtumista ympärilläni. Aluksi kulkupeli kiertää Ojoisten ja Kaurialan kautta. Ikkunan lävitse aurinko toki alkaa lämmittää kohmeisia jäseniä. Elenia-areenalle virtaa väkeä päättäjäistapahtumia varten. Panen sivusilmällä merkille pyhäpukuiset kulkijat kukkineen. Parolantie on tukossa kuin ruuhka-aikaan.

VPK:n talon edessä Palokunnankatu on poikki, joten bussit joutuvat mörisemään mäkeä raatihuoneen eteen. Itse Raatihuoneenkatu taas on niin kapea isoille autoille, että kyydissä miltei ahdistaa. Kunpa vanha keskusta olisi aikanaan rauhoitettu vilkkaimmalta liikenteeltä, ja liike-elämä pikkuputiikkeja lukuunottamatta sijoitettu jonkinlaisen uuden keskustan alueelle. Vanha puutalokeskusta olisi jo sinänsä vetonaula rumien elementtikolossien sijasta. Auton laskeutuessa lopulta Arvi Kariston kadun kulmaan ja Viipurintien sillalle matkustaja tuntee jo jonkinlaista helpotusta. 

Kahdeksikko liikenteessä hiukan ennen kello kolmeatoista Parolantien ja Härkätien risteyksessä. Tätä näkyä
ei siis enää hämeenlinnalaisessa liikennemaisemassa enää tapaa. Päivämäärä 4.6.2017 on merkinnyt kumousta
kaupunkilinjoissa, mutta vanhat vuoronumerot epäilemättä jäävät elämään vielä vuosiksi varttuneempien
kaupunkilaisten kielenkäyttöön. Vielä alkuillasta palatessani seuraamasta Ahveniston 50-vuotiskilpa-ajoja
kohtasin Härkätien sillalla tämän kahdeksikon. Olikohan jopa viimeinen tai toiseksi viimeinen kierros?

Kahdeksikon reitti rautatieasemalta eteenpäin on jäänyt tähän asti mielessä epäselväksi, koska sinne ei ole ollut autolla asiaa. Kurjan sään tai kiireen sattuessa on ollut tarvetta ehtiä joko torin laitaan tai juna-asemalle. Hyvin pian Viipurintien päässä Papinniityntietä kierrettäessä tuntee melkein olevansa vieraassa kaupungissa. Kasvot bussissa vaikuttavat jopa vieraammilta kuin reitin sillä osalla, jota vuosikaudet olen käyttänyt. Jäädessäni viimein kyydistä rautatieaseman eteen palattaessa tiedän nouseeni viimeisen kerran Kahdeksikosta. Seuraavan kerran kiiruhtaessani kotiovelta metsäistä mäkeä pysäkille joudun tähystämään aivan muita numeroita ja painamaan mieleeni uusia kellonaikoja. Hämeenlinnan joukkoliikenteen mullistus ei siis ole rajoittunut ainoastaan uusien yrittäjiin saapumiseen ja entisten toiminnan hiipumiseen.

* * *

Lauantaina on liikuttu renkailla muussakin mielessä kuin vain kaupungin katuja kierrellen. Moottorirata on virallisesti juhlinut viittäkymmentä vuottaan. Joenhiisi kirjoitti radan alkuvaiheista kolmisen vuotta sitten. Päivän teemaan sopii siis siirtyä busseista kilparadan vierelle. Kisapäivistä ensimmäinen on jo alkanut moottorien jyrinän kantautuessa Kaurialaan. Peltiä ruttaantuu kuitenkin jo Parolantiellä, jossa Meijerikadun risteyksen tuntumassa yllättävä pamaus kantautuu korviini hiukan selkäni takana. Ruuhka kadulla on jatkunut puolillepäiville asti ja seurauksena kolmen auton kolari.

Asianosaisten jäädessä pohtimaan tapahtunutta kiiruhdan seuraamaan kilvanajoa. 

Lähtö on tapahtunut lippurivistön katveessa. Radan toiminnan ollessa joitain vuosia sitten pahimmin uhattuna
tällainen näky olisi varmaan vaikuttanut uskomattomalta. Rata ja elämä sen ympärillä ovat viidessäkymmenessä
vuodessa kulkeneet melkoisen taipaleen. Ehkäpä moni edesmenneistä on katsellut tätäkin tapahtumaa sieltä
jostain pilvenreunalta.

Siellä jossain vihreyden takana erottuu kaupunki, joka
toivottavasti jatkossa jaksaa ja osaa hyötyä radastaan.

Ihmisillä on toki päättäjäispäivänä muutakin tekemistä, mutta oitis Ahveniston rinteille päästyäni huomaan ihmetteleväni, kuinka vähänlaisesti väkeä näyttäisi olevan paikalla. Kuten päivän mittaan saan huomata, heitä harhailee toki epälukuinen määrä metsässä ja Suolenkkiä reunustavilla rinteillä. Hitaasti lämpenevä päivä saa tähystämään rinteeltä näkymää radan ylitse. Vihreän lehtimassan takaa häämöttää kaupunki. Laakson keskipisteen näyttää muodostavan kirkontorni. Sama ilmiö on alkanut erottua Tampereentien varrella, jonka reunasta äskettäin kaadettiin huonokuntoista puustoa: mainittu torni vaikuttaa suuremmalta kuin kauppatorin laidalta katsottuna.Vuosikymmeniensä aikana moottorirata on sulautunut maisemaansa. Sen vieressä kohoava hyppyrimäki on itse asiassa jopa kasvamassa yhteen sitä reunustavien puiden kanssa. Suolenkin laidalta lyhyt koukkaus entiseen mäkimonttuun paljastaa tiheän kolmimetrisen lehtipuuvasakon, jonka takaa näkyy hyppyri kaikessa alennustilassaan.

Lähdön jälkeisessä kaarteessa oli sangen ahdasta.

Nyt juhlitaan kuitenkin moottorirataa, joka on käsitykseni mukaan sivuuttanut omat kriisihetkensä. Moottorigladiaattorien kaasuttaessa talla pohjassa varikon mutkasta jyrkän mäen ylitse kohti alas kaartuvaa mäkeä Suolenkille ei voi olla tunnustamatta taitoa ja uskallusta. Suolammen nurkalla autojen välissä ei ole paljonkaan ilmaa. Renkaiden kuopaistessa silloin tällöin hiekkaa päällysteen ulkopuolelta pölypilvet kiemurtelevat sankkoina kohti taivasta. Bensan ja kuminkäry varmasti herättävät jonkinlaisia vaistoja. Moottorien jyrinä aaltoilee kahta puolta harjua. Lähdön hetkellä jyly kiirii kuin jostain maan alta.

Varikon jälkeisestä noususta autot ilmestyvät kuin tyhjästä...

kadotakseen jälleen vauhdilla tyhjyyteen...

Viisi vuosikymmentä ovat toki jättäneet jälkensä polkuina harjun kupeelle. Silti lienee vaikea erottaa kaikkia niitä alueella ajojen välisinä aikoina ulkoilevien synnyttämistä. Rataa on tietenkin myös vuosien kuluessa vastustettu. Silti suolammella on kerrottu jopa joutsenten joskus viihtyneen. Sitä paitsi toiminta radalla on myös suojavyöhykkeineen epäilemättä synnyttänyt puskurin laajentuneen kaupunkitonttialueen ja varsinaisen luonnonsuojelualueen väliin. Moottorien ääni on toki oma kiistämätön ongelmansa, mutta toisaalta jakaahan kaupungin vilkas moottoritie, jolta sopivissa olosuhteissa kantautuu taukoamaton jyrinä Kettumäkeen asti, jouluaamua lukuunottamatta. Niin kuin eräs näitä ajoa seuraamaan saapunut katsoja satunnaisesti ohi kulkiessani tajuntaani nappaamassani kommentissa toverilleen totesi, viitisenkymmentä vuotta sitten alueella asuneista tuskin kovin moni on enää keskuudessamme. Kuten olen itsekin ympäristössä liikkuessani huomannut radan varren entisestä mäkitupalaisalueesta ei ole enää juuri mitään jäljellä. Uusien asukkaiden tiedossa ajotoiminnan pitäisi olla.

Suolenkillä oli välillä tätä ahtaampaa. Legends-luokassa oli kolmisenkymmentä autoa, joten muutaman
kierroksne jälkeen tälläkin kohdalla oli jatkuvasti joku kurvailemassa. Kolahtipa joku jopa kaiteeseen.

Myös tällä kohdalla tapahtui viikonloppuna yhtä sun toista. Maallikosta uskomatonta, kuinka lujaa tästäkin
ajoivat ja lähellä toisiaan.

Harjun laelta on huikaiseva näköala myös kohti Pälkäneentietä. Sieltä päin ja sinne Parolantietä huristavan liikenteen vaikutus alueen uusien asuintalojen asumismukavuuteen on myös ilmiselvä.

Joenhiisi voi kaivella lapsuudestaan häivähdyksiä moottoriradan alkuvuosilta. Seuraavan viiden vuosikymmenen lopputulemaa hän tuskin on näkemässä tai kokemassa. Välttämättä tulevaisuus ei täysin nitistä ringinajamista. Kilpailu- ja vaaranhakemisvietti ovat sen verran pysyvä yhdistelmä tietyllä osalla väestöä, että jotain kaahailua tulee aina olemaan. Niin kuin kolmisen vuotta sitten totesin, Pullerinmäen kupeelle ei tullut varhaisten suunnitelmien mukaisesti hautausmaata vaan erittäin elävien ihmisten kokoontumispaikka. Kilpavaunujen käyttövoima vain saattaa vaihtua pikaisemmin kuin arvaammekaan ellei yhteiskunta sitten jotenkin romahda. Jo nyt maailmalla kilpaillaan sähköformuloilla. Ikuisuusongelmalta vaikuttanut metelikään ei siten ole mikään ohittamaton.

Ohessa vielä moottorirata-asiaa Ylen Elävästä Arkistosta.

Ahveniston moottorirata

Ei tullut Pullerinmäen kupeelle hautausmaata, mutta 1960-luvun puuhamiehet toteuttivat hankkeen moottoristadionista. Vuosikymmenten varrella se on nostattanut toisinaan kiivastakin polemiikkia. Silti siitä on syntynyt kiistämätön seutunsa maamerkki.

Lapsuudessani en sen tulemiseen osannut kiinnittää niin paljon huomiota, että tarkkoja muistikuvia työmaasta olisi jäänyt mieleen. Silti todistetusti olen puolivalmista rataa katsellut, sillä siitä on jäänyt jäljelle valokuva. Selvemmin muistan puolestaan katkelmia radan alkuvaiheista, lähinnä katsojien autoista. Niitä ilmestyi mitä merkillisimpiin paikkoihin portinpieliin ja kadunvarsille. Mieli olisi toki tehnyt katsomaan itse kisojakin, mutta niistä jäi mieleen ainoastaan pääsuoran jälkeinen kaarre, jota kiertäneitä autoja pystyi tähystelemään koti-ikkunasta.

Myöhemmin toki on jonkin kerran tullut kisoja katsomassa käytyä. Yksi varhaisimmista kisatilanteisiin liittyvistä muistoista on ollut Ronnie Peterssonin auton hyytyminen pääsuoralle. En vain millään käsitä, miksi juuri tuo yksityiskohta on syöpynyt mieleeni tai miksi itsepäisesti uskon sen olleen juuri Peterssonin auton. Muistikuva sai toki uutta merkitystä ruotsalaisen menehdyttyä Monzassa 1978 – tai oikeammin onnettomuutta seuranneena päivänä milanolaisessa sairaalassa.

Mitä kaikkea tapahtuikaan mottoriradan alkuvaiheissa?

Keskiviikkona tammikuun 19. päivänä 1966 Hämeen Sanomat kertoi, että monien viivytysten jälkeen moottoriratahanke läheni lopullista toteutumistaan. Teknisten suunnitelmien edistyttyä ja vireillä olleiden valitusten saadessa ratkaisunsa rakennustöihin uskottiin päästävän seuraavan toukokuun aikana. Lehdessä esitettiin myös kuva radasta valmistetusta pienoismallista. Korkeuserot olivat selvästi nähtävissä. Katsojien turvallisuutta pidettiin erinomaisena, sillä katsomot suunniteltiin rakennettaviksi joka puolella reilusti ratalinjan yläpuolelle.

1960-luvun puolivälissä elettiin vielä aikaa, jolloin Suomessa oli kokeiltu vain osissa maata yleistä kattonopeutta – 4 kuukautta 1962 Turun ja Porin sekä Hämeen lääneissä 90 km tunnissa, joten liikennöinti maanteillä taisi olla aika villiä. Ainakin sanomalehdissä julkaistiin toinen toistaan pysäyttävämpiä valokuvia rusinoiksi rutatuista ajopeleistä. Nykypäivän painotekniikalla ne olisivat liki inhorealistisia. Niinpä on hyvin ymmärrettävää, että jo suunnitteluvaiheessa radan koulutuksellista käyttöä pidettiin yhtenä päätarkoituksena. Niin kuin hankkeen vetäjäksi tituleerattu evl. Heikki Mikkola mainitussa tammikuun lehdessä toteaa oli tarkoitus nimenomaan saada nuorten moottoriharrastukset keskitettyä sellaisiin olosuhteisiin, mistä ei aiheudu vaaraa muulle liikenteelle. Tarkoitus oli saattaa ”kortteliajajat” hiomaan taitojaan suljetulle alueelle.

Ahveniston moottorirata ympäristöineen juhannuksena 1971. Ensimmäiset kisat oli ajettu heinäkuussa 1967.

Meluongelma on ilmeisesti ollut mukana väittelyissä alusta asti. Siitä todetaan, että tarkoituksena pidettiin ajaa kesäisin ainoastaan kaksi erikoisajoneuvoilla ajettavaa kilpailua. Muuhun toimintaan oli määrä käyttää normaalivarusteisia ajokkeja. Öinen päristely tai hulinointi oli kiellettyä alun pitäen.

Radan kehittämisestä todettiin, että ensiksi oli tarkoitus rakentaa rata. Alueen muista rakennelmista oli kokonaissuunnitelma työn alla toteutuksen siirtyessä myöhempään vaiheeseen.

Syyskuun yhdeksäntenä 1966 sitten päästiin esittelemään sanomalehdessä moottoriradan rakennustöiden etenemistä. Suuren hiekkakuopan kupeella suuret maansiirtokoneet yhä työskentelivät, vaikka ¾ maansiirtotöistä kerrottiin olevan jo tehtynä. Kesäkuun kolmantena alkaneiden töiden kerrottiin olevan kaksi viikkoa edellä ja valmista oli määrä olla 1.7.1967 mennessä. Käsiteltäväksi maamassaksi oli arvioitu 225 000 kuutiometriä, josta oli käsitelty lähes 165 000 kuutiota. Alikulkusillan anturat oli jo valettu ja risteyssillan anturoiden valu oli alkanut edellisenä keskiviikkona. Alkuperäisiin suunnitelmiin oli jo tehty sikäli muutoksia, että johtotornin luo oli päärtty rakennetavaksi kahden metrin levyinen alikulkutunneli. Varikkorakennusta oli päätetty muuttaa, ja sen kohdalta rataa levennettiin. Erikseen rakennettavaksi tuli myös mainostorni, jonne kuuluttamot sijoitettiin. Noin 30 miestä oli töissä eri työpisteissä.

Hiekkakuopan reunalle oli määrä tulla istumapaikkoja 60 000 katsojalle. Lisäksi muita katsomotiloja uskottiin luonnonrinteissä riittävän. Vielä tuossa vaiheessa itse pää- ja varikosuoran reunus näytti epämääräiseltä hiekka-autiomaalta, jonka keskellä oli betonivalua meneillään.

Moottoriradan rakennustöiden edetessä katsottiin aiheelliseksi muistuttaa, ettei ensimmäisen vuoden käytön ollut määrä rajoittua ainoastaan 16.7. ajettaviin kansallisiin vakioautokisoihin, 6.8. ajettaviin ensimmäisiin Ahveniston kansainvälisiin moottorikilpailuihin, 23.8. toteutettaviin vakioautojen SM-osakilpailuihin eikä Jyväskylän Suurajojen pikataipaleeseen 19.8. Suuri huomio aiottiin myös kiinnittittää ”jokamiesautoilijan” liikennekoulutukseen. Varsinaisen ajokoulutuksen siirtämistä pois ahtailta kaduilta myös harkittiin.

Huhtikuun viidentenätoista asteli tyytyväinen mies, toiminnanjohtaja Heikki Mikkola, määrätietoisin askelin Hämeen Sanomien kansikuvassa. Ahveniston moottorirata oli kuukauden sisään saamassa asfalttipeitteensä. Harjunsyrjä oli saanut ne muotonsa, jotka sillä on ollut jo melkein viisikymmentä vuotta.

Miltei valmiina olevaa rataa esiteltiin muistuttamalla Hämeenlinnan keskeisestä sijainnista suurimpiin asutuskeskuksiimme nähden. Ensimmäisten kisojen tuomaa jännitystä tuskin maltettiin odottaa unohtamatta rinteiltä avautunutta maisemaa, joka toki oli tuolloin huomattavasti avarampi kuin viisikymmentä vuotta myöhemmin. Moottoriradan valvontatornin valutyöt olivat juuri valmistuneet, ja se kuivui odottaen omaa viimeistelyään mm. televisiolaitteita varten. Jälleen kerran toistui vahva näkemys niin aloittelevien kuin kokeneempienkin autoilijoiden koulutusmahdollisuuksista.

Rinne varikkosuoran vieressä oli vuonna 1971 vielä näin karun näköinen. Huomaa keskellä näkyvä 

erityinen katsomorakennelma.

12. kesäkuuta alkoivat alueella siivoustalkoot. Niin silloin kuin seuraavinakin iltoina kutsuttiin paikalle asiasta kiinnostuneita. Suuri H-hetki eli radan valmistuminen lähestyi. Myöhemmin saman kuukauden aikana aloitettiin myös itse radan kaunistamistyöt. Toimenpiteitä pidettiin sangen haasteellisina sorakuopan maalajin, karkean soran vuoksi. Niinpä sanomalehti mainitsikin kasvikokeista, joiden tuloksia saatettiin muös hyödyntää uusien maanteiden halkomilla harjanteilla. Kesäkuussa aloitettiin muun muassa koe lähtösuoran varikonpuoleisessa rinteessä, jonne kylvettiin erikoissiemenseos ja lannoitteita sekä suojakasvina kauraa. Maanmuokkauksen ja kastelun lisäksi maata sidottiin ruiskuttamalla emulsioainetta. Muutama vuorokausi myöhemmin oli määrä aloittaa säännöllinen, vuorokausittainen kastelu. Tuloksia odotettiin jo 16.7. pidettävissä kilpailuissa. Tulosten toivottiin auttavan tienluiskien nurmettamisessa.

Suuri päivä koitti viimein 16.7. Maaherra Jorma Tuominen katkaisi radan ylittäneen silkkinauhan. Jo edellisenä päivänä olivat kilpailijat ottaneet tuntumaa upouudesta radasta. 6000 katsojaa sai nähdäkseen runsaasti ulosajoja. Jo aiemmin tosin ainakin Kaj Godenhjelm, Eino Kalpala, Timo Mäkinen ja Olli Lyytikäinen olivat kuulemma olleet kokeilemassa rataa. Tuolloin lauantain harjoituksissa Timo Mäkisen epävirallinen rataennätys sai heti kyytiä.

Sunnuntain Hämeen Sanomat kirjoitti muun muassa: ” TÄNÄÄN TAPAHTUU – tai tapahtui oikeammin jo eilen – se mitä Hämeenlinnassa on vuosikausia suunniteltu ja kaavailtu. Moottorien hevosvoimat päästetään irti stadionilla, joka hakee vertaistaan. Pullerinmäen soramonttu on muuttunut moottoriradaksi , jolla vauhdikkaat veikot ja neitoset saavat turvallisesti näyttää, mihin he ja heidän ajokkinsa oikeassa ympäristössä pystyvät. Silti voidaan todeta, että ratarautojen valitus olisi kaukunut sorakuopan ja Ahveniston harjun rinteillä jo vuosi sitten, elleivät eräät olisi katsoneet jopa kansalaisvelvollisuudekseen tyrmätä suurta suunnitelmaa. Radan rakennuttaja AK:n Etelä-Hämeen piiri ei kuitenkaan vähästä säikähtänyt, vaan jatkoi kaikesta vastustuksesta huolimatta pyrkimystään rakentaa paikka, jossa meikäläistä ajokulttuuria voidaan turvallisesti kehittää . Kamppailun ensimmäinen erä päättyikin ”klubilaisten” voitoksi. Kuinka käy jatkossa?”

Kuten jutussa vielä todetaan, rata-hanke oli jälleen vaarassa uuden valituksen noustua pinnalle toiminnan hädin tuskin alettua. Radan historian valitusten ja selvitysten luetteleminen olisi kokonaan uuden, huomattavasti puisevamman jutun aihe. Nyt haluan muistella rataa kiistämättömänä Hämeenlinnan ja kotikulmieni historian muistomerkkinä.

Sunnuntaina 16.7. alkoi kuitenkin itse kilpailutoiminta. Moottorit mylvivät ja bensankatku täytti ilman. Paikallinen sanomalehti kertoi lähes 30 000 katsojan tulleen seuraamaan avajaiskilpailuja. Mainittakoon, että Hämeenlinnassa oli 1964 ollut asukkaita 30 747*. Tämä kertoo jotain tuolloisen tapahtuman mittasuhteista. Hans Laine ja Ahti Vaara olivat ensimmäisten kisojen kärkinimet. Formulan 4:n yhdeksän kierroksen kisaa hallitsi Ruotsin Jan Torgnysson ja formula V:ä Ulf Andersson niin ikään Ruotsista.

Elokuun alussa tahti vain kiihtyi, olivat vuorossa kansainväliset kisat. Muun muassa Leo Kinnunen, Timo Mäkinen, Andrew Page, Manfred Mohr, Curt Lincoln olivat nimiä, jotka kertoivat tuolloin paljon. Rataa kiersivät luokka alle 1000 ksm, luokka alle 1300 ksm, luokka alle 2000, formula V, formula 3. Sadesää vaikutti tuloksiin. Suolenkillä tapahtuivat ratkaisut.

Moottorirata sai kehuja. Muun muassa ruhtinas C. von Metternich kuvasi rataa erittäin kauniiksi. Nousut ja laskut tekivät siitä mielenkiintoisen ja arvostettavan autourheilupaikan. Toisaalta Curt Lincolmin mukaan Ahvenistolla olisi saanut olla enemmän suoria.

Huippukuljettaja Jim Clark teki oitis vaikutuksen.

Syyskuun alussa paikalle saapuivat sitten maailmankuulut Formula 2 -kuljettajat, heistä nimekkäimpänä Jim Clark. Hän kiersi rataa 1,25:n tahtia pakottaen Jochen Rindtin ja Jack Brabhamin taakseen. Mutkainen rata toki kuulemma aiheutti aluksi sopeutumisvaikeuksia. Viidentenä syyskuuta saattoikin paikallinen sanomalehtemme julkaista kuvan kahdesta moottoriurheilulegendasta samassa kuvassa Ahvenistolla, Graham Hill ja Jim Clark. Tuolloin kävivät ilmeisesti selkeästi selväksi Ahveniston pahimmat heikkoudet eli sen ahtaus ja mutkaisuus nopeimmille autoille. Silti, on ilmeisesti kuluneilla muutamalla vuosikymmenellä löytynyt niitäkin autoluokkia, joille rata on sopinut enemmän kuin erinomaisesti.

Ottaen huomioon vuosikymmenten vastatuulet Ahveniston moottorirata on ollut varsinainen selviytyjä. Sen valmistuessa alkoi välittömästi jonkinlainen kilpailu Keimolan kanssa. Mielipiteet radoista menivät asiantuntijoilla pahasti ristiin. Silti historia on näyttänyt, kumpi radoista on ensin sortunut.

Koleana lokakuun päivänä seistessäni radan aution aidan ääressä ja katselen yksinäisen rullasuksihiihtäjän aherrusta asfalttinauhalla. Näkemättäkin muistan vuosikymmenten vandalismin raatelemat rakennelmat harjulla, joita on koetettu pitää jollain lailla kunnossa. Kuvittelen harjunrinteet täyteen ihmisiä ja muistan äkkiä sen toukokuun päivän 1984, jolloin hallinnasta karannut helikopteri syöksyi alas rinnettä väkijoukkoon. Itse en ollut paikalla, vaan töissä keskikaupungilla. Kuulin vain ohitse kiitäneiden ambulanssien huudon...

Moottorirata lokakuun puolessavälissä vuonna 2014.

Tahdon kuitenkin enemmän kuvitella radalla rajojaan koetelleiden kuljettajien hurmiota. Jochen Rindt, Jack Brabham puhumattakaan suomalaisista Mäkisestä ja Kinnusesta... Jim Clark kiidättämässä F2-ajokkiaan toisilta karkuun, alle vuotta ennen kuin Hockenheimin F2-kisa koitui hänen kohtalokseen. Tokkopa Hämeenlinnaan koskaan saadaan enää yhdellä kertaa sellaista aikansa moottoriurheilun huippuryhmää yhdellä kertaa. Ajat ovat vain muuttuneet. Entäpä sitten Ahveniston päättymättömän valitus- ja selvityskierteen askeleet? Se jää nähtäväksi. Nyt talven lähestyessä vain tuuli tuivertaa kaarteissa kuin muistellen edesmenneiden mestareiden kiitoa. Tämäkin on osa historiaa, hämeenlinnalaisen maiseman historiaa huolimatta siitä, mitä me asiasta tuumimme.

LÄHTEET:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ronnie_Peterson

Hämeen Sanomat

19.1.1966; 9.9.1966; 2.10.1966; 15.4.1967; 20.5.1967; 13.6.1967; 21.6.1967; 16.7. 1967; 17.7.1967; 5.8.1967; 6.8.1967; 7.8.1967; 20.8.1967; 5.9.1967; 8.4.1968

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nopeusrajoitus

*⁾ Avain omaan maahan. Tietoja Suomen kaupungeista kauppaloista ja maalaiskunnista. Koonnut VIIKKOSANOMAT keväällä 1964.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ahveniston_helikopterionnettomuus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jim_Clark

http://en.wikipedia.org/wiki/Ahvenisto_Race_Circuit