Äksiisiuutisia Lammilta

Taannoin kirjoitin asevelvollisen Suomen 7. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonan saapumisesta Hämeenlinnan kaupunkiin. Samassa yhteydessä mainittiin pataljoonaan kuuluneet 25. Lammin reservikomppania, 26. Urjalan reservikomppania, 27. Oriveden reservikomppania ja 28. Saarijärven reservikomppania. Koska hämeenlinnalaiset lukivat 13. syyskuuta 1884 terveisiä Lammin reserviläispataljoonasta, saamme siten vilkaista lyhyesti yhtä edellisena vuonna toimintansa aloittaneista reserviläisyksiköistä, joissa eri vuosiryhmät kolmea vuonna harjoittelivat yhden kesäkuukauden, ensimmäisenä 45, toisena 30 ja kolmantena 15.

 

"Nyt olemme täällä jo wiimeisen harjoituskokouksemme lopulla. Minkälaisen harjoitus ky'yn kunnolliseksi isänmaan suojeliaksi olemme tällä lyhykäisellä harjoituskaudellamme saaneet, sen jätän tulewaisuuden tutkittawalsi. Mutta ehkä isänmaa näidenkin poikainsa suojassa, jotka nyt owat harjoituksensa suorittaneet, woipi jonkun waaran torjua pois maastammc, waikka tosiaan lyhykäiseen aikaan katsoen, opintomme ei ole suinkaan suuret sotilastaidossa. Waan ehkä järkähtämätöin rohkeutemme, ja uskollisuutemme isänmaatamme kohtaan woipi palkita ne wajawuudet kuin meitä sanotussa asiassa waiwaawat, että waarain aikoina woisimme kunnollisina sotilaina paljastaa miekkamme ja lähteä isänmaatamme puolustaan”

 

Lammin reservikomppanian kasarmit sijaitsivat nykyisen Mainiemen maa- ja matkailutilan alueella.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Reserviläiset oli kolmea lajia:

1. Miehet, jotka vakinaisesta väestä vapauduttuaan olivat siirrettyinä reserviin.

2. Miehet, jotka kutsunassa oli hyväksytty palvelukseen ja saivat arvanheitossa arvan , jonka perusteella olivat määrättyinä suoraan reserviin.

3. Miehet, jotka vakinaisessa väessä palvellessaan tulivat siihen kykenemättömiksi ja reserviin siirretyiksi.

  

Kuvan lähde: Saarinen. Ensimmäiset asevelvolliset
reservimiehet

Reserviajaksi laskettiin viisi vuotta astumisesta vakinaiseen väkeen. Esimerkiksi palveltuaan vakinaisessa väessä kolme vuotta kuului vielä kaksi reserviin. Suoraan reserviin kuuluneet oluvat reservissä viisi vuotta. Pitäjistä päätyi vuosina 1883-99 noin 1-3 miestä vakinaiseen väkeen, mutta reservimiesten luku saattoi kohota kymmenkertaiseksi, joten reservikomppanioiden merkitys pitäjissä ei ollut vähäinen.

Reserviläiskomppanioiden aloittaessa toimintansa vuonna 1883 oli harjoituksiin osallistunut kaksi ikäluokkaa eli siis vuonna 1881 ja 1882 kutsunnoissa ollutta. Tässä kirjeessä mainitaan vuoden 1884 syyskuun puolessa välissä harjoituksensa päättänyt ryhmä eli Lammin nykyisen Mainiemen kartanon alueella sijainneella Lammin reserviläiskomppanien kasarmialueella Eero-Eetu Saarisen mukaan 18.8.-16.9. äkseerannut vuonna 1881 kutsunnoissa ollut vanhin (synt. 1859, vahvuus 274) ryhmä, joka muista poiketen esiintyy tarkastelemassani taulukossa ainoastaan vuosina 1883 ja 1884 ja harjoitteli tuolloin poikkeuksellisesti 30 päivää.

Lammin reservikomppanian kasarmit sijaitsivat siis nykyisen Mainiemen maa- ja matkailutilan alueella. Ampumarata sen sijaan paalutettiin Takaperänjärven ja Kaurasenjärven väliselle kannakselle, jonne kasarmeilta oli matkaa linnuntietä nelisen kilometriä. Itse kasarmialueen rakentaminen kesti vuodesta 1883 parisen vuotta, joten ensimmäiset reserviläiset lienevät ainakin joidenkin tietojen mukaan asuneet teltoissa.

”Elämä täällä on ollut tänä kuukautena jokseenkin hiljaista, tyytywäisyys on wallinnut poikain kesken kaiken aineellisuuden olon puolesta, joutohetket olemme saaneet wiettää tanssilla ja laululla, sekä sunnuntaisin on Lammin kaunottaret saaneet käydä itseänsä huwittamassa Reserwipoikain parissa, silloin on taas käsipeli-soittoniekat olleet ahkerassa toimessa huwittamassa näitä lempiwieraitaan että he jonkun polkan hypyn owat saaneet tanssia Resewipoikain seurassa. Mutta suotawa olisi että asiantuntewat henkilöt wielä auttaisiwat Reserwipoikia kristillis-siweellisyyden alalla. Pieni kirjalainasto olisi tarpeen, sillä niin monta hetkeä kuin Reserwi aikana saisimme wiettää opettawain ja huwittawain kirjain parissa. Monta on senlaisessa joukossa senlaistakin miestä, jotka owat kaswaneet sywillä metsän saloilla, siis heidän tietonsa ei ole suinkaan suuri aineellisuuden kannalla, eikä jokaisella ole tanssimisenkaan halua. Kansamme kukoistus nousewassa nuorisossa woipi kiitollisuudella palkita ne jalot aarteet kuin heille tällä tawoin on osoitettu.”

Kasarmirakennusten piirustukset valmistuivat Yleisten rakennusten ylihallituksessa kesällä 1882. Senaatissa ne vahvistettiin 19.12.1882, joten rakennusurakoita päästiin huutokauppaamaan joko osa- tai kokonaisurakkana seuraavan vuoden alussa. Osaurakointia varten rakennukset jaoteltiin kolmeen ryhmään:

1. miehistökasarmi, ruokailukatos keittiöineen, varusvarasto, arestihuone, muonavarasto ja käymälä.

2. Aliupseerirakennus ja sauna.

3. Upseerirakennus, sairastupa, ulkohuonerakennus ja ruutikellari (ruutihuone)

Ensimmäisen ryhmän rakennusten oli määrä olla valmiina heinäkuun 1. päivään 1883, toisen ryhmän lokakuun alkuun 1883 ja kolmannen ryhmän 15. päivään kesäkuuta 1884.

 

Nimeltä mainitsemattoman reservikomppanian ruokailukatos eli artelli. Koska kyseessä olivat tyyppi-
rakennukset kaikki lienevät olleet samankaltaisia.
Kuva: Finna/ Museovirasto - Historian kuvakokoelma

Hämäläisen julkaisemassa kirjeessä viitataan sangen rauhalliseen elämään. Myös Saarinen toteaa kirjassaan juhlatilaisuuksien ja arkisten tapahtumien tuoneen sisältöä reservimiehen arkeen. Olennainen osa oli luonnollisesti ruokailu; valvottu ja asiaomainen ateriointi oli ilmeisen merkittävä asia tuohinkin aikaan. Myöhemmältä ajalta eli elokuulta 1897 on kirjattu Saarijärven kommaniasta reservimies Lahtisen valitus leivän laadusta todettuna aiheettomaksi. Pari vuotta myöhemmin Saarijävellä ilmeisesti purnattin lisää eli tuolla kertaa miehistö ei pitänyt höyryllä keitetystä ruoasta.

Lammilla kapteeni Forstén kiinnitti huomiota miesten tapaan heitellä munankuoria, silakanpäitä ym. ruokalan permannolle, mitä luonnollisesti pidettiin sopimattomana ja suoranaisena käskyjen laiminlyöntinä. Reservimiehiä opastettiin lisäksi pyytämään ruokaa vierustoveriltaan hiljaisella äänellä, jottei oltaisi varsin ruokittavia petoeläimiä vaan ihmisiä. Palataksemme vielä Saarijärvelle ainakin siellä oli tapana viedä jokaisesta ateriasta ”koetusportioni” komppanianpäällikölle, jotta laatu varmistettiin.

Haastateltuna kasarmin ruoka siellä oli hyvää ja riittoisaa. Esimerkiksi hernekeitto ja ohrapuuro olivat maultaan niin erinomaisia, että reservimiesten lapsetkin muistivat ylistää vielä 1960-luvulla. Tiedettiin nimittäin tapauksia, joissa miesten kotona syntyi varsinaisia yhteenottoja heidän todetessaan, ettei siellä osattu tehdä yhtä maukasta ja ravitsevaa papusoppaa kuin kasarmeilla.

Jossain vaiheessa myöhemmin kasarmialueille perustettiin erityiset kahvilat reservimiehiä varten. Hämeen piirin reservikomppanioiden kasarmialueiden kartoissa vuodelta 1895 on kuitenkin merkitty ”puffetti”- rakennukset, avoseinäisiä katoksia, joiden yhdellä seinustalla oli keittiö.

 

Kahvihetki reservikomppanian upseeritalon pihapuutarhassa. Kuvatiedoissa ei mainita komppaniaa.
Kuva: Finna/ Museovirasto - Historian kuvakokoelma

 

Kirjeessä pyydetyt kirjastot tulivat aikanaan myös reserviläisten käyttöön. Siellä saattoi paitsi lukea kirjoja myös selata sanomalehtiä, joita valtio tilasi. Tosin alikapteeni Forstén joutui toteamaan masentuneena 21.7.1891 Urjalan komppanian surkean lukuinnon. Vain 38 lainaa. Seuraavana kesänä 2. ikäluokka tosin paransi tilastoja 54 lainalla ja kesällä 1893 Urjalassa päästiin jopa 128 lainausta, joten Urjalassakin ja sen piiriin kuuluneissa pitäjissä (eli Somerniemi, Somero, Tammela, Loppi, Renko, Forssa, Jokioinen, Humppila, Koijärvi, Kalvola, Urjala, Kylmäkoski, Toijala, Sääksmäki, Valkeakoski, Viiala, Vesilahti, Lempäälä, Tottijärvi, Pirkkala, Nokia, Ylöjärvi) oli ilmeisesti alettu lukea.

Tuon aikakauden Suomessa ei taitettu pitkiä matkoja leveitä tasaisia valtateitä pitkin, joten päällystö korvasi lomien kannalta hankalat olot järjestämällä sunnuntai-iltapäiviksi ja arki-iltoinakin viihdytystoimintaa. Hämäläisessä julkaistussa kirjeessäkin mainitaan tanssit, joita oli tavallisesti sunnuntai-iltapäivisin klo 18-20. Niihin ei luonnollisesti haluttu siviilimiehiä, mutta tyttöjä saapui kuulemma runsaasti. Soittoniekkojakin löytyi omasta takaa. Lisäksi muun muassa kasarmin pihalle oli kyhätty kaikenlaisia laitteita, kuten kiipeämistankoja, pussitappelupukkeja yms.

Kerran viikossa käytiin saunassa ja uimassa päivittäin. Se toiminta palveli paitsi erityisen huomion kohteena ollutta hygieniaa myös varmasti rentoutti.

”Toissa Maanantaina, eli tämän kuun I:nä ja 2:na päiwänä oli Hämeen Pataljonan päällikkö Herra öwersti Sundman meitä tarkastamassa, hän näytti meille hywän mieltymyksen kaikissa aineissa, mitkä meiltä waadittiin hänelle näyttämään, useat kiitossanat kajahteli jalon Sotawanhuksen suusta, useat kerrat kaikui wastine ilmaan sanottuun kiitokseen niinkuin yhdestä suusta. ”Ahkeruus on ilomme Herra öwersti". Iloisilla silmäilyillä seuraili Herra öwersti nuorukaisten liikuntoja eikä millään prljättäwällä tawalla. Tästä kaikesta tulee meidän kiittää Komppanian päällikön ahkeruutta sanotussa toimessa, senjälkeen kaikkea alipäällikkökuntaa.”

Erinäiset tarkastukset ja juhlapäivät olivat luonnollisesti tärkeä osa reservimiesten elämää. Ohjesäännöissäkin määrättiin tarkasti keisarillisen perheen merkkipäivät, jotka sotaväessä olivat erityisiä juhlapäiviä. Sellaisina erikoispäivinä komppanioissa pidettiin joko jumalanpalvelus tai rukoushetki tarkoin pukeutumisohjein eli ”jossa kaikkien palvelustoimista vapaitten reservimiesten oli oltava läsnä puettuna virkatakissa, upseerit näyttämyspuvussa”. Mainittakoon, että vuoden 1899 päiväkäskyn mukaan keisarinnan nimipäivänä 6.6. ei ole minkäänlaista palvelusta, vaan kaikilla on lomaa klo 8 saakka illalla.

Hämeen reservipiirien komppaniat olivat myös kahdesti vartioimassa Viipuri-Simola-Lappeenranta rataosaa hallitsijan matkatessa Pietarista tarkastamaan Lappeenrannan leirin suomalaisia joukkoja, Urjalan komppania v. 1885 ja Oriveden komppania 1.8. - 8.8.1891.

Oma ohjelmansa oli myös reservikomppanbioiden osallistuminen säännöllisesti sunnuntaisin jumalanpalveluksiin paikkakunnan kirkossa. Näihin kirkkoparaateihin osallistuminen oli vapaaehtoista, mutta matkalle lähtö katsottiin palvelukseksi. 

 

Kuva tarkk´ampujapataljoonien sotaharjoituksista. Kyseessä oletetaan olevan 3. Vaasan tarkk´ampuja-
pataljoonaan kuulunut 9. Närpiön reservikomppania 1890-luvulla.
Kuva: Finna/ Museovirasto - Historian kuvakokoelma

 

”Arestia on myös käytetty muutamille miehistöstä erityisistä syistä, sekä myös rangaistukseksi pienemmistä rikoksista on joitakuita kuritettu seisottamalla Kasarmin pihalla kiwäri käsiwarressa (naplet-sossa), ynnä muutamia on pantu häpeemään luuta kourassa. Erityisinä töinä on käytelty harjoitus kentän puhdistusta, sekä nykyjään on ruwettu miehistöllä teettämään kasarmin edustalle pnutarha käytäwiä y. m. kaunistuksia. Pyhinä on käytetty kirkossa kymmenen miestä joka plutonasta eli 40 miestä kerrallaan, lomalle on myös laskettu aina pyynnöstä. — Näin olen lyhykäisesti kertoellut kaiken ulkonaisen kasarmi elämän täältä, toiwon että arwoisa Hämäläisen toimitus ottaisi nämät riwit palstoillensa lukiakuntansa luettawaksi.”

     Tuntematon reservikomppanian sotilas.
     Kuva: Finna/ Lahden museot

Edellä mainitut kirkkomatkatkaan eivät aina sujuneet rikkeittä. Joskus komennuskunnan johtajana toiminut aliupseerikin hairahtui rikkomuksiin, joita oli syytä arestissa mietiskellä. Reservimiesten käytöstä jouduttiin joskus huomauttamaan päiväkäskyssäkin. Urjalan suunnalta kuului vuonna 1895, että luutnantti Savonius houtui huomauttamaan komennuskunnan päällikön velvollisuudesta huolehtia, etteivät miehet tilaisuuden tullen poikkeilleet taloihin eivätkä juosseet edestakaisin kirkossa.

Pitkähköistä kirkkomatkoista huolimatta reservimiesten muisteltiin osallistuneen niihin mielellään. Varsinkaan tuona aikana tosin Lammin 3 km kirkolle tai edes Saarijärven 9 km eivät tainneet tuntua aikalaisista pitkiltä ihmisten totuttua elämässään jalan taittamaan pitkiäkin taipaleita.

Järjestysrikkouksilta ei komppanioissa luonnollisestikaan vältytty. Saarinen toteaa kirjassaan niiden laadun olleen sellaisia, että järjestyksen palauttamiseen riitti komppanian päällikön ja piiriesiupseerin rankaisuvalta, eikä alistamista korkeampien esimiesten ratkaistavaksi tarvittu – yhtä poikkeusta lukuunottamatta: Saarijärvellä päädyttiin oikeudelliseen käsittelyyn senaattia myöten ulkopuolisen henkilön hyökättyä sanomalehtikirjoituksin kahta aliupseeria vastaan. Saarinen ei mainitse tapahtuman ajankohtaa. Sanomalehti penkomalla se varmasti löytyisi.

Käytetyt rärjestysrangaistukset hän luettelee:

• nuhteet ja varoitukset (alipäällystölle)

• kielto menemästä ulos kasarmista tai kielto menemästä ”muuten luvallisena aikana” ulos kasarmista

• ylimääräiset palvelusvuorot tai palvelustoimet yli määrän tai palvelustoimet päälle vuoron (kaikin näin sanamuodoin)

• yksinkertainen aresti

• yksikertainen aresti ”harjoituksen kanssa”

• kovennettu aresti (kätettiin myös sanontaa kova aresti)

Järjestysrangaistuksessa käytettiin usein kahta tapaa yhdessä; esimerkiksi arestiin lisättiin poistumiskielto arestin kärsimisen jälkeen.

Lopuksi todettakoon, ettei palvelus reservikomppanioissa ollut suinkaan aina vaaratonta. Kuolema tavoitti Hämeen piirin kuudesti. Lammin komppaniassa 17 kesän kuluessa kuoli kolme reservimiestä., Urjalassa ja Orivedellä yksi ja Saarijärvellä hukkui uintimatkalla v. 1883 haavuri Lindholm. Lammin komppanian reservimies Urkko kuoli kesällä 1883 sairastuvalla ”vatsanpolttoon” ja reservimies Kalkkonen v. 1887 keuhkokuumeeseen. Muiden reservimiesten kuolinsyytä ei mainita.

Mukaellen sanomalehti Hämäläiseen kirjoittanutta reservimies K.A:n toteamusta, näin on lyhyesti kertoiltu joitain piirteitä Suomen 7. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonan reserviläiskomppanioista. Tarkempia tietoja henkilöstöstä, rakennuksista, huollosta, vahvuuksiata yms löytyy lukemastani Saarisen kirjasta. Niiden kaikkien käyminen läpi tässä olisi ollut liian laaja kokonaisuus.

* * *

Lähteet ja luettavaa:

Hämäläinen 13.9.1884

Eero-Eetu Saarinen. Ensimmäiset asevelvolliset reservimiehet

Hämeenlinnan pappilan tontit muuttavat kasvojaan

 Saamme uuden keskusseurakuntatalon

 

”Tulkoon tämä seurakuntakoti sellaiseksi paikaksi, jossa Jumalan pyhä henki koskettaa meitä ja sytyttää sydämessämme tulen, jonka voimme viedä omaan kotiimme, yhteiskunnan perussoluun. Me tarvitsemme tällaista kotia, jossa Jumalan sanan henki tulee lähemmäksi kuin suuressa kirkossa”, lausui Tampereen hiippakunnan piispa E. G. Gulin vihkiessään Hämeenlinnan uuden seurakuntatalon 22.1.1961.

Noista sanoista on yli kuusi ja puoli vuosikymmentä. Se on aika, jonka jälkeen Hämeenlinnan pappilan kortteli tulee kokemaan historiassaan uuden muutoksen ulkoasussaan. Yksi tärkeä osanen ihmiselon näyttämöä saa meidät havahtumaan ja huomaamaan kaupungin elävän ja muovautuvan alituiseen. Usein nuo muutokset ovat niin hitaita, että varsinkin kiivastahtiseen sykliin tottunut nykyihminen harhautuu olettamaan ympäristönsä staattisemmaksi kuin mitä se onkaan. Olemme kuitenkin vain osa ihmisten virtaa kenties alitajuisesti peläten meitä ennen olleiden muiston haipumista kaupunkimme ilmiasun jälleen yhdeltä osin muuttuessa. Siksi palauttakaamme mieleemme mennyttä.

Kuten tunnetaan, Hämeenlinnan kaupunki siirrettiin kuninkaan päätöksellä vuonna 1777 vanhalta paikaltaan linnan kupeelta hivenen etelään Saaristen kartanon Niementaustan mäelle. Koska uusi Louis Jean Desprez´n Rooman Pantheonista vaikuttaita saanut kivinen pyörökirkko valmistui vasta vuoden 1798 lopulla, joutuivat kaupunkilaiset aluksi käyttämään jumalanpalveluksissaan vanhaa Pyövelinmäen eteläpuolella ollutta kirkkoa. Uusi hautausmaan paikka valittiin 1782, ja vanhaa kirkkomaata lakattiin vuosisadan vaihteessa käyttämästä. Tosin vuoden 1809 tavattoman suuri kuolleisuus nostatti pyrkimyksiä haudata vanhalle paikalle sotilassairaalassa ja yleisessä vankilassa kuolleet, koska ruumiiden pelättiin täyttävän vasta käyttöön otetun hautausmaan.

Kirkon ja hautausmaan ohella kaupunkilaisten huolena oli myös pappilan kohtalo. Kirkkoherran asuinsija sijaitsi vielä hyvän aikaa kaupungin muuton jälkeen Pyövelinmäen kainalossa. Uuden kaupungin pappilan paikalla hän piti ryytimaataan, kunnes marraskuun 25 pnä 1781 pappila päätettiin lopulta siirtää uuteen kaupunkiin. Osansa asiassa oli vanhan pappilan tonttimaan päätymisellä isossa jaossa Ojoisten kartanolle. Rakentamiseen ottivat osaa sekä kaupunki- että maaseurakunta. Tontteja oli kaksi eli nro:t 33 ja 34, sillä toinen oli suunniteltu kappalaista varten. Koska seurakunnalla ei ollut kappalaisen virkaa, voitiin koko alue käyttää kirkkoherran pappilan tarpeisiin. Vaikka useita rakennuksia siirrettiin aikanaan suoraan vanhasta kaupungista uusille sijoille, kyettiin vain osa vanhan pappilan rakennuksista siirtää, joten suurin osa myytiin huutokaupalla. 

 

Kartta: Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Hämeenlinnan kaupungin historian toisen osan liitteenä 5 julkaistussa tonttikartassa uuden pappilan tontit 33 ja 34 näkyvät harmaina oikeassa yläkulmassa.

Kirkkoherra pääsi muuttamaan uuteen pappilaan vuoden 1783 lopussa tai seuraavan vuoden alussa. Piha rakennuksineen noudatteli talonpoikaistalojen muotoa mies- ja karjapihoineen. Ulkorakennuksia sijoitettiin alas viettävälle tonteilla päärakennuksesta itään, kohti rantaa. Itse päärakennuksesta tehtiin edellisiä vankempi, kivijalalle. Pohjakaavana käytettiin vanhahtavaa karoliinisen pappilan pohjakaavaa salin ollessa keskilinjan vieressä Takana oli kaksi kamaria sekä talon toisessa päässä kolme kamaria ja keittiö.

 

Kaupungin siirtämisen jälkeen rakennettu kirkkoherran pappila talousrakennuksineen. Päärakennus
kuvan keskellä. Magnus von Wrightin öljymaalaus vuodelta 1865.
Kuva: Finna/ Hämeenlinnan kaupunginmuseon kuvakokoelma.

Ulkoasun oletetaan olleen yhä varsin maalaismainen, punamultaista hirsirunkoa. Silti ainakin julkisivun uskotaan olleen lautavuorattu. Kaupunkiseurakunnan tehtävänä oli ylläpitää päärakennus maaseurakunnan puolestaan kylittäin ulkorakennuksista.

Sijaintinsa ansiosta pappila säästyi tuhoisasta 2/3 kaupungista tuhonneesta tulipalosta. Palon jälkeen suorakulmaiseksi muutettu asemakaava vaikutti silti siihenkin. Pappilan tontin säilyessä suurin piirtein entisellä paikallaan sen rajoja kuitenkin siirrettiin. Pappila jäi talousrakennuksineen joksikin aikaa entiselle paikalleen, ja sitä korjailtiin tulevasta siirrosta huolimatta. Mm. vuonna 1860 pappilaan asennettiin kaksi kaakeliuunia. Vuonna 1867 poikettiin maaherran myötämällä luvalla kaksi vuotta aiemmin hyväksytystä palojärjestyksestä tekemmällä pärekatto.

 

Yksityiskohta Hämeenlinnan kaupunkia noin vuonna 1892 esittävästä kartasta, johon on eritelty talot ja
katot. Olen ympäröinyt pappilan sijainnin. Pappilan tonteille siis aikanaan siirrettiin vain osa pyövelinmäen
kupeella olleista rakennuksista. Joitain vuosia sitten oli Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipisteessä
kuuntelemassa luentoa, joka käsitteli muun muassa vanhan pappilan rakennuksia. Siellä sain kuulla, että vielä
1900-luvun puolivälissä tuossa korttelissa oli jokin rakennus 1700-luvulta. 
Kuva: Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Maistraatti lopulta hylkäsi vuonna 1870 pappilan hoitoa varten asetetun toimikunnan suunnitteleman korjaustyön. Kirkonkokous joutui aloittamaan valmistelut uuden pappilan rakentamiseksi 1871. asemakaavan mukaan rakennuksen tuli ulottua kadun kulmaan. Päärakennus tuli siten käännettäväksi suurin piirtein samalla paikalla uuteen asentoon. Piirustukset hyväksyttiin kiivaaksi luonnehditun äänestyksen jälkeen maaliskuussa 1873. Äänestys synnytti valituksen tuomiokapituliin ja senaattiin, mutta senaatin talousosasto velvoitti marraskuussa 1873 Hämeenlinnan seurakunnan rakentamaan pappilan siten, että ulkotyöt valmistuisivat lokakuun alkuun 1875 mennessä

Arkkitehti Evert Lagerspetz teki lopulliset piirustukset supistetun ohjelman mukaan. Pappilaan tuli yhdeksän asuinhuonetta, keittiö, eteinen, tarjoiluhuone ja suuri ruokakomero. Kirkkoherranvirasto jäi toistaiseksi asuinrakennukseen. Runsaat korkeahkot ikkunat määrittivät yleisilmettä. Lisärakennuksia kohosi tontille vuosina 1878 ja 1898. Lisäksi vuonna 1899 rakennettiin kauan kaivattu erillinen, rapattu kansliarakennus.

Johtuen kyseisten rakennusten vaatimista voimavaroista seurakunta ei kyennyt enää kappalaisen pappilan rakentamiseen. Sille oli tontti varattuna Poltinahon tullin luota, mutta se jäi rakentamattomaksi. Kaupunkiseurakunta maksoi sen sijaan kappalaiselle vuodesta 1826 100 riikintaalaria vuokrarahaa maaseurakunnan toimittaessa kuormallisen koivu- ja mäntyhalkoja kutakin talonsavua kohti.

Uusi aika toi uudet vaatimukset seurakuntien toiminnalle toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Jo 1930-luvulla oli Hämeenlinnassa keskusteltu seurakuntatalon rakentamisesta. Piispantarkastuksessa vuonna 1936 siihen kiinnitettiin huomiota. Oli jo syntynyt päätös seurakuntatalon ja sen yhteyteen sijoitetun kappalaisen pappilan rakentamisesta. Silti maaseurakunnan alueelle rakennettavat Visakankaan seurakuntatalo ja Lahdensivun kappalaispappila valmistuivat 1940-luvun alussa. Hätilän kirkko valmistui 1956.

Keskusseurakuntatalon ensimmäisenä osana valmistui vanhan pappilan viereen kerrostalo-osa 1951-1952. Vanhan puretun pappilan tilalle, kerrostalon viereen kohosi viimein uusi kolmikerroksinen seurakuntatalo vuonna 1960. Rakennus vihittiin käyttöönsä tammikuussa 1961. 

 

Hämeen Sanomat 23. tammikuuta 1961

Vihkiäistilaisuuden kunniavieraista Hämeen Sanomat kirjoitti 23. tammikuuta 1961 mm. seuraavasti:

Vihkiäistilaisuudessa oli seurakuntalaisia avaran juhlasalin täydeltä ja kutsuvieraiden joukossa nähtiin mm. Hämeen läänin maaherra Jorma Tuominen, Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, sosiaalipäällikkäLeo Kari ja Hämeenlinnan varuskunnan komentaja, kenraalimajuri Lauri Sotisaari.

Aikanaan tallentamani lehtileike on hiukan vajaa, mutta siitä selviää ainakin, että juhlatilaisuuden aloitti ylivääpeli Virtasen johtaman seurakuntapoikien soittokunnan musiikkiesitys. Yhteisesti veisatun alkuvirren jmälkeen seurakuntatalon rakennustoimikunnan varapuheenjohtaja , varatuomari Timo Mäki kertoi rakennushankkeen vaiheista.

Kiitosvirren jälkeen lauloi Häeenlinnan kirkkokuoro laulut Iloitkaa Herrassa ja Oi, Jeesus, mä syömmeistäin. Kuoroa johti tirehtööri Kaarlo Voipio.

 

  Eelis Gideon Gulin. Tampereen piispa 1945-1966.
  Kuva: Wikimedia Commons

Puhujana oli myös talon vihkinyt piispa E. G. Gulin, joka vihkiäispuheesaan korosti seurakuntakodin merkitystä kirkon ja kotien välimailla.

Afrikan lähetysaarnaajan, rovasti Kalle Petäjän nimikin tekstissä näkyy. Lisäksi neitien Pykälä ja Peltonen, pastori Taipaleen ja tirehtööri Voipion kvartetin esittämät kaksi hengellistä laulua mainitaan ja että rovasti Yrjö Joutsi niiden jälkeen piti loppurukouksen. Tilaisuuden päätti virsi 427.

Nyt heinäkuun lopulla 2026 voimme Rauhankadun ja Birger Jaarlin kadun kulmassa todeta seurakuntatalon purkamisen alkaneen. Juhlasali on ilmeisesti jo revitty alas. Joku varttuneempi saattaa yhä muistaa lehtikirjoituksessa mainitun vihkiäistilaisuuden ja mielessään paikata tähän jääneet aukkokohdat. Purettujen seinien lomitse ohikulkija on saattanut nyt kurkistaa senkin tilan jäänteisiin, joissa vihkiäisten virret kaikuivat ja kohottavat puheet kaikuivat. Silti kyseessä on, niin kuin seurakunnan tiedonannosta saamme lukea, ainoastaan pappilan korttelin ilmeen muutos. Tilanne on nouseva uusi rakennus.

Seurakunnan tiedotteesta voimme silmäillä havainnekuvaa tulevasta. Vaikka siihen liittyy selkeä laatikkomainen siipi, hallitsevana näyttäisi silti olevan huomattava kirkkomainen osa, joka tulee tuomaan virkistävää vaihtelua nykyisen Hämeenlinnan masentavaan 1900-luvun laatikkoleikkien monotoniaan. Aivan sitä saattaisi jo toivoa, että 1960- ja 1970-lukujen kammottavan rakennustyylin tuotoksien sortuessa käyttöikänsä loppuun bunkkeri ja lasi -tyylin tilalle nousisi muodoiltaan moninaisempia rakennuksia eikä Goodmanin kaltaisia teollisuushalleja mainoskilpineen. Alkaisikohan paluu kohti entisaikojen persoonallisempaa rakennuskulttuuria, joka sallisi julkisivuihin muitakin muotoja kuin suorakaiteiden eri tasoja?

* * *

LÄHTEET JA LUETTAVAA:

• Einar Palmunen. Saaristen latokartano
• Keskusseurakuntatalo. Rauhankatu 14, Hämeenlinna. Hämeenlinnan seurakuntayhtymä. Rakennusselvitys 2024
• K. O. Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia Ruotsin vallan aikana
• Rakennettu Häme. Maakunnallisesti arvokas rakennusperintö
• Hämeen Sanomat 23.1.1961

 

 

 

”Ahkeruus on ilomme Herra öwersti!”

Asevelvollinen Suomen 7. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoona saapui kaupunkiin

Vuosina 1877-78 käydyn Turkin sodan jälkimainingeissa tuli ajankohtaiseksi myös Suomen suuriruhtinaskunnassa järjestää Suomelle omaa sotaväkeä. Tuloksena oli vuonna 1878 laadittu asevelvollisuuslaki, joka toi jokaisen läänin pääkaupunkiin tarkk´ampujapataljoonan. Muuna sotaväkenä olivat tuolloin Henkivartioväen 3. Suomen tarkk´ampujapataljoona eli Suomen kaarti, Suomen rakuunarykmentti ja Suomen kadettikoulu. Luonnollisesti lisänä vaikutti yhä venäläisiä joukkoja. 

 

ILMOITUS KOMPPANIANPÄÄLLIKÖLLE TARKK´AMPUJAPATALJOONASSA
Kuvatiedot eivät kerro kyseistä pataljoonaa, mutta samankaltainen kohtaus
on käyty myös Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonassa lukemattomia kertoja.
Kuva: Finna / Museovirasto

  

Hämeenlinnan katukuvaan asettui Suomen 7. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoona, vaikka kesäisin se tulikin säännöllisesti viettämään aikaa leireillä joko Lappeenrannassa tai Krasnoje-Selossa Pietarin liepeillä sekä osa kouluttajista komennettuina reservikomppanioihin, joita Hämeenlinnalla olivat 25. Lammin reservikomppania, 26. Urjalan reservikomppania, 27. Oriveden reservikomppania ja 28. Saarijärven reservikomppania. Ensimmäisenä komentajana toimi  eversti Julius Konstantin Sundman 1880-1890.

Nyt on tarkoitus tarkastella tuota alkuvaihetta.

Ongelmana oli kasarmien puute. Kaupungissa valmiiksi jo olevat venäläiset joukot eivät luovuttaneet Linnankasarmien kivirakennuksia, joten majoitustilat oli löydettävä muualta. Jo alussa ratkaisuna nähtiin uusien kasarmien sijoittaminen Vanhan hautausmaan eteläpuolella apteekkari Elfsbergin ryytimaan ja puutarhuri Vikmanin hedelmätarhan paikalle. Meni kuitenkin helmikuuhun 1882 ennen kuin asia lopullisesti ratkesi senaatin hyväksyessä ratkaisun lopullisesti. Tulevista kasarmeista käytiin ennen sitä polemiikkia. Väliaikaisena ratkaisuna vuokrattiin lehtori Magnus Gaddin omistama Seurahuone ja sen viereen rakennettava lisärakennus [Kymnaasikadun ja Itäisen Linnankadun kulma] sekä hänen kadun toisella puolella niin ikään omistama rakennus [nyk. Palanderin talo]. Hämeen Sanomissa valitettiin 21.1.1881 korkeata vuokraa, joka todettiin olevan 20 000 markkaa kahtena ensimmäisenä ynnä 8000 palkkiota kolmantena vuonna, mikäli rakennuksia enää tarvitaan. Lopulta sotilaat olivat kiinteistöissä vuoteen 1883. Palanderin talossa sijaitsivat kanslia ja sairashuone.

 

Tässä on yksityiskohta Hämeenlinnaa vuodelta 1892 esittävästä kartasta, jossa näkyvät tonttien rakennukset.
Kartta on siis kymmenen vuotta myöhemmältä ajalta kuin tarkk´ampujapataljoonan majoittuminen Gaddin
kiinteistöihin. Tässä kuitenkin näkyy vielä vuonna 1894 palanut Seurahuone, jonne miehistö ja alipäällystö
oli majoittuneena. Gaddin talona tunnettu rakennus nykyisen Palanderin talon vieressä eli entinen museo-
rakennus erottuu myös selkeästi pidempänä kuin nykyisessä keskuskoulun tieltä lyhennetyssä muodossa. 
Gaddin talon poistettu länsipää siirrettiin kuulemma aikanaan Aulangolle hiihtomajaksi.
Kartta löytyy Hämeenlinnan Lydiasta.

 

Sanomalehti Hämäläisen puolestaan kirjoitti jo parisen päivää aiemmin eli 19 tammikuuta 1881 seuraavasti:

 

  Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonan kirjasto ja
  kanslia. Kuvatiedoissa ei ole vuosilukua, mutta
  mitä ilmeisimmin kyseessä on jo Suomen kasarmin
  aika. Mielikuvitusta kiehtoo silti ajatus, että
  jokin tämänkaltainen näkymä saattoi vuosina 
  1882-83 kuvata tuokiota nykyisessä Palanderin
  talossakin.
  Kuva: Finna / museovirasto

”Tuo kysymys asewelwollisten wäliaikaisista kasarmeista täällä on wasta nyt lopullisesti ratkaistu. Kruunu on hyyrännyt lehtori Gaddilta talot n:o 142 (niin sanotun seurahuoneen) ja 143. Edelliseen tulee rakennettawaksi itäiselle siwulle uusi huone riwi. Itse kasarmi tulee olemaan seurahuoneessa. Uuteen rakennukseen sijoitetaan artelli [työpaja], leiwinhuoneet j. n.e. Taloon n:o 143 sijoitetaan lasaretti ja ase-warastot.

Kumpanenkin talo on hyyrätty kolmeksi wuotta. Mutta jos warsinaiset kasarmit saadaan kahdessa wuodessa walmiiksi, niinkuin toiwotaan, niin maksaa kruunu kumminkin osan hyyrystä kolmannelta wuodeltakin. Asewelwollisten sauna ja harjoitushuone tulee wastaisesti olemaan Lönnholtzin perillisten kiwimuurissa [myöh. tunnettiin Wetterhoffin talona]”

 

Ensimmäiset kutsunnat toimitettiin Hämeenlinnan Seurahuoneella touko-kesäkuussa 1881, ensimmäiset alokkaat kokoontuivat kaupunkiin 1.11. ja valatilaisuus järjestettiin kirkossa 30. marraskuuta 1881. Ensimmäisten kutsuntojen ajankohdasta on tietyissä lähteissä horjuvuutta, koska järjestelmän kasaaminen otti aikansa.

 

 

 

  

VARUSTEITA. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonan takki ja lakki. Ohessa myös leipälaukku. 
Kuvassa oleva laukku on ollut käytössä Suomen 4. Oulun tarkk´ampujapataljoonassa.
Kuvat Finna / Turun kaupunginmuseo
takki / lakki / leipälaukku

 

VENÄLÄISTÄ PETOSTA. Hämeen
Sanomat kirjoitti 30.12.1881
Pietarilaiselta kauppahuoneelta
tilattujen saappaiden huonosta
laadusta. Asevelvolliset ovat
lehden mukaan joutuneet joko
hankkimaan itse toiset tai 
"tallustelemaan paljain jaloin".

Mainittu sauna olikin saapuvan ikäluokan ensimmäisiä tehtäviä, jota seurasikin tri Bartmanin tekemä lääkärin tarkastus. Akseli Salokannel kertoo poikasena käyneensä lehtori Gaddin omistamassa Seurahuoneessa katsomassa pataljoonan majoittumista sinne. Hämeenlinna-julkaisussa hän kuvailee näkemäänsä seuraavasti:

”Kävin poikasena isäni kanssa Seurahuoneella katsomassa tätä [pataljoonan] sijoittamista. Suureen saliin, jossa sitten nuorukaisena rohkenin astua ensimmäiset julkiset tanssin askeleet, oli sovitettu neljään riviin rautasänkyjä. Sänkyjen päissä oli pesupöytä ja tuoli. Seurahuoneen itäisessä päässä olevassa huoneessa asusti torvisoittokunta. Eteisen vierellä oleva ent. biljardihuone oli varattu vääpeleille ja varusmestareille. Ent. keittiöön oli sijoitettu pataljoonan suutarit. Länsipään sali oli varattu aliupseereille. Ent. ravintolahuoneessa asuivat aseettomat varusmiehet. Seinillä oli kaappeja ja kivääritelineitä. Uudessa rakennuksessa oli keittiö ja leipomo, iso ruokasali sekä kahden komppanian asunnot. Tässä rakennuksessa oli myös räätälinverstas, jossa valmistettiin vaatetus aseettomille. Ensimmäiset asepuvut tuotiin valmiina Pietarista. Linnankadun puolella oli lisäksi pataljoonan kanslia ja sairashuone...”

Aluksi kerrotaan Salokanteleen mukaan kasarmielämän aiheuttaneen vähintään kiusaantuneisuutta ellei mielipahaa kaupunkilaisten keskuudessa, mutta ilmeisesti varsin pian koulutuksen sivistyksellinen puoli alettiin ymmärtää luku- ja kirjoitustaidottomienkin siellä oppiessa taidon alkeet. Einar Palmunen puolestaan kuvailee pataljoonan olleen alusta lähtien hyvin suosittu saaden kaikenlaisia, mm kirjalahjoituksia. Lehtien kirjoittelu kyllä antaa ilmi pelkoja ainakin asevelvollisten altistumisesta Myllymäen ja läheisen Punaportin paheelliselle vaikutukselle. Niinpä esimerkiksi Hämeen Sanomissa 14.1. 1881 koetetaan nostaa Vanhan hautausmaan laidan sijasta esille eversti Mansnerin rakennuspaikkaa koskeneella tarkastusmatkalla noussut vaihtoehto "jostain paikasta Hätilän maalla". Lehden kirjoituksen mukaan "tunnettu asia on yli koko mailman että etu-kaupungit, missä ikänä niitä löytyy, owat siiwottomuuden, epä-siweellisyyden ja rikoksien pesäpaikkoja. Näihin kerääntyy köyhintä, alhaisinta wäestöä joka taholta, elättämään itsensä niillä törkyillä, joita itse kaupungista ulos waluu ja niinkuin luonnollista, ei tämä elättämisen tapa woi aina olla juuri laillista laatua." Lisäksi lehdessä pelätään kaupungin luovuttavan maa-alan Myllymäen kupeelta liian halvalla. Joka tapauksessa sotaväki toi elämää pieneen maaseutukaupunkiin, ja kasarmit aikanaan kohosivat Vanhan hautausmaan luoteispuolelle.

Itse kutsuntatoimitus oli kirjaimellisesti arpapeliä, sillä vain noin 10% 21 vuotta täyttäneistä asevelvollisista arvottiin suoraan vakinaiseen väkeen kolmeksi vuodeksi. Loput velvoitettiin osallistumaan kolmena kesänä reservikomppanioiden harjoituksiin.

Kummallakin ryhmällä oli omat etunsa ja haittansa, joita jo vuonna 1881 sanomalehdissä pohdiskeltiin.

   ASEVELVOLLISTEN KIVÄÄRIT SAAPUNEET
   1.7.1881 kertoi Hämeen Sanomat, että
   Iževskin kivääritehtaan hoitaja
   Hugo Standertskjöldiltä tilatut
   10500 kivääriä ovat saapuneet maahan
   ja otettu vastaan. Lisäksi Standertskjöld
   on lahjoittanut korvauksetta 40 läpisahattua
   kivääriä opetustarkoituksiin.

Mm. sanomalehti Hämäläinen 11.5.1881:

”Täällä ja muualla on näinä päiwinä puhuttu paljon wapaehtoisista, wieläpä tarjokkaistakin meidän nyt syntywässä sotawäessämme.

Riemuhuutoja on laskettu siitä, että niin montta "wapaehtoista" eli "tarjokasta" on ilmoittanut kunnista. Ja niitä on lueteltu jonkinmoisella kerskauksella.

Tämä kaikki on saanut alkunsa asewelwollisuus olojen epäselwästä käsityksestä.

Sillä ne asewelwolliset, jotka etupäässä tahtowat astua wakinaiseen sotapalwelukseen, eiwät ole wapaehtoisia eikä tarjokkaita. He. owat sanalla sanoen asewelwollisia; ja heidän on pakko astua sotariwiin joko wakinaiseen tai reserwiwäestöön. Mutta että he mieluummin pyrkiwät wakinaiseen wäestöön, siihen on hywin luonnollisia syitä.

Otaksukaamme, etta talonpojan palkkalainen tulee asewelwolliseksi ja kirjoitetaan reserwiin. Hänellä on yksi kuukausi wuodessa, kaikkein kiireimmällä työajalla, jona hänen täytyy olla harjoituskentällä.

Tietäen tämän, ei kukaan isäntä tahdo mielellään häntä palwelukseensa koko sillä wiiden wuoden ajalla, jona hän on reserwinä. Sillä mitä tekec maamies semmoisella apulaisella, jonka täytyy olla poissa hänen työstänsä esim. kiireimpänä heinä- tahi elon leikkuu aikana.

Siitä tulee, että moni palkkalainen pyrkii palwelemaan pois aikansa wakinaisessa wäessä, jossa hänellä on wapaa ruoka, werho ja asunto. Hänellä on tosin wielä kaksi wuotta jäljellä, reserwissä, sitte kuin hän on kolme wuotta palwellut wakinaisessa wäessä. Mutta onhan kumminkin päästy noista kolmesta wuodesta, ja ehkä hän palwelee tarjokkaana wielä ne kaksi jäljellä olewaa wuottakin, jos hän kelpaa. Yleensä onkin luultawa, etta Suomen wakinainen sotawäki tulee muutaman wuoden perästä täyteen pelkistä semmoisista tarjokkaista, ellei mainittua wäestöä tehdä aiwan suureksi.

Sillä hän, joka on palwellut kolme wuotta wakinaisessa wäessä, on siihen jo niin tottunut, että hän siinä lopunkin aikaansa pysyy, semmenkin, koska tuo reserwi-kuukausi edelleenkin olisi hänelle haittana muun palweluksen saamisen suhteen.

Mutta, sanotaan, onhan niitä talollisten poikiakin, jotka owat suorastaan pyrkineet wakinaiseen wäestöön. Oleepa kyllä. Waan siihen on samat syyt kuin jo mainitsimme.

Sillä jos poika on poissa talon töistä, niin tarwitaan palkkamies, ja silloinkin, jos poika on reserwissä.

Mutta reserwissä on hän ainoastaan kuukauden joka wuosi, waan, ne owat hanen perinnöllensä kalliita kuukausia. Sillä kuukaudeksi ei saada niin helposti palkkamiestä kuin wuodeksi. Mutta silloin on taas liiaksi talossa leiwän kuluttajia, kun on poika ja palkkamies. Parempi siis on, että poika menee tykkänään pois. Siinä syy, miksi talollisten pojatkin muutamat pyrkiwät wakinaiseen wäestöön.

Emme sillä kuitenkaan tahdo wäittää, ettei monella olisi halukin sotawäkeen. - - -”

 

Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonan upseereja työpäivän jälkeen vuonna 1901.
Kuva: Finna / Museovirasto

Kaupunkiin saapuneet asevelvolliset aiheuttivat toisinaan pahennusta juopuneina. Kerrotaanpa jonkun ryhtyneen varkaaksikin välttääkseen astumisen väkeen. Toisaalta kutsuntaviranomaiset osoittivat kyllä ýmmärtämystäkin arvannostossa niin kuin erään leskiäidin torppaa hoitaneen ainoan pojan kohdalla.

Itse palvelusajan suhteen Hämeen Sanomat tulkitsee 3.6.1881 kirjoittaen seuraavaa: ”Palwelus-aika wakinaisessa wäessä waihtelee wuodesta kolmeen, ja perustuu pääasiallisesti asewelwollisen suurempaan, wähempään tahi kokonaan olemattomaan oppimäärään ---”.

”- - - 1:o) Ne, jotka owat suorittaneet täydellisen oppi-jakson korkeammassa kansakoulusta, kaksi-luokkaisessa reali- tahi alkeis-koulussa, neliluokkaisessa lyseossa, kauppakoulussa, samaten myös ne, jotka owat suorittaneet oppijakson joko korkeamamssa tahi alhaisemmassa maanwiljelyskoulussa, sekä farmasian (ääkkeenteon) kokelaat, koneen-käyttäjät ja ala-perämiehet, palwelevat vakinaisessa wäessä kaksi ja reserwissä kolme wuotta.

2:o) ne, jotka owat suorittaneet oppi-jakson normaali-, reali- tai seitsenluokkaisessa lyseosta, lukiosta (kymnaasista), neliluokkaisesta realikoulusta, kansakouluttaja-seminaarista, ylhäsemmästä kauppa- ja maanwiljelysopistosta, tahi jotka meri-koulusta owat suorittaneet perämies – elikkä laiwuri tutkinnon, palwelewat wakinaisina puolitoista wuotta ja reserwissä puoli neljättä.

3:o) ylioppilaat, jotka owat yliopistossa luentojaan jatkawat, ne, jotka omaawat korkeamman oppimäärän kuin 2:ssa kohdassa mainitaan, tahi jotka owat suorittaneet wastaawan lukujakson, samoin kuin myös ne, jotka owat suorittaneet täydelllisen merikapteeni-tutkinnon, palwelewat wakinaisina wuoden ja reserwissä neljä.

Täydellistä wapautusta asewelwollisuuden täyttämisestä myönnetään kaikkiin kristinuskon-tunnustuksiin kuuluwille papeille ja kreikkalais-wenäläisille, sekä warsinaisille että wiransijaisille, wirren-lukijoille."

Asevelvollisuus eri tekijöineen luonnollisesti hallitsi sanomalehtien palstoja ensimmäisten velvollisten palveluksen lähestyessä Sanomalehti Hämäläinen luetteli maaliskuun viidentenä virat, joiden haltijat vapautettiin vakinaisesta palveluksesta. Niitä olivat reserviin kuuluen:

• Pormestari ja järjestysmies kaupungissa.
• Polisimestari ja Polisikomisarjukset.
• Kruununnimismiehet.
• Wirkamiehet Sotakomisariatissa.
• Päälliköt, perämiehet ja koneenkäyttäjät tulliwiraston vartiolaivoilla.
• Luotsikuntien päälliköt
• vakinaisella vuosipalkalla palvelewat luotsioldermannit,luotsit ja luotsinoppilaat
• Tullimajakan majakkamestarit sekä majakkalaiwurit ja peräiehet tullimajakkalaivoilla.
• Vakinaisella vuosipalkalla palvelevat wirkamiehet ja palvelijat valtionrautateitten liikenne-, rata- ja kone-osastoissa.

Vapautta eivät kuitenkaan nauttineet ne henkilöt, jotka viransijaisina hoitiwat edellä mainittuja virkoja.

Hämeen Sanomissa puolestaan lueteltiin tarkoin palveluksesta vapauttavat vammat ja taudit.

 

ARVI KARISTON KATUA LAIVARANNAN KOHDALLA. Tässä paikka on Enok Rytkösen kuvaamana
vuonna 1905 eli silloinen Ranta katu. Näillä paikkeilla siis rannalla ensimmäiset 
tarkk´ampujapataljoonan asevelvolliset aluksi torin ohella harjoittelivat. Olivathan 
kaupunkilaiset vuosien kuluessa tottuneet venäläiseen väkeen, mutta nyt jälleen 
äkseerasivat omat pojat.
Kuva: Finna / Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Salokannel kertoo, kuinka vakiväen harjoitukset toteutettiin aluksi kaupungin torilla ja nykyisessä laivarannassa. Ampumaan sotilaat pääsivät Pikku-Parolan kylän takana. Tuohon aikaan Poltinahon kenttä oli jo vapautunut ammuntaharjoituksista, joten kaupunkilaisten kerrottiin saavan ”vapaasti käydä hautausmaalla venäläisten kuulien heitä enää häiritsemättä”.

Olemme nyt luoneet pikaisen ensisilmäyksen erääseen merkittävään Hämeenlinnaakin koskettaneeseen tapahtumaan. Tarkoituksena on palata asiaan joltain osin.

 

* * * 

 

Lähteet ja luettavaa:

Korkama.Roudasmaa. Tapparasta tankkeihin. Hämeenlinnan varuskunnan historia 

Laitila Inka-Maria, et al.  Palanderin talo.Säätyläiskoti Hämeenlinnassa

Palmunen Einar. Hämeen pataljoona eli Suomen 7. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoona
Palmunen Einar. Kuvakertomus Suomen 7. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonasta. Hämeenlinna-Wanaja. Kotiseutujulkaisu 1974

Salokannel Akseli. 7:nnen Hämeen  Tarkk´ampujapataljoonan alkuvaiheista. Wanajan Joulu 1963.

Salokannel Akseli. Välähdyksiä 7:nnen Hämeen  Tarkk´ampujapataljoonan alkuvaiheilta. Hämeenlinna-julkaisut nro 6. Hämeenlinna-seura
 

 

Vuoden 1936 ennätystulva

 

Tätä kirjoitettaessa huhtikuun lopulla vuonna 2026 vesistöjemme pinnat ovat ennätyksellisen alhaalla. Saimaan kerrotaan olevan alimmillaan 14 vuoteen. Kuin sattumalta päädyin äskettäin lukemaan tyystin toisenlaisesta tilanteesta. Tasan yhdeksänkymmentä vuotta aiemmin nimittäin elettiin tyystin toisenlaisissa tunnelmissa, joten palatkaamme toviksi noihin päiviin.

 

Hämeen Sanomat 23.4.1936

  

Mainiossa teoksessaan Heleätä Hämettä Eino Palola kertoo maakuntamatkoistaan kautta kesäisen Hämeemme. Lähtiessään kuvailemaan matkaansa Hattulan kirkon maisemiin hän aloittaa seuraavasti:

”Toiskesän tulva esiintyi kaikessa rajuudessaan, tuhoisuudessaan ja kiusallisuudessaankin myös Hämeenlinnan tienoilla . Vanajavesi kohosi kaupungin rantapuiston äyräiden tasalle, jopa nousi niistä ylikin katkaisten puiston sieltä täältä pienillä lahdelmilla, niin että kävelijöiden kierros lyheni huomattavasti.

Matalat alueet linnan ja kaupungin välillä se peitti alleen kokonaan, niin että linna oli jonkunlaisessa saaressa kuten muinaisina aikoina, ja sitten kellareihin, jopa niinkin, että muutamat rakennukset joutuivat seisomaan vedessä ja asukkaiden oli kiireen vilkkaa lähdettävä niistä...”

 

Linnantietä vuoden 1936 aikana - Kuva: Finna/ Hämeenlinnan kaupunginmuseo

 

Keskuudessamme elää yhä niitä, jotka hyvin muistavat Hämeenlinnan keskustan kevättulvat, joita jatkui 1960-luvulle asti. Aikojen kuluessa Vanajaveden pintaa on säännöstelty mm. Kuokkalan koskien perkauksen ym toiminnan kautta. Nuo 1930-luvun tulvat olivat siis kuitenkin jotain poikkeuksellista, joten tarkastellaanpa etenkin tuota mainittua vuotta 1936. Palolan sanoin hinaajatkaan eivät mahtuneet Hämeenlinnan sillan kaarten alta, ja tulvan sitten kesäkuussa laskiessa vesi vielä kohisi linja-auton pyörien edessä ajettaessa Hattulaan.

Hämeen Sanomista oli luettavissa keskiviikkona 22 pnä huhtikuuta 1936, että Kokemäenjoessa ja Vuoksessa oli vesi huomattavasti noussut aiheuttaen jo monin paikoin varsin vaikean tilanteen. Tuossa vaiheessa kuitenkin vielä torjuttiin puheet tulvista eikä meidän seudullamme toistaiseksi havaittu tulvia. Tilanteen paheneminen pidettiin mahdollisena.

Jo seuraavana päivänä todettiin Lounais-Hämeen tulvatilanteen ”yhä vaikeutuvan”. Mm. Ypäjällä oli vesi ollut jo edellisenä päivänä korkeammalla kuin koskaan aiemmin eli 160 cm normaalia ylempänä. Jokioisissa ja Ypäjällä oli satoja hehtaareja veden alla.

Kolme päivää tuosta nimimerkki Antti kirjoitti Hämeenlinnan kirje -palstallaan muun muassa eli Hämeenlinnan sisällissodan aikaisen vapautuksen 18. vuosipäivän ja sosiaalidemokraattisen raittiusliiton kansakoulun järjestysmuodon muuttamiseksi talvella jättämän julkilausuman lisäksi vallitsevista tulvista:

” - - - Tulvatilanteen kehityttyä näillä main uhkaavaksi on pelättävissä, että se saavuttaa saman laajuuden kuin v. 1899. Silloin välitettiin liikenneyhteyttä Linnanniemen ja linnan välillä soutuveneillä, ja Alku-yhtiön rakennuksissa kohosi vesi aina permannon tasolle., josta luonnollisesti oli seurauksena, että ihmisten oli poistuttava asunnoistaan. Vesi alkoi turmella palomuurienkin perustuksia, jonka johdosta tapahtui niiden halkeamisia. Niinpä syttyi viimein tulipalo tämän rakennusryhmän linnanpuoleisessa päässä, missä huomattava osa rakennusryhmästä paloi poroksi, huolimatta siitä, että rakennuksen pihassa palokuntalaiset ruiskuineen hääräsivät sammutustöissä seisomalla aina vyötäisiään myöten vedessä. - - -”

 

Tulvaa Hämeenlinnassa vuonna 1932 - Kuva: Finna/ Hämeenlinnan kaupunginmuseo

 

Näin siis Antti muisteli 1800-luvu ennätystulvaa, johon vuoden 1936 tulva alkoi jo vertautua. Mainittakoon tässä yhteydessä selvennykseksi, että Työväen asunto-osakeyhtiö Alku perustettiin Hämeenlinnassa 1890-luvun alussa sijaiten (Pohjoisen) Niittykadun ja Koulukadun välisellä tontilla Kasarmikadun varrella.

Linnaniemeläisille nimimerkki Antti antaa peräti hirtehisesti kuvaavan neuvon tuolloin vuonna 1936 kehottamalla heitä vastaisten tulvien varalle ”rakennuttamaan oikean Noakin arkin” tai ”rakennuttamaan kaarisillan kaupungin ja Linnanniemen välille”. Samalla hän kuitenkin lohduttelee linnanniemeläisiä tulvan olevan todennäköisesti piankin jo laskemassa.

Pikaisella selaamisella ei ajanjakson sanomalehdistä näy mainintaa vedenpinnan nousemisen nopeudesta paikkakunnallamme, mutta huhtikuun 22 päivänä todetaan Huittiusten Loimijoen pinnan kohonneen kahdessa vuorokaudessa kaksi metriä. Toukokuun kuudentena eli keskiviikkona puolestaan kyllä kerrotaan Vanajaveden pinnan laskeneen kolmessa vuorokaudessa viisi senttimetriä tulvahuipun olleen edellisenä viikonloppuna. Koettelemus oli siis tuolloin lopulta hellittämässä.

  Hämeen Sanomat 23.5. 1936

Toukokuun 10 päivänä nimimerkki Antti intoutuu jo kirjoittamaan tulvan väistymisestä:

”Viikko on jälleen vierätänyt ja kevät samalla tekee tuloaan. Vanajanselkäkin on nyttemmin luonut jääpeitteensä ja tulva on alkanut laskea. Puistoon johtava toinen tie on jo aivan kuivana, mutta toisella on vielä niin paljon vettä, että liikkuminen ei ole mahdollista. Mutta muutenkin luonto näyttää heräävän kevääseen. Maamiehellä on nyt kiireet kylvötyönsä. - - -”

Heti toukokuun lopulla alkoivat olla tulvavahinkojen korvausasiat esillä. Hämeenlinnassa pidettiin Vanajaveden ja Pyhäjärven säännöstelyhanketta käsittelevän toimikunnan kokous. Hallituksen ministerien puheilla kävi lähetystö kyselemässä tulvavahinkojen korvaamisesta. Korvausasioiden otaksuttiin hoidettaviksi osaksi valtion ja osaksi asianomaisten kuntien kautta. Tarvittavia varoja odotettiin seuraavan vuoden talousarvioon.

Vanajaveden ja Pyhäjärven vedenkorkeuden säännöstelyhanketta pyrittiin tie- ja vesirakennushallituksen taholta jouduttamaan. Tarvittavia laskelmia oli maataloushallituksesta odotettavissa vielä tuon vuoden kuluessa.

Kesäkuun 10 päivänä hämeenlinnalaiset saivat sanomalehdestään lukea muun muassa, että Kokemäenjoen suiston ruoppaamista oli määrä ryhtyä jatkamaan Kivinin kurkun kohdalla parin viikon kuluttua pari vuotta jatkuneen työn valmistuessa vuoden loppuun mennessä. Tulvatilanteen salliessa luvattiin käydä käsiksi Kyröjoen yläosan perkaamiseen, joka sekin työ kerrottiin olleen käynnissä jo monen vuoden ajan. Perkausaikoina töissä oli ollut parisensataa miestä. Siikajoellakin oli perkaustöitä käynnissä. Vastaisen varelle oli käynnissä tutkimuksia, joihin kuului Kemijärven vedenpinnan säännöstelyn esivalmistelut. Päijänteen vedenkorkeuden säännöstelyn kerrottiin olleen runsaan keskustelun aiheena ja tavoitteena olevan Kymijoen vesimäärän pysyttäminen etenkin teollisuuslaitosten toiminnan vuoksi tasaisena.

Vanajaveden ja Pyhäjärven vedenkorkeuden säännöstelyn ennakkotutkimusten uskottiin valmistuvan kuluvan vuoden aikana. Luonnollisesti tarkoituksena oli säätää järvien vedenkorkeus sellaisiksi, että kevättulvat olisivat mahdollisimman alhaisia.

Hämeenlinnalaisina tiedämme tulvien jatkuneen Linnanpuistossakin 1960-luvulle asti. Edellä mainitusta kuitenkin selviää ajankohta, jolloin pontevampiin toimenpiteisiin päätettiin ryhtyä, vaikka toki Vanajaveden pinnan tasoon olivat siis ratkaisevasti vaikuttaneet jo aiemmin Lempäälän kanavan rakentaminen 1800-luvulla ja jo 1700-luvulla aloitetut Kuokkalan koskien perkaukset.

Nyt kuluvana vuonna ovat Hämeenlinnalaiset saaneet jälleen seurata linnamme ympäristössä mittavaa mullistusta, joka on ollut käynnissä Linnanpuistossa. Suuret maansiirtotyöt ovat seurausta jo siksikin, että näihin päiviin asti vanhaa järvenpohjaa olevan Linnanpuiston lounaiskulma on ollut yhä Vanajanveden pintaa alempana. Sen kosteikkoalue on muistuttanut ajoista, jolloin Vanaja loi säännöllisesti Niementaustan mäestä ja linnan ympäristöstä saaret.

* * *

Lähteet:

Palola: Heleätä Hämettä

Paikkakunnan sanomalehdet 

Muuan kansanrunoilija

Historianharrastajan löytöretkiä ovat hetket vanhan kirjallisuuden parissa. Eräällä tällaisella satuin ottamaan käteeni hauholaissyntyisen juristin, poliitikon ja toimittajan Sulo Wuolijoen teoksen Hämettä ja hämäläisiä, jossa hän toi eteeni muisteluja lapsuudestaan ja kohtaamistaan henkilöistä aina Paavo Cajanderista, Sibeliuksesta kuin Juho Kusti Paasikivestäkin. Tässä ei nyt kuitenkaan tarkoitus puuttua heihin, vaan erääseen kenties hyvinkin unohtuneeseen hahmoon.

Jo kauan sitten vuonna 1957 itsekin manan majoille vaipunut, kansanedustajanakin 1907-1914 toiminut Wuolijoki oli syntyjään Vuolijoen kartanosta, ja kartanon mailta hän myös kirjassaan esittelee meille tämän kertaisen kirjoitukseni päähenkilön. Tuokiokuvana silmiemme eteen nousee muuan kyyti koulusta kotiin vuonna 1890. Wuolijoki oli ollut puolitoista vuotta Hämeenlinnan lyseon valmistavassa koulussa ja siis matkalla kotiin.

Kelin ollessa mainio ja kulkusten soidessa leppeästi Wuolijoki osoittaa meille hevosta ohjastaneen kartanon renkimiehen tähän tapaan:

”Kotoa lähestyttäessä rupesi ajomiehenä oleva Aukusti renki minulta tiedustelemaan, mitä Hämeenlinnassa nykyään arvellaan Saksan valtakunnankanslerin Bismarckin erottamisesta. Olin hyvin häpeissäni, sillä en ollut kuullut puhuttavan ruhtinas Hohenlohesta, josta Augusti myös uteli. Aukusti ihmetteli, kuinka hämeenlinnalaiset, jotka sentään olivat kaupunkilaisia, eivät näin suurista maailman tapahtumista tuon enempää välitä. Matka loppui onneksi pian ja minä pääsin pahemmasta pälkähästä.

Aukusti oli kyllä vaistonnut oikein, sillä Bismarckin politiikan hylkääminen merkitsi vajaata neljännesvuosisataa myöhemmin Saksalle, Euroopalle ja koko maapallolle maailman siihen asti suurinta sotaa, jonka myrskyn laineilla oikeasti vieläkin keinutaan...”

Moisen ajomiehen ilmestyminen toki herättää mielenkiinnon. Wuolijoki toteaa Aukustin tulleen taloon huutolaispoikana tai kerjuulle eli kyseessä ei ollut minkäänlainen kultalusikka suussa syntynyt ajattelija. Aukustin tehtävät kohosivat kartanolla Sulo Wuolijoen siskon tuutijasta rengiksi ja voudiksi. Aviopuolisin hän löysi samassa kartanossa palvelleesta Maria Juhontyttärestä. Pariskunta osti sittemmin Tyrvännän Monaalasta torpan, missä asuivat.

Jo lapsena Aukusti hämmästytti lukiessaan kirjaa sujuvammin kuin opettajansa. Lukutaidon hän oli opetellut kuulemma itsekseen. Muistinsa avulla hän saattoi toistaa papin saarnan sanasta sanaan. Arkiset maataloustyöt herättivät hänen runosuonensa, ja ”tikusta syntyi asiaa”. Varhaisella iällä komparunot ja rekilaulunpätkät seurasivat toistaan. Kyläläisten sanotaan jopa pilailleen rakkausrunoista, eikä puoliso pahemmin pitänyt musteen kulumisesta moisessa rikkaassa runotuotannossa.

Oli toki joukossa vakavampiakin aiheita, kuten erään pikkupojan hukkumista käsitellyt runo. Varttuneemmalla iällä Auranen sepitteli lyyrisempiä, isänmaallisia ja raittiusrunoja. Hämetär kirjoitti muun muassa 7. helmikuuta 1904 muutama päivä aiemmin Kalvolassa pidetystä Keski-Hämeen paikalliseuran kesäkokouksesta ja eläinnäyttelystä. Siellä torvisoiton, lauletun ”Sun haltuus” -virren ynnä avajaispuheen ohella kuultiin Aukusti Aurasen tilaisuutta varten sepittämä runo.

1900-luvun alusta löytyy myös joissain sanomalehdissä Aukusti Aurasen runoja. Liitettäköön tähän niistä pari. Ensinnä maanviljelys-, talous-, eläinsuojelus- ja yleisiä asioita harrastaneessa sanomalehti Pohjolassa ollut runo Matkalainen:

 

Perjantaina 10. elokuuta 1906 oli Aamulehdessä kirjeenvaihtajan raportti Luopioisten maatalousnäyttelyn tapahtumista kuluneelta viikolta. Keskiviikon tapahtumia väritti aiempien päivien tapaan runsas osanotto. Maatalouskoneita ihmeteltiin, eläimiä tarkasteltiin unohtamatta palkintoeläinten ihastelua. Ylitarkastaja Uno Branberin esitelmä ”Katselmuksia ja hawaintoja meijeritoiminnan alalta peruuntui, mutta sen sijaan kuultiin tohtori Hannes Gebhardin aiemmin niin ikään peruuntunut esitelmä. Tällaisten muutosten jälkeen ohjelmassa oli lisämuutos eli Aamulehden sanoin ”sillä astuipa heti tohtori Gebhardin poistuttua lawalta samaan paikkaan yksinkertainen maalaisukko, kirwotti paperin kädestään auki ja lausui harwinaisen hywin oman sepittämänsä runon, josta tässä pieni näyte”.

Hämeen Sanomat kirjoitti lauantaina toukokuun 27 pnä 1922, että ”helatorstaina pidettiin Hauhon kunnantalolla kokous, missä keskusteltiin raittiusseuran herättämisestä jälleen toimintaan Hauholla”. Hanketta varten nimitettyyn toimikuntaan valittiin myös kansanrunoilija Auranen. Ei kuitenkaan kulunut aivan vuottakaan ennen kuin seutukunnan väki joutui lukemaan Hämeen Sanomista keskiviikkona elokuun 29 päivänä 1923 kansanrunoilijan maallisen taipaleen päättyneen. Hänet on haudattu Hauhon kirkkomaahan, josta tämän pohdiskelevan ajomiehen ja runoniekan nimeä taidankin seuraavan kerran Hauholla poiketessani etsiä.

 

 

 

* * * 

 

 

Lähteet:

Sulo Wuolijoki. Hämettä ja hämäläisiä

Hauhon Joulu 1977

aikakauden sanomalehdet