Haave näkötornista

Kuljen miltei päivittäin Kaupunginpuiston eli Parkin ohitse. Kesäisin sen polut ja mäet ovat puidensa siimeksen kera rauhaisa mielen matka kiireisen nykypäivän toiselle puolelle, johonkin menneeseen ja kuviteltuunkin. Ohitse kulkevien ihmisten sijalle voimme mielessämme kuvitella niiden lukemattomien jo kadotetun ajan haavekuvien varjoiksi muuttuneiden ihmisten hahmot, jotka omana aikanaan ovat saaneet puistosta nauttia.

Olen jo tainnutkin jossain muistella Larin-Kyöstin aatelmia omasta nuoruudestaan Parkissa, mikä oli luonnollista hänen sen kupeella synnyttyä ja vartuttua. Nyt näen silmissäni kaksi herrasmiestä, jotka ovat monella tavalla jättäneet jälkensä kaupunkimme historiaan: tuolta saapuvat lehtori Albert Theodor Böök ja lääninagronomi Nestor Maximilian Bremer. 

 

Tässä postikorttikuva kaupunginpuistosta 1910-luvulta. Jokseenkin tällaista maisemaa saivat Bremer ja Böök
ihailla 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kuvassa näkyvä paviljonki on nähtävissä myös ruotsalaisen Johan
Knutsonin samalta paikalta 1850-luvun alussa maalaamassa taulussa, jossa etualalla avautuva rinne huomattavasti
avarampana levittäytyy kohti paljastaen juuri 1850-luvun alussa valmistuneet kasarmit.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia/Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

 

Nestor Maximilian Bremer
Kuva: aikakauslehti Maatalous. Nro 18 
Marrask. 10. 1911/ Kansalliskirjasto
digitoutu aineisto

Heistä ensin mainitun ansioksi voidaan katsoa Hämeenlinnan maine kauniina puistokaupunkina. Hänen aloitteesta kaupunkiin perustettiin 1904 puistovaliokunta huolehtimaan puistojen ja hautausmaiden hoidosta. Böök ymmärsi myös matkailun merkityksen julkaisten Hämeenlinnaa ja sen ympäristöä esittelevän matkailuoppaan [jonka 1927 julkaistusta laitoksesta Karisto Oy julkaisi 1989 näköispainoksen]. Böökillä oli myös ratkaiseva osuus kaupungimuseon synnyssä. Bremer puolestaan toimi monella tapaa Hämeenlinnan kehityksen eteen muun muassa laatimalla vuonna 1889 sittemmin valtuuston hylkäämät laskelmat vesijohdon vetämiseksi Ahveniston järvestä kaupunkiin. Bremerin runsailla esinelahjoituksilla oli myös ratkaiseva osuus kaupunginmuseota perustettaessa vuonna 1910.

Lisäksi mainittakoon erikseen hänen jo elinaikanaan perustama rahasto eli ”Bremerin uudenvuodenlahja”, jota hän piti tervetulleena monelle velkaantuneelle perheenisälle. Hän lahjoitti v. 1899 40 Pohjoismaiden osakepankin osaketta rahastoksi, jonka korot joka vuosi joulun aikaan oli arvottava maanviljelyshallituksen alaisten ja maanviljelyshallituksessa palvelevain virkamiesten kesken. Eläessään hän kuitenkin jakoi puolet näistä koroista ikäjärjestyksessä 1830-luvulla syntyneille agronomeille.

   Lauantaina 21.10.1911 saivat hämeenlinnalaiset lukea
    muun muassa Hämeen Voimasta Bremerin tekemästä
    testamenttilahjoituksesta.

Pysähtyessämme nyt Kaupunginpuiston Pyövelinmäen korkeimmalle kohdalle voimme silmissämme nähdä kesäisen leppeän päivän noiden miesten astellessa verkkaisesti mäkeä ylös. Jos eletään vaikkapa kesää 1895, herrat ovat saattaneet juuri olla nauttimassa virvoketta Emil Höglundin vuokraamassa Parkin kesäravintolassa, joka on tullut meille kuuluisaksi Larin-Kyöstin vanhempien sitä aikanaan hoidettua.

Päästyään mäen korkeimmalle kohdalle Böök ja Bremer saavat ihailtavakseen maiseman Vanajaveden rannoille ja kohti sen ympärille levittäytynyttä, tiilikasarmien takana lehtipuittensa lomassa suvipäiväänsä viettänyttä matalien puutalojen kaupunkia. Lehtori Böökille puistoihmisenä ympäristö oli toki erittäin läheinen, mutta myös Bremerin sydäntä helähytti jopa niin paljon, että hän tuli varaamaan testamenttiinsa 30000 markkaa näkötornin rakentamiseksi. Asia paljastuu 1911 lääninagronomin kuoltua ja testamentin tultua avatuksi [Koskimies tosin mainitsee Hämeenlinnan kaupungin historiassaan vuodeksi vasta 1915, mutta Laitila ja sanomalehti Hämeen Voima kertovat meille toista].

Hanke jää kuitenkin hempeiden kesäpäivien nostattamaksi haavekuvaksi, sillä syttynyt maailmansota sysäsi ajatuksen tuonnemmaksi. Lokakuussa vuonna 1937 Hämeen Sanomissa käsiteltiin komiteaa, jonka kaupunginhallitus oli asettanut sekä uuden ravintolan että näkötornin rakentamiseksi Kaupunginpuistoon.

Hämeen Sanomat 11.11.1937

Lehti kirjoitti muun muassa:

” - - - Viimeisinä vuosikymmeninä onkin kaupungin puisto ja varsinkin siellä oleva ravintolarakennus päässyt rappeutumaan, viimeksi mainittu siinä määrin, että siitä tuskin suurillakaan korjauksilla voidaan kunnollista ja viihtyisää saada. Tähän tulee lisäksi, että ravintolan sijoituspaikka on kasvaneiden puiden vuoksi niin umpinainen, että minkäänlaista näköalaa siitä ei voida saada, minkä lisäksi paikka vaikuttaa pimeältä ja ummehtuneelta. Näin ollen ei lienekään muuta mahdollisuutta kuin rakentaa kokonaan uusi ravintolarakennus ja edellä mainituista syistä myös korkeampaan ja ilmavampaan paikkaan.

Tällainen, tarkoitukseen erinomaisesti sopiva paikka onkin olemassa puiston n.s. ”Pyövelin mäellä”. Kun tälle paikalle kaupunki ottaessaan v. 1912 vastaan maanviljelysneuvos Bremerin testamenttilahjoituksen 30.000 markkaa, on päättänyt rakentaa myös vaatimattoman näköalatornin, olisi sopiva hetki yhdistää nämä molemmat tarpeet - - -”

Lehti laskeskeli ravintolarakennuksen kooksi 200-250 neliömetriä ja tornin korkeudeksi 12-15 metriä. Tiilestä rakennetun rakennuksen kustannuksiksi arvioitiin 350-450 000 silloista markkaa. Jutussa katsottiin Bremerin rahaston arvoksi noin 120 000 markkaa ja näkötornista voitavan ottaa käyntimaksuna 1-2 markkaa lisättynä ravintolan vuokraan. Oheen olisi ollut syytä myös rakentaa vahtimestarin asunto ravintolan pitämiseksi auki ympäri vuoden.

Ravintolan ja näkötornin rakentamisen arveltiin tuottavan puistolle ”kipeästi kaivatun uudistuksen”, ja tekevän siitä kaupunkilaisille viihtyisän lepopaikan. Puisto nähtiin oivallisena kävelymatkojen kohteena. Talviset hiihto- ja kelkkalaskumahdollisuudet olivat myös mielessä, samoin matkailu ottaen huomioon linnan tuleva käyttö.

 

Kuvassa A. Th. Böök lapsineen noin 1903-1904. Kuvaan EI OLE liitetty paikkatietoa, mutta olisi täysin
loogista olettaa paikaksi hänelle jo kaupungin puistovaliokunnan puuhamiehenä rakas Kaupunginpuisto.
Kuvan lapsista uskotaan kelkassa istuvan Viola Böök ja kuvassa vasemmalla olevan Kerttu Böök.
Kuva: Finna/ Lahden museot

 

Kaupunginhallitus oli myötämielinen hankkeelle. Jälleen kerran suuret maailmanpoliittiset tapahtumat sytyttivät maailman tuleen. Toisen maailmansodan jälkeen ajat olivat toiset. Näkötorni kaupunginpuistoon oli jäävä haaveeksi. Myös puiston maineikas ravintola oli aikanaan tuhoutuva.

 

 * * *

 

Lähteet:

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Laitila. Puistojen kaupunki. Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria

Maatalous. Nro 18 Marrask. 10. 1911. Nestor Maximilian Bremerin muistokirjoitus

Hämeen Sanomat 11.11.1937

 

 

Katujen tasaamisesta

Palataan nyt maisemaan; kulkiessamme kaupungissamme ja selatessamme viime vuosikymmenten aikana otettuja valokuvia emme voi olla havaitsematta muutoksia ympärillämme. Varttuneemmat meistä muistavat kenties tarkoinkin, mitä kaikkea onkaan kadonnut viime vuosikymmenten aikana. Joku saattaa perin selvästi kaivata tiettyä rakennusta kadunkulmassa tai muistella sitä kuuluisaa vaahteraa Raatihuoneenkadun varrella. Joskus voimme aprikoida, millainen onkaan ollut se kivinen ja varsin karuksikin jossain kuvattu mäki, jolle kaupunkimme aikanaan Linnan ääreltä siirrettiin.

 

 

Osa Caweenin asemakaavasta vuodelta 1887. Voit napsauttaa
kuvaa saadaksesi sen suuremmaksi.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia

Niinpä, korkeuserot ja kivisyys on ovatkin olleet määrittävät tekijät Niementaustan mäellä. Paikan nimihän sen jo on kertonut. Käytännössä seudun olemus on konkretisoitunut useammassakin tapauksessa, joista mainittakoon tarinaa, joka kertoo entisen ortodoksisen sotilaskirkon ja sittemmin kirjastonakin ja maakunta-arkiston käytössä olleen rakennuksen muuttamisesta nykyiseen käyttöönsä. Kuulemani tarina mainitsee, että hissinrakentajat olisivat törmänneet varsin perustavaan ongelmaan, koska kirkko on sijoitettu niin vakaalle paikalle, että kallio on pakottanut vaihtamaan suunniteltua hissin sijoituspaikkaa. Asian kanssa tarkemmin tekemisissä ollut tietänee tarkemmin.

Jos nykyiset rakennukset pyyhkäistäisiin pois keskustamme mäeltä, se ei silti topografisesti näyttäisi aivan siltä, millaiselle paikalle kuninkaan armollisesta määräyksestä Hämeenlinnan porvarit 1777 enemmän tai vähemmän pakolla tupansa siirsivät. Vaikka esimerkiksi katutöitä ei vanhaan aikaan juuri tehty, vuosien 1871 ja 1885 rakennusjärjestykset määräsivät kunnostamaan toreja, katuja ja muita julkisia paikkoja. Muun muassa kaupunginvaltuuston pöytäkirjoista 1880-luvulta on löydettävissä tietoja siitä, kuinka tannerta jalkaimme alla on alettu muokkaamaan.

Kaupungin valtuuston pöytäkirjasta 19. syyskuuta 1884 voimme lukea muun muassa seuraavaa:

”Waliokunnan puolesta, joka oli asetettu tarkastamaan Maanmittari von Lansenin ehdotuksen Prykikadun aukaisemiseen ja tasoittamiseen, ilmoitti lääninmaanmittari Borgenström, että tämä katu olisi Rauhankadun rististä alla niin korkea kuin se nyt on, mutta olisi Lönnholtzin talon [Prykikatu 4] kohdalla alennettava siten kuin Herra von Lansenin tekemään karttaan oli lyijykynällä merkitty. Mutta kun von Lansenin ehdotus koskee ainoastaan Kronholmin ja Hagelbergin tonttien välillä olevata osaa mainittua katua, eikä koko katua Lönnholtzin saunasta aina Andersinin taloon saakka kuten valtuusmiehet kirjeestä no 48 Huhtikuun 28 päivältä olivat Rahatoimikamarilta pyytäneet, päättivät valtuusmiehet toistamiseen pyytää Rahatoimikamarilta täydellisen ehdotuksen ja kustannusarvion asiasta sekä että sopimus tehtäisi tontinomistajitten Ikosen [Prykikatu 3] ja Hagelbergin [Prykikatu 3] kanssa heiltä kadun alueeseen tarvittavien tonttiosien ynnä Ikosen tontilla olevan huoneen lunastamisesta. Tämä pykälä tarkastettiin heti.”

 

Palokunnankatu eli Prykikatu viimeistään 1921. Wetterhoffin vuonna 1893 ostama rakennus edessä 
oikealla näkyy vielä ennen 1920-luvulla tehtyjä korotuksia. Vasemmalla nykyisen Keskustalon 
paikalla sijainnut rakennus, jossa aikanaan toimi ruotsalainen yhteiskoulu. Koulu muutti 1920-
luvulla Niittykatu 1:een Linnankadun pohjoispäähän ennen kuin se lakkautettiin vuonna 1928. 
Hämeenlinnan Puhelinyhdistyksen nimiluettelossa vuodelta 1926 koulun osoitteena on Niittykatu 1.
Kadun profiilia katsoessamme voimme pohtia niitä muutostöitä, joita vuosien 1884-1886 valtuuston 
pöytäkirjoissa käsitellään. Samoissa asiakirjoissa on jo viitteitä työkoulun perustamisesta.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia

Syksyllä 1884 oli myös esillä kiviaidan rakentaminen Rantatorin rantaan. Lännestä aina edellä mainittulle Lönnholtzin saunalle asti. Sitä varten oli ehdotuksena ortoksisen kirkon vieressä Eteläisen Niittykadun itäpäässä sijainneen Narinkkarakennuksen lähistöllä sijainneen kaivon välisen osan toria tasoittaminen. Mainittu kiviaidan rakentaminen Eteläisen Niittykadun ja Läntisen Linnankadun kulmista Lönnholtzin tontin alakulmaan oli esillä yhä marraskuussa 1885. Samalla aprikoitiin liha- ja muut myymälät saisivat tilaa. Samalla oli puheena myös jo aiemmin esillä ollut Prykikadun alentaminen. Schmausserin kulmaan asti.

Prykikadun varrelta oli tuolloin tulossa huutokauppaan samaisen kadun varrelta tontteja ehdolla, että kaupunki saisi ensin niiden tasoittamisesta syntyneen liikamaan. Pykälän lopusta kuitenkin paljastuu, että koko aidanrakennuksen hanke laitettiin jäihin viitaten uuden raatihuoneen rakentamisen kustannuksiin.

Prykikadun epätasaisuus sentään tunnustettiin ja valtuusto päätti toimia huonoksi todetun katulyhdyn vuoksi uuden sijoittamiseksi sopivaan paikkaan.

Joulukuun 21 päivänä 1885 valtuuston puheenjohtaja luki kokouksessa suomen kielellä Keisarillisen Senaatin edellisen lokakuun 30 päivänä valtuusmiesten tekemään valitukseen antaman päätöksen. Asia koski Maistraatin päätöstä, että kaupungin tuli täyttää sekä tarpeelliseen leveyteen ja korkeuteen tasoittaa Puutarhakatu [nykyinen Eureninkatu] 7. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonan kasarmien kohdalla.

 

Hämeenlinnan Rantakatua eli nykyistä Arvi Kariston katua 1920-luvulla. Kuvassa ei
näy vuonna 1928 Raatihuoneenkadun ja Rantakadun risteykseen valmistunutta Arvi A.
Kariston kustannusliikkeen ja kirjapainon taloa, joka nykyään toimii oikeustalona.
Vuoden 1885 pöytäkirjassa kadusta käytetään nimitystä Itäinen Rantakatu. Tämänkin
kadun profiilin muuttaminen oli siis esillä vuonna 1885.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia.

 

Samassa pöytäkirjassa käsitellään edellisen syyskuun aikana toimitettua torien, katujen ja yleisten paikojen katselmusta ja siitä tehtyä syynikirjaa. Muutamaa päivää aikaisemmin Maistraatti oli kehottanut valtuustoa tarvittaviin toimiin sen uhalla, että ne muuten Maistraatin toimesta teetettäisiin.

• Prykikadun itäinen pää Schmeusserin edustalla oli alennettava.

• Saman kadun länsipää oli täytettävä soralla.

• Itäisen Rantakadun alla neiti Churbergin kohdalla [Rantakatu 48; nyk. Arvi Kariston katu] olevan viemärin alentaminen kadun pintaan.

• Residenssikadun itäisen pään tasoittaminen.

• Itäisen Rantakadun tasoittaminen talojen 98, 99 ja 101 kohdalla.

• Kymnaasikadulla Neiti Savoniuksen talon [Rauhan- ja Kymnaasinkatujen risteys nro 103] kohdalla olevain kuoppain täyttäminen ja katukiviläjäin levittäminen tahi poislaittaminen.

• Kaivokadulla olevain kuoppain ja rattaankarojen eli jälkien täyttäminen sekä muutaman uuden välipuun laittaminen viertotien käsipuihin vanhan hautausmaan ja Myllymäen välillä.

Ennen Heinäkuun 1:stä päivää vuonna 1886:

• Rauhankadun pohjoisen pään täyttöminen ja tasoittaminen sekä Puutarhakadun viertotien ja Rantakadun välisen ojan täyttäminen ja tasoittaminen

Ennen Elokuun 1:stä päivää samana vuonna:

• Länsivuorikadun Myllymäestä aukaiseminen leveyteen ja tasoittaminen viertotiestä kaupungin pohjoiseen rajaan.

• Länsitorikadun aukaiseminen.

• Uuden torin Myllymäestä valmistaminen tarkoitukseensa ja aitauksen poistaminen sen ympäriltä sekä kaupungin piirissä olevain riihten poismuuttaminen ja uusien riihitonttien valitseminen.

Pykälän lopussa todetaan asian lykkääminen valmistavaan valiokuntaan. Seuraavien vuosien pöytäkirjoista todennäköisesti on nähtävissä, kuinka esille nousseet parannustarpeet toteutettiin. Tässä kuitenkin on ollut jo nähtävissä ne topografiset muutokset, joiden kourissa kaupungin maaperä oli jo 1800-luvun lopussa. 

 

Katutason muokkaaminen jatkui keskustassa vielä 1960-luvulla. Vuonna 1966 alennettiin muun muassa
Raatihuoneenkatu. Maaperän mylläämisessä sattui tiedonpuutteen vuoksi haavereitakin niin kuin Hämeen
Sanomien kertomassa tarinassa, jossa Hallituskatu 22:n tontilla kaivinkone romahti unohtuneen kellarin
kohdalla. 

 

Vielä 1960-luvun sanomalehdistö on luettavissa muokkaustoiminnan jatkuneen pitkälle seuraavallekin vuosisadalle. Eri puolilla kaupunkia tarkka silmä voi havaita merkkejä muutoksista. Itselleni yksi selkeimmistä on Tampereentiellä Kaupunginpuiston kiviaidan kohotessa lähes luonnottoman korkealle katulinjan yläpuolelle. Joskus tannnoin olen nähnyt pöytäkirjan, jossa käsiteltiin Tampereentien jyrkimpien mäkien alentamista, mutta tähän sitä en nyt ole etsinyt.

 

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston kokousten pöytäkirjat 1884-1886

 

Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Lydia · DIGI/ https://digi.kirjastot.fi

Hämeenlinnan Osoite- ja Ilmoituskalenteri 1887

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

 

 

 

Eläwiä Kuvia

Viimeksi kuluneena syksynä olemme täällä Hämeenlinnassakin saaneet kokea iltojen pimennyttyä värivalojen ja varjojen suomien näytösten lumoa. Siinä olemme voineet liittyä menneiden aikojen yleisön perinteisiin. 2020-luvun kehittyneellä tekniikalla toteutetut spektaakkelit ovat soveltaneet jo 1800-luvun lopulla kehitettyjä tapoja luoda illuusiota. Elämysten ja yllättävien vaikutelmien tavoittelu juontaa juurensa jo 1700-luvun vahakabinetteihin ja 1800-luvun lopun panoptikon- näyttelyihin, joissa esiteltiin niin maailman merkkihenkilöitä, tärkeitä historian tapahtumia kuin monenlaisia erikoisuuksia. Aihe sinänsä on sen verran laaja, että tässä keskityttäköön mainittujen esitysten suoraan sukulaiseen eli eläviin kuviin ja niiden ensimmäisiin vuosikymmeniin, jolloin esille heijastetut kuvat oppivat vähitellen liikkumaan ja tuomaan katsojan eteen maailman, josta aikaisemmin oli kyetty vain lukemaan.

 

 The Arrival of a Train at La Ciotat Station - Lumière Brothers - 1896

 

Markkinatorien kurkistuskaappien, panoraamakuvien ja dioraamojen kautta yleisö oppi vähitellen vaatimaan enemmän ja havaitsemaan esille tuotujen näkymien väistämättömän staattisuuden ja niihin loihditun vähäisen liikkeen virheet ynnä vaillinaisuuden. Elokuvan syntypäivänä pidetään joulukuun 28. 1895, jolloin ranskalaisveljekset Louis ja Auguste Lumière järjestivät ensimmäiset maksulliset yleisönäytökset. Paikkana oli pariisilaisen Grand Cafén takahuone Boulevard des Capucinesin numerossa 14. Tämän katsantokannan mukaan siis elokuvat täyttävät tämän joulun 2025 tienoilla 130 vuotta!

Esitykset lähtivät sangen pian leviämään myös pohjoiseen. Oslossa eli silloisessa Kristianiassa Max ja Emil Skladanowsky heijastivat itse konstruoimallaan laitteella eläviä kuvia Circus Varietéssä huhtikuun kuudennen ja toukokuun viidennen päivän välisenä aikana 1896 Norjan ensimmäisinä elokuvaesityksinä. Kööpenhaminassa tanskalainen taidemaalari Vilhelm Pacht järjesti puupaviljongissa raatihuoneen edustalla ensimmäiset sikäläiset esitykset seuraavan kesäkuun seitsemännestä päivästä lähtien. Ruotsin ensimmäiset näytökset järjestettiin Malmön teollisuus- ja käsityönäyttelyn yhteydessä kesäkuun 28. päivänä klo 14. Puuhamiehenä oli tanskalaissyntyinen C. V. Roikjer koneiden ja filmien ollessa Boulevard des Capucinesilta Pariisista. Täsmälleen samana päivänä tapahtui myös Suomen ensimmäinen elokuvaesitys filmien ehtiessä Tukholmaan vasta saman vuoden elokuussa. Venäjälle Lumièren kinematografi ehti toukokuussa 1896, Tallinnassa eläviä kuvia ihailtiin lokakuussa 1896.

Helsingissä ensimmäinen näytös oli siis 28. kesäkuuta 1896, tasan puoli vuotta Pariisin kantaesityksen jälkeen. Voimme siis katsoa päässeemme mukaan elävien kuvien maailmaan varsin pian. Ilmeisesti ratkaisevaa hyötyä oli sijainnista matkalla Pietariin ja Moskovaan. Ansaitusti tuolloin 70 000 asukkaan Helsinki otti uutuuden innoissaan vastaan, vaikkei sitä kaiketi etukäteen pidetty kovin houkuttelevana paikkana. Esityspaikan eli Seurahuoneen Sofia-salin numeroidut paikat maksoivat kaksi markkaa, numeroimattomat puolet vähemmän. Samalla hinnalla olisi torilta saanut 10 kg kuivaa ruisleipää, kaksi tiuta munia, 8 kg sipuleita tai 20 kg timoteiheinää. Ensimmäinen esitys alkoi klo 5 iltapäivällä ja uusi tarjoiluinene seurasi puolen tunnin väliajoin kuello kymmeneen asti.

Yleisömenestyksen ansiosta kahden alkuperäisen esityspäivän sijasta tarjottiin niitä lopulta kymmenen. Oletetaan menestykseen osaltaan vaikuttaneen myös pariisista saadut ohjelmiston täydennykset. Voimme siis katsoa ensiesityksiä menestykseksi. Kuitenkin elävien kuvien poistuessa maastamme heinäkuun kuudentena 1896 ne eivät palenneet ennen toiúkokuun 30. päivää 1898. Kiertueen nimenä oli edellisen tapaan Cinématographe Lumière johtajanaan toimien kuitenkin alalla tunnettu M. Holmberg, joka oletetaan eri henkilöksi kuin edellisen kiertueen toimiluvan haltija. Ohjelmistossa oli kaikkiaan satakunta lyhyttä elokuvaa eli roimasti enemmän kuin viitisentoista aiempaa. Niissä käsiteltiin sekä päivänkohtaisia uutisaiheita että ”koomisia” aiheita. Esityspaikkana oli jälleen Seurahuoneen Sofia-sali.

Alkoi vuosittaisten kiertue-esitysten aikakausi välineistön toki kehittyessä ja toukokuun 27 päivän 1900 tuodessa esille Helsinkiin ensimmäisen Suomessa nähdyn ”kokoillan” elokuvan esityksen – italialaisen Luigi Topin ohjaama Jeesuksen elämä ja teot kesti Palokunnantalolla Hakasalmenkadun varrella 15 minuuttia. Mainittakoon että samassa salissa kokoontui seitsemän vuotta myöhemmin Suomen ensimmäinen yksikamarinen eduskunta. Hankkeen takana oli sirkustirehtööri J. A. W. Grönroos, tivoli Sariolain kantaisä. 

Ei toki sovi unohtaa Suomen ensimmäistä Suomessa tehtyä  näytelmäelokuvaa, joka sattui olemaan myös ensimmäinen Venäjän keissariokunnassa tehty fiktioelokuva. Kyseessä on Salaviinanpolttajat, joka tunnetaan myös nimellä Paloviinan polttajat (vuodelta 1907). Sen kuvamateriaali ja käsikirjoitus on tuhoutunut, mutta juoni ja kuvaamisvaiheet ovat varsin hyvin tiedossa.

 

Auguste ja Louis Lumiere. Cinematographe Lumiere -elokuvaprojektori edestä ja takaa 1896. Tuntematon kuvaaja.

Kuva: Wikimedia Commons.

 

Uuden vuosisadan alussa lisää toimijoita ilmaantui Suomen, ensimmäiset kiinteät teatterit perustettin 1901-1904, ensin insinööri Emil Ståhlberg perustama Maailman Ympäri -teatteri (Projektsioonilaitos Maailman Ympäri 1904, Grand Théâtre Cimatograhique 1906) jaa muun muassa leipurimestari Gustaf Nordin perustama elokuvateatteri, Kinematograf International. Vuosiluvuissa olen havaitsevinani tuona aikana 1901-04 tiettyä horjuvuutta. Joka tapauksessa suurruhtinaskunnassamme ei oltu järin myöhässä, sillä Ranskan ensimmäiset Lumière-teatterit oli avattu 1895 Pariisissa ja seuraavana vuonna Lyonissa ja Bordeaux´ssa, Ruotsi sai ensimmöisen teatterinsa 1897, Rooma 1898. Amerikassa ensimmäinen kiinteä näytäntöpaikka oli vuorossa vasta 1902 Los angelesissa, 1904 Montreal, Lontoo, Pietari ja Oslo. Tallinnan vuoro oli 1907.

Elokuvaelämämme varhaisvaiheita käsittelevä kirjallisuus keskittyy paljolti Helsinkiin, Tampereelle, Turkuun ja Viipuriin mainiten lähinnä kuriositeetteina Oscar Lindelöfin vuonna 1905 Hyvinkäälle perustaman Eävien kuvien teatterin ja Forssaan perustetun Forssan Elävienkuvien Teatterin, jonka perustamisvuosiksi mainitaan 1906 ja 1907. Viime vuosisadan ensimmäiset vuodet olivat maassamme pitkälti kiertävien koneenkäyttäjien varassa. Niin Hämeenlinnassakin, missä esityspaikoina olivat Palokunnantalon alakerta ja Teatteriravintola. Ensimmäiset kiinteät teatterinsa Hämeenlinna sai vuonna 1911.

Jättäkäämme nyt Helsinki, Tampere, Turku, Viipuri ja Oulu hieman taka-alalle. Niistä toki riittäisi tarinaa, ja varsinkin Helsingissä oli vuoteen 1911 mennessä alalla jo lukuisia yrittäjiä sekä aloittamassa että lopettamassa. Tähyilkäämme kotikaupunkimme suuntaan.

  

* * *

 

Hämeenlinna epäilemättä hyötyi keskeisestä asemastaan suurempien kaupunkien välissä. Vaikka täällä Helsinkiin, Tampereeseen, Turkuun, Viipuriin ja Ouluunkin verraten elävien kuvien ympärille kehittynyt toiminta oli vaatimattomampaa, kiertäviä kinematografiteattereita sentään täällä vieraili. Tarkkaa päivämäärää ensimmäisestä täkäläisestä näytöksestä on tuskin mahdollista todentaa, koska paikalliset lehdet eivät järin tarkasti esityksiä kirjanneet. Lokakuussa 1901 sentään on nähtävissä Hämeen Sanomissa D. Fernander & R. Hallsethin ilmoitus Teatterikahvilassa ”ensimmäistä kertaa Suomessa täällä Teatterikahvilassa annattavista suurenmoisista ja huvittavista näytöksistä” The American Biokromographilla. Tarjolla oli Edisonin ihmeellisesti eläviä valokuvia. Ilmoituksesta saamme samalla selvityksen ohjelmistosta, joka toi hämeenlinnalaisten eteen näkymiä kaukaisista sodista, näyttelyistä jne. Tuolla kertaa oli ilmeisesti myös ihmeteltävissä kuvia kuuluisasta Dreyfuss-jutusta.

 

 

Väliaikaohjelmaksi merkitty Edisonin ”vastakeksitty konserttikone The Horne Grand vihjaa meille kurkistuksesta aikakauden vilkkaasti etenemään lähteneestä tekniikaan. Samalla se avaa eteemme elävien kuvien teattereihin mykän filmin aikakaudella liittyneen oheisohjelman. Seuraavalla vuosikymmenellä varsinkin lukuisten teattereiden toimiessa Helsingissä suuremmista teattereista tuli elokuva- ja varieteeteattereita, joissa esiintyi lahjakkaita ulko- ja kotimaisia taiteilijoita J. Alfred Tanneria myöten. Mainittua oheisohjelmaa myös joissain raittius- ja sivistysjulkaisuissa varsin suorasanaisesti arvostellaan, vaikka toisaalta myönnetään kuvien merkitys mahdollisena opetuksellisena materiaalina.

Tannerin tai muiden artisten esiintymisistä hämeenlinnalaisissa teattereissa en ole löytänyt mainintaa, mutta Tannerin laulajaisia Raatihuoneella sekä etukäteen mainostetaan että myöhemmin kiitellään täkäläisissä sanomalehdissä lokakuussa 1911.

 

Hämeen Sanomat 14.10.1907

Hämeen Sanomat kirjoittaa D. Fernander & R. Hallsethin kinematograafinäytännöistä seuraavasti 22.2.1905:

”Kinematograafinäytäntöjä antaa täällä teatterikahvilassa Fernander & Hallsethin tunnettu kinematograafiteatteri ensi torstaina, perjantaina, lauwantaina ja sunnuntaina. Runsaaseen ja waihtelewaan ohjelmaan kuuuu m.m. eläwiä kuwia Itä-Aasian sodasta.

Tämä kinematograafiteatteri on ennen paikkakunnalla antanut näytäntöjä, jotka saawuttiwat suurta suosiota. Teatterin uudesta ohjelmasta lausuu eräs tanskalainen lehti m. m. seuraawaa:

"Kuwien tawallinen wäräjäminen on melkein kadonnut, sentähden niiden katseleminen ei ole silmälle wäsyttäwää. Kuw»t owat myös hywin luonnollisia. Sotakuwat Itä-Aasiasta herättiwät suurta mieltymystä. Muun muassa esitettiin

eräs japanilaisten maihinnousu, jossa suuria tykkejä purettiin kuljetuslaiwoista ja wedettiin maall: aawalla merenrannalla. Myös nähdään eräs pommitus, jossa suuret ja pienet sotalaiwat tekewät liikkeitään, syöksyen kuolemaa ja häwitystä. Miinoja räjähtää siellä täällä ja suuria wesi- ja sawupatsaita nousee ilmaan. Kuwien joukossa on myös monta hassunkurista, jotka saawat naaman wetäytymään nauruun."”

Toinen merkittävä elävien kuvien näytöspaikka Hämeenlinnassa oli Palokunnantalon alakerta, josta löytyy ilmoitus ainakin vuodelta 1907.

* * *

Elävien kuvien kannalta merkittävä päivä Hämeenlinnassa koitti sitten tammikuun 19 pnä 1911. Silloin Raatihuoneenkadun länsipäähän tontille 59 Arvi A. Kariston edellisenä vuonna rakennuttamaan kustannusliikkeen toimistorakennuksen taloon avattiin kaupunkimme ensimmäinen kiinteä elokuvateatteri nimellä Uusi Elävien Kuvien teatteri, jossa oli istumapaikkoja 180 hengelle. Näytäntöpäiviä olivat tiistai, torstai, lauantai ja sunnuntai. Pääsymaksuina 25 p, 50 p ja 1 mk.

 

Hämeenlinnan ensimmäinen kiinteä elävien kuvien teatteri Raatihuoneenkatu 59.

Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseon kokoelmat

Osansa lähestyvän kesän suurilla laulujuhlilla varmasti oli huvielämän kehitykseen, koska muutamaa kuukautta myöhemmin kesällä avattiin tavaratalo Skogsterin kyljessä elävien kuvien teatteri Apollo, jota ei sovi sekoittaa Helsingissä toimineisiin Apollo-teattereihin ja jonka ohjelmistosta kevättalvelta 1912 on jäänyt esille ajan paikallisiin sanomalehtiin kulttuuritapauksena ensimmäisiin kansainvälisiin elokuvapersoonallisuuksiin kuuluneen tanskalaisen näyttelijättären Asta Nielsenin tähdittämä edellisenä vuonna ilmestynyt Ratkaisevalla hetkellä (Im großen Augenblick).

 

Elävien kuvien teatteri Apollo Hämeenlinna. Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseon kokoelmat.

Hämeen Sanomat kirjoitti 28.3. 1912 :

Huom.! Erityistä huamiota ansaitsewa kuva huom!

Koko tunninnäytelmä.

Kaikkialla kuuluisaksi tullut biografi.

Ratkaisevalla hetkellä

4-näytöksellinen draama. Kirj Urban Gas

Huom! Asta Nielsen esiintyy parhaimmassa loisto-osassaan.

 

  Asta Nielsen elokuvassa Musta Uni 1911.

  Kuva Wikimedia Commons

Suuria kustannuksia säästämättä on meidän onnistunut saada tämän kuuluisaksi tulleen ja puheenaihetta antaneen kuwan «Ratkaisemalla hetkellä", missä Asta Nielsen esittää pääosaa. Hufwudstadsbladetin Tukholman kirjeenwaihtaja kirjoittaa sunnuntain lehdessä 3 12 otsakkeella "Biografikiista Tukholmasta" m.m. seuraawaa: Itse näytteleminen on niin suurenmoisen taiteellista, että harwa, tuskin mikään täällä ennen esitetty filmi woi wetää sille wertoja jota seikkaa tuskin kenkään näytöstä katsomassa ollut voinee kieltää.

Kappaleen tarkoitusperäisyys on selwästi moraalinen, äidin rakkauden ylistämisiä, emme huomaa siinä hituistakaan eroottisesti sopimatonta; mutta loppukohtaukset owat kieltämättä woimakkaine waikutelmineen hermoja kiihoittawat. Tämä filmi on todella taidokkaasti, selwästi ja woimakkaasti luotu sekä

mestarillisesti esitetty. Minuun ja kuulemani mukaan moneen muuhun teki se liiankin todellisesti elämää kuwaawana ja murhenäytelmänä erittäin waltawan waikutuksen."

Että kaikki tilaisuudessa näkemään tämän taiteellisesti arwokkaan kuwasarjan näytellään sitä seuraawina 6    päiwänä:

Perjantaina    29/3 kello 5—10

Lauantaina    30/3     „  6—10

Sunnuntaina  31/3    ”  3— 10

Maanantaina  1/4      „ 5-  10

Tiistaina         2/4      „ 5—10

Keskiwiikkona 8/4     „ 5—10

Huom.! Tungoksen wälttämiseksi pyydetään arwoisaa yleisöä käymään teatterissa kunkin päiwän ensi tunneilla.

 

In dem grossen Augenblick

 

Hämeenlinnan Apollo Skogsterin tavaratalon kyljessä katsottuna Raatihuoneenkadun ja Rauhankadun kulmasta:

 

Elokuvateatteri Apollo toisesta suunnasta katsottuna. Kuva Hämeenlinnan kauopunginmuseon kokoelmista.

Kiinteän elävien kuvien näytäntötoiminnan ottaessa Hämeenlinnassa vasta ensi askeliaan Helsingissä, Turussa. Tampereella ja Viipurissa teatterit olivat jo laajentuneet oheisohjelmineen vaikuttamaan kulttuurikenttään. Siitä näemme vilauksen selaamalla Näyttämötaide-lehteä tammikuulta 1912 , jossa kommentoidaan Tampereen teatteriohjelmistoa edellisen joulun aikaan:

"...Joulua varten molemmat teatterimme varautuivat keveämmällä ohjelmalla — operetilla näet, joka nyttemmin näyttää tulleen näyttämöittemme välttämättömäksi välipalaksi. Näköjään on elävien kuvien kiihkeä kilpailu tämän vaikuttanut, sekä sekin, että yleisö näinä muutamakseen niin ankarina aikoina kaipaa rattoisampaakin illanviettoa. Niinpä on Tampereen Teatterissa esitetty vanha tuttu Geisha ja Työväen Teatterissa Onnen tyttö. Molempainkin esitys on ollut tyydyttävää, kun otetaan huomioon, että teatterein on ollut tultava toimeen yksinomaan omilla lauluvoimillaan, joilta puuttuu tarpeellista kouluutusta. Alussa oli havaittavissa melkoinen määrä epävarmuutta ja kankeutta, mutta nyttemmin molemmatkin operetit sujuvat asianomaisella vauhdilla, vilkkaudella ja keveydellä. Niin että on kylläkin ymmärrettävissä, miksi yleisökin niitä on varsinkin äskeisinä lukuisina juhlapäivinä runsaalla läsnäolollaan suosinut..."

Alkuaikojen elokuvateattereita piinasi vitsaus liittyen erittäin palonarkaan filmimateriaaliin, jonka vuoksi tulipalot olivat alituisesti vähintään uhkana läsnä. Siitä antaa esimerkin Palotorvi- lehti helmikuussa 1911 raportillaan Helsingistä:

”Tulipalo elävien kuvien teatterissa. Helmik. 12 p:nä myöhään illalla syttyi tulipalo Hallituskadulla olevassa pienessä biografiiteatterissa. Kuvia parhaillaan näytettäessä yleisölle, jona oli 2 henkilöä, rupesi esittäjän apulainen konehuoneessa aukomaan seuraavan viikon ohjelman filmi kääröjä samalla polttaen paperossia. Jonkin varomattomuuden kautta joutui filmi koskettamaan paperossia ja syttyi tuleen jolloin koko konehuone tuossa tuokiossa oli liekkien vallassa. Ihme kyllä pääsivät molemmat konehuoneessa olleet henkilöt vahingoitinmattomina ulos ja voivat itse ryhtyä sammutustyöhön paloletkun avulla. Tuli ei päässyt leviämään konehuoneesta, jonka seinät olivat pellillä verhotut, multa siellä sanottiin 3,000 metriä filmiä jääneen liekkien saaliksi. Palokunta lopetti sammutustyön. Sen saapuessa paikalle oli katsomon yläosa savun ja kaasujen vallassa, mutta lattialla voi esteettä liikkua. Koko huoneustossa saatiin ilma pian vaihdetuksi. Onnettomuuden aiheuttaneet henkilöt on asetettu vastuuseen elävien kuvien -teattereita varten annettujen määräysten rikkomisesta.”

Ohjelmisto jouluna 1911. Häm.San 16.12.1911

Kuten näemme, tuolloin oli vielä paljon silkkaa välinpitämättömyyttä kyseisestä palovaarasta. Toisaalta Hämeen Sanomista löydämme samalta vuodelta täkäläisen Palovakuutusyhtiön vastineen aihepiiriin liittyen 9.9.1911, joka osoittaa yleisön havahtuneen asiaan:

”Vastaus nim. "Kuntalaiselle"

Vastaukseksi arw. kirjoitukseenne t. l. 99:ssä numerossa otsikolla Riihimäen Uusi Eläwien kuwien teatteri ja Hämeenläänin Palowakuutusyhtiö", pyydämme saada huomauttaa, että wakuutusyhtiöt yleensä eiwät woi estää jotakuta Eläwien kuwien teatteria luwallisena elinkeinona sijoittumasta mihin tahansa wakuutuspiirissään. Ainoa minkä yhtiö woi tässä suhteessa tehdä on irtisanoa wakuutus senlaisesta rakennuksesta, johon edellämainittu laitos sijoitetaan, jos mm. rakennus on yhtiössä wakuutettu. Tulen ja tulenarkojen ainesten huolimattomasta pitelemisestä säätää Rikoslain 44 luwun 20 § rangaistuksen. Hämeenläänin Palowakuutusyhtiö.”

Olen tarkoituksella jättänyt elokuvateknisen puolen tässä kirjoituksessa sivuun, koska mieltä kiehtovat ne tunnelmat ja mielialat aikakauden ihmisten joukossa kaukaisen, horisontintakaisen maailman ryöpsähtäessä äkkiä silmille. Tuolloin matkustaminen sinänsä oli vasta harvojen huvia, vaikka ihmiset ovat kautta aikojen taivaltaneet kauaksikin. Mitä onkaan ollut nähdä filmiltä maailman kuuluisuuksia, joista on aiemmin saattanut ehkä avata lyhyitä uutisia sanomalehdestä! Myös kotimaan – varsinkin itäisen Suomen – nähtävyydet tulivat filmin kautta ihailtaviksi. Kiletämättä mieltä myös kiehtoo alkuaikojen pioneerihenki jokaisen minuutin ollessa tärkeä filmien pituuden rajoittuessa minuutteihin. Luonnollisesti myös oman mielikuvituksensa laukan nostattaa oheisohjelma. Sielunsa silmiin saattaa hahmottaa esimerkiksi erään helsinkiläisen toimijan ratkaisun kahden esityssalin välissä, mikä oli tehdä seinään reikä, jotta pianistin säestys kantautui yhtä aikaa kahteen tilaan. Siinä sitten kuunneltiin samaa säestystä kahden eri esityksen ollessa käynnissä.

Tai J. Alfred Tanner esiintymässä helsinkiläisessä Helikon – elokuva- ja varieteeteatterissa tai Tampereella kauppias Isak Julinin omistamassa Petit-teatterissa.

Kyseessä oli ihan oma erityinen maailmansa ennen äänielokuvan läpimurtoa.

Loppukevennyksenä vielä joululahjavinkkejä mallia pilalehti Mullikka 16.12.1911. Tarkkaavaiset löytävät luettelosta "luonnollisen ja hauskan" eläväin kuvain laitteen. Voimme näin jälkikäteen arvailla, millainenkohan kurkistuslaite tai heijastusvehje sen onkaan ollut!

 

 

* * *

Lähteitä ja luettavaa:

 

Kaupunkikuvissa. Valokuvia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Hämeenlinnasta

Hirn Sven. Kuvat elävät. Elokuvatoimintaa Suomessa 1908-1918

Hirn Sven. Kuvat kulkevat. Kuvallisten esitysten perinne ja elävien kuvien 12 ensimmäistä vuotta Suomessa.

Seppälä Mikko-Olavi. Hauska poika. Kuplettilaulaja J. Alfred Tanner

Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet. Julkaisina Arvi A. Karisto

Uusitalo Kari. Eläviksi syntyneet kuvat. Suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896-1930

Aikakauden sanoma- ja aikauslehdet

 

Gog

Groteskia levottomuutta ennen maailmanpaloa? Gogin matkassa maailman ääriin.

Palataan vielä matkailuvuoteen 1934. Otetaanpa kuitenkin hiukan eri lähestymiskulma. Edellisestä tekstistä opin, että 1930-luvun puolivälissä elettiin kansainvälistyvän matkailun aikakautta. Omaan aikaamme verrattuna rahvaan mahdollisuudet ja matkailun olemus olivat toki vielä vaatimattomat, mutta silti muuta kuin aivan vuosisatansa alussa. Selatessani kyseisen vuoden hämeenlinnalaisia sanomalehtiä silmiini osui nosto eräästä juuri tuolloin käännetystä romaanista, joka esiteltiin ”italialaisen dialektikon monisärmäisinpänä ja rajussa häikäilemättömyydessään tyrmistyttävinpänä teoksena” kirjan pessimistisen miljardööri-päähenkilön pohtiessa kirjallisuutta, taiteita, moraalifilosofiaa, matkailua ja tiedettä väitellen kaikkia aikansa muotiaatteita vastaan. Siinäpä näkökulma pohdittavaksi!

 

Kyseessä on Giovanni Papinin teos Gog. Alkajaisiksi voimme vaikkapa hahmotella sielumme silmin kesäisen päivän Hämeenlinnassa vuonna 1934. Majoitusliikkeissä on kuulemma ollut tuolloin täyttä, mutta matkailijamme on onnistunut saamaan huoneen hotellista. Hän on kenties jo viettänyt päivän kaksi kiertäen Aulangolla ja ihaillut Vanajan rannalla linnaa, joka toki on vankilana vierailta suljettua aluetta. Hän herää sateiseen aamuun aprikoiden, kuinka viettäisi vielä pari käytössään olevaa päivää. Matkailuesitteestä löytyy Rytkösen kirjakaupan mainos. Mielijohteesta tai vakaana aikeenaan hän suuntaa siis ostoksille.

 

Hyllystä löytyy Papinin sangen tuore käännös Gog. Valinta saattaa olla sattuman kauppaa tai tietoinen valinta. Kulkijamme mieleen on kenties syöpynyt tekstikatkelma Papinin vuonna vuonna 1925 suomennetusta teoksesta Sanovat miehen sammuneen:

 

    Hämeen Kansa 4.4.1934

”Minä en hyväksy todellisuutta. Ei ole sanoja, jotka ilmaisevat paremmin fyysilliseen, inhimilliseen ja ratsionaaliseen maailmaan kohdistuvaa inhoani, maailmaan, joka minua painosti eikä jättänyt riittävästi ilmaa ja avaruutta levottomille siivilleni. Mutta nuo sanat eivät kumminkaan lausu asiaa niinkuin tahtoisin; ne eivät ilmaise, eivätkä valaise kaikkea. Minä en tahtonut tätä todellisuutta, mutta syynä oli se, että vaadin itselleni toista (puhtaampaa, täydellisempää, autereisempaa, jumalaisempaa) ja ponnistelin parhaani mukaan, jotta tuo kaivattu henkinen ja sopusointuinen maailma astuisi ilmi niinkuin kuvapatsas , jonka taiteilijan silmä näkee äsken vuoreesta lohkaistussa karkeassa paadessa ja jonka hän tahtoo siitä esiin kirvottaa. Minä en hyväksynyt tavallista, pinnallista todellisuutta, koska tavoittelin parempaa, todempaa, syvempää todellisuutta; minä kielsin menneisyyden ja kielsin nykyisyyden suunnatakseni katseeni , kaipuuni, koko sieluni kohti arvokkaampaa ja ihmeellistä tulevaisuutta...”

 

Odotettavissa on siis keskitasoa monimutkaisempi sekoitus pohdintaa ja julistusta. Kirja kuitenkin lähtee mukaan hotellihuoneeseen. Vilkaisu sisällysluetteloon on jo osoittanut Gogin vievän absurdille ja osin groteskillekin matkalle halki maanosien ja tapaamaan kirjailijan tulkintoja kuuluisuuksia Gandhista Einsteiniin ja Freudiin. Kohdataan Lenin ja Knut Hamsun. Todetaan myös, ettei uinti kullassa ole helppoa.

VOIT NAPSAUTTAA KUVAN SUUREMMAKSI

Tarinan kehyksenä toimii kertomuksen esittelijän karu toteamus:

”Minua hävettää sanoa, missä Gogiin tutustuin: yksityisessä houruinhoitolassa.”

Mielenkiinto tarinan hahmoja ja tulkintoja kohtaa on jo herännyt. On muistettava, että lähes kaikista luettelon kuuluisuuksista on löytynyt mainintoja ja kuvauksia sanomalehdistä, joten jonkinlaisen oman käsityksensä kukin lukija on voinut jo etukäteen luoda antaakseen kirjailijalle tilaisuuden levittää esille tulkintansa. Niinpä matkailijammekin päästyään takaisin hotellihuoneensa rauhaan asettuu mukavaan asentoon vuoteelle aloittaakseen maailmanmatkansa houruinhuoneeseen päätyneen Gogin kyydissä. Toki pysähdymme tässä yhteydessä vain tiettyihin kohtiin.

Olkoon kertoja mielipuoli tai ei, hyvin pian käy selväksi, että lukijan oletetaan olevan selvillä klassisen sivistyksen perusteista ja niistä kulttuurihistorian hahmoista, joita vielä 1900-luvun alussa huolella koululaitoksessa käytiin lävitse.

Selvitettyään aluksi pikaisesti taideharrastustaan Gog vie lukijan kohtaamaan ensimmäisen vierailukohteensa eli Henry Fordin. Pohdinnan kiertyessä koneiden työpanokseen ja tuottavuuteen me 2020-luvun ihmiset saatamme olan ylitse kurkistellessamme kokea jonkinlaisen puistattavan värähdyksen.

 

Vuonna 1934 Henry Ford esiintyi hämeenlinnalaisissakin lehdissä sekä työelämä että perhedraaman kautta.

 

Lukijaa kiidätetään ”aikansa huippunopeilla junilla” ynnä muilla kulkupeleillä tapaamaan Gandhia, joka saa julistaa itsenäisyysaatteensa perusteita. Gogin mukaan tuo intialainen suurmies väittää alkaneensa lukea Bhagavad Gitata vasta Lontoossa ja vaikuttuneensa 19. vuosisadan eurooppalaisten vapaustaisteluista.

Kiinalaisen ja japanilaisen kulttuurin jälkeen tupsahdamme Kairoon, missä muuan professori - kuusikymmenvuotias, isokasvuinen ja kiivas väittelijä – tuttustuttaa meidät takaperoiseen historiaan avaimena kehityksen ja kohtalon oikeaan ymmärtämiseen.

Kapkaupungista löytyy liettualainen, joka on kyllästynyt ”viheliäisten yksinäisten rakennusten kauneudellisuuden orjuuteen”. Sulkas Perkunasikseksi nimetty Saksassa (!) opiskellut arkkitehti, kaupunkisuunnittelija vaatii luopumaan vanhentuneiden, yksittäisten rakennusryhmien korjailemisesta pyrkien ”kiinteään, yhtenäisen ja kumouksewllisen aatteen innoittamaan rakennsuten massaan”. Tässä kohtaa me myöhemmpien aikojen uteliaat saatamme ikävästi muistella erästä korpraalia, joka oli vain kymmenkunta vuotta myöhemmin uudistamassa kokonaista pääkaupunkia – tosin ei ilmeisesti järin modernein rakennuksin!

 

Norjalaisen Knut Hamsunin maine oli kärsivä
hänen suhteestaan kansallissosialismiin.
Hamsunin kerrotaan jopa tavanneen Hitlerin.
Tässä hänen mielipiteistään uutisoidaan
Hämeen Sanomissa 9.8.1934.

Jos kuitenkin sivuutamme arkkitehtuuriset pohdinnat ja harppaamme Algeriin. Siellä kohtaamme aran kummituksen. Isokyttyräinen, ontuva ja kasvoiltaan rokonarpinen tehtailija, diplomimatemaatikko ja Kansainvälisen Sovelletun Metafysiikan Seuran perustaja pyytää lyhyttä audienssia. Saamme johdatusta ”vanhentuneen spiritismin tieteellisen muunnoksen eli metafysiikan edistymiseen”.

Henkimaailman jutuista palataan Genevessä karuun arkipäivään ja etsitään tehokkainta tapaa estää rikoksia. Muuan asianajaja selvittää arnottomasti, että ”rikoksentekijäin alistaminen oikeuden käynnillä on liian kallista typeryyttä, mutta viattomia vastaan tähdätty oikeudenkäynti on velvollisuutensa muistavan valtion ylin tehtävä. Kun rikos on tapahtunut, silloin ei tuomarien kaikki taito, asianajajain kaunopuheisuus eikä pyövelin ankaruus voi saattaa vahinkoa ja loukkausta tapahtumattomaksi ja peruutetuksi. Mutta sen sijaan voitaisiin ehkäistä ainakin puolet niistä rikoksista, jotka tapahtuvat vastaisuudessa, jos luullut ”nuhteettomat” ja niin sanotut ”kunnialiset” pidettäisiin valvonnan alaisina ja vedettäisiin oikeuteen.” Rikokset asianajaja jakaisi kuoleman tuottaviin raskaisiin, karkotukseen johtaviin keskinkertaisiin ja raskaasti sakotettaviin lieviin rötöksiin.

Berliinissä kohdataan Einstein, joka soittaa viulua ja omaa itse asiassa soittotaiteilijan pään ottaen ilomielin vastaan Gogin Jerusalemin yliopistolle osoittaman 100 000 markan lahjoituksen. Fyysikko on kuitenkin ällistynyt, koska Gog ei tunnusta olevansa sen paremmin matemaatikko, tähtitieteilijä, insinööri, filosofi, musiikkimies, sanomalehtimies tai juutalainenkaan. Siihen Gog vastaa vaatimalla ilmaisemaan asiat ”jokapäiväisin sanoin”. Siinä sitten koetetaan käsitellä järjen ja vastakkaisten ilmiöiden ongelmia.

Freud puolestaan väittää Wienissä ihmisten pahasti erehtyvän olettaessaan hänen panevan suurta painoa työnsä tieteellisyydelle ja pitävän päätarkoituksenaan sielun sairauksien parantamista. Psykoanalyytikko toteaa olevansa tieteilijä pakosta eikä kutsumuksesta. Myös Freud paljastaa olevansa todellisuudessa taiteilija suurena, salaisena ihanteenaan Goethe.

Siinä onkin paljastusta kerrakseen, kenties suoranaista suurta pettymystä. Mahdollisesti hyppäämme silkan turhautumisemme vuoksi joitain sivuja ylitse kahlaten harppoen ylitse Münchenin ja sen uuden veistotaiteen. Moskovassa törmäämme näyttelijättömään teatteriin. Amerikkalainen elinkeinoelämän edustaja vie Gogin ja meidät kaikki vakoilevat lukijat ja lukijoiden tarkkailijat yhdistettyyn kapakkaan, kahvilaan, teatteriin ja pelihelvettiin. Moskovassa! Kuten Gog itsekin toteaa tupakointi ja ikävystyminen on sitä samaa kuin kaikkialla.

Jossain vaiheessa matkaan liittyy nuori venäläinen mukanaan kumouksellinen oivallus: toisin kuin turmeltunessa Saksassa jne ”teatterin ei pidä olla todellisen elämän jäljittelyä, vaan sen tarkkaa toistamista.” Siksi ammatytinäyttelijät onkin karkotettu. Näyttämöllä ”Julius Caesarin täytyy todella kuolla ja Venetsian kauppiaassa Desdemonaa näyttelevän naisen täytyy todella tukehtua pään alusiinsa. Ei enää punamusteella tehtyä verta eikä valeruumiita. Veren täytyy olla todellista ihmisverta...”

 

Lenin ja Neuvosto-Venäjä olivat luonnollisesti esillä täkäläisissäkin lehdissä kautta vuoden.

Leninin tapaaminen vaatii Gogiltakin melkoisia ponnisteluja. Sairas ja väsynyt vallankumousjohtaja ei ole lainkaan innokas ottamaan vastaan kuin läheisimpiään muutettuaan Moskovasta läheisen kylän herraskartanoon. Gogin luvattua tukea Neuvostoliiton NEP-talousohjelmaa tapaaminen kuitenkin järjestyy. Me lukijat ja tarkkailijat olemme varmaan uteliaita tällaisesta tilaisuudesta. Mielialaamme ei horjuta lihava, juronlainen nainen, joka on ilmeisesti sairaanhoitaja ikään kuin valmiina lykkäämään meidätkin jollekin sairasvuoteelle.

Mongolilaismallista päätään vapisuttava, kuivunutta juustoa nupiltaan muistuttava, limaisten huultensa raosta irvistelevä ukko tekee joyenkin häijyn vaikutuksen. Gog saa Leninin kookkaaasta ja kaljusta pääkopasta mielikuvan esihistoriallisen hirviön otsaluusta koverretusta rasiasta. Keskustelu ei liene sitä, mitä Gog tai me olemme odottaneet. Leninin kiivas huuto on varmasti muuta kuin on odotettu. Olennaisena sanomana kajahtelee, että bolsevikit ovat ainoastaan omaksuneet ja kehittäneet edelleen tsaarien alulle panemaa ja Venäjän kansalle ainoaa sopivaa järjestelmää. ”Sataa miljoona elukkaa ei hallita ilman ruoskaa, vakoojia, salapoliisia, terroria, hirsipuuta, sotaoikeuksia, pakkotöitä ja kidutusta...”

Lenin alkaa nauraa mykkää nauruaan, Gogin sanoi ”kuin kauppias, joka on jonkun pettänyt ja iloisena katselee poistuvan petetyn selkää”.

Meille paljastuu, ettei Lenin suuremmin kunnioita Marxia, joka tosin on opettanut teoriain palkän välineellisen ja näennäisen arvon. ”Marx ei ollut muuta kuin englantilaisten tilastojen avulla kiipeillyt juutalainen porvari ja suurteollisuuden salainen ihailija. Raakuus oli hänelle vierasta ja siksi hän oli tuskin kolmannelta osaltaan ihminen. Hänen aivonsa olivat oluella ja hengellisyydellä kyllästetyt, ja ystävä Engels ruiskutti niihin muutamia nerokkaita ajatuksia. Venäjän vallankumous on Marxin ennustusten täydellinen peruutus. Siellä, missä porvaristo olim melkein olematon, juuri siellä kommunismi on päässyt voitolle. ”

Satunnainen lukijamme vuonna 1934 saattaa yhä lukea Gogin kirjaamaa Leninin vuodatusta, mutta meidän salaisten tarkkailijoiden anakronistisessa turhautumisessamme ja tietoisena tulevasta suhteessa kirjailijan 1930-luvun alussa laatimaan mielikuvaan on hetkeksi käännettävä päämme ehkä sivummalle? Korviimme jää kuitenkin kaikumaan Leninin sairaalloinen ääni: ”Ihmiset, herra Gog, ovat arkoja villejä, joiden hallitsijana pitää olla arkailematon villi, jommoinen minä olen. Kaikki muu on höpötystä, kirjallisuutta, filosofiaa ja muuta tyhmien tarpeeksi keksittyä musiikkia - - -”

* * *

Gogin matka jatkuu. New Jerseyssä hän tapaa Edisonin, joka myöntää tehneensä muutamia sähköön liittyneitä keksintöjä, ”leikkikaluja, joita ihmiset, nuo ikuiset lapset, mahtipontisesti sanovat ”suuriksi keksinnöiksi”. En sitä häpeäkään: johonkinhan sitä pitää aikaa kuluttaa ja käyttää pientä aivojen viekkautta , joka joutilaana tekee olon ikäväksi”.

Gogille Edison tunnustaa nuoruudessaan kuvitelleensa tyhmyydessään koko sivistyksen olevan koneissa ja pettyneenä jättäneensä keksimättä tärkeimmät kaksi konetta: ajattelukoneen ja naisen syhnytystuskista vapauttavan synnytyskoneen. Koneihmisteollisuus on yhä vielä kapaloissaan. (Me 2020-luvun ihmiset huokaisemme tässä, koska parahin Edison ei osaa vielä käyttää tekoälyn käsitettä, vaikka varmaan jo tietää robotiikan alkeista?) 

 

Kirjailija Herbert George Wells oli hyvin esillä Suomessakin vuonna 1934. Yleisradiossa luettiin säännöllisesti
hänen jännityskertomuksiaan äänessä näyttelijä Eino Jurkka. Tieteisromaanien lisäksi Wellsin yli 100 teoksen
tuotantoon kuuluu myös historiateoksia, yhteiskunnallisia satiireja, uskonnollismystisiä kirjoja ym. Vuodelta 
1934 on pistänyt silmään, kuinka Hämeen Kansa 27.11.1934 kertoo sensuurin iskeneen Hämeenlinnan naisvankilan
kirjastoon poistaen sieltä Wellsin teoksen Historian ääriviivat. Niin ikään sama sanomalehti ilmoittaa 26.7.
Wellsin olleen läsnä Moskovan "valtaisassa urheiluparaatissa". Oheen olen myös merkinnyt tiedon erikoislähetyksestä,
jonka radio välitti kaupungistamme ilmeisesti marraskuun 1934 alussa. Tuossapa olisikin ollut mielenkiintoinen
tietopaketti Hämeenlinnan historiasta ja silloisesta arkipäivästä!

 

Hämeenlinnalaiset pääsevät vuonna 1934 nauttimaan Raatihuoneella 18.3. vierailunäytäntönä Bernard Shawn näytelmästä Sankareita (Arms and the Man), joka esitellään kaupunkilaisille Hämeen Sanomissa, joten tuokaan maaimankirjallisuuden nimi ei täällä ole suinkaan tuntematon.

 

 

 

Matkallaan Gog kohtaa myös väkeä, joka uskoo varustautuvansa maailmanloppua vastaan. Pohditaan myös mainetta ja runoteollisuutta eli täysin kaupallistettua ja ohjattua runoutta. Tervehditään H. G. Wellsiä ihmetellen monenlaista muutakin. Reissu on hengästyttävä.

Ja kuten alussa kerrottu, tarinaa houruinhuoneelta. Silti jotain groteskin tuttuahan tuossa...

* * *

Alussa tuli tähdennettyä, että kirjailija ilmeisen oletusarvoisesti olettaa lukijoidensa olevan perehtynyt kulttuurihistoriaan ja maailman merkkihenkilöihin, joita hän karrikoi ja kohtelee osin kovakouraisestikin. Jottei todellisuuden karumpi puoli tyystin unohtuisi, liitettäköön tähän Hämeen Sanomissa 8.5.1934 julkaistu tulos pariisilaisen viikkolehden järjestämän kiertokyselyn tulos, joka osoittaa kadunmiesten ja -naisten silloisen tietämyksen aikansa vaikuttajista.

VOIT NAPSAUTTAA KUVAN SUUREMMAKSI

 

* * *

Lopuksi perustietoja kirjailijasta:

Giovanni Papini (9. tammikuuta 1881 Firenze Italia – 8. heinäkuuta 1956 Firenze, Italia) oli italialainen toimittaja, esseisti, kriitikko ja kirjailija.

Papini toimi 1910-luvun alussa toimittajana lehdissä Il Leonardo ((1903–1907) ja La Voce (per. 1908), jotka hän perusti yhdessä Giuseppe Prezzolinin kanssa. Hän oli myös L'Animan toimittaja. Hän perusti myös itse Laberce-nimisen lehden (1913–1915), joka oli futurismin kannattaja, ja La vera Italia -lehden (1919-1920). Nuoruuden ateismista Papini kääntyi katoliseksi.

Vuonna 1945 ilmestyneessä Maailman kirjallisuuden kultaisessa kirjassa (osa 6) luonnehditaan kirjailijan ”paradoksaalisen ja yllättävän hahmon vievän keskelle sitä Italiaa, joka ulkomailta tulleitten oppien , kotimaassa syntyneitten ismien, poliitisten kamppailujen ja maailmansodan ankarain aaltojen kuohunnassa vähitellen kypsyi fascismin voittoon ja kiteytyi äskeiseen olomuotoonsa. Papinin oma kehitys heittelehtii suunnasta toiseen pysähtyen vihdoin eräänlaiseen katoliseen akateemisuuteen”.

Kiihkeän opinhaluinen nuori Papini oli intohimoinen kirjastonkäyttäjä alkaen jo 15-vuotiaana kirjoittamaan tietosanakirjaa ja 22-vuotiaana toisten nuorten kirjailijain ja taiteilijain kanssa oman lehden.

Merja Vannelan toimittamassa Espanjan Italian ja Portugalin kirjallisuutta käsittelevässä teoksessa kirjoitetaan kriitikko ja filosofi Benedetto Crocen todenneen ”Papinin polven olleen pikemmin uteliasta ja amatöörimäistä kuin kirjailijantyöhön vakavasti paneutuvaa”. Tämä lausuma siitäkin huolimatta, että Papinin vuonna 1912 ilmestyneen Sanovat miehen sammuneen kerrotaan hahmotelleen samalla kokonaisen sukupolven tilityksen.

Ensimmäisen maailmansodan katkerien kokemusten sanotaan ajaneen entisen futuristin fanaattiseen välienselvittelyyn modernin kulttuurin ilmiöiden kanssa. Hän vietti ilmeisesti elämänsä lopun luostarissa.

* * *

Lähteet:

 

Papini Giovanni. Gog

Maailmankirjallisuuden kultainen kirja, osa 6 Italia
Maailman kirjat ja kirjailijat. (toim.) Tuomas Anhava
Espanjan, Italian ja Portugalin kirjallisuus. (toim.) Merja Vannela

Sanomalehdet Hämeen Sanomat ja Hämeen Kansa vuodelta 1934 

Gogista toisaalla : Hyönteisdokumentti-blogi (2017)