”Haloo...Kuuluuko?”

 Kiivas telefoonistreikki ynnä muita alkuaikojen puhelinjuttuja

 

  Viktoriaaninen lady käyttää Bell-tyyppistä puhelin-
  laitetta. Piirros on vuodelta 1878 eli juuri
  telefoonin aloittaessa maailmanvalloitustaan.
  Tässä laitteessa näkyy olevan erilliset suu- ja
  kuuntelukappaleet.
  Kuva Wikimedia Commons.

Jo ammoisista ajoista ovat ihmiset pyrkineet käyttämään eri menetelmiä viestin välittämiseksi etäisyyksien päähän. Jo ennen ajanlaskun alkua tietoa välitettiin huutamalla. Krimin sodan aikoihin oli yhä viestirovioita. Oma liukunsa olivat erilaiset optiset välineet, jotka luonnollisesti olivat alttiita sääilmiöille. Jo 1819 tutkittiin sähkövirran vaikutusta magneettineulaan, mikä johti lennättimen kehittämiseen. Suuri yleisö tuskin tuntee nimeä Philipp Reis, joka vuonna 1861 esitteli Frankfurtissa sähkömagnetismiin perustuvaa laitettaan, jolla ääntä pystyi siirtämään lankaa pitkin ollen lähellä nykyistä puhelinlaitetta. Sen sijaan tohtori Graham Bellin mainitseminen todennäköisesti herättää toisenlaisia tuntemuksia.

Tarina tohtori Bellistä ja hänen laitteestaan on toki jollain tavalla dramaattisempi kuin mielikuva totisista tiedemiehistä jonkin pöydän äärellä. Kertomuksen mukaan elettäessä vuotta 1876 Bell oli kaatanut happoa vaatteilleen. Moisessa hätätilassa hän kutsui kehittelemällään laitteella työtoverin avukseen. 

” Mr Watson, tulkaa! Tarvitsen teitä!”

Siinä olivat juuri niin dramaattiset sanat, jotka on tarvittu säilyäkseen nykypäiviin asti. Keksintö esiteltiin samana vuonna Philadelphian maailmannäyttelyssä. Aikansa oloissa tieto mullistavasta edistysaskeleesta levisi hämmästyttävää vauhtia, sillä jo samana vuonna Virallinen Lehti Suomessakin tiesi ihmetellä moista kojetta. Vuotta myöhemmin lehti jo jatkoi kuvaten ”pitkäkorvaksi” kutsumansa laitteen merkillisiä ominaisuuksia, kuten puhujan äänen tunnistamista ja että yhtä hyvin oli välitettävissä niin puhetta kuin lauluakin. Jatkokehittely ja parantelu olivat tuova ihmeitä mukanaan.

Maailman ensimmäinen puhelinjohto vedettiin Yhdysvalloissa 1877. Yhä uusia kokeilijoita ja kehittelijöitä ilmestyi kautta maailman. Jopa kaukaisessa Helsingissä muuan metallitehtailija Johan Nissinen yhdisti joulukuussa 1877 Annan- ja Eerikinkadun kulmassa konttorinsa huoneet pihan yli kulkevalla johdolla. Uskotaan, että tuota yhteyttä oli rakentamassa lennätinvirkailija Daniel Johannes Wadén, jota pidetään muutaman muunkin maassamme toimineen alan pioneerin ja tulevan kilpailijansa joukossa Suomen puhelintoimen uranuurtajana ja isänä. Wadén oli vaikuttava puhelimen kehitykseen laajalla maassamme mukaan lukien myös Hämeenlinna. 

 

Suomen puhelinlaitoksen isäksi kutsuttu
Daniel Johannes Wadén (1850-1830)
ei suinkaan ollut ainoa alan toimija
maassamme, mutta varmasti tärkein.
Häneen törmäämme lähes joka puolella.
Kuva Wikimedia Commons

Jo joulukuussa 1877 ilmoittivat tehtailija Nissisen ohella kauppias Joh. Wallman, D. J.Wadén ja tehtailija John Stenberg, että heillä oli myynnissä puhelimia.Tehtailijoiden Nissisen ja Stenbergin sekä kauppias Wallmanin sijaan Wadénilla oli etuna sähkötekniikan tuntemus ja perehtyneisyys lennättimen toimintaan, millä oli ilmeisesti ratkaiseva osuus vastaisessa kehityksessä. Tuosta ajasta lähtien oli nähtävissä selkeä jako kahteen tekniikan peruslinjaan eli etenkin Wadénin edustamaan Bell-laitteisiin ja Ericssoniin.

Wadén veti tammikuussa 1878 puhelinyhteyden asunnostaan Yrjönkadulta Aleksanterinkatu 52:een, Suomen lennätinpiirin hallitukseen ja Helsingin aluekonttoriin eli työpaikalleen. Aluksi yhteydet olivat kahden puhelimen välisiä ja niillä pyrittiin tekemään kokeiluja. Wadénin ensimmäisestä myyntiorganisaatiosta 1878 ei muodostunut menestystä, vaan se koki epäonnistumisen. Hän jätti samana vuonna yhdessä kauppias Lindhin kanssa Helsingin maistraattiin anomuksen puhelinlaitoksen perustamiseksi, mutta tämä Suomen ensimmäinen suunnitelma ei ottanut tulta. Vuodesta 1877 oli Turussa rakennettu ilmeisen lyhytaikaisia yhteyksiä muun muassa Auran sokeritehtaalle (1877) ja Crichton Wulcan & Co:n työpajalle. Vuosi 1882 merkitsi puhelinlaitoksen perustamista Kauppias Anders Nordforsin johdolla ilmeisesti Ericssonin laittein. Saman vuonna perustettiin myös puhelinlaitokset Tampereelle, Ouluun, Vaasaan ja Viipuriin.

 

Hämeen Sanomat 16.2.1883

Hämeenlinnan vuoro tulikin sitten jo seuravana vuonna eli 1883. Hämeenlinnalainen kauppias A, Bogdanoff ja Wadén kutsuivat väkeä telefoniyhdistyksen (Tavastehus Telefonförening) perustavaan kokoukseen hotelli Rigaan 17.2.1883. Kokoukseen saapuneet yli 20 osanottajaa päättivät ryhtyä välittömästi toimeen tilaten kojeet Wadénilta. Toimilupa-anomus jätettiin senaattiin, eikä maistraatillakaan ollut mitään uutta laitosta vastaan. Tässä alkuvaiheessa lupa saatiinkin vielä sangen helposti, koska koko asia oli varsin uusi vailla tarkempaa lainsäädäntöä. Senaatti myönsi luvan huhtikuun alussa. Rakennustyöt saatiin valmiiksi kesäkuun loppuun mennessä ja avajaiset leipuri E. W. Kronholmin kivitalon yläkerrassa (Linnankatu 1 tai lähteitten tulkinnasta riippuen Raatihuoneenkatu 13 Linnankadun puoli) torin vieressä olivat 1. heinäkuuta. Samana vuonna puhelinlaitos perustettiin myös Kuopioon ja Kotkaan. Wadén oli liikkeellä sielläkin. Aluksi toiminta rajoittui vain Hämeenlinnan kaupunkiin. Helsingin ja Hämeenlinnan välisen puhelinjohdon rakensi 1887 Helsingin Telefoniyhtiö.

 

  Julia Druschinin valokuvattuna Pietarissa.
  Valokuva Hämeenlinnan kaupunginmuseon
   kuvakokoelmista

Hämeenlinnassa keskuksen hoitajaksi palkattiin neiti Julia Druschhinin, sittemmin rouva Afanasjew, joka oman kertomansa mukaan oli aivan nuori koulutyttö maaliskuussa 1883 tullessaan valituksi keskiön hoitajattareksi. Hän oletti olleensa aikanaan niin nuori, ettei sellaista Suomessa sen jälkeen ole ollut. Koulunkäynti hoidettiin siten, että hoitajattaren istuessa koulussa äitinsä ja vanhempi siskonsa huolehtivat puhelujen välittämisestä. Työpäivä kesti aamuseitsemästä ilta yhdeksään, kesäisin kymmeneen. 25 markan kuukausipalkan lisäksi tuli 2 huoneen ja keittiön asunto, jonka salissa oli keskuspöytä. Julia hoiti keskusta vuoteen 1898, jolloin hänen miehensä hovineuvos Afanasjew sai toimen muualta.

Keskus sijaitsi leipuri Kronholmin talon yläkerrassa vuoteen 1893, jolloin se siirtyi Raatihuoneenkadulla rva Lönnholtzin taloon (Raatihuonenkatu 23), jossa keskus toimi vuoteen 1965.

Yhdistyksen perustamiskutsussa mainitaan, että edellyttäen 40 osanottajaa kustannukset laitteista olisivat noin 275 markkaa henkilöä kohti, mikä takaa omistusoikeuden puhelinkoneeseen, osuuden keskiöön, sekä sinne vedettyyn johtoon. Maksut puheluista sekä ylläpitokustannukset on laskettu ”nykyisten suotuisain olosuhteiden vallitessa 30 markaksi vuodessa. Kaupungin ulkopuolella asuvat osanottajat maksavat kaupungissa edellytettyjen kustannusten lisäksi sata markkaa virstalta, laskettuna kaupungin tullista määräpaikkaan, minkä lisäksi osakkaat vastaisuudessa itse saavat huolehtia johtojen korjauskustannuksista.

HUOM! Osaatko käyttää telefoonilaitetta? 

Kyseisen kojeen käyttämisessä on syytä ottaa huomioon tiettyjä toimenpiteitä, jotka ruotsalaisen Televerketin toimistopäällikkö C. A. Nyström on meille puhelintekniikan oppikirjassaan (1885) tuoreeltaan Hämeenlinnankin  Telefonbolagetin saatua tarjonnut. 

Käymme ohjeet tässä Moisala-Rahko-Turpeisen avustuksella lävitse.

 

 

 

Puhelinkeskus sijaitsi aluksi vuosina 1883-1893 nk. Kronholmin kivitalossa Linnankadun puolella, mistä se
muutti sittemmin uuteen osoitteeseen Raatihuoneenkatu 23. Kuva on osa Hämeenlinnan kaupunginmuseon
kokoelmista löytyvää Raatihuoneen korttelia ja Hämeensaarta esittävää valokuvasta, joka hiljattain oli
esillä museon näyttelyssä Muuttuva kaupunki kuvissa.

  20.0.1883 Hämeen Sanomat kertoi Puhelinyhdistyksen
   saaneen 29 osakasta 300 mk maksua vastaan.

Aluksi saattaisi vaikuttaa, että Pitkäkorva levittäytyi huimaa vauhtia. Hämeenlinnakin oli perustamisasioissa eturintamassa. Noissa varhaisvaiheitten käänteissä ratkaisevaa olivat yksityisten henkilöitten ja varakkaitten maanomistajien intressit ja mielenkiinto. Esimerkiksi Hämeenlinnassa mainitaan jo vuodelta 1882, kuinka insinööri C. G. Standerskjöld veti puhelinlinjan kotoaan Rantakadulta Vanajan ylitse rautatieasemalle. Tarvittavan osakasmäärän saaminen itse Telefooniyhdistykseen oli kuitenkin alkuaikoina vaikeata, vaikka Wadén merkitsi itselleen 4 osaketta.

Luonnollisesti laitoksen alkuvaiheissa sen kehitystä seurattiin kiinnostuneella jännityksellä. Suolahti vertaa kirjassaan vaikutelmia rautatien tuloon.Toukokuussa tunnelmat kohosivat johtoja alettaessa vetää keskuksesta osakkaille. Hämeenlinnalaisia kokoontuikin tuntimääriksi seisoskelemaan ja toljottamaan Helsingistä paikalle saapuneiden ammattimiesten touhuja. Kesäkuussa Wadén hankki Side-board-merkkisen puhelinpöydän ja osakkaille Bell-merkkiset puhelimet.

Telefonilankaa tuli vedettäväksi kaupungin ulkopuolellekin eli Kaupunginpuistoon, Poltinahon kasarmille ja Luolajan kesäleirille. Rautatieasemakin sai johtonsa. Alunperin oli Telefooniyhdistyksessä laskettu paljon Hämeenlinnan lähiympäristön vauraiden herraskartanoiden varaan, joiden otaksuttiin suorittavan 100 markkaa virstalta, mutta maaseudulla ei sittenkään tuossa vaiheessa ollut edes niin paljon innostusta kuin kaupungissa. Puhelinlaitteet olivat kaikesta huolimatta kustannuksiltaan tuolloin sangen hintavia. Osaltaan varautuneisuuteen tai silkkaan välinpitämättömyyteen vaikuttivat kaukojohtoa suunnittelevan Helsingin Telefooniyhtiön aikeet. Ne puolestaan edellyttivät erinäisiä väliasemia, kuten esimerkiksi Leppäkoskelle.Sinne olivat lupautuneet liittyä Hakoisten, Viralan, Monikkalan, Vanantaan, Leppäkosken, Ryttylän ja Kiipulan kartanot sekä Leppäkosken tiilitehdas, Tervakosken paperitehdas ynnä Ison ja Vähän-Hiiden tilat Janakkalassa. Pääkaupungin seudun puhelinyhteyteen oli tarkoituksena liittää myös Riihimäen ja Hyvinkään seudut. 

 

Joensuun Telefooni-Osakeyhtiön toimitalo vuonna 1933
Kauppakatu 15. Kuva esittää havainnollisesti, mitä
katoille pystytetyt "kanahäkit" enimmillään merkitsivät.
Kuva on Pohjois-Karjalan Museon kokoelmista/Finna.

Itse puhelinlangan vetäminen kaupungissa ei sekään ollut yksinkertaista. Aluksi johdot ripustettiin katoille ja savupiipuille, koska itse pylväiden pystyttämisen ei suhtauduttu suopeasti. Hämeenlinnan ensimmäiset puhelinpylväät ilmeisesti palvelivat vuoden 1894 kesällä Västra Schausseella ja Raatihuoneenkadulla Myllymäelle vedettyjä johtoja ynnä Kasarmikadulla pohjoisen johtoja. Telefooniyhtiön pyrkimyksenä toki oli siirtää johdot pylväisiin jo siksikin, että talonomistajat, joiden luvan varassa oli toimittava, väittivät, että korjaus- ja työmiehet katoilla käydessään rikkoivat huopakattoja. Myös pelättiin salaman tunkeutuvan lankoja pitkin taloihin ja sytyttävän tulipaloja. Aina kuitenkaan pylväiden käyttäminen ei ollut mahdollista, vaan yhtiö joutui turvautumaan katoille pystytettävien telineitten tapauksissa talonomistajille anettuihin korvauksiin. Kiistat johtivat eräissä tapauksissa talonomistajan ja vuokralaisten asettamiseen ”telefoonipannaan” katolle asetettavien telineitten tultua torjutuiksi. ”Kanahäkeiksi” kutsutut kattotelineet olivat pitkään pääasiallisia taakankantajia; vielä 1907 ne olivat olennaisesti yhteyksien fyysisiä osasia ja niinkin myöhään kuin kesällä 1982 näkyi Raittiusseuran talon katolla suuri teline.

Talonomistajien lisäksi päänvaivana oli myös kaupungin sähkölaitos. 1800-luvun loppua kohden maisemaa halkomaan oli alkanut ilmestyä varsinainen johtoviidakko. Puhelin ja lennätinlinjojen lisäksi olivat myös sähköjohdot. Viimeksi mainituilla oli suorastaan haitallinen vaikutus kaukoliikenteen kuuluvuudelle. Puhelinlinjojen yksilankaisuus maayhteyksineen tarkoitti häiriöitä ollen vallitsevana vielä 1910-luvulle asti heikentäen kuuluvaisuuden tietyissä tilanteissa olemattomiin. Samalla viereisen langan puhelu saattoi kuulua toisella. Kaksilankaistaminen ajankohtaistui kautta 1900-luvun alun. Hämeenlinnalaisten tuskaillessa kustannusten kanssa aloite siirtyi Iittalaan ja Lasitehtaalle. Keskuksen johtoa anoneet Werner Lönnholtz ja A. Andersson lupasivat itse vastata kaikista kustannuksista ja lisälaitteista. Niinpä yhtiökokous Hämeenlinnassa suostui toukokuussa 1908 toisen langan vetoon.

Vuoden 1911 alussa kauppaneuvos A. Gust. Skogster otti kaksoisjohdotuksen uudelleen esille, Nyt siihen liittui myös kaapelointi. Hankkeen valmistelussa oli mukana jo aiemmin kaksilankaistamisen suunnitelmiin liittynyt helsinkiläinen insinööri Johannes Stenberg. Kaapeloinnin oli havaittu parantavan kuuluvaisuutta. Operaationa kaksilankaistaminen oli pitkällistä ja jatkuva kauas 1930-luvulle. 1911 vain 13 liikelaitosta tai yksityistä tilaajaa toivoi uutta järjestelyä. Esimerkiksi vuosina 1901-1902 oli ollut suunnitelmissa vetää ilmakaapeli Myllymäen suuntaan, ja tuolloin pysyttäessä yksilankaisissa yhteyksissä pitäydyttiin vielä vanhassa käytännössä. Vuonna 1911 päätettiin sentään jo aloittaa maakaapeloinnilla, mutta vain vähitellen kustannusten vuoksi.

 

1800-luvun loppua kohti sekä puhelintekniikan kehitys, ettäpuhelinlaitteiden määrä kasvoi. Se luonnollisesti
lisäsi myös puhelinkeskuksen kapasiteetin vaatimuksia. Keskuspöydätkin kuluivat toki käytössä. Jo 1890-
luvun alussa lähes kaikki keskuksen numerot olivat käytössä. Tässä kuvassa Julia Druschhinin keskuspöydän
ääressä vuonna 1895.
Kuva Hämeenlinnan kaupunginmuseon kokoelmista

 

Lähestyttäessä suurta maailmanpaloa puhelimen merkitys osana sotilaallista puolustusta luonnollisesti lisääntyi. Jo 1877 oli Venäjän meriministeriö rakennuttanut 75 aseman optisen lennättimen verkon Kronstadtista Uuteenkaupunkiin. Kuten olemme jo edellä todenneet alkoivat tuolloin jo maailmalla kiivaat kokeilut nopeasti kehittyvällä puhelintekniikalla, joten jo 1880-luvulla esille nousi optisen viestiverkon korvaaminen puhelimella korjauksia vaativien optisten asemien sijaan. Vuonna 1893 päästiin sopimukseen ensimmäisten optiset asemat korvaavien tarkkailuasemien perustamisesta Suomen valtion kustannuksella. Muutamat asemista sijaitsivat saarilla Venäjän merisotalaitoksen valvonnassa, osa rannikolla tarkan vartioinnin alla. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä laadittujen sunnitelmien mukaan tarvitteassa tuli edellä mainitut tarkkailupisteet yhdistävien keskusten lisäksi sotaväen ottaa käyttöönsä tärkeimpien kaupunkien puhelinkeskukset. Siihen joukkoon kuului myös luonnollisesti Hämeenlinna.

Mainittu vuosi 1893 oli Hämeenlinnassa puhelintoiminnan kannalta paikallisestikin merkittävä. Tavastehus Telefonförening eli Telefooniyhdistys oli ajautunut syviin vaikeuksiin ja sen tilalle perustettiin Tavastehus Telefonaktiebolag eli Telefooniosakeyhtiö. Vaivalloisesti alkanut yhdistyksen käytännön toiminta oli kärsinyt esimerkiksi laitteiston huonosta kunnosta, virheellisistä johtojen asennuksista ynnä vaikkapa sellaisestakin, että sanomalehti Hämäläisen (23.3.1892) sanoin ”telefoni Hämeenlinnan ja Helsingin välillä on tätä nykyä sangen kurjalla kannalla. Näyttää siltä, kun jotkut yksityiset henkilöt tai yhtiöt olisivat anastaneet itselleen yksinoikeuden pitää puhetta mainittua lankaa pitkin. Muut, jotka myös suorittavat vuosimaksunsa siitä oikeudesta, eivät pääse langan lähellekään, vaikka tilaavat langan itselleen useita tunteja aikaisemmin. Ja jos heille joskus johto suodaan, niin se jo samassa katkaistaan, ennenkuin he ovat päässeet puhumisen alkuunkaan. Kenessä on syy? Hämeenlinnan vai Helsingin Sentraalissa, mutta ojennusta se kaipaa ja juuri pikaista”.

 

Sangen nopeasti telefooni otettiin mukaan mainoksiin.
Vasemmanpuoleinen juliste kertoo meille:
"Send me one dozen Chadwick's no. 60. spool cotton, mamma says Chadwick's is the best."
Oikealla taasen musikaalijulisteesta saamme tietää, että
"Oh, my Estelle, she is the belle from Harlem way down to the Battery"
Molemmat kuvat Wikimedia Commons; kuva 1/ kuva 2.

 

Ei ollut mikään ihme, että asiakaskunta koki turhautumista, sillä maailmalta kantautui tietoja kehityksestä niin kuin esimerkiksi Suomen teollisuuslehti kirjoitti syyskuun 1892 numerossaan muun muassa näin:

”Telefonian alalla on jälkeen 1887 tehty niin suuria edistyksiä että mikään lisäuutuus tällä alalla tuskin enää herättäisikään ihmetystämme. Graham Bellin telefooni jota aluksi pidettiin vaan pienenä somana leikkikaluna on muutamassa vuodessa tullut kaikkein tärkeimmäksi ja välttämättömimmäksi välityskeinoksi. Kuitenkin yhä hartaasti työskennellään telefoonin täydentämiseksi jotta samalla kun ääni kauniisti kuuluu, sen myös voisi vahvistaa kuulumaan kuinka etäälle tahansa.”

Kun puhelinlaitoksen perinpohjaisen uudistamisen tarve alettiin ymmärtää, katsottiin toiminta osakeyhtiönä ainoaksi mahdollisuudeksi. Senaatti vahvisti maaliskuussa sen yhtiöjärjestyksen. Hidasteeksi tuli tuossa vaiheessa tulkinta verkon hallinnasta. Waden oli jo 10 vuotta aiemmin saanut oikeuden rakentaa puhelinverkon keskuksineen Hämeenlinnaan. Mukana sopassa olivat nyt puhelinyhdistyksen osakkaat, jotka olivat puhelimen lunastaessaan hankkineet oikeuden keskukseen vievään johtoon ja osuuden itse keskuksestakin. Asiaa tutkailtaessa yhdistyksen jäsenet olivat kuitenkin valmiita liittymään uuteen osakeyhtiöön. Kaksi tärkeätä poikkeusta kuitenkin oli ja ne olivat aiemmin yhdistystä perustettaessa voimallisesti toiminut tehtailija Saxelin ja lääninagronomi Bremer.

Epäselvyyttä oli myös kollegioneuvos Wadenin halukkuudesta luovuttaa toimilupansa Tavastehus Telefonaktiebolagille. Ilmeisesti Waden ei ollutkaan moiseen toimiluvan siirtoon halukas, joten uuden yhtiön johtokunta jätti toimilupa-anomuksen saaden myönteisen päätöksen 10. pnä elokuuta 1893.

Uudella yhtiöllä oli melkoinen työsarka edessään kurjaan kuntoon päässeen verkon korjaamisessa. Mainittakoon, että itse rakentamiseen liittyvien hankaluuksien lisäksi navakat tuuletkin vaativat veronsa ylläpidossa. Keskuspöydässä olivat kuulemma kaikki numerot yhtä lukuunottamatta jo varattuina.

Ettei edellä mainituissa käytännön pulmissa olisi ollut tarpeeksi päänvaivaa Hämeenlinna- Helsinki -kaukojohdon siirtyminen samana vuonna Etelä-Suomen Kaupunkienvälisen Telefooniyhtiön omaisuudeksi tiesi omia ongelmiaan. Kyseisen yhtiön johdossa oli kaiken lisäksi samainen Waden, jolla oli maanlaajuisesti kätensä mukana puhelinalalla ja joka ei ollut suhtautunut järin myötämielisesti Hämeenlinnan uuteen Telefoniosakeyhtiöön. Sinänsä Wadenin uusin afääri tarkoitti hämeenlinnalaisillekin teknistä edistysaskelta, mutta kiukun nostattajana oli Hämeenlinnasta Helsinkiin pulitettavan puhelinmaksun nouseminen 25 penniksi. 

 

Nya Pressenistä saatiin 25.6.1894 lukea, että puhelinlakko sietäisi loppua. Kaupunkienvälinen puhelinyhtiö oli ntanut ratkaisuehdotuksensa myöntäen alennuksia.

Seuraavana päivänä Päivälehti kertoi seuraavasti: 

"Telefoonistreikki. Hämeenlinnan raastuwanoikeuden päätöksen mukaan otettiin wiime keskiwiikko-iltana kaupunkien wälisen telefooniosakeyhtiön telefoonijohtotolpat pois kaupunkien katukäytäkäytäwien reunoista, joten mainitulla yhtiöllä nyt ei liene omaa puheluasemaa."

 

Kiista kaukopuheluista ajautui niin kitkeräksi, että hämeenlinnalaiset lakkauttivat kesäkuun alussa 1894 kaikki Helsinkiin menevät kaukopuhelut. Oli koittanut hirmuinen Telefoonistreikki, joka oli kestävä miltei kyseisen kuukauden. Kaupunkienvälinen Telefooniyhtlö antoi tiettyjä myönnytyksiä, vaikka puhelinmaksu jäi edelleen 25 penniin. Kuitenkin jos maksut neljännesvuosittain nousivat 10 markkaan, myönnettiin 20%:n alennus, 15 markasta 30 % alennus, 20 markasta 40% ja 25 markasta 50%.

Hämeenlinnalaisia oli rasittanut myös puhelinjohdon käytön rajoittaminen määrätunteihin päivässä. Samoilla langoilla olivat nimittäin myös tamperelaiset, jotka käyttivät Hämeenlinnaa väliasemanaan. Vuonna 1895 ehdotettiinkin omia vuosimaksujaan niin Iittalalle, Lammille, Tampereelle ja Helsingille kaikkien noiden asemien maksaessa kauttakulkupuheluistaan 1½ penniä puhelulta. Erityistä närkästystä oli todennäköisesti aiheuttanut juuri Tampere, sillä muita taksoja ehdotettaessa tietyllä viiveellä tamperelaisten oli määrä maksaa kyseistä korvausta oitis.

Kaukopuhelujen määrän kasvaessa alkoi nousta polttava tarve uusia johtoja Hämeenlinnan Telefoniyhtiö kääntyi 1898 viimein kaupunkienvälisen yhtiön puoleen anoen tätä vetämään toisen johdon entisen lisäksi Hämeenlinnasta Helsinkiin. Ernesti Suolahden mukaan ei olut tietoa tamperelaisten tahollaan mahdollisesti tekemistä aloitteista, mutta toinen johto Hämeenlinnasta Tampereelle vedettiin 1896 ja samoin Hämeenlinnasta Helsinkiin 1899.

Kaupunkienvälisen puhelinyhtiön Hämeenlinnan keskukselle maksamista korvauksista alettiin riidellä niistäkin, ja sotajalalle hämeenlinnalaisia vastaan nousi jälleen oman yhtiönsä puolesta kukas muukaan kuin Waden. Lopputuloksena vuosimaksuksi määrittyi 200 markkaa, josta ei suotu tingittävän. Samana maksu pysyi vuoteen 1903, jolloin se nousi 1000 markkaan. Juuri ennen maailmansotaa vuonna 1913 päädyttiin maksu vielä kaksinkertaistamaan, jonka lisäksi kaupunkienvälinen yhtiö maksoi vielä 300 markkaa jokaisesta Hämeenlinnan keskukseen liittämästään uudesta kaksoisjohdosta ja 125 duplex-johdosta. Kuitenkin jo 1915 oli taas kädenvääntö uudesta sopimuksesta (4500 mk heinäkuuhun 1918, siitä vuoden 1921 alkuun 5500 mk).

Tuossa vaiheessa alkoi tappelu uudesta hämeenlinnalaisten maksamasta puhelutaksasta kaupunkienvälisen yhtiön tahtoessa nostaa sen 25 pennistä 30 penniin. Jälleen asiasta sopimaan saapui Waden. Tällä kertaa ei kuitenkaan lähdetty pitkällisten rettelöitten tielle, vaan 5 pennin korotus hyväksyttiin. Hämeenlinnalaisia taatusti lämmitti Wadenin toteamus, että kaupunkienvälisiä yhteyksiä välittivät maassa parhaiten Turun ja Hämeenlinnan keskukset.

1900-luvun alussa tapahtui kehitystä niin verkossa kuin laitteistossa. Sivuutamme ne kuitenkin tällä kertaa päästäksemme lopulta kohti Hämeenlinnan puhelinolojen alkuvuosikymmenten suorastaan räjähtävää loppukohtausta.

Kehitys oli ensimmäisissä liki muutamassa vuosikymmenessä puheenvälittämisen tekniikan osalta ottanut melkoisia kehitysaskelia. Yhtiön johto alkoi vuonna 1917 tutkia mahdollisuutta korvata yhä epäkäytännöllisemmiksi käyneet toimitilat uusilla. Jo vuonna 1893 oli aikanaan siirrytty leipuri Kronholmin yläkerrasta Lönnholtzin kivitaloon, mutta nekin tilat olivat siis jo käyneet ahtaiksi. Seuraavaksi toimipaikaksi kaavailtiin insinööri Ingmannintaloa Hallituskadun varrella. Sen etuna oli tontin rakentamaton osa, jonne keskusasema olisi voitu rakentaa. Talonomistaja korotti kuitenkin viime hetkellä kauppasummaa, joten hanke kariutui viime metreillä. Koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, muuttohanke tuolloin kariutui.

 

Maamme puhelinlaitteet oli karkeasti jaettavissa kahteen leiriin. Daniel Wadén kumppaneineen käytti Bell-
laitteita, jollainen on nähtävill muun muassa Hämeenlinnan Palanderin talossa. Wadenin tärkein kilpailija
Frans Ferdinand Nordfors puolestaan kuului Ericssonin leiriin toimiessaan etenkin läntisen Suomen ja
Tampereen puhelinolojen järjestelijänä. Kuvassa oikealla näemme Ericsson-tyyppisen seinäpuhelimen
kuvattuna Australiassa, Museum of the Riverina (Wikimedia Comons).

 

Seuraavan talven yhteiskunnallinen käymistila kosketteli kouriintuntuvasti puhelinkeskustakin. Valtaapitävät pyrkivät tarkoin valvomaan välitettäviä puheluja. Tammikuussa 1918 punakaarti valtasi puhelinkeskuksen.

Sitten huhtikuun 30. päivänä 1918 Hämeen Sanomat kirjoittaa edellisen perjantain tapahtumista muun muassa seuraavasti otsikolla Tunnelma ainoa laatuaan:

” - - - Kaupunki aiwan tyhjillään. Roistokratian edustajat owat joutuneet lähtöön ihan äkillisesti. Ankara pamaus aiwan lähellä. Yhä uusia. Rautatie-aseman tienoo alkaa palaa. Pian on itse asemakin ilmiliekeissä, hehkuen kilpaa lenseän kevät-ehtoopäiwän auringonhohteen kanssa. Owatko punakaartilaiset räjähdyttelemässä taloja - hehän owat niitä miinoitelleet – wai walkoistenko tykit tekewät työtänsä? Tutisuttawa räjähdys järäyttää kaupungin perustuksia, ja sen paikka ilmenee, kun nähdään puhelinkeskusaseman kohdalta sawun nousewan. Ja jo wiuhuu shrapneleja ilmassa kaupungin yli asematielle, Hattelmalan harjulta päin. Pihaamme putoaa kuuma pomminsiru. No, wapauttajatkin siis joka tapauksessa owat lähellä...”

 Jo 1920-luvullekin asti tultaessa puhelintoiminta oli ehtinyt kulkea melkoisin harppauksin ja muovata kaupunkinäkymiä niin kuin voimme huomata alla olevasta  Bell telephone magazinessa vuonna 1922 julkaistusta valokuvasta. Katujen ylitse vedetyt johdot hallitsivat ilmatilaa.

 

 

On sanottu, että tuolloin sisällisodan jälkeen Hämeenlinnan kaupungin puhelinlaitos oli nostettava jalkeilleen kolmannen kerran. Varhaisvaiheitten tarkastelun luontevaksi päätepisteeksi sopii asettaa joulukuun 1. 1924, jolloin kaupunkienvälisen yhtiön aikakausi alkoi kääntyä loppuunsa valtion astuessa toimijaksi. Ilman riitoja valtiokaan ei päässyt aloittamana toimintaansa, mutta Hämeenlinnan puhelinyhtiön kaltaiset toimijat eivät uskaltaneet yhtä rajusti vastustella valtiota kuin aiempaa yksityisten toimijoiden yhtiötä. Uusi aika oli väistämättä koittamassa puhelinlinjoillekin.

* * *

 LÄHTEET.:

 

Ernesti Suolahti. Hämeenlinnan puhelilaitos 1883-1933

Moisala. Puhelin ja puhelinlaitokset Suomessa 1877-1977

Kataja. Kotikylästä maailmankylälle

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Lehto. Yhtä soittoa sata vuotta. Hämeen Puhelin Oy 1883 - 1983

Aikakauden sanoma- ja aikakauslehdet mainittuina kuvien ja tekstin yhteydessä.

 

 

 

 

Hämeenlinnan vuotta 1924

 

Äskettäin saimme tutustua kaupunginmuseon näyttelyssä kaupunkimme kadonneeseen ilmeeseen ja menetettyyn ilmiasuun. Kukin valokuva on hetkensä seisautettu ikuistus, mutta jokainen niistä kätkee sisäänsä varjon seisahtumattomasta ajasta ja aikalaistensa pyrkimyksistä. Osin äskettäin näkemieni kuvien innoittamana koetan nyt kurkistaa noiden ikuistettujen ja iäksi kadotettujen seinien taakse.

Ensimmäisenä oppaina olkoot kaiut sadan vuoden takaa eli Hämeenlinnan kaupungin kunnalliskertomus 1924. Sieltä löytyy tiivistettynä joitain nykypolville kenties yllättäviäkin tiedonjyväsiä.

Ensinnä huomio kiinnittyy asiaan, joka huomattiin museon näyttelyssäkin eli kaupunkikeskustan eteläiseen rantaviivaan. Varsin myöhään 1950- ja 1960-luvuilla Vanajaveden aallot huuhtelivat varsin lähellä linja-autoaseman nurkkaa ja miltei Wetterin eli nykyisen kaupungintalon kohdilla. Silti vuoden 1924 vuosikertomuksesta saamme tietää, että Rahatoimikamari lähetti [valtuustolle] 24.9.2024 Rakennustoimiston suunnitelman Rantatorin ja urheilukentän muodostaman lahden täyttämisestä Hämeensaaren rajasta Wetterhoffin kutomakoulun nurkalle asti. Rakennuskonttori ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle, koska lahtea täyttämisestä huolimatta pidettiin laivoille ja lotjille liian matalana. Käytännössä lahti oli alusten käytettävissä puolen vuoden ajan, joten paikka katsottiin kuitenkin sopivaksi halkojen yms varastopaikkana. Rahapula haittasi sekä lahden täyttämistöitä, että kaupungin satamaolojen yleistä järjestämistä, joten niihin ei voitu ryhtyä ennen rahatilanteen parantumista.

 

Tämä kuva Hämeensaaresta ja Rantatorin rannasta 1900-luvun alusta oli äskettäin esillä Hämeenlinnan
kaupungin museon kuvanäyttelyssä Muuttuva kaupunki kuvissa. Kuvan keskiössä on 1911 laulujuhlien
urheilukisoja varten valmistunut ns. Vanha urheilukenttä, mutta selvästi näkyy, kuinka pohjoiseen vesi
yhä 1900-luvun alun vuosikymmeninä työntyi.
Kuva Hämeenlinnan kaupunginmuseo kuvakokoelmista.

Hiukan aiemmin eli 5.6.2024 valtuusto hyväksyi asemakaavaehdotuksen Vanhan hautausmaan, Ojoisten rajan ja Hattulaan vievän maan tien väliselle alueelle. Tuohon asti ne olivat siis olleet varsin villiä aluetta.

Kaupungin vanhoja asemakarttoja tutkineille lienevät keskustan pääkatujen vaihdelleet nimitykset ja keskustan kaksi Linnankatua sangen tuttuja. Edellä mainitun Vanhan hautausmaan ympäristön asemakaavaehdotuksen aikoihin kesäkuun alussa jätettiin myös pöydälle Teknillisen konttorin laatima ehdotus Myllymäen kaupunginosan katujen nimiksi. Valmistusvaliokunta asetti myöhemmin keskuudestaan jaoston nimiehdotuksia tarkistamaan. Korjattukin ehdotus joutui uudelleen pöydälle lokakuussa ja uudelleen Valmistusvaliokuntaan marraskuussa.

 

Kaurialan aluetta vuoden 1926 asemakartassa. Selkeitä katulinjoja on toki nykytilanteeseen verrattuna jo
havaittavissa, mutta tietyt kadunnimet esiintyvät yllättävissäkin paikoissa. Esimerkiksi Sibeliuksenkatua
piti 1926 lähteä etsimään Kaurialasta. Viisarintiekin  on ihan jossain muualla kuin nykyään.
Kuva yksityiskohdasta Hämeenlinnan kaupungin asemakartta 1926, Hämeenlinnan Lydia - Digi - Yleisten
kirjastojen digitoimaa aineistoa.

 

Jotain päätöksiä kadunnimistä sentään saatiin viimein joulukuussa aikaan. Läntinen Linnankatu eli nykyinen Sibeliuksenkatu muuttui Linnankaduksi. Jo tuolloin tosin oli esillä myös ehdotus kadun nimeämisestä Sibeliuksenkaduksi tai vanhan nimen säilyttämisestä, mutta se ei vielä sillä kertaa edennyt. Valmistusvaliokunnan ehdotus eli Linnankatu voitti. Niinpä nimenvaihdos näkyykin jo vuotta 1926 esittävässä Hämeenlinnan kaupungin asemakartassa.

Itäinen Linnankatu eli nykyinen Linnankatu muuttui Kirkkokaduksi. Entinen Kirkkokatu vaihtui Kirkkorinteeksi, joka se nykyäänkin yhä on. Eteläinen Niittykatu vaihtui Eteläkaduksi ja Pohjoinen Niittykatu Niittykaduksi. Näin siis toteutui muutos, jonka ajankohtaa olen itsekin jonkin kerran pohtinut. Toinen aprikoittanut merkillisyys on nykyinen Kasarmikadun ja Tampereentien yhdistelmä eli kadunnimen vaihtuminen miltei kesken suoran kadun. Valmistusvaliokunta ehdotti Kasarmikadun muuttamista Tampereentieksi, mutta valtuusto päätti vaihtaa kadunnimen ainoastaan Koulukadusta pohjoiseen Tampereentieksi.

Panimokadun kohdalla jouduttiin siinäkin äänestämään. Valiokunta ehdotti nimeä Palokunnankatu, vaikka sitä oli ehdotettu myös Paavo Cajanderin kaduksi. Äänestyksen voitti Palokunnankatu. Samoin päädyttiin vaihtamaan Läntinen Viertotie Turuntieksi ja Läntinen Vuorikatu Riihikaduksi. Viimeksi mainittu vaikuttaakin olevan mielenkiintoinen, kadonnut katu, joka on ilmeisesti sijainnut nykyisten Torikadun ja Ahokadun välissä jatkeenaan eteläpäässä Hakakatu, joka löytyy edelleen. Läntinen Torikatu sai nimekseen vain Torikatu ja Itäinen Torikatu saanut siitä lähtien kantaa nimeä Louhimokatu. Vuoden 1926 kartassa näkyy Suomen kasarmien länsisivua kulkenut katu jo Vuorikatuna. Melkoinen muutosten sekamelska siis on tuona aikana Myllymäen kupeella kadunnimissä käynyt, mikä asettaa omat vaatimuksensa aikakauden tapahtumia myöhemmin hahmotettaessa asemakaavan kautta.

Kiistelyä oli ilmeisesti Keinusaaren ja keskustan yhdistävän Pitkänsillan ylläpidosta. Syyskuun 11. päivänä Maistraatti antoi julki kirjeessään Valtioneuvoston päätöksen kesäkuun 12 päivältä, jonka mukaan sillan hoitoa ja ylläpitoa varten kerättävien viljakappojen kanto oli oitis lopetettava. Jo lokakuussa 1918 oli annettu nimittäin laki teiden kunnossapidosta maalla, jonka mukaan sillan kunnossapidon katsottiin kuuluvan Hämeenlinnan kaupungille. Silta-asiaa käsittelemään asetettu lakimiesvaliokunta oli nimittäin vuonna 1922 laatinut lausunnon sillan ottamisesta kaupungin huostaan. Mainittu valiokunta oli todennut, että silta olisi laitettava täyteen kuntoon ennen kuin kaupunki sen vastaanottaa ja se jää kaupungin omistukseen. Valtuusto ilmoitti 30.10. maaherralle kaupungin ottavan sillan haltuunsa sen jälkeen kun se tulee täydelliseen kuntoon. 

 

Vuonna 1927 ilmestyi kaupunginmuseon perustajan lehtori Th. Böökin laatimana matkailuopas Hämeenlinna
ympäristöineen. Sen kuvitukseen kuului tämä Hämeenlinnan Pitkääsiltaa esittävä kuva. Mainittu silta
hallitsi näkymää, kunnes se kirjaimellisesti liikenteen pullonkaulana korvattiin 1962-1963 rakennetulla
uudella sillalla.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia - Digi - Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa.

Muutoksen ajat olivat myös pyyhkäisseet Tähtipuiston ylitse. Lokakuun alussa valtuusto sai rahatoimikamarin kautta käsiteltäväkseen Hämeenlinnan Lähetysyhdistyksen ja NNKY:n pyynnön saada hankkia käyttöönsä Tähtipuiston lounaiskulmassa sijaitsevan paloasemarakennuksen. Rahatoimikamari esitti rakennuksen myyntihinnaksi 50 000 markkaa ja sen alueen vuokraksi 500 markkaa vuodessa. Samassa yhteydessä Hämeenlinnan Raittiusseura anoi, että mainittu paloasema myytäisiin huutokaupalla kaupungissa vaikuttaville aatteellisille yhdistyksille ja seuroille. Rovasti L. Enkvist puolestaan tiedusteli mahdollisuutta talon luovuttamiseksi kaupunki- ja maaseurakunnalle seurakuntataloksi.

Ehdotusten johdosta valtuusto pyysi Valmistusvaliokunnan lausuntoa, jossa 16. 10. todetaan, että vakinaisen palokunnan talon paikka Tähtipuistossa on asemakaavaan merkitty ruiskuhuoneelle. Ilman Valtioneuvoston lupaa rakennusta ei voi luovuttaa. Rakennus katsotaan lausunnossa sitä paitsi liian pieneksi kokouskäyttöä varten. Laajentamiseen puolestaan ei katsota olevan syytä suostua. Jo nykyinen rakennus haittaa puiston kauneutta. Valiokunnan ehdotuksen mukaan Tähtipuisto palautettaisiin alkuperäiseen asuunsa poistamalla paloasemarakennus sitten kun vakinainen palokunta [Palokunnankadun varrella 1924-1984] on muuttanut uuteen huoneistoonsa. Rahatoimikamarin tehtäväksi jäi myydä rakennus sopivalla tavalla siirrettäväksi pois.

 

Yksityiskohta kartasta nimeltään Hämeenlinnan kaupunki n. 1892, talot ja katot eriteltyinä. Tässä ympyröity
Hämeenlinnan Ruiskuhuoneen paikka nykyisen Sibeliuksenpuiston nurkassa.
Kuva Hämeenlinnan Lydia - Digi - Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa.

Monelle hämeenlinnalaiselle kaupunginpuisto on muistojen paikka ja etenkin sen laululava menneiden tapahtumien keskus. Itsellenikin lauluvan edusta on ollut kouluaikojen ensimmäisten kevätjuhlien näyttämönä. Vuoden 1911 laulujuhlista Joenhiisi onkin kirjoittanut jo vuosia aiemmin. Tultaessa 1920-luvun alkuun puiston laululava oli ehtinyt ajan kynsissä rappeutua. Ilmeisesti jo heti 1920-luvun alussa rakennettiin sen tilalle väliaikainenlava, joka 2.6.1924 päätettiin hävittää.

Aivan vaille laululavaa sentään ei jääty, koskapa siellä sellainen yhä on. Itse asiassa kaupungissamme toimittiin ilmeisesti varsin ripeästi, sillä heinäkuun lopulla 1924 vietettyjä Hämeen heimojuhlia varten kaupunginpuiston kentälle rakennettiin uusi laululava sekä tilapäinen ruokailukatos keittiöineen. Uusi laululava oli parannus entiseen nähden: esiintymistila syvempi kuin edellinen, perustukset betonille, levykatto. Lisäksi lava- ja ulkoseinien väliin muodostettiin pukeutumishuoneet, mikä mahdollisti pienehköt näytelmätkin.

 

Vuonna 1922 purettiin yksitoista vuotta aiemmin suuria laulujuhlia varten rakennettu näyttämö. Silti
jo vuoden 1924 kunnalliskertomuksessa kirjoitetaan, että "2.6. päätettiin isossa puistoissa oleva laulu-
lava, joka oli rappeutunut, kokonaan hävittää". Tässä kuvassa uusittu, aiempaa paremmin varusteltu
laulu- ja soittolava 1920-luvun kuvassa. Sivuseinien paksuus paljastaa niiden sisään sijoitetut puku-
suojat.
Kuva:  Hämeenlinnan Lydia - Digi - Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa.

Mainittakoon vielä, että 19.5. määriteltiin Isonpuiston (siis kaupunginpuisto) laululavan vuokra:

• puiston vuokra päivältä …................................200 mk

• puiston ja lavan vuokra päivältä........................250 mk

• sama teatterinäytäntöjä esitettäessä...................300 mk

• sama arpajaisia toimeenpantaessa.....................450 mk

Suomen Pankin rahamuseon laskurin mukaan 200 mk 1924 vastaisi nykyään 75,29 euroa. Työmiehen tuntipalkka tuolloin oli keskimäärin 5,49 mk. Puoli kiloa kahvia maksoi paahdettuna 15,74 mk ja junalippu 2.luokassa Hämeenlinnasta Helsinkiin 33,66 mk.

Vuosi 1924 oli tuonut korkeat kevättulvat, jotka aiheuttivat puistonhoidolle lisätöitä etenkin rantapuistossa. Käytäviä kunnostettiin ja rantatukia vahvistettiin. Saatiin myös huomata, että huomattavasti lisääntyneen automobiililiikenteen vuoksi puistojen ajoteihin täytyi uhrata varoja enemmän kuin oli ennalta arvioitu. Tarpeelliset korjaustyöt maanteiden kunnossapitoineen olisivat olleet huomattavan paljon kalliimpia ellei olisi saatu oikeutta hankkia kuorma-automobiili tarvittavien soramäärien kuljetusta varten. Auton hankinta lopetti samalla miltei kaikki rakennuskonttorin hevosajot.

Muina sorastustöinä vuosikertomus esittelee syrjäkatujen ja Hämeentien kunnossapidon ka Kankaantaustantien kunnostuksen. Jälkimmäisen maaherran päätös oli katsonut kylätieksi, joten kaupungin oli huolehdittava omasta osuudestaan.

Tässä on ollut pikainen kurkistus Hämeenlinnan vuoteen 1924. Paljon on jäänyt vielä tämän kirjoituksen ulkopuolelle. Muisteltavaa ja tutkisteltavaa riittää vielä uuteenkin tekstiin. Etenkin jo useamman vuoden vireillä ollut ajatus ja sittemmin vuonna 1924 voimallisemmin esille tullut ajatus maanvaihdosta Hämeenlinnan maalaiskunnan ja Hämeenlinnan välillä olisi oman kirjoituksensa aihe. Kyseessä oli pyrkimys saada kaupungille Ojoisten ja Hätilän virkatalot vastikkeenaan kaupungin Padasjoen pitäjässä omistaman Verhon kartanon maat. Lyhyesti kerrottuna maalaiskunta ei ollut innostunut luovuttamaan kaupungille elinvoimaisimpia alueitaan. Tarvittiin perusteellinen aikakausien muutos, jotta maalaiskunta pääosiltaan saatiin liitettyä 1948 kaupunkiin.

Näin lopuksi lähinnä yksityiskohtana musiikin harrastajille kerrottakoon, että tahtoessaan käyttää kaupungin flyygeliä tuli maksettavaksi 25 markaa kerralta. Tammikuun 10. päivän päätöksellä maksu jätettiin kirjakauppias E. Rytkösen kerättäväksi sopimuksen mukaan. Jälleen siis uusi tehtävä, joka paljastuu herra Rytkösen hoidossa olleeksi.

 

 ***

 

Lähteet:

Hämeenlinnan kunnalliskertomus 1924 XVII

Y.S. Koskimies. Hämeenlinnan kaupunki 1945-1974
Palokunnantalo, https://hameenlinnanvpk.fi/palokunnantalo/
Rahamuseon rahanarvon muunnin; https://app.rahamuseo.fi/?calculator=true
Hämeenlinnan kaupunginmuseon kuvakokoelma
Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Lydia -Digi - Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa

 

 

Metsäseutu Hauhossa Hämeessä

 

Vuosi 2023 päättyy ilmeisesti vanhanajan malliin lumisissa ja pakkasen jäätämissä merkeissä. Ajankierron käännyttyä kiihkeimmistä joulun ajan touhuista syvimpään talveen olen pysähtynyt kuin sattumalta erään Topeliuksen Matkustus Suomessa -teoksen talvisen kuvan ääreen. Kyseessä on H. Munsterhjelmin piirros nimeltä Metsämaa Hauhossa Hämeessä. Sen kera Topelius johdattaa meidät Hämeenmaan saloseuduille.

 

H. Munsterhjelm. Metsämaa Hauhossa Hämeessä. Topeliuksen teoksen Matkustus Suomessa (1873)
kuvitusta.
kuva. Doria.fi. https://www.doria.fi/handle/10024/33443

Näin hän aloittaa:

”Lunta on Alpeilla, Karpateilla, Pyreneoilla, onpa Atlas-vuorillakin Afrikan paahtavan päivän alla, mutta vilkata elämätä lumen päällä ei nähdä muualla kuin pohjoismailla. Täällä, missä tietön, poluton salo aina on lähellä asunnon kynnystä, ovat siltoja rakentava ensimmäinen jää ja tietä tasoittava ensimmäinen lumi aina tervetulleita vierahia. Heitä paitsi meidän tukkimetsämme jäisivät kannoilleen lahoomaan, meidän laivamme kulkisivat tyhjinä, meidän karjamme kuolisivat nälkään ja tuli takassamme sammuisi talvisella pimeällä. Me itse olisimme puolet vuotta suljetut erille naapureistamme, ja pitkällinen pimeys tuntuisi meistä yksinäisyydessämme kahta synkemmältä.”

Katsellessani Munsterhjelmin piirrosta mieleeni tulee juuri syvimmän talven tammikuu. Tuolloin metsämailla hevosineen tai omineen liikkunut työteliäs hahmo on ollut ilmeisen tavallinen näky. Viimeistään Nuutin päivän jälkeen 7.1. tai 13.1. on saha ja kirves alkanut heilua salomailla. Jälkimmäiselle paikalle mainittu päivä on siirtynyt vuonna 1708, mitä ennen ja osin jälkeenkin rahvas vietti mainittua joulunajan päättäjäistä heti loppiaista seuraavana päivänä eli 7.1.

Kustaa Vilkunan sanoin työkalenterissa tammikuu oli sekä talvilevon että rakennus- ja tarvepuiden hakkuukautta. Tammikuussa puun katsotaan olevan lujaa eikä se kaadettuna lahoa tai homehdu. Toukat karttavat uskomuksen mukaan sitä tuolloin. Hirret eivät halkeile. Suurimittaisten töitten aloittamiselle tammi- eli sydänkuun ei katsota olleen soveliasta aikaa, mutta kaiken tuohon aikaan saadun on katsottu olleen kestävää. Puutavaran lisäksi ainakin Karjalassa on pyritty verkkolangat kehräämään tähän aikaan. Luteet ovat olleet tiineinä sydäntalvella, joten niidenkin hävittämistä sydänkuusta on pidetty tehokkaana.

Loppiaisesta alkavat siis selkäviikot tai härkäviikot niin kuin niitä yhä kuulee usein kuvailtavan. Tässäkin sopii siis kuvitella hauholainen talonpoika kasaamassa tulevien aikojen polttopuitaan. Entisaikaan on ollut myös tapana käyttää kaadettujen mäntyjen ja kuusten oksatkin hyväksi. Talonvaarit, lapset ja naiset pilkkoivat rangat polttopuiksi. Osa havuista levitettiin navettaan, talliin ja lammaskarsinoihin. Havut kypsyttivät eli lämmittivät lannan talvipakkasillakin osaltaan poistaen kylmyyttä navetasta.

Tässä talonpoika kuitenkin kasaa polttopuuta ympärillään luminen sydäntalven metsämaa. Kun pohtii jäätyneen maan parantuneita kuljetusolosuhteita, ei pimein talviaikakaan enää vaikuta yksinomaan vaikealta niin kuin jo Topeliuskin tekstissään antaa ymmärtää. Monet salomaitten pirttien rakennustarpeet on taannoin raahattu paikalleen juuri jäätyneitten suomaitten ja järvenselkien ylitse. Osaamalla varautua leudompana aikana ankaraa talvea vasten on entisaikain ihminen kyennyt hyödyntämään myös lumista ja kylmänhuurteista aikaa, jolloin valokin on jäänyt päivällä lyhyeksi hämyksi.

Vaan antakaamme Topeliuksen vielä jatkaa:

”Edessämme on luminen salo Hämeenmaassa. Hanki on peittänyt hienovartiset kanervat, monikulmaiset kalliot, viidakot, kannot, puiden oksat. Havumetsä seisoo lakastumattomasti vihriäisenä, vaan lumi-taakan alla vaipuneena, ja tuossa rotkossa oikealla puolella on kenties karhulla talvipesänsä. Katsoppas tuota taivaan kaistaletta , joka vasemmalla puolella tuolla perällä näkyy! Se on paksu, harmaa uudin, joka ennen iltaa on tuiskuttava alas uusia, miehenkorkuisia nietoksia lisään; mutta tälle kuvalle ei olisi voinut keksiä sopivampaa taustaa, sillä sen päällä näkyvät puitten kaikki haarat ihmeteltävällä hienoudella. Kaikki on levolla, vaiti, jylhää ja jaloa. Luonto näkyy miettivän omaa salaisuuttansa. Välistä vaan risahduttaa orava hypätessään oksalta oksalle, ja ripoittelee metsäkana hienoja jälkiänsä äsken sataneesen lumi-vitihin.”

Näin siis kuvailee Topelius metsämaata Hämeen Hauholla. Onpa saattanut entisajan metsämies todella katsahtaa työnsä lomassa kohti puiden lomasta häämöttänyttä taivaankantta, joka keskitalvella roikkuu perin alhaalla puidenlatvuksilla. Tuolloin aprikoitiin tulevan kesän säitä tarkkailemalla alkuvuoden ilmoja; tammikuun katsottiin vastaavan heinäkuuta, helmikuun elokuuta jne. Kirkkaassa ja kylmässä tammikuisessa säässä odotettiin sitten poutaista, kuivaa heinäkuuta.

Ja nuo metsän eläimet ovat yhä nykyisinkin havaittavissa jopa yllättävästikin aivan kaupunkimetsiköissä. Äskettäin säpsähdin pientä harjumetsää reunustavalla kävelytiellä tavallista tikkaa tuhdimpaan metsätyöhön eli muutaman metrin päässä oli palokärki takomassa pensasmaisen lehtipuun kylkeä. Tuossa tapauksessa pari runkoa tuli lopulta kuin vesurilla veisteltyä useamman metrin matkalta ja yksi latvus melkein kokonaan katki! Lintu ei vaikuttanut häiriintyvän joidenkin metrin päästä alempaa lampsivista ihmisistä. Niinpä keskitalven metsä ei olekaan koskaan täysin kuollut, ja voimme siten myös antaa ajatuksemme lentää hauholaiselle metsämaalle 1800-luvulle yksinäisen miehen ja hevosensa ollessa kasaamassa polttopuitaan. Jotain sellaista voin ainakin itse tuumailla ulkoillessani jälleen tänä talvena hämäläisessä metsässä, tahi puistossakin.

* * *

Lähteet:

Topelius. Matkustus Suomessa. Ensimmäinen jakso

Kustaa Vilkuna. Vuotuinen ajantieto

 

 

 

”Tuomiopäivän pasuuna, se ennustettu tuomiopasuuna nyt soi...”

 

Näin kertoman mukaan vaikeroi muuan Joutseska rynnätessään uuden äänen hälyttämänä Nylundin talosta Raastuvankadun itäpäässä. Mutta, ei se suinkaan ollut mikään kohtalon torvi vaan Pinellan niemellä aloittaneen uuden teollisuuslaitoksen eli Hämeenlinnan werkatehtaan pilli, joka uskollisesti oli vuodesta toiseen sota-aikoja lukuunottamatta kertova pikkukaupungille ja sangen kauas sen ulkopuolellekin uudesta elämänrytmistä ilmoittaen samalla oikeasta kellonajasta.

 

Hämeenlinnan Verkatehtaan konttori vuonna 1907
kuva Hämeenlinna  Lydia/Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

 

Kehruukone hiukan varhemmalta ajalta
THE PENNY MAGAZINE, VOL XII
No. 711. 1843
kuva Wikimedia Commons

Vuonna 1895 Hämeenlinna sai Koskimiehen sanoin ensimmäisen suuremman teollisuuslaitoksensa eli Hämeenlinnan Verkatehtaan. Aiemmin oli toki ollut panimo- ja tupakkateollisuutta. Uuden laitoksen asialla oli kaksi ulkopaikkakuntalaista insinööriä eli turkulainen K. O. Tenlén ja Ruotsin Halmstadista kotoisin ollut Hugo Wallberg. Alun epäillysten jälkeen heidän ajatuksensa tehtaan perustamisesta sai paikkakuntalaisetkin kiinnostumaan hankkeesta. Helmikuun 1895 keskivaiheilla kaupungin ja maaseudunkin asukkaita oli saatu merkitsemään noin 300 osaketta 500 markan kappalehintaan. 17.2. pidettiin kokous, johon osallistui 46 henkilöä kuulemma kaikista sääty- ja ammattiluokista. Maaliskuun alussa senaatti vahvisti yhtiöjärjestyksen ja 24.3. oli vuorossa perustava yhtiökokous. Ensimmäisen johtokunnan jäseniksi valittiin insinööri K. O. Tenlén, tehtailija G. R. Fältmars, lääninkamreeri G. W. Liukkonen, kauppias W. C. Wilhelmsson ja pankinjohtaja A. Bogdanoff. 

 

Aluksi tehdas aiottiin rakentaa Kankaantaustankylän maalle. Hämeenlinnan kaupunginvaltuusto kuitenkin luovutti Pinellan niemen 50 vuodeksi 300 markan vuosivuokralla, joten tehdas päätettiin rakentaa tuolle paikalle. Rakennustöihin tahdottiin ryhtyä varsin joutuisasti. Kevätaikaan hirsiä oli vaikea saada ja ne olisivat ainakin olleet kalliita, joten päätettiin käyttää tiiliä. Niiden hinnat olivat alhaalla. Valaistuksena katsottiin alusta asti sähkön olevan edullisinta ja sitä käytettiin siis jo ennen kuin itse kaupungissa moinen oli ehtinyt ajankohtaiseksi.

 

Itse rakennukset olivat suomalaista tekoa niin kuin höyrypannu ja -kone sekä valaistuslaitos. Vain kutoma- ja muut tehdaskoneet oli tilattava ulkomailta. Kutomaan päästiin marraskuusta 1895 ja seuraavan helmikuun alusta tehdas oli täydessä toiminnassa. Aluksi kutoma-koneita oli 15 (Belgiasta 10 ja 5 Saksasta). 

 

Peltosen historiikissa vanha eläkkeelle jäänyt kutomomestari G. A. Sulander muistelee tehtaan alkuaikoja. Hän itse oli aloittanut kutomotyönsä Littoisten ruukilla ja ollut Antskogin tehtaalla insinööri Tenlénin pyytäessä Hämeenlinnaan kutomomestariksi, mistä alkoi liki puolen vuosisadan rupeama kaupungissa. Hän oli aloittanut tehtaan rakennustöissä. Toiminta tehtaassa oli luonnollisesti alkuaikoina huomattavasti pienimuotoisempaa kuin millaiseksi se vuosikymmenten aikana laajeni. Ei ollut luomakonetta, vaan kangas luotiin käsipelillä. Liimaamiseenkaan ei ollut konetta. Väkeäkin oli alussa Antskogista 4 kutojaa, Littoisista 2 ynnä Tenlénin muualta tuomat kaksi. Lisää työväkeä piti opettaa kaupungista ja sen ympäristöstä. Vuoteen 1945 mennessä tehtaassa sitten ehti toimia useita pitkäaikaisiakin työntekijöitä, joista jotkut olivat palveluksessa yli 20, 25, 30 ja jopa yli 45 vuotta. Tehtaasta oli tuleva varsin merkittävä osa hämeenlinnalaista elämänmenoa. Työntekijöitä oli kutomomestareita, kutojia, kuivaajia, plyysääjiä, leikkaajia, parsijoita, yliparsijoita, dekateeraajia, karstaajia, puuseppiä, kehrääjiä, ylikehrääjiä, kehruumestareita, pesijöitä, siivoojia jne.

 

Tehdasta kuitenkin kehitettiin koko ajan. Jo seuravana vuonna tuli 5 uutta kutomatuolia ja valmistuivat luoma- ja liimakoneet. Tämä kehitystyö siis oli käynnissä, vaikka Hallio historiikissaan toteaa tehtaan tuloksen olleen ”silloisiinkin oloihin werraten hywin waatimaton. Sen selitykseksi syyttää johtokunta ”rahain wähyyttä”. Waikka rahaa Suomessa jo w. 1895 oli runsaan puoleisesti, sanotaan wuosikertomuksessa, eiwät rahamiehet tahtoneet yritykseen ryhtyä, waan pienistä säästöistä suurimmakseen saatiin kokoon haalituksi säännöissä määrätty alin summa 150,000 markkaa, joka meni parhaastaan tehtaan rakennuksiin, koneisiin ja wälttämättömiin raaka aineisiin”.

 

Tuossa yhteydessä katsottiin aiheelliseksi tehdä vaihdoksia yhtiön johdossa. Siksi marraskuussa 1896 tehtaan isännöitsijäksi astui insinööri Henrik Holmen ja seuraavana vuonna teknilliseksi johtajaksi herra Karl Neu. Tehtaan toiminnan katsottiin noiden muutosten jälkeen parantuneen.

 

Tehtaassa oli aluksi ainoastaan kutomo ja voima-asema. Jo ensimmäisenä tilivuotena päädyttiin kuitenkin siihen, että tarvittiin kehräämö, joka valmistui 1897. Lisäksi hankittiin lisää yksi höyrypannu ja kaksi höyrykonetta. Myös oma korjauspaja oli tarpeellinen. Mainituilla laajennuksilla toimittiin vuoteen 1907, jolloin tarvittiin neljä kutomokonetta lisää nostaen niiden kokonaismäärän yhdeksääntoista. Tuolloin isännöitsijä sai oman asunon tehtaan alueelta. Vuonna 1914 oli vuorossa uusi kolmikerroksinen kehruurakennus.

 

Kilpailu oli alusta asti kovaa. Tässä A. Karenin kangasliikkeen mainos vuodelta 1899.
Sanomalehti Hämäläinen 26.4.1899

 

* * *

 

Syttynyt maailmanpalo oli ravisteleva myös Hämeenlinnan Verkatehdasta. Vuonna 1915 varovainen johtokunta suositteli työajan supistamista epävarmojen aikojen vuoksi. Sellaiseen ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä, koska Venäjä tarvitsi Suomesta tarvikkeita armeijansa tarpeiksi. Niinpä tuotanto itse asiassa kohosi voittoineen, mikä sai aikaan muun muassa osinkojen noston 20 %:iin tuona vuonna 1915 huolimatta varojen lisäämisestä uusien rakennusten rahastoon. Osakepääomaa korotettiin 700 000 markkaan ja edelleen 1917 1050000 markkaan antamalla yksi vapaaosake kahta entistä kohti.

Syksy 1917 toi kuitenkin tyrmäävän muutoksen tilanteeseen, joka kärjistyi vuoden 1918 tapahtumiin. Johtokunnan pöytäkirjassa 25.2.1918 todetaan Suomen Kansanvaltuuskunnan Intendenttitoimiston pakkolunastaneen tehtaasta tavaroita 476 787 markan arvosta. Maksua ei koskaan saatu. 

 

Sodan jälkeen raaka-aineiden hankintaketju ja tuotteiden markkinat olivat muuttuneet. Venäläisen villan ja lumppujen saanti oli loppunut. Tehdas jouduttiin osaksi seisauttamaan huhtikuun 22 päivänä ja viisi päivää myöhemmin työväki irtisanottiin kokonaan. Kesäkuun alusta tehdas seisahtui tyystin raaka-aineiden loputtua ja toiminnan muututtua kannattamattomaksi. Vaikka tehdas siis seisoi epämääräiseen tulevaisuuteen, osinkoa kuitenkin päätettiin jakaa jopa 40%. Vielä 22.3.1919 liki vuoden seisseen tehtaan varoisyta yhä maksaa osinkoa yhtä paljon! Tehtaan käynnistäminen jäi johtokunnan harkittavaksi.

 

   Hallion historiikki esittelee vuonna 1920 uutta
   kehräämöä. Toistuvista vaikeista ajoista huoli-
   matta tehdasta kehitettiin kautta vuosien.

Koko ajan yhteiskunnassa ja sen taloudessa kuitenkin tapahtui; niinpä maan vaatturityönantajat alkoivat pohtia mahdollisuuksia hankkia hallintaansa jotakin ensiluokkaista verkatehdasta. Ennestään tunnettu ja hyvässä maineessa ollut Hämeenlinnan Verkatehdas nousi tuossa vaiheessa esille. Sairastellut ja väsyneeksi kuvattu insinööri Holmen olikin halukas myymään osake-enemmistönsä, joten syksyllä 1919 siirtyi tehdas ”erään vaatturiliikkeen harjoittajista Helsingissä muodostetun yhtymän haltuun”. Entisen johtokunnan tilalle valitiin uusi eli pankinjohtaja F. Hallio, toimitusjohtaja Joh. Blomqvist ja liikkeenjohtaja V. Sutinen sekä varajäseniksi kauppaneuvos A. Gust. Skogster ja kauppias Matti Arvola.

 

Uudeksi isännöitsijäksi valittiin insinööri Fridolf Palmroos, joka aiemmin oli ollut vuodesta 1915 Turun Verkatehtaan teknillisenä johtajana. Suurena haasteena olikin tehtaan toiminnan aloittaminen kokonaan alusta vailla raaka-aineita tai värejä. Tavoitteena ollut tehtaan käynnistäminen heti vuoden 1920 alusta ei onnistunut, vaan mentiin syyskuulle asti ennen täyttä toimintaa. Osinkoa kuitenkin saatiin maksettua 30%. 

 

Heti seuraavana vuonna vastoinkäymiset iskivät jälleen. Maailmanpalon vaikutukset kourivat yhä yhteiskuntaa. Ihmisiä kehotettiin säästämään kaikin tavoin ja jättämään ostoksensa halvempaan aikaan, mikä tarkoitti ns. ostolakkoa. Suurehkot kangasliikkeet tuottivat maahan suuria määriä alennusmyynneistä ostettuja ulkomaalaisia kankaita, joiden kanssa kotimainen tuotanto ei kyennyt kilpailemaan. Näiden lisäksi oli vielä sopimus tehtaan tavaroiden yksinmyynnistä Suomen Vaatturien Kangaskauppa Oy:n kanssa, mikä tarkoitti tavaranvaihdon supistumista ja varaston kasvua huolimatta tehtaan tuotannon vähentämisestä. Tappiota syntyi myös raaka-aineiden ostamisesta velaksi. Heikkoa tulosta painoi yhä alas kampalankakankaiden myynti alihintaan.

 

Toukokuun lopulla päättyi kuitenkin sitoumus Suomen Vaatturien Kangaskaupan kanssa. Vuoden lopussa saapuivat Saksasta jo ennen sotaa tilatut kehruukoneet, mikä kasvatti tehtaan oman kehräämön kokoa. Kutomoakin suurennettiin viidellä koneella. Niinpä seuraavasta vuodesta 1922 tulikin suhteellisen edullinen.

 

Hämeenlinnan Verkatehtan mainos Hämeen Sanomissa 26.4.1922. Maailmanpalon ja vuoden 1918 tapahtumien
jälkeen saatiin tuona vuonna jälleen kohtuullinen tulos.

 

Markkinain aaltoliike ei silti jättänyt tehdasta rauhaan. Suotuisa vaihe ylitöineen jäi perin lyhyeksi. Vilkas ulkomainen kilpailu etenkin Saksasta ja Ranskasta valmisteiden hintojen laskun ohella kuritti. Vuodesta 1924 olikin sitten tulossa yhtiön toiminnan taloudellisesti heikoin, vaikka ainoastaan neljännes tappiosta johtui itse vuoden toiminnasta. Velkakuormaa oli ajan kanssa pahasti kertynyt.

 

Insinööri Palmroos jätti toimensa 8.1.1925. Hänen seuraajansa isännöitsijänä oli tekninen johtaja insinööri U. Tennberg, joka hoiti toistaiseksi myös toimitusjohtajan tehtäviä. Vuoden 1926 alusta sekä isännöitsijän että teknillisen johtajan virkaa tuli hoitamaan Oy Karlsmarkun Verkatehtaan entinen teknillinen johtaja, insinööri Alfred Malmström.

 

Tehtaan varasto oli päässyt epäkurantiksi ja liian suureksi. Rahanpuute alkoi silti seuraavina vuosina hellittää. Tultaessa vuoteen 1926 johtokunta saattoi todeta tehdasta uudistetun edeltäneinä 8 vuotena varsin mittavasti käsittäen 30 kutomakonetta, kaksi ryhmää karstakoneita ja kaksi selfaktoria, joissa yhteensä 700 värttinää. Uudenaikaisen erikoisviimeistelykoneen hankkiminen oli nostanut tehtaan tuotteiden laatua huomattavasti. Työntekijöitä oli 85. Pääosan tehtaan valmisteista muodostivat korkealaatuiset miesten ja naisten kampalankakankaat kulloinkin muodikkaissa väreissä ja kuoseissa. Tärkeässä osassa olivat myös erikoisesti hyvät herrojen juhla- ja virkapukukankaat sekä palttookankaat, hienot ulsterit, eskimo- ja doffelikankaat.

 

Vuoden 1927 alkupuolella osake-enemmistö siirtyi Amberlain suvulle, josta alkoi jälleen uusi vaihe tehtaan historiassa. Maaliskuun 19 päivän yhtiökokouksessa johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi varatuomari Asmberla ja jäseniksi insinööri Amberla ja pankinjohtaja Rydman sekä varajäseniksi kartanonomistaja Amberla ja kauppaneuvos Skogster.

 

Pulakausi jatkui edelleen ja painoi erityisesti kuitomateollisuutta. Eduskunta pyrki helpottamaan kotimaista tuotantoa laatimalla 1920-luvun lopulla mm kutomatuotteiden tullit. Hämeenlinnan Verkatehtaan toiminta vuonna 1929 pysyi silti myynnin osalta vielä ennallaan. Yhtiö onnistui ostamaan kaupungilta omakseen osan teollisuusalueen vuokratonttia. 

 

Vuonna 1945 Ville Peltonen omassa historiikissaan
saattoi jo esitellä tavattomasti laajentuneita
tuotantosaleja.

Vuonna 1930 maamme taloudellinen tilanne huononi edelleen. Yleismaailmallinen talouspula vaikutti kaikille aloille ja etenkin ulkomaisia tuontiraaka-aineita käyttäneille tahoille. Tuossa tilanteessa Hämeenlinna verkatehtaan osalta tilanne ei ollut heikoin, vaan se oli saanut oman vakauttamisohjelmansa kautta toteuttaa ulkomaiset ostot lyhyillä maksuajoilla. Vähitellen parantuneissa oloissa valmistemäärät ja myynti sitten jälleen kasvoivat. Kutomosalia jälleen laajennettiin, nyt 12 kutomakoneella.

 

Kampalankakankaiden korkea laatu oli tehtaalle ominaista. Oman kampalankakehräämön puute jätti riippuvaiseksi ulkoisista raaka-aineista. Niinpä 13.10.1933 päätettiin alkaa rakentaa sellaista varten uutta lisärakennusta. 

 

Vuoden 1936 kaikkien aikoijen suurinta liikevoittoa ja myyntiä seurasi sitten äkkinäinen, jyrkkä villan hintojen nousu. Markkinoilla jatkui kuitenkin noususuunta. Tehtaalla oli miltei jatkuvasti joitain laajennustöitä. Oma merkityksensä oli Lahden Verkatehdas Oy:n eli entisen Kosken Verkatehtaan kiinteistön ja koneiden hankkimisella. Itse lahtelainen kiinteistö oli myyty, mutta koneet oli siirretty Hämeenlinnaan.

 

Vuonna 1938 oli taas vuorossa talouden noususuunnan taittuminen laskuun. Talouteen ja toimintaa oli vaikuttava jälleen sota. Seuraavina sotavuosina oltiin pieniä Saksasta tai Italiasta saatuja sillaeriä lukuunotta kotimaisten raaka-aineiden varassa sidonta-aineittenkin suhteen. Saksasta saatiin 1942 pieni villaerä. Tuotantoa koetettiin pitää yllä huonojen lumppujen avulla. Säteri Oy:n sillatehdas pääsi käyntiin vuoden lopulla, mutta Hämeenlinnassa ei tyydytty odottamaan apua siitä. Niinpä ostettiin helsinkiläisen sellofaania valmistavan Visko Oy:n osakekanta ja koneet muutettiin sillan valmistukseen sopiviksi. Siten saatiin sillaa omasta tehtaasta.

 

Tehtaan toiminta oli siis jatkuvaa korjaus- ja rakennustyötä. Työväki sai muun muassa ruokasalin kampalankakehräämön ullakkokerrokseen. Erilaisia koneita hankittiin lisää. 

 

Vuoden 1945 historiikissa todetaan Hämeenlinnan Verkatehtaan johdon ja sen työntekijöiden keskinösiten suhteiden olleen pitkin aikaa hyvät. Kirjan loppuun kerätyissä lyhyissä muisteluksissa nimettömäksi jäävä työmies toteaa erään tehtaalla jonkin aikaa olleen saksalaisen mstarin aikanaan olleen hyvin häijy ja riitautuen liki kaikkien kanssa.

 

Vaikka työväen ja johdon välejä historiikissa kuvataankin varsin sopuisaksi, tehdas ei tietenkään ollut erillään
yhteiskunnallisista jännitteistä. Kyseessä oli tärkeä ja suuri työnantaja, jonka palvelukseen tuli väkeä ilmeisen
laajalta alueelta. Tässä on vuodelta 1907 sosiaalidemokraattisen sanomalehti Hämeen Voiman palstoilla käytyä irti-
sanomistapauksen polemiikkia. Esillä on kaksi eri näkemystä eli työnantajan ja työntekijän. Voimme vain arvailla
kyseisen tapauksen taustoja muistaen 1900-luvun alun kiristyneet yhteiskunnalliset suhteet. Tehtaan pilli puhalsi
varmasti myös vaikutteita yleisestä työelämästä ja yhteiskunnasta.

 

 

* * *

Teerijoki puolestaan toteaa koruttomasti kuvatessaan toisen maailmansodan jälkeistä Hämeenlinnaa tekstiiliteollisuuden äkkinäisten ja maailmanlaajuisten suhdannevaihtelujen iskeneen pikaisesti Hämeenlinnaankin. Verkatehtaan nopea kasvu vaihtui rajuksi pudotukseksi. Kuten jo edellä kautta tehtaan historian olemme saaneet lukea, suhdanteiden alituiset vaihtelut olivat tehtaan toistuvina vitsauksina. Syksyn 1951 ja kevään 1952 välillä tehtaalta irtisanottiin 300 työntekijää, loppukeväästä 1952 miltei sata lisää. Myös vapaaehtoisia irtrisanoutumisia toivottomien tulevaisuudennäkymien vallitessa tapahtui paljon. Vielä 1950-luvun puolivälissä tehdas koki lyhyen joutsenlaulun Pohjoismaiden ainoan uudenaikaisen karstalankakoneiston avulla työntekijämäärän kasvaessa jälleen lähes tuhanteen.

 

Alan kilpailukykyä pyrittiin parantamaan seitsemän itsenäisen toimijan yhteenliittymällä, johon myös juuri ennen toimenpidettä nimensä Hämeen Veraksi muuttanut Hämeenlinnan Verkatehdaskin kuului. Kuitenkin jo joulukuussa 1962 tuo Villayhtymä Oy ilmoitti siirtävänsä Hämeenlinnan tuotannon muihin laitoksiin ja sulkevansa tehtaan syksyyn 1963 mennessä. Vaiherikas ja monista vastoinkäymisistä selvinnyt tehdaslaitos oli tullut tiensä päähän.

 

* * *

 

Ja lopuksi sitten kuva kuuluisasta Spinning- Jennystä eli Kehruu-Jennystä, joka aikanaan sai aikaan raivoisat reaktiot koneellistumista vastaan. Kyseessä on James Hargreavesin vuonna 1770 patentoima kehruukone, jota pidetään ensimmäisenä laitteena, jolla voitiin kehrätä useita lankoja samanaikaisesti. Monet saattavat muistaa nk. luddiitit, jotka särkivät koneita. Hämeenlinnassa kuitenkin yhä uudet koneet laajensivat tehdasta pitäen sitä pystyssä alituisessa kilpailutilanteessa, kunnes kehitys kaikista ponnisteluista huolimatta ajoi tuotannon muualle.

Kehruu-Jenny
kuva Wikimedia Commons/Helmshore Mills Textile Museum 12.4.2011

* * *

Lähteet:

Hallio. F. Hämeenlinnan verkatehdas oy : 1895-1920 (1920)
Koskimies Y. S. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944
Peltonen Ville. Hämeenlinnan verkatehdas : 1895-1945
Teerijoki Ilkka. Hämeenlinnan historia ensimmäisestä maailmansodasta 200-luvulle