”Ahkeruus on ilomme Herra öwersti!”

Asevelvollinen Suomen 7. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoona saapui kaupunkiin

Vuosina 1877-78 käydyn Turkin sodan jälkimainingeissa tuli ajankohtaiseksi myös Suomen suuriruhtinaskunnassa järjestää Suomelle omaa sotaväkeä. Tuloksena oli vuonna 1878 laadittu asevelvollisuuslaki, joka toi jokaisen läänin pääkaupunkiin tarkk´ampujapataljoonan. Muuna sotaväkenä olivat tuolloin Henkivartioväen 3. Suomen tarkk´ampujapataljoona eli Suomen kaarti, Suomen rakuunarykmentti ja Suomen kadettikoulu. Luonnollisesti lisänä vaikutti yhä venäläisiä joukkoja. 

 

ILMOITUS KOMPPANIANPÄÄLLIKÖLLE TARKK´AMPUJAPATALJOONASSA
Kuvatiedot eivät kerro kyseistä pataljoonaa, mutta samankaltainen kohtaus
on käyty myös Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonassa lukemattomia kertoja.
Kuva: Finna / Museovirasto

  

Hämeenlinnan katukuvaan asettui Suomen 7. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoona, vaikka kesäisin se tulikin säännöllisesti viettämään aikaa leireillä joko Lappeenrannassa tai Krasnoje-Selossa Pietarin liepeillä sekä osa kouluttajista komennettuina reservikomppanioihin, joita Hämeenlinnalla olivat 25. Lammin reservikomppania, 26. Urjalan reservikomppania, 27. Oriveden reservikomppania ja 28. Saarijärven reservikomppania. Ensimmäisenä komentajana toimi  eversti Julius Konstantin Sundman 1880-1890.

Nyt on tarkoitus tarkastella tuota alkuvaihetta.

Ongelmana oli kasarmien puute. Kaupungissa valmiiksi jo olevat venäläiset joukot eivät luovuttaneet Linnankasarmien kivirakennuksia, joten majoitustilat oli löydettävä muualta. Jo alussa ratkaisuna nähtiin uusien kasarmien sijoittaminen Vanhan hautausmaan eteläpuolella apteekkari Elfsbergin ryytimaan ja puutarhuri Vikmanin hedelmätarhan paikalle. Meni kuitenkin helmikuuhun 1882 ennen kuin asia lopullisesti ratkesi senaatin hyväksyessä ratkaisun lopullisesti. Tulevista kasarmeista käytiin ennen sitä polemiikkia. Väliaikaisena ratkaisuna vuokrattiin lehtori Magnus Gaddin omistama Seurahuone ja sen viereen rakennettava lisärakennus [Kymnaasikadun ja Itäisen Linnankadun kulma] sekä hänen kadun toisella puolella niin ikään omistama rakennus [nyk. Palanderin talo]. Hämeen Sanomissa valitettiin 21.1.1881 korkeata vuokraa, joka todettiin olevan 20 000 markkaa kahtena ensimmäisenä ynnä 8000 palkkiota kolmantena vuonna, mikäli rakennuksia enää tarvitaan. Lopulta sotilaat olivat kiinteistöissä vuoteen 1883. Palanderin talossa sijaitsivat kanslia ja sairashuone.

 

Tässä on yksityiskohta Hämeenlinnaa vuodelta 1892 esittävästä kartasta, jossa näkyvät tonttien rakennukset.
Kartta on siis kymmenen vuotta myöhemmältä ajalta kuin tarkk´ampujapataljoonan majoittuminen Gaddin
kiinteistöihin. Tässä kuitenkin näkyy vielä vuonna 1894 palanut Seurahuone, jonne miehistö ja alipäällystö
oli majoittuneena. Gaddin talona tunnettu rakennus nykyisen Palanderin talon vieressä eli entinen museo-
rakennus erottuu myös selkeästi pidempänä kuin nykyisessä keskuskoulun tieltä lyhennetyssä muodossa. 
Gaddin talon poistettu länsipää siirrettiin kuulemma aikanaan Aulangolle hiihtomajaksi.
Kartta löytyy Hämeenlinnan Lydiasta.

 

Sanomalehti Hämäläisen puolestaan kirjoitti jo parisen päivää aiemmin eli 19 tammikuuta 1881 seuraavasti:

 

  Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonan kirjasto ja
  kanslia. Kuvatiedoissa ei ole vuosilukua, mutta
  mitä ilmeisimmin kyseessä on jo Suomen kasarmin
  aika. Mielikuvitusta kiehtoo silti ajatus, että
  jokin tämänkaltainen näkymä saattoi vuosina 
  1882-83 kuvata tuokiota nykyisessä Palanderin
  talossakin.
  Kuva: Finna / museovirasto

”Tuo kysymys asewelwollisten wäliaikaisista kasarmeista täällä on wasta nyt lopullisesti ratkaistu. Kruunu on hyyrännyt lehtori Gaddilta talot n:o 142 (niin sanotun seurahuoneen) ja 143. Edelliseen tulee rakennettawaksi itäiselle siwulle uusi huone riwi. Itse kasarmi tulee olemaan seurahuoneessa. Uuteen rakennukseen sijoitetaan artelli [työpaja], leiwinhuoneet j. n.e. Taloon n:o 143 sijoitetaan lasaretti ja ase-warastot.

Kumpanenkin talo on hyyrätty kolmeksi wuotta. Mutta jos warsinaiset kasarmit saadaan kahdessa wuodessa walmiiksi, niinkuin toiwotaan, niin maksaa kruunu kumminkin osan hyyrystä kolmannelta wuodeltakin. Asewelwollisten sauna ja harjoitushuone tulee wastaisesti olemaan Lönnholtzin perillisten kiwimuurissa [myöh. tunnettiin Wetterhoffin talona]”

 

Ensimmäiset kutsunnat toimitettiin Hämeenlinnan Seurahuoneella touko-kesäkuussa 1881, ensimmäiset alokkaat kokoontuivat kaupunkiin 1.11. ja valatilaisuus järjestettiin kirkossa 30. marraskuuta 1881. Ensimmäisten kutsuntojen ajankohdasta on tietyissä lähteissä horjuvuutta, koska järjestelmän kasaaminen otti aikansa.

 

 

 

  

VARUSTEITA. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonan takki ja lakki. Ohessa myös leipälaukku. 
Kuvassa oleva laukku on ollut käytössä Suomen 4. Oulun tarkk´ampujapataljoonassa.
Kuvat Finna / Turun kaupunginmuseo
takki / lakki / leipälaukku

 

VENÄLÄISTÄ PETOSTA. Hämeen
Sanomat kirjoitti 30.12.1881
Pietarilaiselta kauppahuoneelta
tilattujen saappaiden huonosta
laadusta. Asevelvolliset ovat
lehden mukaan joutuneet joko
hankkimaan itse toiset tai 
"tallustelemaan paljain jaloin".

Mainittu sauna olikin saapuvan ikäluokan ensimmäisiä tehtäviä, jota seurasikin tri Bartmanin tekemä lääkärin tarkastus. Akseli Salokannel kertoo poikasena käyneensä lehtori Gaddin omistamassa Seurahuoneessa katsomassa pataljoonan majoittumista sinne. Hämeenlinna-julkaisussa hän kuvailee näkemäänsä seuraavasti:

”Kävin poikasena isäni kanssa Seurahuoneella katsomassa tätä [pataljoonan] sijoittamista. Suureen saliin, jossa sitten nuorukaisena rohkenin astua ensimmäiset julkiset tanssin askeleet, oli sovitettu neljään riviin rautasänkyjä. Sänkyjen päissä oli pesupöytä ja tuoli. Seurahuoneen itäisessä päässä olevassa huoneessa asusti torvisoittokunta. Eteisen vierellä oleva ent. biljardihuone oli varattu vääpeleille ja varusmestareille. Ent. keittiöön oli sijoitettu pataljoonan suutarit. Länsipään sali oli varattu aliupseereille. Ent. ravintolahuoneessa asuivat aseettomat varusmiehet. Seinillä oli kaappeja ja kivääritelineitä. Uudessa rakennuksessa oli keittiö ja leipomo, iso ruokasali sekä kahden komppanian asunnot. Tässä rakennuksessa oli myös räätälinverstas, jossa valmistettiin vaatetus aseettomille. Ensimmäiset asepuvut tuotiin valmiina Pietarista. Linnankadun puolella oli lisäksi pataljoonan kanslia ja sairashuone...”

Aluksi kerrotaan Salokanteleen mukaan kasarmielämän aiheuttaneen vähintään kisaantuneisuutta ellei mielipahaa kaupunkilaisten keskuudesa, mutta ilmeisesti varsin pian koulutuksen sivistyksellinen puoli alettiin ymmärtää luku- ja kirjoitustaidottomienkin siellä oppiessa taidon alkeet. Einar Palmunen puolestaan kuvailee pataljoonan olleen alusta lähtien hyvin suosittu saaden kaikenlaisia, mm kirjalahjoituksia. Lehtien kirjoittelu kyllä antaa ilmi pelkoja ainakin venäläisen ja suomalaisen väen kanssakäymisestä, joka ei liene rajoittunut pelkästään sovinnolliseksi. Joka tapauksessa sotaväki toi elämää pieneen maaseutukaupunkiin.

Itse kutsuntatoimitus oli kirjaimellisesti arpapeliä, sillä vain noin 10% 21 vuotta täyttäneistä asevelvollisista arvottiin suoraan vakinaiseen väkeen kolmeksi vuodeksi. Loput velvoitettiin osallistumaan kolmena kesänä reservikomppanioiden harjoituksiin.

Kummallakin ryhmällä oli omat etunsa ja haittansa, joita jo vuonna 1881 sanomalehdissä pohdiskeltiin.

   ASEVELVOLLISTEN KIVÄÄRIT SAAPUNEET
   1.7.1881 kertoi Hämeen Sanomat, että
   Iževskin kivääritehtaan hoitaja
   Hugo Standertskjöldiltä tilatut
   10500 kivääriä ovat saapuneet maahan
   ja otettu vastaan. Lisäksi Standertskjöld
   on lahjoittanut korvauksetta 40 läpisahattua
   kivääriä opetustarkoituksiin.

Mm. sanomalehti Hämäläinen 11.5.1881:

”Täällä ja muualla on näinä päiwinä puhuttu paljon wapaehtoisista, wieläpä tarjokkaistakin meidän nyt syntywässä sotawäessämme.

Riemuhuutoja on laskettu siitä, että niin montta "wapaehtoista" eli "tarjokasta" on ilmoittanut kunnista. Ja niitä on lueteltu jonkinmoisella kerskauksella.

Tämä kaikki on saanut alkunsa asewelwollisuus olojen epäselwästä käsityksestä.

Sillä ne asewelwolliset, jotka etupäässä tahtowat astua wakinaiseen sotapalwelukseen, eiwät ole wapaehtoisia eikä tarjokkaita. He. owat sanalla sanoen asewelwollisia; ja heidän on pakko astua sotariwiin joko wakinaiseen tai reserwiwäestöön. Mutta että he mieluummin pyrkiwät wakinaiseen wäestöön, siihen on hywin luonnollisia syitä.

Otaksukaamme, etta talonpojan palkkalainen tulee asewelwolliseksi ja kirjoitetaan reserwiin. Hänellä on yksi kuukausi wuodessa, kaikkein kiireimmällä työajalla, jona hänen täytyy olla harjoituskentällä.

Tietäen tämän, ei kukaan isäntä tahdo mielellään häntä palwelukseensa koko sillä wiiden wuoden ajalla, jona hän on reserwinä. Sillä mitä tekec maamies semmoisella apulaisella, jonka täytyy olla poissa hänen työstänsä esim. kiireimpänä heinä- tahi elon leikkuu aikana.

Siitä tulee, että moni palkkalainen pyrkii palwelemaan pois aikansa wakinaisessa wäessä, jossa hänellä on wapaa ruoka, werho ja asunto. Hänellä on tosin wielä kaksi wuotta jäljellä, reserwissä, sitte kuin hän on kolme wuotta palwellut wakinaisessa wäessä. Mutta onhan kumminkin päästy noista kolmesta wuodesta, ja ehkä hän palwelee tarjokkaana wielä ne kaksi jäljellä olewaa wuottakin, jos hän kelpaa. Yleensä onkin luultawa, etta Suomen wakinainen sotawäki tulee muutaman wuoden perästä täyteen pelkistä semmoisista tarjokkaista, ellei mainittua wäestöä tehdä aiwan suureksi.

Sillä hän, joka on palwellut kolme wuotta wakinaisessa wäessä, on siihen jo niin tottunut, että hän siinä lopunkin aikaansa pysyy, semmenkin, koska tuo reserwi-kuukausi edelleenkin olisi hänelle haittana muun palweluksen saamisen suhteen.

Mutta, sanotaan, onhan niitä talollisten poikiakin, jotka owat suorastaan pyrkineet wakinaiseen wäestöön. Oleepa kyllä. Waan siihen on samat syyt kuin jo mainitsimme.

Sillä jos poika on poissa talon töistä, niin tarwitaan palkkamies, ja silloinkin, jos poika on reserwissä.

Mutta reserwissä on hän ainoastaan kuukauden joka wuosi, waan, ne owat hanen perinnöllensä kalliita kuukausia. Sillä kuukaudeksi ei saada niin helposti palkkamiestä kuin wuodeksi. Mutta silloin on taas liiaksi talossa leiwän kuluttajia, kun on poika ja palkkamies. Parempi siis on, että poika menee tykkänään pois. Siinä syy, miksi talollisten pojatkin muutamat pyrkiwät wakinaiseen wäestöön.

Emme sillä kuitenkaan tahdo wäittää, ettei monella olisi halukin sotawäkeen. - - -”

 

Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonan upseereja työpäivän jälkeen vuonna 1901.
Kuva: Finna / Museovirasto

Kaupunkiin saapuneet asevelvolliset aiheuttivat toisinaan pahennusta juopuneina. Kerrotaanpa jonkun ryhtyneen varkaaksikin välttääkseen astumisen väkeen. Toisaalta kutsuntaviranomaiset osoittivat kyllä ýmmärtämystäkin arvannostossa niin kuin erään leskiäidin torppaa hoitaneen ainoan pojan kohdalla.

Itse palvelusajan suhteen Hämeen Sanomat tulkitsee 3.6.1881 kirjoittaen seuraavaa: ”Palwelus-aika wakinaisessa wäessä waihtelee wuodesta kolmeen, ja perustuu pääasiallisesti asewelwollisen suurempaan, wähempään tahi kokonaan olemattomaan oppimäärään ---”.

”- - - 1:o) Ne, jotka owat suorittaneet täydellisen oppi-jakson korkeammassa kansakoulusta, kaksi-luokkaisessa reali- tahi alkeis-koulussa, neliluokkaisessa lyseossa, kauppakoulussa, samaten myös ne, jotka owat suorittaneet oppijakson joko korkeamamssa tahi alhaisemmassa maanwiljelyskoulussa, sekä farmasian (ääkkeenteon) kokelaat, koneen-käyttäjät ja ala-perämiehet, palwelevat vakinaisessa wäessä kaksi ja reserwissä kolme wuotta.

2:o) ne, jotka owat suorittaneet oppi-jakson normaali-, reali- tai seitsenluokkaisessa lyseosta, lukiosta (kymnaasista), neliluokkaisesta realikoulusta, kansakouluttaja-seminaarista, ylhäsemmästä kauppa- ja maanwiljelysopistosta, tahi jotka meri-koulusta owat suorittaneet perämies – elikkä laiwuri tutkinnon, palwelewat wakinaisina puolitoista wuotta ja reserwissä puoli neljättä.

3:o) ylioppilaat, jotka owat yliopistossa luentojaan jatkawat, ne, jotka omaawat korkeamman oppimäärän kuin 2:ssa kohdassa mainitaan, tahi jotka owat suorittaneet wastaawan lukujakson, samoin kuin myös ne, jotka owat suorittaneet täydelllisen merikapteeni-tutkinnon, palwelewat wakinaisina wuoden ja reserwissä neljä.

Täydellistä wapautusta asewelwollisuuden täyttämisestä myönnetään kaikkiin kristinuskon-tunnustuksiin kuuluwille papeille ja kreikkalais-wenäläisille, sekä warsinaisille että wiransijaisille, wirren-lukijoille."

Asevelvollisuus eri tekijöineen luonnollisesti hallitsi sanomalehtien palstoja ensimmäisten velvollisten palveluksen lähestyessä Sanomalehti Hämäläinen luetteli maaliskuun viidentenä virat, joiden haltijat vapautettiin vakinaisesta palveluksesta. Niitä olivat reserviin kuuluen:

• Pormestari ja järjestysmies kaupungissa.
• Polisimestari ja Polisikomisarjukset.
• Kruununnimismiehet.
• Wirkamiehet Sotakomisariatissa.
• Päälliköt, perämiehet ja koneenkäyttäjät tulliwiraston vartiolaivoilla.
• Luotsikuntien päälliköt
• vakinaisella vuosipalkalla palvelewat luotsioldermannit,luotsit ja luotsinoppilaat
• Tullimajakan majakkamestarit sekä majakkalaiwurit ja peräiehet tullimajakkalaivoilla.
• Vakinaisella vuosipalkalla palvelevat wirkamiehet ja palvelijat valtionrautateitten liikenne-, rata- ja kone-osastoissa.

Vapautta eivät kuitenkaan nauttineet ne henkilöt, jotka viransijaisina hoitiwat edellä mainittuja virkoja.

Hämeen Sanomissa puolestaan lueteltiin tarkoin palveluksesta vapauttavat vammat ja taudit.

 

ARVI KARISTON KATUA LAIVARANNAN KOHDALLA. Tässä paikka on Enok Rytkösen kuvaamana
vuonna 1905 eli silloinen Ranta katu. Näillä paikkeilla siis rannalla ensimmäiset 
tarkk´ampujapataljoonan asevelvolliset aluksi torin ohella harjoittelivat. Olivathan 
kaupunkilaiset vuosien kuluessa tottuneet venäläiseen väkeen, mutta nyt jälleen 
äkseerasivat omat pojat.
Kuva: Finna / Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Salokannel kertoo, kuinka vakiväen harjoitukset toteutettiin aluksi kaupungin torilla ja nykyisessä laivarannassa. Ampumaan sotilaat pääsivät Pikku-Parolan kylän takana. Tuohon aikaan Poltinahon kenttä oli jo vapautunut ammuntaharjoituksista, joten kaupunkilaisten kerrottiin saavan ”vapaasti käydä hautausmaalla venäläisten kuulien heitä enää häiritsemättä”.

Olemme nyt luoneet pikaisen ensisilmäyksen erääseen merkittävään Hämeenlinnaakin koskettaneeseen tapahtumaan. Tarkoituksena on palata asiaan joltain osin.

 

* * * 

 

Lähteet ja luettavaa:

Korkama.Roudasmaa. Tapparasta tankkeihin. Hämeenlinnan varuskunnan historia 

Laitila Inka-Maria, et al.  Palanderin talo.Säätyläiskoti Hämeenlinnassa

Palmunen Einar. Hämeen pataljoona eli Suomen 7. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoona
Palmunen Einar. Kuvakertomus Suomen 7. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonasta. Hämeenlinna-Wanaja. Kotiseutujulkaisu 1974

Salokannel Akseli. 7:nnen Hämeen  Tarkk´ampujapataljoonan alkuvaiheista. Wanajan Joulu 1963.

Salokannel Akseli. Välähdyksiä 7:nnen Hämeen  Tarkk´ampujapataljoonan alkuvaiheilta. Hämeenlinna-julkaisut nro 6. Hämeenlinna-seura
 

 

Vuoden 1936 ennätystulva

 

Tätä kirjoitettaessa huhtikuun lopulla vuonna 2026 vesistöjemme pinnat ovat ennätyksellisen alhaalla. Saimaan kerrotaan olevan alimmillaan 14 vuoteen. Kuin sattumalta päädyin äskettäin lukemaan tyystin toisenlaisesta tilanteesta. Tasan yhdeksänkymmentä vuotta aiemmin nimittäin elettiin tyystin toisenlaisissa tunnelmissa, joten palatkaamme toviksi noihin päiviin.

 

Hämeen Sanomat 23.4.1936

  

Mainiossa teoksessaan Heleätä Hämettä Eino Palola kertoo maakuntamatkoistaan kautta kesäisen Hämeemme. Lähtiessään kuvailemaan matkaansa Hattulan kirkon maisemiin hän aloittaa seuraavasti:

”Toiskesän tulva esiintyi kaikessa rajuudessaan, tuhoisuudessaan ja kiusallisuudessaankin myös Hämeenlinnan tienoilla . Vanajavesi kohosi kaupungin rantapuiston äyräiden tasalle, jopa nousi niistä ylikin katkaisten puiston sieltä täältä pienillä lahdelmilla, niin että kävelijöiden kierros lyheni huomattavasti.

Matalat alueet linnan ja kaupungin välillä se peitti alleen kokonaan, niin että linna oli jonkunlaisessa saaressa kuten muinaisina aikoina, ja sitten kellareihin, jopa niinkin, että muutamat rakennukset joutuivat seisomaan vedessä ja asukkaiden oli kiireen vilkkaa lähdettävä niistä...”

 

Linnantietä vuoden 1936 aikana - Kuva: Finna/ Hämeenlinnan kaupunginmuseo

 

Keskuudessamme elää yhä niitä, jotka hyvin muistavat Hämeenlinnan keskustan kevättulvat, joita jatkui 1960-luvulle asti. Aikojen kuluessa Vanajaveden pintaa on säännöstelty mm. Kuokkalan koskien perkauksen ym toiminnan kautta. Nuo 1930-luvun tulvat olivat siis kuitenkin jotain poikkeuksellista, joten tarkastellaanpa etenkin tuota mainittua vuotta 1936. Palolan sanoin hinaajatkaan eivät mahtuneet Hämeenlinnan sillan kaarten alta, ja tulvan sitten kesäkuussa laskiessa vesi vielä kohisi linja-auton pyörien edessä ajettaessa Hattulaan.

Hämeen Sanomista oli luettavissa keskiviikkona 22 pnä huhtikuuta 1936, että Kokemäenjoessa ja Vuoksessa oli vesi huomattavasti noussut aiheuttaen jo monin paikoin varsin vaikean tilanteen. Tuossa vaiheessa kuitenkin vielä torjuttiin puheet tulvista eikä meidän seudullamme toistaiseksi havaittu tulvia. Tilanteen paheneminen pidettiin mahdollisena.

Jo seuraavana päivänä todettiin Lounais-Hämeen tulvatilanteen ”yhä vaikeutuvan”. Mm. Ypäjällä oli vesi ollut jo edellisenä päivänä korkeammalla kuin koskaan aiemmin eli 160 cm normaalia ylempänä. Jokioisissa ja Ypäjällä oli satoja hehtaareja veden alla.

Kolme päivää tuosta nimimerkki Antti kirjoitti Hämeenlinnan kirje -palstallaan muun muassa eli Hämeenlinnan sisällissodan aikaisen vapautuksen 18. vuosipäivän ja sosiaalidemokraattisen raittiusliiton kansakoulun järjestysmuodon muuttamiseksi talvella jättämän julkilausuman lisäksi vallitsevista tulvista:

” - - - Tulvatilanteen kehityttyä näillä main uhkaavaksi on pelättävissä, että se saavuttaa saman laajuuden kuin v. 1899. Silloin välitettiin liikenneyhteyttä Linnanniemen ja linnan välillä soutuveneillä, ja Alku-yhtiön rakennuksissa kohosi vesi aina permannon tasolle., josta luonnollisesti oli seurauksena, että ihmisten oli poistuttava asunnoistaan. Vesi alkoi turmella palomuurienkin perustuksia, jonka johdosta tapahtui niiden halkeamisia. Niinpä syttyi viimein tulipalo tämän rakennusryhmän linnanpuoleisessa päässä, missä huomattava osa rakennusryhmästä paloi poroksi, huolimatta siitä, että rakennuksen pihassa palokuntalaiset ruiskuineen hääräsivät sammutustöissä seisomalla aina vyötäisiään myöten vedessä. - - -”

 

Tulvaa Hämeenlinnassa vuonna 1932 - Kuva: Finna/ Hämeenlinnan kaupunginmuseo

 

Näin siis Antti muisteli 1800-luvu ennätystulvaa, johon vuoden 1936 tulva alkoi jo vertautua. Mainittakoon tässä yhteydessä selvennykseksi, että Työväen asunto-osakeyhtiö Alku perustettiin Hämeenlinnassa 1890-luvun alussa sijaiten (Pohjoisen) Niittykadun ja Koulukadun välisellä tontilla Kasarmikadun varrella.

Linnaniemeläisille nimimerkki Antti antaa peräti hirtehisesti kuvaavan neuvon tuolloin vuonna 1936 kehottamalla heitä vastaisten tulvien varalle ”rakennuttamaan oikean Noakin arkin” tai ”rakennuttamaan kaarisillan kaupungin ja Linnanniemen välille”. Samalla hän kuitenkin lohduttelee linnanniemeläisiä tulvan olevan todennäköisesti piankin jo laskemassa.

Pikaisella selaamisella ei ajanjakson sanomalehdistä näy mainintaa vedenpinnan nousemisen nopeudesta paikkakunnallamme, mutta huhtikuun 22 päivänä todetaan Huittiusten Loimijoen pinnan kohonneen kahdessa vuorokaudessa kaksi metriä. Toukokuun kuudentena eli keskiviikkona puolestaan kyllä kerrotaan Vanajaveden pinnan laskeneen kolmessa vuorokaudessa viisi senttimetriä tulvahuipun olleen edellisenä viikonloppuna. Koettelemus oli siis tuolloin lopulta hellittämässä.

  Hämeen Sanomat 23.5. 1936

Toukokuun 10 päivänä nimimerkki Antti intoutuu jo kirjoittamaan tulvan väistymisestä:

”Viikko on jälleen vierätänyt ja kevät samalla tekee tuloaan. Vanajanselkäkin on nyttemmin luonut jääpeitteensä ja tulva on alkanut laskea. Puistoon johtava toinen tie on jo aivan kuivana, mutta toisella on vielä niin paljon vettä, että liikkuminen ei ole mahdollista. Mutta muutenkin luonto näyttää heräävän kevääseen. Maamiehellä on nyt kiireet kylvötyönsä. - - -”

Heti toukokuun lopulla alkoivat olla tulvavahinkojen korvausasiat esillä. Hämeenlinnassa pidettiin Vanajaveden ja Pyhäjärven säännöstelyhanketta käsittelevän toimikunnan kokous. Hallituksen ministerien puheilla kävi lähetystö kyselemässä tulvavahinkojen korvaamisesta. Korvausasioiden otaksuttiin hoidettaviksi osaksi valtion ja osaksi asianomaisten kuntien kautta. Tarvittavia varoja odotettiin seuraavan vuoden talousarvioon.

Vanajaveden ja Pyhäjärven vedenkorkeuden säännöstelyhanketta pyrittiin tie- ja vesirakennushallituksen taholta jouduttamaan. Tarvittavia laskelmia oli maataloushallituksesta odotettavissa vielä tuon vuoden kuluessa.

Kesäkuun 10 päivänä hämeenlinnalaiset saivat sanomalehdestään lukea muun muassa, että Kokemäenjoen suiston ruoppaamista oli määrä ryhtyä jatkamaan Kivinin kurkun kohdalla parin viikon kuluttua pari vuotta jatkuneen työn valmistuessa vuoden loppuun mennessä. Tulvatilanteen salliessa luvattiin käydä käsiksi Kyröjoen yläosan perkaamiseen, joka sekin työ kerrottiin olleen käynnissä jo monen vuoden ajan. Perkausaikoina töissä oli ollut parisensataa miestä. Siikajoellakin oli perkaustöitä käynnissä. Vastaisen varelle oli käynnissä tutkimuksia, joihin kuului Kemijärven vedenpinnan säännöstelyn esivalmistelut. Päijänteen vedenkorkeuden säännöstelyn kerrottiin olleen runsaan keskustelun aiheena ja tavoitteena olevan Kymijoen vesimäärän pysyttäminen etenkin teollisuuslaitosten toiminnan vuoksi tasaisena.

Vanajaveden ja Pyhäjärven vedenkorkeuden säännöstelyn ennakkotutkimusten uskottiin valmistuvan kuluvan vuoden aikana. Luonnollisesti tarkoituksena oli säätää järvien vedenkorkeus sellaisiksi, että kevättulvat olisivat mahdollisimman alhaisia.

Hämeenlinnalaisina tiedämme tulvien jatkuneen Linnanpuistossakin 1960-luvulle asti. Edellä mainitusta kuitenkin selviää ajankohta, jolloin pontevampiin toimenpiteisiin päätettiin ryhtyä, vaikka toki Vanajaveden pinnan tasoon olivat siis ratkaisevasti vaikuttaneet jo aiemmin Lempäälän kanavan rakentaminen 1800-luvulla ja jo 1700-luvulla aloitetut Kuokkalan koskien perkaukset.

Nyt kuluvana vuonna ovat Hämeenlinnalaiset saaneet jälleen seurata linnamme ympäristössä mittavaa mullistusta, joka on ollut käynnissä Linnanpuistossa. Suuret maansiirtotyöt ovat seurausta jo siksikin, että näihin päiviin asti vanhaa järvenpohjaa olevan Linnanpuiston lounaiskulma on ollut yhä Vanajanveden pintaa alempana. Sen kosteikkoalue on muistuttanut ajoista, jolloin Vanaja loi säännöllisesti Niementaustan mäestä ja linnan ympäristöstä saaret.

* * *

Lähteet:

Palola: Heleätä Hämettä

Paikkakunnan sanomalehdet 

Muuan kansanrunoilija

Historianharrastajan löytöretkiä ovat hetket vanhan kirjallisuuden parissa. Eräällä tällaisella satuin ottamaan käteeni hauholaissyntyisen juristin, poliitikon ja toimittajan Sulo Wuolijoen teoksen Hämettä ja hämäläisiä, jossa hän toi eteeni muisteluja lapsuudestaan ja kohtaamistaan henkilöistä aina Paavo Cajanderista, Sibeliuksesta kuin Juho Kusti Paasikivestäkin. Tässä ei nyt kuitenkaan tarkoitus puuttua heihin, vaan erääseen kenties hyvinkin unohtuneeseen hahmoon.

Jo kauan sitten vuonna 1957 itsekin manan majoille vaipunut, kansanedustajanakin 1907-1914 toiminut Wuolijoki oli syntyjään Vuolijoen kartanosta, ja kartanon mailta hän myös kirjassaan esittelee meille tämän kertaisen kirjoitukseni päähenkilön. Tuokiokuvana silmiemme eteen nousee muuan kyyti koulusta kotiin vuonna 1890. Wuolijoki oli ollut puolitoista vuotta Hämeenlinnan lyseon valmistavassa koulussa ja siis matkalla kotiin.

Kelin ollessa mainio ja kulkusten soidessa leppeästi Wuolijoki osoittaa meille hevosta ohjastaneen kartanon renkimiehen tähän tapaan:

”Kotoa lähestyttäessä rupesi ajomiehenä oleva Aukusti renki minulta tiedustelemaan, mitä Hämeenlinnassa nykyään arvellaan Saksan valtakunnankanslerin Bismarckin erottamisesta. Olin hyvin häpeissäni, sillä en ollut kuullut puhuttavan ruhtinas Hohenlohesta, josta Augusti myös uteli. Aukusti ihmetteli, kuinka hämeenlinnalaiset, jotka sentään olivat kaupunkilaisia, eivät näin suurista maailman tapahtumista tuon enempää välitä. Matka loppui onneksi pian ja minä pääsin pahemmasta pälkähästä.

Aukusti oli kyllä vaistonnut oikein, sillä Bismarckin politiikan hylkääminen merkitsi vajaata neljännesvuosisataa myöhemmin Saksalle, Euroopalle ja koko maapallolle maailman siihen asti suurinta sotaa, jonka myrskyn laineilla oikeasti vieläkin keinutaan...”

Moisen ajomiehen ilmestyminen toki herättää mielenkiinnon. Wuolijoki toteaa Aukustin tulleen taloon huutolaispoikana tai kerjuulle eli kyseessä ei ollut minkäänlainen kultalusikka suussa syntynyt ajattelija. Aukustin tehtävät kohosivat kartanolla Sulo Wuolijoen siskon tuutijasta rengiksi ja voudiksi. Aviopuolisin hän löysi samassa kartanossa palvelleesta Maria Juhontyttärestä. Pariskunta osti sittemmin Tyrvännän Monaalasta torpan, missä asuivat.

Jo lapsena Aukusti hämmästytti lukiessaan kirjaa sujuvammin kuin opettajansa. Lukutaidon hän oli opetellut kuulemma itsekseen. Muistinsa avulla hän saattoi toistaa papin saarnan sanasta sanaan. Arkiset maataloustyöt herättivät hänen runosuonensa, ja ”tikusta syntyi asiaa”. Varhaisella iällä komparunot ja rekilaulunpätkät seurasivat toistaan. Kyläläisten sanotaan jopa pilailleen rakkausrunoista, eikä puoliso pahemmin pitänyt musteen kulumisesta moisessa rikkaassa runotuotannossa.

Oli toki joukossa vakavampiakin aiheita, kuten erään pikkupojan hukkumista käsitellyt runo. Varttuneemmalla iällä Auranen sepitteli lyyrisempiä, isänmaallisia ja raittiusrunoja. Hämetär kirjoitti muun muassa 7. helmikuuta 1904 muutama päivä aiemmin Kalvolassa pidetystä Keski-Hämeen paikalliseuran kesäkokouksesta ja eläinnäyttelystä. Siellä torvisoiton, lauletun ”Sun haltuus” -virren ynnä avajaispuheen ohella kuultiin Aukusti Aurasen tilaisuutta varten sepittämä runo.

1900-luvun alusta löytyy myös joissain sanomalehdissä Aukusti Aurasen runoja. Liitettäköön tähän niistä pari. Ensinnä maanviljelys-, talous-, eläinsuojelus- ja yleisiä asioita harrastaneessa sanomalehti Pohjolassa ollut runo Matkalainen:

 

Perjantaina 10. elokuuta 1906 oli Aamulehdessä kirjeenvaihtajan raportti Luopioisten maatalousnäyttelyn tapahtumista kuluneelta viikolta. Keskiviikon tapahtumia väritti aiempien päivien tapaan runsas osanotto. Maatalouskoneita ihmeteltiin, eläimiä tarkasteltiin unohtamatta palkintoeläinten ihastelua. Ylitarkastaja Uno Branberin esitelmä ”Katselmuksia ja hawaintoja meijeritoiminnan alalta peruuntui, mutta sen sijaan kuultiin tohtori Hannes Gebhardin aiemmin niin ikään peruuntunut esitelmä. Tällaisten muutosten jälkeen ohjelmassa oli lisämuutos eli Aamulehden sanoin ”sillä astuipa heti tohtori Gebhardin poistuttua lawalta samaan paikkaan yksinkertainen maalaisukko, kirwotti paperin kädestään auki ja lausui harwinaisen hywin oman sepittämänsä runon, josta tässä pieni näyte”.

Hämeen Sanomat kirjoitti lauantaina toukokuun 27 pnä 1922, että ”helatorstaina pidettiin Hauhon kunnantalolla kokous, missä keskusteltiin raittiusseuran herättämisestä jälleen toimintaan Hauholla”. Hanketta varten nimitettyyn toimikuntaan valittiin myös kansanrunoilija Auranen. Ei kuitenkaan kulunut aivan vuottakaan ennen kuin seutukunnan väki joutui lukemaan Hämeen Sanomista keskiviikkona elokuun 29 päivänä 1923 kansanrunoilijan maallisen taipaleen päättyneen. Hänet on haudattu Hauhon kirkkomaahan, josta tämän pohdiskelevan ajomiehen ja runoniekan nimeä taidankin seuraavan kerran Hauholla poiketessani etsiä.

 

 

 

* * * 

 

 

Lähteet:

Sulo Wuolijoki. Hämettä ja hämäläisiä

Hauhon Joulu 1977

aikakauden sanomalehdet

 

 

 

 

Haave näkötornista

Kuljen miltei päivittäin Kaupunginpuiston eli Parkin ohitse. Kesäisin sen polut ja mäet ovat puidensa siimeksen kera rauhaisa mielen matka kiireisen nykypäivän toiselle puolelle, johonkin menneeseen ja kuviteltuunkin. Ohitse kulkevien ihmisten sijalle voimme mielessämme kuvitella niiden lukemattomien jo kadotetun ajan haavekuvien varjoiksi muuttuneiden ihmisten hahmot, jotka omana aikanaan ovat saaneet puistosta nauttia.

Olen jo tainnutkin jossain muistella Larin-Kyöstin aatelmia omasta nuoruudestaan Parkissa, mikä oli luonnollista hänen sen kupeella synnyttyä ja vartuttua. Nyt näen silmissäni kaksi herrasmiestä, jotka ovat monella tavalla jättäneet jälkensä kaupunkimme historiaan: tuolta saapuvat lehtori Albert Theodor Böök ja lääninagronomi Nestor Maximilian Bremer. 

 

Tässä postikorttikuva kaupunginpuistosta 1910-luvulta. Jokseenkin tällaista maisemaa saivat Bremer ja Böök
ihailla 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kuvassa näkyvä paviljonki on nähtävissä myös ruotsalaisen Johan
Knutsonin samalta paikalta 1850-luvun alussa maalaamassa taulussa, jossa etualalla avautuva rinne huomattavasti
avarampana levittäytyy kohti paljastaen juuri 1850-luvun alussa valmistuneet kasarmit.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia/Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

 

Nestor Maximilian Bremer
Kuva: aikakauslehti Maatalous. Nro 18 
Marrask. 10. 1911/ Kansalliskirjasto
digitoutu aineisto

Heistä ensin mainitun ansioksi voidaan katsoa Hämeenlinnan maine kauniina puistokaupunkina. Hänen aloitteesta kaupunkiin perustettiin 1904 puistovaliokunta huolehtimaan puistojen ja hautausmaiden hoidosta. Böök ymmärsi myös matkailun merkityksen julkaisten Hämeenlinnaa ja sen ympäristöä esittelevän matkailuoppaan [jonka 1927 julkaistusta laitoksesta Karisto Oy julkaisi 1989 näköispainoksen]. Böökillä oli myös ratkaiseva osuus kaupungimuseon synnyssä. Bremer puolestaan toimi monella tapaa Hämeenlinnan kehityksen eteen muun muassa laatimalla vuonna 1889 sittemmin valtuuston hylkäämät laskelmat vesijohdon vetämiseksi Ahveniston järvestä kaupunkiin. Bremerin runsailla esinelahjoituksilla oli myös ratkaiseva osuus kaupunginmuseota perustettaessa vuonna 1910.

Lisäksi mainittakoon erikseen hänen jo elinaikanaan perustama rahasto eli ”Bremerin uudenvuodenlahja”, jota hän piti tervetulleena monelle velkaantuneelle perheenisälle. Hän lahjoitti v. 1899 40 Pohjoismaiden osakepankin osaketta rahastoksi, jonka korot joka vuosi joulun aikaan oli arvottava maanviljelyshallituksen alaisten ja maanviljelyshallituksessa palvelevain virkamiesten kesken. Eläessään hän kuitenkin jakoi puolet näistä koroista ikäjärjestyksessä 1830-luvulla syntyneille agronomeille.

   Lauantaina 21.10.1911 saivat hämeenlinnalaiset lukea
    muun muassa Hämeen Voimasta Bremerin tekemästä
    testamenttilahjoituksesta.

Pysähtyessämme nyt Kaupunginpuiston Pyövelinmäen korkeimmalle kohdalle voimme silmissämme nähdä kesäisen leppeän päivän noiden miesten astellessa verkkaisesti mäkeä ylös. Jos eletään vaikkapa kesää 1895, herrat ovat saattaneet juuri olla nauttimassa virvoketta Emil Höglundin vuokraamassa Parkin kesäravintolassa, joka on tullut meille kuuluisaksi Larin-Kyöstin vanhempien sitä aikanaan hoidettua.

Päästyään mäen korkeimmalle kohdalle Böök ja Bremer saavat ihailtavakseen maiseman Vanajaveden rannoille ja kohti sen ympärille levittäytynyttä, tiilikasarmien takana lehtipuittensa lomassa suvipäiväänsä viettänyttä matalien puutalojen kaupunkia. Lehtori Böökille puistoihmisenä ympäristö oli toki erittäin läheinen, mutta myös Bremerin sydäntä helähytti jopa niin paljon, että hän tuli varaamaan testamenttiinsa 30000 markkaa näkötornin rakentamiseksi. Asia paljastuu 1911 lääninagronomin kuoltua ja testamentin tultua avatuksi [Koskimies tosin mainitsee Hämeenlinnan kaupungin historiassaan vuodeksi vasta 1915, mutta Laitila ja sanomalehti Hämeen Voima kertovat meille toista].

Hanke jää kuitenkin hempeiden kesäpäivien nostattamaksi haavekuvaksi, sillä syttynyt maailmansota sysäsi ajatuksen tuonnemmaksi. Lokakuussa vuonna 1937 Hämeen Sanomissa käsiteltiin komiteaa, jonka kaupunginhallitus oli asettanut sekä uuden ravintolan että näkötornin rakentamiseksi Kaupunginpuistoon.

Hämeen Sanomat 11.11.1937

Lehti kirjoitti muun muassa:

” - - - Viimeisinä vuosikymmeninä onkin kaupungin puisto ja varsinkin siellä oleva ravintolarakennus päässyt rappeutumaan, viimeksi mainittu siinä määrin, että siitä tuskin suurillakaan korjauksilla voidaan kunnollista ja viihtyisää saada. Tähän tulee lisäksi, että ravintolan sijoituspaikka on kasvaneiden puiden vuoksi niin umpinainen, että minkäänlaista näköalaa siitä ei voida saada, minkä lisäksi paikka vaikuttaa pimeältä ja ummehtuneelta. Näin ollen ei lienekään muuta mahdollisuutta kuin rakentaa kokonaan uusi ravintolarakennus ja edellä mainituista syistä myös korkeampaan ja ilmavampaan paikkaan.

Tällainen, tarkoitukseen erinomaisesti sopiva paikka onkin olemassa puiston n.s. ”Pyövelin mäellä”. Kun tälle paikalle kaupunki ottaessaan v. 1912 vastaan maanviljelysneuvos Bremerin testamenttilahjoituksen 30.000 markkaa, on päättänyt rakentaa myös vaatimattoman näköalatornin, olisi sopiva hetki yhdistää nämä molemmat tarpeet - - -”

Lehti laskeskeli ravintolarakennuksen kooksi 200-250 neliömetriä ja tornin korkeudeksi 12-15 metriä. Tiilestä rakennetun rakennuksen kustannuksiksi arvioitiin 350-450 000 silloista markkaa. Jutussa katsottiin Bremerin rahaston arvoksi noin 120 000 markkaa ja näkötornista voitavan ottaa käyntimaksuna 1-2 markkaa lisättynä ravintolan vuokraan. Oheen olisi ollut syytä myös rakentaa vahtimestarin asunto ravintolan pitämiseksi auki ympäri vuoden.

Ravintolan ja näkötornin rakentamisen arveltiin tuottavan puistolle ”kipeästi kaivatun uudistuksen”, ja tekevän siitä kaupunkilaisille viihtyisän lepopaikan. Puisto nähtiin oivallisena kävelymatkojen kohteena. Talviset hiihto- ja kelkkalaskumahdollisuudet olivat myös mielessä, samoin matkailu ottaen huomioon linnan tuleva käyttö.

 

Kuvassa A. Th. Böök lapsineen noin 1903-1904. Kuvaan EI OLE liitetty paikkatietoa, mutta olisi täysin
loogista olettaa paikaksi hänelle jo kaupungin puistovaliokunnan puuhamiehenä rakas Kaupunginpuisto.
Kuvan lapsista uskotaan kelkassa istuvan Viola Böök ja kuvassa vasemmalla olevan Kerttu Böök.
Kuva: Finna/ Lahden museot

 

Kaupunginhallitus oli myötämielinen hankkeelle. Jälleen kerran suuret maailmanpoliittiset tapahtumat sytyttivät maailman tuleen. Toisen maailmansodan jälkeen ajat olivat toiset. Näkötorni kaupunginpuistoon oli jäävä haaveeksi. Myös puiston maineikas ravintola oli aikanaan tuhoutuva.

 

 * * *

 

Lähteet:

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Laitila. Puistojen kaupunki. Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria

Maatalous. Nro 18 Marrask. 10. 1911. Nestor Maximilian Bremerin muistokirjoitus

Hämeen Sanomat 11.11.1937

 

 

Katujen tasaamisesta

Palataan nyt maisemaan; kulkiessamme kaupungissamme ja selatessamme viime vuosikymmenten aikana otettuja valokuvia emme voi olla havaitsematta muutoksia ympärillämme. Varttuneemmat meistä muistavat kenties tarkoinkin, mitä kaikkea onkaan kadonnut viime vuosikymmenten aikana. Joku saattaa perin selvästi kaivata tiettyä rakennusta kadunkulmassa tai muistella sitä kuuluisaa vaahteraa Raatihuoneenkadun varrella. Joskus voimme aprikoida, millainen onkaan ollut se kivinen ja varsin karuksikin jossain kuvattu mäki, jolle kaupunkimme aikanaan Linnan ääreltä siirrettiin.

 

 

Osa Caweenin asemakaavasta vuodelta 1887. Voit napsauttaa
kuvaa saadaksesi sen suuremmaksi.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia

Niinpä, korkeuserot ja kivisyys on ovatkin olleet määrittävät tekijät Niementaustan mäellä. Paikan nimihän sen jo on kertonut. Käytännössä seudun olemus on konkretisoitunut useammassakin tapauksessa, joista mainittakoon tarinaa, joka kertoo entisen ortodoksisen sotilaskirkon ja sittemmin kirjastonakin ja maakunta-arkiston käytössä olleen rakennuksen muuttamisesta nykyiseen käyttöönsä. Kuulemani tarina mainitsee, että hissinrakentajat olisivat törmänneet varsin perustavaan ongelmaan, koska kirkko on sijoitettu niin vakaalle paikalle, että kallio on pakottanut vaihtamaan suunniteltua hissin sijoituspaikkaa. Asian kanssa tarkemmin tekemisissä ollut tietänee tarkemmin.

Jos nykyiset rakennukset pyyhkäistäisiin pois keskustamme mäeltä, se ei silti topografisesti näyttäisi aivan siltä, millaiselle paikalle kuninkaan armollisesta määräyksestä Hämeenlinnan porvarit 1777 enemmän tai vähemmän pakolla tupansa siirsivät. Vaikka esimerkiksi katutöitä ei vanhaan aikaan juuri tehty, vuosien 1871 ja 1885 rakennusjärjestykset määräsivät kunnostamaan toreja, katuja ja muita julkisia paikkoja. Muun muassa kaupunginvaltuuston pöytäkirjoista 1880-luvulta on löydettävissä tietoja siitä, kuinka tannerta jalkaimme alla on alettu muokkaamaan.

Kaupungin valtuuston pöytäkirjasta 19. syyskuuta 1884 voimme lukea muun muassa seuraavaa:

”Waliokunnan puolesta, joka oli asetettu tarkastamaan Maanmittari von Lansenin ehdotuksen Prykikadun aukaisemiseen ja tasoittamiseen, ilmoitti lääninmaanmittari Borgenström, että tämä katu olisi Rauhankadun rististä alla niin korkea kuin se nyt on, mutta olisi Lönnholtzin talon [Prykikatu 4] kohdalla alennettava siten kuin Herra von Lansenin tekemään karttaan oli lyijykynällä merkitty. Mutta kun von Lansenin ehdotus koskee ainoastaan Kronholmin ja Hagelbergin tonttien välillä olevata osaa mainittua katua, eikä koko katua Lönnholtzin saunasta aina Andersinin taloon saakka kuten valtuusmiehet kirjeestä no 48 Huhtikuun 28 päivältä olivat Rahatoimikamarilta pyytäneet, päättivät valtuusmiehet toistamiseen pyytää Rahatoimikamarilta täydellisen ehdotuksen ja kustannusarvion asiasta sekä että sopimus tehtäisi tontinomistajitten Ikosen [Prykikatu 3] ja Hagelbergin [Prykikatu 3] kanssa heiltä kadun alueeseen tarvittavien tonttiosien ynnä Ikosen tontilla olevan huoneen lunastamisesta. Tämä pykälä tarkastettiin heti.”

 

Palokunnankatu eli Prykikatu viimeistään 1921. Wetterhoffin vuonna 1893 ostama rakennus edessä 
oikealla näkyy vielä ennen 1920-luvulla tehtyjä korotuksia. Vasemmalla nykyisen Keskustalon 
paikalla sijainnut rakennus, jossa aikanaan toimi ruotsalainen yhteiskoulu. Koulu muutti 1920-
luvulla Niittykatu 1:een Linnankadun pohjoispäähän ennen kuin se lakkautettiin vuonna 1928. 
Hämeenlinnan Puhelinyhdistyksen nimiluettelossa vuodelta 1926 koulun osoitteena on Niittykatu 1.
Kadun profiilia katsoessamme voimme pohtia niitä muutostöitä, joita vuosien 1884-1886 valtuuston 
pöytäkirjoissa käsitellään. Samoissa asiakirjoissa on jo viitteitä työkoulun perustamisesta.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia

Syksyllä 1884 oli myös esillä kiviaidan rakentaminen Rantatorin rantaan. Lännestä aina edellä mainittulle Lönnholtzin saunalle asti. Sitä varten oli ehdotuksena ortoksisen kirkon vieressä Eteläisen Niittykadun itäpäässä sijainneen Narinkkarakennuksen lähistöllä sijainneen kaivon välisen osan toria tasoittaminen. Mainittu kiviaidan rakentaminen Eteläisen Niittykadun ja Läntisen Linnankadun kulmista Lönnholtzin tontin alakulmaan oli esillä yhä marraskuussa 1885. Samalla aprikoitiin liha- ja muut myymälät saisivat tilaa. Samalla oli puheena myös jo aiemmin esillä ollut Prykikadun alentaminen. Schmausserin kulmaan asti.

Prykikadun varrelta oli tuolloin tulossa huutokauppaan samaisen kadun varrelta tontteja ehdolla, että kaupunki saisi ensin niiden tasoittamisesta syntyneen liikamaan. Pykälän lopusta kuitenkin paljastuu, että koko aidanrakennuksen hanke laitettiin jäihin viitaten uuden raatihuoneen rakentamisen kustannuksiin.

Prykikadun epätasaisuus sentään tunnustettiin ja valtuusto päätti toimia huonoksi todetun katulyhdyn vuoksi uuden sijoittamiseksi sopivaan paikkaan.

Joulukuun 21 päivänä 1885 valtuuston puheenjohtaja luki kokouksessa suomen kielellä Keisarillisen Senaatin edellisen lokakuun 30 päivänä valtuusmiesten tekemään valitukseen antaman päätöksen. Asia koski Maistraatin päätöstä, että kaupungin tuli täyttää sekä tarpeelliseen leveyteen ja korkeuteen tasoittaa Puutarhakatu [nykyinen Eureninkatu] 7. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonan kasarmien kohdalla.

 

Hämeenlinnan Rantakatua eli nykyistä Arvi Kariston katua 1920-luvulla. Kuvassa ei
näy vuonna 1928 Raatihuoneenkadun ja Rantakadun risteykseen valmistunutta Arvi A.
Kariston kustannusliikkeen ja kirjapainon taloa, joka nykyään toimii oikeustalona.
Vuoden 1885 pöytäkirjassa kadusta käytetään nimitystä Itäinen Rantakatu. Tämänkin
kadun profiilin muuttaminen oli siis esillä vuonna 1885.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia.

 

Samassa pöytäkirjassa käsitellään edellisen syyskuun aikana toimitettua torien, katujen ja yleisten paikojen katselmusta ja siitä tehtyä syynikirjaa. Muutamaa päivää aikaisemmin Maistraatti oli kehottanut valtuustoa tarvittaviin toimiin sen uhalla, että ne muuten Maistraatin toimesta teetettäisiin.

• Prykikadun itäinen pää Schmeusserin edustalla oli alennettava.

• Saman kadun länsipää oli täytettävä soralla.

• Itäisen Rantakadun alla neiti Churbergin kohdalla [Rantakatu 48; nyk. Arvi Kariston katu] olevan viemärin alentaminen kadun pintaan.

• Residenssikadun itäisen pään tasoittaminen.

• Itäisen Rantakadun tasoittaminen talojen 98, 99 ja 101 kohdalla.

• Kymnaasikadulla Neiti Savoniuksen talon [Rauhan- ja Kymnaasinkatujen risteys nro 103] kohdalla olevain kuoppain täyttäminen ja katukiviläjäin levittäminen tahi poislaittaminen.

• Kaivokadulla olevain kuoppain ja rattaankarojen eli jälkien täyttäminen sekä muutaman uuden välipuun laittaminen viertotien käsipuihin vanhan hautausmaan ja Myllymäen välillä.

Ennen Heinäkuun 1:stä päivää vuonna 1886:

• Rauhankadun pohjoisen pään täyttöminen ja tasoittaminen sekä Puutarhakadun viertotien ja Rantakadun välisen ojan täyttäminen ja tasoittaminen

Ennen Elokuun 1:stä päivää samana vuonna:

• Länsivuorikadun Myllymäestä aukaiseminen leveyteen ja tasoittaminen viertotiestä kaupungin pohjoiseen rajaan.

• Länsitorikadun aukaiseminen.

• Uuden torin Myllymäestä valmistaminen tarkoitukseensa ja aitauksen poistaminen sen ympäriltä sekä kaupungin piirissä olevain riihten poismuuttaminen ja uusien riihitonttien valitseminen.

Pykälän lopussa todetaan asian lykkääminen valmistavaan valiokuntaan. Seuraavien vuosien pöytäkirjoista todennäköisesti on nähtävissä, kuinka esille nousseet parannustarpeet toteutettiin. Tässä kuitenkin on ollut jo nähtävissä ne topografiset muutokset, joiden kourissa kaupungin maaperä oli jo 1800-luvun lopussa. 

 

Katutason muokkaaminen jatkui keskustassa vielä 1960-luvulla. Vuonna 1966 alennettiin muun muassa
Raatihuoneenkatu. Maaperän mylläämisessä sattui tiedonpuutteen vuoksi haavereitakin niin kuin Hämeen
Sanomien kertomassa tarinassa, jossa Hallituskatu 22:n tontilla kaivinkone romahti unohtuneen kellarin
kohdalla. 

 

Vielä 1960-luvun sanomalehdistö on luettavissa muokkaustoiminnan jatkuneen pitkälle seuraavallekin vuosisadalle. Eri puolilla kaupunkia tarkka silmä voi havaita merkkejä muutoksista. Itselleni yksi selkeimmistä on Tampereentiellä Kaupunginpuiston kiviaidan kohotessa lähes luonnottoman korkealle katulinjan yläpuolelle. Joskus tannnoin olen nähnyt pöytäkirjan, jossa käsiteltiin Tampereentien jyrkimpien mäkien alentamista, mutta tähän sitä en nyt ole etsinyt.

 

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston kokousten pöytäkirjat 1884-1886

 

Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Lydia · DIGI/ https://digi.kirjastot.fi

Hämeenlinnan Osoite- ja Ilmoituskalenteri 1887

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

 

 

 

Eläwiä Kuvia

Viimeksi kuluneena syksynä olemme täällä Hämeenlinnassakin saaneet kokea iltojen pimennyttyä värivalojen ja varjojen suomien näytösten lumoa. Siinä olemme voineet liittyä menneiden aikojen yleisön perinteisiin. 2020-luvun kehittyneellä tekniikalla toteutetut spektaakkelit ovat soveltaneet jo 1800-luvun lopulla kehitettyjä tapoja luoda illuusiota. Elämysten ja yllättävien vaikutelmien tavoittelu juontaa juurensa jo 1700-luvun vahakabinetteihin ja 1800-luvun lopun panoptikon- näyttelyihin, joissa esiteltiin niin maailman merkkihenkilöitä, tärkeitä historian tapahtumia kuin monenlaisia erikoisuuksia. Aihe sinänsä on sen verran laaja, että tässä keskityttäköön mainittujen esitysten suoraan sukulaiseen eli eläviin kuviin ja niiden ensimmäisiin vuosikymmeniin, jolloin esille heijastetut kuvat oppivat vähitellen liikkumaan ja tuomaan katsojan eteen maailman, josta aikaisemmin oli kyetty vain lukemaan.

 

 The Arrival of a Train at La Ciotat Station - Lumière Brothers - 1896

 

Markkinatorien kurkistuskaappien, panoraamakuvien ja dioraamojen kautta yleisö oppi vähitellen vaatimaan enemmän ja havaitsemaan esille tuotujen näkymien väistämättömän staattisuuden ja niihin loihditun vähäisen liikkeen virheet ynnä vaillinaisuuden. Elokuvan syntypäivänä pidetään joulukuun 28. 1895, jolloin ranskalaisveljekset Louis ja Auguste Lumière järjestivät ensimmäiset maksulliset yleisönäytökset. Paikkana oli pariisilaisen Grand Cafén takahuone Boulevard des Capucinesin numerossa 14. Tämän katsantokannan mukaan siis elokuvat täyttävät tämän joulun 2025 tienoilla 130 vuotta!

Esitykset lähtivät sangen pian leviämään myös pohjoiseen. Oslossa eli silloisessa Kristianiassa Max ja Emil Skladanowsky heijastivat itse konstruoimallaan laitteella eläviä kuvia Circus Varietéssä huhtikuun kuudennen ja toukokuun viidennen päivän välisenä aikana 1896 Norjan ensimmäisinä elokuvaesityksinä. Kööpenhaminassa tanskalainen taidemaalari Vilhelm Pacht järjesti puupaviljongissa raatihuoneen edustalla ensimmäiset sikäläiset esitykset seuraavan kesäkuun seitsemännestä päivästä lähtien. Ruotsin ensimmäiset näytökset järjestettiin Malmön teollisuus- ja käsityönäyttelyn yhteydessä kesäkuun 28. päivänä klo 14. Puuhamiehenä oli tanskalaissyntyinen C. V. Roikjer koneiden ja filmien ollessa Boulevard des Capucinesilta Pariisista. Täsmälleen samana päivänä tapahtui myös Suomen ensimmäinen elokuvaesitys filmien ehtiessä Tukholmaan vasta saman vuoden elokuussa. Venäjälle Lumièren kinematografi ehti toukokuussa 1896, Tallinnassa eläviä kuvia ihailtiin lokakuussa 1896.

Helsingissä ensimmäinen näytös oli siis 28. kesäkuuta 1896, tasan puoli vuotta Pariisin kantaesityksen jälkeen. Voimme siis katsoa päässeemme mukaan elävien kuvien maailmaan varsin pian. Ilmeisesti ratkaisevaa hyötyä oli sijainnista matkalla Pietariin ja Moskovaan. Ansaitusti tuolloin 70 000 asukkaan Helsinki otti uutuuden innoissaan vastaan, vaikkei sitä kaiketi etukäteen pidetty kovin houkuttelevana paikkana. Esityspaikan eli Seurahuoneen Sofia-salin numeroidut paikat maksoivat kaksi markkaa, numeroimattomat puolet vähemmän. Samalla hinnalla olisi torilta saanut 10 kg kuivaa ruisleipää, kaksi tiuta munia, 8 kg sipuleita tai 20 kg timoteiheinää. Ensimmäinen esitys alkoi klo 5 iltapäivällä ja uusi tarjoiluinene seurasi puolen tunnin väliajoin kuello kymmeneen asti.

Yleisömenestyksen ansiosta kahden alkuperäisen esityspäivän sijasta tarjottiin niitä lopulta kymmenen. Oletetaan menestykseen osaltaan vaikuttaneen myös pariisista saadut ohjelmiston täydennykset. Voimme siis katsoa ensiesityksiä menestykseksi. Kuitenkin elävien kuvien poistuessa maastamme heinäkuun kuudentena 1896 ne eivät palenneet ennen toiúkokuun 30. päivää 1898. Kiertueen nimenä oli edellisen tapaan Cinématographe Lumière johtajanaan toimien kuitenkin alalla tunnettu M. Holmberg, joka oletetaan eri henkilöksi kuin edellisen kiertueen toimiluvan haltija. Ohjelmistossa oli kaikkiaan satakunta lyhyttä elokuvaa eli roimasti enemmän kuin viitisentoista aiempaa. Niissä käsiteltiin sekä päivänkohtaisia uutisaiheita että ”koomisia” aiheita. Esityspaikkana oli jälleen Seurahuoneen Sofia-sali.

Alkoi vuosittaisten kiertue-esitysten aikakausi välineistön toki kehittyessä ja toukokuun 27 päivän 1900 tuodessa esille Helsinkiin ensimmäisen Suomessa nähdyn ”kokoillan” elokuvan esityksen – italialaisen Luigi Topin ohjaama Jeesuksen elämä ja teot kesti Palokunnantalolla Hakasalmenkadun varrella 15 minuuttia. Mainittakoon että samassa salissa kokoontui seitsemän vuotta myöhemmin Suomen ensimmäinen yksikamarinen eduskunta. Hankkeen takana oli sirkustirehtööri J. A. W. Grönroos, tivoli Sariolain kantaisä. 

Ei toki sovi unohtaa Suomen ensimmäistä Suomessa tehtyä  näytelmäelokuvaa, joka sattui olemaan myös ensimmäinen Venäjän keissariokunnassa tehty fiktioelokuva. Kyseessä on Salaviinanpolttajat, joka tunnetaan myös nimellä Paloviinan polttajat (vuodelta 1907). Sen kuvamateriaali ja käsikirjoitus on tuhoutunut, mutta juoni ja kuvaamisvaiheet ovat varsin hyvin tiedossa.

 

Auguste ja Louis Lumiere. Cinematographe Lumiere -elokuvaprojektori edestä ja takaa 1896. Tuntematon kuvaaja.

Kuva: Wikimedia Commons.

 

Uuden vuosisadan alussa lisää toimijoita ilmaantui Suomen, ensimmäiset kiinteät teatterit perustettin 1901-1904, ensin insinööri Emil Ståhlberg perustama Maailman Ympäri -teatteri (Projektsioonilaitos Maailman Ympäri 1904, Grand Théâtre Cimatograhique 1906) jaa muun muassa leipurimestari Gustaf Nordin perustama elokuvateatteri, Kinematograf International. Vuosiluvuissa olen havaitsevinani tuona aikana 1901-04 tiettyä horjuvuutta. Joka tapauksessa suurruhtinaskunnassamme ei oltu järin myöhässä, sillä Ranskan ensimmäiset Lumière-teatterit oli avattu 1895 Pariisissa ja seuraavana vuonna Lyonissa ja Bordeaux´ssa, Ruotsi sai ensimmöisen teatterinsa 1897, Rooma 1898. Amerikassa ensimmäinen kiinteä näytäntöpaikka oli vuorossa vasta 1902 Los angelesissa, 1904 Montreal, Lontoo, Pietari ja Oslo. Tallinnan vuoro oli 1907.

Elokuvaelämämme varhaisvaiheita käsittelevä kirjallisuus keskittyy paljolti Helsinkiin, Tampereelle, Turkuun ja Viipuriin mainiten lähinnä kuriositeetteina Oscar Lindelöfin vuonna 1905 Hyvinkäälle perustaman Eävien kuvien teatterin ja Forssaan perustetun Forssan Elävienkuvien Teatterin, jonka perustamisvuosiksi mainitaan 1906 ja 1907. Viime vuosisadan ensimmäiset vuodet olivat maassamme pitkälti kiertävien koneenkäyttäjien varassa. Niin Hämeenlinnassakin, missä esityspaikoina olivat Palokunnantalon alakerta ja Teatteriravintola. Ensimmäiset kiinteät teatterinsa Hämeenlinna sai vuonna 1911.

Jättäkäämme nyt Helsinki, Tampere, Turku, Viipuri ja Oulu hieman taka-alalle. Niistä toki riittäisi tarinaa, ja varsinkin Helsingissä oli vuoteen 1911 mennessä alalla jo lukuisia yrittäjiä sekä aloittamassa että lopettamassa. Tähyilkäämme kotikaupunkimme suuntaan.

  

* * *

 

Hämeenlinna epäilemättä hyötyi keskeisestä asemastaan suurempien kaupunkien välissä. Vaikka täällä Helsinkiin, Tampereeseen, Turkuun, Viipuriin ja Ouluunkin verraten elävien kuvien ympärille kehittynyt toiminta oli vaatimattomampaa, kiertäviä kinematografiteattereita sentään täällä vieraili. Tarkkaa päivämäärää ensimmäisestä täkäläisestä näytöksestä on tuskin mahdollista todentaa, koska paikalliset lehdet eivät järin tarkasti esityksiä kirjanneet. Lokakuussa 1901 sentään on nähtävissä Hämeen Sanomissa D. Fernander & R. Hallsethin ilmoitus Teatterikahvilassa ”ensimmäistä kertaa Suomessa täällä Teatterikahvilassa annattavista suurenmoisista ja huvittavista näytöksistä” The American Biokromographilla. Tarjolla oli Edisonin ihmeellisesti eläviä valokuvia. Ilmoituksesta saamme samalla selvityksen ohjelmistosta, joka toi hämeenlinnalaisten eteen näkymiä kaukaisista sodista, näyttelyistä jne. Tuolla kertaa oli ilmeisesti myös ihmeteltävissä kuvia kuuluisasta Dreyfuss-jutusta.

 

 

Väliaikaohjelmaksi merkitty Edisonin ”vastakeksitty konserttikone The Horne Grand vihjaa meille kurkistuksesta aikakauden vilkkaasti etenemään lähteneestä tekniikaan. Samalla se avaa eteemme elävien kuvien teattereihin mykän filmin aikakaudella liittyneen oheisohjelman. Seuraavalla vuosikymmenellä varsinkin lukuisten teattereiden toimiessa Helsingissä suuremmista teattereista tuli elokuva- ja varieteeteattereita, joissa esiintyi lahjakkaita ulko- ja kotimaisia taiteilijoita J. Alfred Tanneria myöten. Mainittua oheisohjelmaa myös joissain raittius- ja sivistysjulkaisuissa varsin suorasanaisesti arvostellaan, vaikka toisaalta myönnetään kuvien merkitys mahdollisena opetuksellisena materiaalina.

Tannerin tai muiden artisten esiintymisistä hämeenlinnalaisissa teattereissa en ole löytänyt mainintaa, mutta Tannerin laulajaisia Raatihuoneella sekä etukäteen mainostetaan että myöhemmin kiitellään täkäläisissä sanomalehdissä lokakuussa 1911.

 

Hämeen Sanomat 14.10.1907

Hämeen Sanomat kirjoittaa D. Fernander & R. Hallsethin kinematograafinäytännöistä seuraavasti 22.2.1905:

”Kinematograafinäytäntöjä antaa täällä teatterikahvilassa Fernander & Hallsethin tunnettu kinematograafiteatteri ensi torstaina, perjantaina, lauwantaina ja sunnuntaina. Runsaaseen ja waihtelewaan ohjelmaan kuuuu m.m. eläwiä kuwia Itä-Aasian sodasta.

Tämä kinematograafiteatteri on ennen paikkakunnalla antanut näytäntöjä, jotka saawuttiwat suurta suosiota. Teatterin uudesta ohjelmasta lausuu eräs tanskalainen lehti m. m. seuraawaa:

"Kuwien tawallinen wäräjäminen on melkein kadonnut, sentähden niiden katseleminen ei ole silmälle wäsyttäwää. Kuw»t owat myös hywin luonnollisia. Sotakuwat Itä-Aasiasta herättiwät suurta mieltymystä. Muun muassa esitettiin

eräs japanilaisten maihinnousu, jossa suuria tykkejä purettiin kuljetuslaiwoista ja wedettiin maall: aawalla merenrannalla. Myös nähdään eräs pommitus, jossa suuret ja pienet sotalaiwat tekewät liikkeitään, syöksyen kuolemaa ja häwitystä. Miinoja räjähtää siellä täällä ja suuria wesi- ja sawupatsaita nousee ilmaan. Kuwien joukossa on myös monta hassunkurista, jotka saawat naaman wetäytymään nauruun."”

Toinen merkittävä elävien kuvien näytöspaikka Hämeenlinnassa oli Palokunnantalon alakerta, josta löytyy ilmoitus ainakin vuodelta 1907.

* * *

Elävien kuvien kannalta merkittävä päivä Hämeenlinnassa koitti sitten tammikuun 19 pnä 1911. Silloin Raatihuoneenkadun länsipäähän tontille 59 Arvi A. Kariston edellisenä vuonna rakennuttamaan kustannusliikkeen toimistorakennuksen taloon avattiin kaupunkimme ensimmäinen kiinteä elokuvateatteri nimellä Uusi Elävien Kuvien teatteri, jossa oli istumapaikkoja 180 hengelle. Näytäntöpäiviä olivat tiistai, torstai, lauantai ja sunnuntai. Pääsymaksuina 25 p, 50 p ja 1 mk.

 

Hämeenlinnan ensimmäinen kiinteä elävien kuvien teatteri Raatihuoneenkatu 59.

Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseon kokoelmat

Osansa lähestyvän kesän suurilla laulujuhlilla varmasti oli huvielämän kehitykseen, koska muutamaa kuukautta myöhemmin kesällä avattiin tavaratalo Skogsterin kyljessä elävien kuvien teatteri Apollo, jota ei sovi sekoittaa Helsingissä toimineisiin Apollo-teattereihin ja jonka ohjelmistosta kevättalvelta 1912 on jäänyt esille ajan paikallisiin sanomalehtiin kulttuuritapauksena ensimmäisiin kansainvälisiin elokuvapersoonallisuuksiin kuuluneen tanskalaisen näyttelijättären Asta Nielsenin tähdittämä edellisenä vuonna ilmestynyt Ratkaisevalla hetkellä (Im großen Augenblick).

 

Elävien kuvien teatteri Apollo Hämeenlinna. Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseon kokoelmat.

Hämeen Sanomat kirjoitti 28.3. 1912 :

Huom.! Erityistä huamiota ansaitsewa kuva huom!

Koko tunninnäytelmä.

Kaikkialla kuuluisaksi tullut biografi.

Ratkaisevalla hetkellä

4-näytöksellinen draama. Kirj Urban Gas

Huom! Asta Nielsen esiintyy parhaimmassa loisto-osassaan.

 

  Asta Nielsen elokuvassa Musta Uni 1911.

  Kuva Wikimedia Commons

Suuria kustannuksia säästämättä on meidän onnistunut saada tämän kuuluisaksi tulleen ja puheenaihetta antaneen kuwan «Ratkaisemalla hetkellä", missä Asta Nielsen esittää pääosaa. Hufwudstadsbladetin Tukholman kirjeenwaihtaja kirjoittaa sunnuntain lehdessä 3 12 otsakkeella "Biografikiista Tukholmasta" m.m. seuraawaa: Itse näytteleminen on niin suurenmoisen taiteellista, että harwa, tuskin mikään täällä ennen esitetty filmi woi wetää sille wertoja jota seikkaa tuskin kenkään näytöstä katsomassa ollut voinee kieltää.

Kappaleen tarkoitusperäisyys on selwästi moraalinen, äidin rakkauden ylistämisiä, emme huomaa siinä hituistakaan eroottisesti sopimatonta; mutta loppukohtaukset owat kieltämättä woimakkaine waikutelmineen hermoja kiihoittawat. Tämä filmi on todella taidokkaasti, selwästi ja woimakkaasti luotu sekä

mestarillisesti esitetty. Minuun ja kuulemani mukaan moneen muuhun teki se liiankin todellisesti elämää kuwaawana ja murhenäytelmänä erittäin waltawan waikutuksen."

Että kaikki tilaisuudessa näkemään tämän taiteellisesti arwokkaan kuwasarjan näytellään sitä seuraawina 6    päiwänä:

Perjantaina    29/3 kello 5—10

Lauantaina    30/3     „  6—10

Sunnuntaina  31/3    ”  3— 10

Maanantaina  1/4      „ 5-  10

Tiistaina         2/4      „ 5—10

Keskiwiikkona 8/4     „ 5—10

Huom.! Tungoksen wälttämiseksi pyydetään arwoisaa yleisöä käymään teatterissa kunkin päiwän ensi tunneilla.

 

In dem grossen Augenblick

 

Hämeenlinnan Apollo Skogsterin tavaratalon kyljessä katsottuna Raatihuoneenkadun ja Rauhankadun kulmasta:

 

Elokuvateatteri Apollo toisesta suunnasta katsottuna. Kuva Hämeenlinnan kauopunginmuseon kokoelmista.

Kiinteän elävien kuvien näytäntötoiminnan ottaessa Hämeenlinnassa vasta ensi askeliaan Helsingissä, Turussa. Tampereella ja Viipurissa teatterit olivat jo laajentuneet oheisohjelmineen vaikuttamaan kulttuurikenttään. Siitä näemme vilauksen selaamalla Näyttämötaide-lehteä tammikuulta 1912 , jossa kommentoidaan Tampereen teatteriohjelmistoa edellisen joulun aikaan:

"...Joulua varten molemmat teatterimme varautuivat keveämmällä ohjelmalla — operetilla näet, joka nyttemmin näyttää tulleen näyttämöittemme välttämättömäksi välipalaksi. Näköjään on elävien kuvien kiihkeä kilpailu tämän vaikuttanut, sekä sekin, että yleisö näinä muutamakseen niin ankarina aikoina kaipaa rattoisampaakin illanviettoa. Niinpä on Tampereen Teatterissa esitetty vanha tuttu Geisha ja Työväen Teatterissa Onnen tyttö. Molempainkin esitys on ollut tyydyttävää, kun otetaan huomioon, että teatterein on ollut tultava toimeen yksinomaan omilla lauluvoimillaan, joilta puuttuu tarpeellista kouluutusta. Alussa oli havaittavissa melkoinen määrä epävarmuutta ja kankeutta, mutta nyttemmin molemmatkin operetit sujuvat asianomaisella vauhdilla, vilkkaudella ja keveydellä. Niin että on kylläkin ymmärrettävissä, miksi yleisökin niitä on varsinkin äskeisinä lukuisina juhlapäivinä runsaalla läsnäolollaan suosinut..."

Alkuaikojen elokuvateattereita piinasi vitsaus liittyen erittäin palonarkaan filmimateriaaliin, jonka vuoksi tulipalot olivat alituisesti vähintään uhkana läsnä. Siitä antaa esimerkin Palotorvi- lehti helmikuussa 1911 raportillaan Helsingistä:

”Tulipalo elävien kuvien teatterissa. Helmik. 12 p:nä myöhään illalla syttyi tulipalo Hallituskadulla olevassa pienessä biografiiteatterissa. Kuvia parhaillaan näytettäessä yleisölle, jona oli 2 henkilöä, rupesi esittäjän apulainen konehuoneessa aukomaan seuraavan viikon ohjelman filmi kääröjä samalla polttaen paperossia. Jonkin varomattomuuden kautta joutui filmi koskettamaan paperossia ja syttyi tuleen jolloin koko konehuone tuossa tuokiossa oli liekkien vallassa. Ihme kyllä pääsivät molemmat konehuoneessa olleet henkilöt vahingoitinmattomina ulos ja voivat itse ryhtyä sammutustyöhön paloletkun avulla. Tuli ei päässyt leviämään konehuoneesta, jonka seinät olivat pellillä verhotut, multa siellä sanottiin 3,000 metriä filmiä jääneen liekkien saaliksi. Palokunta lopetti sammutustyön. Sen saapuessa paikalle oli katsomon yläosa savun ja kaasujen vallassa, mutta lattialla voi esteettä liikkua. Koko huoneustossa saatiin ilma pian vaihdetuksi. Onnettomuuden aiheuttaneet henkilöt on asetettu vastuuseen elävien kuvien -teattereita varten annettujen määräysten rikkomisesta.”

Ohjelmisto jouluna 1911. Häm.San 16.12.1911

Kuten näemme, tuolloin oli vielä paljon silkkaa välinpitämättömyyttä kyseisestä palovaarasta. Toisaalta Hämeen Sanomista löydämme samalta vuodelta täkäläisen Palovakuutusyhtiön vastineen aihepiiriin liittyen 9.9.1911, joka osoittaa yleisön havahtuneen asiaan:

”Vastaus nim. "Kuntalaiselle"

Vastaukseksi arw. kirjoitukseenne t. l. 99:ssä numerossa otsikolla Riihimäen Uusi Eläwien kuwien teatteri ja Hämeenläänin Palowakuutusyhtiö", pyydämme saada huomauttaa, että wakuutusyhtiöt yleensä eiwät woi estää jotakuta Eläwien kuwien teatteria luwallisena elinkeinona sijoittumasta mihin tahansa wakuutuspiirissään. Ainoa minkä yhtiö woi tässä suhteessa tehdä on irtisanoa wakuutus senlaisesta rakennuksesta, johon edellämainittu laitos sijoitetaan, jos mm. rakennus on yhtiössä wakuutettu. Tulen ja tulenarkojen ainesten huolimattomasta pitelemisestä säätää Rikoslain 44 luwun 20 § rangaistuksen. Hämeenläänin Palowakuutusyhtiö.”

Olen tarkoituksella jättänyt elokuvateknisen puolen tässä kirjoituksessa sivuun, koska mieltä kiehtovat ne tunnelmat ja mielialat aikakauden ihmisten joukossa kaukaisen, horisontintakaisen maailman ryöpsähtäessä äkkiä silmille. Tuolloin matkustaminen sinänsä oli vasta harvojen huvia, vaikka ihmiset ovat kautta aikojen taivaltaneet kauaksikin. Mitä onkaan ollut nähdä filmiltä maailman kuuluisuuksia, joista on aiemmin saattanut ehkä avata lyhyitä uutisia sanomalehdestä! Myös kotimaan – varsinkin itäisen Suomen – nähtävyydet tulivat filmin kautta ihailtaviksi. Kiletämättä mieltä myös kiehtoo alkuaikojen pioneerihenki jokaisen minuutin ollessa tärkeä filmien pituuden rajoittuessa minuutteihin. Luonnollisesti myös oman mielikuvituksensa laukan nostattaa oheisohjelma. Sielunsa silmiin saattaa hahmottaa esimerkiksi erään helsinkiläisen toimijan ratkaisun kahden esityssalin välissä, mikä oli tehdä seinään reikä, jotta pianistin säestys kantautui yhtä aikaa kahteen tilaan. Siinä sitten kuunneltiin samaa säestystä kahden eri esityksen ollessa käynnissä.

Tai J. Alfred Tanner esiintymässä helsinkiläisessä Helikon – elokuva- ja varieteeteatterissa tai Tampereella kauppias Isak Julinin omistamassa Petit-teatterissa.

Kyseessä oli ihan oma erityinen maailmansa ennen äänielokuvan läpimurtoa.

Loppukevennyksenä vielä joululahjavinkkejä mallia pilalehti Mullikka 16.12.1911. Tarkkaavaiset löytävät luettelosta "luonnollisen ja hauskan" eläväin kuvain laitteen. Voimme näin jälkikäteen arvailla, millainenkohan kurkistuslaite tai heijastusvehje sen onkaan ollut!

 

 

* * *

Lähteitä ja luettavaa:

 

Kaupunkikuvissa. Valokuvia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Hämeenlinnasta

Hirn Sven. Kuvat elävät. Elokuvatoimintaa Suomessa 1908-1918

Hirn Sven. Kuvat kulkevat. Kuvallisten esitysten perinne ja elävien kuvien 12 ensimmäistä vuotta Suomessa.

Seppälä Mikko-Olavi. Hauska poika. Kuplettilaulaja J. Alfred Tanner

Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet. Julkaisina Arvi A. Karisto

Uusitalo Kari. Eläviksi syntyneet kuvat. Suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896-1930

Aikakauden sanoma- ja aikauslehdet