Haave näkötornista

Kuljen miltei päivittäin Kaupunginpuiston eli Parkin ohitse. Kesäisin sen polut ja mäet ovat puidensa siimeksen kera rauhaisa mielen matka kiireisen nykypäivän toiselle puolelle, johonkin menneeseen ja kuviteltuunkin. Ohitse kulkevien ihmisten sijalle voimme mielessämme kuvitella niiden lukemattomien jo kadotetun ajan haavekuvien varjoiksi muuttuneiden ihmisten hahmot, jotka omana aikanaan ovat saaneet puistosta nauttia.

Olen jo tainnutkin jossain muistella Larin-Kyöstin aatelmia omasta nuoruudestaan Parkissa, mikä oli luonnollista hänen sen kupeella synnyttyä ja vartuttua. Nyt näen silmissäni kaksi herrasmiestä, jotka ovat monella tavalla jättäneet jälkensä kaupunkimme historiaan: tuolta saapuvat lehtori Albert Theodor Böök ja lääninagronomi Nestor Maximilian Bremer. 

 

Tässä postikorttikuva kaupunginpuistosta 1910-luvulta. Jokseenkin tällaista maisemaa saivat Bremer ja Böök
ihailla 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kuvassa näkyvä paviljonki on nähtävissä myös ruotsalaisen Johan
Knutsonin samalta paikalta 1850-luvun alussa maalaamassa taulussa, jossa etualalla avautuva rinne huomattavasti
avarampana levittäytyy kohti paljastaen juuri 1850-luvun alussa valmistuneet kasarmit.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia/Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

 

Nestor Maximilian Bremer
Kuva: aikakauslehti Maatalous. Nro 18 
Marrask. 10. 1911/ Kansalliskirjasto
digitoutu aineisto

Heistä ensin mainitun ansioksi voidaan katsoa Hämeenlinnan maine kauniina puistokaupunkina. Hänen aloitteesta kaupunkiin perustettiin 1904 puistovaliokunta huolehtimaan puistojen ja hautausmaiden hoidosta. Böök ymmärsi myös matkailun merkityksen julkaisten Hämeenlinnaa ja sen ympäristöä esittelevän matkailuoppaan [jonka 1927 julkaistusta laitoksesta Karisto Oy julkaisi 1989 näköispainoksen]. Böökillä oli myös ratkaiseva osuus kaupungimuseon synnyssä. Bremer puolestaan toimi monella tapaa Hämeenlinnan kehityksen eteen muun muassa laatimalla vuonna 1889 sittemmin valtuuston hylkäämät laskelmat vesijohdon vetämiseksi Ahveniston järvestä kaupunkiin. Bremerin runsailla esinelahjoituksilla oli myös ratkaiseva osuus kaupunginmuseota perustettaessa vuonna 1910.

Lisäksi mainittakoon erikseen hänen jo elinaikanaan perustama rahasto eli ”Bremerin uudenvuodenlahja”, jota hän piti tervetulleena monelle velkaantuneelle perheenisälle. Hän lahjoitti v. 1899 40 Pohjoismaiden osakepankin osaketta rahastoksi, jonka korot joka vuosi joulun aikaan oli arvottava maanviljelyshallituksen alaisten ja maanviljelyshallituksessa palvelevain virkamiesten kesken. Eläessään hän kuitenkin jakoi puolet näistä koroista ikäjärjestyksessä 1830-luvulla syntyneille agronomeille.

   Lauantaina 21.10.1911 saivat hämeenlinnalaiset lukea
    muun muassa Hämeen Voimasta Bremerin tekemästä
    testamenttilahjoituksesta.

Pysähtyessämme nyt Kaupunginpuiston Pyövelinmäen korkeimmalle kohdalle voimme silmissämme nähdä kesäisen leppeän päivän noiden miesten astellessa verkkaisesti mäkeä ylös. Jos eletään vaikkapa kesää 1895, herrat ovat saattaneet juuri olla nauttimassa virvoketta Emil Höglundin vuokraamassa Parkin kesäravintolassa, joka on tullut meille kuuluisaksi Larin-Kyöstin vanhempien sitä aikanaan hoidettua.

Päästyään mäen korkeimmalle kohdalle Böök ja Bremer saavat ihailtavakseen maiseman Vanajaveden rannoille ja kohti sen ympärille levittäytynyttä, tiilikasarmien takana lehtipuittensa lomassa suvipäiväänsä viettänyttä matalien puutalojen kaupunkia. Lehtori Böökille puistoihmisenä ympäristö oli toki erittäin läheinen, mutta myös Bremerin sydäntä helähytti jopa niin paljon, että hän tuli varaamaan testamenttiinsa 30000 markkaa näkötornin rakentamiseksi. Asia paljastuu 1911 lääninagronomin kuoltua ja testamentin tultua avatuksi [Koskimies tosin mainitsee Hämeenlinnan kaupungin historiassaan vuodeksi vasta 1915, mutta Laitila ja sanomalehti Hämeen Voima kertovat meille toista].

Hanke jää kuitenkin hempeiden kesäpäivien nostattamaksi haavekuvaksi, sillä syttynyt maailmansota sysäsi ajatuksen tuonnemmaksi. Lokakuussa vuonna 1937 Hämeen Sanomissa käsiteltiin komiteaa, jonka kaupunginhallitus oli asettanut sekä uuden ravintolan että näkötornin rakentamiseksi Kaupunginpuistoon.

Hämeen Sanomat 11.11.1937

Lehti kirjoitti muun muassa:

” - - - Viimeisinä vuosikymmeninä onkin kaupungin puisto ja varsinkin siellä oleva ravintolarakennus päässyt rappeutumaan, viimeksi mainittu siinä määrin, että siitä tuskin suurillakaan korjauksilla voidaan kunnollista ja viihtyisää saada. Tähän tulee lisäksi, että ravintolan sijoituspaikka on kasvaneiden puiden vuoksi niin umpinainen, että minkäänlaista näköalaa siitä ei voida saada, minkä lisäksi paikka vaikuttaa pimeältä ja ummehtuneelta. Näin ollen ei lienekään muuta mahdollisuutta kuin rakentaa kokonaan uusi ravintolarakennus ja edellä mainituista syistä myös korkeampaan ja ilmavampaan paikkaan.

Tällainen, tarkoitukseen erinomaisesti sopiva paikka onkin olemassa puiston n.s. ”Pyövelin mäellä”. Kun tälle paikalle kaupunki ottaessaan v. 1912 vastaan maanviljelysneuvos Bremerin testamenttilahjoituksen 30.000 markkaa, on päättänyt rakentaa myös vaatimattoman näköalatornin, olisi sopiva hetki yhdistää nämä molemmat tarpeet - - -”

Lehti laskeskeli ravintolarakennuksen kooksi 200-250 neliömetriä ja tornin korkeudeksi 12-15 metriä. Tiilestä rakennetun rakennuksen kustannuksiksi arvioitiin 350-450 000 silloista markkaa. Jutussa katsottiin Bremerin rahaston arvoksi noin 120 000 markkaa ja näkötornista voitavan ottaa käyntimaksuna 1-2 markkaa lisättynä ravintolan vuokraan. Oheen olisi ollut syytä myös rakentaa vahtimestarin asunto ravintolan pitämiseksi auki ympäri vuoden.

Ravintolan ja näkötornin rakentamisen arveltiin tuottavan puistolle ”kipeästi kaivatun uudistuksen”, ja tekevän siitä kaupunkilaisille viihtyisän lepopaikan. Puisto nähtiin oivallisena kävelymatkojen kohteena. Talviset hiihto- ja kelkkalaskumahdollisuudet olivat myös mielessä, samoin matkailu ottaen huomioon linnan tuleva käyttö.

 

Kuvassa A. Th. Böök lapsineen noin 1903-1904. Kuvaan EI OLE liitetty paikkatietoa, mutta olisi täysin
loogista olettaa paikaksi hänelle jo kaupungin puistovaliokunnan puuhamiehenä rakas Kaupunginpuisto.
Kuvan lapsista uskotaan kelkassa istuvan Viola Böök ja kuvassa vasemmalla olevan Kerttu Böök.
Kuva: Finna/ Lahden museot

 

Kaupunginhallitus oli myötämielinen hankkeelle. Jälleen kerran suuret maailmanpoliittiset tapahtumat sytyttivät maailman tuleen. Toisen maailmansodan jälkeen ajat olivat toiset. Näkötorni kaupunginpuistoon oli jäävä haaveeksi. Myös puiston maineikas ravintola oli aikanaan tuhoutuva.

 

 * * *

 

Lähteet:

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Laitila. Puistojen kaupunki. Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria

Maatalous. Nro 18 Marrask. 10. 1911. Nestor Maximilian Bremerin muistokirjoitus

Hämeen Sanomat 11.11.1937

 

 

Pyövelinmäki 1.1.2021

 

Kaupunginpuisto-Parkki-Pyövelinmäki- Bödelsbacken

Tovi aikojen välissä. Vuoden ensimmäisen aamun tunnit ovat vasta valkenemassa. Yöllä satanut lumi on valkaissut maiseman, joka hiljalleen astuu esille hiipuvasta pimeydestä. Hiljaiset aamuhetket houkuttelevat kameran kanssa tavoittelemaan talvisia hetkiä. 

 

Pimeys ja hämärä vielä painivat puiston
pohjoislaidalla.

Ei kestä kauan ennen kuin tavoitan tutun polun puiston metsäiseltä pohjoislaidalta. Sitä kautta pääsee oitis sukeltamaan kuin jonnekin kauas, vaikkei vilkas kaupungin katu suinkaan ole kaukana. Se on kerta toisensa jälkeen mieltä rauhoittava ja osin hämmentäväkin kokemus. Kenkien ja käpälienjäljet kertovat ihmisten ja koiriensa toki löytäneen paikan. Nytkin vuoden ensimmäisten hämärien aamuhetkien yhä viipyillessä näreikössä, jostain taka-alalta erottuu ulkoiluttajien vaimeita ääniä kadoten kuitenkin pikaisesti. Sitten saan osakseni närkästyneen närhen kommentit koinsa häiritsemisestä. Toisin kuin tuonnempana omaa elämäänsä touhuttelevat harakat ja varikset tuo hirvittävällä äänellä raskautettu lintu piilottelee oksiston keskellä ja vain putoileva lumi paljastaa sen.

Seuraan yksittäisen kulkijan jättämiä jälkiä kohti kenttää laululavan edessä. Tässä on ihan oma tunnelmansa aivan kuin mennyt vuosi yhä tarraisi jotenkin vastasyntyneen helmoihin tietäen joutuvansa kuitenkin päästämään irti. Samalla kaikki juuri koittaneen vuoden päivät ovat käytännössä yhä edessä. Sumuinen aamu on liki taianomainen ja niin leppeä kuin keskitalvella vain voi olla. Tuulenhenkäyskään ei liiku. Toisinaan kantautuu joen toiselta puolelta kaukaisena jyrinänä lumiauran ääni paljastaen, että ihmiset ovat tänäänkin toimessa. Juna tai kaksi kolistelee rautasiltansa ylitse. 

 

Puistokomitean paviljonki talvisessa asussaan.

Saavun Puistokomitean paviljonkiin, jonka takana laskeutuvat penkereet kohti rantareittiä. Vanaja on saanut hentoisen jääpeitteen. Varikonniemi on lähes kätkeytynyt sumuun ja vetäytyy hetki hetkeltä tiivimmin utunsa kätköihin. Katselen puiston jyrkkää etelärinnettä ja pohdin, millainen se onkaan ollut 1700-luvulla, jolloin arvon kaupunkilaisilla oli noilla paikkeilla niittymaita tai pappila Vanhankaupunginlahden perukassa. Jossain lähettyvillä Ojoisten hakamaalle pystytettiin myös aikanaan maaherra Stichaeuksen lahjoituksella köyhäintalo, josta sittemmin muistelisin käydyn pitkällistä kiistaa. Tällainen utuisen ajaton aamu meille siis on suotu ihmisten jälleen opetellessa kirjaamaan uuden vuosiluvun. Tämä vaikuttaa oivalliselta ajankohdalta mietiskellä menneitä.

 

Paviljongista kelpaa tähystää linnan ohitse kohti kaupunkia.

 

Vasemmalla näkymä Puistokomitean puutarhan ylitse alas Vanajalle. Oikealla polku kohti
Tampereentietä. Tämä on kesäisin tunnelmallinen ja rauhallinen kolkka pysähtyä suojaan
hälyiseltä kadulta ja vilvoittelemaan puiden varjoon.

Paviljongin nurkalta lähtee vuosien varrella tutuksi tullut polku kohti Tampereentietä. Sitä reunustaa muutama täkäläiseksi vanha tammi ja jokunen puupenkki. Ne ovat mainioita paikkoja levähtää kuumina suvipäivinä. Lumi on pehmentänyt rinteen piirteet ja muovannut puiden muotoja hiukan uuteen uskoon. Tässäkin kohtaa on lähes uskomatonta, kuinka lähellä yksi kaupungn vilkkaimmista kaduista onkaan. Jonkin kerran olen ajatellut, kuinka Eino Leino ja Larin-Kyösti ovat aikanaan varmasti näiltä seutuvilta tähyilleet kohti kaupunkia. Siitä ovat käyskennelleet herrat ja rouvat Puistoravintolaan elleivät sitten ole laskeneet Pyövelinniemessä suoraan laituriin noustakseen mäkeä huvipaikkaan.

 

Vasemmalla yksityiskohta talvisesta puistosta eli ontoksi kovertunut kanto on saanut lumikääreen. Oikealla
puolestaan entisen Puistoravintolan sija hiukan epätavallisemmasta suunnasta. Yleensä lähestyn sitä etelästä.
Sille ei vain voi mitään, että tuossa parkkipaikan tienoilla kahden vanhan tammen vieressä tahtoisi nähdä sen
Puistoravintolan, jonka hämeenlinnalaiset antoivat ensin rappeutua ja sitten  purkivat.

Ainakin hetken vuoden ensimmäisinä tunteina puisto saa tarjota liki satumaisia, lumisia näkyjä.

Alhaalla Pyövelinniemen rannassa lumi ja jää tarjoavat kuvioitaan, joita ei nykyisin täällä edes talvella usein
tai ainakaan kauan pääse ihailemaan.

Sitten onkin jo aika laskeutua alas rantaan paluumatkaa varten. Käyn vielä ihailemassa jään ja lumen rantaan luomia kuvioita. Katsellessani rantareitin polkua tuumin, millaista väkeä siinäkin vuosien kuluessa on talsinut. Viime syksynä vastaan asteli kymmenkunta vanhoihin asuihin sonnustautunutta kulkijaa täysin yllättäen mutkan takaa. Sellainen oli sävähdyttävä kokemus, koska yleensä täällä aikaa viettäessani aatokseni ovat 1700- ja 1800-luvussa, usein muistellen Puistoravintolasta lukemiani asioita.

Lähtiessäni palaamaan kotiin päätän vielä kiertää Hakalanniemen kautta. Siellä muistuu aina mieleen Hakalan torppa ja reitillä sinne ammoinen Vanajan ylittänyt silta, jonka seutuvilla rymistelevät nykyään junat jatkaen ikivanhaa kulkijoiden perinnettä. Näin vähin erin olen valmis ottamaan vastaan tämänkin alkaneen vuoden. Taakse jää usvan keskelle puisto kuin omaan välitilaansa vuosien välissä.

 

Vielä silmäys joen ylitse idän usvaan. Jos jättää mielestään vastarannalle vedetyt kiskot ja talon, voisi
vaikka unohtaa vuosisadan ja miettiä, mitä salomailla joen toisella puolella saattaakaan odottaa.
Ketä sieltä voisi ikiaikaista maantietä saapuakaan ja pienen hyppäyksen ylävirtaa, aivan joenmutkan
takana sillan ylittäen karauttaa paikalle?

 

 

 

Riemun ja surun paikka

Vaikka jäljellä tyhjä aukko, Puistoravintolan sija yhä aistittavissa

Viime vuosina Hämeenlinnan Kaupunginpuiston ilmettä on etenkin sen etelärinteellä kohennettu huomattavasti. Kasvillisuutta karsittaessa avartuneen näkymän lisäksi ovat tulleet entistä paremmin esille myös menneinä aikoina puiston kupeelle tehdyt rakennelmat. Mutkittelevat polut ja portaiden pätkät saavat mielikuvituksen sopivasti leikittelemään ajatuksella niiden menneisyyden varjojen, etten sanoisi haamujen kanssa, jotka ovat vuosikymmenten saatossa taivaltaneet nauttien näkymistä. Yksi erityinen paikka on 1960-luvulla puretun Puistoravintolan puutarha.

Puistoravintola kuvattuna viimeistään 1902 eli aikana ennen kuin kaupungin Anniskeluyhtiö ryhtyi vuonna
1910 hoitamaan sitä raittiusravintolana.Varsinkin etualalla vasemmalla olevan puun muotoja voi yhä
havaita paikalla kasvamassa.
Kuva Hämeenlinnan  Lydia / Hämeenlinnan kaupunginarkisto

Ensimmäisen kerran näin valokuvan mainitusta ravintolasta oletettavasti joskus 1980-1990 -lukujen taitteessa, jolloin paikalla oli pienen puupylvään nokassa opastaulu. Valokuvassa istui silinteripäinen herrasmies huvilamaisen rakennuksen seinustalla. Sittemmin olen saanut lukea kaupungin myöntäneen vuonna 1860 luvan Lääninarkkitehti C. A. Edelfeltin suunnittelemalle sveitsiläistyylisen puistoravintolalle. Hankkeessa oli mukana sellaisia aikansa napamiehiä kuin kauppias Bogdanoff ja tohtori Gust. Sucksdorff. Ravintola valmistui jo kesäksi 1861. Sen läheisyyteen valmistui myös keilarata. Ensimmäisenä ravintoloitsijana toimi A. Nordin, joka toimi jo Pinella-puistossa vastaavassa tehtävässä. Halukkaille tuli tarjota teetä ja kahvia vehnäleivän kera ynnä ruoka-annoksia – ryypyn kera tai ilman. Vuonna 1869 siirrettiin kaupungin omistukseen. Ravintolaa ryhdyttiin vuokraamaan puistoyhtiön tapaan. Hetken 1880-luvulla ravintolaa hoiti myös Gustaf Larsson, kirjailija Larin-Kyöstin isä. Vuodesta 1910 lähtien kaupungin Anniskeluyhtiö hoiti Puistoravintolaa raittiusravintolana.

Kun Hämeenlinnassa järjestettiin 1911 monipäiväiset laulujuhlat, julkaistiin paikkakunnan liike-elämää
esitellyt opas 10000 kappaleen painoksena ja jaettiin ilmaiseksi. Kirjassa kerrottiin myös Parkissa
sijaitsevasta ravintolasta. Vaikutelma tässä kuvassa on jollain lailla avarampi kuin aiemmassa.
Kuva Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet. 1911 / Hämeenlinnan Lydia /
Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Yhä kiemurtelee polku kivilaiturilta kohti
Puistoravintolan paikkaa. Askelmat ovat nyt
osana maisemaa kuin unohtuneet jalanjäljet.

Nykypäivän kaupunkilainen ei saata järin helposti tulla rantareittiä askeltaessaan ajatelleeksi, ettei pääsy puistoon ollut niin vaivattoman tuntuista kuin nykyään. Maantie Hattulan suuntaan sivusi kasarmialuetta, jonka läheisyys aiheutti toisinaan kehnokuntoisen tien ohella omia esteitään, niin kun olen aiemmassa kirjoituksessani maininnutkin [Stoi, huusi vartiosotilas]. K.O.Lindeqvist kertookin Hämeenlinnan kaupungin historiassaan, että 1864 päätettiin kaupungin puolesta rakentaa puiston reunalle ”maihinnoususilta”. Pyövelinniemen mutkan kivilaiturin kiviportailla on siis ollut aivan vissi käyttötarve.

Aina ei toki voinut käyttää vesitietä kuljettaessa kaupungista puistoon. Niinpä olennaista osaa menneen ajan maisemassa edustivat vuokra-ajurit vaunuineen. Siitä sai Hämäläinen aiheen kirjoittaa kesäkuun kuudentena 1879 seuraavasti:

”Ajurien taksa. Wuosi taikka pari sitten otti kaupungin Magistrati ylentääksensä palkka-ajurien taksaa. Niinpä esim. määrättiin matkasta parkkiin 75 penniä ja sieltä kaupunkiin yhtä paljon. Kello kymmenestä ehtoolla alkaa sen taksan mukaan yö ja silloin maksetaan kahdenkertaisesti, se on 1 markka 50 penniä parkkiin ja yhtä paljon sieltä takaisin. Seuraus on se, että paljoa wähemmän ajetaan kuin ennen. Ajurit eiwät siitä suinkaan hyödy. Päin wastoin olisi heille parempi, että taksa alennettaisiin, niin jaksaisiwat ihmiset kustantaa itsellensä hewosen parkkiin, sen siaan kuin useat sinne nyt käwelewät ja sieltä takaisinkin. Toinen seikka on se ja sangen huomattawa, että kaikki muut taksat owat alentuneet. Eiköhän siis olisi soweliasta, että ajurienkin taksa alennettaisiin, kumminkin entiseen määräänsä.

Siitä hyötyisi yhtä paljon ajurit kuin yleisökin, wieläpä herra Larssonkin. Ja eiköhän sopisi näin suwis aikana alkaa yötä wasta kello yhdestätoista. Silloinhan ennen mailmassakin pranwahdit alkoiwat huutaa:

Klockan är elfwa silaakee j. n. e.

Waikka he talwella huusiwat:

Klockan är tie silaakeen! j. n. e.”

Näkymä Parkin etelärinteellä on ollut vuosien 1900-09 tienoilla lähes huikaisevan avara. Voi vain kuvitella
sielunsa silmin, niitä lyhtyjen, bengaalisiksi tuliksi kutsuttujen käsisoihtujen ja ilotulituksen luomaa
tunnelmaa syyskesän hämärtäessä taivaan Vanhankaupungin lahden yllä. Itse kaupungista ei ole suinkaan
kajastanut sellaista valomerta kuin nykyään.
Kuva Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Puistoravintolan pihaan nousseiden portaiden yläpäästä
levittäytyvä näköala on yhä sangen tukkoinen. Paikka
kätkeytyy yhä metsän keskelle.

Nyt tahtoisin keskittyä 1800-luvun lopun haamuihin, jotka ovat palanneet mieleeni joka kerta paikan ohitse kuljettuani. Kirjailija Larin-Kyösti on kuvaillut elävästi muistikuviaan lapsuutensa Parkista. Sijaitsihan hänen synnyinkotinsakin puiston laidalla. Hänen isänsä piti joinain vuosina Parkin legendaarista Puistoravintolaa. Elävänä mieleen nousee hänen kuvauksensa juhannuskokon tulista Vanajalta, orkesterien soitannosta, keilapallojen paukkeesta, veneistä puiston lahdella, hienoista herroista ja rouvista ”Puiston verannalla”. Nuori Karl Gustaf Larsson oli äitinsä kertoman mukaan polvenkorkuisena matkinut kapelimestarin eleitä. Nurkkapianon ääressä hänen isänsä oli opettanut Bellmania.

Harvennushakkuiden ansiosta voimme saada jonkinlaisen aavistuksen, millainen tunnelma Puistoravintolassa on ollut syyskesäisin paperilyhtyjen ja soihtujen syttyessä, ilotulituksen räiskyessä, vahtimestarien hääriessä asiakkaiden keskuudessa. Hämeenlinnan puistoja esittelevässä teoksessa on jokunen valokuva historiallisen museon kokoelmista. Erityisesti mieleeni on jäänyt kaksi kuvaa vapun vietosta Puistoravintolassa. Niistä ensimmäisessä terassin pöytien ääressä vuonna 1910 nauttii väki virvokkeita, toisessa vuodelta 1904 on näkymä asiakkaiasta ravintolan puutarhassa. Silmä alkaa etsiä paikalla nykyään yhä kasvavista puista samoja muotoja kuin kuvasta.

Vaikka Gustaf Larssonilla oli käytössään myös Hämeenlinnan Seurahuone, häntä on kuvattu menestyksen kannalta liiaksi taiteilijaluonteeksi, joka suunnitteli teatterin perustamista ja lauloi tenoria yritellen jopa runoja. Sitä pohdiskellessa pyrkii tavan takaa mieleen jotenkin elokuvamaisia – toki täysin kuvitteellisia – kuvajaisia musisoinnista hohtavasti valaistussa ympäristössä Vanajaveden partaalla. Musiikin ja ilonpidon taustalla oli kuitenkin oma synkeä varjonsa. Liiketoimet ajautuivat umpikujaan kumppaneiden käyttäessä ukko Larssonia hyväkseen ja huijatessa suuria rahasummia. Tekikö ravintoloitsija Larsson lopullisen päätöksensä itsemurhasta juuri Parkissa, Seurahuoneella vai kodissaan nykyisen vapaakirkon tontin paikalla?

Kevät 1877 oli jälleen yksi kilpailutus. Hämäläinen

Kesäinen ravintolointi puistossa kilpailutettiin säännöllisesti huutokaupalla, mikä tietenkin vaikutti liiketoiminnan suunnitteluun. Elämä näytti nurjat puolensa myös varkaiden löytäessä tiensä Parkkiin. Niinpä Gustaf Larsson ilmoittikin lokakuussa 1882 sanomalehti Hämäläisessä kolmihaaraisen lamppukruunun varastetuksi ja lupasi löytöpalkkion. 4.6.1879 kirjoitti Hämäläinen syystäkin tuohtuneena:”Kaupungin parkissa on taas harjoitettu wallattomuutta. Puita on taiteltu, seiniä tahrattu, penkkiä rikottu. Kumma kun ei tuonlaisesta raakuudesta kerrankaan ymmärretä lakata”. Ilkivalta ei siis valitettavasti ole ainoastaan viime vuosikymmenien riivajainen.

Lyhyt uutinen Hämäläisessä raottaa verhoa jo
unohtuneen murhenäytelmän edestä.

Ristiriita ilon ja virkistyksen sekä masennuksen ja itsetuhon välillä on kuitenkin väreillyt kadonneessa Puistoravintolassa. Gustaf päätti oman käden kautta päivänsä 1884. Pari vuotta myöhemmin paikalla liikkui normaalikoulun laulunopettaja Hahl. Lokakuun 1886 alussa Hämeen Sanomissa hänen kerrottiin jättäneen virkansa ja kadonneen jäljettömiin. Sitä ennen hänet oli viimeisen kerran nähty Puistoravintolassa laulamassa kuulijoiden mukaan tavattoman kauniisti. Hänen huhuttiin joko lähteneen ulkomaille ja liittyneen Turussa ulkomaiseen lauluseurueeseen. Seuraavana keväänä järkytti kaupunkia kuitenkin tieto siitä, että Hahlin ruumis oli löydetty vedestä rautatiesillan läheisyydestä 9 naulaa kiviä taskussa. Miesparan uskottiin hypänneen alas sillalta. Hänen ei kerrottu olleen juovuksissa, mutta iloisen seuramiehen elämä oli ajanut pahoihin velkoihin. Mielikuvitus heittää näin aikoja myöhemmin kysymyksen mahdollisesta rikoksesta eli toisen osapuolen osuudesta tapahtumiin. Lehtijutun perusteella moista ei ilmeisesti edes epäilty. Kivet takin taskussa olivat ainakin varmistaneet ruumiin säilymisen hyvän aikaa vedenpinnan alla. Olen kertonut tapauksesta aiemmin kirjoittaessani rautatiesillasta [Silta ja salmi].

Sammaloituneet portaat nousevat maisemassa. Vanhat
puut seisovat kuin vahtisotilaat muistutuksena
paikan jo unohtuneesta tehtävästä ja kauan sitten
vaienneista illanviettojen äänistä.

Kun nykyään seisoo tuolla mäellä ja tähyilee puiden lomasta kohti Vanajavettä ja Niementaustanmäkeä ylitse Vanhankaupunginlahden, kaipailee sellaista vanhanajan rytmiä, jossa kuljettavat etäisyydet olivat paremmin ihmisen mittaisia. Melkein sitä kadehtii maailmaa, jossa lähes kaikki tarvittava tehtiin lähellä ja parin kolmen kilometrin matka kesäiseen puistoon riitti elämykseksi tai junamatka Helsingistä Hämeenlinnan ympäristön luonnon helmaan oli kaukomaiden lomien sijaan tarpeeksi oman elämänkokemuksensa kohottamiseksi. Jotain perin kuvaavaa on siinä, että entisen Puistoravintolan paikalla sijaitsee nyt päällystetty parkkipaikka kuin hitaasti arpeutuva reikä maisemassa. Nyt paikalle pysähtyvät toisinaan ihmiset, joille satojen kilometrien taivalten taittaminen peltilaatikoissaan ei ole enää matka eikä mikään heidän tavoitellessaan yhä uusia kokemuksia entistä merkillisimmin apuvälinein. Mikäli malttaa seisahtua kuuntelemaan tuulen huminaa ja veden tippumista syksyisiltä oksilta, saattaa silti pohtia, millaista olisi päästä jollain keinoin tarkailemaan puiston kadonnutta elämää.

Tyhjää täynnä. Säilytettynä Puistoravintola olisi ollut olennainen osa puiston sielua ihmisten virkistys-
alueena.Nyt maisemassa ammottaa reikä.

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet. 1911 s105

Hämeen Sanomat 1.10.1886; 27.5.1887

Hämäläinen 19.4.1877; 4.6.1879; 25.10.1882; 28.5.1887

K.O.Lindeqvist.Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75

Laitila. Puistojen kaupunki.Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria.

Larin-Kyöstin Hämeenlinna. Toim. Reima T. A. Luoto

Viimeinkin laulujuhlat

Vuonna 1911 saatiin nauttia kahden vuoden tiiviin valmistelutyön tuloksista. Hämeenlinna – Hämeen pääkaupunki - oli muutaman kesäisen päivän ajan Suomen kulttuurielämän kiistaton keskus, jonne oli saapunut myös vieraita ulkomailta. Eri puolilla kaupunkia esiintyi niin laulajia, soittajia, tanssijoita kuin Kansallisteatterin näyttelijöitäkin. Upouudella urheilukentällä kisailtiin niin tansseissa, leikeissä kuin tuimissa yleisurheilukamppailuissakin. Kiistatta voimme arvailla, kuinka merkittävästi nuo päivät kietoutuivat aikalaisten elämäntarinoihin.

Hämeenlinnan Lydiasta voi hakea katsottavaksi vuonna 1912 julkaistun kartan Hämeenlinnasta. Sen avulla tekstissä mainitut paikat hahmottuvat tarvittaessa muistikuvia paremmin mieleen. 

Panoraamakuva torilta laulujuhlien aikaan kesä–heinäkuun vaihteessa vuonna 1911. Kaupungissa vietettiin
todella kulttuurillista kesää, josta jäi merkittäviä muistoja aikalaisten elämäntarinoihin.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Ainakin yhden aikansa kuuluisan hämeenlinnalaissyntyisen henkilön tiedän käyneen juhlilla. Latvialaisen upseerin Kristjanis Berkiksen kanssa vuonna 1909 avioitunut Hilma Lehtonen on ikuistettu Jukka Rislakin muistelmateoksessa olevaan kuvaan, jonka kerrotaan olevan mainittujen laulujuhlien ajalta. Karun monivivahteisen elämän viettäneet Berkikset päätyivät muun muassa sittemmin edustamaan Latviaa Britannian Yrjö VI:n [1936-1952] kruunajaisissa. Elämä yhteiskunnan huipulla särkyi neuvostomiehitykseen ja vankileireille. Hilma itse selvisi takaisin Suomeen 1959 ja kuoli 1961 Vuorentakana.

Jo päivää ennen varsinaisia juhlia aloitettiin Suomalaisella Yhteiskoululla Kolmas kansanvalistuskokous. Myös Suomen kirjastoseuran ihmiset ystävineen kokoontuivat samana päivänä tuolle koululle. Elettiinhän kiihkeätä valistustoiminnan aikaa, jolloin esiteltiin sekä valistusjärjestöjen yhteistoimikunnan että kansalaisopistojen johtokunnan saavutuksia. Tahdottiin seurata kehitystä kansalaisopinnoissa ja kirjastoasioissa. Keskusteltiin myös yhteistoiminnasta amerikansuomalaisten kanssa ynnä valistusjärjestöjen ja Suomalaisuuden Liiton toimintojen yhdistämisestä ynnä muusta.

Larin-Kyöstin yli kymmensivuinen  juhlaruno esitettiin laulujuhlien yhteydessä Kaupunginpuistossa
lauantaina 1.7.1911. Siinä Uneksija lähtee etsimään kylläisten kaupunkien valhekunnian soraäänien
seasta kohti salomaita etsimään elämän säveltä.

Kuten jo aiemmista kirjoituksista on ilmennyt, oli kaupunkimme ilmeeseen tahdottu kiinnittää erityistä huomiota. Kuukausien ajan talonomistajia oli patisteltu siistimään seiniään ja aitojaan. Rautatie oli tuolloin pääasiallinen ja tärkein reitti saapua kaukomailta kaupunkiin. Siksipä asemalta saavuttaessa tulijaa odotti koristeltu kuja erilaisin vaakunoin merkitylle kunniaportille. Katajaköynnösten kerrottiin nostattavan mielialaa. Kuljettaessa Raastuvankatua saavuttiin Isolle torille, missä saattoi havaita monilla tahoilla niinikään köynnöksin ja koivuin koristeltuja rakennuksia. Nähtävillä oli myös sinivalkoisia rusetteja. Tässä yhteydessä täytyy nykypäivän lukijaa muistuttaa siitä lehvistökatoksesta, jonka tuon ajan puut kesäisin muodostivat matalien puutalojen kattojen ylle. Näky on ollut varmasti erittäin vehreä. Suomalaisen yhteiskoulun kohdalla Kuivansillan pielessä oli samanlainen kunniaportti kuin lääninsairaalan kohdalla rautatieasemalta saavuttaessa. Urheilukenttä oli sekin koristeltu köynnöksin ja erityisin ”winippeli”-lipuin.

Järjestäjien haikailema varsinainen juhlaliputus ei aikakauden ”yleisistä syistä” ilmeisesti kuitenkaan ollut suureksi mielipahaksi toteutunut. Sanomalehdessäkin lohduttauduttiin toteamalla, että ”me emme laula lipuin, waan täysin rinnoin ja isänmaallisin mielin, tietäen hyvin, että tuommoiset rajoitukset, kuin liputusjutusta tehtiin, eiwät särje ehjää laulutunnelmaa”. Löytyi kaupungista sentään yksi jääräpää vetämään ”Waltakunnan lipun” salkoon. Hämettären mukaan senaattori Kairamon talon katolla se nimittäin liehui.

Juhlille saapuneista vieraista saivat luonnolliseti erityisen huomion virolaiset. ”He tuowat meille wiestin kansalta, jonka elämä näyttää, kuinka waikeisiin oloihin pieni kansa wieraan sorron alla woi joutua, mutta joka samalla todistaa, kuinka paljon kestää kansa, joka tahtoo elää.” Kielen, tuon samalla kertaa sekä niin tutun että vieraan koettiin estävän sydämen syvimpien tuntojen jakamista. Silti oli tahtoa kätellä lämpimästi ja toivottaa tervetulleeksi. Virolaisen ”pikku satakieleksi” kutsutun laulajattaren Paula Brehmin konserttia perjantaina 30.6. odotettiin erityisellä mielenkiinnolla. Olihan odotettavissa virolaista sävelrikkautta, suruun sortunutta syvää alakuloisuutta, joka seuraavassa hetkessä täyttyi raikkaasti pulppuavasta ilosta vapaana kahleista niin kuin toimittaja kuvaili. Ohessa tunnelmaa antamaan vironkielinen arkistonäyte ohjelmasta, jossa esitellään kolme laulajatarta: Aino Tamm, Paula Brehm, Mathilde Lüdig-Sinkel. (Brehm esitellään kohdassa 32:48, laulunäyte kohdassa 34:56)

Juhlien aikana oli käytössä ylimääräisiä junavuoroja Riihimäeltä Hämeenlinnaan. Höyrylaivat Kangasala, Pälkäne, Luopioinen I, Luopioinen II, Mallaswesi I, Mallaswesi II, Urho ja moottorivene Nopea kulkivat Puiston ja Karlbergin välillä. Kangasalaa ja Pälkänettä lukuunottamatta ne kulkivat aamusta iltaan. Nuo kaksi tekivät matkan vain normaalien kulkuvuorojensa väliaikoina. Pienempiä huviretkiä varten olivat käytettävissä höyrylaivat Urho, Luopioinen II ja Pälkäne sunnuntaina [2.7.] klo 9 ja 11 a.p. sekä klo 1 päivällä. Matkoihin kuului käynti Hattulan selällä. Ulkomaalaisille oli tiedossa vielä maanantaina klo 10 a.p. Huviretki Rusteeseen Kangasalalla, Mallasvedellä lotjineen, Urholla ja Luopioinen I:lla. Lisäksi kehotettiin yleisesti moottorien omistajia ja yksityisiä soutajia välittämään liikennettä Puiston ja Karlbergin välillä.

Juhlatapahtumien kaksi ensimmäistä
päivää.
NAPSAUTA HIIRELLÄ ISOMMAKSI

Ensimmäinen juhlapäivä – torstai 29.6. - valkeni pilvisenä navakan tuulen puhaltaessa etelästä. Sateenuhka ei ollut vielä päällimmäisenä, vaikka päivän mittaan vettäkin vihmoi. Moisen ei annettu häiritä päivän ohjelmaa juhlaväen määrän alati kasvaessa. Laaditun ohjelman mukaan aamuyhdeksältä harjoitteli orkesteri lyseolla ja Kansanvalistuskokousta jatkettiin Suomalaisella Yhteiskoululla. Tuntia myöhemmin olivat vuorossa moninaisten vaiheiden jälkeen valmistuneen urheilukentän vihkiäiset ja ensimmäiset kilpailut eli satasen juoksu, kuulantyöntö ja seiväshyppy. Iltapäivällä yhdeltä pidettiin lyseolla Haydnin Luomisen yhteisharjoitus. Samaan aikaan käynnistyivät urheilukentällä Leikki- ja kansantanssikilpailut. Tuolloin pidettiin myös Kansanvalistusseuran juhlakokous. Iltapäivän ehdittyä kolmeen vieraat saattoivat siirtyä Raatihuoneelle seuraamaan Ilmajoen torvisoittokunnan konserttia elleivät jääneet urheilukentälle katsomaan yleisiä, ohjattuja leikkejä. Tuntia myöhemmin konsertoi Eino Rautavaara lyseon juhlasalissa. Iltapäivän ja alkuillan aikana konsertit vuorottelivat lyseolla ja Raatihuoneella. Esiintyjinä olivat vielä Alma Silventoinen, Gerda Lind, Suomen laulu, Dagmar Parmaa. Laulunopettajatkin kokoustivat puoli yhdeksältä illalla Raatihuoneen juhlasalissa. Ohjelma päättyi iltayhdeksältä [puiston] juhlakentällä Kansallisteatterin jäsenten juhlanäytäntöön Tuulten pyörteessä.

Ensimmäisen juhlapäivän ohjelmaa tarkasteltaessa huomio kiinnittyy Hämetärtä selattuani etenkin lehden etukäteen Suomen parhaaksi sekakuoroksi nimittämään Suomen lauluun. Jo 27.6. sanomalehti kertoi erikseen kuoron kahdesta juhlilla pidettävästä konsertista. Torstain konsertin etukäteistietojen mukaan se jakaantui kolmeen eri osaan. Niistä ensimmäisessä oli määrä kuulla klassisia kappaleita: Guiseppe Corsin Adoramuste 17:nneltä vuosisadalta, kolme kuorolaulua (yksi naiskuorolle) kuoronjohtaja H. Klemettin sovituksina. Toisessa osassa seurasivat tuon ajan klassillisten säveltäjien teokset (kuten Bruckner, Grieg ja Bateson). Kolmas osa omistettiin kotimaisille teoksille. Palmgrenin Takamailla ja Madetojan Kukka haudalla mainittiin sekakuorolaulun helminä. Toivo Kuulan Auringon noustessa ja Siell´on kauan jo kukkineet omenapuut kuvattiin suomalaisen laulun ehkä kahdeksi kauneimmaksi kukaksi. Sanomalehden mukaan niillä sopi päättää arvokas ohjelma.

Toisen juhlapäivän ohjelma
NAPSAUTA HIIRELLÄ
ISOMMAKSI

Juhlien näin käynnistyttyä pidettiin mielessä myös vieraiden etu ja turvallisuus niin kuin Hämetär totesi. Se kiitteli kaupungin viranomaisten tapaa huolehtia näistä asioista. Maistraatti oli ryhtynyt tiukkoihin toimiin estääkseen vuokrien kiskonnan asettamalla määräyksen huoneiden hintojen pysyttämiseksi käypäisinä, kohtuullisina. Hinnastot oli naulattu hotellien eteisiin yleisön nähtäviksi. Palomestari oli ruiskumestarin kera tarkastanut vieraita majoittaneiden osoitteiden palokaluston.

Hämeenlinnan kaupungin ja ympäristön kartta oli kuulemma myös viimeinkin saatu kirjakauppoihin. Hämeenlinnan kaupunginkirjaston ylläpitämän Hämeen Lydian sivuiltakin on löydettävissä julkaisu Hämeenlinnan Liike-elämä ja liikkeet, jota Joenhiisi käsitteli joulun aikaan parisen vuotta sitten. Tuo paikallisen liike-elämän opas ilmestyi laulujuhlien yhteydessä 10 000 kappaleen painoksena ja sitä jaettiin ilmaiseksi.

Oheistan tekstini yhteyteen sanomalehdessä julkistetun juhlaohjelman eri päiville. Ne voi suurentaa napsauttamalla linkkejä kuvien alla. Jokin tapahtuma on kuitenkin syytä nostaa vielä esille. Pääsääntöisesti kirjoituksia seuratessa saa sellaisen käsityksen, että sade vaivasi ajoittain kiivaastikin tapahtumia. Toki tahtoisi muodostaa mieleensä mielikuvan aurinkoisista entisajan kesäpäivistä.

Kolmannen päivän ohjelma
NAPSAUTA HIIRELLÄ
ISOMMAKSI

Perjantaina vietettiin juhlien varsinaisia avajaisia. Päivä oli alkanut kello seitsemän torvisoitolla toripuistossa ja yhteisvoimisteluharjoituksilla urheilukentällä. Torvisoiton säestyksellä väki kokoontui isolle torille, josta juhlakulkue lähti kahdeksalta kohti Kaupunginpuistoa. Se kulki Läntistä Linnankatua, Koulukatua ja Linnan tietä juhlakentälle. Siellä olivat yhdeksältä vuorossa viralliset avajaiset tervehdyspuheineen ja laulukilpailuineen. Monipuolinen päiväohjelma eri puolilla kaupunkia huipentui illalla juhlakonserttiin juhlakentällä.

Mainittuun konserttiin arvioitiin kokoontuneen noin 8000 ihmistä. Orkesteriin kuului viitisenkymmentä miestä. Suurimmalta osin tilapäistä kokoonpanoa arvioitiin onnistuneeksi ja sen soittoa sopusuhtaisen hyväksi, yhteissoittoa tasaiseksi ja varmaksi. Sinänsä lopputulosta ei pidetty ihmeellisenä, sillä johtihan orkesteria itse Rob. Kajanus, jolta oli totuttu saamaan ihmeitä. Tarjolla oli kotimaisten säveltäjien parasta tuotantoa. Alkuosa koostui Sibeliuksen värikkäästä musiikista. Mukana oli Kajanuksen kansanlaulusikermä, Palmgrenin valssi Op Tuhkimo ja Kuulan eteläpohjalaistyylinen Kansanlaulu. Konsertin päätti Porilaisten marssi, joka oli yleisön vaatimuksesta toistettava. Itse olosuhteet ulkoilmakonsertissa saivat kuitenkin arvostelua, koska tietyt kohdat esityksistä häipyivät kuulumattomiin. Lisäksi yleisön levoton hälinä ”esti ottamasta asiaa wakawalta kannalta”.

Viimeisen juhlapäivän ohjelma
NAPSAUTA HIIRELLÄ ISOMMAKSI

Jonkinlaista nykypäivän kesäteatteritunnelmaa saivat juhlavieraat ilmeisesti kokea Kansallisteatterin jäsenten esittäessä perjantaina Kaupunginpuiston juhlakentällä Nummisuutareita. Kyseessä oli teatterin toinen juhlanäytäntö, joka sanomalehden mukaan soveltui olosuhteisiin paremmin kuin seurueen aiempi Tuulten pyörteissä. Aleksis Kiven henkilöiden touhut juhlalavan vieressä vaikuttivat kirjoittajan mielestä ”varsin hauskalta”. Itse näytös sujui arvostelijan mielestä statisteja lukuunottamatta sangen onnistuneesti. Hän totesikin, kuinka näytelmän harjastukkaiset nummisuutarit olivatkin kuin viisikymmentä vuotta aiemmin eläneitä Hämeenlinnan ympäristön asukkaita. Katsojat palkitsivatkin esiintyjät suosionosoituksin.

Kolmannen juhlapäivän eli lauantain 1.7. kohokohtia eittämättä olivat, kun Haydnin Luominen ja Larin-Kyöstin monisivuinen juhlaruno Uneksijan sävel esitettiin juhlakentällä. Vaikka juhlapäivät huipentuivatkin seuraavana päivänä suureen kansanjuhlaan, joissain yhteyksissä jälkeen päin juuri lauantaita arvioitiin tapahtumien huippuhetkiksi. Näin jälkeen päin ajatellen tapahtumien runsaus hätkähdyttää ajatellen tuolloin elettyä aikaa 5000-6000 asukkaan pikkukaupungissa. Konserttien, urheilukilpailujen, näyttelyiden ja juhlapuheiden taakse on tuolloinkin kätkeytynyt majoituksen ja ruokahuollon vaativa toiminta. Toisinaan tahtoisi päästä syrjästä seuraamaan tuota aikakautensa hämeenlinnalaisen elämän huippukohtaa, joka ilman epäilystä aikaansa suhteutettuna uskoakseni on ylittänyt ponnistuksena kaikki aiemmat tai myöhemmät tapahtumat kaupungissamme.

Tarinan lähestyessä loppuaan Uneksijakin alkoi päästä elämänsä sävelen jäljille.

Sunnuntain kansanjuhlassa piti professori E.N. Setälä Hämettäreen sittemmin painetun juhlapuheensa, jonka aluksi hän muisteli kymmenvuotiaana koulukaupunki Hämeenlinnaan tekemäänsä matkaa. Hattelmalanharjulla pysähtynyt matkahevonen ja näköala Hämeenlinnaan antoivat syyn aloittaa puhe kuuluisalla sitaatilla, jonka ajatus varmasti tuolloinkin väreili lukuisten juhlavieraiden mielissä:

”Hämeenlinna, ensi kerran kun sun -

näin

Hattelmalan harjanteelta, mene ei se

mielestäin.”

* * *

Lähteet:

Hämetär ti 27.6.1911 – 4.7.1911

Rislakki. Krisjanis Berkiksen ja Hilma Lehtosen tarina. Latvian kohtalon vuodet .

Hämeen Sanomat 28.10.2005:

Berkisten elämäntarinayhdistää yhä kahta pientä kansaa toisiinsa

Laulujuhlat 1911: viimeiset ennakkotiedot

Vanhoista lehtijutuista voi aistia, kuinka pikkukaupunki sykki suuren kulttuuritapahtuman odotuksessa. Tapahtuman lähestyessä kerrottiin niin vapaista majoituspaikoista kuin houkuteltiin yhä lisää osanottajia ja vieraita.

Ilmoittautujien lista oli melkoinen. Pikkukaupungin elämä mullistui Laulu- ja urheilujuhlien ajaksi.

Valmistelut etenivät

Hämetär kertoi 15.6. Laulujuhlatoimikunnan kokouksesta. Poliisilaitoksen kanssa ei ollut päästy yhteisymmärrykseen liputusten suhteen. Herrat Idestam, Böök ja Laurela – siis kaupungin virkaherrojen terävin  kärki – valtuutettiin  tarkentamaan, mitä rajoituksia liputukseen oli tulossa. Tuohon aikaan nimittäin oli olemassa tiettyjä ”yleisvaltakunnallisia” syitä, joiden vuoksi juhlaliputukset eivät olleet mitenkään mutkattomia järjestää. Vaihtoehtona harkittiin kaupungin koristelemista köynnöksin ynnä muin vastaavin ehostein.

Juhlien aikana pidettävä laulunopettajien kokous oli saanut paikakseen raatihuoneen juhlasalin torstaiksi 29. päiväksi iltayhdeksän jälkeen eli ensimmäisen juhlapäivän ehtoolle. Larin-Kyöstin juhlaruno ”Uneksijan sävel” oli valmistunut ja jätettiin kansliatoimikunnan painatettavaksi.

Vielä tilaa. Majoitustoimikunta jakoi auliisti tietoa.

Majoitustoimikunnan mukaan kaikki yhden hengen huoneet olivat jo varattuja, mutta yhteisiä tiloja sekä useamman hengen huoneita oli yhä ainakin 4000 vieraalle. Virolaiset vieraat oli määrä majoittaa yksityisten luokse. Heidän joukossaan oli muun muassa sanomalehtimiehiä, lääkäreitä ja taiteilijoita.

Ilmoittautumisajan kuluessa oli ilmoittautunut 21 sekakuoroa eli tuolloisen ilmaisun mukaan sekakööriä, näistä 10 kilpailemaan. Mieskuoroja oli yhdeksän ja niistä kuusi kilpailemaan.  Yhden naiskuoron oli määrä kilpailla. Kymmenestä torvisoittokunnasta kahdeksan oli tulossa kilpailumielessä. Laulajia ja soittajia oli yhteensä noin tuhat.

Hämeenlinnalaisia ja heidän vieraitaan varten oli tekeillä 90 esineen musiikkinäyttely, johon muun muassa taiteilija Sulo Hurstinen tuli asettamaan pari mestariviulua.

Pääsylippujen hinnat määriteltiin seuraaviksi: yleislippu 5 mk, perjantai ja lauantaipäivän lippu 3 mk ja sunnuntain kansanjuhlaan 75 penniä. ”Luomisen” esitykseen2 mk ja orkesterin konserttiin 1 mk.

Laulujuhliamme luonnollisesti verrattiin Viron vastaaviin ja jouduttiin toki toteamaan 60 000 kansalaisen virolaisjuhlat esikuvaksi, josta jäätiin jälkeen. Silti tänne meidänkin laulu- ja urheilujuhlillemme odotettiin kymmeniä tuhansia vieraita. Musiikkiesiintyjien lisäksi mukaan oli ilmoittautunut myös voimisteluseuroja ja yksityisiä urheilijoita. Hämetär painotti koko Hämeenlinnan ottaneen osaa valmisteluihin 29.6. -2.7. pidettäviä juhlia varten. I. Launiksen suunnitteleman soittolavan rakennustyöt olivat viime metreillään. Lavan eteen valmisteltiin istumapaikkoja lähes 10 000 hengelle. Seisomaan toki mahtui lukematon määrä lisää. Suunnitteilla oli ylimääräisiä junavuoroja vieraita varten.

Oliko ohjelma liian vaativa?

Valmistelujen siis edetessä rivakasti esiintyi lehdistössä arveluja juhlien eli viralliselta nimeltään Kansanvalistusseuran yleisten laulu-, soitto- ja urheilujuhlain lauluohjelman liiallisesta vaikeudesta. Osoituksena siitä arvostelijat pitivät ilmoittautuneiden kuorojen odotuksia alhaisempaa lukumäärää. Asian johdosta haastateltiin myös säveltäjä Leewi Madetojaa.

”Onko Hämeenlinnan juhlain lauluohjelma Teidän mielestänne liian vaikea?”

” Vaikeanlainenhan se on. Paljon vaikeampi kuin viime kerralla Viipurin juhlissa. Vaikein lienee Kuulan  Auringon noustessa. Vaihtoehtoisesti sen kanssa on tosin asetettu minun säveltämäni laulu Kukka haudalla, mutta se on taas erittäin arka – Viipurin juhlassa sitävastoin oli muutamia liian helppoja lauluja.”

”Onkohan nyt asialle eduksi, että laulut ovat vaikeampia ja kuoroja vähemmän vaiko päinvastoin?”

”Riippuen siitä, katsotaanko laulujuhlain pitävän olla ensisijasta kansallisjuhlia, joissa laulajajoukon suuruus on pääasia vai tahdotaanko niitten kautta kohottaa säveltaidetta. Tähän asti ne ovat olleet etupäässä kansallisjuhlia.”

”Eiköpä kuitenkin säveltaiteen kohottaminen ole juhlain lauluohjelmassa tärkeämpi kuin kuorojen paljous.”

”Niinpä luulisi.”

Madetoja katsoi itsensä jääviksi enempää arvostelemaan juhlien ohjelmaa ja jättin sen kuorojen johtajien tehtäväksi.

Ei vain tiukkaa taide- tai urheilukilpailua

 

Juhlien ohjelmiin oli määrä kuulua myös nuorison leikkikilpailuja.Moisen taidon unohtumista lehden palstalla pelättiin, koska mukaan oli ilmoittaunut ainoastaan pari joukkuetta. Toimittaja toi julki paheksuntansa, koska ”nuorisomme on osoittaneet, aiwan anteeksiantamatonta harrastuksen puutetta kotosia, kansallisia kisoja kohtaan”. Laiminlyönti oli yhä korjattavissa pidennetyn ilmoittautumisajan ansiosta.

Pakollinen leikkiohjelma käsitti liikuntaleikeistä  nimeltä mainiten kaksi eli ”Kierto” ja ”Kilpakoppi” ja laululeikeistä ”Tyttöset pienet käy piirihin”, "Hei pikku poika”, ”Talkoopolska”, ”Tule tänne leikkiin” ja ”Keinulaulu”. Pareja täytyi olla vähintään kolme.

* * *

Lähteet:

Hämetär 15.6 – 29.6.1911

Kohti Kirstulaa

Kiviaita ja puiston metsä olivat jouluna
kääriytyneet puhtaaseen lumivaippaan Eletty
vuosiluku tuntui toisarvoiselta.

Taivas on laskeutunut hyvin matalalle. Katulyhtyjen valo näyttää liukenevan jo muutaman metrin päässä raskaina alas lankeavien lumihiutaleiden sekaan. Katu-ura jatkuu suorana kohti mäkeä. Aura on heittänyt valkean kinoksen polvenkorkuiseksi nietokseksi jalkakäytävälle. Jouluaattoyössä ovat ainoastaan yhdet jalanjäljet edessäni. Jostain sivultani kantautuneet ulkoiluseurueen äänet ovat vaimenneet ehdittyäni entisten kasarmien kohdalle. Vain muutama nelipyöräinen ajoneuvo hurisee ohitseni jättäen minut lopulta omaan hiljaisuuteeni puuskuttamaan halki hangen.

Otan aikani pysähtelen tuon tuostakin ja tähyilen ympärilleni kohti hämärää lyhtyjen takana. Jos joskus kaupungilla, tällaisena iltana räikeät valot himmenevät ja ihmisten tahti näyttää hidastuvan. Mihinpä sitä kiire vuoden kallistuessa kohti loppuaan? Sankka lumisade on ikään kuin pakottamassa verkkaiseen kulkuun ja havainnoimaan tuulta ynnä omien askelten ääniä. Siten tavoitan lopulta vanhan Parkin eli Kaupunginpuiston laidan. Sen kiviaita kyhjöttää kinosten seassa kuin pitkä, jähmettynyt käärme. Lounaiskulman kiviportaat ovat jääneet tyystin vidin alle. Koetan tarkentaa katsettani nietosten keskellä seisovaa tammea kohti. Maantien ja puistokäytävän takaa nousevat mäenharjanteet tuntuvat kuin aaltoilevan pimeyteen.

Tampereentie jatkuu edessäni puiston laitaa seuraten kohti Kurkkutien risteystä. Mainittu paikka esiintyy useammassakin piirroksessa ja korttikuvassa. Mielessäni on etenkin aikanaan museokaupasta ostamani postikorttikuva talvisesta maisemasta. Olen kovin harmitellut tungettuani kortin jonnekin piiloon. Kaupunki kuvissa- teoksesta sentään olen löytänyt vastaavan kuvan. Yli satavuotias näkymä muistuttaa häkellyttävän paljon nykypäivän asetelmaa jykevän kiviaidan porttiaukkoineen hallitessa näkymää. Maantie on pysynyt vuosisatoja lähes samoilla sijoilla. Jokunen vanha Puistonmäen tai Pikkuparkin rakennuskin on säästynyt.

Viime kuukausina olen pyrkinyt perehtymään siihen, mitä kaikkea Pyövelinmäki on ollut ennen ja jälkeen Kaupunginpuiston perustamisen 1848. Seistessä keskellä hiljaista maisemaa lumipyryn laskeutuessa harteille kokee oivallisen tilaisuuden irtautua ajasta ja koettaa sukeltautua menneeseen.

Pyövelinmäki on ollut ikimuistoisista ajoista sidoksissa vanhaan vanajalaiseen Ojoisten kylään, josta aikanaan muodostettiin ensin 1500-luvulla latokartano ja sittemmin vuokra- ja virkatalo. Puiston lounais- ja länsipuolella ovat yhtyneet maantiet niin Helsingistä, Turusta kuin Pohjanmaankin suunnalta. Nykyisen rautatiesillan suunnalta on ollut käynti joen ylitse kohti Viipuria. Ojoisten kylä sijaitsi itse asiassa melkoisen tärkeällä paikalla ennen kuin maantie nykyisen vankisiirtolan alueen halki päättyi vanhan kaupungin tulliporttiin.

Ojoinen oli sangen tuttu talonpojille kautta lähipitäjien, sillä heille tuli aikanaan päivätyövelvollisuudet karjakartanoille. Renkolaiset saivat pystyttää savipiipullisen tuvan, jonka Palmunen on arvellut olleen kartanon päärakennus. Muita tupia rakensivat kalvolalaiset ja Pälkäneen miehet. Pirtin kasasivat myös janakkalalaiset ja loppilaiset. Aitan teko oli Lehijärven miesten vastuulla. Saunanrakentajina toimivat Kulsialan eli Tyrvännön ukot. Keittiön rakensivat Janakkala ja Loppi. Sääksmäki, Janakkala, Loppi ja Vihti pystyttivät navetat, joita oli kaikkiaan kolme. Viiden hiukan kylän ulkopuolelle sijainneen riihen rakentajina olivat miehet Tammelasta, Somerolta, Vihdistä, Rengosta ja Kulsialasta. Varsinaisilla niityillä tuli sijaitsemaan myös viisi latoa, joiden pystyttämisestä huolehtivat Sääksmäen, Mäskälän eli Vanajan ja Lehijärven talonpojat.

Osa kartasta joka kuvaa Ojoisten lampuotien välistä tilusjakoa 1792. Mittaukset on tehty kuitenkin jo 1778
ja 1779. Ojoisten rakennusryhmä teiden risteyksessä. Oikealla Vanhan kaupungin pohjoispää ja pappilan
niitty. Kartta Ojoisten lampuotien välisestä tilusjaosta 1792. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto.
MML 1, 3.HMA.

Ennen kuin kolkkoa mäkeä alettiin kuvernööri Rehbinderin johdolla 1848 muokata arvostetuksi Parkiksi se oli epäilemättä ympäristöään hallitseva, liki luotaantyöntävä louhikko. Vaikka eri aikakausilla maalatut ja piirretyt taulut tulkitsevatkin maisemaa omien ihanteidensa kautta, muutos on selkeästi nähtävissä. Ennen tätä vuotta en ole tullut esittäneeksi itselleni niinkään yksinkertaista kysymystä kuin että mistä kiviaitaan ja rauniolinnaan tarvitut kivet ovat olleet peräisin. On kerrottu, että niitä rakennettaessa on käytetty hyväksi maiseman muokkaamisen yhteydessä louhittua ainesta. Toden totta, muutos on nähtävissä eri aikakaudelta peräisin olevissa kuvissa!

Vuoden 1770 pelto- ja niittykartasta ilmenee, että hämeenlinnalaisten peltomaat sijaitsivat etupäässä nykyisen Sairionrannan alueella ja Pyövelinmäen ympärillä. Niittymaat puolestaan oli jaettu etenkin Linnanpuiston seudulta ynnä Linnaniemen- ja Käyräkadun väliseltä alueelta. Myös kapea vyöhyke entisen kasarmialueen länsipuolelta näyttäisi olleen niittyinä niin kuin myös palstoja Hätilän niittyjen ja peltojen välistä Varikonniemen alueelta, lisäksi oli joitain niittyjä Sairionkadun ja Aulangontien suunnalla peltopalstojen takana.

Mainittu kartta ilmoittaa sangen tarkasti kaupunkilaisten pelto- ja niittypalstojen sijainnin, koska vuonna 1767 oli raastuvankokouksessa annettu ilmi väärinkäytöksiä palstojen jakamisessa. Ilmeisesti maaherra Boijen aloitteesta maistraatti päätyi ottamaan takaisin maata niiltä, joiden katsottiin sitä väärin perustein itselleen ottaneen. Porvari Kristian Coless ja kolme muuta valittivat kuninkaalle päätöksestä. Luonnollisesti maistraatti ei katsonut valittajien toimia hyvällä ja sai tukea myös maaherralta. Seurauksena oli kuitenkin Majesteetin kirje maaliskuulta 1770, jonka mukaan maaherran oli velvoitettava maistraatti teettämään maanmittaus kaupungin pelloista ja niityistä. Tarkasteltaessa vanhaa (Schroderuksen) karttaa huomattiin, että lukuisia täsmennyksiä muun muassa rajojen ja ojien suhteen oli tehtävä. Uusien erehdysten välttämiseksi oli merkittävä tarkasti, kenelle kukin lohko kuului. Aivan täydellinen myllerrys ei ”uusjaosta” seurannut, vaikka joitain uudelleen järjestelyjä ilmeisesti tehtiin.

Selitysten mukaan muun muassa Kristian Colessin pari peltopalstaa näyttäisi olleen sangen keskeisellä paikalla nykyisen puiston länsilaidalla Tampereentien varrella. Vuonna 1760 kaupunkiin asettuneen puutarhurin palstat lienevät olleen jo Pikkuparkin eli Puistonmäen puolella.

Yksityiskohta kartasta, joka esittää Hämeenlinnan peltoja ja niittyjä 1770. Oikealla näkyy selvästi vanhan
sillan paikka, joka on lähellä nykyistä rautatiesiltaa. Puutarhurin palstat on merkitty kirjaimella p lähellä tuuli-
myllyä.Peltokiistan yhteydessä mainitun Kristian Collessin peltoa näyttäisi olleen kuvan alareunan keski-
vaiheilla porvari Clas Thelenin (O) kaakkoispuolella. Thelen ja lähellä nykyistä puiston kivilaituria
viljellyt säämiskäntekijä Askroth olivat pöytäkirjojen mukaan hätyytelleet kapakassa varaviskaalia ja
jääneet siten viinaanmenevinä ja tappelunhaluisina jälkipolvien mieleen. Merkki d tarkoittaa Hämeenlinnan
ensimmäistä apteekkia ensin proviisorina ja sittemmin apteekkarina pitäneen Anders Svahnin palstoja.
KUVA Pelto ja niittykartta 1770 Hämeenlinna 2:6.
Hämeenlinnan maanmittaustoimiston arkisto MML 1, 3. HMA.

Kun nyt katselen metsää kiviaidan takana, koetan nähdä silmissäni vanhan kaupungin asukkaiden viljelykset. Mitä he oikein viljelivät? Vanhojen tilien mukaan vuoden 1583 syksyllä ja seuraavana keväänä Ojoisilla kylvettiin ruista, ohraa ja hernettä, lisäksi kihlakunnasta saatiin verona ruista ynnä ohraa ja maltaita. Vapauden aikaa (1719-1772) kehotettiin maan asukkaita viljelemään kaikenlaisia hyötykasveja, jottei niitä tarvitsisi tuoda valtakuntaan. Etenkin pellavan ja tupakan viljelemiseen ohjeistettiin väkeä. Hämeenlinnan porvarit eivät kuitenkaan järin lämmenneet ajatukselle, vaan kylvivät itsepäisesti vanhaan tapaan ruista. Asiaa edelleen tiukattaessa he selittivät, etteivät luottaneet viljan tuontiin maaseudulta. Sotaneuvos Boije jopa ehdotti jotain määrää pelloista itselleen tupakka- ja pellavaplantaaseja varten. Aikeet eivät juuri menestyneet, sillä maistraatti ilmoitti 1766 maanlaadun olevan liian heikkoa tupakan, humalan, pellavan ja hampun viljelyyn. Ainakin Pyövelinmäen seudulla maaperä taatusti onkin ollut sangen karua.

Pyövelinmäki hallitsi liki kiusallisestikin vanhojen kaupunkilaisten elämää. Niin kuin jo vuoden 1770 pelto- ja niittykartastakin voi hyvin nähdä, alueen etelä- ja lounaiskulma olivat hankalia hyödyntää jyrkän ja kivikkoisen maaston vuoksi. Vanhan kaupungin pohjoispäässä sijainnut kirkko ja nykyisen puiston etelärinteellä kyhjöttänyt pappila olivat peräti kurjalla paikalla lahdenpohjukan tulviessa ja kivisten mäkien rajoittaessa toimintamahdollisuuksia. Kun kaupungin ahtaus ja linnoitustekniikan muutos ajan myötä saivat kaupunkilaisten olot entistä sietämättömämmiksi, oli alueen typografia melkoinen nieleskelyn aihe. Koska kaupungin muutto oli käymässä entistä väistämättömämmäksi, useita suunnitelmia laadittiin. Vaihtoehtoina esiintyi kaikkiaan kymmenkunta eri paikkaa, joista kaukaisimpana Janakkalan Turkhauta. Lopultakin päävaihtoehtoja lienee ollut kaupungin sijoittaminen joko Pyövelinmäen pohjoispuolelle tai Niementaustan mäelle Saaristen latokartanon alueelle. Ennen kuin lopullinen siirtopäätös kuninkaalta tuli 1776 ja Saaristen lähtökatselmus pidettiin 6.-8.6.1779 oli kaupunkilaisten keskuudessa ollut vakavaa halua siirtyä Pyövelinmäen ja Kettumäen väliselle alueelle, jota seutua varten itse asiassa oli suunnitelmissa useampia eri vaihtoehtoja. Pahimmaksi kompastuskiveksi etenkin Pyövelinmäen asema suhteessa linnan varustuksiin: uusi kaupunki tahdottiin tykin kantaman ulkopuolelle linnoituksesta; Pyövelinmäki oli korkeammalla kuin vanhan kaupungin alue, joten siitäkin seurasi ongelmia. Olettaisin, että tuossa historian kehitysvaiheessa ilmeisesti koettiin tärkeämpänä vapautumista ainaisista tulvista kuin avaria maisemia, koska Pyövelinmäen, Kettumäen ja Hakalanniemen alue viivähti suunnitelmissa sangen kauan huolimatta Ojoisten virkatalon haltijoiden vastustuksesta huolimatta.

Onpa siellä pappilan kupeella ollut aikanaan myös kuuluisa Suopellon torppa, jonka kohdilla on kerrottu sijainneen Larin-Kyöstin eli Karl Gustaf Larssonin syntymäkodin, jopa sanottu hänen syntyneen mainitussa torpassa. Tämä aikanaan Suomen kansainvälisesti tunnetuin kirjailija liittyy muutenkin läheisesti 1800-luvun lopun Parkin historiaan, sillä hänen isänsä piti ennen itsemurhaansa (1884) kuuluisaa Puistoravintolaa, joka purettiin 1960-luvulla. Larin-Kyöstin muistelukset lapsuutensa Hämeenlinnasta ja etenkin Kaupunginpuiston ympäristöstä ovat mielenkiintoista luettavaa.

Kiviaita siis seurailee Tampereentietä näinäkin päivinä asemoiden kadun tukevasti maisemaansa. Hiukan Kurkkutien risteyksin koillispuolella kohoavat tekoraunioiden muurit. Kaupunginopuiston on sanottu edustavan maisemapuutarhoihin kuuluvan englantilaisen maisemapuiston perinteitä. Mutkittelevat puistokäytävät, rauniot ja huvimajat ovatkin selviä tunnusmerkkejä. Hassua kyllä, tulen miettineeksi, mitä etelärinteiltä poistetuilla kivillä oikein muuta olisi tehty kuin aitoja, portaita, pengerryksiä ja raunioita.

Tekorauniot. Vaikka puut ympärillä kasvavat,
aika tuntuu seisahtuneen kivimuurien sisällä.

Aina sivuuttaessani rauniot koen selvästi niiden perimmäisen tarkoituksen eli hetken seisahduttamisen. Ne ovat kautta aikainsa olleet ”keskeneräiset” tai ”hajalla”. Juuri siksi niiden ääressä saattaa kokea jotain merkillistä, hetkiä irrallaan nykyisyydestä. Kun tuuli humisee, kosteannihkeä lumi tunkee kaulukselle ja lämpö kaikkoaa niskasta, muistan äkkiä kuin välähdyksinä kuvajaisia lapsuudesta, ollessani alaluokilla käytiin hurjia lumisotia noilla samoilla muureilla. Seistessäni nyt maantien laidassa keskellä jalkakäytävälle nakattua kinosta tiedän raunioiden olevan siellä jossain pimeän metsän keskellä niin kuin myös laululavan hiekkakenttineen. Siellä kentällä laulettiin myös ensimmäisten kokemieni kevätjuhlien Suvivirret.

Jatkaessani matkaa Kurkkutien risteyksestä kohti pohjoista lumisade on jo hälvennyt. Tuttu katulamppu välkkyy, syttyy ja sammuu niin kuin aina alittaessani sen. Pian ohitan entisen Puistolan koulun portin, paikan jonne minut aikanaan saatettiin ensimmäiselle luokalle, pois tutun turvallisesta kotipiiristä ison maailman kynnykselle ja outojen ihmisten joukkoon. Taivaltaessani Tampereentietä olen kuin hiekkajyvänen hetkien virrassa, pian unohtuva ja toisille tietä antava. Vain maantiet säilyvät - Tampereentie ja vanha koulutieni Härkätie.

LÄHTEET:

Kartta Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Kartta Ojoisten lampuotien välisestä tilusjaosta 1792. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 12:5. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Katermaa. Hämeenlinnan kauopungin muutto 1736-1778. Historiallinen Arkisto 94. (1989)

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944. (1966)

Laitila. Puistojen kaupunki. Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria. (1995)

Larin-Kyöstin Hämeenlinna – tarinoita pienestä kaupungista. (2013)

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia II. Kaupungin historia Ruotsin vallan aikana. (1926)

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia III. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75 (1930)

Maisemapuutarha

http://fi.wikipedia.org/wiki/Maisemapuutarha 21.1.2014 klo 15:56

Palmunen.Ojoisten latokartano ja virkatalo. (1968)

Palmunen. Saaristen kuninkaallinen latokartano. (1965)

Vilkuna. Kaupunki kuvissa. Valokuvia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Hämeenlinnasta. (2004)

Kuva sivulta 179