Vuoden viimeisinä päivinä 1871

 

Kalenterivuoden loppu on ehkä kahdentoista kuukauden ristiriitaisinta aikaa: yleisenä oletuksena on sitä jollain tavalla juhlistaa, vaikka varsinkin nykyihmiselle se poikkeuksetta tietää uusia maksuja, entisten kototuksia ja velvollisuuksien lisääntymistä eli yleisen taakan kasvua. Ehkä ilonpidon perimmäisenä syynä onkin ollut helpotus taakse jätetystä ajasta. Tulevasta kun ei voisi oikeastaan etukäteen melua pitää.

 

Niinpä ovat nämä päivät perinteisesti olleet hetki vetää yhteen kuluneen vuoden tapahtumia. Siitä löytyykin aikojen yli levittäytyvä yhteys vuosien ja vuosisatojenkin taakse. Vilkaistessamme esimerkiksi sanomalehti Hämäläistä joulukuun 28. 1871 saamme tietää Rengosta seuraavaa:

”Wuoden tulo oli ylimalkaan keskikertainen ja sen alla; perunoita tuli huononpuoleisesti, ja niistäkin usiampain kylmiltä wahingoitettiin jo maassa ollessansa, ennenkuin saatiin ylös; pellawan sato ei ollut juuri niin huono, mutta ne tulewat huonomaisia...”

 

Vallan röyhkeätä toimintaa. Hevosvaras ollut liikkeellä Rengossa - ja vielä jouluna. Kirkkorekikin vietiin mukana.
- Sanomalehti Hämäläinen 28.12.1871

 

Yli-Laurila Rengon Muurilassa 1887. Kun tuli pääsi
tällaisessa ympäristössä irti, seuraukset olivat kamalia.
- Kuva Finna/Museovirasto/kansatieteen kuvakokoelma

Rengosta kerrotaan myös saadun erinäisten muiden kuntain tapaan metsänpeltoeläinten tapporahaa ja päästyn alustavasti palovakuutusyhtiöön. Ilmeisen suurena prosessina on ollut käynnissä maanteiden rakennusta ja kunnossapitoa, mitä varten maanmittari on ollut toimittamassa jakoa. Mainituissa toimenpiteissä ei olla suinkaan vältytty metsäkulman miesten rähinältäkään. Paikalla on ollut myös Hämeenlinnan kaupungin asiamies vastustamassa kaupungille kaavailtua osuutta tienrakennuksesta, joten maanmittari oli luvannut jättää jakamatta Ojoisten puustellin maantien vedoten päätökseen, jonka mukaan [kaupungilla] on lupa rakentaa vain omien maiden lävitse kulkevia teitä. Kaikesta huolimatta mainittu asiamies on ilmoittanut tyytymättömyytensä käsittelyyn.

Muina asioina mainitaan vuoden alussa toimitettu talonpoikaisen säädyn valtiopäivämiehen valitsijamiehen vaali, jossa osanotto kuuluu olleen runsaampi kuin vastaavan Janakkalassa toimitetun. Kuluvan kuun 17. päivänä on kirkonkokouksessa asetettu toimituskunta seuraavan kesän kirkonkaton tervausta ja sisäseinien valkaisemista varten. Moninaisista vuoden 1871 aikana kunnassa vireillä olleista hankkeista mainitaan vielä erikseen kansakoulun asettaminen, joka yhä on huonolla kannalla. Kirjoittaja jo ilmaisee liki turhautumista tyyliin ”koska woi parempaa toiwoakaan?”

Suuremmilta vahingoilta sentään on Rengossa vältytty; ainoastaan mainitaan tulipalo, jossa lokakuun 29. päivän ehtoolla torppari Viktor Haapalan täyteen olka ahdettu riihi paloi.

Lammin puolelta sen sijaan kuuluu, että siellä on kansakoulu sekä pojille että tytöille saatu perustettua. Sitä varten on ollut protokollasihteeri von Platenin aikanaan lahjoittama rahasto 4000 markan kantarahalla, jonka korot ovat olleet käytettävissä opettajain avuksi. Ilman sitä kansakoulun hyväksi on Kurkijärven kastanosta laskettu yli 300 markan ynnä kansakoulun hyväksi erinäisistä tilaisuuksista lahjoitettu 20 markkaa varattomien lasten hyväksi.

Kuvernööri on kulkenut pitäjässä ja tarkastanut muun muassa orpolasten kodin, samoin kansakoulujen ylitarkastaja, herra pastori U. Cygnaeus.

Valtiopäivämiehen vaalissa kuluneen kuun 18 päivänä Tanttilan kestikievarissa on maanviljelijä Kustaa Silen saanut enimmät äänet talonpoikaissäädyn valtiopäiville Hollolan tuomiokunnasta.

 

Talven koitettua maistraatti ilmoittaa jälleen, että talon-
omistajien ja haltijoiden on hiekoitettava osakseen tulleet
katujensivut. Lauantaina 30 joulukuuta kello 10 pidetään
huutokauppa, jolloin lumenluonti kaupungin jalkakäytäviltä
annetaan vähiten huutavalle.
- sanomalehti Hämäläinen 28.12.1871

Talven onnettomiin tapauksiin ovat kautta aikojen kuulunut turmat heikoilla jäillä. Joulukuun lopulla 1871 Hämäläinen kertoo muun muassa itsellinen Heikki Heikinpojan lapsen Hattulan Pelkolan kylästä hukkuneen marraskuun 16 pnä. Veteen on vaipunut myös muuan työmies Tampereen virtaan ja kirjurin tytär Kuhmoisista Isojärveen. Kuhmoisissa tuli on polttanut Rautavuoren talon riihen viljoineen ja ladon. Niin ikään Kuhmoisissa on Kokkolan talon riihen rukiineen. Valkeakosken uudessa paperitehtaassa töissä ollut mies on hukkunut marraskuun 10 pnä koskeen. Urjalassa on itsellinen lyönyt toisen poikaa jouluun alussa lyödyn ilmeisesti sen seurauksena myöhemmn kuollessa. Kuolleen 13-vuotiaan kerrotaan usein kärsineen päänsärystä ja olleen ruumiiltaa heikko. Ajan tavan mukaan tekijät ja uhrit kotipaikkoineen kerrotaan tarkoin, joten murhenäytelmät ovat selkeästi luettavissa muistutuksena kaikkialla ympärillä alati vaanivista moninaisista vaaroista ja synkän joulutunnelman uhkan leijumisesta ihan jokaisen yllä.

Vuoden vaihtuessa lehden palstalla pohditaan myös tuhoeläinten torjuntaa eli todetaan kuluneina vuosina jyväaitoissa liikkuneen erityisen paljon hiiriä. Erityisesti kuluneena vuonna 1871 niitä on löytynyt. Vanhan kansan tiedetään ennustaneen tällaisesta vitsauksesta katovuotta. Kirjoittaja kyllä epäilee moisia ennusteita, vaikka toteaa vuonna 1868 hiiriä olleen erityisen paljon ja niiden pilanneen paljon heiniä. Otusten tiedetään sikiävän runsaasti. Torjuntakeinona esitellään apteekista saatavaa rotan myrkkyä unotamatta koeteltuja keinoja eli loukkuja ja kissoja. Vielä tiedetään hyväksi karkotteeksi maassamme yleisen tuomen lehdet ja oksat, joita on syytä kuulemma settaa huoneisiin ja jyvälaaeihin, ooista kutsumattomat elukat tahdotaan karkottaa. Vaikka lehtiä ei tähän vuodenaikaan saa, sanotaan oksienkin olevan yhtä hyviä. 

 

Ihmisen kamppailu sadon kimpussa häärineitä tuhoeläimiä, hiiriä ja rottia ym vastaan on ollut ikiaikaista.
Tässä pn Samuli Paulaharjun piirros polvijärveläisestä hiireenpyydyksestä eli hiirenliskusta vuodelta 1907.
 - Kuva Finna/Museovirasto - Kansatieteen kuvakokoelma

 

Herra Nordinin salonki oli lukuisten iltamien
pitopaikkana.
 - sanomalehti Hämäläinen 28.12.1871

Ulkomaanuutisista pistää silmään ensinnä tieto Italian parlamentin ja hallituksen siirtymisestä Roomaan. Parlamentti on kokoontunut ensi kertaa siellä 27 marraskuuta 1871. [Aiemmin Italian kuningaskunnan pääkaupunkeina ova olleet Torino 1861-64 ja Firenze 1864-71; kuningaskunnan pääkaupunkina toimi siis Rooma aina monarkian päättymiseen 1946]. Kuumana kysymyksenä sillä suunnalla on vuoden 1871 päättyessä, pitäisikö paavin muuttaa Roomasta eteläranskalaiseen Paun kaupunkiin vai pysyä Roomassa.

 

Eteläisessä Euroopassa on ollut joulukuussa erityisen kylmää. Pariisissa on ollut peräti 20 astetta pakkasta, Seine jäätynyt houkutellen ihmisiä luistelemaan. Jopa Välimeren rannoilla on kahlattu kyynärän [ruotsal. kyynärä 59,38 cm/venäl. kyynärä eli arsina 71,12 cm] syvyisessä lumessa niin kuin Pohjois-Italiassakin. Kylmyys siellä on ollut pahempaa kuin vanhat muistavat.

 

Lisättäköön vielä selvennykseksi edellä mainittuihin rahasummiin, että rahamuseon laskurin mukaan 1 markka vuonna 1871 on vastannut 4,73 euroa vuonna 2021 ja 300 markkaa 1420 euroa.

 

 

 

* * *

LÄHTEET:

sanomalehti Hämäläinen_52_28_12_1871

Wikipedia/ Italian kuningaskunta

 

 

Magnus Vilhelm von Törne ja loppilaiset vuonna 1800

 

Kierrellessään muistomerkeillä ja museoissa tulee usein miettineeksi ihmisiä, jotka aikanaan ovat noilla mannuilla liikkuneet ja esillä olevia esineitä arjessaan käyttäneet. Samoin kiinnostaa, kuinka he ovat itse seutunsa nähneet. Saadessaan silmiinsä heistä kertovia tekstejä tuntee aina jonkinlaisen värähdyksen. Samalla muistaa selvemmin, että säilytetyt työkalut ja esineet ovat aikanaan olleet osa oikeiden, hengittäneiden ja tunteneiden ihmisten elämää. Tällä kertaa lähden hiukan tavallista kauemmaksi Hämeenlinnasta ja sen naapuripitäjistä, sillä olen löytänyt Hämeenlinnan kaupunginkirjaston käsikirjaston varastosta käsin kirjoitetun esityksen otsikolla:”Kertomus Lopen pitäjästä. Kirjoitti M.W. Von Törne 1800.” Tuo Kapteeni Magnus Wilhelm v. Törnen Suomen Talousseuran Hopeamitalilla 1801 palkittu kirjoitus on ilmeisesti aikanaan myös kirjana julkaistu.

 

Törne aloittaa esityksensä asemoimalla pitäjän paikalleen Uudenmaan ja Hämeen läänien maaherrakuntaan, Turun hiippakuntaan, Etelä-Suomen laamannikuntaan ynnä Hollolan kihlakuntaan. Kirkkoa hän kuvaa pieneksi ja vanhaksi puurakennukseksi ”epämukavalla paikalla”. Hautausmaan hän kertoo olevan ahdas aitaus äkkijyrkällä sijalla itse Lopen kylän yläpuolella. Jotta lukijalle syntyisi mielikuva sijoittumisesta kartalla Törne luettelee etäisyydet Turkuun (14 ½ peninkulmaa), Helsinkiin (10 penink.), Porvooseen (12 penink.) ja Hämeenlinnaan (4 ¼ penink.). Rajanaapureina etelässä Vihti, Kärkölä idässä, Janakkala idässä ja pohjoisessa ynnä osa Nurmijärveä kaakossa.

 

Näin olemme siis löytäneet kirkonkylälle. Pitäjän maastonmuodot Törne kuvailee epätasaisiksi, mutta vaille mainittavampia vuoria lukuunottamatta erästä mäkeä lähellä kirkkoa. Sitä kutsutaan Kaakkomäeksi. Sen hän otaksuu eteläisen Suomen korkeimmaksi paikaksi, koska se on hänen mukaansa korkeammalla kuin Lopen kirkkojärvi, joka Tuneldin Maantieteen [Erik Tuneldin maantiede Ruotsin kuningaskunnasta] mukaan on seudun ylin järvi. Toki laajassa pitäjässä muitakin, ilmeisesti vähäisempiä, ”enemmän tai vähemmän kivikkoisia” mäkiä löytyy. Niin ikään Törne kertoo Lopelta löytyvän useista paikoista kaivettuja, syviä erimuotoisia luolia, joista muutamat veden täyttämiä. Metsäpalojen polttamia lukuunottamatta noilla kivikoisilla, karuiltakin vaikuttavilla mailla kasvaa hyvää metsää. 

 

Lopen seutu. Osa kreivi von Rosenin karttaa vuodelta 1747.
Vanhakartta.fi
- pysyvä linkki http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908203686

Muun Suomen tavoin kirjoittaja mainitsee lukuisat erikokoiset järvet, suurimpana matalan Kirkkojärven (Lopenjärven), joka sijaitsee melkein pitäjän keskellä. Tähän kohtaan on merkitty lisäyksenä Lopen olevan Etelä-Hämeen korkeinta seutukuntaa, 347 jalkaa merenpinnasta verrattuna Sääksjärven 333 jalkaan. Tässä yhteydessä en ryhdy väitettä sen enempää tarkistamaan. Ilmeisesti se ei järin paljon erehdy, koska kirjoitus on aikanaan jopa palkittu. Muita järviä mainitaan muun muassa Uudellemaalle laskeva Koiralammi , Rengon kautta Hämeenlinnaan laskeva Salonjärvi (eli Kaartjärvi), Wihtiin vertensä vuodattava Puneljanjärvi, Tervakosken kautta Hämeenlinnaan laskeva Heinijärvi ynnä Hirvijärvi.

Suomalainen talonpoika 1803
kuva: Doria - Kansalliskirjasto

Ajalle ilmeisen ominaisesti Törne toteaa, että ”perkaamalla näiden järvien veden laskupaikkoja , sekä niiden muodostamia puroja, voitaisiin saada paljon vesijättömaita, parantaa montaveden vaivaamaa niittyä ja tehdä soita viljelykelpoisiksi. Kirkkojärven voisi kerrassaan kuivattaa tai ainakin tuntuvasti laskea." Myös vesistönperkaus Heinijärvestä Suojärveen tulee Törnen mieleen heinämaiden saamiseksi lähikylille. Sen sijaan Koiralammin ja Nurmijärven välisen vesijakson käsittelystä hän ei uskoisi koituvan apua.

 

Multaperäinen maanlaatu järvialueiden hiekansekaisena vaihtelee kirjoittajan mukaan niin tavattomasti, että yhdellä pellolla löytyy monenlaista, ylänkösavea ja alavien maiden hiekkaa tai päinvastoin.

Kirjoituksessa todetaan, ettei kukaan ollut tehnyt havaintoja tuulista, sateisuudesta hellepäivistä kuin vuonna 1798, jolloin kesäkuussa päästiin 33 asteen lämpöön ja vuonna 1799 pakkasen tavoittaessa -36. Suomaiden ja rämeikköjen ynnä niittyjen liikkumattoman veden vuoksi hallat kuvataan yleisiksi keväisin. Törne olettaa myös seudun korkeudella olevan osuutta asiaan.

Itse maaperää hän kuvailee hedelmälliseksi; halmemaiden kaskiin kylvetään monenlaista viljaa perätysten, pellavaa kahtenakin vuonna perätysten. Maa poltetaan molemmilla kerroilla, mitä seuraa kaura ja lopuksi herne tai kesäruis. Tavattomana hän ei pidä maan kasvamista muutamien vuosien kuluessa käyttökelpoista metsää. Kaikesta huolimatta Törne pitää Lopen peltojen kasvullisuutta enimmäkseen kehnona huonon hoidon vuoksi ja antaa ymmärtää satojen olevan enimmäkseen hedelmällisyyden ansiota.

Kukaan ei ole tuolloin tarkemmin tutkinut pitäjän kasvi- ja eläinkuntaa. Yhtä kehnosti on tilanteen geologiankin suhteen. Törne uskoo, että maaperässä voi odottaa runsaasti luonnonvaroja, jotka odottavat löytäjäänsä seudun tullessa enemmän viljellyksi ja asutetuksi.

Harvaan asutuksi kuvaillussa pitäjässä löytyy Törnen mukaan kolme säteritilaa, 4 rusthollia, 6 rälssitilaa, 55 kruunun- ja verotaloa ja 50 uudistaloa kruunun ”liikamailla”. Joidenkin viimeksi mainituista hän uskoo voivan vaurastua, Useimmat ”sijaitsevat sellaisten suurten soiden ja niistä syntyvien vesistöjen varsilla, joiden kuivattamiseen ja viljelykseen köyhän uudisasukkaan voimat eivät riitä”. Silti hän olettaa ”leutoa elämää” vapaavuosien kuluessa toivovien asettuvan niille maille. Kaikkinensa Törne näyttää uskovan, että vain voimallisella perkauksella ja muokkauksella jotain noilla mailla voisi saada aikaan muistaen kuitenkin huolehtia, ”ettei halmeita säädyttömästi poltettaisi”.

Tarkkaan Törne ilmoittaa torppareiden määrän ja kuvailee näiden päivätyövelvoitteiden luvun, jonka hän kertoo harvalla olevan enemmän kuin yksi päivätyö viikossa. Tuotantoeläimiä tuolla väellä hän kertoo olevan esim. kaksi hevosta, 6-10 nautaa, kymmenisen lammasta ja muutama vuohi. Kylillä vastaamme tulisi muun maaseutuväen ohella erilaisia loisiksi kutsuttuja, jotka huolettavina vanhuksina tai ovat ”saaneet perintötiloista maakappaleen mieleisesti viljeltäväksi”. Kesäisin merkittävänä lisätoimeentulona ovat olleet talojen työt ruokapalkalla. Riihtä puidessa on ollut tapana antaa lisäpalkaksi olkilyhde.

 

Suomalainen maatila ja pihapiiri 1825.
Ehkä Lopella ei nyt aivan noin mäkistä ole, mutta onpa tämä jonkinlainen
näkemys suomalaisesta maalaiskylästä 1800-luvun alkupuolella.
kuva: litografia Jackson H. kaivertaja;
Finna - Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma

Hiukan monimutkaiselta saattaa järjestelmä nykyihmisestä vaikuttaa. Lisäksi näkökulmia asioihin oli useampia. Aikakauden ihmisten odotukset toki olivat jotain muuta kuin nykyään. Törnen näkemyksen mukaan palvelusväkeä ei ole ollut liiaksi. Renkimiehet vaativat pestirahojen 2 taalerin lisäksi 7 tai 8 taaleria palkkaa, 2 paria kenkiä, 2 naulaa villoja, 2 paitaa, yhden piikko- eli pellavakankaasta tehdyn päällysnutun, 2, 3 ja 4 kapanalaa maata pellavakylvöä varten ja jonkin verran ohrankylvöksi taitavuutensa mukaan. Piiat saivat yhden taalerin pestirahaa, joskus kappaleen palttinakangasta, noin 3 taalaria rahaa, 3 paria kenkiä, 10 kyynärää liinaa, 10 kyynärää piikkoa, 2 naulaa villoja ja 1 ja 2 kapanalaa pellavapeltoa.

Törnen kertoo, että hyvän ruoan lisäksi työväelle kuuluu paloviinaa ja kappa ruista päivässä. Kelvollista työväkeä pitäjästä on hänen mukaansa hankala saada, joten runsaimpiin lisäpalkkioihin turvaudutaan ainoastaan kiireellisimpinä heinänkorjuuaikoina. Väki tahtoo kirjoittajan mukaan tehdä työnsä päiväpalkasta ruokansa ostaen vain ”suurimmassa hädässä”. Hänen mukaansa päiväpalkka on jo niin suuri, että työväki luulee ”yhden viikon työtä tehtyään, voivansa useampia viikoja elää huolettomasti ja työttöminä”.

Lopella maatalous on vuonna 1800 vallitsevana elinkeinona. Käsityöläisiksi laskettavia löytyy noin 36. aatelisia ja pappejakin saattaa toki matkalla kohdata; heitä on yhteensä 42. Tässä yhteydessä Törne katsoo parhaaksi huomauttaa, etteivät viimeksi mainitut ”arvattavasti liiallista palvelusjoukkoa pidä syömässä”. Kaikkiaan Törne arvelee loppilaisia löytyvän noin kaksi ja puoli tuhatta, heistä alle 10-vuotiaita natiaisia kipittää kankailla runsas viidesosa ja yli 60-vuotiaita harmaahapsia lienee 198.

Kapteeni Törne luonnollisesti mainitsee myös pitäjän sotaväen järjestyksen eli että joukko kuuluu Uudenmaan ja Hämeenläänien jääkäreihin ja Uudenmaan jalkaväen ruotukuntaan, jääkäreitä 7 ja sotamiehiä 16, jääkärireserviläisiä 4, sotilasreserviin kuuluvia 8. Kaikki kruununtilat uudistaloja lukuunottamatta ovat augmentteina osana palkkaa virkamiehillä.

Menneiden aikojen ikiaikaisia kiistakapuloita olivat muun muassa maanteiden ja siltojen ylläpito voutien alati joutuessa rahvasta huomauttelemaan laiminlyönneistä. Törne mainitsee, että siihen asti pitäjän väki on pitänyt yllä vain yhtä maantietä eli seutukunnan läpi etelästä pohjoiseen kulkennutta Vihdistä Hämeenlinnaan, eikä ainuttakaan kallista siltaa ollut tarvinnut rakentaa. Sittemmin velvollisuudeksi on kuitenkin tullut myös osa Turun ja Hämeenlinnan välisestä maantiestä. Kaikki muut eli kylä- ja kirkkotiet ovat kuulemma peräti huonossa kunnossa. Törnen mukaan niiden ylläpitoon tulisi kiinnittää enemmän huomiota vaikka muiden vastuiden lisäksi. 

 

Kulkija maaseudulla, taustalla kylä tuulimyllyineen; 1825.
Mikäli tahdomme liittää joitain tunnelmallisia sävyjä kuvitteelliselle matkallemme,
voisimme kenties asetelle itsemme tällaiseen maisemaan ja olla kuulevinamme tuon
tuulimyllyn siipien natinaa vienossa suvituulessa. Linnut visertäisivät, puro solisisi
ja aurinko kuumottaisi niskassa...
kuva: Finna - Museovirasto/ Historian kuvakokoelma

Jos lukija joutuisi jollain kurin tuon ajan Lopelle, hänelle löytyisi vain yksi kestikievari. Kyytejä varten on saatavissa kaksi hevosta talonpoikien tehdessä vuosittain viisi hollikyytivuoroa kolme päivää kukin. Postia tai postinkulkua on kirjoittajan mukaan turha odottaa.

Törne on huolissaan pitäjän pääelinkeinon eli maa- ja karjatalouden tilasta. Ne jollain tavoin hänen mielestään laiminlyödään. ”Isopuisia” metsiä ei käytetä tarpeeksi hyväksi. Satamakaupunkeihin on pitkä matka, eikä niissäkään makseta tarpeeksi. Myös jonkin verran niintä ja tervaa saadaan kaupaksi. Vähäisten vesistöjen varsille on toki moneen paikkaan rakennettu myllyjä, mutta ovat ”mitä kurjemmasti tehdyt”. Tuulimyllyjä ei ole eikä vesikäyttöisiä tehtaita muualla kuin Pilpalassa Vihdin rajoille rakennettu saha.

Lisätienestejä talonpojat sentään saavat vetämällä lautoja Janakkalassa Tervakosken sahalle tai Hakoisiin. Törne mainitsee myös Helsingin kaupungin 11 peninkulman päässä.

Kapakoitsemiseen loppilaisilla vaikuttaa olevan suuri halu, mutta haittapuolena on ilmeisesti sen mukanaan tuoma juopumus myyjäin voiton jäädessä vähäiseksi. Paloviinaa valmistetaan ja juodaan runsaasti. Raaka-aineena käytetään vain viljaa. Salpietarin tai potaskan valmistamisen taito puolestaan näyttää olevan paikallisille tuntematon.

Markkinaväki saa matkata Turkuun, Hämeenlinnaan, Lohja-Nummelle, Helsinkiin tai Halikkoon, sillä loppilaisilla ei ole omia markkinoita. Niinpä kärryt kuljettavat sinne pellavaa, niintä, tervaa, talia, lankoja, harvoin viljaa tai voita. Paluumatkalla väki tuo silakoita, suoloja, joitain ylellisyystavaroita ynnä muuta tarvitsemaansa. Törne mainitsee erikseen musliinivaatteet, helmet, karttuuni- ja silkkihuivit, veran ja kamlottin kirkkovaatteiksi. Jotain sellaista siis voisimme maantiellä kulkemassa nähdä, jos jollain keinolla pääsisimme tarkkailemaan arkielämää vuoden 1800 tienoilla. Vaikka muista lähteistä tiedämme maakauppakiellon olleen vallalla vuoteen 1842 asti, rahvas toki on kautta aikain kiertänyt sääntöjä. Törnenkin mukaan seutukunnalla liikkui syysaikoina”matkustelevia kauppiaita tahi kaupunki-akkoja” vaihdellen itselleen pellavia, villoja, talia ja vasikannahkoja. Eli sellaistakin väkeä saattaisi eteemme kulussa tupsahtaa. 

 

Fin peasants, suomalaisia talonpoikia, 1700-luvun loppu
kuva: kuparikaiverrus - Ansel, alkuperäinen kaivertaja Neagle, James
Finna - Museovirasto/ Kansatieteen kuvakokoelma

 

Hyvälihaisia, joskin pienikokoisia lehmiään tai pukin ja lampaannahkoja loppilaistenkaan ei tarvitse itse asiassa pois raahata, jos myydä tahtovat, sillä huonoista teistä huolimatta seudulla liikkuu teurastajia ynnä säämiskämestareita Helsingistä, Turusta ja Hämeenlinnasta ostamassa kilvan tarvitsemansa. Otaksun kaupankäynnin tuolla tavoin olleen jonkinmoista iät ajat säännöistä huolimatta. Muistelisin jostain lukeneeni, että jo parisensataa vuotta aiemmin Hämeenlinnassa aiheutti esivallalle närää rahvaan verojen kierto muun muassa jättämällä myytävät lehmät tulliaitojen ulkopuolelle Hätilän metsiin. Kaupankäynti on aina ollut jossain mitassa muuta kuin sääntökirjoissa.

Törnellä ei ole järin korkeata käsitystä paikkakunnan ihmisten taidoista. Hädin tuskin tuntuvat syntyvän välttämättömät paksupuiset astiatkaan. Rekiä ja kärryjä väki on pakotettu hankkimaan itselleen. Niitä kyhätessä ja päreitä kiskoessa aamu- ja iltapuhteet kuluvatkin. Naisväen talousaskareiden ymmärryksestä tai yleisestä siisteydestä kirjoittaja ei myöskään anna kehuttavaa arvosanaa. Kirkkovaatteita tai edes arkiröijyjäkään ei koskaan tehdä itse. Tarvitaan räätäli.

 

"Niinpä onkin kansa enimmäkseen hidasta ja laiskaa ja taitamatointa useimmissa askareissa, vaikka se ei
olekkaan kova oppista, vaan päin vastoin jotenkin helposti käsittää asiat. Wanhoja tapoja  ja tottumuksiansa
rakastavat he suuresti, mutta..."

Jotenkin sattuva kuvaus taitaa tuo kansanluonteesta olla eli kyllä oppivat jos tahtovat muttei väkisin.

Kyläkunnan pirtinlämmityksestä Törne antaa sellaisen kuvan, että väki lähtee naapuritaloon savua pakoon istuakseen ja jutellakseen savuamisajan. Ilmeisesti savupirtin lämmitys on ollut hiukan ”tuntemattomampaa” kapteenillemme, koska siitä on erikseen tarvinnut mainita? Erityisesti hän toteaa, että on väen keskuudessa ollut häpeänä ottaa mainittuun savuevakkoon mukaan kudelma tms. Kotitarpeiksi toki kehrätään ja tehdään maltaita. Lankoja kyllä voidaan joskus kaupitella.

Peltotöistä Törne mainitsee niissä vallitsevan selvän jaon eli naiset eivät koskaan kynnä tai niitä. Lasten elo on vallatonta 11 ja 12 vuoden ikään. Kansa on enimmäkseen ”hidasta, laiskaa ja taitamatonta useimmissa askareissa”. Myönnytyksenä kapteeni tosin toteaa, ettei väki mitään kovaoppista ole, vaan kykenee käsittämään asiat helposti. Vanhoista tavoista ja tottumuksista pidetään lujasti kiinni. Lopullista varmuutta itsepintaisuudesta tarkkailijan on hankala tietää, ”sillä pitäjässä ei tähän saakka ymmärtäväisempiä esimerkin antajia talouden alalla juuri ole paljo ollut”. Naapuripitäjissä käytetään samoja järjestelmiä kuin loppilaisetkin.

Muiden merkkien olemassaolon tai merkityksen puutteessa Törne mainitsee erityisesti Kuun vaiheiden merkityksen kaikkiin töihin. Kaskenperkaamisessa ja pellavan valmistuksessa puhutaan paljon raaoista ja poutapäivistä.

Vanhoista, lakkautetuistakaan juhlapäivistä ei ilmeisesti ole luovuttu, koska esityksen mukaan ne vietetään ”laiskuudessa ja irstaudessa”. Erityisinä loppilaisina himoina Törne esittää uteliaisuuden ja laiskuuden. Niinpä mekin aikakoneen paikalle heittäminä saisimme raitille ilmestyessämme koko kylän väkijoukon jättämään oitis askereensa ja rietämään ulos töllistelemään, vaikkemme olemukseltamme mitenkään heti merkilliseltä vaikuttaisikaan. Kulkukauppiaan tai kaupustelijaeukon saapuessa ihmiset juoksevat paikalle useinkaan mitään kauppaa tekemättä. Kesällä kuorma-ajuritkin kiskoutuvat ylös hevosen selkään epämukavampaankin asentoon puusatulalle jalat kärryjen aisoille ”kunhan istua saa”. Omissa töissään ollessaan väki ei koskaan kesillä mene työhön kuin vasta kello 6 aamulla, usein myöhemminkin ja aina vasta suuruksen syötyään. Auringonnousua seuratessa päivätyövelvollisuuden suorittaminen onkin perin vaikeata.

Näin olemme kulkeneet hetken maisemassa ja tarkkailleet vuoden 1800 loppilaisia kapteeni Magnus Wilhelm von Törnen silmin. Kunnon loppilaisille on varmasti ollut hiukan eri käsitys itsestään. Kuten Törne on todennutkin samankaltaisia tapoja on ollut naapuripitäjissäkin eli siis niin Rengossa kuin Janakkalassa tai kautta maakunnan.

 

 * * *

 Lähde:

 Magnus Vilhelm von Törne: Kertomus Lopen pitäjästä 1800

 

Knut Albert Weckman

 

Vanhojen Kuka kukin on – teosten selailu on kuin hautausmaalla astelua, nimiluettelot muistokivinä ja esittelytekstit taas pilkahduksina kunkin edesmenneen jo paljolti unohdetun elämän julkiseen puoleen. Käydessäni taannoin läpi vuonna 1920 julkaistun kirjan nimeltä Aikalaiskirja – henkilötietoja nykypolven suomalaisista etsin Hämeenlinnassa vaikuttaneita tai siellä syntyneitä henkilöitä. Niin kurkistin siihen ”nykypolveen”, joka asteli kaupunkimme kaduilla viime vuosisadan alun kasvoina valokuvissa.

 

Knut Weckman. Kuva teoksesta
Aarni Kouta: Suomalaisia näyttelijöitä
lapsuuden ja nuoruuden muistoja.
Arvi A.Karisto Hämeenlinna 1911  
 - Doria.fi

Ensimmäisenä päätin perehtyä hiukan tarkemmin kaupungissamme 2. elokuuta 1861 syntyneeseen näytteljä ja lausuja Knut Albert Weckmaniin, jonka syntymästä tulee siis syksyllä kuluneeksi 160 vuotta. Vaikka hän teki mittavan uran Helsingissä yhtenä ensimmäisistä Suomalaisen teatterin näyttelijöistä ja Kansallisteatterissa asuen vuonna 1920 jo Vääksyn kanavan varrella ja kuollen 10.8.1930 Luopioisissa, syntymäkaupungilla oli luonnollisesti merkittävä osa hänen vaiheissaan ennen kuin hän lähti hakemaan oppia niin Helsingistä kuin Kööpenhaminassa, Berliinissä, Dresdenissä, Wienissä ja Tukholmassa.

 

Näyttelijän haastattelu on luettavissa Arvi A. Kariston vuonna 1911 kustantamasta Aarni Koutan teoksesta Suomalaisia näyttelijöitä lapsuuden ja nuoruuden muistoja. Siinä Weckman kertoo teatteriharrastuksensa alkaneen jo suunnilleen kaksitoistavuotiaana. Hän oli juuri päässyt Hämeenlinnan suomalaiseen normaalilyseoon. Nyt tuota aikaa kuvitellessani näen vasta perustetun Suomalaisen teatterin kiertueella saaden osakseen koulupoikien innokkaita katseita ja perustamaan oman pikku näyttämön. Tämä on sitä tarinaa, jon tahtoo yhä uudelleen päästä kiinni pohtiessaan vanhojen hämeenlnnalaisten elämää. Varjot valokuvista heräävät eloon.

 

Niin kuin monen, varsinkin taiteellisen elämäntarinan kohdalla uravalinta ei ole kuitenkaan yksioikoinen. Knut Albertin äiti pistää vastaan näyttelijänaikeille. Itse innokkaana näytösten katsojana mamma Charlotta Sofia varoittaa poikaansa niiden vanhojen ruotsalaisten teatteriseusueiden jäsenten karusta kohtalosta, jotka kiertelivät kaupungista toiseen koettaen haalia kokoon elatustaan. Äiti lähettää kuitenkin usein palvelijatkin seuraamaan hyviä teatterikappaleita. Ovathan ne sivistäviä ja aivan jotain muuta kuin kaikkea pahaa synnyttävä tanssi.

 

Tulevan näyttelijän uravalinnan takana voidaan siis katsoa olevan jonkin verran perittyjä ominaisuuksia Weckmanin isän toimiessa vailla korkeampaa koulutusta ruotuväen soittokunnan johtajana ja sotaväen hajottua Hämeenlinnan urkurina. Tarkoin Weckman tuntuu muistavan vanhoilla päivilläänkin isänsä lahjat saada mestarin lailla varsin pikaisesti soittopelin kuin pelin toimimaan. Tässä ulkopuolinen tarkkailija voi jälleen kerran todeta sotaväen ja musiikkielämän ratkaisevan vaikutuksen vanhan Hämeenlinnan kulttuurielämään ja sieltä ajan kuluessa nousseisiin ihmisiin. 

    Teatteri-ilmoitus
     Program-bladet : tidning för Helsingfors
     teatrar och konserter
     - kuva: Doria.fi

Jos kaltaisemme jälkipolvien historianharrastaja pääsisi kuljeskelemaan esimerkiksi 1870-luvun loppupuolen lyseon käytävälle, hän saattaisi tavoittaa innokasta lausuntaa suomenkielen tunnilta. Nuori Knut Albert nauttii päästessään tulkitsemaan runoläksyään. Muistoihin jää erityisesti viimeinen esitys keväällä 1878 ennen lähtöä koulusta: urkuri-isä on juuri kuollut, ja Sotilaspojan lausuntaan on liittynyt erityisen paljon hartautta ja liikutusta. Rehtori Geitlin sattuu kuulemaan esityksen viereiseen luokkaan lähtien kädestä pitäen kiittämään ja onnittelemaan esittäjää ilmeisesti kuitenkaan kehottamatta teatterialalle. Tämä ilmeisen tunteikas kohtaus käydään lyseon vanhalla paikalla Sibeliuksenkadun varrella.

Toki nuori mies on jo päättänyt hakeutua näyttämöille. Ajatus on varmistunut edellisen vuonna. Ratkaisevia ovat olleet Suomalaisen teatterin kymmenkunta katsottua näytöstä. Heti koulusta erottuaan Weckman matkustaa Helsinkiin teatterinjohtaja, professori Kaarlo Juhana       Bergbomin testattavaksi. Ehdokas tutkitaan ja luetetaan. Vaikutelma on ilmeisesti suotuisa, mutta professori ei ilmeisesti pidä tulokasta vielä tarpeeksi varttuneena. Näyttelijä itse toteaa myöhemmin johtajan todennäköisesti katsoneen kostean ja iloisen taiteilijaelämän olevan liian rajua nuorukaiselle.

 

Knut Albert ei suinkaan lannistu. Hän viettää joulun Iitissä esiintyen siellä seuranäytelmässä ”Kuinka anopeista päästään”. Heti tammikuussa hän matkustaa takaisin Helsinkiin. Enää professori ei estele ottaen hänet teatteriinsa. Seurueen vierailessa Turussa Weckman lukee rooleja Helsingissä Bergbomin johdolla. Weckman toteaa jälkeen päin, ettei lainkaan pidä Nummisuutarien Eskon ja Iivarin kaltaisista ”koomisista” osista, vaikka niiden aseman taideteoksina. Professori puolestaan takoo aloittelijan päähän, että näyttelijän tulee harjoittaa ammattiaan vuosikausia ennen kuin saattaa tietää, mistä hän ”pitää”. Nummisuutareista tulee ensimmäinen näytelmä, jossa Knut Albert esiintyy. Sitä ennen Turun kiertueelta palanneen Benjamin Leinon kanssa käydään tuima kiista Eskon osasta ja Weckman päätyy Iivariksi helmikuussa 1879.

 

Maininta inhosta koomisia osia kohtaan on sikäli mielenkiintoinen, että Knut Albert Weckman tullaan sittemmin muistamaan etenkin koomisista osista. Hän toteaa vuosikymmeniä myöhemminkin olleensa mieluummin vakavissa osissa.

 

Haastattelun päätteeksi Weckman myöntää uran ja nuoruuden haaveiden suhteen tietyn ristiriitaisuuden. Alun ylistävien arvosteluja on seurannut väitteitä vaillinaisesta taidosta puhua ja kävellä näyttämöllä. Silti hän kokonaisuudessa kuvailee ammattitaivaltaan päivänpaisteiseksi, vaikka haastattelua tehtäessä kahtena viime vuonna onkin ollut pari osaa näyteltävänä.

 

Mainittakoon vielä, että Knut Albert Weckman ehti vielä esiintyä yhdessä kotimaisessa mykkäelokuvassa, Rautakylän vanhassa paroonissa (1923). Sitä on kutsuttu ensimmäiseksi suomalaiseksi kauhuelokuvaksi. Siinä Weckman esitti kreivi Reutercronaa. Elokuva on katsottavissa elonet.finna.fi:n kautta.

 

Knut Weckman prinssi Erikin roolissa
Suomalaisen teatterin näytelmässä
"Kustaa Vaasa"
Kyseessä ei voine olettaa olleen
minkäänlainen komediarooli, joista
näyttelijä etupäässä tahdottiin
elinaikanaan muistaa.
Kuva vuodelta 1900
Museovirasto/ Historian kuvakokoelma
Finna.fi

Eino Leino luonnehtii teoksessaan Suomalainen näyttämötaide 9 IV 1902 Knut Weckmania muun muassa seuraavasti:

"Järeän tykistön rinnalla tarvitaan myös keveämpiä kenttätykkejä, toreadorien apuna myös pirteitä piccadoreja. Yksi niitä , jotka tätä keveämpää sodankäyntiä Suomalaisessa teaatterisssa ylläpitävät, on Knut Veckman, hilpeä mies, iloisen taiteen ikuinen edustaja - - -

- - - Hänen alaansa kuuluvat kaikki nuo iloiset, huolettomat veijarit ”Nummisuutarien” Iivarista aina Charleyn valetätiin asti, jotka ottavat maailman sellaisenaan kuin se on, suuriakaan kursailematta, astuvat elämään niinkuin vallattomiin naamiohuveihin ja jättävät sen niinkuin pitopöydän. Lukemattomat ovat hra Veckmanin luomat tällä alalla. Esiintykööt nuo veijarit sitten vain pelkkinä huolettomina hurjapäinä, kuten Reviisori, Reif von Reiflingen, koomillisina rakastajina, kuten Adémar (”Erotaan pois”), elämään kyllästyneinä, blaseerattuina elostelijoina, kuten ”Herra ylitirehtöörin” veljenpoika ja samansuuntainen suvun vesa näytelmässä ”Niinkuin lehdet tuulessa”, tahi lopuksi oman hyvän, mutta heikon sydämensä sortamina, puolitraagillisina henkilöinä, kuten Nikita ”Pimeyden vallassa”, - koko tätä asteikkoa vallitsee hra Veckman pettämättömällä varmuudella ja oikealla luonnekuvauksella. - - - ”

 

Esittelyssään Eino Leino siis määrittää aika tarkasti Weckmanin näyttelijäntyön asteikon, jonka hän katsoo tämän toisinaan ylittäneen päätyen liikkumaan näyttämöllä epävapaasti ja puhumaan pakotetusti, innottomasti. Kaikkinensa Leinon arvio näyttelijästä kokonaisuutena pysyy kuitenkin suopeana.

 

1. syyskuuta 1913 tuli kuluneeksi 40 vuotta Suomalaisen normaalilyseon toiminnan aloittamisesta Hämeenlinnassa. Sen johdosta entiset oppilaat päättivät järjestää muistojuhlan 13. ja 14. elokuuta. Lauantaina 16. elokuuta ilmestyneessä Hämettäressä on selostus juhlien toveripäivällisistä. Puhujien joukossa oli myös näyttelijä Knut Weckman, joka vielä kerran lausui entisten koulutoveriensa edessä Sotilaspojan.

 

* * * 

Lähteet:

Aarni Kouta Suomalaisia näyttelijöitä lapsuuden ja nuoruuden muistoja. Arvi A.Karisto Hämeenlinna 1911 -  Doria.fi

Aikalaiskirja – Henkilötietoja nykypolven suomalaisista. Tietosanakirja-Osakeyhtiö Helsinki 1920

Eino Leino: Suomalainen näyttämötaide 19 2/IV 02 (1902) - Doria.fi

Hämetär N:o 91 torstai 14.8. 1913 - kansalliskirjasto
Hämetär N:o 92 lauantai 16.8 1913 - kansalliskirjasto

Pyövelinmäki 1.1.2021

 

Kaupunginpuisto-Parkki-Pyövelinmäki- Bödelsbacken

Tovi aikojen välissä. Vuoden ensimmäisen aamun tunnit ovat vasta valkenemassa. Yöllä satanut lumi on valkaissut maiseman, joka hiljalleen astuu esille hiipuvasta pimeydestä. Hiljaiset aamuhetket houkuttelevat kameran kanssa tavoittelemaan talvisia hetkiä. 

 

Pimeys ja hämärä vielä painivat puiston
pohjoislaidalla.

Ei kestä kauan ennen kuin tavoitan tutun polun puiston metsäiseltä pohjoislaidalta. Sitä kautta pääsee oitis sukeltamaan kuin jonnekin kauas, vaikkei vilkas kaupungin katu suinkaan ole kaukana. Se on kerta toisensa jälkeen mieltä rauhoittava ja osin hämmentäväkin kokemus. Kenkien ja käpälienjäljet kertovat ihmisten ja koiriensa toki löytäneen paikan. Nytkin vuoden ensimmäisten hämärien aamuhetkien yhä viipyillessä näreikössä, jostain taka-alalta erottuu ulkoiluttajien vaimeita ääniä kadoten kuitenkin pikaisesti. Sitten saan osakseni närkästyneen närhen kommentit koinsa häiritsemisestä. Toisin kuin tuonnempana omaa elämäänsä touhuttelevat harakat ja varikset tuo hirvittävällä äänellä raskautettu lintu piilottelee oksiston keskellä ja vain putoileva lumi paljastaa sen.

Seuraan yksittäisen kulkijan jättämiä jälkiä kohti kenttää laululavan edessä. Tässä on ihan oma tunnelmansa aivan kuin mennyt vuosi yhä tarraisi jotenkin vastasyntyneen helmoihin tietäen joutuvansa kuitenkin päästämään irti. Samalla kaikki juuri koittaneen vuoden päivät ovat käytännössä yhä edessä. Sumuinen aamu on liki taianomainen ja niin leppeä kuin keskitalvella vain voi olla. Tuulenhenkäyskään ei liiku. Toisinaan kantautuu joen toiselta puolelta kaukaisena jyrinänä lumiauran ääni paljastaen, että ihmiset ovat tänäänkin toimessa. Juna tai kaksi kolistelee rautasiltansa ylitse. 

 

Puistokomitean paviljonki talvisessa asussaan.

Saavun Puistokomitean paviljonkiin, jonka takana laskeutuvat penkereet kohti rantareittiä. Vanaja on saanut hentoisen jääpeitteen. Varikonniemi on lähes kätkeytynyt sumuun ja vetäytyy hetki hetkeltä tiivimmin utunsa kätköihin. Katselen puiston jyrkkää etelärinnettä ja pohdin, millainen se onkaan ollut 1700-luvulla, jolloin arvon kaupunkilaisilla oli noilla paikkeilla niittymaita tai pappila Vanhankaupunginlahden perukassa. Jossain lähettyvillä Ojoisten hakamaalle pystytettiin myös aikanaan maaherra Stichaeuksen lahjoituksella köyhäintalo, josta sittemmin muistelisin käydyn pitkällistä kiistaa. Tällainen utuisen ajaton aamu meille siis on suotu ihmisten jälleen opetellessa kirjaamaan uuden vuosiluvun. Tämä vaikuttaa oivalliselta ajankohdalta mietiskellä menneitä.

 

Paviljongista kelpaa tähystää linnan ohitse kohti kaupunkia.

 

Vasemmalla näkymä Puistokomitean puutarhan ylitse alas Vanajalle. Oikealla polku kohti
Tampereentietä. Tämä on kesäisin tunnelmallinen ja rauhallinen kolkka pysähtyä suojaan
hälyiseltä kadulta ja vilvoittelemaan puiden varjoon.

Paviljongin nurkalta lähtee vuosien varrella tutuksi tullut polku kohti Tampereentietä. Sitä reunustaa muutama täkäläiseksi vanha tammi ja jokunen puupenkki. Ne ovat mainioita paikkoja levähtää kuumina suvipäivinä. Lumi on pehmentänyt rinteen piirteet ja muovannut puiden muotoja hiukan uuteen uskoon. Tässäkin kohtaa on lähes uskomatonta, kuinka lähellä yksi kaupungn vilkkaimmista kaduista onkaan. Jonkin kerran olen ajatellut, kuinka Eino Leino ja Larin-Kyösti ovat aikanaan varmasti näiltä seutuvilta tähyilleet kohti kaupunkia. Siitä ovat käyskennelleet herrat ja rouvat Puistoravintolaan elleivät sitten ole laskeneet Pyövelinniemessä suoraan laituriin noustakseen mäkeä huvipaikkaan.

 

Vasemmalla yksityiskohta talvisesta puistosta eli ontoksi kovertunut kanto on saanut lumikääreen. Oikealla
puolestaan entisen Puistoravintolan sija hiukan epätavallisemmasta suunnasta. Yleensä lähestyn sitä etelästä.
Sille ei vain voi mitään, että tuossa parkkipaikan tienoilla kahden vanhan tammen vieressä tahtoisi nähdä sen
Puistoravintolan, jonka hämeenlinnalaiset antoivat ensin rappeutua ja sitten  purkivat.

Ainakin hetken vuoden ensimmäisinä tunteina puisto saa tarjota liki satumaisia, lumisia näkyjä.

Alhaalla Pyövelinniemen rannassa lumi ja jää tarjoavat kuvioitaan, joita ei nykyisin täällä edes talvella usein
tai ainakaan kauan pääse ihailemaan.

Sitten onkin jo aika laskeutua alas rantaan paluumatkaa varten. Käyn vielä ihailemassa jään ja lumen rantaan luomia kuvioita. Katsellessani rantareitin polkua tuumin, millaista väkeä siinäkin vuosien kuluessa on talsinut. Viime syksynä vastaan asteli kymmenkunta vanhoihin asuihin sonnustautunutta kulkijaa täysin yllättäen mutkan takaa. Sellainen oli sävähdyttävä kokemus, koska yleensä täällä aikaa viettäessani aatokseni ovat 1700- ja 1800-luvussa, usein muistellen Puistoravintolasta lukemiani asioita.

Lähtiessäni palaamaan kotiin päätän vielä kiertää Hakalanniemen kautta. Siellä muistuu aina mieleen Hakalan torppa ja reitillä sinne ammoinen Vanajan ylittänyt silta, jonka seutuvilla rymistelevät nykyään junat jatkaen ikivanhaa kulkijoiden perinnettä. Näin vähin erin olen valmis ottamaan vastaan tämänkin alkaneen vuoden. Taakse jää usvan keskelle puisto kuin omaan välitilaansa vuosien välissä.

 

Vielä silmäys joen ylitse idän usvaan. Jos jättää mielestään vastarannalle vedetyt kiskot ja talon, voisi
vaikka unohtaa vuosisadan ja miettiä, mitä salomailla joen toisella puolella saattaakaan odottaa.
Ketä sieltä voisi ikiaikaista maantietä saapuakaan ja pienen hyppäyksen ylävirtaa, aivan joenmutkan
takana sillan ylittäen karauttaa paikalle?