Seurapuisto

 

Hämeenlinnaa on kutsuttu syystäkin puistojen kaupungiksi. 1990-luvun puolivälissä Historiallisen museon julkaisussa esiteltiin kaupunkimme puistoja kautta aikojen. Parkki eli Kaupunginpuisto tai Karlberg eli Aulanko ovat toki luku sinänsä, mutta etenkin yksi on jäänyt erityisesti mieleeni eli Seurapuisto, jota Inka-Maria Laitila tekstissään kutsuu myös kadotetuksi puutarhaksi.

Hämeenlinnan vanhat puistot viestivät juuriltaan 1800-lukua, mutta Birger Jaarlin kadulta ja Linnankadulta rantaan ulottuneen Seurapuiston eli Sällskapsträdgårdin tarina alkaa 1700-luvulta, kaupungin paikan siirtämisen ajoilta.Itse kaupungin paikan vaihtaminen oli ollut ennen puiston perustamista sellainen pitkä prosessi, että aihetta olisi useammallekin kirjoitukselle. Mainittakoon tässä Einar Palmusen sanoin:

”Minkälainen oli se paikka, johon kaupunki siirtyi? Erään asiakirjan mukaan Niementaustan mäki kohosi jonkin verran ympäristöään korkeammalle. Sen itäpuolella oli Vanajavesi ja muualla soiset niittymaat ympäröivät sitä. Mutta uusi alue oli toista vertaa isompi kuin entinen, 1200 kyynärää pitkä ja 400 leveä (entinen oli 700 x 300 kyynärää). Paikalla sijaitsivat Saaristen rakennukset sekä lampuotien asunnot, mutta suurin osa oli karua, viljelykselle sopimatonta kivikko- ja santamaata, jolla paikoin kasvoi katajapensaita ja mäntyjä.”

 

Kuningas Kustaa III vahvisti vuonna 1776 uuden sijoituksen ja määräsi linnoitustoimen päällikkö Axel
Magnus von Arbinin laatimaan asemakaavan uudelle paikalle. Tässä Arbinin toinen kaavaversio, jonka
kuningas allekirjoitti 19.5.1778. Vaikka kaava suurelta osin toteutui, rantakatuja, laitureita ja
puuistutuksia ei koskaan toteutettu.Vasta vuoden 1831 palo aiheutti suuria muutoksia ja pakotti uuden
asemakaavan laatimiseen. Tässä hahmotelmassa näkyvät selkeästi maastonmuodot, joista varsinkaan
myöhemmät ruutukaavasuunnitelmat eivät juuri perustaneet. Katsoja saa myös hyvän käsityksen, kuinka
ahtaasti Niementaustan mäki lopulta olikaan suoalueiden ja joen rajaama. Maaston kuivattamiseksi oli
heti kaivettava kanava, jollainen eri tavoin on ollut kautta aikojen nähtävissä.

Kuva: Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

 

Itään työntyvää niemeä hallitsikin joitain rantakaistoja lukuunottamatta suurehko alue, jota kuvaillaan Palmusen teokseen liitetyssä karttapiirroksessa .”Högländ och något Stenig Sandmo”. Vielä yhtenä yksityiskohtana kuvaamaan ammoista Saaristen kartanon aluetta uuden Hämeenlinnan keskustan paikalla voidaan mainita kauppias K. F. Björkbomin kertoneen Kellastuneissa muistoissa Hämeenlinnasta, että kirkon mäkeä kutsuttiin pitkään Katajamäeksi, koska siellä oli kasvanut paljon katajia. Kun lukee tekstejä, joissa mainitaan kaupungin paikan siirtämisestä vuoden 1777 käskyn mukaan, helposti tulee vain todenneeksi, että jaha, tuolloin siis väki muutti paikasta A paikkaan B. Itse asiassa kuitenkin huushollin siirtäminen noinkin vähän matkaa otti tietenkin aikansa, vaikka muistelen sinänsä jostain lukeneeni, että uudet rakennukset alkoivat aika pian nousta. Välitila luonnollisesti kesti aikansa, ja muun muassa kirkkohan sijaitsi vielä hyvän aikaa vanhalla paikallaan Pyövelinmäen kupeella jopa niin, että hautausmaa oli jo vuosikausia nk. Vanhan hautausmaan paikalla eli nykyisen Goodmanin vieressä. Nyt voi sitten sielunsa silmin yrittää hahmottaa, miltä uudessa Hämeenlinnassa näyttikään muuttokuormien, rakennusporukoiden ja kakenlaisen muun väen hyöriessä. Niissä tunnelmissa, suunnitelmissa ja asemakaavoissa tahdottiin piirtää suuria, ajan tyyliin sopineita puistoalueita. Tilaahan aluksi olikin, eikä kivikkoinen santamäki rakennustyömaineen varmaan aivan hivellyt silmiä.

 

Gustafssonin asemakaava 1845
Kuvernööri Otto Rehbinder esitti pian muutoksia Carl Ludvig Engelin Hämeenlinnan palon jälkeen laatimaan
kaavaan. Toimeen ryhty Carl Johan Edvard Gustafsson. Kaavoitettu alue laajeni kaupungin pohjoispuolelle
ja supistui eteläisestä rannasta. Keskustan koillisosassa erottuu yhä laaja vihreä, rakentamaton osa.

Kuva Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Eipä siis ihme, että jo 1779 lääninsihteeri Joh. Walheim ja lääninkamreeri Joh. Nordensvahn anoivat lupaa raivata itselleen puutarhoja uuden Hämeenlinnan koilliskulmasta ja raastuvanoikeus antoi alueen käytettäväksi 50 vuodeksi. Laitilan mukaan noista puutarhasuunnitelmista ei ole jäänyt tietoa. Puutarhat kuitenkin säilyivät heidän kuolemansa jälkeenkin. Perikunnalta ne päätyivät 1844 kauppias Ivan Uschakoffin ja myöhemmin 1822 hänen leskensä Annan haltuun. Puutarha taimilavoineen, huvihuoneineen, kellareineen, puineen ja pensaineen ynnä kaivoineen ja laitureineen on varmasti ollut varsinainen keidas niille, jotka siellä ehtivät ja saivat käyskennellä. Seurapuiston puutarhaosan lisäksi siellä oli tiheään metsään raivattu polkuja.

 

Naisten pukumuotia 1810-luvun lopulta.
Seurapuiston kulta-aika sijoittui ilmeisesti 1700-luvun lopusta seuraavan vuosisadan parille ensimmäiselle
vuosikymmenelle. Kun miettii puutarhassa tuolloin käyskennelleitä ihmisiä ja heidän asujaan, voi ainakin
paremman väen olettaa tavoitelleen jotain tämän kaltaista kuosia.

Kuva Dr Oskar Fischel and Max von Boehn: Modes & Manners of the nineteenth century. 1909/
Wikimedia Commons

Herrasväen ulkoilmaelämää 1800-luvun alkupuolelta.

Kuva Dr Oskar Fischel and Max von Boehn:
Modes & Manners of the nineteenth century. 1909/
Wikimedia Commons

 

Koristeellisen, maalatun aidan ympäröimä puisto sai tarkat käyttöohjeet viimeistään alueen alkuperäistä 50 vuoden vuokra-aikaa jatkettaessa vuodesta 1830 alkaen: kaupunkilaisten tuli saada pienellä pääsymaksulla ulkoilla siellä. Kyseeseen tulivat kuitenkin ainoastaan säätyläiset ja porvaristoon kuuluvat. Helmikuussa 1831 puutarhan huusi huutokaupassa viskaali J. M. Fryxell. Hän ja kondiittori Mochan järjestivät heti saman vuoden kesänä huviohjelman tanssitilaisuuksineen seurapiirille. Puisto oli varattuna tuolle väelle maanantaisin ja torstaisin. Tiistaisin ja perjantaisin sinne päästettiin muitakin kaupunkilaisia. Eri sopimuksesta herrat saivat klo 11-13 uida vanajaveden rannassa. Keskiviikot ja lauantait puisto oli suljettu siivousta varten. Sopii myös olettaa, että sinne rakennetut keilaradat ynnä muut rakennelmat varmaan vaativat oman ylläpitonsa.

K.F. Björkbom julkaisi Hämeen Sanomissa helmikuun 14. 1925 kirjoitussarjassaan Kellastuneita muistoja Hämeenlinnasta kertomuksen Hämeenlinna kaupungin Seurapuistosta, jonka maalattu ja koristeltu ripa-aita jo sinänsä taisi olla aikansa Hämeenlinnassa oma ehostuksensa. Hän tuo lukijan silmiin hyvin järjestetyt omena-, päärynä-, kriikuna- ja kirsikkapuiden keväisessä loistossa seisseet asetelmat. Silmissään saattaa nähdä aikakautensa kaupunkilaiset istuksimassa lehtimajoissa ja astelemassa aluetta kiertävää valtakäytävää. Ilmeisesti jossain nykyisen Rauhankadun ja Birger Jaarlinkadun eli entisen Kymnaasikadun kulmassa vastapäätä sijaitsi kuusikulmainen virvoitusjuomamyymälä, kutakuinkin vastapäätä tehtailija Edv. Kauppisen taloa [Kymnaasikatu 145]. Toinen vastaava myyntipaikka sijaitsi professori Fieandtin talon porttikäytävän oikealla puolella [Kymnaasikatu 143]. Molemmat osoitteet löytyvät Hämeenlinnan Osote-kalenterista 1913-1914 ja niiden paikat Alfred Caweenin vuonna 1887 laatimasta Hämeenlinnan asemakaavasta. Viimeksi mainittu koju seisoi Björkbomin mukaan ränsistyneenä paikoillaan vielä hänen nuoruudessaan. 

 

Vielä hiukan lisää ihannekuvaa 1800-luvun alkupuolen puistojen ulkoilmaelämästä. Vaikkei täällä mantereen
periferiassa varmaan aivan ylletty kaikkiin suurten keskusten elämän hienouksiin, pikkukaupungista oli
silti tulossa koulu- ja virkamieskaupunki, joten ylempi luokka edes suppeanakin varmasti luki ja etsi
osaansa tunnelmasta ja vaikutelmista. Matkoiltaan he toivat muistikuvia kaukaakin.

Kuva Dr Oskar Fischel and Max von Boehn: Modes & Manners of the nineteenth century. 1909/
Wikimedia Commons

Hämeenlinna palossa 1831 vain kaupungin itäisessä osassa säästyi kortteleita tuholta. Se oli jo osaltaan aiheuttamassa paineita puutarhoja vastaan. Carl Ludvig Engelin laatimassa uudessa asemakaavassa 1832 ruutuasemakaava ei ottanut huomioon maastonmuotoja. Samalla Hämeenlinnan koilliskulmasta varattiin aluetta asuinkortteleille. Hämeen läänin kuvernööriksi vuonna 1841 määrätty Otto Rehbinder puistojen ystävänä harmitteli katoamassa olevan Uschakoffin puutarhankin kohtaloa. Hän ehdotti maistraatille ja kaupunginvanhimmille puutarhojen säilyttämistä ja kaupungin pohjoispuolisten peltosarkojen kaavoittamista asuintonteiksi. Ehdotus hyväksyttiin, vaikka sitä vastustettiinkin. Laitila mainitsee vastustajista muun muassa rehtori Kaarle Rudolf Forsmanin, joka vastusti entisen residenssipuutarhan kaakkoisosaan merkityn koulun paikan siirtämistä toisaalle. Ilmeisen kiivaasta väittelystä huolimatta kuvernööri sai tahtonsa läpi. Intendenttikonttorin konduktööri C. J. E. Gustafssonin vuonna 1845 laatima uusi asemakaava hyväksyttiin seuraavana vuonna, ja sekä Seurapuutarhan että tulevan Tähtipuiston paikalla sijainnut puutarha säilyivät siinä.

Seurapuiston ajat olivat kuitenkin luetut. Väistämättä sille ei ollut sijaa ahtaalla niemellä. 1850-luvulla oli Parkin eli Kaupunginpuiston raivaus jo käynnissä. Kaupunki tarvitsi uusia asuntotontteja. Muutosta enteillen avattiin puistoalueen lävitse Rauhan- ja Lukiokadut. Kuitenkin Björkbom kertoo vielä muun muassa nykyisen Lyseon pihamaalla olleen hedelmäpuita, syreeniaita ynnä muita istutuksia. 

 

Osa Caweenin asemakaavasta vuodelta 1887.
Tässä uuddet tontit ovat jo nakertaneet huomattavasti Seurapuiston aluetta. Kuvan keskivaiheilla näkyvät
numerot 143 ja 145, joiden kohdilla tulkitsen K. F. Björkbomin muistelemien virvotusjuomakioskien olleen.
Myös Lyseon tontti jo näkyy selvästi. Se on jo silmämääräisesti arvioiden aika lailla entisten puutarhojen
alueella, joten ei ole ihme, että siellä vielä tuolloin oli jäänteitä hedelmäpuista ja muista istutuksista.

Kuva Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Tässä kohdin Björkbom ei voi olla muistelematta nuoruudessaan kuulemaansa tapausta vanhasta puistosta eräältä sunnuntai-illalta vuodelta 1840. Kaupunkilaisia oli kokoontuneena kuuntelemaan soittokunnan musisointia. Soittajina oli käsityöläisiä, ammattilaisia, yksi apteekkioppilaskin ja entinen sotilassoittaja. Kuuntelemaan oli tullut niin mestareita kuin porvareita tyytymättä tavallisiin tarjolla olleisiin virvokkeisiin, jollaisia olivat tee, kahvi, sima jne. Porvarit toivat mukanaan viinejä ja englantilaista portteria siihen aikaan kaupoista myydyissä saviruukkupulloissa. Rouvien istuessa syreenimajoissa teekupposineen ja vohveleineen herroilla oli siis omat puuhansa. Mainitussa naisseurassa ei tuohon aikaan kuitenkaan ollut vapaasukuisia eikä korkeamman virkamiehistön rouvia.

Ilta kymmenen aikoihin yleisön alkaessa poistua päivän rientojen uuvuttamat herrat eivät enää olleet kovin innokkaita lähtemään, vaan saattelivat rouvansa portille luvaten itse tulla myöhemmin perässä. Tosin jonkin ajan kuluttua oli jo herraseurassa pääetty etsiä jatkoja illallisilla ”Lindstedtin mamman” luona. Samaan aikaan poistumassa olleella soittokunnalla oli omia ongelmia, koska suutarimestari ei jaksanut tilansa vuoksi kantaa enää bassoviuluaan, vaan se oli jätettävä tarjoilukaapin nurkkaan.

1850-luvulla muutos kuitenkin vyöryi puutarhojen alueen ylitse, ja vaikka sangen nopeasti Hämeenlinnan Seurapuisto katosi, vielä 1900-luvun alussa joitain sen metsittyneitä osia löytyi.

 

Lopuksi massiivinen esimerkki maailmalta. Kun katsoo tätä ja vertaa uuden Hämeenlinnan ensimmäisiin
asemakaavoihin, käy selväksi, mistä päin vaikutteet ovat tulleet. Täällä tietenkin kaikkinaiset omat
olosuhteet asettivat rajoitteensa suunntelmien käytännön toteutukselle. Pohtia kuitenkin sopii sitä,
millainen Seurapuisto toisenlaisissa historiankäänteissä ja isomman vaurauden vallitessa olisi tullut
olemaan ja millaiseksi parin vuosisadan aikana olisi muovautunut.

Seurapuiston kadotessa Hämeenlinnassa ja sen ympäristössä mannermaisten puistovaikutteiden tapailu
silti jatkui niin Kaupunginpuistossa kuin Aulangollakin, joten niiden kautta voi jopa katsoa perinnön
jatkuneen.

Plan du jardin et chateau de la Reine.Versailles/ Plan of the Petit Trianon and the surrounding park,
part of the gardens of Versailles, France/
Wikimedia Commons

 

* * *

 

Lähteet:

Puistojen kaupunki
- Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria
Tekijä: Laitila, Inka-Maria

Einar Palmunen: Saaristen kuninkaallinen latokartano

Hämeenlinnan Osotekalenteri 1913-1914 / Hämeenlinnan Lydia

K. F. Björkbom: Kellastuneita muistoja Hämeenlinnasta. Hämeen Sanomat. 14.2.1925

 

Kuka ihmeen Klercker?

 

Jo vuosikausia olen toisinaan kävelylenkeilläni hakeutunut toviksi hiljentymään paikalle, jolta avautuu komea näkymä Vanajan poikki kohti linnaa ja Varikoniemen ylitse keskikaupungin siluettiin. Nyttemmin toki kasvanut puusto jonkin verran varsinkin kesäisin rajoittaa näkymää. Kallioisella mäellä on melkein eksoottiselta vivahtava nimi: Klerckerinpuisto. Mikä tai kuka ihmeen Klercker? Vuosikausia seudulla asustaneet ovat nimen varmaan kuulleetkin, mutta varsinkin läpikulkumatkalla olevat tai hiljattain paikkakunnalle saapuneet saattavat äimistellä kenestä ja mistä paikalla on kysymys.

 

         Klercker

         kuva: Wikimedia Commons/British Library

         teoksesta Johan Richard  Danielson:

         Finska kriget och Finlands krigare 1808-1809

Kågerödin pappilassa Skånessa 1 marraskuuta 1734 syntynyt Carl Nathanael af Klercker oli ruotsalainen sotilas ja vapaaherra, jonka osaksi tuli ottaa osaa kohtalon näytelmään, joka irrotti Suomen Ruotsista. Ennen päätymistään Suomeen sotaan täkäläisten joukkojen johtoon aluksi Wilhelm Mauritz Klingsporin alaisuudessa, sijaisena ja sittemmin ylipäällikkönä Klercker ehti osallistua muun muassa Pommerin sotaan, Kustaan sotaan, piirtää Karlskronassa Suomen saaristokarttoja, toimia Viaporin päällikkönä 1791-1795 ja 1797-1801. Suomen joukkojen ylipäällikön Klingsporin oleskellessa pitkiä aikoja Ruotsissa Klercker määrättiin useaan otteeseen tämän sijaiseksi. Vuodesta 1801 af Klercker käytännössä oli Suomen puolustuksen johdossa.

Tultaessa alkutalveen 1808 Klercker sai kuulla odotettavissa olevasta sodasta ja määräsi omalla vastuullaan ruoturykmenttinsä liikekannalle. Vihollisen ylittäessä Kymijoen 20.2.1808 puolustusta ei vielä ehditty järjestää, joten vt. ylipäällikkö päätti vetää joukot Hämeenlinnan seudulle. Sinne uskottiin ehdittävän ennen venäläisiä. Helmikuun lopulla 1808 armeijan pääosa oli saapunut Hämeenlinnaan. Tuona lyhyenä aikana sotatoimien keskus ja päämaja oli Poltinaholla. Noita kaaoottisa tunnelmia tulee toisinaan aprikoineeksi. On asetettu kuitenkin kyseenalaiseksi, aikoiko Klercker runebergilaisen käsityksen mukaan ryhtyä täällä taisteluun. Hämeenlinnaa on jälkikäteen pidetty puolustajien kannalta sopimattomaksi taistelupaikaksi, koska saarrostuksen mahdollisuus olisi ollut suuri.  [ - - - Någon fältherre var han ej, o tanken att försvara Tavastehus skulle betytt arméns totala undergång.]

Jos silmämme kantaa jonnekin horisonttiin ylitse kaupungin kattojen, voimme palata mielessämme ajassa taakse noihin maaliskuun kuuteen ensimmäiseen päivään, jolloin Hämeenlinna ympäristöineen, etenkin Poltinaho ja Hattelmala olivat kuumeisen hyörinän keskuksena.

 

Joka tapauksessa varsinainen ylipäällikkö Klingspor siis saapui paikalle ja määräsi joukot perääntymään pohjoiseen. Vetäytyminen alkoi maaliskuun kolmantena. Siinä yhteydessä kaikkia aseita ei voitu kuljettaa, joten niitä sekä tuhottiin että kerrottiin heitetyn järveen. Armeija lähti 6.3. ja venäläiset saapuivat seuraavan päivän iltana.

 

Etelä-Suomen tiet 1808-1809
Tähän olen itse korostanut yläkulmasta Hämeenlinnaan johtaneet tiet osoittamaan
Hämeenlinnan maantieteellistä merkitystä.
Karttakuva: www.vanhakartta.fi
sotilaskartta/Suomen sodan 1808-1809 kartat
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908173586

 

Klercker määrättiin Klingsporin jälkeen virallisesti armeijan johtoon syyskuun 29. päivänä 1808, mutta hänellä ei ollut enää vaikytusta sodan lopputulokseen. Aselepoa hän oli tekemässä Olkijoen sopimuksen nimellä marraskuun 19. Ruotsissa vaihtui hallitus, ja Klercker joutui eroamaan. Sittemmin hän toimi muutaman vuoden sikäläisen sotahovioikeuden puheenjohtajana.

Esimerkiksi Vänrikki Stoolin tarinoissa kenraali Carl Nathanael af Klercker on saanut sankarin sädekehää ja myöhemmät sotahistorioitsijat ovat arvostaneet häntä sekä pitäneet sangen taitavana ja rehellisenä sotilaana. ”Ukko Klerckerin” osaksi tuli kuitenkin osallistua Suomen historiallisen Ruotsi-yhteyden katkaisemiseen aselepoa tehdessään sekä aiemmin tarinan mukaan seuratessaan Hämeen linnan antautumista vastapäiseltä mäeltä, jonka puistikko kantaa hänen nimeään. Mikä olisikaan siis parempi paikka muistella niitä kertomuksia, joita on saanut lukea vanhasta, Ruotsin vallan ajan Hämeen linnasta ja sen ympärille nousseesta pikkuisesta kaupungista?

 

* * * 

Lähteet:

Hämeenlinnalaisia 1639-1989

https://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Nathanael_af_Klercker

Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS,

https://www.finlit.fi/fi/tietopaketit/j-l-runeberg-suomalaisen-kirjallisuuden-seurassa/vanrikki-stoolin-henkilohahmojen-3#.X4qYq-1S-Uk

Kunnallis-historiallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista: kaupungin valtuuston päätöksen mukaan toimitettu 

Hagman, Tyko (1900)  

https://www.doria.fi/handle/10024/101245

Carl Nathanael Klercker, af - Riksarkivet

https://sok.riksarkivet.se/sbl/mobil/Artikel/11589

 

 

Ernst Lampén Hämeen sisäjärvillä ja sydämessä osa II

 

Hämeen sydämessä 1916

Kun Ernst Lampén tovereineen siirtyy sisävesihöyryn kannelta maihin, heidän matkansa suuntautuu hevoskyydillä koti Sappeen kylää Hauhon pitäjässä.

Ensimmäinen nelisen kilometriä ennen määränpäätä sijaitsee suuri kylä nimeltä Puutikkala. Lampén kertoelee, kuinka he matelevat pitkää kyläkujaa hitailla hämäläisillä hevosillaan. Kahdenkymmenenneljän yhteen ahdetun talon rykelmä ei herätä matkalaisissa ihastusta. Navetat, sikolätit, luhdit ja tunkiot ottavat heidät vastaan vieri vieressä. Lampén mainitsee erikseen monet ulkohuoneet ja talojen ympärillä asustelevan lukuisan tilattoman väen. Puutikkala muistuttaa häntä koko lailla kauheina pitämiään unkarilaisia kyliä, joista se kuitenkin eroaa suuresti edukseen. Tästä kylästä nimittäin puuttuvat inhottavat sikolaumat, jotka tekevät kuulemma unkarilaiset kyläkadut sietämättömiksi. Puutikkala on sentään matkakirjailijan sanoin muuttumaisillaan eurooppalaiseksi Unkarin ollessa jo Aasiaa.

 

Yksityiskohta Suomen taloudellisesta kartasta 1:00000 vuodelta 1920, jossa
näkyvät Ernst Lampénin tekstissään kuvailemat Puutikkalan, Sappeen ja
Kukkiajärven seudut. Olen itse lisännyt punaisella renkaalla Vihavuoden
(Vihavuoren) koskien paikan. Kukkiajärvellä huomio kiinnittyy myös sen
suurimpaan saareen, josta Lampén on käyttänyt muotoa Evinsalo niin kuin
nykyisissä kartoissakin, mutta tässä se on muodossa Eninsalo. Onkohan kyse
virheestä vai kielellisestä muuntumisesta?
Kuva Doria

Lampén katsoo asiakseen kysäistä Puutikkalan poikien kylätappeluista luhtien ollessa noin tavattoman lähekkäin. Tavoitetun vanhuksen mukaan niin on ennen ollut, vaan nyt niistä on tullut niin sivsityneitä. Ennen oli ollut toisin, syksyisin joka ilta tukkijunnujen kanssa tytöistä. Kylän tytöt pitivät vieraita parempina, mutta nyt sivistys on tullut eikä tappeluja ollut kymmeneen vuoteen.

Tässä yhteydessä Lampén intoutuu varsin erittelemään eurooppalaisten yhteiskuntien kehitysvaihetta kohti eurooppalaista sivistystä, jossa kenties huokuu aikansa katsantokanta verrattuna ”aasialaisiin”, Hänen mukaansa Puutikkala poikineen tarjosi oivan kuvan suuresta maailmantapahtumasta. Kauniin Kukkiajärven laineilta astuu ventovieras tukkijätkä kuin tarujen Paris:

”ei mikään kaunis prinssi, mutta rohkea , reipas ja vahva hän on, vahvemi kuin prinssi. Hän nousee maihin ja valloittaa Helenansa. Puutikkalan pomot, rusthollarit Agamemnon ja Menelaus, kokoovat kylän pojat Akilleksen ja Ajaksen, ja niin on tappelu valmis. Syyt samat ja sama myöskin ratkaisutapa. Ja Helena on aina valmis seuraamaan tukkijunkkaria. - Mutta sitten tulee sivistys, tuo hieno hellenismi. Ja mieket pistetään huotriinsa ja puukot tuooeen, ja niin ei enää tapella. Maassa on rauha ja Puutikkalan pojilla on hyvä tahto...”

 

Vene ja talaita Luopioinen Puutikkala
Kuvannut Itkonen, Toivo Immanuel 1924
Finna/Museovirasto Kansatieteen kuvakokoelma

 

Vähitellen Lampén siirtyy korkeakulttuurillisista pohdinnoistaan käytännön kuvaamiseen ja toteaa Puutikkalan rannalle sijoitetun kaksi mahtavaa kirkkovenettä , toinen 13 metriä, toinen 12 metriä pitkä. Mukaan hän laittaa helsinkiläisen näkökulman verratessaan niitä kirkkoveneisiin Seurasaaressa. Ajomiehen kanssa syntyy jonkinlainen sanailu suurempaan veneeseen mahtuvasta väkimäärästä tämän väittäessä 150 sopivan, mihin Lampén vastaa uskovansa enintään 75 ihmiseen. 1900-luvun alussa kirkkoveneet ovat enää silloin tällöin käytössä.

Ahtaasti rakennettu kylä on tietenkin ollut otollinen kohde punaiselle kukolle eli sekin on palanut. Lampénin saapuessa paikalle Puutikkala on palanut 40 vuotta aiemmin perustuksiaan myöten. Varsinaisena kaitselmuksena on voinut pitää, ettei vastavaa ole useammin tapahtunut. Matkalainen ihmettelee ihmisten pakkautumista yhä sellaiseen rykelmään, vaikka ympärillä olisi tilaa eikä enää pelkoa pedoista tai roistoista. Ainoa talo Puutikkalassa erillään muista on palokunnan talo. Valitukset sen ahtaudesta palokaluille on oma tarinansa. Lisäksi viranomaiset eivät kuulemma anna juhlallisuuksia mainitussa palokunnantalossa, sillä sivistyksen pintakiiltoa ilmeisesti pidetään liian ohuena ja pelätään sittenkin vielä syntiä ja tappeluita.

Perin värikäs siis on matkantekijän kuvaus Puutikkalasta. Lampén toteaa ykskantaan naapurikylän Sappeen olevan jotain ihan muuta kuin edellinen, vaikka vain 3 kilometrin kertoo niitä erottavan. Siellä on vain kaksi taloa, kylläkin aivan toisissaan kiinni, mutta Puutikkalan ollessa ”aito talonpoikaiskylä” Sappeessa vallitsee herraskylän meininki. Toista kylän taloista on hallinnut aatelissuku Schildt on kertomuksen aikaan ilmeisesti jo muuttanut pois. Vanha aatelistalo on siirtynyt naapurin majatalon vanhemman pojan omistukseen. Koko Sappee kuuluu vanhalle talonpoikaissuvulle. Lampén on havainnut saman ilmiön yleiseksi Hämeen uudemmassa historiassa eli koko kylä on siirtynyt aatelissuvun väistyessä talonpoikaiseen omistukseen uuden omistajan ”viihtyessä erinomaisesti ja rikastuessa”. Sappeen noin 80-vuotiaat isännät ovat molemmat hyvin varakkaita.

Oleskellessaan Sappeessa Lampén kertaa seutukunnalla aikanaan vaikuttaneen aatelissuvun taustoja.

”Schildtit omistivat monta suurta tilaa Hämeessä 17- ja 18-sataluvulla. He olivat Ruotsin palveluksessa olevia upseereita, kapteeneja j.n.e. Eräällä oli Vähä-Evo Lammilla, eräällä taloja Lammin ja Laukaan pitäjässä ja eräällä Sappeen kartano. Sappeen kapteeni omisti sitä paitsi kuusi taloa ympäristössä. Hän oli naimaton – sukutaru kertoo hänen olleen onnettomasti rakastuneen nuoruudessaan ja sentähden jääneen parittomaksi – mutta siinä määrin sukurakas, että kaikki Schildtit ja muut äitinsä puolelta sukulaiset tihein joukoin pyhiinvaelsivat kaukaiseen Sappeeseen...”

Siinä sitä onkin mielikuvia vanhan ajan säätyläiselämästä nostattavaa tarinaa. Kun matkantekijä lisää vielä ukon olleen lähtöisin baijerilaisesta suvusta, joka on päätynyt kuudennellatoista vuosisadalla Liivinmaan kautta Ruotsiin, kertomus saa syvyyttä. Hevosrakkaalla äijällä oli kuulemma talleissaan peräti 29 kiukkuisiksi kuvatuksiksi nimitettyä kookasta kavioniekkaa. Mies uskoi Jumalaan ”kiroili kuin turkkilainen”, joten hän oli ilmeisesti vähintään yhtä äreä kuin hevosensa sellaiselle päälle sattuessaan. 

Volmar Schildt
Kuva Wikimedia Commons

Tiivis kanssakäyminen talonpoikien kanssa vaikutti eräisiin suvun jäseniin. Lampén kertookin Sappeen sedän veljenpojasta Volmar Styrbjörn Schildtistä, sittemmin jyväskyläläisestä lääkäristä, joka nuoruudessaan 1820-luvulla oli ”haaveellisten ja kansanvaltaisten houreiden vallassa" uskoen suomen kielestä aikojen kuluessa tulevan hovikieli. Suvun tädit pitivät ajatusta järjettömänä, koska suomihan oli renkien ja piikojen kieli. Intomielisen nuoren miehen uskottiin vievän sukunsa häpeään.

”Mutta Volmar Styrbjörn käytti kirjailijanimeä ”Kilpinen”, kirjoitti kummallisia suomalaisia kirjaimia, keksi suomalaisia kulttuurisanoja ja antoi Sappeen sedän hautakiveen Hauhon kirkkomaalla hakata etunimen ”Yrjö”, vaikka sedällä, kaikkien pyhimysten nimessä, aina oli nimenä ”Georg”. Jos Sappeen setä olisi eläessään kuullut nimen ”Yrjö” olisi hän varmasti käyttänyt sitä miellyttävänä vaihteluna kirosanojen sarjassa...”

 

Ernst Lampén jää vielä hetkeksi pohtimaan, kuinka Volmar selviytyykään tuolla jossain ylhäällä tätiensä ja Sappeen sedän seurassa. Suku on kuitenkin ollut myöhemminkin kiinteässä yhteydessä maanviljelyksen kanssa. 1900-luvun alusta mainitaan matkalaisten aikalaisista senaattori, virkatalojen tarkastaja, maanviljelysneuvos ja suurtilallinen Onni Schildt sekä kauppaneuvos Hjalmar Schildt, joka on kaupitellut ruista, vehnää ja kauraa. Lopputoteamuksena suvusta hän kuitenkin hiukan laimentaa agraarista sävyä.

 

Hjalmar Schildt
Kuva Finna/Museovirasto Historian kuvakokoelma

 

”Ainoastaan nuorimmat sukupolvet ovat kääntäneet selkänsä tunkioille, lehmille ja hevosille. Eräs Schildt kirjoittaa nykyään romaaneja, toinen painattaa romaaneja, ja minusta , äidin puolelta samaa sukua, on kokonaan hävinnyt pahanhajuisten kotieläimien, lehmien ja vaahtoisten hevosten ihailu, mutta innostukseni maanteihin ja suusimpiin kotieläimiimme, automobiileihin ja polkupyörään, voitaneen hyvällä tahdolla johtaa jostakin aikaisemmasta olemusmuodosta Sappeessa.”

Näin selittyy myös tietty kiinnostus ja katsantokanta noita matkakirjailijan tutkailemia Hauhon takaisia kulmakuntia kohtaan. Hän erittelee tarkasti sekä kartanon että majatalon rakennusten mittoja, huonelukuja jne. Erityismaininnan saavat Sappeen kaksi suurta navettaa. Niiden otaksutaan kestävän vuosisatoja. Muistaen eri puolilla Hämettä ja aivan lähiympäristössä Hämeenlinnassa näkemäni vanhat mahtinavettojen rakennukset voi hyvin yhtyä Ernst Lampénin lausumaan, että ”maassamme, jossa asuinrakennukset rakennetaan puusta, kertovat vain ainoastaan navetat historiaa jälkeentuleville sukupolville”. Eri asia vain osaavatko uudet sukupolvet enää niitä sanoja lukea.

Näiden ajatustensa korottamana Lampén kokeekin jonkinlaista yhteenkuuluvaisuutta kulmakunnan hiljaisiksi, kohteliaiksi ja höyleiksi kuvailemiinsa ihmisiin ja houkutusta syleillä 81-vuotiasta Sappeen isäntää ennen kuin jatkaa matkaansa.

Seuraavana ovat vuorossa kosket, joista Lampén käyttää nimeä Vihavuoren kosket. Myöhemmin tekstissään hän toki ilmoittaa tuon Vihavuoren muokkautuneen paikallisella murteella muotoon Vihavuosi ja selittää samalla ilmiön opillista taustaa. Hän ihmettelee, ettei sieltä ole säännöllistä laivareittiä Valkeakoskelle tai jopa Hämeenlinnaan. Hinaajahöyryjä hänen kertomansa mukaan kulkee päivittäin Valkeakosken ja koskien väliä. Vihavuoden kosket ovat tähän matkaan asti olleet silti Lampéninkin tajunnan ulkopuolella. Kyseistä vuotta varten Matkailijayhdistys on kuitenkin varannut kalastusoikeudet koskissa, joten matkakirjailijakin on saanut aiheen tarkistaa, kannattaako forellien onkiminen siellä vai ei. Hän ei voi olla mainitsematta paikalta huvilan rakentanutta jo edesmennyttä metsänhoitaja Knut Tammelanderia, joka on viettänyt vapaa-aikaansa seudulla kalastellen niin omituisten kuin uutterienkin onkijoiden kanssa.

 

Vihavuoden maisemia heinäkuun alussa 2009. Nämä kuvat olen itse ottanut
eräällä polkupyörämatkallani.

Lampén ei sinänsä ilmeisesti ole varsinainen kalamies, koska jättää kalatarinat suosiolla muille. Sen sijaan hän kuvailee koskien partaan yhteiskuntaa varsin lystikkääksi. Sinne on tungettu hänen mukaansa joukoittain pieniä asumuksia, joista monet ovat ainoastaan hökkeleitä. Hän väittää kuumana kesäpäivänä yrittäneensä laskea niitä, mutta tuskastuneensa kuumuudessa liikaa tehdäkseen sen loppuun. Hän mainitsee myös myllyt, joita on viisi, muutamat ”aivan virattomia ja kaatumaisillaan” parin kolmen jauhaessa täyttä päätä. Nytpä nousee tarkkailijan mieleen jopa vesioikeuslakikin ja vesivoiman omistusoikeus, mikä saa hänet vaatimaan tekstissään vesioikeuden professorin viran perustamista yliopistoon, joten jonkinlaista keskustelua jauhatuksesta ja koskitaloudesta voimme olettaa matkalaisten keskuudessaan käydyn.

Sitten on vuorossa Kukkiajärvi. Lampén ylistää järven kauneutta ja nimeä. Sen ympärille ovat keskittyneet Luopioisten kirkonkylä, Puutikkala ,Vihavuori (siis Vihavuosi) ja Sappee. Siellä on myös saaria, joista eräässä nimeltään Evinsalo on aikoinaan laajapeltoisessa talossa vieraillut kesäisin ylioppilaita lueskelemassa tentteihinsä, opiskelemassa kieltä ja nauttimassa ulkoilusta. Lampén mainitsee järven sijainnin Päijänteen ja hämäläisten vesien välisellä jakajalla. Hän kertoilee leppoisan suvisesta soutumatkastaan seudulla, jota niin kuin monia muitakin maassamme hänen mukaansa tunnetaan vähän. Samalla hän ohimennen antaa myöhempien lukijoiden tietää kyseisenä vuotena toukokuun ja kesäkuun ennen juhannusta olleen ”suorastaan jumalattomia” eli pakkasta, sadetta, römssysäätä lakkaamatta. Kauneintakin keskikesän ihanuutta kuvatessaan hän siis jaksaa meitä muistuttaa kaiken olevaisen herkkyydestä ja jossain horisontin takana vaanivista syys- ja talvikausien ankaruuksista.

 

Mies kalastaa suurella haavilla eli liipillä Luopioisten Kukkiajärvellä 1908.
Kuva Finna/Museovirasto Kansatieteen kuvakokoelma

Kukaan ei kuulemma soutele Kukkiajärvellä vetämättä uistinta perässä. Niinpä tässä vaiheessa kertomusta veneeseen kiskotaan ahven ennen kuin pohdintab pääsee jatkumaan. Matkanteko veneessä kesäisen kepeissä varusteissa nostattaa jälleen mieltä niin, että Lampén tahtoisi miltei soudattaa itsensä suoraan Hämeenlinnaan asti, koska näillä main eivät höyrylaivat ihmisiä kuljeta. Valkeakosken tehdas kyllä pitää hinaajahöyryn Kukkiajärvellä ja proomuja, mutta ne ovat varattuja propseille ja puupalikoille. Kenelläkään ihmisellä ei ole ollut niin rohkeata ajatusta, että koskien kulkuväytä voitaisiin kanavoida ja puhdistaa. Lampénin mukaan Hämeessä ajatellaan vain peltoja eikä kulkuväyliä kun taas Itä-Suomessa ei ole ”vesiränniä, jossa ei höyrylaivat tohisisi”.

Lopputoteamuksenaan sisimmän Hämeen järvien seudusta Lampén antaa tuomionsa, jonka mukaan kyytirattaista tai souturetkistä pitävä voi kyllä harhailla Hämeen syvään, miellyttävään rauhaan, jossa ”äärettömät salit ja suuret kammiot odottavat asujiaan, jossa kaikki on rasvaista ja halpaa, kulttuuri vanhaa ja täysipitoista, mutta jossa uudenaikaista matkailua ei ole olemassa”. Lampénin mielestä umpimielinen rusthollarien seurustelutapa vaatii kaikessa miellyttävyydessäänkin ja hienoudessaan jotain eloa ja liikuntoa.

Seuraavaksi hän suunnistaa Päijänteelle, mutta jätän sen matkan kokemukset ja vaikutteet nyt ruotimatta pysytellen Hämeenlinnamme ympäristössä.

* * *

Lähde:

Suomea ristiin rastiin

Lampén, Ernst (1917)

Doria

Ernst Lampén Hämeen sisäjärvillä ja sydämessä osa I

 

Sisäjärvillä

 

Aikanaan maassamme tunnettu opettaja, matkakirjailija ja toimittaja Ernst Lampén julkaisi vuonna 1917 matkakirjan Suomea ristiin rastiin, johon hän oli kerännyt matkakokemuksiaan eri puolilta Suomea viime vuosisadan alkupuolelta. Tästä Kansalliskirjaston julkaisuarkistosta löytämässäni teoksessa on myös kolme kirjoitusta Hämeestä eli Hämeen sisäjärvillä, Hämeen sydämessä 1916 ja Päijänteellä. Tässä keskityn kahteen ensin mainittuun eli Hämeenlinnaamme ja sen ympäristöön. Näin koronan vuoksi kotimaan matkailuun painottuneena vuonna 2020 lienee sopivaa tarkastella, kuinka rutinoitunut matkakirjailija koki kotiseutumme 104 vuotta sitten.

 

 Henkilökuva Wikimedia Commons

Lampén ei lähtökohtaisesti pidä Hämeen tai läntisen Suomen tuolloisia olosuhteita kulkuneuvojen puolesta mairittelevina verrattuna Itä-Suomeen. Hän toki myöntää, että joku sattumalta seudulle täysihoitoon päätynyt nuorukainen tai neitonen tai ympäristön asukkaat ovat kulkeneet Längelmäveden, Roineen, Pälkäneen ja Mallasveden seudulla tai Hauhon reitillä, Lummeneessa tai Vesijaossa. Hän itse tunnustaa polkeneensa Hämeen maanteitä polkupyörällä tai kiitäneensä automobiililla, mutta järvillä hän ei ole koskaan ennen kulkenut huolimatta siitä kevytmielisyydestä, jolla on ”pistänyt nokkansa kaikkialle maassamme”. Ainoastaan palavia jäseniään hän myöntää niissä vilvoitelleensa.

Noiden järvien pintaa ovat kirjailijan mukaan ainoastaan tervattujen veneiden kölit risteilleet. Matkustajalaivoja hän kertoo olleen hyvin vähän ja ”hyvin alkuperäisiä”. Tuossa kohtaa hän toki kuvailee tilannetta viime vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä, sillä Joenhiisikin on lukenut muualta, että ensimmäinen rautatieyhteys Helsingistä Hämeenlinnaan vilkastutti joksikin aikaa sisävesiliikennettä, mutta radan jatkaminen pohjoiseen kyllä kuihdutti mainittua toimintaa. Kun Lampén toteaa, että ”Saimaalla on matkustajien mukavuudesta pidetty hyvää huolta, kun taas Länsi-Suomen laivoissa on siinä suhteessa paljon toivomisen varaa”, on se tietenkin aikalaisarvio, eikä meillä ole sitä sellaisena kiistäminen.

Niinpä Lampén on tehnyt päätöksensä tutkia noita itselleen ”teoreettisesti niin tuttuja” Hämeen järviä nähdäkseen omin silmin miltä ylistetyt, mutta matkailijoiden hylkimien vesien saaret ja rannat näyttävät. Matkansa hän aloittaa Helsingistä juhannusaaton aamuna eli mielestään vuoden huonoimpana matkapäivänä. Heti ensi vaikutelma on perin kehno: väkeä liian paljon ja vaunuja liian vähän. Matkakirjailijamme on jo luopumassa päätöksistään tehdessään mielenkiintoisia havaintoja: muun muassa laulavaksi paroniksi kuvailemaansa henkilöä ollaan työntämässä asemasillalla ja tämän toistellessa:

 - Minun täyty päästä mukaan, minun täytyy!

 

Terve, rotevaksi itsensä kokeva Lampén ei katso enää voivansa pyörtää aikeitaan, vaan kokee velvollisuudekseen lähteä matkaan, koska vaivainenkin on niin täynnä intoa. Matkaaja pääsee kuin pääseekin reissuun, koirattomassa koiravaunussa ketjujen kalistessa seinissä. Mainitussa vaunussa on kasautuneena aivan siivoa väkeä kaikista yhteiskuntaluokista. Heidän tarkkailemisensa vaikuttaa innostavalta. Lampén kirjaa hämmästyneenä mieleensä nuorten pelastusarmeijalaisten naisten keskustelun, joka saa hänet hiukan ymmälleen, koska eräs kuulemma toteaa muun muassa:

 - Olen Tampereelta, mutta olen kuitenkin niin iloinen, niin iloinen, niin iloinen Jeesuksessa...

 

Riihimäen asemalla matkalaisemme ei koe oloaan lainkaan mukavaksi, sillä ahtaudessa on mahdotonta saada palaakaan suuhunsa. Kitkerästi hän ihmettelee niitä ihmisiä, jotka pahimmassakin tungoksessa syövät paljon ja kauan. Hän itse tunnustaa tarvitsevansa tilaa aterioidessaan. Päästessään Hämeenlinnaan juna on myöhässä. Ajuria on mahdotonta saada, koska kaikki ovat ilmeisesti ennalta tilattuja. Vasta aikansa odotettuaan Lampén saa kyydin, jolla kiiruhtaa joenrantaan, mistä hänen sarkastisesti valtamerihöyryksi kuvaamansa ”Luopioinen” on jo lähtenyt. Höyrylaivat Luopioinen ja Pälkäne kilpailevat reitillä Valkeakoskelle, eikä matkailija koe yksittäisellä matkustajalla siinä kisassa olevan juuri väliä. Sama armoton kilpahenki kuulemma vallitsee Saimaankin laivoilla.

 

Hämeenlinnan satama-alue noin 1912-1927
kuva Hämeenlinnan Lydia/Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

 

Tästä sisävesilaivojen hurjasta kilpa-ajosta Joenhiisi on kertonut muun muassa tekstissään ”Silta ja salmi”, kuinka höyrylaivat Mallasvesi II ja Urho olivat vuonna 1907 olleet vähällä törmätä kisatessaan rautatiesiltamme kohdalla. Joten härkäpäinen hurjastelu vesillä ei ilmeisesti ole ollut vain tilapäinen ilmiö. Sisävesialuksista olen kirjoittanut myös tekstin "Laivanvarustusta ja sisävesimatkoja".

Lampén korostaa olevansa matkakumppaneineen ”teoreettisesti” selvillä Suomen maantieteestä, joten he päättävät käyttää hyväkseen rannalle sattumalta ajaneita automobiileja kiiruhtaakseen paatin edelle Hattulan uudelle kirkolle. Hän mainitsee autosta jätetyn ”juhannusillan kunniaksi” pois äänenehkäisijän, joten koko seutukunta saa aistia matkalaisten innon heidän kiitäessään maantietä kohti Mierolan salmea.

 

Aulangon Karlberg. Lampénin mukaan höyrylaiva Luopioinen olisi joutunut odottamaan matkustajia
joissain sen edustalla, koska höyrylaiva Luopioinen ei kokonsa vuoksi päässyt Hämeenlinnan satamaan.
Matkateoksen kuvitusta

 

Tässä yhteydessä hän kokee aiheelliseksi mainita vielä kolmannen hämäläisillä sisäjärvillä kulkevan aluksen eli Kangasalan, jota hän kuvailee ilmeisesti satusetä Topeliuksen aikaiseksi eli siis ikälopuksi laivavanhukseksi. Luopioinen sen sijaan on Lampénin mukaan suurin ja komein laiva näillä vesin. Mielenkiintoista on, että se ei voi laskea Hämeenlinnan laituriin, vaan pysähtyy ulapalle, jonnekin Karlbergin luo kuin valtamerihöyryt ikään. Sen rungossa on alhaalla salonki, jossa matkustajat viettävät koko pitkän iltapäivän ”troopillisessa kuumuudessa”. Kannella on lisäksi kaksi salonkia. Käytävät molemmin puolin kansisalonkia ovat perin kapeat, minkä hän kokee perin kiusalliseksi etenkin kohdatessaan naisia, jotka tuntuvat oleskelevan juuri noissa kapeikoissa.

 

Ohitettaessa Lepaan Lampén mainitsee etenkin siellä valmistettavat mainiot viinit ja shampanjan. Avara Vanajaveden selkä on tällä kertaa tyyni ja rauhallinen, mutta tiedossa ovat sen myrskyisätkin säät. Tiedetään kertoa luoteisrannalla kohoavan Vermasvuoren rinteen maantiemäen olevan yksi maamme jyrkimpiä ja pisimpiä. Lampén kirjoittaakin:

”Yleisenä arvosteluna näistä järvistä ja rannoista mainittakoon, että ne ovat hymyilevämmät kuin Päijänne ja Saimaa. Se johtuu siitä, että viljelys on täällä vanhempaa, pellot ulottuvat usein rantaan saakka, kuten etenkin Hauhon reitillä, joka laskee Mallasveteen.”

 

Mierolan salmen maisemia.
Matkakirjan kuvitusta

Hämäläiset maanomistajat saavat osakseen tavatonta ylistystä ja Lampén kuvailee heidän asuvan niin ylellisesti isoissa rakennuksissaan, ettei helsinkiläinen voi edes kuvitella. Tuo vauraus ilmenee hänen mukaansa itse huoneluvun lisäksi sisustuksessa. Vanhat herraskartanot ovat kuulemma siirtyneet talonpojille, puolimiljonääreille, joilla jonkun alkuasukkaan kertoman mukaan on yksinomaan Hämeenlinnan pankissa 7 miljoonaa markkaa. Tuo on tietenkin aikansa huhupuheita, mutta kertoo kuitenkin olosuhteista ja näkemyksistä vuoden 1916 tienoilla. Kerrottakoon vielä, että Suomen pankin rahanarvonlaskurin mukaan 7 miljoonaa silloista markkaa vastaa 16,830 miljoonaa euroa.

”Talonväki itse on hienotuntoisinta ja yksinkertaisinta, mitä tavata voi. He ovat puetut maanviljelijän tavoin, joka joskus itsekin käy työhön käsiksi, he puhuvat niin hiljaa, että tuskin kuulee mitä he sanovat, sekä käyttäytyvät hiljaisesti ja arvokkaasti kuin pylväspyhimykset. Kun he käyvät toistensa luona, näyttää siltä kuin he tulisivat ottamaan osaa naapurin suureen suruun. Tunsin itseni hyvin hämmentyneeksi heidän ylhäisen jäykässä seurassaan, paljoa enemmän kuin aikoinaan niissä kahdessa Euroopan ruhtinaallisessa hovissa, joissa minulla on ollut korkea kunnia käydä.”

Kaikkea tuollaista Lampén pohtii silmäillessään Luopioisen peräkannella hämäläisvesien rantoja ja tähyillen mielessään taloja puutarhoineen. Vanajaveden luoteiskulman kapenevilla väylillä lähellä Sääksmäen kirkkoa näkyy kauniita huviloita, joiden joukosta kuulemma myös Matkailijayhdistyksen puheenjohtajakin on hankkinut omansa. Samalla hän tekee tarkkoja havaintoja kanssamatkustajistaan. Matkalla on väkeä niin Helsingistä kuin lähitehtaasta.

Lähestyttäessä Valkeakoskea Lampén pohdiskelee, kuinka sopivaa onkaan ollut nimetä tuo vesi ”valkeaksi”, sillä niin vesi on koskessa vaahdonnut.

”Valkeakosken rannalla on suuri paperitehdas, joka luultavasti on hyvin vanha, sillä kanavaa varjostavat lehtipuut olivat suuret ja tuuheat. Tehtaan yhteiskunta lienee sangen suuri, sillä sillä oli oma lääkäri, jonka voimakasta kättä olin tilaisuudessa puristamaan kanavan laiteilla. Nimenä on Valkeakoski suorastaan reklaami paperitehtaalle. Tervakosken luulisi olevan aivan vastakohdan. Joka tapauksessa taitaa paperi, jolle kirjoitan, olla lähtöisin Tervakoskelta. Mutta runoilijoiden pitäisi aina kirjoittaa Valkeakosken paperille, saadakseen henkäyksen Topeliuksen sielua runoihinsa.”

 

Valkeakosken kanavaa.
Matkakirjan kuvitusta

Kilpa-ajo on kääntynyt Luopioisen voitoksi ja se pääsee ensiksi kanavaan, vaikka Pälkäne kyllä puhkuu aivan takana salmessa kansi täynnä juhannusjuhlijoita. Lampénkin kohottaa mielessään voitonhuumaisesti ” eläköön Luopioisen höyrykattila ja sen vapisevat venttiilit!”

Edessä välkkyvä Mallasvesi tuo kulkijalle mieleen äskenpaistetun juhannuskakkaran. Vastakkaisella rannalla kohoaa Pälkäneen uusi kirkko ja hyvin rakennettu kirkonkylä. Lampén ei voi olla havaitsematta tavatonta eroa näiden rantojen ja Haukiveden ja Saimaan kalliosaarien sekä Päijänteen kivikkorantojen välillä. Mallasvesi nostaa mieleen kuvan lammikosta tuuheassa puistossa. Hänen mielessään helkkyvät Topeliuksen runot ja vasemmalle jäävät Roineen ”armahat aallot”. Tätä kirjoittaessa ja hänen sanojaan tutkaillessa saan hyvinkin silmiini sen suvisen illan vesillä, jolloin hän matkatovereineen ja ventovieraita nuoria naisia tarkkaillen elää suomalaisen kesän parhaimpia hetkiä.

Tässä yhteydessä ei ole tarpeen toistaa koko hänen topeliaanista pohdisteluaan, mutta näen hänet lopulta saapumassa Kostianvirralle, Pälkäneen kirkonkylän laituriin. Hän katselee syvällä lehtipuiden varjossa virtaavaa vettä, sen viheriäistä sävyä rannasta toiselle. Luopioinen kulkee reittiä ensimmäistä kesää, ja uomaa syvennetään parhaillaan. Hän on tehnyt matkaa Helsingistä näille hämäläisille järville 12 tuntia ja kokee olevansa maan sydämessä. Viimeisiltä laitureilta Aitoosta ja Mataralahdesta puuttuvat vielä telefoonit. Majataloonkin on kolmen kilometrin matka. On pakko rauhoittua odottamaan hevosen saapumista. Lampén tovereineen asettuu matkalaukkujensa ääreen aikeenaan matkata myöhemmin Vihavuoren koskille forelleja onkimaan. Sitä ennen täytyy vain asettua yöksi Sappeen majataloon, jota Lampén kuvaa hurmaavaksi.

Jatkuu...

* * *

Lähde:

Suomea ristiin rastiin, Lampén, Ernst (1917)

Doria

 

Vaelluksella maisemaan

Parhaimmillaan käynnit taidemuseossa ovat hiukan kuin tuttujen luona pistäytymisiä. Hämeenlinnan taidemuseon mainiot maisemamaalausten näyttelyt ovat saaneet tänä kesänä jatkoa teemalla Oi Suomi – vaelluksia maisemaan. 

Tämä kuva houkuttelee matkaamaan maisemaan.
Siellä yhdistyy mennyt, oleva ja aavistus
tulevasta. Nämä taulut ovat pilkahdus kauan
sitten olleesta ja samalla muistutus siitä,
kuinka kaikki tekemämme rakentamalle on
vain häivähdys tovin hehkuen.
Elias Muukka- Metsämaisema

Todellakin, kävijä pääsee ajatustensa siivin taivaltamaan seuduille, joissa kenties on jotain tuttuakin mutta silti kuitenkin mennyttä ja vierasta. Hän saa tilaisuuden matkata etsimään yksityiskohtia, joita taiteilijat ovat teoksiinsa sijoittaneet ja pohtia, kuinka tai miksi ne ovat sinne päätyneet.Vaikka maalauksia on tietenkin tehty pitkiäkin aikoja, niihin on kuitenkin tarttunut jonkinlainen muisto hetkestä, jolloin on syntynyt päätös laatia taideteos.

Museokävijä pääsee tässä näyttelyssä heti tutustumaan Eero Järnefeltin mukana jämsäläiseen Konkolan maisemaan vuonna 1890. Tätä kirjoitettaessa teoksen taustoista löytyy tietoa netistä ja paljastuu kyseessä olleen sikäläisen, paikkakunnalla vaikuttaneen talonpojan, liikemiehen  ja patruunan Severus Juhonpoika Konkolan tilaama teos. Näin siis käy heti aluksi selville esimerkki taideteosten  taustalla olleista taloudellisista seikoista.

Itselleni ovat Hämeenlinnan näyttelyjen kautta tulleet jotenkin merkityksellisiksi kesällä 2020 näytteillä olevista tauluista ainakin Werner Holmbergin Suomalainen järvimaisema vuodelta 1855 ja Fanny Churbergin Kuutamomaisema vuodelta 1878. Jotain samaa, miltei  mystisellä tavalla sekä pahaenteistä että kiehtovaa valon ja varjon yhteen kietoutumista on myös Hjalmar Munsterhjelmin teoksessa Kuutamoyö, joka niin ikään esittää pimeyden halkaisevaa kalvakasta yötaivasta ja ihmisasumusta öisessä maisemassa ikään kuin nojaamassa hetken hiljaisuudessa vasten tulevaa tai mennyttä kaikessa armottomuudessaan.

Mainitsemassani Holmbergin työssä huomioni on oitis kiinnittynyt miltei keskellä maisemaa hohtavaan järvenrantaan. Jotenkin pilvien lomasta taiteilija on sijoittanut valon korostamaan järveen laskevaa niitty- ja peltomaisemaa. Metsän ja lahdelman sylissä maalaiskylä on vain valon ja varjon rajalla valaistuksen korostaessa ainoastaan peltoa, jolta osa sadosta on jo kasattu kuhilaille. Etualalla kivet niityllä korostavat vaikutelmaa, että tästä maasta ihminen on saanut kerättyä itselleen vain sen, jonka luonto on hänelle sallinut.  Hieman taaempana, silti aika tavalla keskiössä häämöttää selvästi niemellä lahden takana pitäjän kirkko muistuttamassa maan ja hengen yhteydestä aikakautensa ihmisten elämässä. Horisontissa kaareutuvat kuin tummina jättiläisaaltoina kaukaiset metsämaat harjuineen. Kaiken yllä vaeltavat pilvimassat muistuttaen, että seuraavassa hetkessä saattaa maiseman ylle puhjeta kesäinen sade. 

Werner Holmberg: Suomalainen järvimaisema 1855.

Erityisen viehättävää ja samalla tietyllä tavalla armotontakin näissä vanhoissa teoksissa on asetelma, jossa ihminen ei pyri olemaan luomakuntaa suurempi nykyaikaisine, massiivisine rakennelmineen, vaan hänen asumuksensa ovat toisinaan jopa melkein maahan vaipumassa tai ainakin jollain lailla luonnon sisäänsä imaisemia.

Fanny  Churbergin Kuutamomaisemassa veden ja rannan ylle levittäytyvät pilvimassat antavat eittämättä perin uhkaavan tunnelman. Rannan rakennukset ja niistä pilkottava valo vie ajatukset ihmisiin. Savupiipusta kiemurteleva harmaa haituva aluksi aivan sulautuu usvaan ja on  silti selkeä merkki ikkunan loiston lisäksi elämäänsä elävistä ihmisolennoista. Korkeuksissa myllertävät pilvimassat päästävät juuri sillä tavalla kuunvaloa, ettei katsoja voi tietää, onko myrsky alkamassa vai päättymässä. Hän saattaa pohtia, kutsuuko pihapolku kulkemaan uuteen päivään vai ovatko käsillä öisen matkalaisen viimeiset mutkat ennen taipaleen ja yön pärskeen koettelemuksista lievittävää kotiliettä. 

Tässä mökissä odottaa lämmin liesituli suuren veden hohtaessa kuutamon kalvakkaassa valossa ja synkkien pilvien
vyöryessä yli yötaivaan. Onko lie aamu koittamassa myrskyn jälkeen vai maailma vasta vaipumassa pimeään raju-
ilmaan? Yksityiskohta Fanny Churbergin maalauksesta Kuutamomaisema, jossa valo ja synkkä yö käyvät uhkaavaa
kamppailua rannalla nököttävien rakennusten ja kutsuvan kotilieden yllä.

Berndt Lindholmin Vanha Naantali vuodelta 1870 huokuu vanhan aikakauden arvokkuutta. Se houkuttelee katsojaa astelemaan etualalle kuvatun pariskunnan keralla maantietä alas kallioisten mäkien välissä nököttänyttä ja kirkon ympärille rakentunutta kylämäistä pikkukaupunkia kohti. Tyynellä merenlahdella pilkottavat veneiden purjeet, ja tuulimyllyjen rivistö vartioi rantaviivaa. Kultarannan suunnasta katsoja saattaa erottaa vain kasvillisuuden täplittämän kalliosaaren, mutta kaipa siellä joki mökkikin lie.

Johan Knutsonin Näkymä Helsingin saaristosta noin vuodelta 1870 tuo selkeästi mieleeni vuosia aiemmin näkemäni mainosjulisteen, jossa on ollut maalattuna hämeenlinnalainen näkymä Virvelin  tai Kantolan suunnasta järven ylitse pohjoiseen kohti kaupunkia. Knutsonilla samaan  tapaan maalaisidyllin ja rantamaiseman taustalla häämöttävät Helsingin tarkeimmät kirkot ja kaupunki osoituksena, kuinka lähellä ja osana maaseutua suomalaiset kaupungit ovat olleetkaan.

Ferdinand von Wrightin Kesämaisema vuodelta 1880 on myös tuttu viime vuodelta. Herrasväki viettää siinä kesäretkipäivää rantakalliolla onkimiehen narratessa saalista kymmenkunta metriä sivummalla. Lähempänä rantaa on vielä kaksi muuta venettä, joilla väki ilmeisesti on saapunut paikalle. Suvi näyttäytyy levollisimmillaan katselijan eteen.

Elias Muukan Metsämaisema polkuineen tuo selvästi tyyliltään mieleen vuosikaudet vanhempieni seinällä ihailemaani minulle tuntemattoman tekijän rantamaisemaa Lehijärven rannalta, vaikkei Muukan teoksessa näy vilahdustakaan vedestä saati järvestä.  Kyseessä on taulun keskiössä oleva haalean tiilenpunertava polku, joka voisi olla kuin jatke mainitsemani jonkun toisen taiteilijan Lehijärvitaulun etualalla olleesta taivaltamaan kutsuneesta metsäurasta. Tietyllä tavalla maisema onkin yhtä ja samaa, mutta me vain liian pieniä havaitsemaan sitä kerralla. Mäkien jälkeen tulee aina uusia ja mutkat seuraavat toisiaan.

Munsterhjelmin Olavilinna vuodelta 1875 houkuttelee tirkistelemään yksityiskohtia niin kuin pyykkiä narulle ripustavaa naista, jonka arkipäivää 2020-luvun ihminen voi vain arvailla ja koettaa häivyttää hetkeksi epäilykset pelkästä karuudesta. Onhan sentään kaunis ja ilmeisen lämmin kesäpäivä, toista kuin kolkon kylmät talvikuukaudet vesien ylitse puhaltavine tuulineen. Huomio kiinnittyy myös oikeassa laidassa ilmeisesti Rapaluodon suunnalla purjeveneeseen ja taaempana mustaa savua tupruttelevaan höyrypaattiin. Onko taiteilija ne sijoittanut täydentämään näkymää vai onko hän todella tähynnyt kaukaisuudessa kulkeneisiin? Keskiössä oleva linna on toki kiistämätön maiseman monoliitti ja kaikki muu vain ympäröi sitä. Katsojalle ei jää epäselvyyttä, miksi se on sijoitettu juuri tuohon lukitsemaan koko näkyvän seutukunnan.

Kaksi Torisevaa. Vasemmalla Holmberg sukeltaa syvälle maiseman uumeniin 1859  ja oikealla puolestaan
Akseli Gallen-Kallela kapuaa 1898 kallioille ja tähyilee kaukaisuuteen kaiken massiivisen ylitse.

Aikanaan pääsin ihailemaan Hämeenlinnassa myös Werner Holmberg -näyttelyn upeita maalauksia. Eihän maisemataulujen näyttely olisi mitään ilman hänen töitään, joista legendaarisimpia on Aihe Torisevalta vuodelta 1859. Sen näkymää kuvaillaan Ville Lukkarisen ja Anne-Maria Pennosen teoksessa Werner Holmberg ”erityisen vaikuttavaksi” ja ”sadunomaisen runolliseksi”. Sitä se onkin, eikä vaikutelmaa himmennä lainkaan tietoisuus, että taiteilija kuulemma lisäsi jälkeen päin yksityiskohtia muualta niin kuin esimerkiksi ilmeisesti kallion mittasuhteita ja erään männyn Näsijärveltä.

Viimeisimmällä käynnilläni taidemuseossa opin jälleen uuden yksityiskohdan taide- ja paikkahistoriasta, sillä Torisevan rotkojärvet Virtain keskustasta Ruoveden suuntaan ovat toki olleet muidenkin maalareiden suosiossa. Hämeenlinnassa on nähtävillä myös Gallen-Kallelan näkymä sieltä vuodelta 1898. Siinä missä Holmberg tunkeutuu syvälle taikametsän uumeniin Akseli on kohottautunut korkealle kallioille tähyämään ylitse rotkolaakson ja metsän. Jylhien kallioiden lisäksi hallitsevana ovat kaukana punertava taivas ja kultaisena läpi korven mutkitteleva joki. Nämä taulut nähtyään ei voi kuin kaivata näkemään seutu joskus omin silmin. Vaikkei sinne pääsisikään, teokset täydentävät katsojalle toisiaan esittelemällä jylhän suomalaisen maiseman kaksi puolta eli karun sydämen ja huikean avaruuden. Siitähän näissä teoksissa mielestäni piilee perimmäinen tarkoitus eli oleminen tarkkailemassa niin yksityiskohtia kuin suurta kokonaisuuttakin vapautuen oman arjen siteistä.

* * *

Luettavaa Werner Holmbergistä:

Ville Lukkarinen/Anne-Maria Pennonen. Werner Holmberg 2017

”Aiotteko Tekin lähteä ravikaupunkiin?”

Kirjavaraston aarteita 8

Virikkeen tämänkertaiselle kirjoitukselle on antanut Hämeenlinnan kirjaston kotiseutukokoelmista löytynyt taulukkokirjanen. Kyseessä on ollut läänin eläinlääkäri L. Fabritiuksen vuonna 1895 toimittama Tilastollisia Tauluja yleisistä kilpa-ajoista Suomessa, mikä puolestaan on ollut oiva ponnahduslauta Erkki Vettenniemen teokseen Suomalaisen urheilun synty. Ravisportti 1800-luvulla ja sen vaikutus ihmiskilpailuihin. Teoksessa esitellään suomalaisen urheilun syntyä ja taustoja ja viitataan myös aikakäsityksen yleiseen muutokseen tuona aikakautena. Tällä kertaa kuitenkin keskityn siis hevosteluun ja tarkemmin sanoen yhteen päivään eli 16.3.1865, sillä Hämeenlinnalla on ollut merkittävä vaikutus myös raviurheilun kehityksessä. Rata talvisella Vikmanin lahdella on aikanaan ollut käsite maassamme.

Toki Suomessa oli kisailtu hevosilla jo aiemminkin, mutta koska muutamien innokkaiden puuhamiesten ja korkeassakin asemassa olevien virkamiesten asialle omistautumisen ansiosta Hämeenlinna sai kunnian olla ensimmäisten valtionkilpailujen näyttämönä, on aiheellista keskittyä tässä juuri noihin päiviin, jolloin kaupunkimme sai nauttia erinomaisen sijaintinsa ja kehittyvien kulkuyhteyksien hyödyistä, vaikka kilpaa oli ajettu esimerkiksi Kuopiossa jo vuosia sitten. Tammelan pitäjän Mustialan maatalousopistolla oli merkittävä rooli sikäläisellä Pyhäjärvellä 1864 pidettyihin ajoihin, joiden hyvien kokemusten selkeänä jatkumona Vettenniemi pitää seuraavan vuoden Hämeenlinnan ajoja, joihin uskaltauduttiin anomaan avustusta senaatilta. 

Nykyaikaisimpia kulkuvälineitä ja -yhteyksiä
osattiin hyödyntää. Hämeenlinnan kilpa-ajoihin
järjestettiin erikoisjunayhteys, jonka ilmoitus
löytyi muun muassa Helsingfors Dagblad -lehdestä.

Olennaisessa osassa Hämeenlinnan ravitarinaa oli rautatie, joka kuljetti runsaasti väkeä tuona torstaiaamuna Helsingistä asti, jossa kaikissa piireissä kuulemma oli ollut kohdattaessa repliikkinä tuttavan mahdollinen ”siirtyminen ravikaupunkiin”.

Perjantaina maaliskuun 17 päivänä 1865 paikkakuntamme sanomalehti Hämäläinen aloitti raporttinsa tapahtumista seuraavalla toteamuksella:

”Kilpa-ajo näinä päiwinä on tehnyt erinomaisen liikkeen kaupungissamme, jommoista tuskin ennen on täällä nähty. Ei ainoasti koko kaupungin wäestö, waan myös suuri paljous wieraita oli ihailemassa tätä kovin kaunista näköä. Taiwaskin suosi erinomaisesti tätä toimitusta; lähes parinkymmenen asteen kylmiä öitä seurasi suloinen päiwän paiste.”

Hevosenkengän eli noin ellipsin muotoisella virstan mittaisella radalla kilpaili lopulta 32 hevosta, kun alkuperäisistä ilmoittautuneista oli karsinta-ajojen kautta jäänyt pois 11 ja sittemmin joukkoon liittynyt 2 uutta hevosta oltuaan estyneitä osallistumasta koeajoon. Niistä vain 4 oli oriita ja 6 valakkaa eli ruunia, loput siis tammoja, minkä raportin kirjoittaja Hämäläisessä erikseen pani merkille tulkiten sen osoittavan orien pidon alhaista tasoa. Rata ajettiin kahdesti ja ajat laskettiin yhteen.

Hämäläisen ensi sanoista lähtien nousee silmiin kuva ravipäivän erikoislaatuisuudesta. Kestikievarin tarjoamat juomat, musiikkiesitykset ja utelias rahvas pälyilemässä itse kilpailutapahtuman lisäksi kohti arvovaltaisen tuomariston kuusin ja lipuin koristeltua lavaa. Oma nähtävyytensä on ollut taatusti myös Helsingistä ja kauempaakin tullut osa yleisöstä. Sekä ennen kilpailua että sen jälkeen kaduilla on varmaan kajahdellut jokseenkin runsaasti outoa puheenpartta. Kilpailujen yhteyteen liittyneet illanvietot ja riemunpito pitivät kaupungin useita päiviä yleisenä puheenaiheena.

Taulukko Hämeenlinnan kilpa-ajojen kärkisijoille kirineistä hevosista omistajineen. Tällöin usein itse hevosten
nimet jäivät usein merkitsemättä ja eläimistä puhuttiin vain sen ja sen hevosena. [NAPSAUTA KUVAA]

Maanviljelyshallituksen kehotuksesta julkaistusta tuloskirjasta löydämme myös Hämeenlinnan maaliskuun 16. päivän 1865 ajojen kaksi parhaiten sijoittunutta kaikista kolmesta luokasta. Lisänä on pikkutietoa muutamasta hevosesta omistajineen. Oriiden luokan voittaja oli sääksmäkeläisen kauppias A. Blåfieldin Herkules, josta löytyy hiukan tietoja netin uumenista eli hevosihmisten Sukuposti-portaalista. Sinne lainatussa kuvauksessa Herkulesta kuvaillaan muun muassa ”Herkules oli ollut suuri kaunis ruunikko mustaharja hevonen omaten keskinkertaiset juoksunlahjat. Ruotsissa se oli joissakin kilpa-ajoissa tullut palkituksi. Oriin sukuperästä kertoo eräs ruotsinmaalainen, joka sen aikoinaan tiesi ja tunsi, että siinä oli 3/4 norjalaista verta ja 1/4 jotakin muuta vierasta rotua; suomalaista ei yhtään.”

Herkules oli ilmeisesti etenkin arvossa pidetty siitoseläin, mikä korostaa valtion hevoskilpailujen taustalla ollutta vakaata pyrkimystä sekä lajin että eläinten hyötykäytön kehittämiseen.

Tammojen kohdalla voittajaksi ennätti Brita-tamma, jonka kohdalla vertailu tulosluettelon ja Sukupostin välillä tuo mielenkiintoisen yksityiskohdan. Portaalista löytyy kyllä Jyväskylässä 1854 syntynyt Brita-tamma, joka värinsäkin puolesta (rautias) täsmäisi. Sukupostissa hevosen omistajaksi on merkitty valtiopäivämies Vitikkala Jämsästä. Hämeenlinnan ajoissa luokkansa voittaneen Britan omistajaksi on kerrottu jyväskyläläinen kauppias Michelsson. Ruunien luokan puolestaan voitti Hämeenlinnassa jämsäläisen rustitilallinen J. Witikkala, joten olisikohan ajojen yhteydessä tehty hevoskauppoja Britastakin? Joka tapauksessa kilpailujen ohella ajoilla oli merkittävä osuus hevosmiesten välisessä yhteydenpidossa, ja vuosien varrella kiinnitettiin ilmeisesti paljon huomiota myös eläinsuojelullisiin tekijöihin.

Helsingfors Dagblad kirjoitti heti 17.3.1865 kilpa-ajoista laveasti neljän palstan jutulla ja aloitti niin hevoskasvatuksesta
kuin ratsuväestäkin ulkomailla ammoisilta ajoilta. Lopussa sentään kerrattiin Hämeenlinnankin  tapahtumia ja muistettiin
mainita tapahtuman taustahenkilöt ja yhteys edellisen vuoden Tammelan kisoihin.

Ankaran taka-talven (jopa -27 astetta) ja lumen tulon lisäksi Hämeenlinnan kilpa-ajot säilyivät hyvän aikaa puheenaiheena niin muualla maassa kuin tietenkin itse paikkakunnalla. Hämäläinen kirjoitti vielä 27. maaliskuuta, että ”se hewonen, ori Saarijärveltä, joka sai ensimmäisen palkinnon wetämisessä, myytiin paikalla 1000 markan hinnasta. Sanottiin , että se juoksussakin olisi ensimmäisen palkinnon ansainnut, mutta ukko omistaja ei hennonnut maksaa ensipäiwänä 4 markkaa; sanoi muka koko kassansa olewan 6 markkaa, ja, jos hewonen ei palkintoa saisi, kuinka sitte olla ja elää. Paljon ukkoa arvelutti 4 markan maksu wetoonkin tullessa, waikka, kun häntä siihen ehtimiseen kehoitettiin, hän lausi:” pitäisi sen jotakin wetämän, onhan se siellä kotona mastopuitakin metsästä tuonut.” - Toinen palkinnon woittaja, Isotalon ilmoittama walakka (joka oikeastaan oli maanmittari Lindhin oma), myös myytiin 650 markasta. Molemmat myyjät saiwat pitää palkinnon hywänänsä. Usiampia parempain hewoisten kauppoja tehtiin wielä sen lisäksi, mutta niistä ei ole tarkempaa tietoa.”

Kaupunkimme sanomalehti muisteli yhä niin ikään kilpailupäivän iltaa, jolloin hevosväki ja katsojat olivat kokoontuneet seurahuoneelle ehtoota viettämään, nostamaan maljan voittajille ynnä keräämään lahjoituksin varoja seuraavan vuoden kilpailuja varten. Ilonpidon lisäksi kaduilla ja kujilla sattui valitettavasti myös onnettomuuksiakin. Ainakin yhden kisällin päälle ajettiin sillä seurauksella, että tämä seuraavana aamuna kuoli. Päälle ajajan kerrottiin olleen maalainen ja kisällin viinapäissään toikkaroineen kadulla eteen. Kovalla vauhdilla ajelu oli kuulemma kaduilla yleinen paha tapa.

Tässä kuvassa on maalaus kilpa-ajoista Åhlkistan radalla Ruotsissa joskus vuosien 1800 ja 1814 väliltä.
Maalauksen on tehnyt 1765-1814 elänyt taidemaalari Martin Heland. Liitän kuvan tähän tuomaan häivähdystä
menneen ajan kilpa-ajotunnelmista. Varmaankaan kovin paljon ei ollut muuttunut muutamassa vuosikymmenessä.
Samalla välittyy sekin tosiasia, ettei 1800-luvun Hämeenlinna todellakaan ollut mikään aikakautensa
periferia, vaan virkamieskunnan kautta tänne kantautui virtauksia suuremmastakin maailmasta.
Kuva Wikimedia Commons

Vielä vuoden 1865 palkittujen luettelossa ei esiinny hämeenlinnalaista hevosenomistajaa. mutta jo seuraavana vuonna taulukosta löytyy oriiden luokan voittanut nimeltä mainitsematon hevonen, jonka omistaja on ollut eversti Rubaschkin. Tammojen toisen palkinnon tuolloin vei tyrväntöläisen C. Packalénin Polka, joten lähiseutujen nimet alkoivat tulla esille. Vuonna 1868 hämeenlinnassa tuolloin vaikuttaneen eversti Costianderin tamma Tuima tuli viidenneksi. Viimeksi mainittu eversti erosi samana vuonna sotapalveluksesta ja osti Nuutajärven lasitehtaan ja kartanon Urjalasta. Hän toimi sittemmin myös Hämeen läänin kuvernöörinä 1887-1895. Aikanaan ilmeistä arvostusta nauttinut ja talousasioista perillä ollut Costiander perusti katovuonna 1891 yhdessä puolisonsa kanssa Jenny Costianderin lahjoitusrahaston , jonka koroilla tuli kustantaa köyhille ruokakeittola. Tämä mainittakoon osoituksena, millaista väkeä oli aikanaan Hämeenlinnan ravikaupunkiaikakauden takana. Ei ihme, että juuri kaupunkimme hetken oli ihmisten huulilla puhuttaessa hevosista ja hevoskilpailuista.

* * *

Lähteet:

• Heikki Vettenniemi. Suomalaisen urheilun synty
• Helsingfors Dagblad 17.3.186
• Hämeenlinnalaisia 1639-1989
• Sanomalehti Hämäläinen 17.3.1865
• Sukuposti-portaali;  http://www.sukuposti.net/
• Tilastollisia tauluja yleisistä kilpa-ajoista Suomessa vuosina 1862-1895. Maanviljelyshallituksen tiedonantoja N:o VIII. 1895. Toimittanut L. Fabritius. Läänin Eläinlääkäri.