Ernst Lampén Hämeen sisäjärvillä ja sydämessä osa I

 

Sisäjärvillä

 

Aikanaan maassamme tunnettu opettaja, matkakirjailija ja toimittaja Ernst Lampén julkaisi vuonna 1917 matkakirjan Suomea ristiin rastiin, johon hän oli kerännyt matkakokemuksiaan eri puolilta Suomea viime vuosisadan alkupuolelta. Tästä Kansalliskirjaston julkaisuarkistosta löytämässäni teoksessa on myös kolme kirjoitusta Hämeestä eli Hämeen sisäjärvillä, Hämeen sydämessä 1916 ja Päijänteellä. Tässä keskityn kahteen ensin mainittuun eli Hämeenlinnaamme ja sen ympäristöön. Näin koronan vuoksi kotimaan matkailuun painottuneena vuonna 2020 lienee sopivaa tarkastella, kuinka rutinoitunut matkakirjailija koki kotiseutumme 104 vuotta sitten.

 

 Henkilökuva Wikimedia Commons

Lampén ei lähtökohtaisesti pidä Hämeen tai läntisen Suomen tuolloisia olosuhteita kulkuneuvojen puolesta mairittelevina verrattuna Itä-Suomeen. Hän toki myöntää, että joku sattumalta seudulle täysihoitoon päätynyt nuorukainen tai neitonen tai ympäristön asukkaat ovat kulkeneet Längelmäveden, Roineen, Pälkäneen ja Mallasveden seudulla tai Hauhon reitillä, Lummeneessa tai Vesijaossa. Hän itse tunnustaa polkeneensa Hämeen maanteitä polkupyörällä tai kiitäneensä automobiililla, mutta järvillä hän ei ole koskaan ennen kulkenut huolimatta siitä kevytmielisyydestä, jolla on ”pistänyt nokkansa kaikkialle maassamme”. Ainoastaan palavia jäseniään hän myöntää niissä vilvoitelleensa.

Noiden järvien pintaa ovat kirjailijan mukaan ainoastaan tervattujen veneiden kölit risteilleet. Matkustajalaivoja hän kertoo olleen hyvin vähän ja ”hyvin alkuperäisiä”. Tuossa kohtaa hän toki kuvailee tilannetta viime vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä, sillä Joenhiisikin on lukenut muualta, että ensimmäinen rautatieyhteys Helsingistä Hämeenlinnaan vilkastutti joksikin aikaa sisävesiliikennettä, mutta radan jatkaminen pohjoiseen kyllä kuihdutti mainittua toimintaa. Kun Lampén toteaa, että ”Saimaalla on matkustajien mukavuudesta pidetty hyvää huolta, kun taas Länsi-Suomen laivoissa on siinä suhteessa paljon toivomisen varaa”, on se tietenkin aikalaisarvio, eikä meillä ole sitä sellaisena kiistäminen.

Niinpä Lampén on tehnyt päätöksensä tutkia noita itselleen ”teoreettisesti niin tuttuja” Hämeen järviä nähdäkseen omin silmin miltä ylistetyt, mutta matkailijoiden hylkimien vesien saaret ja rannat näyttävät. Matkansa hän aloittaa Helsingistä juhannusaaton aamuna eli mielestään vuoden huonoimpana matkapäivänä. Heti ensi vaikutelma on perin kehno: väkeä liian paljon ja vaunuja liian vähän. Matkakirjailijamme on jo luopumassa päätöksistään tehdessään mielenkiintoisia havaintoja: muun muassa laulavaksi paroniksi kuvailemaansa henkilöä ollaan työntämässä asemasillalla ja tämän toistellessa:

 - Minun täyty päästä mukaan, minun täytyy!

 

Terve, rotevaksi itsensä kokeva Lampén ei katso enää voivansa pyörtää aikeitaan, vaan kokee velvollisuudekseen lähteä matkaan, koska vaivainenkin on niin täynnä intoa. Matkaaja pääsee kuin pääseekin reissuun, koirattomassa koiravaunussa ketjujen kalistessa seinissä. Mainitussa vaunussa on kasautuneena aivan siivoa väkeä kaikista yhteiskuntaluokista. Heidän tarkkailemisensa vaikuttaa innostavalta. Lampén kirjaa hämmästyneenä mieleensä nuorten pelastusarmeijalaisten naisten keskustelun, joka saa hänet hiukan ymmälleen, koska eräs kuulemma toteaa muun muassa:

 - Olen Tampereelta, mutta olen kuitenkin niin iloinen, niin iloinen, niin iloinen Jeesuksessa...

 

Riihimäen asemalla matkalaisemme ei koe oloaan lainkaan mukavaksi, sillä ahtaudessa on mahdotonta saada palaakaan suuhunsa. Kitkerästi hän ihmettelee niitä ihmisiä, jotka pahimmassakin tungoksessa syövät paljon ja kauan. Hän itse tunnustaa tarvitsevansa tilaa aterioidessaan. Päästessään Hämeenlinnaan juna on myöhässä. Ajuria on mahdotonta saada, koska kaikki ovat ilmeisesti ennalta tilattuja. Vasta aikansa odotettuaan Lampén saa kyydin, jolla kiiruhtaa joenrantaan, mistä hänen sarkastisesti valtamerihöyryksi kuvaamansa ”Luopioinen” on jo lähtenyt. Höyrylaivat Luopioinen ja Pälkäne kilpailevat reitillä Valkeakoskelle, eikä matkailija koe yksittäisellä matkustajalla siinä kisassa olevan juuri väliä. Sama armoton kilpahenki kuulemma vallitsee Saimaankin laivoilla.

 

Hämeenlinnan satama-alue noin 1912-1927
kuva Hämeenlinnan Lydia/Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

 

Tästä sisävesilaivojen hurjasta kilpa-ajosta Joenhiisi on kertonut muun muassa tekstissään ”Silta ja salmi”, kuinka höyrylaivat Mallasvesi II ja Urho olivat vuonna 1907 olleet vähällä törmätä kisatessaan rautatiesiltamme kohdalla. Joten härkäpäinen hurjastelu vesillä ei ilmeisesti ole ollut vain tilapäinen ilmiö. Sisävesialuksista olen kirjoittanut myös tekstin "Laivanvarustusta ja sisävesimatkoja".

Lampén korostaa olevansa matkakumppaneineen ”teoreettisesti” selvillä Suomen maantieteestä, joten he päättävät käyttää hyväkseen rannalle sattumalta ajaneita automobiileja kiiruhtaakseen paatin edelle Hattulan uudelle kirkolle. Hän mainitsee autosta jätetyn ”juhannusillan kunniaksi” pois äänenehkäisijän, joten koko seutukunta saa aistia matkalaisten innon heidän kiitäessään maantietä kohti Mierolan salmea.

 

Aulangon Karlberg. Lampénin mukaan höyrylaiva Luopioinen olisi joutunut odottamaan matkustajia
joissain sen edustalla, koska höyrylaiva Luopioinen ei kokonsa vuoksi päässyt Hämeenlinnan satamaan.
Matkateoksen kuvitusta

 

Tässä yhteydessä hän kokee aiheelliseksi mainita vielä kolmannen hämäläisillä sisäjärvillä kulkevan aluksen eli Kangasalan, jota hän kuvailee ilmeisesti satusetä Topeliuksen aikaiseksi eli siis ikälopuksi laivavanhukseksi. Luopioinen sen sijaan on Lampénin mukaan suurin ja komein laiva näillä vesin. Mielenkiintoista on, että se ei voi laskea Hämeenlinnan laituriin, vaan pysähtyy ulapalle, jonnekin Karlbergin luo kuin valtamerihöyryt ikään. Sen rungossa on alhaalla salonki, jossa matkustajat viettävät koko pitkän iltapäivän ”troopillisessa kuumuudessa”. Kannella on lisäksi kaksi salonkia. Käytävät molemmin puolin kansisalonkia ovat perin kapeat, minkä hän kokee perin kiusalliseksi etenkin kohdatessaan naisia, jotka tuntuvat oleskelevan juuri noissa kapeikoissa.

 

Ohitettaessa Lepaan Lampén mainitsee etenkin siellä valmistettavat mainiot viinit ja shampanjan. Avara Vanajaveden selkä on tällä kertaa tyyni ja rauhallinen, mutta tiedossa ovat sen myrskyisätkin säät. Tiedetään kertoa luoteisrannalla kohoavan Vermasvuoren rinteen maantiemäen olevan yksi maamme jyrkimpiä ja pisimpiä. Lampén kirjoittaakin:

”Yleisenä arvosteluna näistä järvistä ja rannoista mainittakoon, että ne ovat hymyilevämmät kuin Päijänne ja Saimaa. Se johtuu siitä, että viljelys on täällä vanhempaa, pellot ulottuvat usein rantaan saakka, kuten etenkin Hauhon reitillä, joka laskee Mallasveteen.”

 

Mierolan salmen maisemia.
Matkakirjan kuvitusta

Hämäläiset maanomistajat saavat osakseen tavatonta ylistystä ja Lampén kuvailee heidän asuvan niin ylellisesti isoissa rakennuksissaan, ettei helsinkiläinen voi edes kuvitella. Tuo vauraus ilmenee hänen mukaansa itse huoneluvun lisäksi sisustuksessa. Vanhat herraskartanot ovat kuulemma siirtyneet talonpojille, puolimiljonääreille, joilla jonkun alkuasukkaan kertoman mukaan on yksinomaan Hämeenlinnan pankissa 7 miljoonaa markkaa. Tuo on tietenkin aikansa huhupuheita, mutta kertoo kuitenkin olosuhteista ja näkemyksistä vuoden 1916 tienoilla. Kerrottakoon vielä, että Suomen pankin rahanarvonlaskurin mukaan 7 miljoonaa silloista markkaa vastaa 16,830 miljoonaa euroa.

”Talonväki itse on hienotuntoisinta ja yksinkertaisinta, mitä tavata voi. He ovat puetut maanviljelijän tavoin, joka joskus itsekin käy työhön käsiksi, he puhuvat niin hiljaa, että tuskin kuulee mitä he sanovat, sekä käyttäytyvät hiljaisesti ja arvokkaasti kuin pylväspyhimykset. Kun he käyvät toistensa luona, näyttää siltä kuin he tulisivat ottamaan osaa naapurin suureen suruun. Tunsin itseni hyvin hämmentyneeksi heidän ylhäisen jäykässä seurassaan, paljoa enemmän kuin aikoinaan niissä kahdessa Euroopan ruhtinaallisessa hovissa, joissa minulla on ollut korkea kunnia käydä.”

Kaikkea tuollaista Lampén pohtii silmäillessään Luopioisen peräkannella hämäläisvesien rantoja ja tähyillen mielessään taloja puutarhoineen. Vanajaveden luoteiskulman kapenevilla väylillä lähellä Sääksmäen kirkkoa näkyy kauniita huviloita, joiden joukosta kuulemma myös Matkailijayhdistyksen puheenjohtajakin on hankkinut omansa. Samalla hän tekee tarkkoja havaintoja kanssamatkustajistaan. Matkalla on väkeä niin Helsingistä kuin lähitehtaasta.

Lähestyttäessä Valkeakoskea Lampén pohdiskelee, kuinka sopivaa onkaan ollut nimetä tuo vesi ”valkeaksi”, sillä niin vesi on koskessa vaahdonnut.

”Valkeakosken rannalla on suuri paperitehdas, joka luultavasti on hyvin vanha, sillä kanavaa varjostavat lehtipuut olivat suuret ja tuuheat. Tehtaan yhteiskunta lienee sangen suuri, sillä sillä oli oma lääkäri, jonka voimakasta kättä olin tilaisuudessa puristamaan kanavan laiteilla. Nimenä on Valkeakoski suorastaan reklaami paperitehtaalle. Tervakosken luulisi olevan aivan vastakohdan. Joka tapauksessa taitaa paperi, jolle kirjoitan, olla lähtöisin Tervakoskelta. Mutta runoilijoiden pitäisi aina kirjoittaa Valkeakosken paperille, saadakseen henkäyksen Topeliuksen sielua runoihinsa.”

 

Valkeakosken kanavaa.
Matkakirjan kuvitusta

Kilpa-ajo on kääntynyt Luopioisen voitoksi ja se pääsee ensiksi kanavaan, vaikka Pälkäne kyllä puhkuu aivan takana salmessa kansi täynnä juhannusjuhlijoita. Lampénkin kohottaa mielessään voitonhuumaisesti ” eläköön Luopioisen höyrykattila ja sen vapisevat venttiilit!”

Edessä välkkyvä Mallasvesi tuo kulkijalle mieleen äskenpaistetun juhannuskakkaran. Vastakkaisella rannalla kohoaa Pälkäneen uusi kirkko ja hyvin rakennettu kirkonkylä. Lampén ei voi olla havaitsematta tavatonta eroa näiden rantojen ja Haukiveden ja Saimaan kalliosaarien sekä Päijänteen kivikkorantojen välillä. Mallasvesi nostaa mieleen kuvan lammikosta tuuheassa puistossa. Hänen mielessään helkkyvät Topeliuksen runot ja vasemmalle jäävät Roineen ”armahat aallot”. Tätä kirjoittaessa ja hänen sanojaan tutkaillessa saan hyvinkin silmiini sen suvisen illan vesillä, jolloin hän matkatovereineen ja ventovieraita nuoria naisia tarkkaillen elää suomalaisen kesän parhaimpia hetkiä.

Tässä yhteydessä ei ole tarpeen toistaa koko hänen topeliaanista pohdisteluaan, mutta näen hänet lopulta saapumassa Kostianvirralle, Pälkäneen kirkonkylän laituriin. Hän katselee syvällä lehtipuiden varjossa virtaavaa vettä, sen viheriäistä sävyä rannasta toiselle. Luopioinen kulkee reittiä ensimmäistä kesää, ja uomaa syvennetään parhaillaan. Hän on tehnyt matkaa Helsingistä näille hämäläisille järville 12 tuntia ja kokee olevansa maan sydämessä. Viimeisiltä laitureilta Aitoosta ja Mataralahdesta puuttuvat vielä telefoonit. Majataloonkin on kolmen kilometrin matka. On pakko rauhoittua odottamaan hevosen saapumista. Lampén tovereineen asettuu matkalaukkujensa ääreen aikeenaan matkata myöhemmin Vihavuoren koskille forelleja onkimaan. Sitä ennen täytyy vain asettua yöksi Sappeen majataloon, jota Lampén kuvaa hurmaavaksi.

Jatkuu...

* * *

Lähde:

Suomea ristiin rastiin, Lampén, Ernst (1917)

Doria

 

Kiianlinnan ympäristössä, Hiiden mailla

Tämän retken pontimena olivat Akseli Salokanteleen sanat teoksessaan Vanajan kirja I hänen kuvatessaan 1950-luvun puolivälissä maisemaa matkattaessa Harvialan kautta kohti Turenkia:” Tätä laajaa tasannetta reunustavat lännen puolella Annakantorni, Lehivuoren, Harjuvuoren, Kiianlinnan ja Inkalinnan metsäiset harjanteet, joiden juurella välkehtii Vanajaveden kapea ja mutkitteleva pinta. Kaiken tämän yllä leviää lämpimän, aurinkoisen ilman auer harsomaisen kevyenä ja ohuena”. Juuri poikkeuksellisen hieno toukokuinen päivä vaikutti erityisen soveliaalta lähteä tutkailemaan vaikutelmia noilta seuduilta.

Polku kiertää Raimansuon laitaa.

Kevään yllättäen suorastaan ryöpsähtäessä kautta maiseman oli oiva ajankohta lähteä omalle luontoretkelle tähyilemään kohti Vanajaveden laaksoa ja Hiidenjokea. Mainitusta linja-automatkasta poiketen lähdin aamulla polkemaan suoraan kohti Miemalaa saapuakseni Rastilaan luoteesta. Sivuutin Hämeenlinnan Myllymäen ja suuntasin vanhan 3-tien laitaa etelään. Aurinko lämmitti pikaisesti ilmaa pilvettömältä taivaalta kevyenliikenteenväylän päättyessä Miemalantiehen. Reitti oli tuttu aiempien vuosien pyörälenkeiltä, joten saatoin taittaa taivalta tasaiseen tahtiin. Nykyaikaisesti rakennettu ympäristö ei vielä sanottavammin johdatellut tunnelmia muinaisia aikoja kohti, mutta uskoin tilanteen muuttuvan päästessäni Rastilaan, viimeistään kääntyessäni metsään.

Maisema tienvarressa oli tuntuvasti muuttunut muutaman viime vuoden aikana hakkuiden vuoksi. Sinänsä matka taittui sen verran joutuisasti, että olin tuota pikaa Sälilammentien risteyksessä. Ensimmäiseksi etapiksi muodostuivat Raimansuonkalliot. Ne erottuivat selvästi tien laitaan, vaikka matkaa heinikkoisen taimikon ylitse oli jonkin verran. Katsetta kiinnitti niiden olemus, joka toi mieleen jonkinlaisen varustuksen. Aivan niin kuin metsänrajassa olisi ollut pieni kivistä kyhätty linnake. Päästyäni viimein etumaisen kallion äärelle erotin myös toisen sen viereltä, joten saatoin kartasta määrittää niiden nimet. Ilman puustoa rinteiden jyrkkyys olisi käynyt vieläkin ilmeisemmin selväksi.

Raimansuonkalliot ovat kuin kaksi varustusta metsämaan ja suon välissä. Vaikka puusto hiukan niitä
kätkee, toinen niistä erottuu selkeästi Sälilammentielle.

Täytyi tietenkin kavuta lähimmän kallion laelle. Vaikka puuston vuoksi näköalat jäivät rajoitetuiksi, jo alkoi saada mieleensä tiettyä tunnelmaa. Raivaamalla puustoa olisivat muinaiset asukkaat saattaneet jo joltisenkin pitää puolensa tälläkin paikalla kyhäämiensä varustusten suojissa. Keihäät ja nuolet olisivat hyvinkin saattaneet pidätellä tunkeilijoiden kiihkeimpiä mielihaluja. Suonlaidan ja kallioiden välistä kaartui puiden varjostama polku. Jospa kulku kaupungista olisikin ollut ainoastaan tuollaista reittiä! Olin saanut polkea herroiksi päällystettyä maantietä. Entisaikojen taivaltajat olivat väistämättä kiinteämmin yhteydessä reittiensä ympäristöön kuin me nykyajan koheltaen kiiruhtavat.

Palattuani maantielle otin suunnan kohti Annakantornia. Hyvän aikaa poljettuani sain todeta nimen viitanneen lähinnä kärrytiehen, jota pitkin olisin päässyt takaisin Rastilantielle. Luoteesta lähestyttäessä tien linja näytti johtavan suoraan johonkin pihamaalle, joten käännyin takaisin ja kiersin Sälilammentien kautta takaisin isommalle maantielle. Rastilassa toki huomasin mainitun Annakantorniksi nimetyn kärrytien sukeltautuvan idyllisesti rakennusten välistä esille. Ilmeisesti olisin siis päässyt siitä suoraan jatkamaan matkaani kohti Kiianlinnantietä.

Ensimmäinen näkymä länsilounaaseen alkaessani nousta kukkuloille. Tämä taitaa olla lähinnä sitä, mitä
Salokannel kirjassaan kuvasi.

Ehtiessäni seuraavaan kääntöpaikkaani päivä oli jo ehtinyt lämmetä varsin kesäiseksi. Tienviitta osoitti kohti Kiianlinnaa. Jatkaessani osoitettuun suuntaan en kuitenkaan huomannut missään seuraavaa ohjetta, joten päädyin suoraan Kalpalinnan laitaan. Tarkasti sanottuna Kiianlinna kaiketi tunnetaan nykyään Kalpalinnana, vaikka yksittäisillä mäenhuipuilla onkin omat nimensä. Jotain on toki jäänyt yhä jäljelle muinaislinnasta. Ympäristöä on kuitenkin muokattu niin voimallisesti, että kulkija saattaa vain arvailla, miltä seutu onkaan näyttänyt satoja vuosia aiemmin. Jäljelle jääneet kukkulat reunustavat suurta hiekkamontua kuin kupinreunat.

Panoraama pohjoiskoilliseen. Keskellä pilkottaa Hiidenjoki.

Siinä vaiheessa seisauttaessani polkupyöräni pohdin, mistä voisin tarkistaa nykyajan kulkijan näkymät kohti viljavainioita. Salokannel on kirjassaan niin mainiosti kuvannut yli kuuden vuosikymmenen takaisia tunnelmia. Lähtiessäni kiipeämään rinnettä päädyin puolivahingossa loppukevään päivänpaahteessa väreilevän laskettelurinteen laitaan. Sieltä ainakin saattoi nähdä rinteiden juurella levittäytyvät pellot ja taivaanrannan metsät. Viikonlopun aamupäivä oli sen verran unelias, ettei missään näkynyt ihmisiä liikkeellä. Otettuani valokuvat eri ilmansuunnista lähdin etsimään itse Kiianlinnaa ja paikalle erityisiä, pitkänomaisia syvänteitä reunustavia loukkoja.

Maiseman avaruus levittäytyy länsilounaaseen.

Niin kuin myöhemmin karttaa tarkasti tutkittuani sain huomata, kuljin aluksi Kiianlinnan ohitse ja päädyin suoraan Annakanmäen ja Vorokkilukon maastoon. Heti tieltä poistuttuani löysin polut, jotka mutkittelivat ylös ja alas rinteiden lomitse. Kylien äänet katosivat jonnekin etäisyyteen, ja jälleen sain kuvitella, mitä on ollut suunnistaa tuossa maastossa ennen automobiilien sun muiden konevoimalla puksuttavien laitteiden aikakautta. Koska hiekkakuoppakin oli jäänyt jonnekin metsäisen harjanteen taakse, oli helppoa ravistaa mielestään nykyajan ihmisten liki brutaali tapa muovata asuinseutujaan. Samalla korostui mielessä tuntemus, että väkivalloin jalan tai ratsain tähän maastoon tunkeutunut olisi ollut sangen hankalassa asemassa puolustajaan nähden. Eipä siis ihme, että Kiianlinna on mainittu puolustus- ja pakopaikkana.

Polut johtavat harjulukkojen maastoon. Täällä luonto tarjoaa kätköpaikkoja katseilta.

Palatessani takaisin tielle, Kiianlinnaksi nimetty kukkula erottui selvästi hiekkamontun takaa lounaasta päin katsottuna. Vaikka kukkulalla on sankka metsähattu päällään, jyrkät rinteet kielivät puolustautumismahdollisuuksista. Talsiessani pölyistä tietä tähyilin hiekkamontun paljaita rinteitä ja pohdiskelin, kuinka paljon maata rinteiden kupeelta onkaan otettu. Oli vielä löydettävä reitti ylös kukkulalle, sillä tottahan oli edes käytävä kulmakunnan kuuluisimmalla huipulla. Kiianlinnantiestä erkanee kukkulan juurella pohjoiseen vielä pienempi, kartalla etukenoon lysähtäneen L-kirjaimen muotoinen kärrytie, jonka varrelta löysin reitin tarvittavalle polulle. Luoteisreunassa rinne oli aavistuksen muita suuntia helppokulkuisempi.

Kiianlinna etäältä ja kukkulan laelta.

Jyhkein maisema avautui Kiianlinnalta kohti
Vorokkilukkoa. Rotko painuu metsän
peittämänä syvyyksiin.

Pikainen silmäys paljasti puuston haittaavan näkymiä, varsinkin Turengin suuntaan. Erityisen jyrkästi seinämä vietti kohti Kiianlinnantien risteystä. Maallikon katse joutui jonkin verran pyyhkimään maastoa ennen kuin erotti syvänteitä kukkulan laella; tuskin ne olivat luontaisia. Epäillen lopputulosta näpsäisin valokuvia kaikista ilmansuunnista. Myöhemmin kotona otoksia tarkastellessani sain yllättyä lähinnä Vorokkilukon suuntaan ottamastani kuvasta, jossa Harjunrinteiden jyrkkyys ja rotkon synkän tiheä kasvullisuus näkyivät sangen hyvin. Varsinainen lukko seutu onkin ollut muinaisen puolustajan kannalta tasankonsa keskellä. Sangen oletettavaa, että varsinkin esihistoriallisella ajalla vainolaiset karttoivat tunkeutumista näille kukkuloille. Ruokaa kyettiin varastoimaan pahan päivän varalle ja kantamaan mukana paettaessa. Entäpä vesi?

Kierreltyäni Kiianlinnan ympäristössä ja todettuani nykyiset näkymät jätin viimeiseksi tutustumisen paikkaan, joka Museoviraston Rekisteriportaalin mukaan on muinoin ollut kultti- ja tarinapaikka. Portaali opastaa paikan sijaitsevan jyrkkien rinteiden puoliympyrämäisesti reunustamana. Kyseessä on Vähä-Hiiden lähde, jonka paikalla nykyään on kaivo. Vesi on kuulemma aikanaan siellä ollut melkein aina jäässä ja virrannut pohjoiseen. Aivan ilmeisesti kyseessä on ollut sangen mystinen paikka ja mikä tärkeintä harjujen kätkemä vedenottopaikka. Tuollainen paikka ei voi olla kiehtomatta Joenhiittä.

Näkymä Kiianlinnalta kohti Turenkia on sangen peitteinen. Vastakkaiselle suunnalle soramontun suuntaan
rinne putoaa erityisen jyrkästi.

Ensiksi oli poljettava harjuilta alas Vähähiidentielle, joka kaartuu harjujen ja Hiidenjoen välissä levittäytyvän peltoaukean läntistä laitaa. Metsästä kahta puolta tietä kantautui vuoronperään kyyhkyjen huhuilua ja palokärkien sielua sykähdyttävää huutoa. Palokärjellä on silläkin kansanperinteessä ollut oma tietty merkityksensä enteiden antajana. Olin saapunut seudun ikiaikaisemman asutuksen sijoille. Niinpä peltoaukealtakin on kaivauksissa löydetty vanhan, jo kadonneen asutuksen jäänteitä.

Alas kohti peltoja vei tie. Metsässä ympärillä huutelivat palokärjet ja huhuilivat kyyhkyt. Luonto sykki
kiihkeänä uutta vuodenaikaansa.

Hiiden seutua. Kuvan vasemmalle puolelle jää Hiidenjoen uoma, oikealle harjut. Ikivanhaa peltoaukeata
halkovan voimalinjan alta on tehty useita muinaislöytöjä ja arkeologisia kaivauksia. Tämä on ikiaikaista
hämäläistä maisemaa. Taustalla Turengin entisen sokeritehtaan piippu, joka oli aikanaan selvä maamerkki,
jonka Salokannel mainitsee olennaisena osana maisemaa.

Siellä kallioisten rinteiden juurella oli hyvä seisahtua tarkastelemaan karttoja ja kuunnella palokärkeä, jonka viimein löysin katseellani kelottuneen puun latvuksesta. Toivoin tapaavani paikallisia asukkaita voidakseni tiedustella mahdollista kulkureittiä muinaiselle lähteelle. Monet muinaismuistokohteet nimittäin sijaitsevat miltei pihapiirissä. Niin kadonnut aika ja nykyhetki lomittuvat toisiinsa. Onnekseni kohtaan ihmisiä, joille voin esittää asiani. Lopulta sain käyttökelpoiden neuvon kiertää ulkoilupolkua hakemalleni alueelle.

Asutuksen ja laskettelurinteiden välistä pääsin kapuamaan harjulle. Vasemmalta sivultani kantautui Kalpalinnan rinteiden alueelle ilmestyneiden ihmisten ja kulkupelien äänet, oikealla puolestaan odotti niin hiljainen, synkkä jyrkät rinteet peittävä metsämaa kuin keväällä vain löytää voi. Kontrasti oli melkoinen laskeutuessani kohti paikkaa, mistä etsin entistä lähdettä. Hätkähdin erottaessani edestäni sammalikosta jälkiä. Jokin koiraa isompi elukka oli ilmeisesti juossut tieltäni näkymättömiin. Vai muinaisten aaveetko olivat myllänneet rinteellä? Lähestyinhän suojaista kätköpaikkaa, jossa rekisterin mukaan oli sijainnut kultti- ja tarinapaikka. Sieltä jos mistä saattaisi löytää henkiä aikojen takaa, muistijälkiä menneistä.

Sieltä syvältä harjunrinteiden kainalosta muinainen lähde lopulta löytyi. Nyt paikalla on sangen arkisen
näköinen kaivo, mutta kulkija saattaa vai aprikoida, millaisia kohtauksia täällä on muinoin näytelty, jos
paikka todella on ennen ollut jonkinlainen kultti- ja tarinapaikka. Ainakin seutu saa mielikuvituksen
liikkeelle.

Vakavasti puhuen päästessäni lopulta rotkon pohjalle kaatuneiden puiden ja paksun, syvänvihreän sammalen keskelle saatoin uskoa lähteen aikanaan sivullisilta salatuksi. Nykyajan ihmiset ovat toki rakentaneet paikalle jopa tien. Matka harjun kautta toi kuitenkin parhaiten lähelle tunnelmaa, jota tavoittelin. Oli vasta alkukesä tai loppukevät, joten sadunomaisuus ei ollut vielä täydessä voimassaan. Kavutessani takaisin harjulle kiipesin samalla ikään kuin takaisin kohti nykyaikaa, pois unohduksen suoneesta tuokiosta, jolloin läsnä oli ollut ainoastaan vuosituhantinen maisema. Ihminen saattaa viiltää merkkejään harjujen kylkiin, mutta aina siellä alla ja ympärillä piilee jotain muuttumatonta.

Kulttuurimuistumia. Laskeuduttuani harjuilta takaisin peltojen ja metsän laidalle saatoin huomata vanhan
koneenosan ja nuukahtaneen heinäladon ikään kuin kulkijan välitilana kohti asutuskeskusta ja nykyarkea.

Kohdealueeni Turengin ja vanhan 3-tien välissä. Paljon on ihmiskäsi vuosisatojen ja varsinkin viimeisten
viidenkymmen vuoden aikana jättänyt jälkiä, vaikka jokin aavistus menneestäkin yhä leijuu.

Itse Vanajaveden laakson tarkkailu sai jäädä muihin kertoihin. Tämän päivän olin ilomielin antanut Hiiden seudun metsäisille harjuille.

* * *

Lähteet:

Lesell. Janakkala Vähä-Hiisi 1 ja 2 Moniperiodisten kohteiden kaivaus.PDF. 2008
Museovirasto-Rekisteriportaali
Salokannel. Vanajan kirja I

Vanajanselkää kiertämässä

Kukkein kesäaamu oli oiva hetki lähteä kiertämään Vanajanveden laakson rantamaita. Edellisten viikkojen hyytävät ilmat olivat enää ikävä muisto. Kahtena pääetappina olivat Tenholan ja Rapolan linnavuoret, joiden välissä lainehtivat Vanajanselän aallot. Harjuilta kelpaa tähystellä kaukaisuuteen ja pohtia niin menneitä kuin nykyhetkeäkin.

Peltovainion takaa häämötti Hattulan kirkko

Aloitin matkani suuntaamalla Tenholaan. Edellisen hellepäivän jälkeen aamussa oli yllättävää viileyttä. Pälkäneentietä reunustavien viljapeltojen laidalla saattoi jo erottaa aavistuksen kypsyvän viljan tuoksusta. Synkät pilvimassat täyttivät taivaan, mutta siellä täällä oli pitkinä viiltoina sinistä, joten nouseva aurinko saattoi hivellä Hattulan kirkon tornia, joka kohosi pohjoisessa taivaanrannassa. Väistämättä mieleen tuli jotain syvästi vertauskuvallista tuossa näkymässä: lainehtiva viljavainio, jota vartioi korkeuksia tavoitteleva, koin kyljestä kultaama ristitorni. Kokemusta syventävänä yksityiskohtana kun mielessä vielä väikkyi edellisen viikon luonnottoman kylmät säät, jotka jatkuessaan olisivat saattaneet sekoittaa vuodentulo hyvinkin pahoin.

Ehdittyäni viimein Tenholan juurelle olin jo tavoittanut sen suurenmoisen matkanteon tunteen, joka virittää polkupyörän satulassa aivan erityiseen olotilaan ja herkistää aistit poimimaan ympäristöstä yksityiskohtia. Metsätien päässä olleelta pieneltä aukiolta mutkitteli polku yhä jyrkempää mäkeä. Opastaulun mukaan noin 100 metriä harju kohoaa yli 65 metriä Vanajaveden pinnasta. Mäenlaelta saatoin hyvin tähystää luoteeseen yli Vanajanselän. Huiman näköalan kautta saattoi jälleen uskoa, millainen asema linnavuorilla aikanaan on ollut seudun ihmisten turvallisuudelle. Ympäröiväthän Vanajanselkää Hämeen sydänseudut, josta kertovat myös lukuisat kalmistot ja uhrikivet. Paikaltani Tenholasta näin suuren osan vanhinta asutusaluetta. Annoin katseeni kiertää pitkin mutkittelevaa rantaa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kiikareilla tarkensin eteeni vielä kaukaisuudesta Sääksmäen sillan ja Rapolanvuoren, samoin Valkeakosken tehtaanpiiput.

Paaluvarustuksen jäljitelmästä näkyy, ettei tunkeutujan ollut helppoa päästä portista sisälle. Tasanne harjulla ei

näytä kovin laajalta, mutta puusto hämmentää tilan hahmottamista. 

Linnavuorten on kerrottu olleen osa varoitusjärjestelmää ja asukkaiden pakopaikkoja. Varustusten suojiin kiiruhtamiselle on jäänyt jonkin verran aikaa merkkitulien- tai savujen havaitsemisen jälkeen. Vainolaiset taisivat ilmeisimmin liikkua vesitse, sillä rannoilla olivat enimmäkseen tiettömät metsät erottamassa peltoja ja asumuksia. Kiikareilla tähyillessä järvenselkä vaikutti melkein pettävän lyhyeltä matkalta. Osaksi mittasuhteiden ymmärtämiseksi olin hahmotellut mielessäni alueen kiertämistä polkupyörällä. Vuosien mittaan olen kyllä ajellut pohjoiseen ja etelään aina jompaakumpaa rantaa, idästä tai lännestä. Vaikka tiet ovat nykyään toista kuin muinaiset kinttupolut, ne eivät kuitenkaan täysin seuraa rantaa.

Näkymä Tenholasta pohjoisluoteeseen. Olen merkinnyt maamerrkeinä näkyville taivaanrannalta Sääksmäen sillan,

Rapolan linnavuoren ja Valkeakosken tehtaanpiiput. Näpäytä kuvaa hiirellä saadaksesi se suuremmaksi.

Tenholasta otin suunnan ensiksi Lehijärven luoteisrannalle. Sieltä muistin vuosia aiemmin pyöräilleeni metsäteitä Leteensuon kautta Iittalaan. Leiniälässä suuri karja on muokannut vahvasti maisemaa. Sieltä tie sukelsi metsän sisään. Alueen maantieteellisen aseman keskeisyyden oivalsi maantien alittaessa rautatien ja ylittäessä kahdesti moottoritien ennen Iittalaa, missä kulku jatkui vielä poikki vanhan 3-tien. Matkaajan katse tavoitti monenlaisia rakennuksia, niin rappiolla vajonneita kuin pieteetillä varjeltuja. Suuren osan matkasta Iittalaan tajuntaa hallitsi kuitenkin moottoritien humina. Nykyajan valtasuoni oli läsnä vaikkei näkösällä. Myös toisenlainen valtatie näytti tekevän tuloaan kaapelointitöiden muodossa.

Päivä oli kasvanut lämmössään yli aamuyhdeksän ehtiessäni Kalvolan kirkon kohdalle. En ollut aiemmin poikennut siellä. Vaikuttavan graniittiseinäisen kirkon oven päälle on hakattu vuosiluku 1921. Viereinen kotiseutumuseo olisi olluit avoinna vain sunnuntaina, joten kulkija ei vääränä päivänä kannattanut jäädä odottelemaan. Taivaltamaton maantie Keikkalan ja Sittalan kautta kutsui. Sittalasta Taljalaan johtavan tien varressa on säilynyt kalmistoalue, jota Joenhiisi oli päättänyt poiketa katsomaan.

Kalvolan kirkko antaa jykevän vaikutelman.

Poikkitie suuntautui hämmentävän suorana lounaaseen vanhojen Niemen kartanon maiden poikki. Tovin tietä seurailtuani löysin ensiksi tienpientareelta pysäköintipaikan kyltin ja tekstin, joka ilmoitti Pahnainmäen muinaismuistoalueesta. Heinikkoon tallottu polku johti pellonsyrjää kohti keskellä aukeata kohonnutta metsikköä. Hetken jo ehdin pelätä, etten pääsisi paikalle.

Pahnainmäen kalmisto ja uhrikivi

Kalmiston kiviröykkiöitä

Saavuttuani jo matkan päähän valkeana hohtaneen opastaulun ääreen saatoin lukea, että Niemen kartanon mailla oli 1911 hävitetty kiviröykkiöitä ja löydetty pronssikahvainen, koristeltu miekka. Tutkimuksissa paljastui viikinki- ja ristiretkiaikainen polttokenttäkalmisto. Kaksi keskiaikaista ruumishautaa sen sijaan on tuhoutunut pellonraivauksen yhteydessä. Miekan löytypaikan vieressä ollut ruumishauta paljastui naisen haudaksi 1000-luvulta jKr.

Jatkettuani kulkua metsikköön löydän muutaman röykkiön kiviä, jotka ovat varmaan aikanaan olleet selvemmin ympäristöstään erottuvia. Etsiessäni jonkin aikaa aiemmin kalmistopaikkaa olin erottanut hevoslaitumen keskellä sangen korkean kivikasan. Ellei se ole syntynyt aikanaan pellonraivauksen yhteydessä tienoolla on ollut muutama muukin otollinen palvontapaikka. Metsikön suojaama kalmisto oli kuin pieni aikakapseli nakattuna pellon keskelle. Nyt jokunen päivä myöhemmin asiaa pohtiessani heittyy mieleen yllättävä rinnastus kasvaneiden kaupunkien keskelle jääneisiin hautuumaihin, niin kuin Vanha hautausmaa Hämeenlinnassa uuden moottoritien katteet kupeella.

Junarata johtaa kohti Kuurilaa.

Oli kuitenkin aika jättää muinaisten haamut ja lähteä suunnistamaan kohti Sääksmäkeä, missä odotti kiertomatkan pääetappi. Sitä ennen edessä oli kosolti tuntemattomia näkymiä halki kesäisen Hämeen. Karttaa tutkiessani olin pysähtynyt nimeen, joka seisahduttaa junaliikenteestä puhuttaessa. Kyseessä oli tietenkin Kuurila. Maantie Sittalasta sivuuttaa Kuurilan ja alittaa junaradan. Suomen rauhanajan pahin junaonnettomuus tapahtui 15. maaliskuuta 1957 aamulla kello 9.45 kaksi kilometriä rautatieasemalta etelään pohjoiseen matkalla ollut moottoripikajuna ja etelään matkannut höyryveturin vetämä yöpikajuna törmäsivät toisiinsa. 26 ihmistä kuoli ja 50 loukkaantui. Jos joillain paikoilla voisi aistia menneiden tapahtumien vaikutuksen, radanvarsi Kuurilasta kohti Iittalaa voisi sellainen olla. Rajussa törmäyksessä höyryveturin raskas massa kuulemma repi kevyen moottoripikajunan kuin kuin säilyketölkin.

Siellä silta jo siintää. Vaikka moottoritie paikan sivuuttaakin,

liikenne tiellä vaikuttaa ainakinpolkupyöräilijän näkökulmasta

sangen vilkkaalta. Sillan päissä sijainneet taukopaikat tosin 

ovat taantuneet verrattuna vanhoihin hyviin aikoihin.

Ajaessani polkupyörällä kohti Kuurilaa en toki osannut määrittää tapahtumapaikkaa, mutta seisahduin kuitenkin ottamaan kuvan rautatiestä. Asemarakennuskin on purettu jo 1984. Jatkaessani matkaa saavuin viimein Valkeakoskelle eli Pirkanmaan puolelle. Aloin jo odotella Sääksmäelle pääsemistä, mutta matkaa oli vielä runsaasti taitettavana ennen sitä hetkeä. Kun viimein sain eteeni tutun siltaa kohti kaartuvan kannaksen, seisahduin ajoradan kaiteen ääreen valokuvaamaan ja katselemaan tuota näkyä. Kuinka hyvin tuo silta olikaan näkynyt Tenholan linnavuorelta liki neljä ja puoli tuntia aiemmin! Siirryin sillalle tähystämään kohti kaakkoa. Jospa sinne olisikin voinut jättää jonkin suuren viirin tangon päähän ja mukana olisi ollut kunnon kaukoputki...

Ei ollut syytä jähmettyä paikalleen. Rapola yhä odotti. Vasta sieltä oli otaksuttavaa, että pääsisin kunnolla vertaamaan aamulla tarkastelemaani näkymää. Ohitin pian Sääksmäen kirkon, jota päätin katsella lähemmin paluumatkalle lähtiessäni. Luin kahviloiden mainoksia ja aloin pohtia, olisiko syytä seisahtua kaffelle ennen kapuamista vuorelle vai vasta sen jälkeen. En osannut lainkaan arvikoida, kauanko talsisin Rapolassa, joten olin kallistumassa pikaisen kahvittelun puoleen löytäessäni reittini varrelta Sääksmäentieltä vaikuttavannäköisen hirsihuvilan, jonka portin pielessä kyltti ilmoitti Puutarhakahvila Tervapääskyn olevan avoinna. Rehevästä puutarhasta erotin lopulta pöytiä tuoleineen, mutta ketään ei ollut näkyvillä.

Puutarhakahvila Tervapääsky on idyllinen taukopaikka Rapolan linnavuoren kupeella keskellä vankkaa kulttuuri-

maisemaa. Vuonna 2014 kahvila on avoinna 27.7. asti. Maanantaisin suljettu.

Ah, kahvia, vettä ja ruusulimonadia. Mitäpä muuta kulkija

kauniina kesäpäivänä osaisi odottaakaan saadessaan istua

kauniissa ympäristössä? Yksityiskohdat  houkuttelevat

silmää tutkimaan, mitä kaikkea esillä onkaan.

Rohkaistuin silti ja lähdin polkua kohti huvilaa. Kulman takana odottikin sisäänkäynti. Oven takana odotti lukuisten esineiden täyttämä interiööri. Satunnainen pyöräilijä oli löytänyt helmen. Isäntä osoittautui auliiksi esittelemään turkulaisen ornitologin ja luonnonhistorian lehtorin, fil.tri. Thorsten Renvall 1913 rakennuttamaan hirsihuvilaan sisustettua kahvilaa ja kertomaan talon vaiheista. Sain kuulla tapahtumista, joita kahvilassa on kesän aikana tiedossa ennen sulkemista 27.7. Pyöräretken lomassa olin löytänyt itseni kulttuurihistoriaa henkivästä huvilasta, jossa sai sekä lepuuttaa jäseniään, että virkistää oloaan kahvilla, vedellä ja limonadilla. Muutapa ei olisi enää voinut kuvitella tarvitsevansa retkellään. Aivan ehdottomasti oli syytä merkitä paikka mieleen tulevaisuutta varten.

Siemaillessani kahvia sain kiittää mielessäni, ettei moottoritien linjaus ollutkaan tuhonnut seutua niin kuin oli ollut vähällä tehdä. Vielä poistuessani silmäilin ihastuksissani puutarhaa. Kuin korostaakseen näkymää taivas oli alkanut lopullisesti seljetä, ja kasvit tuntuivat hohtavan auringonvalossa. Eikun vain jatkamaa matkaa kohti Rapolaa...

Tenholan tapaan Rapolassakin löytyi pätkä hirsivarustuksen jäljitelmää, mutta Tenholasta poiketen rakennelma oli harjun juurella eikä huipulla. Nousu kohti huippua oli samankaltainen kuin aamulla Tenholassakin, mutta puitteet Rapolassa ovat kaikkineen laajemmat kuin toisella puolella Vanajanselkää. Ylhäällä odottivat suurenmoiset näkymät. Oli hyvä kiikaroida selällä liikkunutta yksinäistä purjetta. Yhä vielä järvi näyttäytyi korostetusti metsien ympäröimänä. Taivaanrannalla erottui nykyajasta muistuttamassa linkkitorneja. Muistelin ohittaneeni yhden aivan vierestä matkallani kohti Tenholan linnavuorta. Koetin arvikoida, mikä se noista kaukaisista hahmoista olisi ollut. Jätin arvuuttelun istahtaessani paikalle kyhätylle penkille. Jos joku olisi sytyttänyt Tenholassa merkkitulen, ainakin savu olisi erottunut selvästi.

Näkymä kohti Tenholaa. Valaistus on tehnyt tepposensa, mutta pitihän tuo kuva ottaa koska tuolla jossain

kaukaisuudessa tähystelin vain kuutisen tuntia aiemmin päin vastaiseen suuntaan.

Lisää maisemia Rapolasta

Oli aika lähteä katsomaan Rapolan kalmistoa. Polku seurasi harjunlakea. Matkalla näkyi paikka, jossa arvellaan olleen paaluvarustusten. Ohitin myös alueella ennen sijainneen huvimajan eli lystikopin paikan. Sen oli aikanaan kamreeri Per Gustaf Svinhufvud rakennuttanut 1800-luvun puolivälissä. Opastaulun mukaan kansallisromantikot etsivät Sääksmäeltä erämaaluontoa. Nimistä on mainittu muun muassa Akseli Gallen-Kallela, Ermil Wikström, Jean Sibelius ja Eino Leino. Tiesin siis kulkevani paitsi hämäläisen niin myös suomalaisen kulttuurimaiseman sydämessä.

Merkkinä menneestä maastossa erottui yhä vanha sudenkuoppa. Muinaislinnan sivua kulkeneesta urasta erkani alas reitti. Nuolet opastivat hyvin jokaisessa käänteessä, vaikka matkalla pieni alue metsää oli kaatunut tai kaadettu. Niin saavuin muinaispellon laitaan ja löysin viimein kyltin, joka ilmoitti kalmistosta.

Muinaispelto häämöttää. Tässä ollaan kulttuurimaiseman sisimmässä.

Rapolan kalmistoaluetta. Tiet ja polut täällä päin ovat ikivanhoja.

Palatessani takaisin mäkeä ylös huomasin opastaulun, jossa esiteltiin suomalaisen maiseman peruspiirteiden syntymistä jääkauden päättymisen aikoihin 11 500 – 10 800 vuotta sitten. Jos olen joskus oppinut ja unohtanut, niin jälleen sain kerrata Rapolanharjun kuuluvan suureen Hattelmalan harjujaksoon. Harjun korkein kohta on 149 metriä merenpinnasta ja noin 70 metriä Vanajaveden nykyisestä pinnasta eli siis viitisen metriä korkeammalla kuin Tenholan huippu. Samassa opastaulussa esitettiin maankohoaminen Ancylusjärven alkuvaiheesta 10 800 vuotta sitten Anchyluksen järvivaiheen (10 100 vuotta sitten) Vanajaveden järvialtaan muotoutumisen jälkeiseen aikaan 8 800 vuotta sitten. Rinnakkain asetettut karttakuvat näyttävät selkeästi mullistavat muutokset vesien väistyttyä nykyisille uomilleen ja saavat uumoilemaan niitä meille havaitsemattomia muutoksia, joita alituisesti tapahtuu havaintokyvyltämme salassa jääden monenmoisten kanavanrakennustöiden seurausten varjoon.

Harjuhaudan ylärinnettä harjunlakea kiertävän polun koilliskulmasta. Oikealla puolella on muinaisten asumusten

jäänteitä.

Siellä ne näkyvät, Valkeakosken tehtaanpiiput jo 

huomattavasti lähempänä kuin aamulla.

Päästyäni takaisin harjun päälle lähdin jatkamaan polun kiertämistä myötäpäivään. Rengasmaisen polun kehän sisälle jäivät harjanteen kaakkoispään kaksi suurta harjuhautaa jotka ovat olleet luontainen sijoituspaikka alueen tulisijoille ja asumuksille. Vajoama harjun keskellä osoittautui yllättävän suureksi. Siitä on hyvä päätellä, kuinka paljon rakennelmia sinne aikanaan onkaan mahtunut. Vaikka muinaislinnojen kukoistusaika lienee ollut 700-1100-luvuilla jKr, osa Hämeen muinaislinnoista on otettu uudelleen käyttöön tai uusia perustettu 1200-1400- luvuilla Ruotsin vakiinnuttaessa täällä valtaansa. Siten voidaan ymmärtää, kuinka strategisesti merkittäviä paikkoja nämä ovat olleet. On arvioitu Rapolasta aikanaan nähdyn lähes jokainen Vanajaveden ympäristön rautakautinen asuinpaikka. Ne puolestaan ovat olleet perustana myöhemmille Vanajaveden laakson kylille.

Metsän lomasta siintivät äkkiä myös Valkeakosken savupiiput, ja sain siten konkreettisesti arvioida päivässä tekemääni liikettä niidenkin maamerkkien suhteen. Alkoi olla sopiva hetki laskeutua takaisin polkupyörän luokse ja suunnitella paluumatkaa.

Kuvassa toinen Rapolan harjuhaudoista, jonka suojaan on sopinut aikanaan sangen paljon väleä ja varusteita.

Juomatauko Voipaalan taidekeskuksen kahviossa ja lyhyt kierros puutarhassa olivat sopiva tovi ennen paluuta Sääksmäentielle. Kirkko kylpi iltapäivän kirkkaassa valossa. Olin monta kertaa aiemmin kiiruhtanut siitä ohitse, joten tällä kertaa oli syytä kurvata pihalle ja tarkistaa mahdollinen sisäänpääsy. Onneksi ovi oli auki ja esittelykin tarjolla.

Sääksmäen kirkko

Tie kirkon kulmalta kohti pohjoista

Vuosina 1924-1925 peruskorjattu kirkko paloi 1929, joten seinämaalaukset ovat paloa seuranneelta ajalta lukuunottamatta kahden päätyikkunan uudelleenaukaisun yhteydessä paljastuneet maalaukset. Uudet maalaukset ovat sääksmäkeläisen Kalle Carlstedtin käsialaa ja osoitus paikallisesta uskosta ja tahdosta koettelemuksissa niin kuin palaneen kirkon korjaus aina on ollut. Kuunneltuani esittelyn istuin hetkeksi penkille huokaisemaan ennen paluumatkaani. Oli sopiva tuokio toivoa kommelluksitonta taivalta kohti Hämeenlinnaa.

Olin päättänyt kiertää Retulansaaren kautta Pälkäneentielle. Sinänsä etappi ei ollut tuntematon, mutta edellisestä kerrasta oli kulunut jo vuosia. Alkumatka Ritvalaan taittui joutuisasti uutta kestopäällystettä pitkin. Siellä seisautin kulkupelini bongattuani kyläkaupan. Vaikka taskussani ei ollut enää monta ropoa, piti yrittää ostaa jotain, edes jäätelöpuikko. Samalla pääsin haistelemaan yhä harvinaisempaa kyläkauppatunnelmaa. Tänä kesänä olin päässyt ainoastaan kerran aiemmin poikkeamaan kyläkaupassa, Urjalan takamailla.

Ritvalan kyläkauppa on lajissaan uhanalainen. Joenhiisi pysähtyy
periaatteessa jokaisessa kyläkaupassa, jonka taipaleellaan kohtaa.

Ritvalan kyläkauppias olisi saanut myytyä yhtä ja toista, mikäli taskussani olisi ollut tarpeeksi käteistä. Kortti ei käynyt. Itsekin toki mieluummin harrastan käteiskauppaa. Seuraavan kerran ohiajaessani pyrin varaamaan mukaan jonkin sopivan setelin, mikäli kaupan yhä löydän. Hetken luulin olevani jossain kotimaisessa maaseutuelokuvassa. Sulkemisaika vain painoi päälle, ja itsenikin oli syytä kiiruhtaa pyörälleni. Korpitaivalta oli yhä rutkasti edessä ennen kuin edes Pälkäneentielle oli pääsy.

Maantien päällysteen vaihtuessa soraksi ja mutkien lisääntyessä pellot vaihtuivat metsäksi. Puiden oksat tuntuivat lähestyvän kulkijaa kummaltakin sivulta. Onneksi sentään oli kesäinen ehtoo lähestymässä eikä valosta puutetta. Ohitin syrjäisiä maataloja, joista jotkut näyttivät vuosikausia aiemmin hylätyiltä. Yhdestä tienmutkasta puuskuttaessani oli ajaa mäyränpoikasen (ilmeisesti, havainto oli siksi pikainen) tai parin ylitse. Yksi jäi hetkeksi sähisemään närkästystään ojanreunalle ennen kuin olin jo ohittanut paikan. Tilanne oli lyhyt, nopea leikkaus tajunnassa. Olisipa ollut kamera valmiudessa rinnuksilla.

Ylös ja alas mäkiä vei pyöräilijän matka. Yhtenä hetkenä polki toinen kulkija ohitseni kadotakseen vähitellen maantien kätköihin. Autoja oli vähän liikkeellä. Tiesin muuta kokevani ehtiessäni Pälkäneentielle, mutta tuolla hetkellä sain nauttia levollisesta rauhasta odottaessani seuraavan etappini Retulansaaren risteystä, jonne Ritvalastakin oli taitettavana runsaasti matkaa. Mälkiäisen risteyksestä olin kääntyä tuolle umpikujaan johtavalle tielle ennen kuin tavoitin Valkeakoskelta Alvettulaan johtavan tien.

Olin päättänyt koukata Retulansaaren kautta vilkaistakseni, miltä siellä nykyään näyttää. Olen kyllä poikennut siellä jonkin kerran aikaisemminkin ja valokuvannut useita kuvia, mutta siitä on vierähtänyt jo niin monta ajastaikaa, ettei niitä otoksia viitsi käyttää ainakaan ainoina kuvaamaan vuoden 2014 tapahtumia. Olin siis menossa katsomaan vielä yhtä kalmistoaluetta. Muistaakseni saarella oli ennen käyskennellyt lehmiä. Tänä vuonna näin hevosia. Joka tapauksessa laitumia yhä käytettiin.

Retulansaaren kalmistoaluetta

Kuin olisi päätynyt äkkiä jonnekin toiseen maahan. Vuosisatojen kulttuurivaikuitus näkyy selvästi.

Tämä luonnon tuivertama puu on kuvattu Retulansaaressa kesäkuussa 2006. 

Retulansaarta niin ikään vuodelta 2006.

Hattulan Pyhän Ristin kirkko ilta-auringossa hetkellä, jolloin 

Vanajanselän kiertomatkani umpeutuu. Takana on antoisa 

kesäpäivä keskellä hämäläistä maisemaa.

Käännyin pikaisesti takaisin otettuani kuvia kalmistosta verratakseni niitä vuosia aiemmin ottamiini kuviin. Kenties luvassa oli pienimuotoista vertailuaineistoa. Kotona myöhemmin kuvia katsoessani tosin jouduin toteamaan kuvakulmat ja -paikat turhan erilaisiksi, vaikka käytettävänä oli myös kuvia vuosilta 2005 ja 2006. Enää oli jäljellä ajomatka Pälkäneentietä Hattulaan ja sieltä kotiin. Siinä ei sopinut enää maisemia ihailla. Mielen perukoilla alkoi jo itää suunnitelma seuraavaa retkeä varten.

Näpäytä kuvaa suuremmaksi

Lähteet:

Opastaulut kohteissa

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuurilan_junaturma

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuurilan_rautatieasema

Puutarhakahvila Tervapääsky; www.lighthouse.fi/tervapääsky / Facebook: Puutarhakahvila Tervapääsky

www.saaksmaenseurakunta.fi/fi/hallinto/tiedotus/saaksmaen_kirkko_ja_kirkon_hostoria/?id=231

Laivanvarustusta ja sisävesimatkoja

Nykypäivänä Hämeenlinna on erittäin helppo ohittaa moottoritien uraa pitkin. Meluvallit, kerrostalojen betoniseinät ynnä muut esteet rajoittavat näkymää. Ennen kaikkea ihmisillä on kiire ja nopeat kulkuvälineet mahdollistavat tämän hopun.

Kaupunki on aikanaan syntynyt paikkaan, johon ihmiset ovat pysähtyneet. Vanajaveden laakso on ollut luonteva asuinpaikka luoden eri puolille vesistöä omia mikroilmastojaan. Luonto suo yhä unohtumattomia näkymiään, kuten itse huomasin parisen vuotta sitten eräänä alkusyksyn varhaisena aamuna Hattelmalanharjulla. Aurinko oli jo kurkottelemassa ylös kaakkoiselta taivaanrannalta, mutta kaupunkikeskustan ja kuparinvärisen taivaan välissä leijui yhä sankka usvamatto. Koetin kuvitella näkeväni kaupungin puolisentoistasataa vuotta aiemmin, jolloin matkaan Helsingistä Tampereelle tarvittiin vähintään kaksi päivää ja matkustavaisten oli seisahduttava Hämeenlinnassa.

Hämeenlinnalaisen laivanvarustuksen nousu ja lyhyt kukoistus

Hämäläinen 29.5.1886

Tuolloin olivat juuri saapuneet ensimmäiset junat, jotka symboloivat uutta aikaa. Yhä enemmän ihmisiä ja tavaroita oli saatava kulkemaan rannikon ja sisämaan välillä. Niin kuin K.O. Lindeqvist kirjoittaa Hämeenlinnan kaupungin historiassaan ”rautatie teki välttämättömäksi laivakulun aikaansaamisen Hämeenlinnasta pohjoiseen päin”. Vaikka vesitie oli ollut iät ajat tärkeä kulkutie, ei Vanajan vesistö ollut edullinen laivakululle. Jo 1857 alettiin perata Kuokkalan koskea Lempäälässä. Työ kesti aina vuoteen 1864.

Kosken käsittelemisellä tiedettiin jo etukäteen olevan huomattavat vaikutukset myös maisemaan vesistön varrella, sillä tilanomistajat suostuivat tarvittaviin noin 37 000 päivätyöhön veden alenemisen kautta saatavan lisämaan ansiosta. Myös Mierolan salmea perattiin. Nämä työt olivat olennaisia liikenteen mahdollistamiseksi. Lindeqvist kirjoittaa mm. Laukon kartanon omistajan ja teollisuuden harrastajan Adolf Törngrenin ”höyryotuksesta” Laukosta, joka ei 1859 olisi päässyt Hämeenlinnaan, sillä välissä olivat Herralan, Lepaan ja Mierolan kosket ja matalat. Kuokkalan koski oli suljettuna perkauksen vuoksi. Sanomalehti Hämäläinen kirjoittaa höyryalus Laukosta 9. joulukuuta 1859.

Heinäkuun viidentenä 1863 sitten vietettiin Hämeenlinnassa sitä ”Hämeenlinnan aikakirjoissa merkillistä päivää”, jolloin kaupunkiin saapui ensimmäinen höyrylaiva, nimeltään Ilmarinen. Sanomalehti Hämäläinen kertoo, kuinka alus kiskottiin Tampereen katuja Näsijärveltä Pyhäjärven rantaan. Voi siis kuvitella tapahtuman saamaa huomiota ja muistella mediahässäkkää Hämeenlinnassa vuonna 2013, jolloin kokonainen puutalo siirrettiin muutaman korttelin matkan Hallituskadulta Koulukadulle. Aluksen oli ostanut Venäjän hallitus Tampereen konepajalta 6000 hopearuplalla, niin kuin sanomalehti Hämäläinen toteaa.

Vaikka Hämeenlinnassa koetettiin hankkia omaa laivaa jo vuonna 1862, se ei vielä tuolloin onnistunut. Kahta vuotta myöhemmin alkoi kuitenkin säännöllinen liikenne Hämeenlinnan ja Lempoisten välillä Venäjän kruunun omistamilla laivoilla. Mierolan, Lepaan, Lahisten ja Sääksmäen kirkonkylän kautta kuljetettiin laivojen perässä lotjia tavarankuljetusta varten. 1865 alkoi Hämeenlinnan ja Lempoisten väliä kulkea Elias Lönnrot. 1866 perustettiin Hämeenlinnassa Vanajavesi ångsbåtsbolag eli Vanajaveden höyryalusyhtiö edellä mainitun Adolf Törngrenin toimesta. Tampereen konepaja valmisti 1867 yhtiölle Vanaja-nimisen aluksen, joka joutui toukokuun 26. päivänä pysähtymään Mierolan sillan luokse, koska silta oli liian matala. Seuraavaksi vuodeksi yhtiö korotutti sillan omalla kustannuksellaan.

Syyskuun 10. päivänä 1868 kirjoittaa Hämäläinen: ”Viime tiistaina laskettiin vesille Vanajaveden höyrylaivayhtiön kolmas höyryalus, joka sai nimen Roine. Luultavasti tulee se ensimmäiseksi kyntämään Mallasveden, Roinen ja Längelmäveden reittiä. Se on 65 jalkaa pitkä, raudasta tehty kahden propellerin käytettävä, joiden siivet ovat niin viistotut, että vaikuttavat samaan suuntaan. Se on ensimmäinen alus, joka Hämeenlinnassa on vesille laskettu sitte maailman luomisen”.

Kun Lempoisten kanavakin valmistui hätäaputöinä 1873, laivaliikenne Hämeenlinnasta eli kukoistusaikaansa. Laivanvarustus Hämeenlinnassa koki pikaisen lopun 1875, jolloin Vanajaveden höyryalusyhtiö myi laivansa. Seuraavana vuonna avattiin rautatieyhteys Tampereelle, minkä jälkeen laivaliikennettä jatkettiin pääasiallisesti Hämeenlinnan ja Valkeakosken välillä.

Tärkeät aikataulut

Aivan merkitystä vaille eivät sisävesilaivat Hämeenlinnan ympäristössä toki jääneet rautatien lisärakentamisen jälkeenkään. Otsakkeen ”Yleisöltä” alla kirjoitetaan toukokuun alussa 1914 Hämettäressä, että ”Keski-Hämeen Vanajaveden reitti ei ole suinkaan maisemiensa puolesta huonoimpien Suomen laivareittien joukkoon luettava, mutta sillä reitillä kulkevien matkustajalaivojen kulkuvuoroista on kuulunut valituksia jo useana vuonna”. Kirjoittaja jatkaa, että laivavuorot on sijoitettu kulkemaan peräkkäin ajamalla. Alukset ovat kuulemma kilpaillessaan ajaneet jopa toistensa päälle. Hämeenlinna-Tyrväntö-Sääksmäen laivat kuulemma lähtevät Hämeenlinnaan niin myöhään, ettei matkustaja ehdi torille kaupoille. Tästä on suurta haittaa, koska monet maanviljelijät käyttävät laivareittiä kauppatienään.

Kirjoittaja ehdottaakin Urhon ja Kangasalan vuorojen järjestelemistä siten, että Kangasala lähtisi pohjoisesta kello 4 aamulla ja paluumatkalle Hämeenlinnasta kello 1 päivällä, jotta pidempimatkalaiset hauholaiset ”pääsisivät ainakin illaksi kotiin” ja laivan miehistö voisi ”korjata aamullisen valvomisensa”. Urho voisi kulkea vanhoista ajoistaan perässä, jottei matkustajien tarvitsisi pelätä ainaista kilvanajoa. Siukolan vilkkaasta laiturista voisi kehittyä ”väkirikkain satama”.

Matkailun merkitys ja näkymät 1914

Matkailun merkitystä pohdittiin jo sata vuotta

sitten.

Niin kuin yllä mainitusta kirjoituksestakin ilmenee, alkoivat sata vuotta sitten sisävesiliikenteestä puhuttaessa painotukset liikkua matkailullisiin seikkoihin, vaikka höyrylaivat toki yhä olivat maaseudunihmisille tärkeitä arkielämän kulkuvälineitä. 28.5. 1914 Hämetär julkaisee kirjoituksen otsikolla: ”Saadaanko Tampereen-Kangasalan-Hämeenlinnan reitistä nykyistään parempi matkailulinja”.

Suurimpien matkailureittiemme tunnustetaan sata vuotta sitten kulkevan Itä-Suomen halki. Kuitenkin todetaan länsisuomalaisen maiseman voivan kilpailla Saimaan luonnon kanssa. Ulkomaalaiset ovat aivan ”vaistomaisesti” käyttäneet kohteenaan Länsi-Suomea, vaikkei sen tunnetuksi tekemiseksi kirjoittajan mukaan ole uhrattu mitään, ”päinvastoin voivat m.m. sen

liikennevälineetkin olla aivan matkailuoloja vastaamattomalla kannalla”.

Kirjoituksessa todetaan Hämeen järvien etuna lyhyt matka Helsingistä. Paitsi nopeampaa on myös rautatiematka Tampereelle tai Kangasalle huokeampaa kuin Viipuriin tai Lappeenrantaan. Vuonna 1914 Kangasalan kirkonkylälle pääsee asemalta 5 kilometrin hyväkuntoista maantietä. Käytössä on majoitustiloja, joista mainitaan erityisesti Seurahuone ynnä Kangasalan Lepo- ja matkustajakoti. Kangasala kuuluu olevan kesäasukkaiden erityisessä suosiossa.

Tampereen ja Kangasalan välinen maantie sen sijaan ei saa kirjoittajalta kummoista arvosanaa. Harjumaisemien kauneus toki muistetaan mainita. Entä sitten sisävesiliikenne? Ulkomaalaisten matkailijain luku on kuulemma ilahduttavan suuri ja lisääntyisi, jos kulkuneuvot olisivat paremmat, Hämeenlinnan-Pälkäneen-Kangasalan reittiä kulkee 1914 vain yksi höyryvene, jonka sanotaan olevan liian pieni matkailutarpeita varten. Kangasalalle tehdään ainoastaan kaksi matkaa viikossa. Höyryveneen lähtöaikojen ei katsota palvelevan matkailijoita. Eipä ole ihme, että jo havitellaan automobiililiikennettä niin Tampereen ja Kangasalan kuin Pälkäneen ja Hämeenlinnankin välille.

Kaksi matkaa Vanajavedellä

Jonkinlaista aikansa tutkivaa journalismia harrasti keväällä 1914 Hämettäreen kirjoittanut nimimerkki Engineer, joka maalailee sanoin Lokki-nimisen aluksen matkanteon Hämeenlinnasta Tampereelle. Konhonselän kohdalla Lokki kohtasi aikansa merkin Vanajalla eli suuren tukkilautan, joka vallan jumitti matkanteon hyväksi aikaa. Tässä jutussa kiinnitetään huomiota jokavuotiseen reitillä koettuun matalan veden aiheuttamaan ongelmaan. Ratkaisuksi hän ehdottaa sulun rakentamista Lepaan salmeen. Lempäälästä päästyään kulkijan silmiin osuvat Nokian tehtaiden piiput, Pirkkalan pappilan rakennukset,. Hän kiinnittää huomiota maakartanoiden hyvinhoidettuihin viljelyksiin ja huviloiden kauniisiin puutarhoihin. 11 tunnin ja 15 minuutin matkan jälkeen Lokki saapuu perille.

Ennen lähtöä 1999. Hämeenlinnan laivalaituria ei ollut vielä 

peruskorjattu eikä laajennettu.

Joenhiisi astui laivaan 1999. Oli sateentihkuinen kesäkuinen puolipäivä. Mielenkiinnolla piti pohtia, millainen sadekeli matkasta oikein oli tulossa. Tiedossa oli useamman tunnin matka, aivan Tampereelle asti. Matkustajia kiipesi kannelle yllättävän paljon, myös bussilastillinen japanilaisia. Matkan alkaessa näytti siltä, että edessä oli puheensorinan täyttämä retki. Siksi ällistys olikin melkoinen aluksen seisahtuessa Aulangon laiturin: japanilaiset poistuivat. Heidän sisävesimatkansa oli siis vienyt laivarannasta Aulangolle, ei siis ainakaan edes Visavuoreen, jossa Joenhiidelle oli tiedossa laivanvaihto, jotta Tampere oli tavoitettavissa.

Vielä sentään matkustajia riitti. Maisemia kelpasi ihailla katseen kiinnittyessä laitureihin ja mökkeihin. Aurinkokin alkoi tunkeutua esille, joten matkapäivästä oli kuin olikin tulossa oivallinen. Vanajanselällä tuuli oli raikasta ja ilma jo täysin selkeätä. Avaruuden tuntu oli vapauttava. Visavuoressa aikaa ennen laivanvaihtoa ei ollut kovin paljon, joten rakennukseen ei voinut kovin tarkoin perehtyä.

Vanajanselällä on vapaan avaruuden tuntua.

Yllätykseksi lähes kaikki matkustajat palasivat samalla aluksella takaisin Hämeenlinnan suuntaan, joten Tampereelle jatkoi vain kolme neljä. Kannella ei uskaltanut enää olla kovin kauan, sillä iholla alkoi jo päivänhelotus tuntua. Iltapäivän kypsyessä hiljakseen ehtoota kohti oli tilaisuus tarkkailla niitä samoja maisemia kuin nimimerkki Engineer vuonna 1914. Lempäälän kanavaa, Pirkkalaa, tehtaanpiippuja. Oma lukunsa oli tietenkin kylpylä Eden.

Tammerkoski oli lähes kuivillaan. Kaupunkilaiset koettivat
onneaan etsimällä koskeen heitettyjä tavaroita. Paljon ihmisiä
oli liikkeellä kauniissa iltasäässä.

Oli jo ilta saavuttaessa laituriin Tampereella, juuri sellainen valaistukseltaan kylläinen kesäilta, jollaisia talvisin tahtoo muistella. Tammerkosken varrella liikkui sankoin joukoin väkeä. Näkymä itse koskelle oli kuitenkin hätkähdyttävän erikoinen: koski oli nimittäin lähes kuivillaan.Tunnelma oli jollain lailla epätodellinen ihmisten kahlaillessa etsimässä ostokärryjen ja polkupyöränraatojen joukosta mahdollisia löytöjä. Valonkehrän alkaessa vääjäämättä painua taivaanrannan taakse oli aika suunnistaa raukein jäsenin kohti rautatieasemaa ja palata junalla kotiin aivan samoin kuin Engineer vuonna 1914. Hän vain ei ollut lähtenyt paluumatkalle vielä samana päivänä.

Lähteet:

K.O. Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75

Hämäläinen nro 49-9.12.1859

Hämäläinen nro 28- 10.7.1863

Hämäläinen nro 37-10.09.1868

Hämetär toukokuussa 1914