Muuan kansanrunoilija

Historianharrastajan löytöretkiä ovat hetket vanhan kirjallisuuden parissa. Eräällä tällaisella satuin ottamaan käteeni hauholaissyntyisen juristin, poliitikon ja toimittajan Sulo Wuolijoen teoksen Hämettä ja hämäläisiä, jossa hän toi eteeni muisteluja lapsuudestaan ja kohtaamistaan henkilöistä aina Paavo Cajanderista, Sibeliuksesta kuin Juho Kusti Paasikivestäkin. Tässä ei nyt kuitenkaan tarkoitus puuttua heihin, vaan erääseen kenties hyvinkin unohtuneeseen hahmoon.

Jo kauan sitten vuonna 1957 itsekin manan majoille vaipunut, kansanedustajanakin 1907-1914 toiminut Wuolijoki oli syntyjään Vuolijoen kartanosta, ja kartanon mailta hän myös kirjassaan esittelee meille tämän kertaisen kirjoitukseni päähenkilön. Tuokiokuvana silmiemme eteen nousee muuan kyyti koulusta kotiin vuonna 1890. Wuolijoki oli ollut puolitoista vuotta Hämeenlinnan lyseon valmistavassa koulussa ja siis matkalla kotiin.

Kelin ollessa mainio ja kulkusten soidessa leppeästi Wuolijoki osoittaa meille hevosta ohjastaneen kartanon renkimiehen tähän tapaan:

”Kotoa lähestyttäessä rupesi ajomiehenä oleva Aukusti renki minulta tiedustelemaan, mitä Hämeenlinnassa nykyään arvellaan Saksan valtakunnankanslerin Bismarckin erottamisesta. Olin hyvin häpeissäni, sillä en ollut kuullut puhuttavan ruhtinas Hohenlohesta, josta Augusti myös uteli. Aukusti ihmetteli, kuinka hämeenlinnalaiset, jotka sentään olivat kaupunkilaisia, eivät näin suurista maailman tapahtumista tuon enempää välitä. Matka loppui onneksi pian ja minä pääsin pahemmasta pälkähästä.

Aukusti oli kyllä vaistonnut oikein, sillä Bismarckin politiikan hylkääminen merkitsi vajaata neljännesvuosisataa myöhemmin Saksalle, Euroopalle ja koko maapallolle maailman siihen asti suurinta sotaa, jonka myrskyn laineilla oikeasti vieläkin keinutaan...”

Moisen ajomiehen ilmestyminen toki herättää mielenkiinnon. Wuolijoki toteaa Aukustin tulleen taloon huutolaispoikana tai kerjuulle eli kyseessä ei ollut minkäänlainen kultalusikka suussa syntynyt ajattelija. Aukustin tehtävät kohosivat kartanolla Sulo Wuolijoen siskon tuutijasta rengiksi ja voudiksi. Aviopuolisin hän löysi samassa kartanossa palvelleesta Maria Juhontyttärestä. Pariskunta osti sittemmin Tyrvännän Monaalasta torpan, missä asuivat.

Jo lapsena Aukusti hämmästytti lukiessaan kirjaa sujuvammin kuin opettajansa. Lukutaidon hän oli opetellut kuulemma itsekseen. Muistinsa avulla hän saattoi toistaa papin saarnan sanasta sanaan. Arkiset maataloustyöt herättivät hänen runosuonensa, ja ”tikusta syntyi asiaa”. Varhaisella iällä komparunot ja rekilaulunpätkät seurasivat toistaan. Kyläläisten sanotaan jopa pilailleen rakkausrunoista, eikä puoliso pahemmin pitänyt musteen kulumisesta moisessa rikkaassa runotuotannossa.

Oli toki joukossa vakavampiakin aiheita, kuten erään pikkupojan hukkumista käsitellyt runo. Varttuneemmalla iällä Auranen sepitteli lyyrisempiä, isänmaallisia ja raittiusrunoja. Hämetär kirjoitti muun muassa 7. helmikuuta 1904 muutama päivä aiemmin Kalvolassa pidetystä Keski-Hämeen paikalliseuran kesäkokouksesta ja eläinnäyttelystä. Siellä torvisoiton, lauletun ”Sun haltuus” -virren ynnä avajaispuheen ohella kuultiin Aukusti Aurasen tilaisuutta varten sepittämä runo.

1900-luvun alusta löytyy myös joissain sanomalehdissä Aukusti Aurasen runoja. Liitettäköön tähän niistä pari. Ensinnä maanviljelys-, talous-, eläinsuojelus- ja yleisiä asioita harrastaneessa sanomalehti Pohjolassa ollut runo Matkalainen:

 

Perjantaina 10. elokuuta 1906 oli Aamulehdessä kirjeenvaihtajan raportti Luopioisten maatalousnäyttelyn tapahtumista kuluneelta viikolta. Keskiviikon tapahtumia väritti aiempien päivien tapaan runsas osanotto. Maatalouskoneita ihmeteltiin, eläimiä tarkasteltiin unohtamatta palkintoeläinten ihastelua. Ylitarkastaja Uno Branberin esitelmä ”Katselmuksia ja hawaintoja meijeritoiminnan alalta peruuntui, mutta sen sijaan kuultiin tohtori Hannes Gebhardin aiemmin niin ikään peruuntunut esitelmä. Tällaisten muutosten jälkeen ohjelmassa oli lisämuutos eli Aamulehden sanoin ”sillä astuipa heti tohtori Gebhardin poistuttua lawalta samaan paikkaan yksinkertainen maalaisukko, kirwotti paperin kädestään auki ja lausui harwinaisen hywin oman sepittämänsä runon, josta tässä pieni näyte”.

Hämeen Sanomat kirjoitti lauantaina toukokuun 27 pnä 1922, että ”helatorstaina pidettiin Hauhon kunnantalolla kokous, missä keskusteltiin raittiusseuran herättämisestä jälleen toimintaan Hauholla”. Hanketta varten nimitettyyn toimikuntaan valittiin myös kansanrunoilija Auranen. Ei kuitenkaan kulunut aivan vuottakaan ennen kuin seutukunnan väki joutui lukemaan Hämeen Sanomista keskiviikkona elokuun 29 päivänä 1923 kansanrunoilijan maallisen taipaleen päättyneen. Hänet on haudattu Hauhon kirkkomaahan, josta tämän pohdiskelevan ajomiehen ja runoniekan nimeä taidankin seuraavan kerran Hauholla poiketessani etsiä.

 

 

 

* * * 

 

 

Lähteet:

Sulo Wuolijoki. Hämettä ja hämäläisiä

Hauhon Joulu 1977

aikakauden sanomalehdet

 

 

 

 

Metsäseutu Hauhossa Hämeessä

 

Vuosi 2023 päättyy ilmeisesti vanhanajan malliin lumisissa ja pakkasen jäätämissä merkeissä. Ajankierron käännyttyä kiihkeimmistä joulun ajan touhuista syvimpään talveen olen pysähtynyt kuin sattumalta erään Topeliuksen Matkustus Suomessa -teoksen talvisen kuvan ääreen. Kyseessä on H. Munsterhjelmin piirros nimeltä Metsämaa Hauhossa Hämeessä. Sen kera Topelius johdattaa meidät Hämeenmaan saloseuduille.

 

H. Munsterhjelm. Metsämaa Hauhossa Hämeessä. Topeliuksen teoksen Matkustus Suomessa (1873)
kuvitusta.
kuva. Doria.fi. https://www.doria.fi/handle/10024/33443

Näin hän aloittaa:

”Lunta on Alpeilla, Karpateilla, Pyreneoilla, onpa Atlas-vuorillakin Afrikan paahtavan päivän alla, mutta vilkata elämätä lumen päällä ei nähdä muualla kuin pohjoismailla. Täällä, missä tietön, poluton salo aina on lähellä asunnon kynnystä, ovat siltoja rakentava ensimmäinen jää ja tietä tasoittava ensimmäinen lumi aina tervetulleita vierahia. Heitä paitsi meidän tukkimetsämme jäisivät kannoilleen lahoomaan, meidän laivamme kulkisivat tyhjinä, meidän karjamme kuolisivat nälkään ja tuli takassamme sammuisi talvisella pimeällä. Me itse olisimme puolet vuotta suljetut erille naapureistamme, ja pitkällinen pimeys tuntuisi meistä yksinäisyydessämme kahta synkemmältä.”

Katsellessani Munsterhjelmin piirrosta mieleeni tulee juuri syvimmän talven tammikuu. Tuolloin metsämailla hevosineen tai omineen liikkunut työteliäs hahmo on ollut ilmeisen tavallinen näky. Viimeistään Nuutin päivän jälkeen 7.1. tai 13.1. on saha ja kirves alkanut heilua salomailla. Jälkimmäiselle paikalle mainittu päivä on siirtynyt vuonna 1708, mitä ennen ja osin jälkeenkin rahvas vietti mainittua joulunajan päättäjäistä heti loppiaista seuraavana päivänä eli 7.1.

Kustaa Vilkunan sanoin työkalenterissa tammikuu oli sekä talvilevon että rakennus- ja tarvepuiden hakkuukautta. Tammikuussa puun katsotaan olevan lujaa eikä se kaadettuna lahoa tai homehdu. Toukat karttavat uskomuksen mukaan sitä tuolloin. Hirret eivät halkeile. Suurimittaisten töitten aloittamiselle tammi- eli sydänkuun ei katsota olleen soveliasta aikaa, mutta kaiken tuohon aikaan saadun on katsottu olleen kestävää. Puutavaran lisäksi ainakin Karjalassa on pyritty verkkolangat kehräämään tähän aikaan. Luteet ovat olleet tiineinä sydäntalvella, joten niidenkin hävittämistä sydänkuusta on pidetty tehokkaana.

Loppiaisesta alkavat siis selkäviikot tai härkäviikot niin kuin niitä yhä kuulee usein kuvailtavan. Tässäkin sopii siis kuvitella hauholainen talonpoika kasaamassa tulevien aikojen polttopuitaan. Entisaikaan on ollut myös tapana käyttää kaadettujen mäntyjen ja kuusten oksatkin hyväksi. Talonvaarit, lapset ja naiset pilkkoivat rangat polttopuiksi. Osa havuista levitettiin navettaan, talliin ja lammaskarsinoihin. Havut kypsyttivät eli lämmittivät lannan talvipakkasillakin osaltaan poistaen kylmyyttä navetasta.

Tässä talonpoika kuitenkin kasaa polttopuuta ympärillään luminen sydäntalven metsämaa. Kun pohtii jäätyneen maan parantuneita kuljetusolosuhteita, ei pimein talviaikakaan enää vaikuta yksinomaan vaikealta niin kuin jo Topeliuskin tekstissään antaa ymmärtää. Monet salomaitten pirttien rakennustarpeet on taannoin raahattu paikalleen juuri jäätyneitten suomaitten ja järvenselkien ylitse. Osaamalla varautua leudompana aikana ankaraa talvea vasten on entisaikain ihminen kyennyt hyödyntämään myös lumista ja kylmänhuurteista aikaa, jolloin valokin on jäänyt päivällä lyhyeksi hämyksi.

Vaan antakaamme Topeliuksen vielä jatkaa:

”Edessämme on luminen salo Hämeenmaassa. Hanki on peittänyt hienovartiset kanervat, monikulmaiset kalliot, viidakot, kannot, puiden oksat. Havumetsä seisoo lakastumattomasti vihriäisenä, vaan lumi-taakan alla vaipuneena, ja tuossa rotkossa oikealla puolella on kenties karhulla talvipesänsä. Katsoppas tuota taivaan kaistaletta , joka vasemmalla puolella tuolla perällä näkyy! Se on paksu, harmaa uudin, joka ennen iltaa on tuiskuttava alas uusia, miehenkorkuisia nietoksia lisään; mutta tälle kuvalle ei olisi voinut keksiä sopivampaa taustaa, sillä sen päällä näkyvät puitten kaikki haarat ihmeteltävällä hienoudella. Kaikki on levolla, vaiti, jylhää ja jaloa. Luonto näkyy miettivän omaa salaisuuttansa. Välistä vaan risahduttaa orava hypätessään oksalta oksalle, ja ripoittelee metsäkana hienoja jälkiänsä äsken sataneesen lumi-vitihin.”

Näin siis kuvailee Topelius metsämaata Hämeen Hauholla. Onpa saattanut entisajan metsämies todella katsahtaa työnsä lomassa kohti puiden lomasta häämöttänyttä taivaankantta, joka keskitalvella roikkuu perin alhaalla puidenlatvuksilla. Tuolloin aprikoitiin tulevan kesän säitä tarkkailemalla alkuvuoden ilmoja; tammikuun katsottiin vastaavan heinäkuuta, helmikuun elokuuta jne. Kirkkaassa ja kylmässä tammikuisessa säässä odotettiin sitten poutaista, kuivaa heinäkuuta.

Ja nuo metsän eläimet ovat yhä nykyisinkin havaittavissa jopa yllättävästikin aivan kaupunkimetsiköissä. Äskettäin säpsähdin pientä harjumetsää reunustavalla kävelytiellä tavallista tikkaa tuhdimpaan metsätyöhön eli muutaman metrin päässä oli palokärki takomassa pensasmaisen lehtipuun kylkeä. Tuossa tapauksessa pari runkoa tuli lopulta kuin vesurilla veisteltyä useamman metrin matkalta ja yksi latvus melkein kokonaan katki! Lintu ei vaikuttanut häiriintyvän joidenkin metrin päästä alempaa lampsivista ihmisistä. Niinpä keskitalven metsä ei olekaan koskaan täysin kuollut, ja voimme siten myös antaa ajatuksemme lentää hauholaiselle metsämaalle 1800-luvulle yksinäisen miehen ja hevosensa ollessa kasaamassa polttopuitaan. Jotain sellaista voin ainakin itse tuumailla ulkoillessani jälleen tänä talvena hämäläisessä metsässä, tahi puistossakin.

* * *

Lähteet:

Topelius. Matkustus Suomessa. Ensimmäinen jakso

Kustaa Vilkuna. Vuotuinen ajantieto

 

 

 

Ernst Lampén Hämeen sisäjärvillä ja sydämessä osa II

 

Hämeen sydämessä 1916

Kun Ernst Lampén tovereineen siirtyy sisävesihöyryn kannelta maihin, heidän matkansa suuntautuu hevoskyydillä koti Sappeen kylää Hauhon pitäjässä.

Ensimmäinen nelisen kilometriä ennen määränpäätä sijaitsee suuri kylä nimeltä Puutikkala. Lampén kertoelee, kuinka he matelevat pitkää kyläkujaa hitailla hämäläisillä hevosillaan. Kahdenkymmenenneljän yhteen ahdetun talon rykelmä ei herätä matkalaisissa ihastusta. Navetat, sikolätit, luhdit ja tunkiot ottavat heidät vastaan vieri vieressä. Lampén mainitsee erikseen monet ulkohuoneet ja talojen ympärillä asustelevan lukuisan tilattoman väen. Puutikkala muistuttaa häntä koko lailla kauheina pitämiään unkarilaisia kyliä, joista se kuitenkin eroaa suuresti edukseen. Tästä kylästä nimittäin puuttuvat inhottavat sikolaumat, jotka tekevät kuulemma unkarilaiset kyläkadut sietämättömiksi. Puutikkala on sentään matkakirjailijan sanoin muuttumaisillaan eurooppalaiseksi Unkarin ollessa jo Aasiaa.

 

Yksityiskohta Suomen taloudellisesta kartasta 1:00000 vuodelta 1920, jossa
näkyvät Ernst Lampénin tekstissään kuvailemat Puutikkalan, Sappeen ja
Kukkiajärven seudut. Olen itse lisännyt punaisella renkaalla Vihavuoden
(Vihavuoren) koskien paikan. Kukkiajärvellä huomio kiinnittyy myös sen
suurimpaan saareen, josta Lampén on käyttänyt muotoa Evinsalo niin kuin
nykyisissä kartoissakin, mutta tässä se on muodossa Eninsalo. Onkohan kyse
virheestä vai kielellisestä muuntumisesta?
Kuva Doria

Lampén katsoo asiakseen kysäistä Puutikkalan poikien kylätappeluista luhtien ollessa noin tavattoman lähekkäin. Tavoitetun vanhuksen mukaan niin on ennen ollut, vaan nyt niistä on tullut niin sivsityneitä. Ennen oli ollut toisin, syksyisin joka ilta tukkijunnujen kanssa tytöistä. Kylän tytöt pitivät vieraita parempina, mutta nyt sivistys on tullut eikä tappeluja ollut kymmeneen vuoteen.

Tässä yhteydessä Lampén intoutuu varsin erittelemään eurooppalaisten yhteiskuntien kehitysvaihetta kohti eurooppalaista sivistystä, jossa kenties huokuu aikansa katsantokanta verrattuna ”aasialaisiin”, Hänen mukaansa Puutikkala poikineen tarjosi oivan kuvan suuresta maailmantapahtumasta. Kauniin Kukkiajärven laineilta astuu ventovieras tukkijätkä kuin tarujen Paris:

”ei mikään kaunis prinssi, mutta rohkea , reipas ja vahva hän on, vahvemi kuin prinssi. Hän nousee maihin ja valloittaa Helenansa. Puutikkalan pomot, rusthollarit Agamemnon ja Menelaus, kokoovat kylän pojat Akilleksen ja Ajaksen, ja niin on tappelu valmis. Syyt samat ja sama myöskin ratkaisutapa. Ja Helena on aina valmis seuraamaan tukkijunkkaria. - Mutta sitten tulee sivistys, tuo hieno hellenismi. Ja mieket pistetään huotriinsa ja puukot tuooeen, ja niin ei enää tapella. Maassa on rauha ja Puutikkalan pojilla on hyvä tahto...”

 

Vene ja talaita Luopioinen Puutikkala
Kuvannut Itkonen, Toivo Immanuel 1924
Finna/Museovirasto Kansatieteen kuvakokoelma

 

Vähitellen Lampén siirtyy korkeakulttuurillisista pohdinnoistaan käytännön kuvaamiseen ja toteaa Puutikkalan rannalle sijoitetun kaksi mahtavaa kirkkovenettä , toinen 13 metriä, toinen 12 metriä pitkä. Mukaan hän laittaa helsinkiläisen näkökulman verratessaan niitä kirkkoveneisiin Seurasaaressa. Ajomiehen kanssa syntyy jonkinlainen sanailu suurempaan veneeseen mahtuvasta väkimäärästä tämän väittäessä 150 sopivan, mihin Lampén vastaa uskovansa enintään 75 ihmiseen. 1900-luvun alussa kirkkoveneet ovat enää silloin tällöin käytössä.

Ahtaasti rakennettu kylä on tietenkin ollut otollinen kohde punaiselle kukolle eli sekin on palanut. Lampénin saapuessa paikalle Puutikkala on palanut 40 vuotta aiemmin perustuksiaan myöten. Varsinaisena kaitselmuksena on voinut pitää, ettei vastavaa ole useammin tapahtunut. Matkalainen ihmettelee ihmisten pakkautumista yhä sellaiseen rykelmään, vaikka ympärillä olisi tilaa eikä enää pelkoa pedoista tai roistoista. Ainoa talo Puutikkalassa erillään muista on palokunnan talo. Valitukset sen ahtaudesta palokaluille on oma tarinansa. Lisäksi viranomaiset eivät kuulemma anna juhlallisuuksia mainitussa palokunnantalossa, sillä sivistyksen pintakiiltoa ilmeisesti pidetään liian ohuena ja pelätään sittenkin vielä syntiä ja tappeluita.

Perin värikäs siis on matkantekijän kuvaus Puutikkalasta. Lampén toteaa ykskantaan naapurikylän Sappeen olevan jotain ihan muuta kuin edellinen, vaikka vain 3 kilometrin kertoo niitä erottavan. Siellä on vain kaksi taloa, kylläkin aivan toisissaan kiinni, mutta Puutikkalan ollessa ”aito talonpoikaiskylä” Sappeessa vallitsee herraskylän meininki. Toista kylän taloista on hallinnut aatelissuku Schildt on kertomuksen aikaan ilmeisesti jo muuttanut pois. Vanha aatelistalo on siirtynyt naapurin majatalon vanhemman pojan omistukseen. Koko Sappee kuuluu vanhalle talonpoikaissuvulle. Lampén on havainnut saman ilmiön yleiseksi Hämeen uudemmassa historiassa eli koko kylä on siirtynyt aatelissuvun väistyessä talonpoikaiseen omistukseen uuden omistajan ”viihtyessä erinomaisesti ja rikastuessa”. Sappeen noin 80-vuotiaat isännät ovat molemmat hyvin varakkaita.

Oleskellessaan Sappeessa Lampén kertaa seutukunnalla aikanaan vaikuttaneen aatelissuvun taustoja.

”Schildtit omistivat monta suurta tilaa Hämeessä 17- ja 18-sataluvulla. He olivat Ruotsin palveluksessa olevia upseereita, kapteeneja j.n.e. Eräällä oli Vähä-Evo Lammilla, eräällä taloja Lammin ja Laukaan pitäjässä ja eräällä Sappeen kartano. Sappeen kapteeni omisti sitä paitsi kuusi taloa ympäristössä. Hän oli naimaton – sukutaru kertoo hänen olleen onnettomasti rakastuneen nuoruudessaan ja sentähden jääneen parittomaksi – mutta siinä määrin sukurakas, että kaikki Schildtit ja muut äitinsä puolelta sukulaiset tihein joukoin pyhiinvaelsivat kaukaiseen Sappeeseen...”

Siinä sitä onkin mielikuvia vanhan ajan säätyläiselämästä nostattavaa tarinaa. Kun matkantekijä lisää vielä ukon olleen lähtöisin baijerilaisesta suvusta, joka on päätynyt kuudennellatoista vuosisadalla Liivinmaan kautta Ruotsiin, kertomus saa syvyyttä. Hevosrakkaalla äijällä oli kuulemma talleissaan peräti 29 kiukkuisiksi kuvatuksiksi nimitettyä kookasta kavioniekkaa. Mies uskoi Jumalaan ”kiroili kuin turkkilainen”, joten hän oli ilmeisesti vähintään yhtä äreä kuin hevosensa sellaiselle päälle sattuessaan. 

Volmar Schildt
Kuva Wikimedia Commons

Tiivis kanssakäyminen talonpoikien kanssa vaikutti eräisiin suvun jäseniin. Lampén kertookin Sappeen sedän veljenpojasta Volmar Styrbjörn Schildtistä, sittemmin jyväskyläläisestä lääkäristä, joka nuoruudessaan 1820-luvulla oli ”haaveellisten ja kansanvaltaisten houreiden vallassa" uskoen suomen kielestä aikojen kuluessa tulevan hovikieli. Suvun tädit pitivät ajatusta järjettömänä, koska suomihan oli renkien ja piikojen kieli. Intomielisen nuoren miehen uskottiin vievän sukunsa häpeään.

”Mutta Volmar Styrbjörn käytti kirjailijanimeä ”Kilpinen”, kirjoitti kummallisia suomalaisia kirjaimia, keksi suomalaisia kulttuurisanoja ja antoi Sappeen sedän hautakiveen Hauhon kirkkomaalla hakata etunimen ”Yrjö”, vaikka sedällä, kaikkien pyhimysten nimessä, aina oli nimenä ”Georg”. Jos Sappeen setä olisi eläessään kuullut nimen ”Yrjö” olisi hän varmasti käyttänyt sitä miellyttävänä vaihteluna kirosanojen sarjassa...”

 

Ernst Lampén jää vielä hetkeksi pohtimaan, kuinka Volmar selviytyykään tuolla jossain ylhäällä tätiensä ja Sappeen sedän seurassa. Suku on kuitenkin ollut myöhemminkin kiinteässä yhteydessä maanviljelyksen kanssa. 1900-luvun alusta mainitaan matkalaisten aikalaisista senaattori, virkatalojen tarkastaja, maanviljelysneuvos ja suurtilallinen Onni Schildt sekä kauppaneuvos Hjalmar Schildt, joka on kaupitellut ruista, vehnää ja kauraa. Lopputoteamuksena suvusta hän kuitenkin hiukan laimentaa agraarista sävyä.

 

Hjalmar Schildt
Kuva Finna/Museovirasto Historian kuvakokoelma

 

”Ainoastaan nuorimmat sukupolvet ovat kääntäneet selkänsä tunkioille, lehmille ja hevosille. Eräs Schildt kirjoittaa nykyään romaaneja, toinen painattaa romaaneja, ja minusta , äidin puolelta samaa sukua, on kokonaan hävinnyt pahanhajuisten kotieläimien, lehmien ja vaahtoisten hevosten ihailu, mutta innostukseni maanteihin ja suusimpiin kotieläimiimme, automobiileihin ja polkupyörään, voitaneen hyvällä tahdolla johtaa jostakin aikaisemmasta olemusmuodosta Sappeessa.”

Näin selittyy myös tietty kiinnostus ja katsantokanta noita matkakirjailijan tutkailemia Hauhon takaisia kulmakuntia kohtaan. Hän erittelee tarkasti sekä kartanon että majatalon rakennusten mittoja, huonelukuja jne. Erityismaininnan saavat Sappeen kaksi suurta navettaa. Niiden otaksutaan kestävän vuosisatoja. Muistaen eri puolilla Hämettä ja aivan lähiympäristössä Hämeenlinnassa näkemäni vanhat mahtinavettojen rakennukset voi hyvin yhtyä Ernst Lampénin lausumaan, että ”maassamme, jossa asuinrakennukset rakennetaan puusta, kertovat vain ainoastaan navetat historiaa jälkeentuleville sukupolville”. Eri asia vain osaavatko uudet sukupolvet enää niitä sanoja lukea.

Näiden ajatustensa korottamana Lampén kokeekin jonkinlaista yhteenkuuluvaisuutta kulmakunnan hiljaisiksi, kohteliaiksi ja höyleiksi kuvailemiinsa ihmisiin ja houkutusta syleillä 81-vuotiasta Sappeen isäntää ennen kuin jatkaa matkaansa.

Seuraavana ovat vuorossa kosket, joista Lampén käyttää nimeä Vihavuoren kosket. Myöhemmin tekstissään hän toki ilmoittaa tuon Vihavuoren muokkautuneen paikallisella murteella muotoon Vihavuosi ja selittää samalla ilmiön opillista taustaa. Hän ihmettelee, ettei sieltä ole säännöllistä laivareittiä Valkeakoskelle tai jopa Hämeenlinnaan. Hinaajahöyryjä hänen kertomansa mukaan kulkee päivittäin Valkeakosken ja koskien väliä. Vihavuoden kosket ovat tähän matkaan asti olleet silti Lampéninkin tajunnan ulkopuolella. Kyseistä vuotta varten Matkailijayhdistys on kuitenkin varannut kalastusoikeudet koskissa, joten matkakirjailijakin on saanut aiheen tarkistaa, kannattaako forellien onkiminen siellä vai ei. Hän ei voi olla mainitsematta paikalta huvilan rakentanutta jo edesmennyttä metsänhoitaja Knut Tammelanderia, joka on viettänyt vapaa-aikaansa seudulla kalastellen niin omituisten kuin uutterienkin onkijoiden kanssa.

 

Vihavuoden maisemia heinäkuun alussa 2009. Nämä kuvat olen itse ottanut
eräällä polkupyörämatkallani.

Lampén ei sinänsä ilmeisesti ole varsinainen kalamies, koska jättää kalatarinat suosiolla muille. Sen sijaan hän kuvailee koskien partaan yhteiskuntaa varsin lystikkääksi. Sinne on tungettu hänen mukaansa joukoittain pieniä asumuksia, joista monet ovat ainoastaan hökkeleitä. Hän väittää kuumana kesäpäivänä yrittäneensä laskea niitä, mutta tuskastuneensa kuumuudessa liikaa tehdäkseen sen loppuun. Hän mainitsee myös myllyt, joita on viisi, muutamat ”aivan virattomia ja kaatumaisillaan” parin kolmen jauhaessa täyttä päätä. Nytpä nousee tarkkailijan mieleen jopa vesioikeuslakikin ja vesivoiman omistusoikeus, mikä saa hänet vaatimaan tekstissään vesioikeuden professorin viran perustamista yliopistoon, joten jonkinlaista keskustelua jauhatuksesta ja koskitaloudesta voimme olettaa matkalaisten keskuudessaan käydyn.

Sitten on vuorossa Kukkiajärvi. Lampén ylistää järven kauneutta ja nimeä. Sen ympärille ovat keskittyneet Luopioisten kirkonkylä, Puutikkala ,Vihavuori (siis Vihavuosi) ja Sappee. Siellä on myös saaria, joista eräässä nimeltään Evinsalo on aikoinaan laajapeltoisessa talossa vieraillut kesäisin ylioppilaita lueskelemassa tentteihinsä, opiskelemassa kieltä ja nauttimassa ulkoilusta. Lampén mainitsee järven sijainnin Päijänteen ja hämäläisten vesien välisellä jakajalla. Hän kertoilee leppoisan suvisesta soutumatkastaan seudulla, jota niin kuin monia muitakin maassamme hänen mukaansa tunnetaan vähän. Samalla hän ohimennen antaa myöhempien lukijoiden tietää kyseisenä vuotena toukokuun ja kesäkuun ennen juhannusta olleen ”suorastaan jumalattomia” eli pakkasta, sadetta, römssysäätä lakkaamatta. Kauneintakin keskikesän ihanuutta kuvatessaan hän siis jaksaa meitä muistuttaa kaiken olevaisen herkkyydestä ja jossain horisontin takana vaanivista syys- ja talvikausien ankaruuksista.

 

Mies kalastaa suurella haavilla eli liipillä Luopioisten Kukkiajärvellä 1908.
Kuva Finna/Museovirasto Kansatieteen kuvakokoelma

Kukaan ei kuulemma soutele Kukkiajärvellä vetämättä uistinta perässä. Niinpä tässä vaiheessa kertomusta veneeseen kiskotaan ahven ennen kuin pohdintab pääsee jatkumaan. Matkanteko veneessä kesäisen kepeissä varusteissa nostattaa jälleen mieltä niin, että Lampén tahtoisi miltei soudattaa itsensä suoraan Hämeenlinnaan asti, koska näillä main eivät höyrylaivat ihmisiä kuljeta. Valkeakosken tehdas kyllä pitää hinaajahöyryn Kukkiajärvellä ja proomuja, mutta ne ovat varattuja propseille ja puupalikoille. Kenelläkään ihmisellä ei ole ollut niin rohkeata ajatusta, että koskien kulkuväytä voitaisiin kanavoida ja puhdistaa. Lampénin mukaan Hämeessä ajatellaan vain peltoja eikä kulkuväyliä kun taas Itä-Suomessa ei ole ”vesiränniä, jossa ei höyrylaivat tohisisi”.

Lopputoteamuksenaan sisimmän Hämeen järvien seudusta Lampén antaa tuomionsa, jonka mukaan kyytirattaista tai souturetkistä pitävä voi kyllä harhailla Hämeen syvään, miellyttävään rauhaan, jossa ”äärettömät salit ja suuret kammiot odottavat asujiaan, jossa kaikki on rasvaista ja halpaa, kulttuuri vanhaa ja täysipitoista, mutta jossa uudenaikaista matkailua ei ole olemassa”. Lampénin mielestä umpimielinen rusthollarien seurustelutapa vaatii kaikessa miellyttävyydessäänkin ja hienoudessaan jotain eloa ja liikuntoa.

Seuraavaksi hän suunnistaa Päijänteelle, mutta jätän sen matkan kokemukset ja vaikutteet nyt ruotimatta pysytellen Hämeenlinnamme ympäristössä.

* * *

Lähde:

Suomea ristiin rastiin

Lampén, Ernst (1917)

Doria

Ernst Lampén Hämeen sisäjärvillä ja sydämessä osa I

 

Sisäjärvillä

 

Aikanaan maassamme tunnettu opettaja, matkakirjailija ja toimittaja Ernst Lampén julkaisi vuonna 1917 matkakirjan Suomea ristiin rastiin, johon hän oli kerännyt matkakokemuksiaan eri puolilta Suomea viime vuosisadan alkupuolelta. Tästä Kansalliskirjaston julkaisuarkistosta löytämässäni teoksessa on myös kolme kirjoitusta Hämeestä eli Hämeen sisäjärvillä, Hämeen sydämessä 1916 ja Päijänteellä. Tässä keskityn kahteen ensin mainittuun eli Hämeenlinnaamme ja sen ympäristöön. Näin koronan vuoksi kotimaan matkailuun painottuneena vuonna 2020 lienee sopivaa tarkastella, kuinka rutinoitunut matkakirjailija koki kotiseutumme 104 vuotta sitten.

 

 Henkilökuva Wikimedia Commons

Lampén ei lähtökohtaisesti pidä Hämeen tai läntisen Suomen tuolloisia olosuhteita kulkuneuvojen puolesta mairittelevina verrattuna Itä-Suomeen. Hän toki myöntää, että joku sattumalta seudulle täysihoitoon päätynyt nuorukainen tai neitonen tai ympäristön asukkaat ovat kulkeneet Längelmäveden, Roineen, Pälkäneen ja Mallasveden seudulla tai Hauhon reitillä, Lummeneessa tai Vesijaossa. Hän itse tunnustaa polkeneensa Hämeen maanteitä polkupyörällä tai kiitäneensä automobiililla, mutta järvillä hän ei ole koskaan ennen kulkenut huolimatta siitä kevytmielisyydestä, jolla on ”pistänyt nokkansa kaikkialle maassamme”. Ainoastaan palavia jäseniään hän myöntää niissä vilvoitelleensa.

Noiden järvien pintaa ovat kirjailijan mukaan ainoastaan tervattujen veneiden kölit risteilleet. Matkustajalaivoja hän kertoo olleen hyvin vähän ja ”hyvin alkuperäisiä”. Tuossa kohtaa hän toki kuvailee tilannetta viime vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä, sillä Joenhiisikin on lukenut muualta, että ensimmäinen rautatieyhteys Helsingistä Hämeenlinnaan vilkastutti joksikin aikaa sisävesiliikennettä, mutta radan jatkaminen pohjoiseen kyllä kuihdutti mainittua toimintaa. Kun Lampén toteaa, että ”Saimaalla on matkustajien mukavuudesta pidetty hyvää huolta, kun taas Länsi-Suomen laivoissa on siinä suhteessa paljon toivomisen varaa”, on se tietenkin aikalaisarvio, eikä meillä ole sitä sellaisena kiistäminen.

Niinpä Lampén on tehnyt päätöksensä tutkia noita itselleen ”teoreettisesti niin tuttuja” Hämeen järviä nähdäkseen omin silmin miltä ylistetyt, mutta matkailijoiden hylkimien vesien saaret ja rannat näyttävät. Matkansa hän aloittaa Helsingistä juhannusaaton aamuna eli mielestään vuoden huonoimpana matkapäivänä. Heti ensi vaikutelma on perin kehno: väkeä liian paljon ja vaunuja liian vähän. Matkakirjailijamme on jo luopumassa päätöksistään tehdessään mielenkiintoisia havaintoja: muun muassa laulavaksi paroniksi kuvailemaansa henkilöä ollaan työntämässä asemasillalla ja tämän toistellessa:

 - Minun täyty päästä mukaan, minun täytyy!

 

Terve, rotevaksi itsensä kokeva Lampén ei katso enää voivansa pyörtää aikeitaan, vaan kokee velvollisuudekseen lähteä matkaan, koska vaivainenkin on niin täynnä intoa. Matkaaja pääsee kuin pääseekin reissuun, koirattomassa koiravaunussa ketjujen kalistessa seinissä. Mainitussa vaunussa on kasautuneena aivan siivoa väkeä kaikista yhteiskuntaluokista. Heidän tarkkailemisensa vaikuttaa innostavalta. Lampén kirjaa hämmästyneenä mieleensä nuorten pelastusarmeijalaisten naisten keskustelun, joka saa hänet hiukan ymmälleen, koska eräs kuulemma toteaa muun muassa:

 - Olen Tampereelta, mutta olen kuitenkin niin iloinen, niin iloinen, niin iloinen Jeesuksessa...

 

Riihimäen asemalla matkalaisemme ei koe oloaan lainkaan mukavaksi, sillä ahtaudessa on mahdotonta saada palaakaan suuhunsa. Kitkerästi hän ihmettelee niitä ihmisiä, jotka pahimmassakin tungoksessa syövät paljon ja kauan. Hän itse tunnustaa tarvitsevansa tilaa aterioidessaan. Päästessään Hämeenlinnaan juna on myöhässä. Ajuria on mahdotonta saada, koska kaikki ovat ilmeisesti ennalta tilattuja. Vasta aikansa odotettuaan Lampén saa kyydin, jolla kiiruhtaa joenrantaan, mistä hänen sarkastisesti valtamerihöyryksi kuvaamansa ”Luopioinen” on jo lähtenyt. Höyrylaivat Luopioinen ja Pälkäne kilpailevat reitillä Valkeakoskelle, eikä matkailija koe yksittäisellä matkustajalla siinä kisassa olevan juuri väliä. Sama armoton kilpahenki kuulemma vallitsee Saimaankin laivoilla.

 

Hämeenlinnan satama-alue noin 1912-1927
kuva Hämeenlinnan Lydia/Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

 

Tästä sisävesilaivojen hurjasta kilpa-ajosta Joenhiisi on kertonut muun muassa tekstissään ”Silta ja salmi”, kuinka höyrylaivat Mallasvesi II ja Urho olivat vuonna 1907 olleet vähällä törmätä kisatessaan rautatiesiltamme kohdalla. Joten härkäpäinen hurjastelu vesillä ei ilmeisesti ole ollut vain tilapäinen ilmiö. Sisävesialuksista olen kirjoittanut myös tekstin "Laivanvarustusta ja sisävesimatkoja".

Lampén korostaa olevansa matkakumppaneineen ”teoreettisesti” selvillä Suomen maantieteestä, joten he päättävät käyttää hyväkseen rannalle sattumalta ajaneita automobiileja kiiruhtaakseen paatin edelle Hattulan uudelle kirkolle. Hän mainitsee autosta jätetyn ”juhannusillan kunniaksi” pois äänenehkäisijän, joten koko seutukunta saa aistia matkalaisten innon heidän kiitäessään maantietä kohti Mierolan salmea.

 

Aulangon Karlberg. Lampénin mukaan höyrylaiva Luopioinen olisi joutunut odottamaan matkustajia
joissain sen edustalla, koska höyrylaiva Luopioinen ei kokonsa vuoksi päässyt Hämeenlinnan satamaan.
Matkateoksen kuvitusta

 

Tässä yhteydessä hän kokee aiheelliseksi mainita vielä kolmannen hämäläisillä sisäjärvillä kulkevan aluksen eli Kangasalan, jota hän kuvailee ilmeisesti satusetä Topeliuksen aikaiseksi eli siis ikälopuksi laivavanhukseksi. Luopioinen sen sijaan on Lampénin mukaan suurin ja komein laiva näillä vesin. Mielenkiintoista on, että se ei voi laskea Hämeenlinnan laituriin, vaan pysähtyy ulapalle, jonnekin Karlbergin luo kuin valtamerihöyryt ikään. Sen rungossa on alhaalla salonki, jossa matkustajat viettävät koko pitkän iltapäivän ”troopillisessa kuumuudessa”. Kannella on lisäksi kaksi salonkia. Käytävät molemmin puolin kansisalonkia ovat perin kapeat, minkä hän kokee perin kiusalliseksi etenkin kohdatessaan naisia, jotka tuntuvat oleskelevan juuri noissa kapeikoissa.

 

Ohitettaessa Lepaan Lampén mainitsee etenkin siellä valmistettavat mainiot viinit ja shampanjan. Avara Vanajaveden selkä on tällä kertaa tyyni ja rauhallinen, mutta tiedossa ovat sen myrskyisätkin säät. Tiedetään kertoa luoteisrannalla kohoavan Vermasvuoren rinteen maantiemäen olevan yksi maamme jyrkimpiä ja pisimpiä. Lampén kirjoittaakin:

”Yleisenä arvosteluna näistä järvistä ja rannoista mainittakoon, että ne ovat hymyilevämmät kuin Päijänne ja Saimaa. Se johtuu siitä, että viljelys on täällä vanhempaa, pellot ulottuvat usein rantaan saakka, kuten etenkin Hauhon reitillä, joka laskee Mallasveteen.”

 

Mierolan salmen maisemia.
Matkakirjan kuvitusta

Hämäläiset maanomistajat saavat osakseen tavatonta ylistystä ja Lampén kuvailee heidän asuvan niin ylellisesti isoissa rakennuksissaan, ettei helsinkiläinen voi edes kuvitella. Tuo vauraus ilmenee hänen mukaansa itse huoneluvun lisäksi sisustuksessa. Vanhat herraskartanot ovat kuulemma siirtyneet talonpojille, puolimiljonääreille, joilla jonkun alkuasukkaan kertoman mukaan on yksinomaan Hämeenlinnan pankissa 7 miljoonaa markkaa. Tuo on tietenkin aikansa huhupuheita, mutta kertoo kuitenkin olosuhteista ja näkemyksistä vuoden 1916 tienoilla. Kerrottakoon vielä, että Suomen pankin rahanarvonlaskurin mukaan 7 miljoonaa silloista markkaa vastaa 16,830 miljoonaa euroa.

”Talonväki itse on hienotuntoisinta ja yksinkertaisinta, mitä tavata voi. He ovat puetut maanviljelijän tavoin, joka joskus itsekin käy työhön käsiksi, he puhuvat niin hiljaa, että tuskin kuulee mitä he sanovat, sekä käyttäytyvät hiljaisesti ja arvokkaasti kuin pylväspyhimykset. Kun he käyvät toistensa luona, näyttää siltä kuin he tulisivat ottamaan osaa naapurin suureen suruun. Tunsin itseni hyvin hämmentyneeksi heidän ylhäisen jäykässä seurassaan, paljoa enemmän kuin aikoinaan niissä kahdessa Euroopan ruhtinaallisessa hovissa, joissa minulla on ollut korkea kunnia käydä.”

Kaikkea tuollaista Lampén pohtii silmäillessään Luopioisen peräkannella hämäläisvesien rantoja ja tähyillen mielessään taloja puutarhoineen. Vanajaveden luoteiskulman kapenevilla väylillä lähellä Sääksmäen kirkkoa näkyy kauniita huviloita, joiden joukosta kuulemma myös Matkailijayhdistyksen puheenjohtajakin on hankkinut omansa. Samalla hän tekee tarkkoja havaintoja kanssamatkustajistaan. Matkalla on väkeä niin Helsingistä kuin lähitehtaasta.

Lähestyttäessä Valkeakoskea Lampén pohdiskelee, kuinka sopivaa onkaan ollut nimetä tuo vesi ”valkeaksi”, sillä niin vesi on koskessa vaahdonnut.

”Valkeakosken rannalla on suuri paperitehdas, joka luultavasti on hyvin vanha, sillä kanavaa varjostavat lehtipuut olivat suuret ja tuuheat. Tehtaan yhteiskunta lienee sangen suuri, sillä sillä oli oma lääkäri, jonka voimakasta kättä olin tilaisuudessa puristamaan kanavan laiteilla. Nimenä on Valkeakoski suorastaan reklaami paperitehtaalle. Tervakosken luulisi olevan aivan vastakohdan. Joka tapauksessa taitaa paperi, jolle kirjoitan, olla lähtöisin Tervakoskelta. Mutta runoilijoiden pitäisi aina kirjoittaa Valkeakosken paperille, saadakseen henkäyksen Topeliuksen sielua runoihinsa.”

 

Valkeakosken kanavaa.
Matkakirjan kuvitusta

Kilpa-ajo on kääntynyt Luopioisen voitoksi ja se pääsee ensiksi kanavaan, vaikka Pälkäne kyllä puhkuu aivan takana salmessa kansi täynnä juhannusjuhlijoita. Lampénkin kohottaa mielessään voitonhuumaisesti ” eläköön Luopioisen höyrykattila ja sen vapisevat venttiilit!”

Edessä välkkyvä Mallasvesi tuo kulkijalle mieleen äskenpaistetun juhannuskakkaran. Vastakkaisella rannalla kohoaa Pälkäneen uusi kirkko ja hyvin rakennettu kirkonkylä. Lampén ei voi olla havaitsematta tavatonta eroa näiden rantojen ja Haukiveden ja Saimaan kalliosaarien sekä Päijänteen kivikkorantojen välillä. Mallasvesi nostaa mieleen kuvan lammikosta tuuheassa puistossa. Hänen mielessään helkkyvät Topeliuksen runot ja vasemmalle jäävät Roineen ”armahat aallot”. Tätä kirjoittaessa ja hänen sanojaan tutkaillessa saan hyvinkin silmiini sen suvisen illan vesillä, jolloin hän matkatovereineen ja ventovieraita nuoria naisia tarkkaillen elää suomalaisen kesän parhaimpia hetkiä.

Tässä yhteydessä ei ole tarpeen toistaa koko hänen topeliaanista pohdisteluaan, mutta näen hänet lopulta saapumassa Kostianvirralle, Pälkäneen kirkonkylän laituriin. Hän katselee syvällä lehtipuiden varjossa virtaavaa vettä, sen viheriäistä sävyä rannasta toiselle. Luopioinen kulkee reittiä ensimmäistä kesää, ja uomaa syvennetään parhaillaan. Hän on tehnyt matkaa Helsingistä näille hämäläisille järville 12 tuntia ja kokee olevansa maan sydämessä. Viimeisiltä laitureilta Aitoosta ja Mataralahdesta puuttuvat vielä telefoonit. Majataloonkin on kolmen kilometrin matka. On pakko rauhoittua odottamaan hevosen saapumista. Lampén tovereineen asettuu matkalaukkujensa ääreen aikeenaan matkata myöhemmin Vihavuoren koskille forelleja onkimaan. Sitä ennen täytyy vain asettua yöksi Sappeen majataloon, jota Lampén kuvaa hurmaavaksi.

Jatkuu...

* * *

Lähde:

Suomea ristiin rastiin, Lampén, Ernst (1917)

Doria

 

Ruudin katkua ja jahdin huumaa

Kirjavaraston aarteita 3

”Als todt!” - Koirien kiivasta haukkua ja ajomiesten hikistä ponnistelua upottavassa lumessa, kunnes vapauttava merkkihuuto kertoo jahdin päättyneen. Tällä kertaa kirjavaraston aarteista levittäytyy tarinoineen eteemme eräkirjallisuutemme uranuurtajaksi kutsuttu Onni Wetterhoff, jonka kaksi pääteosta Från skog och sjö I ja II ilmestyivät vuonna 2004 Erkki Timosen suomentamina nimellä Saloilta ja vesiltä. Teos vie meidät niin 1800-luvun riistajahteihin Hämeenlinnan ympäristöön kuin Itämeren hylkeenpyyntiin tai kaukaisille Venäjän maille ynnä Ukrainaan.

Hämeenlinnalaisena erityisen kiintoisia ovat tarinat metsästysretkistä silloisille saloille, jotka alkoivat lähes Miemalasta ja Vuorentakaa. Tapaamme kertomuksissa niin Kankaistenjärven suunnattoman noidutun hauen kuin korpien hirvet, hirmuisen Alajärveltä Hattelmalan ja Miemalan kautta kohti Turenkia juosseen susilauman ja ärjyvät karhut ynnä ovelat ilvekset.

Toukokuussa 1883 Wetterhoff kirjoittaa, kuinka eräänä huhtikuisena päivänä on matkustanut Hämeenlinnasta runoilija Paavo Cajanderin  kanssa Hauholle tapaamaan yli 80-vuotiasta karhunkaataja Erkki Heinäkangasta, jonka selkeät muistikuvat ulottuivat vuoden 1808 sotaan, jolloin naiset, lapset ja irtainta omaisuutta oli viety piiloon Kontuvuoren erämaahan viikkokausiksi. Myöhemmin muista teoksen tarinoista ilmenee tuo Kankaistenjärven takana oleva alue susien ynnä muiden villipetojen lymypaikaksi tai kauttakulkualueeksi. Heinäkankaan kertomukset petojahdeista tekivät kuulemma valtavan vaikutuksen Onni Wetterhoffiin ja hänen toveriinsa Cajanderiin .

Jonkinlaiseksi käännekohdaksi metsästyksessä osoittautuu teoksen mukaan Hämeenläänin metsästysyhdistyksen susijahdit talvella 1883. Varsinaista susiin kohdistunutta metsästystä ei juuri ennen ollut kuulemma harjoitettu ja petokanta oli päässyt kasvamaan huomattavasti. Moni köyhä torppa menetti ainoan lehmänsä, hevosensa tai kaikki lampaansa. Tilanomistajat olivatkin alkaneet palkata Venäjältä erityisiä petojen metsästykseen ja hävittämiseen erikoistuneita miehiä eli lukaaseja. Niinpä eräs tilanomistaja palkkasi Hollolaan kolme mainitunlaista lukaasia ja luovutti avustamaan [Hämeenlinnan] kaupungin lähistöllä liikkuvan susilauman surmaamisessa. Sudet pyrittiin motittamaan metsämaastoon, johon ne olivat asettuneet päivälevolle. Jos susien yöllinen saalistus oli ollut tuloksekas, ne pysähtyivät oletettavasti päiväksi jonnekin lähistön tiheikköön päiväksi tai kauemmaksi, jolloin ne uskottiin sangen helposti saarrettavan. Kelin ja maaston tosin piti olla suotuisa. 

Wetterhoffin keräämien kertomusten kotimaisen näyttämön pääosa sijoittuu aivan nykyisen Hämeenlinnan
alueelle tai sen välittömään läheisyyteen. Nykypäivän lukija voi seurailla tapahtumia vaikkapa tästä
Suomen yleiskartasta. Kuvassa osa kartasta Karta öfver Finland : Sektionen F3 : Nylands län med
tillstötande delar af Åbo, Tavastehus och St. Michels län. Gyldén C. W. 1864.
Kuva Vanhakartta.fi
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200806175494
>>TÄSTÄ PÄÄSEE KOKO KARTALLE.

Vaikka metsästys olikin teoriassa perin yksinkertaista viisaan samoajan perehtyessä huolella ympäristöönsä, käytäntö oli usein jotain muuta. Hukka jos toinenkin onnistui livahtamaan pyssymiesten ja koirien tieltä. Moni koira päätyi lopulta itse saaliiksi ja syödyksi. Maasto ei aina sallinut upottavassa hangessa tarpovien metsästäjien käyttää suksia tai niiden hallinta oli vaikeata. Aseensohlot eivät välttämättä toimineet.

Lukija pääsee muun muassa jahtimiesten kyytiin suoraan nykyisen kaupunkikeskustan nurkalta:

” - - - Tammikuun 26. päivänä klo yhdeksän illalla lähdin kaupungista lukaasi Ivan Pakljan kanssa reellä porsas kyydissä - - - Ajoimme Hämeensaaren polttimon ohi jäälle - - - Lopulta ajoimme Kankaantaustan kylän halki Hattelmalan harjulle saakka. Siellä pysähdyimme ja Paklja kohotti moneen kertaan pitkiä sudenhuutoja saamatta kertaakaan vastausta. Hänen mielestään niiden piti vastata, mikäli olivat paikalla, sillä niiden juoksuaika oli jo alkanut. - - - Ajoimme sitten harjua pitkin Perttulaan, missä hän uusi ulvontansa ja nyt olin olin kuulevinani vastauksen Harvialan suunnalta. Laskeuduimme jäälle ja ajoimme Vanajan kirkolle päin - - - ”.

Jahdin jatkuessa Vanajan kirkolle päin erämiehet kuulivat useiden susien vastaavan petolliseen kutsuhuutoon sangen läheltä. Äänet tuntuivat tulevat vuoroin jäältä ja vuoroin metsästä. Sitten neljä sutta juoksi edellä Turengin tielle asti. Kahden niistä seisahtuessa ajomiesten hevoset jumittivat paikoilleen. Piha-aidat suojasivat susia niin, etteivät metsästäjät kyenneet ampumaan. Kaikkinensa jahti meni mynkään, vaikka lukaasi Pakljan pääsikin ampumaann molemmat piippunsa kohti erästä suurta sutta. Petojen jolkuttaessa kohti Turenkia jahtimiehet palasivat toisilleen kiivaillen ja ilmeisesti enimmäkseen toistensa sanoja ymmärtämättä. Tarinan kertoja pyysi vielä harjun näköalapaikalla lukaasia kajauttamaan kerran kutsuhuudon ihaillessaan itse näkymää kohti Hämeenlinnaa. Tyrmistyksekseen miehet kuulivat susien vielä vastaavan, kunnes ne lopulta jatkoivat matkaansa.

Kyseessä ei siis ollut tuloksiltaan hohdokas jahti, mutta osoittaa nykylukijalle, kuinka lähellä korpi ja pedot tuolloin olivat. Tuolla kertaa sudet siis voittivat, vaikka yksi ainakin sai lyijyä nahkaansa.

Sittemmin Harvialan Turengin seutuvilla susien kamppailu sai yhä verisempiä piirteitä. Jahtimiesten saatua ammuttua yhden susista toinen joutui muiden syömäksi, ja metsämiehet saivat ruotia asiaa Kilpiälässä. Lukaasit hakeutuivat metsään kiertääkseen jäljelle jääneet pedot. Ajomiehiä haettiin Rastilan kylästä, jossa sattuivat olemaan meneillään kinkerit. Jälleen kerran sudet kuitenkin pääsivät ajoketjun läpi erään ajomiehen ällistellessä vierestä. Myöhemmin Viralassa tehtiin uusi havainto ja yksi myrkkysyötillä tainnutettu susi päätyi lajitoveriensa saaliiksi. Vähitellen kaikkiaan yhdeksän sutta oli toimitettu päiviltä. 

Sudenpyyntiä suksilla, Alex Fussellin puulle piirtämänä ja Mason Jacksonin kaivertamana vuonna 1854.
Llewelyn Lloyd´n teokseen Scandinavian Adventures: During a Residence of Upwards of Twenty Years;
Representing Sporting Incidents, and Subjects of Natural History, and Devices for Entrapping Wild
Animals. With Some Account of the Northern Fauna.
Kuva: Wikimedia Commons

Kankaistenjärvessä asusteli kesällä 1881 hirmuinen hauki, joka kerran toisensa jälkeen onnistui pyristelemään kokeneimmiltakin pyytäjiltä, vaikka järvi muuten sangen kalaisaksi kuvailtiinkin. Tuskin köriläiksi kutsutut ahvenet ja muutamat särjet riittivät tyydyttämään niitä, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen narrata mainitun hauen mukaansa. Wetterhoff kuvaa sangen lämpimästi kesäisiä kalastuspäiviään ja hänet majoittanutta yksinkertaista torppariväkeä. Tekstistä välittyy suvisen järvimaiseman tunnelma.

Kalvolassa ajettiin seuraavan vuoden jouluna ilvestä. Tapahtumat alkoivat Kalvolan takamailla Haaranojan torpalla. Lukijan päästessä jälleen reen jalaksille seuraamaan jahdin vaiheita matka vie Salakan torpalle, minkä nimi todennäköisesti kertoo jotain kulmakunnalla asuneille. Jahtikoirien ja metsästäjien kiinteä suhde välittyy usein teksteistä. Jahdeissa koirien kohtalo on toisinaan karu jos kohta saaliinkaan osaa ei ole kadehtiminen.

Kertojan mainitessa ”kivikkoiset mäet ja vesakkoiset notkot” omaankin muistiini nousevat pyöräretket Renkajärven ympäristössä. Ilves koki kohtalonsa ilmeisesti viimeksi mainitun torpan maastossa, mutta kahden muun ilveksen järvet johtivat pyyntimiehet kohti Ahlajärven metsiä.

Oma lukunsa teoksessa on kuvaus Kokko-Kustaana tunnetun metsämiehen elämänvaiheista. Tuo vuonna 1818 Kokon torpassa Sääksmäen pitäjän Liuttulan kartanolla syntynyt ja lokakuussa 1886 Hämeenlinnassa kuollut mies kuvataan metsästäjän perikuvana, joka kuulemma elätti itsensä yksinomaan riistasaaliillaan toisten metsästäjien hoitaessa välillä kuka maatilkkuaan kuka mitä muuta puuhaansa. Tuolloin kuollessaankin Kustaa oli saapunut Hämeenlinnaan avustamaan karhujahdeissa.

Karhunpyyntiä talvella.
Zacharias Topeliuksen vuonna 1876 suomennetun Maamme
kirjan kuvitusta.
Kuva: Wikimedia Commons

Karhuista puheen ollen teokseen on kirjattu tarina myös olutmestari Schmausserin karhujahdista helmikuussa 1859. Tapahtumien alullepanija oli muuan mylläri Munakkaan vesimyllyltä eli siis Miemalan kylän ulkopalstalta. Salaliittolaisen vaiteliaana kyseinen mies ilmestyi panimon konttoriin tarjoamaan maksua vastaan karhunkierrosta, johon arvon mestari toki innokkaana metsämiehenä tarttui tahtoen pitää asian kilpailijoiltaan salassa. Kauan ei tieto pienessä piirissä säilynyt, koska asiasta oli kerrottava metsästystoverille, joka sattui juuri portaikkoon myllärin lähtiessä. Vaiteliaana aikeistaan kaksikko sitten päätyi myllylle, mutta ensimmäinen jahti ei kommelluksineen tuottanut tulosta.

Kolmisen päivää myöhemmin joukko oli uudestaan asialla tavaten itsensä Kokko-Kustaan samoilta apajilta. Jahdin pitkittyessä myös kaupungista kutsuttiin lisää väkeä karhunajoon. Yksi jos toinenkin metsämiehistä kuitenkin vuorollaan sähelsi mahdollisuutensa kontion pelastautuessa upottavassa hangessa pinteestään. Munakan myllytuvassa oli jälleen kiivasta sanailua miesten kesken. Taskumatit taisivat tyhjetä joutuisasti. Kireiden pakkassäiden jatkuessa seurue ei kuitenkaan tahtonut luovuttaa, joten jälleen parin päivän kuluttua joukko matkasi kaupungista samoille seuduille. Niin mesikämmenen jäljittäminen taas jatkui. Epäonnisia jahtimiehiä riitti jopa kauempaakin maasta, Helsinkiä myöten. Äkkiä laskien kymmenkunta ajoa saivat metsästäjät tehdä ennen kuin vanha laihtunut naaraskarhu saatiin lopulta kellistettyä. Tuossa tapauksessa voisi jopa arvioida, ettei tapahtumaketju kuulu paikallisen metsästyshistorian loistokkaimpiin saavutuksiin. Sitä lukiessaan saattaa kuitenkin näin jälkikäteen arvella, että noista päivistä tai viikoistakin voisi laatia jonkinlaisen elokuvakäsikirjoituksen. Kommelluksia ja nolojakin käänteitä ainakin tuntui riittävän.

Mielenkiintoinen kuvaus on myös tarina kymmenpäiväisestä susijahdista Kankaistenjärven ympäristössä, jonka seurauksena aikansa haavoitettunakin metsästäjiä liki pilkkanansa pitänyt susi oli päätynyt ansakuoppaan lähelle Ilamoa. Vanhana Hämeenlinnan lyseon oppilaana on kiintoisaa lukea kyseisen suden aikanaan päätyneen lyseolle lahjoitettuna sen täytettyjen eläinten kokoelmaan. Olisinpa vain tiennyt tuonkin tarinan aikanani mainittuja elikoita tuijottaessani.

Kertomukset hylkeenpyynnistä Itämerellä tai metsästyksistä pitkin Liivinmaata, Ukrainaa ja Venäjää ovat toki nekin kiintoisia, mutta samanlaista paikan aistimusta ne eivät ainakaan minussa tuoneet kuin ihan tutuilla Hämeenlinnan ympäristön seutuvilla tapahtuneiden retkien muistelot. Tuolloin 1800-luvulla korpi alkoi Hämeenlinnassakin miltei kynnykseltä.

* * *

Lähde:

Onni Wetterhoff, Saloilta ja vesiltä

Tsaarin amiraali

Kirjavaraston aarteita 2

Luettuaan Heikki Tiilikaisen teoksen Tsaarin amiraali suomalainen Oscar von Kraemer ei voi olla ihmettelemättä, kuinka ylipäänsä kykenisi kirjoittamaan kenestäkään 1800- luvun hämäläissyntyisestä ihmisestä sivuuttaen tuon Hauhon Hyömäen kartanossa syntyneen suomenruotsalaisen upseerin, jonka tie sentään vei jo seitsenvuotiaana Pietarin merikadettikouluun ja sitä tietä maailman kaukaisimmillekin merille. 

Tulevan amiraalin lähtökohdat olivat yhtä aikaa sekä onnekkaat että ankarat: eversti-isä kuoli varhain pojan ollessa hieman alle viisivuotias. Lesken lapsineen oli muutettava Hyömäestä Hämeenlinnaan. Tuttava- ja sukupiiriin kuului kuitenkin Pietarissa toimiva Suomen asioiden ylin hoitaja, ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder, jonka myötävaikutuksella Oscarin veli Robert otettiin Tie- ja vesiyhteyslaitokseen. Bror-veli ja Oscar puolestaan aloittivat Pietarissa kadettikoulun merikomppaniassa vuonna 1827.

On useampi vuosi siitä kun ensimmäisen kerran luin tämän elämäkerran, ja paluu teoksen ääreen on vain vahvistanut mielikuvaa siitä, että jos jostakusta niin Oscar von Kraemerista elämänvaiheineen tulisi laatia elokuva tai minisarja. Tiilikaisen teoksen esittelemä mies ei jää kuivakkaaksi hallintomieheksi tai yksioikoiseksi meriupseeriksi. Nykylukijaa saattavat hätkähdyttää sanankäänteet, jotka osoittavat karusti hänen olleen aikansa ihminen luonnehtiessaan laajoilla matkoillaan kohtaamiaan ihmisiä ja kansoja. Emme kuitenkaan saa sortua anakronismiin eli odottaa hänen välttävän ilmaisuja, joita emme nykypäivänä suosi.

Kraemerin uran ja elämän varrelta on erotettavissa joitain selkeitä vaiheita. Ensinnä oli luonnollisesti perusopintovaihe, jossa nuori ja jopa aikansa oloissa lyhytvartinen poika sai osoittaa sitkeyttään. Siinä hänellä oli tukena vanhempi veljensä ja suomalainen siirtokunta. Kirjeet löytävät tuolloin ja vielä vuosia myöhemminkin äidille Hämeenlinnaan. Tässä yhteydessä ja pitkin kertomuksen ajanvirtaa onkin lukijan hyvä antaa mielikuvituksensa soljua ajatukseen, kuinka maailmanmatkaajalla oli kaukana horisonttien takanakin mielessä lapsuustantereet ja Hämeenlinna.

Nuori meriupseeri kaipasi toimintaa ja sotilaskunniaa tahtoessaan siirton Krimille. Huonokuntoiseksi kuvaillun Itämerenlaivaston rutiinien sijaan siellä oli luvassa mainetekoja Venäjän ja Osmanien valtakunnan välien kiristyessä. Aluksi sota kuitenkin antoi odottaa itseään, ja Kraemer anoi edelleen Kaukasukselle. Iso-Britannian, Ranskan ja Sardinian julistaessa lopulta sodan Venäjälle, ja Krimin sodan eli täkäläisittäin Oolannin sodan alkaessa Kraemer koki tyrmistyksekseen joutuneensa hiukan syrjään toiminnan polttopisteestä. Silti osansa hurmeisista taistoista oli hänkin vielä saava etenkin piiritetyssä Sevastopolista, josta kirjeet kuulemma kuitenkin kaikesta huolimatta löysivät Hämeenlinnaan ja takaisin. Kielitaitoisena Kraemer sai monenmoisia ylimääräisiä tehtäviä esimerkiksi kiinniotettujen vihollisten kuulustelujen tulkkina. Ilmeisesti hän sai kosolti kokemusta, josta oli hyötyä tulevaisuuden kansaínvälisissä tehtävissä ja jopa ollessaan mukana keisarillisissa seurueissa. Noita myöhempiä vaiheita ennen hänen oli toki selvittävä Sevastopolista hengissä. Huhtikuun kuudentenatoista 1855 hän haavoittuikin. Vaikkei kaikilla Sevastopolin puolustajilla ollut mahdollista saada asiallista hoitoa eikä vastapuolen vastaava ollut muuta kuin katastrofi, Kraemerin pelasti myöhemmin Venäjällä liki legendaariseen kuuluisuuteen ja maineeseen noussut myöhempi akateemikko, lääkäri ja kirurgi Pirogov.

Krimin sodan rauha solmittiin 30 maaliskuuta 1856. Tuleva amiraali oli säilyttänyt henkensä ja ilmeisesti päässyt sotainnostaan. Pitkin Eurooppaa ynnä Saksan Aachenissa vietetyn toipumisloman jälkeen oli vuorossa komennus harmaassa Kronstadissa. Ilmeisesti ympäristön yleisen ankeuden tunnetta lisäsivät matkoilla hankitut velat. Helpotusta toi tehtävän saaminen Mustallemerelle lähtevässä laivasto-osastossa. Tuolloisten matkojen yhteydessä meriupseeri ehti myös tutustua kauttakulkumaihin niin kuin tuolloin muun muassa Espanjaan ja Kreikkaan. Aluksissa oli höyrykone apuvoimana, ja tekstissä mainitaankin toistuvasti, kuinka höyrykattilat vaativat huoltoa ja laiva hiilestämistä.

Ajan tavan mukaan Kraemer oli saanut koulutuksen, jossa antiikin kulttuurilla oli merkittävä osuus, joten hänen alkuaikojensa kuvailemat pettymykset esimerkiksi Ateenaan pitänevät varmasti sisällään melkoisen emotionaalisen myllerryksen. Tuskin hän tuolloin vielä saattoi aavistaa, millainen merkitys tuollakin maalla hallitsijoitaan myöten tulikaan hänelle vielä olemaan. Sen sijaan Kostantinopolin kauneus kuulemma sai osakseen toistuvan ihailevia toteamuksia. Paluu Kronstadtiin tietenkin jo etukäteen tympäisi kaukomatkojen makuun päässyttä nuorta miestä. Vuonna 1858 hän saikin määräyksen ensimmäiseksi upseeriksi alukselle, jonka oli määrä kaksivuotisella purjehduksellaan ennättää Kiinaan ja Amur-joelle asti.

Matkustavan maanmiehen ensimmäinen kirje löytyy Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning
-julkaisun vuoden 1860 numerosta 2.
Kansalliskirjaston digitoitu aineisto https://digi.kansalliskirjasto.fi

Seuraaviin kolmeen vuoteen liittyy mielenkiintoinen vaihe Oscar von Kraemerin elämässä, mikä tarkoittaa kiintoisuutta paitsi tietenkin asianomaisen itsensä myös jälkipolvien kannalta, sillä tuolloin hän toimi eräänlaisena J. V. Snellmanin sanomalehti Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning ulkomaankirjeenvaihtajana otsakkeen Bref från en resande landsman (Kirjeitä matkustavalta maanmieheltä). Meriupseerin kirjoittamat matkakuvaukset Snellmanin lehdessä saattavat jonkin verran kohahduttaa nykylukijan silmäkulmia. Elämäkertakirjan kirjoittaja Tiilikainen kuitenkin toteaa sekä Snellmanin että von Kraemerin suhtautuneen tietyllä vieroksunnalla skandinavismiin, jota kannattajineen salainen poliisi tarkkaili kiinteästi.

Kraemerin saama hyvä klassinen koulutus takasi tarvittavat yleistiedot, joita kelpasi pitkillä matkoilla kartuttaa niin lukemalla kuin itse kokemalla. Niin kuin kirjan kirjoittaja edelleen toteaa kirje oli aikakauden ihmisten tärkein kommunikaatioväline sähköisten välineiden ottaessa vasta hapuilevia ja kalliita joskin pikaisestu kasvavia ensi askeliaan. Postilaitokset toimivat oloihin ja etäisyyksiin nähden ilmeisen erinomaisesti ja luotettavasti. Kraemerin tapauksessa olivat kirjeet siis kulkeneet aikanaan jopa piiritetyn Sevastopolin ja Hämeenlinnan välillä. Sittemmin laajempikin lukijakunta pääsi nauttimaan hänen kynänjäljestään sanomalehden kautta. Hän ei kuulemma pahemmin käännä klassisia lentäviä lauseita tai ranskan-, espanjan- tai englanninkielisiä ilmauksia, vaan lukijan oletetaan omaksuneen vastaavan sivistys- ja kielitaidon. Tiilikainen toteaakin noiden monien viittausten todennäköisesti tekevän vaikeata hahmottaa monelle nykyään itseään sangen sivistyneenäkin pitävälle lukijalle. Lisäksi 1800-luvun matkakirjoittaja ei vaivaudu lainkaan kainostelemaan tai kaunistelemaan kuvaillessaan kohtamiaan kulttuureja tai ihmisiä. Antipatiat tai tympäytyneisyys joitakin ominaispiirteitä kohtaan tulevat kuulemma esille. Epäilemättä 2020-luvun lukijan täytyisi siis kamppailla ollakseen antamatta anakronismin luikerralla mieleensä, jottei vaatisi tekstistä nykypäivän hienotunteisuutta. Toisaalta esimerkiksi Cornwallin kaivostyöläisten olot tuntuvat hirvittävän Kraemeria sangen peittelemättömästi.

Pitkän laivamatkan aikataulut sotkeentuvat jo Englannin rannikolla aluksen höyryputkiston ongelmien vuoksi, ja Kraemer pääsee heti tuolla hyödyntämään purjehduksellisen hukka-aikansa. Nykypäivän ihmisen saattaa olla vaikeata ymmärtää tuon ajan maailmaa, jossa ei vain piipahdettu viikonlopuksi toisella puolella Eurooppaa tai ponkaistu tuosta vain valtamerten tuolle puolelle. Hiukankin etäämmälle suuntautuneilta matkoilta paluu todennäköisesti mutkistui ja viivästyi. Kraemerin tapauksessa nousussa ollut laivastoura tietenkin asetti omat tiensä vaihtuville suunnitelmille. Imperiumina Venäjä käytti laivastoaan voimannäyttöön ja läsnäolonsa merkkinä. Siinä sivussa matkakirjoittaja sai oivaa materiaalia kuvauksiinsa Kauko-Idästä Kiinaa ja Japania myöten puhumattakaan etäisistä etelämeren saarista.

Ensimmäisen viivästyksen Kraemer käytti siis hyväksi tutustuessaan sekä Britannian rautateihin että erinäisiin kaupunkeihin ympäröivine maaseutuineen. Samalla hän esitti teräviä huomiotaan niin asemien sijoittelusta kuin kohtaamistaan näkymistä.

”Matkustaminen Englannissa on jokseenkin kallista, sillä et tahdo mielelläsi ottaa paikkaa toisessa luokassa; siellä kohtaamasi seura on epämukavaa ja itse vaunut ovat jotensakin siivottomia ja synkkiä. Jopa ensimmäisen luokan vaunut ovat huonompia kuin Saksan toisessa - - -”

Kaikki viivästykset ja sosiaalinen kanssakäyminen brittien kanssa loppuivat aikanaan, ja laiva pääsi jatkamaan pitkää purjehdustaan. Kuvatessaan myöhemmin matkan jatkoa kohti Hyväntoivonniemiä hän kuvailee lyhyesti maiseman avaruutta ja mainitsee jopa päivien yksitoikkoisuuuden. Sitä taustaa vasten ymmärtää hänen kertomuksensa saapumisesta Kap Verdelle:

” - - - Nämä saaret sijaitsevat välillä 15 ° ja 17 ° N. leveysaste, siten tropiikissa, - ja tietenkin odotimme [niiden] näyttävän entrooppiselta luonto täydessä kauneudessaan, rikkaine kasvillisuuksineen ja sen maukkaine hedelmineen, - saavamme nähdä ihmisten näkemään elävän primitiivisessä viattomuudessä, tyytyväisinä ja runsaudessa leväten palmujen, kookos- ja banaanipuiden alla - - -

- - - Mutta kuinka julmasti ja naurettavasti petyimmekään! Olimme yksinkertaisesti unohtaneet tosiasian, että tämä [saari]ryhmä kuuluu Portugalille, laiskimmalle ja taikauskoisimmalle Eurooppaan syntyneistä kansakunnista, sellaiselle jonka sanotaan kykenevän muuttamaan jopa paratiisin - - - ”

Laivan miehistö toivoi Kap Verdelle päästyään löytävänsä trooppisen paratiisin, mutta joutui
pettymään löytäessään karun kivikkoiset ja jyrkkärantaiset saaret. Kraemerin luonnehdinta
saarten portugalilaisten hallitsijoiden luonteenlaaduste eivät suinkaan mairittele. Vasemman-
puoleisesta kuvasta voi hahmottaa, kuinka etelämpänä Kap Verde Kanariansaarilta katsottuna
Afrikan länsirannikon tuntumassa. Oikealla puolestaan Fajan lahti ja kylä Bravan saarella
kuvattuna 1994. Siitä näkee hyvin kuinka karu näky laivan miehistöä Kap Verdellä odotti.
Kuvat Wikimedia commons

Ohitan tässä Kraemerin Afrikan eteläkärkeen liittyvät kirjoitukset, mutta liitän vielä otteen tunnelmista matkaajien päästessä viimein Indonesiaan koettuaan sitä ennen toukokuun 17. ja 18. päivä Madagaskarin seutuvilla pahimman myrskyn, mitä Kraemer oli sitä ennen kokenut (vaikka hän kuvailee jo monta käyneensä läpi).

”Ohitimme Kauriin kääntöpiirin 20 kesäkuuta kevyellä ja suotuisalla eteläpasaatilla, ja päivä päivältä koimme olomme lämpimämmäksi ja kuumemman miellyttäväksi, tosin joskus tuuli varsin voimakkaasti.

27. kesäkuuta saavutimme vihdoin Jaavan ja ankkuroimme yöllä sen eteläiselle rannikolle; seuraavana aamuna jatkoimme Sunda salmeen ankkuroituaksemme klo 2 yöllä Anjerin [Anyer] kaupungin ulkopuolelle.

Seuraavana aamuna meitä odotti iloinen näky laivan ollessa meille niin vieraalla rannikolla parinkymmenen malaijiveneen ympäröidessä sitä, kaikki täynnä hedelmiä ja muuta ruokaa, papukaijoja, apinoita ja puolialastomia malaijia huudellen ja kiljuen; mielelläni astuin maihin 51 päivän merimatkan jälkeen.

Ja millainen maa! Ellei siellä asuisi krokotiileja, käärmeitä eikä puolivillejä ihmisiä sitä voisi kutsua hyvin maalliseksi paratiisiksi. Pienoinen Anjerin kaupunki on täysin uponneena ikuisen trooppiseen vihreyteen, jolta se tuskin näyttää olevan pelastettavissa; tiheän majesteettiset metsät kookospähkinä- ja banaanipuita, monia muita meille tuntemattomia puita ja kasveja peittävät merenrannan veden reunaan asti; ilma on selkeä, taivas ja vesi taivaansininen; ja lisää: ei kuumetta tai kulkutauteja, jotka ovat niin yleisiä trooppisissa maissa!

Jos olisimme pystyneet viipymään siellä muutaman päivä, olisin halunnut mielelläni tehdä retken Bataviaan, joka sijaitsee vain 8 tunnin päässä, mutta kapteeni sai toistuvia määräyksiä kiirehtiä Peiho – joelle [eli Hai-joki] (jonka kautta pääsemme Pekingiin) [yhdistää Pekingin Tianjiniin ja Bohainmereen], jotta yhdistyisimme siellä liittoutuneiden muiden laivueiden kanssa, jäisimme niihin. Vierailumme Singaporessa olisi yhtä lyhyt ja sitten vierailemme myös Shanghaissa. Hyvällä onnella meillä voi olla hyvää aikaa ottaa osaa Pekingin retkikuntaan - - -”

Tällaista saivat siis Litteraturblad för allmän medborgerlig bildningin seuraajat lukea vuosina 1860-1862. Aprikoin vain, mitähän sai Kraemerin vanha äiti Hämeenlinnassa lukea.

Anjer eli Anyer ja Sunda salmi, mistä Kraemer uskoo löytäneensä viimein maanpäällissen paratiisin,
mikäli siellä ei olisi krokotiileja, käärmeitä tai puolivillejä ihmisiä. Oikealla on Sunda salmen
kartta vuodelta 1729.
Kuvat Wikimedia Commons

Anyer (Anjer). Sunda salmi kuvattuna satamasta. Maalaus on vuodelta 1872 eli noin 12 vuotta
myöhemmin kuin Kraemer siellä kävi.
Kuva Wikimedia Commons

Helsingin ja Hämeenlinnan välille alkuvuodesta 1862 avattu rautatieyhteys ilmestyy kuin kuliseista tarinaan jos toiseenkin. Uuden kulkuyhteyden alkukuukausina raiteille tupsahtaa myös Kraemerin viettäessä loppukesän Suomessa vieraillen sukulaisten ja tuttavien luona unohtamatta Ruotsiakaan. Seuraavana kesänä 1863 hän sai komentonsa oman laivan, joka oli Porissa rakennettu 17 tykin korvetti. Heti elokuun alussa alus sai käskyn liittyä eskaaderiin, jolla oli salaisena tehtävänä olla väline poliittisessa lähentymisessä Yhdysvaltain kanssa. Ajankohtaan liittyi maaorjuuden lakkauttaminen Venäjällä ja Yhdysvaltojen sisällissota. Koneistonsa osasena Kraemer pääsi Tiilikaisen mukaan osaksi seuraelämän hyökymäistä pyöritystä. Yhdysvaltain purjehdukseen liittyi jatkeena Kraemerille mieluinen ja ilmeisesti ylimääräinen tehtävä kiertää Karibialla, missä matkaaja saattoi jälleen havainnoida sekä elämän loistokkaat että nurjat puolet. Kiertueen aikoihin liittyi myös taustalle surua Kraemerin äidin Ulrika von Kraemerin kuollessa Hämeenlinnassa 20. helmikuuta 1864 poikansa ollessa samaan aikaan Havannassa.

Aika tavoin heti uransa alusta Kraemer pääsi kosketuksiin eri hallitsijoiden kanssa näiden tehdessä tarkastuksia aluksilla. On syytä muistaa, että alukset olivat tärkeä väline kuljettaa hallitsijasuvun jäsenet seurueineen käynneille eri hoveihin ja lomille. Tärkeä merkkipaalu oli määräys 1866 fregatti Osljabjan päälliköksi, jossa alettiin kouluttaa 16-vuotiasta Aleksei Aleksanrovitsia seuraavaksi merivoimien komentajaksi amiraali Possietin ohjauksessa. Loistokkuus oli ainakin ensimmäisiltä kuukausilta poissa, sillä huonoon kuntoon päässeen aluksen kunnostaminen tuntui vievän aluksen päällikönkin voimat ennen kuin päästiin ensimmäiselle purjehdukselle Madeiralle ja matkan tärkeimpään tavoitteeseen eli keisarin kuolleen vanhimman pojan Nikolai Aleksandrovitsin morsiamen, Tanskan prinsessan Dagmarin saaminen kiinnostumaan seuraavasta kruununperijästä eli tulevasta Aleksanteri III:sta. Vielä oli järjestettävä prinsessan matka Pietariin. Ilmeisesti keisari oli erittäin tyytyväinen Kraemerin suorituksiin, koska nimitti hänet sivuadjutantiksi 25.9.1866. Siinä yhteydessä Kraemer pääsi ja joutui paiskimaan töitä etikettiin kuuluneiden kohteliaisuus- ja kiitoskäyntien kanssa ylempiensä suuntaan, mikä varmasti viimeisteli hänen diplomaattisia taitojaan, joille oli oleva myöhemmin runsaasti käyttöä.

Syksyyn 1866 liittyi tapaaminen tulevan vaimon eli vapaaherratar Sophie Cedercreutzin kanssa. Vaikka ikäeroa 22-vuotiaan nuorikon ja 38 ikävuoteen ehtineen meriupseerin välille olikin ehtinyt kertyä, he ilmeisesti oivalsivat oitis löytäneensä elämänkumppaninsa. Heti avioliittoa ennen ja sen alkuvaiheissa laivasto vei Kraemerin pitkille matkoille. Balkanin tilanne ajoi sulhasen laivoineen muun muassa Kreikkaan, jonka silloiseen tilanteeseen lukija pääsee tutustumaan mielenkiintoisella tavalla samoin kuin aikakauden vallasväen keskinäisiin suhdeverkostoihin, joihin Kraemerkin pääsee sittemmin perheineen kytkeytymään. Hänen laivansa ottaa osaa suureen pakolaisten kuljettamiseen Kreetalta Turkin salliessa näiden poistua saarelta. Sophie otti osansa kuolleen äidin sijalla Oscarin hellien kirjeiden kohteena, ja etäisyyttä todella oli heidän välillään tulevina vuosina riittävä keisarin laivaston ottaessa osaa niin diplomatiaan kuin sotilaallisiin operaatioihin. Häätkin pidettiin Kreikassa morsiamen isän, senaattori Carl Emil Cedercreutzin lähdettyä itse viemään tyttärensä Ateenaan vihittäväksi. Ensimmäinen sähkeonnittelu häiden johdosta tuli itse Kreikan kuningattarelta, ja keisari ylensi Kraemerin 1. luokan kapteeniksi.

Vladivostok kuvattuna 30 elokuuta 1880. Tiilikainen kertoo kirjassaan mielenkiintoisen yksityiskohdan.
Kaukoidänmatkallaan 1860-luvun alussa tapasi Kraemer Leonard Jägerskiöld -nimisen ystävän, joka oli aluksineen
talvehtinut paikassa nimeltä Port May joutuen siellä kaatamaan metsää ja rakentamaan jonkinlaisen
asumuksen. He eivät tuolloin tienneet ystävän perustaneen paikan, josta tuli Venäjälle tärkeä Vladivostok. Ihmiselämä
saattaa olla täynnä merkillisiä kohtaloita ja sattumuksia.
Kuva Wikimedia Commons

Politiikka otti kuitenkin pian taas osansa. Kraemer sai tehtäväkseen uhmata Krimin sodan jälkeen vallinnutta venäläisalusten kieltoa purjehtia Bosporin salmista. Kulissipeli oli kuitenkin saanut sulttaanin sallimaan voimannäytön. Paluumatkalle osui Oscar von Kraemerin uran vaarallisin hetki eli Aleksandr Nevskin haaksirikko Tanskan rannikolla. Vaikka kannella oli myös amiraali Possiet, Kraemer oli sentään aluksen päällikkö. Lisäksi tietenkin mukana oli myös suuriruhtinas Aleksei. Tiilikaisen teoksessa on sangen yksityiskohtainen selvitys tapahtumien kulusta. Kraemerin ura olisi saattanut päättyä tuohon onnettomuuteen, mutta keisari lähetti sen sijaan kiitokset pelastustöistä ja miehistön toiminnasta. Hallitsijan osuus oli lopulta ratkaiseva myös tapahtumia setvittäessä myöhemmin oikeusistuimessa. Epäilyksiä ei jäänyt siitä, että keisari arvosti meriupseeriaan. Toukokuussa 1869 tuli nimitys keisarin eskaaderimajuriksi, jonka tehtävänä oli muun muassa toimia hallitsijan huvipursien päällikkönä.

Vara-amiraali, kenraaliadjutantti
Johan Fredrik Oskar von Kraemer
kuvattuna Pietarissa 1890.
Kuva Museovirasto-Musketti
Historian kuvakokoelma

Muiden tapahtumien ohella jatkui taustalla suuriruhtinas Aleksein valmentaminen laivastouraa varten. Kraemer ei päässyt oman perheensä ja hiljattain syntyneen poikansa pariin, sillä itsellään keisarilla oli huolia jälkikasvunsa suhteen. Aleksei nimittäin oli iskenyt silmänsä epäsäätyiseen suhteeseen ja julistanut menevänsä naimisiin äitinsä hovineidon kanssa. Keisari ei voinut moista sallia, vaan kruununperijä oli lähetettävä maailmanympäryspurjehdukselle amiraali Possietin valvonnan alla ja Kraemerin komentaessa fregatti Svetlanaa. Matka oli pitkä ja siihen liittyi myös suurisuhtinaan kuuluisa käynti Villissä lännessä, jota on myös hyödynnetty aiheena Lucky Luke -sarjakuva-albumissa. Vaikka suuriruhtinaan oli siis itse asiassa amiraali Possietin ohjauksessa ja seurueessa oli lukuisia muitakin henkilöitä laajan kiertueen eri vaiheissa, kielitaitoisen ja jopa aikalaisten keskuudessa pienikokoisen Oscar von Kraemerin tahtoisi nähdä sarjakuvassa esiintyvän lyhyenlännän henkivartiokaartieversin ja suurisuhtinaan avustajan esikuvana. Tuossa vaiheessa Oscarilla oli jo ilmeisesti vankka kokemus vallasväen asioiden järjestelystä taustalla ja siis kontakteja kruunupäitä myöten.

Suuriruhtinas seikkaili laajasti lännessä ja tapasi mielenkiintoisia henkilöitä, mutta tunteen palo kiellettyä suhdetta kohtaan ei tainnut pahemmin laimeta. Fregatti Svetlana päätyi pitkälle matkalle Karibialle ja Kauko-Itään vasten Kraemerin toivetta päästä kotiin. Paluumatkalle sentään lopulta päästiin Suezin kanavan kauta. Sielläkään tosin ei vältytty kommelluksilta. Italiassa oli tilaisuus tavata viimein vaimo Sophie ja esikoispoika Alexis.

Vuoden 1874 maaliskuusta olivat vuorossa Kronstadtin satamakapteenin tehtävät ja vastaaminen muun muassa alusten korjaamizsesta ja henkilöstöasioista. Perhekin kasvoi. Taustalla eli ongelmallinen ja sotainen suhde Tuekin kanssa. Vuonna 1877 julistettu sota ei aluksi sivunnut Kraemeria, vaan hän sai viettää perhe-elämää. Laivasto valmistautui puolustamaan myös Suomen rannikkoa ja tekniikkakin taustalla kehittyi.

Kraemerin ura oli väistämättä kääntymässä ehtoopuolelle. Vielä olivat vuorossa nimitys eskaaderikomentajaksi Välimerelle, toimiminen siellä keisarinnan käytössä, hovipalvelusta keisarillisilla purjehduksilla sekä toimimista laivaston teknisen komitean puheenjohtajana. Tärkeänä merkkipaaluna oli myös vielä toimi Venäjän laivaston pääesikunnan päällikkönä ja Mustanmeren laivaston komentajan sijaisena. Hän päätyi myös meriakatemiaan ja valtakunnanneuvoston jäseneksi. Aktiivipalveluksen jälkeen seurasi ylennys amiraaliksi. Vuosina 1898-1903 hän toimi Venäjän Punaisen Ristin esimiehenä. Vanha amiraali kuoli 10.9.1904 Pekkalan kartanossa Ruovedellä.

Oscar von Kraemer eli mielenkiintoisen ja vaiherikkaan elämän. Matkojensa varrella hän tapasi mitä erikoisempiin tehtäviin maailmalle päätyneitä suomalaisia. Hänen muassaan lukija saa oppia, kuinka suomalaisesta Johan Casimir Ehrnroothista oli tulla Venäjän virkamiehenä Bulgarian hallitsija tai maanmiehet osallistuivat keisari luottomiehinä Puolan kapinaa. Mikäli muuan Gustaf Mannerheim olisi aikanaan tavoittanut Kraemerin, olisi tulevan marsalkankin ura saattanut muovautua toisenlaiseksi. Venäjän asiantuntijana muun muassa Timo Vihavainen on aikanaan kiinnittänyt Tiilikaisen teoksen virheellisiksi katsomiinsa venäläisiin nimiin, mutta maallikolle teoksen lukuisat reunahuomautukset aikalaisista ja laivastosta ovat hyvin antoisaa luettavaa ja uusia vinkkejä tarjoavaa. Minut se sai penkomaan vielä tulevan amiraalin kirjeenvaihtajan toimen satoa vuosilta 180-1862. Tiilikaisen teos on paitsi seikkaperäinen kuvaus usein liian helposti yliharpatusta ajanjaksosta Euroopan ja maailman historiassa ynnä Suomen autonomian ajan vaiheista ennen sortokausia. Oscar von Kraemer kuului aikaan, jolloin Suomi kehittyi vinhasti osana Venäjän imperiumia. Kuohuntavaiheiden alkaessa oli hänen vuoronsa jo väsyneenä väistyä nuorempien tieltä.

* * *

LÄHTEET:

Heikki Tiilikainen. Tsaarin amiraali – suomalainen Oscar von Kraemer


Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1860-1862

• N:o 2 Februari 1860
• N:o 11 November 1860
• N:o 12 December 1860