Keisari ja sairas leski

Taannoin kirjoitin Hämeenlinnan ammoin kadonneista kauppaliikkeistä. Eipä niistä tainnut olla jäljellä ainuttakaan oman muistini alkaessa. Kuitenkin tavan takaa mieleen palautuu muistikuvia joistain ostotapahtumista puodeissa, joita on enää turha etsiä. Moni tavara on jo aika päiviä sitten kadonnut niin kuin nuoruudessani oikein ompelijalla teettämäni pitkä kesätakki; no, tuo muotikin on jo tiessään samoin kuin se nuori Joenhiisikin. Puhki on soitettu ja hävitetty se Queenin suosikkialbumin kasettikin, jota tultiin ihan maalta varta vasten ostamaan puretussa puutalossa sijainneeseen musiikkiliikkeeseen. Valinnan osuminen juuri Queeniin ei tainnut olla mitenkään ennalta tiedossa, tuskin koko yhtyeestä mitään tiesinkään. Ainakaan en joitain vuosia myöhemmin ollut juuri kuullut Dire Straitsista harhautuessani erääseen toiseen nykyisen kahvilan paikalla olleeseen levykauppaan Hallituskadun ja Sibeliuksenkadun kulmassa. Eipä tuo Communiqué-albumi ollut hullumpi sijoitus.

Niin, vuosien takainen Hämeenlinna palautuu vanhojen ostosten kautta mieleen. Hallituskadun varrella kirkkoa vastapäätä oli myös toisessa kerroksessa ammoin hyvällä paikalla kahvila vieressään lukuisia pikkupuoteja. Sieltä jostain ostin yhä omistamani korituolin, jonka kannoin tyytyväisenä torin yli kotiini asuessani tuolloin ihan keskustassa.

Kielioppia ja tekstejä vuodelta 1867.

Varsinainen tarinani palautuu tällä kertaa Kekkosen ajan lopulta ajatuksen siivin kauas sitäkin varhaisempaan aikaan esimerkkinä siitä, kuinka käyttötavaramme saattavat olla paljon muutakin kuin vain esineitä. Sieluni silmin näen itseni tuona nuhruisena, talvisen hämäränä iltapäivänä tutkimusretkellä antikvariaatissa, jonka muistan sijainneen Raatihuoneenkadun alapäässä. Tuskin olin tuolloinkaan etsimässä mitään tiettyä teosta, mutta käsiini päätyneet kirjat ikään kuin valitsivat minut. Saatuani hyppysiini tohtori Geitlinin 1867 toimittaman teoksen Saksan kieli-oppi ynnä lukemiston ja sanakirjan kanssa tiesin löytäneeni sellaista, mistä en henno luopua. Kenties oletin saavani lisää puhtia kamppailuuni mainitun kielen urospuolisten, suvutointen ynnä naispuolisten sukujen taivutuksen kanssa. Alkusanoissaan Geitlin viittaa vastaavaan 1860 toimittamaansa oppikirjaan, joka oli kirjakaupoista loppunut. Löytämäni kirjan on painanut muuten G. E. Eurén omalla kustannuksellaan. Geitlinin teoksen seuraksi sain vielä Axel Rodendahlin Saksalais-suomalaisen sanakirjan vuodelta 1916. Sen alkulauseessa puolestaan todetaan, että ”suomenkielisen saksaa opiskelevan nuorison ja saksalaista kirjallisuutta viljelevän sivistyneen yleisön puolelta on kauvan valitettu saksalais-suomalaisen sanakirjan puutetta; rohkenen toivoa, että nyt ilmestyvä toimittamani teos on osaltaan sen poistava”.

Vanhat sanakirjat ovat historianharrastajien aarteita.
Tässä opus sanastoa vuodelta 1916. Alkusanat saavat
pohtimaan, onko saksalais.suomalaisia sanakirjoja juuri
aiemmin ollutkaan.

Mikä tuulahdus ajalta ennen angloamerikkalaisen kulttuurin ylikansallista valtaa, muistumia maailmansotia edeltäneeltä aikakaudelta! Kekkosen kauden viimeiset vuodetkin tuntuvat nyt olevan kuin nostalgista muinaisaikaa, ja noiden kirjojen viestimät vuodet taas esihistoriaa. Esineinä ne ovat sanojen- ja historianharrastajalle reliikkejä. Väistämättä niitä selatessa alkaa pohtia, millainen tai millaiset tiedonetsijät ja opiskelijat niistä ovat oppia aikanaan etsineet. Sitä Hämeenlinnaa ei enää ole, jonka katuja ne ensimmäiseen kotiinsa kannettiin. Paljon on myös kadonnut siitä kaupungista, josta itse teokset löysin. Tuo tuoksu ja paperin tuntu sormenpäissä on sellaista, mitä ei sähköverkon kautta saata ikinä tavoittaa.

Omien kouluaikojeni kieltentunneilta on jäänyt kaksi erillistä tapausta mieleeni. Ensiksikin tuolloin oli tietty punakantinen englannin tekstikirja, josta piti kääntää muuan viisi tai kuusirivinen virke, johon oli koetettu ilmeisesti ahtaa kaikki tekstiin mahtuneet idiomit. Oppilaspoloisten piti sitten alkaa lukea tekstiä virkkeen lopusta, hypätä äkkiä puoliväliin ja siirtyä jossain vaiheessa virkkeen alkuun. Itse teksti on painunut historia hämärään, mutta ratkaisumalleja taidettiin tarjota niin paljon kuin luokassa oppilaita oli. Mainitussa kirjassa taisi olla kokonaista pari kolme suttuista mustavalkokuvaa. Se toinen hämärä muistikuva liittyy ruotsinopettajan jakamaan paksuhkoon monistenippuun ja kuolemattomaan tekstiin: ”Mamma bantar”. Tekstin äiskäkin on kyllä jo laihduttanut itsensä historian unohdukseen.

Kun nyt selailen käsissäni olevaa saksankielen lukemistoa vuodelta 1867, hyppään aikamatkalle kauas koukeroisen englannin ja laihduttavan ruotsalaisen äidin maailmojen tuolle puolelle. Tapaan vallan keisarin, joka kohtaa sairaan lesken. Tarina menee suurinpiirtein näin:

Vanhoissa tarinoissa hallitsijat toisinaan lähtevät vale-
puvussa kansansa keskuuteen saadakseen tietää,
kuinka he alamaiset elävät.

"Eräänä aamuna kuljeskeli keisari Joosef yksikseen Wienin lähiöissä kuin kuka tahansa tavallisesti pukeutunut mies. Siellä hän tapasi kahden- tai kolmentoista vuoden ikäisen pikkupojan, joka rukoili häneltä itkien almuja. Tämä pieni poika näytti erittäin hyvä[sydämiseltä], ja vilpittömyys paistoi hänen silmistään.

- Kuka olet, ystäväni? kysyi ruhtinas; - Mikä on isäsi?

- Oi, herrani, vastasi pieni onneton, minulla on vain äiti huonona. Isäni oli varakas kauppias; vain yhden asiamiehen konkurssi on syynä tilaamme. Me olemme menettäneet kaiken. Isäni kuoli suruun. Äitini työskenteli yötä päivää kahden lapsensa vuoksi, mutta hän on sairastunut. Hänellä ei ole rahaa eikä ystäviä, eikä meillä mitään. Minun pitäisi saada lääkäri ja voimme maksettava eikä hänen vierailunsa [ja lääkkeet].

- Onko äitisi kaukana täältä?

- Tässä poikkikadulla, viimeinen talo, kolmannessa kerroksessa.

Prinssi antoi pojalle joitakin kultarahoja kertoen hänelle, että pitäisi saada lääkäri.

Keisari itse päätti vierailla köyhän lesken luona. Pian hän löysi kerrotun talon. Hän meni ylös, ja tuli pieneen huoneeseen, jossa ei [aluksi] nähnyt mitään, vaan puoliksi rikkinäisen pöydän, joitain kurjia tuoleja, vanhan kaapin, ja erittäin huonon sängyn, jossa sairas makasi; tämän jaloissa oli pieni oli seitsemän tai kahdeksan vuotias poika, joka itki katkerasti. Prinssi lähestyi köyhää naista, ja tiedusteli tämän sairautta.

Nainen ei tiennyt, oliko hän lääkäri ja vastasi, - Voi herra, minun sairaudestani ei ole parannusta, ja aioin kuolla rauhassa ellei olisi kauhea ajatus mielessäsi lapsipoloisistani jäämässä maailmaan.

- Et saa menettää rohkeuttasi, hallitsija sanoi hänelle. - Jumala auttaa sinua. Onko teillä pala paperia ja kynä?

Pikkupoika repäisi lehden hänen kirjoitusvihostaan. Muukalainen kirjoitti muutaman rivin siihen ja sanoi leskelle, - Täällä on jotain vahvistukseksi. Toivottavasti pian näemme kuntoutuvanne.

Kun hän oli sanonut tämän, hän lähti pois.

Muutaman minuutin jälkeen tuli lähes tyystin hengästyneenä vanhin poika, mukanaan täyttä ruokakoria kantava tyttö.

- Voi rakas äiti, hän huusi, taivas armahti meitä.Tuntematon henkilö antoi minulle kultakolikoita. Näetkö!! Voi näethän sen, mitä tuon teille. Saamme myös lääkärin.

- Ah, rakkaat lapseni, sanoi heidän äitinsä, - Tulkaa, antakaa minun syleillä teitä. Tuntematon lääkäri on jo poistunut. Antakaa pöydältä se resepti, jonka hän sinne jätti ja noutakaa heti [lääkkeet] apteekista.

Poika otti paperin, ja kun hän oli lukenut sen, hän huusi: - Hyvä Jumala, mitä minä näen! Tämän on keisari kirjoittanut; täällä on hänen nimensä.

Resepti oli yksi lausunto vuosirahasta. Kun onnellinen äiti oli saanut vähän voimiaan takaisin, hän meni keisari luokse näyttämään tälle kiitollisuutta. Tämä lupasi hänelle huolehtia hänen kahdesta lapsensa onnesta."

Ei mitenkään loistava käännös lähinnä perin passiiviseksi jääneellä koulusaksallani. Joka tapauksessa aikakautensa satu hyvästä monarkista kuitenkin välittyy noita rivejä tankatessani. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Eurooppa oli täynnä monarkkeja ja sellainen oli Suomemmekin suuriruhtinaana. Eurénin painaessa Geitlinin Saksan kieli-opin Hämeenlinna ja maailma todella olivat toisenlaisia. Hävinneen antikvariaatin hyllyltä siis löytyi kaikuja menneestä ajasta ja kadonneet ovat nekin päivät, jolloin kirjat löysin.

Rinkelinmäen huumaa 1967

Kevät on tunnetusti urheilukansalle jääkiekkohulluuden huipentuma. Ensin seurataan kotoisen jääkiekkoliigan ratkaisut toinen toistaan upeammissa halleissa, joissa eivät haittaa tuulet eivätkä tuiskut. Sitten aletaan etsiä televisiovastaanottimista maailmanmestaruuskisojen lähetyksiä. Kisastudiot suoltavat vuodatustaan jääkiekkogladiaattorien edesottamuksista. Saatetaan jopa esitellä lyhyesti kisakaupunkejakin. Omaa verbaliikkaansa ynnä pikkutakkinsa kirjoa esittelee muuan Juhani Tamminen. Etsitään "momentumia".

1960-luvun lopulla ei ollut tietoakaan aitioista tai saunaosastoista. Tarjolla olivat vain peltivadit ja kylmää
vettä. Saunaan toki pääsi yleisessä saunassa, joka ei tietenkään ollut edes samalla tontilla. Toista on nykyään
touhu urheilupyhäköissä.

Tässä loistossa ja kimalluksessa nykyihmisten saattaa olla mahdotonta hahmottaa, kuinka yksikertaisissa oloissa kiekkoa viitisenkymmentä vuotta aiemmin iskettiin. Hämeenlinnassakin ”harjoitteluhallista” parina vuonna sai käydä kaupunginpuiston rannassa olleen proomun liukas tanssilattia tai tekolampien pettävät syysjäät. Oma lukunsa oli tietenkin keskustelu hämeenlinnalaisten urheilulaitosten rakentamisesta. Huolimatta hyppyrimäki- ja moottoriratatyömaista laitosten pystyttämisen katsottiin olevan tuskastuttavan hidasta. Moottoritien tullessa Kuivansillan kentän merkitys pelialueena päättyi ja oli etsittävä uusi paikka. Uudelle stadionille rakennettavaa tekojäärataa rakennuttamaan perustettiin yksityisten toimesta säätiö.

Prosessien verkkauden totesi myös Hämeen Sanomat 24.9.1967 julkaistussa artikkelissaan, jossa käsiteltiin nelisen vuotta aiemmin Rinkelinmäen sorakuoppaan rakennetun tekojääradan ankeutta. Tämän päivän kiekkoilijat tuskin saattavat edes kuvitella tuon ajan spartalaisia olosuhteita. Sosiaalitilat muodostuivat viidestä TVH:n kopista, joista yksi oli varattu erotuomareille. Pelaavia joukkueita kohti oli siis kaksi parakkia kummallekin. Silti ne eivät voineet koko joukkueen voimin yhtä aikaa valmistautua tai palautua ottelusta. Sauna- ja suihkutiloista oli turha unelmoida. Rinkelinmäellä oli parakkien seinustoilla kolme vahtimestarilta lainattua metallivatia. Jääkiekon sääntökirjan pykäliä kierrettiin varaamalla pelaajille hämeenlinnalaisseurojen omalla kustannuksella peseytymismahdollisuudet lähellä sijainneessa yleisessä saunassa.

Aiheesta oli herännyt kysymys siitä, voitiinko jääkiekkoa sääntöjen puitteissa pelata. Parannusyritykset olivat tyssänneet rahapulaan. Joitain parannuksia oli käyttöön varatuilla varoilla sentään kyetty tekemään, kuten jatkettu luonnonkatsomon nurmettamista. Panssariverkkoaita oli pystytetty alueen ympärille. Lämmintä vettä ei edelleenkään ollut saatavissa. Vesi- ja viemäröintityöt olivat pysähdyksissä Rinkelinmäen ostoskeskuksen kohdalla. Jääkausi sentään uskottiin voitavan aloittaa syyskuun lopussa, jolloin oli määrä ryhtyä tekojääradan jäädytystöihin.

Seuraavana vuonna eli syksyllä 1968 jääkiekkoilun matala taso ja huono urheilullinen menestys Hämeenlinnassa ajoivat Tekojääratasäätiön vaikeuksiin. Urheiluseurat olivat jääneet säätiölle velkaa ratavuokrista usealta vuodelta. Niinpä säätiö haki kaupungilta avustusta. Askeettisista oloistaan huolimatta tekojäärata oli pelipaikkana seuroille siksi kallis, että ne olisivat mielellään pelinsä muualla pelanneet, mikäli se vain olisi ollut mahdollista.

Tänä vuonna Hämeenlinnassa talven pelikausi on jo viikkoja sitten päättynyt. Urheilufania kismittää joukkueen jääminen niin sanottujen pudotuspelien ulkopuolelle. Astellessaan kesämatkoillaan uudenaikaisen urheilupyhäkön ohitse hän voisi kuitenkin uhrata muutaman tovin aprikoidakseen, millaisen työn takana nykyiset olosuhteet ovatkaan olleet mahdollistaen esimerkiksi maailmanluokan maalivahdin jalostumisen.

LÄHTEET:

Hämeen Sanomat 24.9.1967 ja 22.10.1968

Toriparkki

Hämeenlinnan paikallishistoriaan kuuluu eittämättä sellainenkin kummajainen kuin Toriparkki. Tuo ilmiö lienee saanut jo miltei elollisen olion piirteitä, mikäli tarkastelemme sen sitkeätä elämänkaarta. Nuoremmille lukijoille on syytä muistuttaa, ettei ajatus torin alle rakennettavasta pysäköintiluolasta ole suinkaan tämän vuosituhannen tuotoksia. 

Pysäköinti oli kuuma kysymys jo 1966

23.helmikuuta 1966 julkaistiin Hämeen Sanomissa kirjoitus, jossa todettiin keskustan alueen suuren rakennusoikeuden ja kapeiden katujen saaneen aikaan pysäköintiongelmia. Tuolloin arveltiin autopaikkojen kokonaistarpeen ylittävän tarjonnan suunnilleen vuonna 1973. Yleisten pysäköintipaikkojen laskettiin riittävän keskikaupungilla vuoteen 1990. Edellytyksenä pidettiin, että pysäköintiin varatut yleiset alueet otettiin käyttöön ja kadunvarsi-pysäköinti sallittiin sivukaduilla.

Jo tuolloin uskottiin keskikaupungilla oleskelevien ja työskentelevien henkilöiden autojen sijoittamisen muodostuvan vaikeaksi pulmaksi. Ennakoitiin jo aikaa, jolloin pitäisi jokaista asuntoa kohden olla autopaikka. Asemakaavassa kaupunki oli varannut yleistä pysäköintitilaa 1600 autolle. Tärkeänä pidettiin moottoritien ja Kaivokadun väliin valmistumassa ollutta pysäköintialuetta.Suunnitelmat olivat jo myös Eteläkadun varresta ja vanhasta urheilukentästä lohkaistavista parkkipaikoista. Linnanniemikin oli mukana suunnitelmissa.

Edellä mainittuja paikkoja ei kuitenkaan edes 1960-luvulla katsottu riittäviksi, vaan lehden mukaan oli ”vakavasti varauduttava pysäköintitalojen rakentamiseen”. Hämeenlinnassakin uskottiin ennen pitkää jouduttavan sijoittamaan autot moneen kerrokseen. Toki jo tuohon aikaan aprikoitiin järjestelyjen tulevan kalliiksi niin kuin ulkomailla oli todettu. Autopaikkojen tarpeen kasvamisen myötä oletettiin kuitenkin lopulta saatavan yleisö maksamaan mainitut talot kannattaviksi.

Aivan omana, erikoisena suunnitelmanaan lehti esitteli kauppatorin alle rakennettavan pysäköintitalon. Arkkitehti Ernon johdolla mainittua ratkaisua oli alustavasti kaavailtu. Sisäänpääsy arveltiin voitavan järjestää maksuttomaksi. Lehti ei tee tarkemmin selkoa, mihin laskelmiin moinen olettamus perustui tai kuinka sitten maksut aiottiin periä.

Samassa yhteydessä mainitaan vielä SOK:n ja OTK:n tavaratalojensa tarpeisiin varaamat tontit Palokunnankatu 21:ssä ja Kasarminkatu 19:ssä.

Vuonna 1967 Kaivokadun ja Eteläkadun kulmaan valmistumassa
ollut parkkialue oli tärkeässä osassa 1960-luvun lopun
pysäköintiratkaisuissa. Nykyään paikalla sijaitsee kauppakeskus
Goodman.

Kuluneet 49 vuotta ovat sitten näyttäneet, miten ennusteet ovat pitäneet paikkansa. Ne eivät ole sinänsä mitenkään kunniakasta aikaa Hämeenlinnan kaupunkikuvan kehityksessä. 1960-70 -luvuilla tuhottiin vanha puutalokeskusta lähes tyystin. Peistä voidaan taittaa purettujen talojen kunnosta, mutta vahvasti haiskahtaa siltä, että niiden annettiin rapistua. Tiedettiinhän tonttien arvo uusien kerrostalojen pohjina. Kouluajoiltani muistan hyvin viimeisten vanhojen rakennusten purkamiset. Tuskin oli viimeinen pölypilvi laskeutunut ennen kuin todettiin keskusta sittenkin aivan liian ahtaaksi. Piti rakentaa Tiiriöön, jonne syntyi melkoinen elementtihallien slummi. Yhä uudelleen miettii, miksei uutta keskustaa alunperin rakennettu niille pelloille. Jospa olisi tuolloin tullut jonkinlainen lamaannus ja antanut uudelle ajattelutavalle aikaa syntyä?

Vanha puutalokeskustahan olisi nyt puistojen kaupungille vahva vetonaula. Meillä on kuitenkin tämä ahdas elementtikeskusta rapistuvine taloineen. Liike-elämä on haluttu vetää takaisin kohti kirkkoa, ja moottoritien päälle on kyhätty kate. Pysäköintialuepolitiikka on taas aikamme kuuma peruna. Kirkon, raatihuoneen ja kiinteistövälitysfirmojen toimistojen viereen tahtovat tietyt piirit kaivaa Toriparkin. On ilmeisesti vakaita pyrkimyksiä pystyttää entistä massiivisempia taloa. Paasikiventietä vasta kaavailtiin 1966. Nyt sen ympärille on määrä nostattaa uusi uljas Engelinrannan rakennuskompleksi, joka jälleen mullistaa maisemaa.

Aivan kuin vuosisatojen hiljaiselon jälkeen Hämeenlinnan olisi vallannut kuumeinen mania kuopia joka kivi ja kanto, visioida niin kuin sanotaan. Menneinä aikoina kiistämättä menetettiin tiettyjä hankkeita, jotka olisivat väistämättä kasvattaneet kaupunkia ja pakottaneet kaivattuihin alueliitoksiin maalaiskunnan ja Vanajan kanssa huomattavasti aiemmin kuin lopulta tapahtui.. Eivät kuitenkaan toteutuneet poikittaisradat niin kuin joskus tahdottiin, tehtaatkin syntyivät enimmäkseen muualle. Kaupungista ei mitenkään voi tulla Tamperetta tai Lahtea. Historia ja luonnonolot (esim. koskettomuus ja alkuperäisen alueen ahtaus) ovat sen sanelleet. Väistämättä uusin luku Toriparkki-ilmiössä peilautuu kuluneiden vuosikymmenien valossa hivenen omituisesti. Kehitys on muuttanut 1960-luvun ahtaalle kyhätyn pikkukaupungin lukuisten taajama-alueiden laajaksi hallintoalueeksi, jota moni tuskin jaksaa päivässä halki kävellä. Ei ole tarvetta keinotekoisesti tunkea toimintoja kirkon ympärille. Kaikkien ei ole siellä pakko asua, mikäli palvelut tahdotaan säilyttää kautta kaupungin.

Toriparkki ilmentää Hämeenlinnan mielenmaiseman jakautuneisuutta. Toisaalta tahdotaan olla nykyajan vaatima alueiltaan ameebamainen osa aavaa työssäkäyntialueiden merta, mutta samalla elää vahvasti pikkukaupungin sanelema mentaliteetti, jossa tietty porukka haluaa toiminnan rajatulle alueelle keskittämällä maksimoida tiettyjen tonttien arvon. Toriparkki-olio elää hoitajiensa megalomaanisista suunnitelmista, joiden maksajat eivät niitä välttämättä edes tarvitse.

Lähde:

Hämeen Sanomat 23.2.1966, 20.7.1967