Koleraa ja muotihattuja

Toisinaan arkistoja selatessa huomio kiinnittyy tarinaan, joka ei jätä rauhaan. Olen aina ollut kiinnostunut kuulemaan ja lukemaan elämäntarinoita ja välähdyksiä niistä ihmisistä, jotka ovat aikanaan astelleet samoilla kaduilla kuin me.

Vasemmassa kuvassa keskellä sorvarimestarin leski Amanda Hambom (o.s. Saxelin), myöhemmin Ikonen,
Albert Hambom (s. 25.11.1865 ja k. 1914 Helsingissä Postihallituksen Tiliosaston ylireviisorina)
ja oikealla Linda Hambom (s. 22.9.1864 k. 29.10.1941). Oikeassa kuvassa Linda Hambom aikuisena.
Kuvat Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Täytyy myöntää, että etsiessäni käsiini Hämeenlinnan Käsityöläisten ja tehtailijain yhdistyksen arkiston tavoittelin tuollaista häivähdystä ihmisistä. Voimme yhä nähdä jopa Hämeenlinnassa joitakin 1960- ja 1970-luvun betonielementtivimmasta säästyneitä rakennuksia. Aivan uusimman liikekeskuksen vieressä nököttää pieni hautausmaa kivineen. Käsityöläisyys ja kauppa on hallinnon ohella ollut kaupungin perustehtävä alusta asti.

Yhdistyksen merkittävä toimintakenttä oli alkeiskoulutuksen järjestäminen. Kun nk. sunnuntaikoulut oli lakkautettu ja käsityöläiskoulut perustettu, tuli varmistaa viimeksi mainittuihin pääseville lain vaatimat ylemmän kansakoulun läpikäyneen taidot. Koska sellaisia vielä tuolloin läheskään kaikilla käsityöläisoppilailla ei ollut, täytyi käsityöläisyhdistyksen järjestää valmistavia luokkia maaliskuun 2 pnä 1890. Ongelmatonta koulutus ei ollut, sillä läheskään kaikki oppilaat eivät viihtyneet koulussa, jonka kahdella luokalla järjestettiin opetusta niin äidinkielessä, laskennossa, oikeinkirjoituksessa, kaunokirjoituksessa kuin piirustuksessakin. Etenkin maalaiset kutsuivat lapsensa toisinaan kotiin maatöihin. Lisäksi useita oppilaita kohtaan oli syytä ryhtyä kurinpitotoimiin.

Toiminnasta ilmenee pöytäkirjojen perusteella 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa oleellinen toiminta kisällien ja aloittelevien käsityöläisten opintomatkojen rahoittamisessa apurahoin. Useamman kerran myönnettyjä varoja jouduttiin perimään takaisin erinäisten syiden takia. Toisinaan matkalaisten vastoinkäymiset johtuivat täysin hallitsemattomista tapahtumista maailmalla. Niin myös eräässä tapauksessa kesällä 1894.

Linda Hambomin stipendianomuksen alku.

Heinäkuun 24 pnä 1894 pidetyssä Hlinnan Käsityöläisten ja Tehdastelijain yhdistyksen kokouksessa muuan neiti Linda Hambom ilmoitti, ettei ollut voinut käyttää saamaansa stipendiä säädetyllä tavalla, koska matkalla Ruotsiin von Döbeln -nimisen laivan oli täytynyt Turun ja Tukholman välillä jäädä karanteeniin puhjenneen koleran vuoksi. Päästyään viimein Tukholmaan hän ei voinut saada työpaikkaa. Toisista lähteistä on ilmennyt, etteivät ruotsalaiset sallineet karanteenissa olleiden ryhtyä perillä töihin. Luonnollisesti yhdistys suhtautui asiaan ymmärtäväisesti, mutta ohjeisti asianomaista stipendiaattia matkustamaan uudestaan Ruotsiin. Myöhemmin elokuussa hän suostuikin lähtemään uudestaan.

Kolerakaranteenista kirjoitettiin laajasti eri sanomalehdissä. Jo tuossa olisi pienen elokuvan tai kirjan aihe. Jotenkin
näen usein silmissäni pikkukaupungin modistin reelingin ääressä pohtimassa, kuinka stipendimatka lopulta päättyykään.

Döbelnin matkustajalistaa, jossa näkyy
myös neiti Hambom.
Hufvudstadsbladet 10.7.1894

Jotenkin olen tavan takaa nähnyt silmissäni tuon von Döbeln -aluksen lähtemässä koleran riivaamasta Pietarista matkalleen kohti Tukholmaa. 2. heinäkuuta 1894 se jatkoi Helsingistä Hankoon ja Turkuun. Lähdettäessä Turusta mukana oli 116 matkustajaa ja 31 miehistön jäsentä. Kyseinen alus oli vakiinnuttanut asemansa Pietarin ja Tukholman välisessä liikenteessä. Muun muassa kuuluisa madame Kollontai [s. 31.3.1872], tuleva Neuvostoliiton suurlähettiläs Ruotsissa, kertoo muistelmissaan tehneensä kuusitoistavuotiaana ensimmäisen matkansa Tukholmaan juuri von Döbelnillä. Vuoden 1894 koleraepidemiassa Suomi selvisi sangen vähällä lähinnä edellisten koettelemusten opettamana. Ruotsalaiset kuitenkin suhtautuivat vakavasti idästä maahansa pyrkineisiin aluksiin. Döbeln oli ainoastaan yksi Tukholman ulkopuolelle Fejan saaren karanteeniin päätyneistä laivoista. Ruotsinkieltä taitavat voivat lukea tapauksesta tästä ja tästä. Vaikka suomalaisten matkustajien todettiin jälkeen päin pysyneen ilmeisen terveinä, tilanne oli vakava. Täysin kuolemantapauksilta ei säästytty, sillä muuan englantilainen, Mr Thomas Bleiben Englannin Birminghamista, sai hautakiven saarelle.

Olin jo aiemmin törmännyt Linda Hambomin nimeen tutustuessani vuonna 1911 painettuun oppaaseen Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet ynnä joulun alla 1914 Hämettäressä olleeseen esittelyyn kaupunkimme kauppaliikkeistä. Tuolloin muistettiin mainita Hambomin myyneen muotiliikkeensä Anni Martinille. Kolera tai vaikeudet opintomatkalla eivät siis estäneet tuota modistia perustamasta omaa muotiliikettä. Vaikka parisen vuotta emminkin tutkia lähemmin tapausta olen siis nyt jonkin verran selannut arkistoja löytääkseni lisää mainintoja tästä henkilöstä.

Linda Amanda Hambom syntyi 22.9.1864 sorvarimestari Johan Ludvig Hambomin ja Amanda Hambomin (o.s. Saxelin, myöh. Ikonen) tyttärenä. Hänen vuotta nuorempi veljensä Albert päätyi lopulta Helsinkiin Postihallituksen Tiliosaston ylireviisoriksi kuollen jo vuonna 1914. Sorvarimestari-isä oli syntynyt vuonna 1835 Helsingissä, mutta käynyt opin Hämeenlinnassa, joka kuului Helsingin sorvarien ammattikuntaan. Toimittuaan ensin Helsingissä sorvarimestari Hambom siirtyi Hämeenlinnaan saaden 22.4.1866 lainhuudon maalari Karl Johan Lagermanilta ostamaansa taloon tontiin nro 20. Se sijaitsi Saaristenkadun ja Prykikadun (nykyinen Palokunnankatu) risteyksen koilliskulmassa. John Ludvig Hambom kuoli kuitenkin jo tammikuussa 1868. Leski Amanda meni uusiin naimisiin 27.8.1875 räätäli Matti Ikosen kanssa. 

Hämeenlinnan Käsityöläis- ja Tehtailijainyhdistyksen arkistosta löytyy Linda Hambomin stipendianomus vuodelta 1893. Sen liitteenä olevasta Amanda Ikosen lausunnosta ilmenee, että ”tyttäreni Linda Hambom on monen vuoden ajan eli lapsuudesta alkaen työskennellyt olkiteollisuuden alalla ja päättäen siitä että on yleisesä näyttelyssä saanut palkinnon hyvällä menestyksellä, jonka puolueettomasti todistan”. Tähän asti en ole löytänyt todistusta palkinnosta, mutta jo vuonna 1900 Linda Hambom Hämeenlinnasta mainitaan erityisesti Pellervo-julkaisun numerossa 8. Siinä kerrotaan, kuinka ”Etelä-Hämeen maalaisseura wiime wuonna palkkasi neiti Hambomin Hämeenlinnasta. Hän oli wiikon kussakin seuran 4:ssä pitäjässä, antaen opetusta keskipitäjällä olewalla koululla. Palkkiota annettiin 100 mk ynnä täysihoito siltä ajalta, siis 25 mk. tuli kustannus kutakin kuntaa kohden, mutta siitäkin suoritti pääseura puolet. Oppilaiden määrä nousi paljon toiselle sadalle, ja omatekoisissa hatuissaan sieltä moni tyttönen palasi. Asia sietäisi ottaa huomioon muuallakin, ja juuri nyt, kun olet alkawat olla paraillaan. Kaswaessa ne olisi katkottawa, että saa hywiä ja eheitä. Kun seura haluaa opetusta, kirjoittakoon yllämainitulle neidille yllämainitulla osotteella, ehkä hän suostuu lähtemään.”

Pellervo -aikakauslehti nro 8/1900 osoittaa Linda Hambomin saavuttaneen jo kansallista kuuluisuutta ammatti-
alallaan.

Esimerkkinä vuoden 1900 hattumuodista voimme katsoa Kansalliskirjaston kokoelmista kuvaa Finska strå- och filthattfagriks aktiebolaget -yhtiön [vapaasti käännettynä Suomen Olki- ja vilttihattu Osakeyhtiö] mainoksen vuodelta 1900. Mielenkiintoisena yksityiskohtana huomioni on kiinnittyneenä siihen että tuossa yhteydessä mainitaan Olga Lundell -niminen henkilö. Linda Hambomin Albert -veljen vaimon Naemin on kerrottu olleen omaasukuaan Lundell. Tuossa on jo hattujen ja sukunimien yhteyksiä tavalla, joka pistää miettimään. En ole kuitenkaan tutkinut asiaa sen tarkemmin.

Hämeenlinnan raastuvanoikeuden arkiston luettelossa Hämeenlinnan liikkeenharjoittajista 1909-1910 löytyy merkintä, jonka mukaan Linda Hambomin liike on ilmoitettu rekisteriin 15.9.1900. Kuitenkin hän siis on harjoittanut jonkinlaista toimintaa jo aiemminkin. Vuosien 1900 ja 1911 välillä Linda Hambomin muotiliike toimi useissa osoitteissa. Monta kertaa lehdissä olleissa mainoksissa liikepaikka tyydyttiin ilmoittamaan sangen pikkukaupunkimaiseen tapaan, kuten ”Rökmanin kauppahuoneisto (v. 1900)” tai ”vastapäätä herra Ohlsonin kukkakauppaa (v.1902)”. Eräästä myöhemmästä mainoksesta tosin ilmenee, että tuo paikka vastapäätä mainittua kukkakauppaa sijaitsi osoitteessa Kasarmikatu 26. Kolmisen vuotta myöhemmin oli vuorossa kauppias Söderlundin talo Residenssikatu 60 (nyk. Hallituskatu). 19.9.1908 Linda Hambom ilmoitti muuttaneensa muotiliikkeen Strönbergin eli sittemmin Korrin taloon eli tontille nro 21 Saaristenkadulle.

Residenssikatu vuoden 1892 asemakaavassa. Merkittynä on yksi osoitteista, joissa Linda Hambomin liike
toimi, tontti 60 korttelissa 15. Kuten näkyy tontilla oli useampia rakennuksia.

Muutospiirustus 1870-luvulta korttelista nro 60. Pitkä sivu ilmeisesti Kasarmikadun puolelta. Piirustuksesta
näkyvät hyvin liike- ja asuintilat. VOIT NAPSAUTTAA KUVAA SAADAKSESI SEN HIUKAN SUUREMMAKSI.
Kuva Hämeenlinnan maistraatin arkisto/ Purettujen kiinteistöjen rakennuspiirustusten kokoelma / KA

Hattukauppa kävi laajemmaltikin kuin vain tietyssä osoitteessa. Esimerkiksi 17. ja 18.toukokuuta 1909 kesähattuja oli myytävänä kahvila Kotirauhassa Forssassa, missä Linda Hamdom oli hattuineen ilmeisesti useammankin kerran. Kuten jo mainitsin, hän lopetti liikkeensä ja myi sen Anni Martinille vuonna 1911 jatkaen vielä joitain vuosia työtänsä modistina. Arkistomerkintöjen mukaan hän selvisi vuosien 1917-18 mullistuksista kuolen vuonna 1941 ehtimättä siis nähdä toisen maailmanpalon seurauksia. Ahveniston hautausmaalta olen löytänyt paikan, missä hän lepää yhdessä äitinsä ja räätäli Ikosen ynnä eräiden muiden Ikosten kanssa.

Hämetär 16. maaliskuuta 1911. Lind Hambomin nimi poistui julkisuudesta.

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan Käsityöläisten ja Tehtailijain arkisto / KA 

Hämeenlinnan käsityöläiskortisto/ KA

Hämeenlinnan raastuvanoikeuden ja maistraatin arkisto/ KA

Hauhon kihlakunnan henkikirjoitajan arkisto/ Hämeenlinnan kaupungin henkikirjat / KA

Museo Skogster/ Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Valtiokalenterit 1894-1914

Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan kirkonkirjat / KA

Kansalliskirjasto: Pellervo nro 8/ 1900

Nya Pressen perjantaina 20. heinäkuuta 1894

Kamera kiersi

Vain aivan tavallinen maanantai 23.10.2017

Hetki ennen ensilumen saapumista. Aivan kuin taivaanrannan takana jo jotaín odottaisi. Kovin helposti arki rutiineineen on pyrkinyt herpaannuttamaan tarkkailijan havainnoimasta ympäristöä. Tapahtumat maailmalla ja lehtien otsikoissa soljuvat armottomana virtana ohitse seisahtumatta mihinkään tiettyyn hetkeen. Sitten jossain välissä koittaa tunne, että on syytä lähteä pälyilemään ympärilleen siinä samassa kaupungissa, jossa on kaikki nämä viimeksi kuluneet kuukaudet viettänyt niin kuin lukemattomat edellisetkin. Kenties osansa tuntemuksen synnyssä on ollut, että edellisenä päivänä on taas täytyynyt yksi elinvuosi, ketju unholaan vaipuneita arkipäiviä.

Vanajavesi ja Niittykatu 1

Kävelylenkki suuntautui kuin luonnostaan ensiksi Linnanpuiston halki Niittykadun kulmaan. Laiturissa keinui yhä jokunen vene aivan kuin kesästä unohtuneena. Nupukivikatu oli oudon tyhjän tuntuinen, vaikka oltiin melkein keskipäivässä. Korttien talon aikaan oli joskus tullut poikettua Niittykatu 1:ssä ja tähyiltyä sieltä ulos. Koska olivat jo jonkin aikaa kertoneet lumen pian tulevan, kareili mielessä ajatus l'hestyvästä talvesta. Niittykadun päässä muistolaatta kertoo itsensä Eino Leinon asuneen paikalla kouluaikoinaan. Siitä taas palaa mieleen runoilijan ihastelleen Vanajavedenlaakson ilmastoa, joka ainakin tuolloin oli hänen mukaansa huomattavasti leppeämpi kuin pohjoisessa Paltamossa.

Syksyinen Pinella on tunnelmallinen paikka kuin kätköissä vilkkaiden siltojen välissä ja Taidemuseon vieressä.

Ehdittyäni Viipurintien sillan ylitse Verkatehtaan ja Taidemuseon kulmalle otan pari kuvaa Pinellan puistosta, josta aina tulee mieleen eri julkaisuissa ollut kuva herrasmiehestä istumassa penkillä hattuineen. Kotiarkistosta löytämässäni kuvassa mainittu mies on kääntyneen' katsomaan jotain sivuttain penkin selkänojan ylitse. Tarkemmin nyt tuota kuvaa katsoessa selviää, että otos onkin entisen keskussairaalan rannasta.

Schmausserin talo hohtaa kuin sokeripala pakallaan entisen panimoralennnuksen / Hopeakeskuksen vieressä.

Kun matka jatkui, kiertyi näkökentässä länsirannan kaari Hopeaseppiensillan alle. Keskustan etelärannasta oli pakko ottaa muutama kuva muistoksi, sillä kuten tunnettua, Engelinrannaksi kutsuttu rakennusprojekti tullee ilmeisesti perusteellisesti tulevina vuosina muokkaamaan maisemaa. Vielä nyt kulkija saattaa tallettaa mieleensä jonkilaisen näkemyksen 1900-luvun lopun tavoitellusta kaupunkinäkymästä. Joenhiisi tosin katselisi mieluummin säilytettyä puutalokeskustaa kuin persoonattomia elementtiseiniä.

Ilmeisesti osa katoavaa näkymää kuvastelee 1900-luvun lopun Hämeenlinnaa, joka toki on paljon puhutusti
menettänyt idyllisimmän puutaloilmeensä. Tuleva Engelinranta mullistanee jälleen kerran maiseman. Se voi
olla enemmän 2000-luvun mieleen, mutta kauneusarvot jäävät myöhemmin arvioitaviksi. Tällainen näkymä oli
kuitenkin tarjolla 23.10.2017.

Tavallisena maanantaina ei tahtonut kuitenkaan raskauttaa kävelylenkkiään turhan synkillä aatoksilla. Sitä vain katseli ohitsee kulkevaa, isoa karvaista koiraa taluttavaa naista tai pontevasti askeltavaa eläkeläistä. Jostain lähimpien rakennusten lomasta häämötti nostokurjen siluetti. Ahaa, pian erottui siis ihmisiä telineillä. Keinusaaren nurkalle kohoaa vielä joitakin uusia rakennuksia. Pilvettömältä taivaalta lankeava valo oli syksyn tapaan terävää ja voimistui keltaisista lehdistä tavoitellen monissa tasoissa hohtavia seiniä.

Ihmisiä telineillä.

Ymmärrettävästi kuvaamme yleisemmin merkittävissä sukutapaamisissa ja erityisesti muistettaviksi olettamissamme tilanteissa. Niinpä suurin osa jälkeemme jäävistä valokuvista onkin kokoelmia jäykähköä pönötystä ja juhlapöytiä. Siten kadotamme tavattomasti niitä ihan tavallisia arkihetkiä, jotka todennäköisesti kiinnostaisivat eniten vuosikymmenten jälkeen. Itse harmittelen joidenkin lapsuuskuvieni rajausta, joista on luonnollisesti jätetty pois ne mieltä erityisesti kutkuttelevat yksityiskohdat menneestä Hämeenlinnasta.

Astellessani maanantaipäivän syysauringossa kohti Kantolan tapahtumapuistoa muistelen toki menneiden kesien ihmispaljoutta, mutta tarkkailen ympäristöä aivan tavallisena arkipäivänä, josta todennäköisesti ei tule jäämään mitään erikoisia muistoja. Miltä seutu näyttääkään arkipäivän hohteessa? Ehtiessäni tyhjän kentän laitaan otan siitä kuvan hetkellä, jolloin se ei oikeastaan ihmisten mielessä ole edes olemassa. Tapahtumapuisto ilman tapahtumaa vaikuttaa jotenkin absurdilta ajatukselta, vaikka ruohokentät ja mahdolliset aidat pysyvät paikoillaan, kunnes joku ne jyrää tieltään. Viime kesänä oivalsin esimerkiksi yhden korkean rakennuksen kadonneen kentän vierestä. Mainittu harmaanruskea talo oli kaikessa rumuudessaan jopa viehättävän persoonalline  näky. Äkkiä se vain oli poissa.

Tapahtumapuiston kenttää kuvattuna kesäkuun alussa 2015 ja 23.10.2017. Näkyvin muutos on ollut yhden
korkean rakennuksen katoaminen. Syksyisenä päivänä ovat rokkarit faneineen poissa. Autius odottaa
uusia tapahtumia. Silti tämä hiljaisuus on nykyäänkin kuitenkin paikan yleisin ilme ja pohjimmainen
olemus.

Kuluneen kesän ja syksyn yleinen puheenaihe Kantolan suhteen on ollut muraalitaiteilija, joka ilmestyi maalaamaan vanhojen siilojen kylkiä. Maalausten kuvaaminen siis ei sinänsä ole tällä hetkellä mitenkään omaperäinen idea, sillä niitä ovat ihmiset käyneet läheltä ja kauempaakin ikuistamassa. Ne ovat kuitenkin sellainen piirre maisemassa, jota ei nyt voi ohi kulkiessaan huomiotta sivuuttaa. Ainakin jonkin aikaa ne paikalla ovat myös silloin kun suuri yleisö on jo laukannut jonnekin  muualle jonkin uuden asian perässä. Kiistää ei sovi, että maalaukset ovat hienoja ja tuntuvat jollain merkillisellä tavalla istuvan maisemaan. Samalla kulkija voi kävellessään verrata ihmisen töitä luonnon omiin jälkiin toisten siilojen kyljessä. Ainakin olettaisin Luukaankadun alkupään siilojen sinien jälkien olevan luonnon omia jälkiä - vaikka eihän sitä nykytaiteesta koskaan tiedä! Moiset raaputukset voisivat olla kovakin sana jonkin nykytaiteen museon salissa.

Seinätaidetta. Vasemmalla ihmisen kädenjälkeä ja oikealla luonnon versio.

Muraalit kyllä seisahduttavat.

Vanha teollisuusalue on kaikkinensa hieno maisema erilaisia seinäpintoja ja tasoja. Kenties seutu on saamassa uutta elämää vanhan savupiippukauden väistyttyä. Myllärinkadun ja Vanajankadun päässä on havaittavissa häkellyttävästi eri aikakausien jäämiä. Paikallislehden kuva-arvoituksenakin jokunen  vuosi sitten ollut vanha kivinavetta rapistuu hiljakseen. Alakerros toki seisoo kuin linnanraunio, mutta puinen  yläparvi odottaa hiljakseen romahdusta. Aiemmilla kävelyretkillä olen jo huomannut seinän aukosta pilkistävän rautasängyn päädyn. Aina ohitse kulkiessani tarkistan, vieläkö sängynpääty paikoillaan nököttää. Paikallislehden mukaan tuo kivinavetta on viimeinen merkki kylän agraariajalta. Myllärikatua reunustavat rotvallit ja jalkakäytävänpätkät.

Mitä tarinoita vanha kivinavetta ja sen ylisille hylätty rautasänky voisivatkaan kertoa?

10-tien alikulku. Tästä ovat ennen menneet myös raiteet.

Kevyenliikenteen väylä Vanajan kirkolta Hattelmalaan ja Miemalaan on vuosikauden ollut mukava reitti ulkoilla. Sitä lampsiessa on saanut myös tarkkailla ohitse mörisevää liikennettä. Vanajan ylittävä silta on palauttanut mieleen, mistä kaupungin ja linnan sijoittelussa on ollut aikaan kyse. Hämeenlinna varustuksineen on ollut siten eri ilmansuunnista risteävien kulkuväylien yhtymäkohdasssa, että se on kieltäytynyt kuihtumasta, vaikka Isonvihan jälkeen jopa kaupungin lakkauttaminen kävi esivallan mielessä.

Ikivanha reitti etelästä kohti linnaa. Vielä 23.10.2017 lumi ei langennut alas taivaalta, mutta jo kello 13 tienoilla
koko aamun sinisenä hohtanut taivas oli alkanut kääriytyä yhä synkempiin pilviin. Selvät enteet alkutalven
myräkästä olivat siis jo ilmassa.

Niin itä ja länsi kuin etelä ja pohjoinenkin kohtaavat, mikä lienee painavin syy pikkukaupungin säilymiseen
hengissä kautta myllerrysten.

Vuosien varrella olen oppinut ihastelemaan näkyä, joka ensinnä levittäytyy kaupunkiin etelästä saapuvan
eteen. Kaupunki on todella syntynyt laaksoon. Yhä vielä aivan keskustan tuntumassa sinnittelee pieniä
pelttotilkkuja.

Jotain vertauskuvallista on siinä, että Engelinrannaksi kutsuttua rakennusprojektia valmisteltaessa työkoneet myllertävät Vikmanninlahden täyttömaalla, joka on itse asiassa viime vuosisadan puolivälin tienoilla hävitetyn Hämeenlinnan raatoa. Keskusta puretun kaupungin rakennusjäte nimittäin kuulemma nakattiin järveen täyttömaaksi. Mikäli tuleva Engelinranta siis koetaan elimelliseksi osaksi 2000-luvun  kaupunkia, se pohjataan käytännössä 1800-luvun ja 1900-luvun alun kaupungin "luiden" päälle. Maallikko voi vain arvella, mitä ympäristöriskejä nyttemmin on havaittu. Lisäksi täyttömaa on aina täyttömaata niin kuin kaikkialla entisen Saaristen kartanon ympärillä.

Maansiirtotöitä täyttömaalla uimahallin vieressä. Mitä kaikkea maan sisässä onkaan ollut?

Kapakkalaivojen aika Hämeenlinnassa vaikuttaisi olevan ainakin toistaiseksi ohitse. Silti niiden jäljet yhä
sinnittelevät. Tyyne-laivan raato sentään näyttäisi jo kadonneen Hopeaseppien sillan kupeelta.

Tuokiokuva talletettavaksi. Liikennettä Paasikiventiellä 23.10.2017 klo 14:11.

Sanonta loppuelämän ensimmäisestä päivästä lienee puhkikulunut, mutta jotain sellaista Joenhiiden päässä kuitenkin liikkui tällä kävelylenkillä. Vaikka ikää onkin jo tullut sen verran, ettei sitä oikeastaan numeroina enää tahdo laskea, juuri syntymäpäivien jälkeiset arkipäivät taitavat olla niitä, jotka luiskahtavat syvimmälle unohduksen suohon. Aivan vahingossa kulku osui Paavonkulmalle, josta tietyn aikakauden hämeenlinnalaisista monet ovat elämäntaipaleensa aloittaneet. Siellä sijaitsi tohtori Ensio Kurki-Suonion perustama synnytyssairaala synnytyssairaala ”Höyhensaari”. Koska paikasta ei ole tullut otetuksi aiemmin kuvia, päätin napata yhden.

Paavonkulma 23.10.2017 noin kello 14:15. Täällä sijainneesta Höyhensaari-nimisestä synnytyssairaalasta
alkoi Joenhiidenkin elämäntaival.

Synnytysairaala lakkautettiin jo vuonna 1968. Paikalla on aikanaan ollut myös muun muassa hotelli. Kaupungin ns. juutalaiskorttelikin lienee ollut näillä main ennen sisällisotaa. Tämän arkisen maanantaipäivän kamerakierros oli hyvä lopettaa rauhankadun ja Raatihuoneenkadun kulmaan, jossa värikkään historian omaava entinen Annskeluyhtiön talo / Virastotalo on saamassa jälleen uuden elämän asunnoiksi muutettuna. taisin nähdä sen ensi kertaa aikoihin muoveista riisuttuna.

Vapaana muoveista. 23.10.2017 oli uusi aika koittamassa myös entiselle Anniskeluyhtiön talolle

Tämä oli vain yksi maanantai, mutta näiden kuvien myötä olen toivonut ikuistaneeni sen jollain tavalla hippuseksi muistojen joukkoon.

Maisemia

Käynti Werner Holmberg -näyttelyssä vie syvälle kadotettuihin mielentiloihin

Kirjoittamieni blogien taustalla on yhtenä ajatuksena ollut pohtia olemista maisemassa. Jo 1970-luvun lopulta yhtenä kantavana kokemuksena muistiini ovat jääneet Ateneumissa esillä olleet Werner Holmbergin maalaukset. Niinpä Hämeenlinnaan täksi kesäksi tuotu Holmberg-näyttely on ollut ohittamaton paikka. Toisaalta käyntiä ei ole tahtonut tehdä hätäillen.

Werner Holmbergin taulujen tuominen Hämeenlinnan
taidemuseoon on ollut kulttuuriteko, joka kovin
sykähdyttää mieltä. Se on ylistystä maisemalle.

Taidehistorioitsijat erittelevät epäilemättä paremmin maalausten tekniset tekijät taustoineen, mutta johtuen juuri Holmbergin maalausten merkityksestä omakohtaisen maisemakokemuksen kehitykseen näistä tauluista on syytä kirjoittaa myös Joenhiiteen. Tietyllä tavalla tätä blogia ei olisi ilman Holmbergia. Muistan joitain kertoja yli kolmenkymmenen vuoden takaa, jolloin osana Helsinki-matkaa oli Ateneum ja etenkin Postitie Hämeessä. Ainahan se ei tietenkään ole ollut edes esillä, mutta joka kerta sitä olen seiniltä hakenut. Myöhemmin painettuja kuvia selatessa taulu taisi tavan takaa ajatuksissa seota Maantiehen Hämeessä eli Helteiseen kesäpäivään. Sehän ei ole mikään ihme, sillä nyt selatessani taisemuseolta ostamaani näyttelyjulkaisua huomaan, kuinka paljon samoja elementtejä teoksissa onkaan; puuaita ja lohkareet maantien laidassa. Aivan kuin samaa paikkaa katsoisi hiukan eri kulmasta.

Vuosikausia olennainen vaikutelman synnyttäjä on ollut juuri tuo kapea ja kivinen maantie. Sen kulkeminen on pakosti ollut töyssyinen ja nykymittapuulla hidas kokemus. Matkanteko on ollut syystä aikaavievä ja kunnioitusta herättävä suoritus, johon on ollut varattava aikaa. Siitä tullaankin aikakäsitykseen: entisaikain ihmiset katselisivat meitä varmaan kuin joitain edestakaisin poukkoilevia hyönteisiä. Askelten ja kulun rytmi lienee ollut ennen verkkainen. Helteisen kesäpäivän maantietä kolisevien rattaiden perästä istumassa erottuvan hahmon matkustuskokemusta pölyn ja tärinän keskellä olen myös usein pohtinut. Onkohan hän sentään jyrkissä ylämäissä laskeutunut jaloittelemaan tahi jopa työntämään vaunuja?

Postitie Hämeessä. Yhdessä teoksen Maantie Hämeessä (Helteinen kesäpäivä) kanssa se on ollut
todennäköisesti eniten minuun vaikuttanut suomalainen taidemaalaus. Ilman tätä Joenhiittä
ei kenties olisikaan. Tuo maantie on vuosikaudet karuudellaan miettimään aikaa, jolloin
etäisyydet hallitsivat ihmistä. Paikoilla yhdessä matkanteon itsensä kanssa oli muukin
arvo kuin vain jatkuvan matkustuksen tavoittelu. Maantien laidalla nököttäviä kiviä tai
kilometripylväitä ei ohitettu niitä tuskin huomaten. Virstan sisälle saattoi sisältyä enemmän
elämää kuin nykyään sadan kilometrin.

Eräs varhainen matkani Helsinkiin on jäänyt mieleen bussin kierrettyä kaikki reitin varrelle sattuneet kylät Lopella ja Nurmijärvellä. Kaikesta huolimatta taival taittui aamusella, ja kulkija ehti vielä Ateneumiin ennen kuin koitti aika palata kotiin. Taulut 1800-luvun puolivälistä huokuvat aikaa, jolloin moinen ei olisi ollut mahdollista.

Huomattavasti uudempi tuttavuus on ollut teos Metsä sadeilmalla. Kuvakirjojen selaaminen ei juuri vastaa tuon 107,5 x 147,5 cm -kokoisen taulun näkemistä taidemuseossa, jonne se on tuotu tasavallan presidentin tiloista. Suuret puut runsaine lehvistöineen tuovat mieleen jotenkin sadunomaisen maiseman ja nostaa jostain mielen perukoilta muistikuvia lapsuudessa ahmimistani Mestaritontun tarinoista. Härkänsä ja vaunujensa kanssa kuvaan viivähtäneessä miekkosessa onkin jotain menninkäismäistä. Toisaalta siinä on jotain ihmisen oikeasta koosta luonnon keskellä. Vaikka olen taulua muutaman kerran tarkastellut jostain taidekirjasta, vasta näyttelyssä huomaan kahden vesilinnun hahmot taustalla järven tai lammen rantavedessä.

Monissa maisemissa olennaista on suunnaton avaruudentuntu. Niin myös teoksessa Suomalainen järvimaisema, jossa katsoja on viety jollekin kallioiselle harjulle. Sieltä hän kykenee katsomaan yli pihapiirin ja järven kohti kaukaista niemeä, jolta erottuu kirkon jyrkkälappeinen katto. Taivaalta pilvien lomasta hohtaa rannalle melkein leiskuva valonäytös. Näkymässä niityt ja metsä kamppailevat metsän kanssa veden työntyessä kaiken keskelle. Tällaisessa maisemassa tahtoisi viettää illan jos toisenkin. Mielikuvituksessaan tavoittelee korviinsa lintujen äänet ja tuulen huminan.

Karu maasto torpan ympärillä viestittää, ettei elanto ole helposti irronnut.

Torppa Kurussa korostaa myös maaston kivistä karuutta. Noille rinteille on ollut turha haaveilla peltovainioita. Näennäisestä rauhasta huolimatta elämän armottomuus kuiskailee kallioiden lomasta.

Näköala Turusta vuodelta 1850 esittelee sangen säntillisesti rakennettua kaupunkia, jonka taustalla harovat tuulimyllyt ja jokin kirkko kohoaa kauimmaisella kukkulalla. Osansa näkymän tunnelmassa on toki varmasti ollut vuoden 1827 Turun palolla, joka armotta tuhosi aikanaan lähes koko kaupungin. Ainakin itse jäin pohtimaan, kuinka noita pinnanmuotoja onkaan sittemmin tasattu modernin betonilaatikkoarkkitehtuurin levittäytyessä maiseman ylitse.

Näyttelyjulkaisussa todetaan Holmbergin suunnitelleen öljymaalaustensa kokonaisuuden Düsseldorfin ateljeessa kesäissin tekemiensä luonnosten pohjalta. Maiseman osasista hän kasasi kokonaisuuksia, joita sinällään on turha koettaa yhdistää mihinkään tiettyyn paikkaan. Noissa kollaaseissa elää silti jonkinlainen realismi aikansa luontokokemuksesta. Emmehän kykene koskaan kasaamaan muistikuviamme kokonaisista maisemista, vaan kyhäämme ne palasista. Itse asiassa jotkin yksityiskohdat ovat alati muutoksessa, etenkin nykypäivän kiihkeässä elämänrytmissä.

Siltaharjoitelma. Suurten maisematöiden rakennuspalikoita. Samalla tavalla kirjailija kerää ympäriltään
vaikutelmia vastaista käyttöä varten. Tämänkaltaisia yksityiskohtia saattaa havaita aivan arkipäiväisessä
ympäristössä tiettynä ajankohtana valon osuessa maisemaan jollain erityisellä tavalla.

Ehkä Holmbergissa onkin niin vangitsevaa juuri hänen retkillään keräämiensä yksityiskohtien jalostuminen taulujen esityksiksi. Kuinka monta kertaa itsekin saattaa havahtua päivittäin ohittamansa maaston kohtaan, jossa valo sattuu tiettyissä sääoloissa ja vuorokauden aikaan heijastua aivan erityisellä tavalla. Silti tuo paikka on ollut olemassa ehkä vuosikaudet. Toisaalta joku saattaa seuraavana päivänä päättää kaivaa siihen kuopan.

Taiteilija ei ehtinyt aivan täyttää edes kolmea vuosikymmentä. Suuri osa hänen tuotannostaan liittyy Saksaan, mikä ei aivan täkäläistä niin paljon kosketa kuin Suomeen liittyvät teokset. Muutamalla tauluistaan hän on jo kyennyt paaluttamaan minulle asemansa sellaisen ajan kuvaajana, jolloin ihminen oli omassa koossaan suhteessa ympäristöönsä peittämättä rakennelmillaan tyystin luontoa alleen. Kapeiden ja kivisten maanteiden pöly jätti maailman terveellisen isoksi, jolloin tarkkaavainen kulkija saattoi eläytyä jokaiseen puunrungon kaareen ynnä valon leikkiin pilvien ja veden välillä.

Matka Holmbergin tauluihin vie maailmaan, jossa oli vielä tilaa ja aika kului hitaammin.

* * *

Luettavaa:

Ville Lukkarinen, Anne-Maria Pennonen. Werner Holmberg. Hämeenlinnan Taidemuseon julkaisuja 1/2017

 

Renkailla

Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna on haudattu Hämeenlinnan entinen bussilinjaverkko ja juhlittu 50-vuotiasta moottorirataa. Siksi lienee aiheellista omistaa tämä teksti kumirenkailla liikkumiselle.

Kaupunki oli vasta herääämässä kirkkaaseen mutta koleaan aamuunsa linjan kahdeksan bussin seistessä
rautatieaseman edessä. Pysäkeiltä oli enää turha etsiä kahdeksikkoa. Sekaannuksia tiedossa.

Kesäkuun alun aamut ovat olleet erityisen koleita. Tuuli on piiskannut maisemaa lennättäen kauan kaivatun sateen niin verenä kuin rakeinakin. Siten ilmasto tuo hyvin mieleen ne ankeat koiranilmat, jolloin linja kahdeksan on tuonut helpotusta liikkumiseen. Tämä lauantai on monille erityinen lähinnä koulujen päättäjäisten ansiosta. Vaikka sää muistuttaa lähinnä syyskuun loppua, ihmiset koettavat harppoa kadunvierillä ohuissa kesähepenissä. Vain muutamat ovat alistuneet ja kiskoneet ylleen talvitakin. Itse en etsi maisemasta kesää odottavia lähimmäisiä, vaan nostan katseeni kohti lähintä bussipysäkkiä. Siellä ne ovat, uudet vuoronumerot ja aikataulut. Vaikka asiasta on kirjoitettu paikallislehdessä, seuraavana maanantaina on odotettavissa sekaannusten suma. En tietenkään tarkoita, etteivätkö katveessa olleet asuinalueet ansaitsisi bussivuorojaan.

Tämä aikataulu on jo katukuvasta kadonnutta paikallishistoriaa. Aikansa se hyvin käyttäjiään lienee palvellut.

Suunnittelijoiden mukaan bussilla pääsee pian entistä useammalle asuinalueelle. Mielessäni on kuitenkin eräs tietty bussilinja, joka on palvellut hyvin monet vuodet. Olen tullut seuraamaan vanhan Kasin eli numero kahdeksan viimeistä päivää. Päätän matkustaa vielä sen osan lenkkiä, jota en ole koskaan käyttänyt. Samalla saan seurata vierestä matkustajien vaihtumista ympärilläni. Aluksi kulkupeli kiertää Ojoisten ja Kaurialan kautta. Ikkunan lävitse aurinko toki alkaa lämmittää kohmeisia jäseniä. Elenia-areenalle virtaa väkeä päättäjäistapahtumia varten. Panen sivusilmällä merkille pyhäpukuiset kulkijat kukkineen. Parolantie on tukossa kuin ruuhka-aikaan.

VPK:n talon edessä Palokunnankatu on poikki, joten bussit joutuvat mörisemään mäkeä raatihuoneen eteen. Itse Raatihuoneenkatu taas on niin kapea isoille autoille, että kyydissä miltei ahdistaa. Kunpa vanha keskusta olisi aikanaan rauhoitettu vilkkaimmalta liikenteeltä, ja liike-elämä pikkuputiikkeja lukuunottamatta sijoitettu jonkinlaisen uuden keskustan alueelle. Vanha puutalokeskusta olisi jo sinänsä vetonaula rumien elementtikolossien sijasta. Auton laskeutuessa lopulta Arvi Kariston kadun kulmaan ja Viipurintien sillalle matkustaja tuntee jo jonkinlaista helpotusta. 

Kahdeksikko liikenteessä hiukan ennen kello kolmeatoista Parolantien ja Härkätien risteyksessä. Tätä näkyä
ei siis enää hämeenlinnalaisessa liikennemaisemassa enää tapaa. Päivämäärä 4.6.2017 on merkinnyt kumousta
kaupunkilinjoissa, mutta vanhat vuoronumerot epäilemättä jäävät elämään vielä vuosiksi varttuneempien
kaupunkilaisten kielenkäyttöön. Vielä alkuillasta palatessani seuraamasta Ahveniston 50-vuotiskilpa-ajoja
kohtasin Härkätien sillalla tämän kahdeksikon. Olikohan jopa viimeinen tai toiseksi viimeinen kierros?

Kahdeksikon reitti rautatieasemalta eteenpäin on jäänyt tähän asti mielessä epäselväksi, koska sinne ei ole ollut autolla asiaa. Kurjan sään tai kiireen sattuessa on ollut tarvetta ehtiä joko torin laitaan tai juna-asemalle. Hyvin pian Viipurintien päässä Papinniityntietä kierrettäessä tuntee melkein olevansa vieraassa kaupungissa. Kasvot bussissa vaikuttavat jopa vieraammilta kuin reitin sillä osalla, jota vuosikaudet olen käyttänyt. Jäädessäni viimein kyydistä rautatieaseman eteen palattaessa tiedän nouseeni viimeisen kerran Kahdeksikosta. Seuraavan kerran kiiruhtaessani kotiovelta metsäistä mäkeä pysäkille joudun tähystämään aivan muita numeroita ja painamaan mieleeni uusia kellonaikoja. Hämeenlinnan joukkoliikenteen mullistus ei siis ole rajoittunut ainoastaan uusien yrittäjiin saapumiseen ja entisten toiminnan hiipumiseen.

* * *

Lauantaina on liikuttu renkailla muussakin mielessä kuin vain kaupungin katuja kierrellen. Moottorirata on virallisesti juhlinut viittäkymmentä vuottaan. Joenhiisi kirjoitti radan alkuvaiheista kolmisen vuotta sitten. Päivän teemaan sopii siis siirtyä busseista kilparadan vierelle. Kisapäivistä ensimmäinen on jo alkanut moottorien jyrinän kantautuessa Kaurialaan. Peltiä ruttaantuu kuitenkin jo Parolantiellä, jossa Meijerikadun risteyksen tuntumassa yllättävä pamaus kantautuu korviini hiukan selkäni takana. Ruuhka kadulla on jatkunut puolillepäiville asti ja seurauksena kolmen auton kolari.

Asianosaisten jäädessä pohtimaan tapahtunutta kiiruhdan seuraamaan kilvanajoa. 

Lähtö on tapahtunut lippurivistön katveessa. Radan toiminnan ollessa joitain vuosia sitten pahimmin uhattuna
tällainen näky olisi varmaan vaikuttanut uskomattomalta. Rata ja elämä sen ympärillä ovat viidessäkymmenessä
vuodessa kulkeneet melkoisen taipaleen. Ehkäpä moni edesmenneistä on katsellut tätäkin tapahtumaa sieltä
jostain pilvenreunalta.

Siellä jossain vihreyden takana erottuu kaupunki, joka
toivottavasti jatkossa jaksaa ja osaa hyötyä radastaan.

Ihmisillä on toki päättäjäispäivänä muutakin tekemistä, mutta oitis Ahveniston rinteille päästyäni huomaan ihmetteleväni, kuinka vähänlaisesti väkeä näyttäisi olevan paikalla. Kuten päivän mittaan saan huomata, heitä harhailee toki epälukuinen määrä metsässä ja Suolenkkiä reunustavilla rinteillä. Hitaasti lämpenevä päivä saa tähystämään rinteeltä näkymää radan ylitse. Vihreän lehtimassan takaa häämöttää kaupunki. Laakson keskipisteen näyttää muodostavan kirkontorni. Sama ilmiö on alkanut erottua Tampereentien varrella, jonka reunasta äskettäin kaadettiin huonokuntoista puustoa: mainittu torni vaikuttaa suuremmalta kuin kauppatorin laidalta katsottuna.Vuosikymmeniensä aikana moottorirata on sulautunut maisemaansa. Sen vieressä kohoava hyppyrimäki on itse asiassa jopa kasvamassa yhteen sitä reunustavien puiden kanssa. Suolenkin laidalta lyhyt koukkaus entiseen mäkimonttuun paljastaa tiheän kolmimetrisen lehtipuuvasakon, jonka takaa näkyy hyppyri kaikessa alennustilassaan.

Lähdön jälkeisessä kaarteessa oli sangen ahdasta.

Nyt juhlitaan kuitenkin moottorirataa, joka on käsitykseni mukaan sivuuttanut omat kriisihetkensä. Moottorigladiaattorien kaasuttaessa talla pohjassa varikon mutkasta jyrkän mäen ylitse kohti alas kaartuvaa mäkeä Suolenkille ei voi olla tunnustamatta taitoa ja uskallusta. Suolammen nurkalla autojen välissä ei ole paljonkaan ilmaa. Renkaiden kuopaistessa silloin tällöin hiekkaa päällysteen ulkopuolelta pölypilvet kiemurtelevat sankkoina kohti taivasta. Bensan ja kuminkäry varmasti herättävät jonkinlaisia vaistoja. Moottorien jyrinä aaltoilee kahta puolta harjua. Lähdön hetkellä jyly kiirii kuin jostain maan alta.

Varikon jälkeisestä noususta autot ilmestyvät kuin tyhjästä...

kadotakseen jälleen vauhdilla tyhjyyteen...

Viisi vuosikymmentä ovat toki jättäneet jälkensä polkuina harjun kupeelle. Silti lienee vaikea erottaa kaikkia niitä alueella ajojen välisinä aikoina ulkoilevien synnyttämistä. Rataa on tietenkin myös vuosien kuluessa vastustettu. Silti suolammella on kerrottu jopa joutsenten joskus viihtyneen. Sitä paitsi toiminta radalla on myös suojavyöhykkeineen epäilemättä synnyttänyt puskurin laajentuneen kaupunkitonttialueen ja varsinaisen luonnonsuojelualueen väliin. Moottorien ääni on toki oma kiistämätön ongelmansa, mutta toisaalta jakaahan kaupungin vilkas moottoritie, jolta sopivissa olosuhteissa kantautuu taukoamaton jyrinä Kettumäkeen asti, jouluaamua lukuunottamatta. Niin kuin eräs näitä ajoa seuraamaan saapunut katsoja satunnaisesti ohi kulkiessani tajuntaani nappaamassani kommentissa toverilleen totesi, viitisenkymmentä vuotta sitten alueella asuneista tuskin kovin moni on enää keskuudessamme. Kuten olen itsekin ympäristössä liikkuessani huomannut radan varren entisestä mäkitupalaisalueesta ei ole enää juuri mitään jäljellä. Uusien asukkaiden tiedossa ajotoiminnan pitäisi olla.

Suolenkillä oli välillä tätä ahtaampaa. Legends-luokassa oli kolmisenkymmentä autoa, joten muutaman
kierroksne jälkeen tälläkin kohdalla oli jatkuvasti joku kurvailemassa. Kolahtipa joku jopa kaiteeseen.

Myös tällä kohdalla tapahtui viikonloppuna yhtä sun toista. Maallikosta uskomatonta, kuinka lujaa tästäkin
ajoivat ja lähellä toisiaan.

Harjun laelta on huikaiseva näköala myös kohti Pälkäneentietä. Sieltä päin ja sinne Parolantietä huristavan liikenteen vaikutus alueen uusien asuintalojen asumismukavuuteen on myös ilmiselvä.

Joenhiisi voi kaivella lapsuudestaan häivähdyksiä moottoriradan alkuvuosilta. Seuraavan viiden vuosikymmenen lopputulemaa hän tuskin on näkemässä tai kokemassa. Välttämättä tulevaisuus ei täysin nitistä ringinajamista. Kilpailu- ja vaaranhakemisvietti ovat sen verran pysyvä yhdistelmä tietyllä osalla väestöä, että jotain kaahailua tulee aina olemaan. Niin kuin kolmisen vuotta sitten totesin, Pullerinmäen kupeelle ei tullut varhaisten suunnitelmien mukaisesti hautausmaata vaan erittäin elävien ihmisten kokoontumispaikka. Kilpavaunujen käyttövoima vain saattaa vaihtua pikaisemmin kuin arvaammekaan ellei yhteiskunta sitten jotenkin romahda. Jo nyt maailmalla kilpaillaan sähköformuloilla. Ikuisuusongelmalta vaikuttanut metelikään ei siten ole mikään ohittamaton.

Ohessa vielä moottorirata-asiaa Ylen Elävästä Arkistosta.

Kypärät

Paikallishistoria on siitä suurenmoista, että toisinaan siihen nivoutuu uskomattoman laajoja näköaloja. Vain parin kymmenen metrin päässä nyttemmin vilkkaasti käytetystä ulkoilureitistä on havaittu kasoittain vanhoja kypäriä ja saappaanraatoja. Varttuneemmista kaupunkilaisista monet ovat asiasta tienneet jo lapsuutensa ajoilta, mutta viime aikaiset rakennustoiminnan valmistelutyöt ovat saaneet ihmiset tarkastelemaan maastoa uusin silmin. Pääsiäisen aikaan ne tulivat jälleen yleiseen tietoisuuteen: kypärät.

Kypärät kuin taistelukentän laidalta.

Viime vuonna uutisoitiin liki 3000 vuotta vanhojen paalunkappaleiden löytymisestä. Sen olisi jo pitänyt havahduttaa oivaltamaan Hämeenlinnan sydämessä sijaitsevan alueen ainutlaatuisuuden. Kun kulkija löytää edestään kymmenittäin vanhoja, ilmeisesti enimmäkseen sotasaaliina hankittuja kypäriä, se on jotain konkretiaa verrattuna tutkijoiden arkeologisista selonteoista referoituihin lehtimiesten artikkeleihin. Historianharrastaja toivoo tällaisina hetkinä, että kaupunkisuunnittelijat ja poliitikot lopulta ymmärtäisivät, ettei Asemanseutu tai Varikonniemi ole pelkästään hyödyntämistä odottavaa pajukkoa niin kuin muuan liitoskuntien alueella vaikuttanut entinen ministeri vuosia sitten antoi lausunnossaan ymmärtää.

Karskeimmin sanottuna alue on toki sitä miltä ensi silmäykseltä vaikuttaa: kaatopaikka. Vuosisatojen ihmistoiminta on jättänyt soiseen maaperään jälkensä. Talvisodan aikana perustettu joulukuussa 1939 alueelle perustettu elintarvikevarikko aloitti armeijan läsnäolon, joka jatkui 1980-luvulle. Tuntemattomassa sotilaassa on kuuluisa kohtaus, jossa sotajermu Rokka on sydämistynyt kivien keräämisestä komentokorsujen eteen. Sananvaihdossa Tauno Palon esittämän majuri Sarastien kanssa tulee esille Rokan syvä epäilys ”puolen miljoonan ukon” pokkuroinnin tarpeellisuudesta. Majurin vastaus on todeta näiden ”puolen miljoonan ukon” tarvitsevan kuria kyetäkseen toteuttamaan saamansa tehtävän. Vähintään yhtä paljon kuin sääntöjä armeijat ovat aina tarvinneet huoltoa. Varikonniemen jo hävitetyt parakit ovat olleet sisältöineen ilmentäneet tuota kamppailua kamppailun edellytysten täyttämiseksi.

Tämä kypärä vaikuttaa tarkoituksella asetellulta. Kuva kertokoon kaivantojen synnyttämistä mielikuvista.

Taannoin luin eräästä muistelmateoksesta jyrinästä, jonka saivat talvisodan aikaiset sotasaalistankit aikaan vyöryessään Hämeenlinnan halki matkalla käsiteltäviksi suomalaisten käyttöön sopiviksi. Nyt puheeksi nousseita kypäriä on arvioitu sotasaaliiksi talvi- ja jatkosodan ajoilta. Koska isot sotakoneet on tuotu moteista ja sotakentältä yleensä tänne, ei sinänsä ole yllättävää, että varustarvikkeet kulkeutuivat varikolle radan varteen. Ne on nakattu sinne radan varren varikolle odottamaan vastaista hyödyntämistä raaka-ainepulasta kärsineessä maassa.

Ihmisten on sanottu nyttemmin vieneen kypäriä mukanaan. Joenhiisi totesi seistessään soisella penkalla, että esineiden näkeminen yhdessä läjässä ja puoliksi maan sisässä tuntui huomattavasti vaikuttavammalta kuin yksittäinen kappale jossain hyllynreunalla. Juuri lukumäärä ja sulautuminen yhdeksi maiseman kanssa korostaa ihmispyrkimysten katoavaisuutta ja ajan armotonta kulumista ylitse kaikkien kuolevaisten pyrkimysten. Läjät kypäriä ja saappaita lahoamassa soisessa maassa ovat kuin yhdistelmä taistelukenttää ja muistomerkkiä, joka symboloi aikansa taistelua uhkaa vastaan. Samalla kulkija ei voi olla pohtimatta, mitä teitä esineet ovat paikalle päätyneet. Onko ne kerätty jäisen sodan mottitaistelujen jälkeen vai kaavittu kyytiin jatkosodan hyökkäysvaiheessa Viipurin ympäristöstä? Jokaisella kypärällä olisi siten oma tarinansa kerrottavanaan kantajistaan.

Jalkineita. Ottamattomia askelia ja kaikuja menneistä. Tällä paikalla on ihan oma tunnelmansa.

Joenhiisi on kauan toivonut, että Varikonniemen kaivauksista ja esineistä saataisiin pysyvä ja tarpeeksi laaja näyttely paikkakunnalle. Siinä olisi oikea syy pysähtyä Hämeenlinnaan. Museoviranomaisten ja rutinoituneiden matkailuihmisten yhteistyöllä Vanhan sahan ja varikon alue voisi olla elävä ulkoilu- ja elämysalue – kunhan grynderit eivät pääsisi liiaksi nipistämään reuna-alueita. Saamme kiittää valtiovaltaa ja armeijaa siitä, ettei niemen alue ole kokenut samaa kohtaloa kuin vastakkainen ranta, jossa vuoden 1831 suuresta palosta säästyneet vanhat korttelit on aikojen saatossa tulleet jyrätyiksi elementtikolossien tieltä.

Tällä lapiolla tehty työ on jo ammoin unohtunut.

Joku on oikein kerännyt nämä pullot kasaan. Kaiken lasinsirun seassa ne ovat jopa säästytneet ehjinä.

Pesuvati ajalta, jolloin sellaiset olivat metallia ja vesi  - no, juoksi missä juoksi.

Kypärät suossa ovat muistona historian hämärään vaipuneista kantajistaan, mutta myös paljon muutakin kuin vain kaatopaikkajätettä. Ne ovat huutomerkki kertomassa siitä, kuinka tärkeä ja erikoinen historia Varikonniemellä on. Kävellessään siellä alkukevään maisemassa saattaa myös hetkeksi seisahtuessaan havaita, millainen keidas se on kaikenlaisille pikkueläimille. Betoniseiniä on jokaisessa kaupungissa, mutta Varikonniemiä on vain yksi.

Joenhiisi aiemmin Varikonniemestä:

Historia lymyileeVarikonniemessä