Katujen tasaamisesta

Palataan nyt maisemaan; kulkiessamme kaupungissamme ja selatessamme viime vuosikymmenten aikana otettuja valokuvia emme voi olla havaitsematta muutoksia ympärillämme. Varttuneemmat meistä muistavat kenties tarkoinkin, mitä kaikkea onkaan kadonnut viime vuosikymmenten aikana. Joku saattaa perin selvästi kaivata tiettyä rakennusta kadunkulmassa tai muistella sitä kuuluisaa vaahteraa Raatihuoneenkadun varrella. Joskus voimme aprikoida, millainen onkaan ollut se kivinen ja varsin karuksikin jossain kuvattu mäki, jolle kaupunkimme aikanaan Linnan ääreltä siirrettiin.

 

 

Osa Caweenin asemakaavasta vuodelta 1887. Voit napsauttaa
kuvaa saadaksesi sen suuremmaksi.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia

Niinpä, korkeuserot ja kivisyys on ovatkin olleet määrittävät tekijät Niementaustan mäellä. Paikan nimihän sen jo on kertonut. Käytännössä seudun olemus on konkretisoitunut useammassakin tapauksessa, joista mainittakoon tarinaa, joka kertoo entisen ortodoksisen sotilaskirkon ja sittemmin kirjastonakin ja maakunta-arkiston käytössä olleen rakennuksen muuttamisesta nykyiseen käyttöönsä. Kuulemani tarina mainitsee, että hissinrakentajat olisivat törmänneet varsin perustavaan ongelmaan, koska kirkko on sijoitettu niin vakaalle paikalle, että kallio on pakottanut vaihtamaan suunniteltua hissin sijoituspaikkaa. Asian kanssa tarkemmin tekemisissä ollut tietänee tarkemmin.

Jos nykyiset rakennukset pyyhkäistäisiin pois keskustamme mäeltä, se ei silti topografisesti näyttäisi aivan siltä, millaiselle paikalle kuninkaan armollisesta määräyksestä Hämeenlinnan porvarit 1777 enemmän tai vähemmän pakolla tupansa siirsivät. Vaikka esimerkiksi katutöitä ei vanhaan aikaan juuri tehty, vuosien 1871 ja 1885 rakennusjärjestykset määräsivät kunnostamaan toreja, katuja ja muita julkisia paikkoja. Muun muassa kaupunginvaltuuston pöytäkirjoista 1880-luvulta on löydettävissä tietoja siitä, kuinka tannerta jalkaimme alla on alettu muokkaamaan.

Kaupungin valtuuston pöytäkirjasta 19. syyskuuta 1884 voimme lukea muun muassa seuraavaa:

”Waliokunnan puolesta, joka oli asetettu tarkastamaan Maanmittari von Lansenin ehdotuksen Prykikadun aukaisemiseen ja tasoittamiseen, ilmoitti lääninmaanmittari Borgenström, että tämä katu olisi Rauhankadun rististä alla niin korkea kuin se nyt on, mutta olisi Lönnholtzin talon [Prykikatu 4] kohdalla alennettava siten kuin Herra von Lansenin tekemään karttaan oli lyijykynällä merkitty. Mutta kun von Lansenin ehdotus koskee ainoastaan Kronholmin ja Hagelbergin tonttien välillä olevata osaa mainittua katua, eikä koko katua Lönnholtzin saunasta aina Andersinin taloon saakka kuten valtuusmiehet kirjeestä no 48 Huhtikuun 28 päivältä olivat Rahatoimikamarilta pyytäneet, päättivät valtuusmiehet toistamiseen pyytää Rahatoimikamarilta täydellisen ehdotuksen ja kustannusarvion asiasta sekä että sopimus tehtäisi tontinomistajitten Ikosen [Prykikatu 3] ja Hagelbergin [Prykikatu 3] kanssa heiltä kadun alueeseen tarvittavien tonttiosien ynnä Ikosen tontilla olevan huoneen lunastamisesta. Tämä pykälä tarkastettiin heti.”

 

Palokunnankatu eli Prykikatu viimeistään 1921. Wetterhoffin vuonna 1893 ostama rakennus edessä 
oikealla näkyy vielä ennen 1920-luvulla tehtyjä korotuksia. Vasemmalla nykyisen Keskustalon 
paikalla sijainnut rakennus, jossa aikanaan toimi ruotsalainen yhteiskoulu. Koulu muutti 1920-
luvulla Niittykatu 1:een Linnankadun pohjoispäähän ennen kuin se lakkautettiin vuonna 1928. 
Hämeenlinnan Puhelinyhdistyksen nimiluettelossa vuodelta 1926 koulun osoitteena on Niittykatu 1.
Kadun profiilia katsoessamme voimme pohtia niitä muutostöitä, joita vuosien 1884-1886 valtuuston 
pöytäkirjoissa käsitellään. Samoissa asiakirjoissa on jo viitteitä työkoulun perustamisesta.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia

Syksyllä 1884 oli myös esillä kiviaidan rakentaminen Rantatorin rantaan. Lännestä aina edellä mainittulle Lönnholtzin saunalle asti. Sitä varten oli ehdotuksena ortoksisen kirkon vieressä Eteläisen Niittykadun itäpäässä sijainneen Narinkkarakennuksen lähistöllä sijainneen kaivon välisen osan toria tasoittaminen. Mainittu kiviaidan rakentaminen Eteläisen Niittykadun ja Läntisen Linnankadun kulmista Lönnholtzin tontin alakulmaan oli esillä yhä marraskuussa 1885. Samalla aprikoitiin liha- ja muut myymälät saisivat tilaa. Samalla oli puheena myös jo aiemmin esillä ollut Prykikadun alentaminen. Schmausserin kulmaan asti.

Prykikadun varrelta oli tuolloin tulossa huutokauppaan samaisen kadun varrelta tontteja ehdolla, että kaupunki saisi ensin niiden tasoittamisesta syntyneen liikamaan. Pykälän lopusta kuitenkin paljastuu, että koko aidanrakennuksen hanke laitettiin jäihin viitaten uuden raatihuoneen rakentamisen kustannuksiin.

Prykikadun epätasaisuus sentään tunnustettiin ja valtuusto päätti toimia huonoksi todetun katulyhdyn vuoksi uuden sijoittamiseksi sopivaan paikkaan.

Joulukuun 21 päivänä 1885 valtuuston puheenjohtaja luki kokouksessa suomen kielellä Keisarillisen Senaatin edellisen lokakuun 30 päivänä valtuusmiesten tekemään valitukseen antaman päätöksen. Asia koski Maistraatin päätöstä, että kaupungin tuli täyttää sekä tarpeelliseen leveyteen ja korkeuteen tasoittaa Puutarhakatu [nykyinen Eureninkatu] 7. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonan kasarmien kohdalla.

 

Hämeenlinnan Rantakatua eli nykyistä Arvi Kariston katua 1920-luvulla. Kuvassa ei
näy vuonna 1928 Raatihuoneenkadun ja Rantakadun risteykseen valmistunutta Arvi A.
Kariston kustannusliikkeen ja kirjapainon taloa, joka nykyään toimii oikeustalona.
Vuoden 1885 pöytäkirjassa kadusta käytetään nimitystä Itäinen Rantakatu. Tämänkin
kadun profiilin muuttaminen oli siis esillä vuonna 1885.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia.

 

Samassa pöytäkirjassa käsitellään edellisen syyskuun aikana toimitettua torien, katujen ja yleisten paikojen katselmusta ja siitä tehtyä syynikirjaa. Muutamaa päivää aikaisemmin Maistraatti oli kehottanut valtuustoa tarvittaviin toimiin sen uhalla, että ne muuten Maistraatin toimesta teetettäisiin.

• Prykikadun itäinen pää Schmeusserin edustalla oli alennettava.

• Saman kadun länsipää oli täytettävä soralla.

• Itäisen Rantakadun alla neiti Churbergin kohdalla [Rantakatu 48; nyk. Arvi Kariston katu] olevan viemärin alentaminen kadun pintaan.

• Residenssikadun itäisen pään tasoittaminen.

• Itäisen Rantakadun tasoittaminen talojen 98, 99 ja 101 kohdalla.

• Kymnaasikadulla Neiti Savoniuksen talon [Rauhan- ja Kymnaasinkatujen risteys nro 103] kohdalla olevain kuoppain täyttäminen ja katukiviläjäin levittäminen tahi poislaittaminen.

• Kaivokadulla olevain kuoppain ja rattaankarojen eli jälkien täyttäminen sekä muutaman uuden välipuun laittaminen viertotien käsipuihin vanhan hautausmaan ja Myllymäen välillä.

Ennen Heinäkuun 1:stä päivää vuonna 1886:

• Rauhankadun pohjoisen pään täyttöminen ja tasoittaminen sekä Puutarhakadun viertotien ja Rantakadun välisen ojan täyttäminen ja tasoittaminen

Ennen Elokuun 1:stä päivää samana vuonna:

• Länsivuorikadun Myllymäestä aukaiseminen leveyteen ja tasoittaminen viertotiestä kaupungin pohjoiseen rajaan.

• Länsitorikadun aukaiseminen.

• Uuden torin Myllymäestä valmistaminen tarkoitukseensa ja aitauksen poistaminen sen ympäriltä sekä kaupungin piirissä olevain riihten poismuuttaminen ja uusien riihitonttien valitseminen.

Pykälän lopussa todetaan asian lykkääminen valmistavaan valiokuntaan. Seuraavien vuosien pöytäkirjoista todennäköisesti on nähtävissä, kuinka esille nousseet parannustarpeet toteutettiin. Tässä kuitenkin on ollut jo nähtävissä ne topografiset muutokset, joiden kourissa kaupungin maaperä oli jo 1800-luvun lopussa. 

 

Katutason muokkaaminen jatkui keskustassa vielä 1960-luvulla. Vuonna 1966 alennettiin muun muassa
Raatihuoneenkatu. Maaperän mylläämisessä sattui tiedonpuutteen vuoksi haavereitakin niin kuin Hämeen
Sanomien kertomassa tarinassa, jossa Hallituskatu 22:n tontilla kaivinkone romahti unohtuneen kellarin
kohdalla. 

 

Vielä 1960-luvun sanomalehdistö on luettavissa muokkaustoiminnan jatkuneen pitkälle seuraavallekin vuosisadalle. Eri puolilla kaupunkia tarkka silmä voi havaita merkkejä muutoksista. Itselleni yksi selkeimmistä on Tampereentiellä Kaupunginpuiston kiviaidan kohotessa lähes luonnottoman korkealle katulinjan yläpuolelle. Joskus tannnoin olen nähnyt pöytäkirjan, jossa käsiteltiin Tampereentien jyrkimpien mäkien alentamista, mutta tähän sitä en nyt ole etsinyt.

 

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston kokousten pöytäkirjat 1884-1886

 

Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Lydia · DIGI/ https://digi.kirjastot.fi

Hämeenlinnan Osoite- ja Ilmoituskalenteri 1887

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

 

 

 

Linnanpuiston alue

Suuret muutostyöt linnamme äärellä antavat aihetta tarkastella seutukunnan historiaa useampaankin kertaan, joten aloitetaanpa.

Hämeen vanhan linnan ympäristöä voi syystä kutsua Hämeenlinnan sydämeksi, jota sen asukkaat elontiellään niin arjessa kuin juhlassa kulkevat. Sen yhteyteen nivoutuvat tiet ja polut puistoihin ja kaupunkilaisten pihoihin. Linnaa ja myöhemmin itse kaupunkia perustettaessa maisemaa hallitsi vesi, korkeudeltaan vaihdellen ja hallaa tuoden. Kuokkalan kosken perkaamisten saattaminen loppuun 1860-luvulla Lempäälässä hääti enimmät vedet kaupungin pelloilta, vaikka tulva oli silti tuttu vieras yhä sata vuotta myöhemminkin. Nyt kaupunkimme keskus on suuren mullistuksen kourissa. Maisemaa muokataan kenties enemmän kuin miltei koskaan sen jälkeen kun kaupunki vuonna 1777 päätettiin siirtää linnan kuopeelta Saaristen kuninkaallisen latokartanon Niementaustan mäelle ja asukkaat siirsivät asumuksiaan vuoden 1785 alkuun mennessä uudelle paikalle.

Luonnollisesti heti kaupungin siirtämisen yhteydessä laadittiin suunnitelmia, mitä kaistaleelle Niementaustan ja linnan välillä oikein tehtäisiin. Uuden kaupunginpaikan kuninkaalle ehdottanut kenraalimajuri Arbin laati kartan, jossa suunnitelmat hyvin näkyivät.

Näet kuvat suurempina niitä napsauttamalla. Oikealla karttamerkkien selityksiä.

Arbinin asemakaava vuodelta 1778. Kuva Hämeenlinnan Lydia.

Arbinin  asemakaavan selitykset teoksesta Kunnallis-Historiallinen  kertomus Hämeenlinnan kaupungista  (v. 1900). Toimittanut Tyko Hagman. Hämeenlinnna Lydia.

Tämä linnan ja kaupungin väliin jäävä alue on jättänyt muistijälkiä ohikulkeneisiin matkalaisiin. Suomen sodassa 1808 kaatunut luutnantti Carl Gustaf Ramsay matkusti 1807 Etelä-Suomessa muun muassa Hämeenlinnan kautta tarkoituksenaan kuvailla ja piirtää maisemia ja ihmisiä. Sattuneesta syystä hanke jäi viimeistelemättä, mutta kaiken muun lisäksi hänen mieleensä jäi kaupungista linnalle johtanut piilipuukujanne.

Kuten Einar Palmunen toteaa Saaristen latokartanon historiikissaan, Hämeensaari on aikoinaan linnan perustamisen tienoilla ollut kirjaimellisesti saari veden ympäröidessä sen tyystin ja varustuksetkin miltei kokonaan. Itse muistan voimallisena kokemuksena sankan lumipyryn päivän, jolloin tähyilin linnasta etelään. Valkoinen lumimassa täytti ilman peittäen näkymän kätkemällä Niittykadun jonnekin olemattomiin. Silloin koki vahvasti eristäytymistä kolkosta ulkomaailmasta linnan vahvojen seinien sisälle.

Lehtori A. Th. Böök kirjoittaa vuonna 1927 julkaistussa matkailuoppaassaan saapumisesta nykyisen Linnanpuiston kaakkoiskulmille:

”Rantapuiston ja linnan välillä on vetisen niityn reunassa kaupungin venevalkama.

Edessämme on nyt vanha Hämeen linna. Tie käy pitkin linnan kanavan vartta sivuuttaen pienen puistikon, jonka rehevät tammet ovat Rehbinderin aikuisia, ja yhtyen vihdoin kaupungista suoraan Hattulaan ja edelleen TampereelleVanajaveden itäpuolitse menevään valtamaantiehen, Linnaniemen esikaupungin kohdalla. Linnaniemi on osaksi kaupungin, osaksi maaseurakunnan aluetta.

Mainituista teiden yhtymäkohdasta vie puistoon saakka puistokujanne. ”

Alla osa Hämeenlinnan kaupungin asemakartasta vuodelta 1926 eli vuotta ennen Böökin matkailuopasta:

Kuva Hämeenlinnna Lydia.

Miltei jokaisella kaupungissamme pidempään asuneella varmasti on joitain muistoja linnan ja itse kaupunkikeskustan välissä levittäytyneeltä osin soiseltakin puistoalueelta, joka pengerryksin on yhdeltä kulmaltaan ollut jopa Vanajaveden pintaa matalammalla.Siitä Parkiksi eli Puistoksi kutsuttuun Kaupunginpuistoon ja Ojoisten pelloille ovat hiihtäneet lehtori Palanderin lapset ja kiiruhtanut erikoisluvalla linnan vankilaan tutustumaan nuori Hilja Haahti (alk. Hahnsson) tai pojanviikarit pyydystäneet sammakoita. Linnanpuiston aluetta ei voi mitenkään erottaa Hämeenlinnan sielusta. 

 

Enok Rytkösen 1930-luvulla ottamassa kuvassa on tyypillinen keväinen tilanne Linnanpuistossa.

Kuva Hämeenlinnan Lydia

Yksi merkillisimmistä ja samalla surullisimmista näytelmistä alueella oli nk. museotaloalueen hirsien pinoaminen 1960-luvulla käytännössä avomaalle mätänemään;kyseessä oli aikomus pystyttää esimerkiksi Keskustalon alta puretut talot myöhemmin perustettavalle talomuseo-alueelle. Muistelisin jossain nähneeni valokuvan yksinkertaisesta, seinättämästä katoksesta, jonka alle vesi ja lumi varmasti hyvin pääsivät seisomaan. Joku saattaa muistaa asian paremmin. Vuonna 1964 talomuseoaluetta kaavailtiin linnan ja Tampereentien väliselle alueelle. Kesäkuussa 1966 Hämeen Sanomissa Asiasta toiseen -palstalla aprikoitiin, että puretut Vainikaisen ja Lönnrotin talot voitaisiin pystyttää Kaupunginpuistoon nk. Larin-Kyöstin talon seuraksi. Viimeksi mainittu talo on samalta tontilta kuin varsinainen Larssonin hotellina toiminut talo. Kirjanoppineet ovat kiistelleet kirjailijan asumisesta kyseisessä puistoon siirretyssä talossa. Samassa pihapiirissä se kuitenkin on ollut, ja oletettavaa, että Larin-Kyösti on vaikuttanut siinä ainakin lapsena. Myöhemmin samana vuonna myös kaupunginhallitus esitti valtuustolle talomuseoalueen perustamista Kaupunginpuistoon. Kuten tiedämme, hankkeesta ei tullut mitään.

 

Puiston laitaa joulukuussa 2005.

Näkymää kirjaston rannasta vuonna 2005.

Puisto talviasussaan tammikuussa 2017.

Näkymä Klerckerinkalliolta puiston suuntaan syksyllä 2020.

Niinpä vähintään aiheellista lienee sekä muistella menneitä että seurata syyskesällä 2025 alkanutta täysremonttia sekä sanoin että kuvin. Tilannetta elokuun lopussa 2025.

 

Selkeinä muistikuvina jäävät elämään myös lukuisten keskiaikamarkkinoilla vietettyjen hetkien muistot lehtevien, vehreiden puiden varjoista suojaa paahteelta etsineine eläimineen. Juuri maiseman raju avaaminen puita kaatamalla elokuun lopussa 2025 on aivan sielua vääntänyt, vaikka kuinka itselleen tolkuttaisi ankeuden väliaikaisuutta ja tahtoisi uskoa kauniimman ajan vielä koittavan.

Hetki keskiaikamarkkinoilta vuonna 2016. Puut ovat vielä varsin vehreinä ja runsas lehväisinä.

* * *

LÄHTEET / LUETTAVAA:

Carl GustaF Ramsay. Matkapäiväkirja 1807
Hämeenlinna ympäristöineen. Matkailuopas. Laatinut A. Th. Böök.
https://digi.kirjastot.fi/items/show/134025

K.O. Lindeqvist. Kaupungin historia Ruotsin vallan aikana. Hämeenlinnan historia II osa
Kunnallis-Historiallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista (v. 1900). Toimittanut Tyko Hagman
https://digi.kirjastot.fi/items/show/134079

Kuokkalan kosken perkaukset. Lempäälä seura ry
https://www.lempaala-seura.fi/kuokkalankoskien-perkaukset/

Einar Palmunen. Saaristen Kuninkaallinen latokartano

Teerijoki. Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle.

Hämeen Sanomat vuonna 1964 
Hämeen Sanomat vuonna 1966 

Vaelluksella maisemaan

Parhaimmillaan käynnit taidemuseossa ovat hiukan kuin tuttujen luona pistäytymisiä. Hämeenlinnan taidemuseon mainiot maisemamaalausten näyttelyt ovat saaneet tänä kesänä jatkoa teemalla Oi Suomi – vaelluksia maisemaan. 

Tämä kuva houkuttelee matkaamaan maisemaan.
Siellä yhdistyy mennyt, oleva ja aavistus
tulevasta. Nämä taulut ovat pilkahdus kauan
sitten olleesta ja samalla muistutus siitä,
kuinka kaikki tekemämme rakentamalle on
vain häivähdys tovin hehkuen.
Elias Muukka- Metsämaisema

Todellakin, kävijä pääsee ajatustensa siivin taivaltamaan seuduille, joissa kenties on jotain tuttuakin mutta silti kuitenkin mennyttä ja vierasta. Hän saa tilaisuuden matkata etsimään yksityiskohtia, joita taiteilijat ovat teoksiinsa sijoittaneet ja pohtia, kuinka tai miksi ne ovat sinne päätyneet.Vaikka maalauksia on tietenkin tehty pitkiäkin aikoja, niihin on kuitenkin tarttunut jonkinlainen muisto hetkestä, jolloin on syntynyt päätös laatia taideteos.

Museokävijä pääsee tässä näyttelyssä heti tutustumaan Eero Järnefeltin mukana jämsäläiseen Konkolan maisemaan vuonna 1890. Tätä kirjoitettaessa teoksen taustoista löytyy tietoa netistä ja paljastuu kyseessä olleen sikäläisen, paikkakunnalla vaikuttaneen talonpojan, liikemiehen  ja patruunan Severus Juhonpoika Konkolan tilaama teos. Näin siis käy heti aluksi selville esimerkki taideteosten  taustalla olleista taloudellisista seikoista.

Itselleni ovat Hämeenlinnan näyttelyjen kautta tulleet jotenkin merkityksellisiksi kesällä 2020 näytteillä olevista tauluista ainakin Werner Holmbergin Suomalainen järvimaisema vuodelta 1855 ja Fanny Churbergin Kuutamomaisema vuodelta 1878. Jotain samaa, miltei  mystisellä tavalla sekä pahaenteistä että kiehtovaa valon ja varjon yhteen kietoutumista on myös Hjalmar Munsterhjelmin teoksessa Kuutamoyö, joka niin ikään esittää pimeyden halkaisevaa kalvakasta yötaivasta ja ihmisasumusta öisessä maisemassa ikään kuin nojaamassa hetken hiljaisuudessa vasten tulevaa tai mennyttä kaikessa armottomuudessaan.

Mainitsemassani Holmbergin työssä huomioni on oitis kiinnittynyt miltei keskellä maisemaa hohtavaan järvenrantaan. Jotenkin pilvien lomasta taiteilija on sijoittanut valon korostamaan järveen laskevaa niitty- ja peltomaisemaa. Metsän ja lahdelman sylissä maalaiskylä on vain valon ja varjon rajalla valaistuksen korostaessa ainoastaan peltoa, jolta osa sadosta on jo kasattu kuhilaille. Etualalla kivet niityllä korostavat vaikutelmaa, että tästä maasta ihminen on saanut kerättyä itselleen vain sen, jonka luonto on hänelle sallinut.  Hieman taaempana, silti aika tavalla keskiössä häämöttää selvästi niemellä lahden takana pitäjän kirkko muistuttamassa maan ja hengen yhteydestä aikakautensa ihmisten elämässä. Horisontissa kaareutuvat kuin tummina jättiläisaaltoina kaukaiset metsämaat harjuineen. Kaiken yllä vaeltavat pilvimassat muistuttaen, että seuraavassa hetkessä saattaa maiseman ylle puhjeta kesäinen sade. 

Werner Holmberg: Suomalainen järvimaisema 1855.

Erityisen viehättävää ja samalla tietyllä tavalla armotontakin näissä vanhoissa teoksissa on asetelma, jossa ihminen ei pyri olemaan luomakuntaa suurempi nykyaikaisine, massiivisine rakennelmineen, vaan hänen asumuksensa ovat toisinaan jopa melkein maahan vaipumassa tai ainakin jollain lailla luonnon sisäänsä imaisemia.

Fanny  Churbergin Kuutamomaisemassa veden ja rannan ylle levittäytyvät pilvimassat antavat eittämättä perin uhkaavan tunnelman. Rannan rakennukset ja niistä pilkottava valo vie ajatukset ihmisiin. Savupiipusta kiemurteleva harmaa haituva aluksi aivan sulautuu usvaan ja on  silti selkeä merkki ikkunan loiston lisäksi elämäänsä elävistä ihmisolennoista. Korkeuksissa myllertävät pilvimassat päästävät juuri sillä tavalla kuunvaloa, ettei katsoja voi tietää, onko myrsky alkamassa vai päättymässä. Hän saattaa pohtia, kutsuuko pihapolku kulkemaan uuteen päivään vai ovatko käsillä öisen matkalaisen viimeiset mutkat ennen taipaleen ja yön pärskeen koettelemuksista lievittävää kotiliettä. 

Tässä mökissä odottaa lämmin liesituli suuren veden hohtaessa kuutamon kalvakkaassa valossa ja synkkien pilvien
vyöryessä yli yötaivaan. Onko lie aamu koittamassa myrskyn jälkeen vai maailma vasta vaipumassa pimeään raju-
ilmaan? Yksityiskohta Fanny Churbergin maalauksesta Kuutamomaisema, jossa valo ja synkkä yö käyvät uhkaavaa
kamppailua rannalla nököttävien rakennusten ja kutsuvan kotilieden yllä.

Berndt Lindholmin Vanha Naantali vuodelta 1870 huokuu vanhan aikakauden arvokkuutta. Se houkuttelee katsojaa astelemaan etualalle kuvatun pariskunnan keralla maantietä alas kallioisten mäkien välissä nököttänyttä ja kirkon ympärille rakentunutta kylämäistä pikkukaupunkia kohti. Tyynellä merenlahdella pilkottavat veneiden purjeet, ja tuulimyllyjen rivistö vartioi rantaviivaa. Kultarannan suunnasta katsoja saattaa erottaa vain kasvillisuuden täplittämän kalliosaaren, mutta kaipa siellä joki mökkikin lie.

Johan Knutsonin Näkymä Helsingin saaristosta noin vuodelta 1870 tuo selkeästi mieleeni vuosia aiemmin näkemäni mainosjulisteen, jossa on ollut maalattuna hämeenlinnalainen näkymä Virvelin  tai Kantolan suunnasta järven ylitse pohjoiseen kohti kaupunkia. Knutsonilla samaan  tapaan maalaisidyllin ja rantamaiseman taustalla häämöttävät Helsingin tarkeimmät kirkot ja kaupunki osoituksena, kuinka lähellä ja osana maaseutua suomalaiset kaupungit ovat olleetkaan.

Ferdinand von Wrightin Kesämaisema vuodelta 1880 on myös tuttu viime vuodelta. Herrasväki viettää siinä kesäretkipäivää rantakalliolla onkimiehen narratessa saalista kymmenkunta metriä sivummalla. Lähempänä rantaa on vielä kaksi muuta venettä, joilla väki ilmeisesti on saapunut paikalle. Suvi näyttäytyy levollisimmillaan katselijan eteen.

Elias Muukan Metsämaisema polkuineen tuo selvästi tyyliltään mieleen vuosikaudet vanhempieni seinällä ihailemaani minulle tuntemattoman tekijän rantamaisemaa Lehijärven rannalta, vaikkei Muukan teoksessa näy vilahdustakaan vedestä saati järvestä.  Kyseessä on taulun keskiössä oleva haalean tiilenpunertava polku, joka voisi olla kuin jatke mainitsemani jonkun toisen taiteilijan Lehijärvitaulun etualalla olleesta taivaltamaan kutsuneesta metsäurasta. Tietyllä tavalla maisema onkin yhtä ja samaa, mutta me vain liian pieniä havaitsemaan sitä kerralla. Mäkien jälkeen tulee aina uusia ja mutkat seuraavat toisiaan.

Munsterhjelmin Olavilinna vuodelta 1875 houkuttelee tirkistelemään yksityiskohtia niin kuin pyykkiä narulle ripustavaa naista, jonka arkipäivää 2020-luvun ihminen voi vain arvailla ja koettaa häivyttää hetkeksi epäilykset pelkästä karuudesta. Onhan sentään kaunis ja ilmeisen lämmin kesäpäivä, toista kuin kolkon kylmät talvikuukaudet vesien ylitse puhaltavine tuulineen. Huomio kiinnittyy myös oikeassa laidassa ilmeisesti Rapaluodon suunnalla purjeveneeseen ja taaempana mustaa savua tupruttelevaan höyrypaattiin. Onko taiteilija ne sijoittanut täydentämään näkymää vai onko hän todella tähynnyt kaukaisuudessa kulkeneisiin? Keskiössä oleva linna on toki kiistämätön maiseman monoliitti ja kaikki muu vain ympäröi sitä. Katsojalle ei jää epäselvyyttä, miksi se on sijoitettu juuri tuohon lukitsemaan koko näkyvän seutukunnan.

Kaksi Torisevaa. Vasemmalla Holmberg sukeltaa syvälle maiseman uumeniin 1859  ja oikealla puolestaan
Akseli Gallen-Kallela kapuaa 1898 kallioille ja tähyilee kaukaisuuteen kaiken massiivisen ylitse.

Aikanaan pääsin ihailemaan Hämeenlinnassa myös Werner Holmberg -näyttelyn upeita maalauksia. Eihän maisemataulujen näyttely olisi mitään ilman hänen töitään, joista legendaarisimpia on Aihe Torisevalta vuodelta 1859. Sen näkymää kuvaillaan Ville Lukkarisen ja Anne-Maria Pennosen teoksessa Werner Holmberg ”erityisen vaikuttavaksi” ja ”sadunomaisen runolliseksi”. Sitä se onkin, eikä vaikutelmaa himmennä lainkaan tietoisuus, että taiteilija kuulemma lisäsi jälkeen päin yksityiskohtia muualta niin kuin esimerkiksi ilmeisesti kallion mittasuhteita ja erään männyn Näsijärveltä.

Viimeisimmällä käynnilläni taidemuseossa opin jälleen uuden yksityiskohdan taide- ja paikkahistoriasta, sillä Torisevan rotkojärvet Virtain keskustasta Ruoveden suuntaan ovat toki olleet muidenkin maalareiden suosiossa. Hämeenlinnassa on nähtävillä myös Gallen-Kallelan näkymä sieltä vuodelta 1898. Siinä missä Holmberg tunkeutuu syvälle taikametsän uumeniin Akseli on kohottautunut korkealle kallioille tähyämään ylitse rotkolaakson ja metsän. Jylhien kallioiden lisäksi hallitsevana ovat kaukana punertava taivas ja kultaisena läpi korven mutkitteleva joki. Nämä taulut nähtyään ei voi kuin kaivata näkemään seutu joskus omin silmin. Vaikkei sinne pääsisikään, teokset täydentävät katsojalle toisiaan esittelemällä jylhän suomalaisen maiseman kaksi puolta eli karun sydämen ja huikean avaruuden. Siitähän näissä teoksissa mielestäni piilee perimmäinen tarkoitus eli oleminen tarkkailemassa niin yksityiskohtia kuin suurta kokonaisuuttakin vapautuen oman arjen siteistä.

* * *

Luettavaa Werner Holmbergistä:

Ville Lukkarinen/Anne-Maria Pennonen. Werner Holmberg 2017

Maisemia

Käynti Werner Holmberg -näyttelyssä vie syvälle kadotettuihin mielentiloihin

Kirjoittamieni blogien taustalla on yhtenä ajatuksena ollut pohtia olemista maisemassa. Jo 1970-luvun lopulta yhtenä kantavana kokemuksena muistiini ovat jääneet Ateneumissa esillä olleet Werner Holmbergin maalaukset. Niinpä Hämeenlinnaan täksi kesäksi tuotu Holmberg-näyttely on ollut ohittamaton paikka. Toisaalta käyntiä ei ole tahtonut tehdä hätäillen.

Werner Holmbergin taulujen tuominen Hämeenlinnan
taidemuseoon on ollut kulttuuriteko, joka kovin
sykähdyttää mieltä. Se on ylistystä maisemalle.

Taidehistorioitsijat erittelevät epäilemättä paremmin maalausten tekniset tekijät taustoineen, mutta johtuen juuri Holmbergin maalausten merkityksestä omakohtaisen maisemakokemuksen kehitykseen näistä tauluista on syytä kirjoittaa myös Joenhiiteen. Tietyllä tavalla tätä blogia ei olisi ilman Holmbergia. Muistan joitain kertoja yli kolmenkymmenen vuoden takaa, jolloin osana Helsinki-matkaa oli Ateneum ja etenkin Postitie Hämeessä. Ainahan se ei tietenkään ole ollut edes esillä, mutta joka kerta sitä olen seiniltä hakenut. Myöhemmin painettuja kuvia selatessa taulu taisi tavan takaa ajatuksissa seota Maantiehen Hämeessä eli Helteiseen kesäpäivään. Sehän ei ole mikään ihme, sillä nyt selatessani taisemuseolta ostamaani näyttelyjulkaisua huomaan, kuinka paljon samoja elementtejä teoksissa onkaan; puuaita ja lohkareet maantien laidassa. Aivan kuin samaa paikkaa katsoisi hiukan eri kulmasta.

Vuosikausia olennainen vaikutelman synnyttäjä on ollut juuri tuo kapea ja kivinen maantie. Sen kulkeminen on pakosti ollut töyssyinen ja nykymittapuulla hidas kokemus. Matkanteko on ollut syystä aikaavievä ja kunnioitusta herättävä suoritus, johon on ollut varattava aikaa. Siitä tullaankin aikakäsitykseen: entisaikain ihmiset katselisivat meitä varmaan kuin joitain edestakaisin poukkoilevia hyönteisiä. Askelten ja kulun rytmi lienee ollut ennen verkkainen. Helteisen kesäpäivän maantietä kolisevien rattaiden perästä istumassa erottuvan hahmon matkustuskokemusta pölyn ja tärinän keskellä olen myös usein pohtinut. Onkohan hän sentään jyrkissä ylämäissä laskeutunut jaloittelemaan tahi jopa työntämään vaunuja?

Postitie Hämeessä. Yhdessä teoksen Maantie Hämeessä (Helteinen kesäpäivä) kanssa se on ollut
todennäköisesti eniten minuun vaikuttanut suomalainen taidemaalaus. Ilman tätä Joenhiittä
ei kenties olisikaan. Tuo maantie on vuosikaudet karuudellaan miettimään aikaa, jolloin
etäisyydet hallitsivat ihmistä. Paikoilla yhdessä matkanteon itsensä kanssa oli muukin
arvo kuin vain jatkuvan matkustuksen tavoittelu. Maantien laidalla nököttäviä kiviä tai
kilometripylväitä ei ohitettu niitä tuskin huomaten. Virstan sisälle saattoi sisältyä enemmän
elämää kuin nykyään sadan kilometrin.

Eräs varhainen matkani Helsinkiin on jäänyt mieleen bussin kierrettyä kaikki reitin varrelle sattuneet kylät Lopella ja Nurmijärvellä. Kaikesta huolimatta taival taittui aamusella, ja kulkija ehti vielä Ateneumiin ennen kuin koitti aika palata kotiin. Taulut 1800-luvun puolivälistä huokuvat aikaa, jolloin moinen ei olisi ollut mahdollista.

Huomattavasti uudempi tuttavuus on ollut teos Metsä sadeilmalla. Kuvakirjojen selaaminen ei juuri vastaa tuon 107,5 x 147,5 cm -kokoisen taulun näkemistä taidemuseossa, jonne se on tuotu tasavallan presidentin tiloista. Suuret puut runsaine lehvistöineen tuovat mieleen jotenkin sadunomaisen maiseman ja nostaa jostain mielen perukoilta muistikuvia lapsuudessa ahmimistani Mestaritontun tarinoista. Härkänsä ja vaunujensa kanssa kuvaan viivähtäneessä miekkosessa onkin jotain menninkäismäistä. Toisaalta siinä on jotain ihmisen oikeasta koosta luonnon keskellä. Vaikka olen taulua muutaman kerran tarkastellut jostain taidekirjasta, vasta näyttelyssä huomaan kahden vesilinnun hahmot taustalla järven tai lammen rantavedessä.

Monissa maisemissa olennaista on suunnaton avaruudentuntu. Niin myös teoksessa Suomalainen järvimaisema, jossa katsoja on viety jollekin kallioiselle harjulle. Sieltä hän kykenee katsomaan yli pihapiirin ja järven kohti kaukaista niemeä, jolta erottuu kirkon jyrkkälappeinen katto. Taivaalta pilvien lomasta hohtaa rannalle melkein leiskuva valonäytös. Näkymässä niityt ja metsä kamppailevat metsän kanssa veden työntyessä kaiken keskelle. Tällaisessa maisemassa tahtoisi viettää illan jos toisenkin. Mielikuvituksessaan tavoittelee korviinsa lintujen äänet ja tuulen huminan.

Karu maasto torpan ympärillä viestittää, ettei elanto ole helposti irronnut.

Torppa Kurussa korostaa myös maaston kivistä karuutta. Noille rinteille on ollut turha haaveilla peltovainioita. Näennäisestä rauhasta huolimatta elämän armottomuus kuiskailee kallioiden lomasta.

Näköala Turusta vuodelta 1850 esittelee sangen säntillisesti rakennettua kaupunkia, jonka taustalla harovat tuulimyllyt ja jokin kirkko kohoaa kauimmaisella kukkulalla. Osansa näkymän tunnelmassa on toki varmasti ollut vuoden 1827 Turun palolla, joka armotta tuhosi aikanaan lähes koko kaupungin. Ainakin itse jäin pohtimaan, kuinka noita pinnanmuotoja onkaan sittemmin tasattu modernin betonilaatikkoarkkitehtuurin levittäytyessä maiseman ylitse.

Näyttelyjulkaisussa todetaan Holmbergin suunnitelleen öljymaalaustensa kokonaisuuden Düsseldorfin ateljeessa kesäissin tekemiensä luonnosten pohjalta. Maiseman osasista hän kasasi kokonaisuuksia, joita sinällään on turha koettaa yhdistää mihinkään tiettyyn paikkaan. Noissa kollaaseissa elää silti jonkinlainen realismi aikansa luontokokemuksesta. Emmehän kykene koskaan kasaamaan muistikuviamme kokonaisista maisemista, vaan kyhäämme ne palasista. Itse asiassa jotkin yksityiskohdat ovat alati muutoksessa, etenkin nykypäivän kiihkeässä elämänrytmissä.

Siltaharjoitelma. Suurten maisematöiden rakennuspalikoita. Samalla tavalla kirjailija kerää ympäriltään
vaikutelmia vastaista käyttöä varten. Tämänkaltaisia yksityiskohtia saattaa havaita aivan arkipäiväisessä
ympäristössä tiettynä ajankohtana valon osuessa maisemaan jollain erityisellä tavalla.

Ehkä Holmbergissa onkin niin vangitsevaa juuri hänen retkillään keräämiensä yksityiskohtien jalostuminen taulujen esityksiksi. Kuinka monta kertaa itsekin saattaa havahtua päivittäin ohittamansa maaston kohtaan, jossa valo sattuu tiettyissä sääoloissa ja vuorokauden aikaan heijastua aivan erityisellä tavalla. Silti tuo paikka on ollut olemassa ehkä vuosikaudet. Toisaalta joku saattaa seuraavana päivänä päättää kaivaa siihen kuopan.

Taiteilija ei ehtinyt aivan täyttää edes kolmea vuosikymmentä. Suuri osa hänen tuotannostaan liittyy Saksaan, mikä ei aivan täkäläistä niin paljon kosketa kuin Suomeen liittyvät teokset. Muutamalla tauluistaan hän on jo kyennyt paaluttamaan minulle asemansa sellaisen ajan kuvaajana, jolloin ihminen oli omassa koossaan suhteessa ympäristöönsä peittämättä rakennelmillaan tyystin luontoa alleen. Kapeiden ja kivisten maanteiden pöly jätti maailman terveellisen isoksi, jolloin tarkkaavainen kulkija saattoi eläytyä jokaiseen puunrungon kaareen ynnä valon leikkiin pilvien ja veden välillä.

Matka Holmbergin tauluihin vie maailmaan, jossa oli vielä tilaa ja aika kului hitaammin.

* * *

Luettavaa:

Ville Lukkarinen, Anne-Maria Pennonen. Werner Holmberg. Hämeenlinnan Taidemuseon julkaisuja 1/2017

 

Ojia ja viemäreitä

Talvinen kävelyretki ojanperkauksen sivuitse nostaa mieleen sen vuosisataisen kamppailun, jota myös meidän kaupungissamme on käyty luonnonveden hallitsemiseksi. Meijeriojan perkaaminen on kuin repinyt esille kaupungin suonistoa. Vaikkemme toki missään Venetsiassa sentään elä, ojat ja viemäröintitekniikan kehitys ovat olleet täälläkin olennainen edellytys kaupungin kehitykselle ja laajentumiselle. Oma osansa toki on ollut myös Vanajaveden pinnan säännöstelyllä ja 1700-luvulla aloitetulla koskien perkauksella ja Lempäälän kanavalla. 1773-1774 noiden Lempäälän koskien on sanottu laskeneen Vanajan pintaa noin 90 cm, Kuokkalankosken perkaus laski 1800-luvulla vielä parisen metriä lisää. Oma lukunsa on vielä kevättulvien säätely.

Meijerinojan perkaus helmikuussa 2017. Rakennetun maiseman perusta paljastuu.

Osa Hämeenlinnan pelto- ja niittykartasta vuodelta 1770. Oikealla näkyy Vanhan kaupungin pohjoispää, jonne
on selkeästi merkitty kirkko ja koulurakennus. Kirkon juurella ollen vesijättömaan ja pappilan välistä
erottuu selvästi Vanajaan laskeva ojalinja.
KARTTA Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6.
Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Vanhankaupunginlahteen laskevan ojan varrella näkyy
ihmistyön jälkiä ilmeisesti kaukaa vuosien takaa.

Kun kaupunki siirrettiin 1770-luvun lopulla Saaristen kartanon Niementaustan mäelle, tuo kivikoinen mäki oli todellakin saari, jota reunustivat Vanajan rannat ja vetinen suo.Nykyisen Goodmanin paikalla sijaitsi Selkäsuo, joka elää enää kadunpätkän nimenä Myllymäen kupeella. Vanhempia kaupunkilaisia on turha muistuttaa Niittykatuja [Eteläkatu ennen Eteläinen Niittykatu] reunustaneista tulva-alueista. Vanhoista kartoista voimme nähdä, kuinka ojien verkosto on ollut olennainen osa asutun alueen rakentumista. Kävelylenkillä linnan ja Ojoisten välistä saan huomata, kuinka Meijeriojan perkaus on paljastamassa ikivanhan maiseman perustaa eli paikkaa, jossa suota halkoi jonkinlainen oja ainakin jo 1600-luvulla yhtyen pappilan ja kirkkomaan välistä nykyiseen Vanhankaupunginlahteen. Kostein kaistale on ollut vuosisatoja jonkinlaisena joutomaana. Kaivinkoneen nyt auki uurtama ura symboloi ihmisen loputonta kamppailua luonnon kanssa.

Yksityiskohta Arbinin asemakaavasta kaupungin siirtämisen ajalta 1778 osoittaa selvän maastollisen esteen
linnan ja Niementaustan mäen välillä. Vanhojen karttojen merkitä upottavasta suosta tarkoitti täyttä
totta. Vielä pitkälle 1900-luvun puolelle tulva-aikoina vesi katkaisi tien linnalle.
Kartta: Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginarkisto

Vesi ei ole koskaan kadonnut Linnanpuistosta. Kosteana aikana välillä yli äyräidensä virtaava oja sukeltaa
joksikin matkaa maan alle ennen Vanajaa.

Jatkaessani matkaani kohti Linnanpuistoa muistan hyvin näkemäni kartat, joissa nykyisen Käänteenaron ja Niittykadun välinen alue on merkitty upottavaksi suoksi. Tulva-aikoina siinä on voitu ja täytynyt kulkea jonkinlaisella veneellä tai ruuhella. Koska osa Linnanpuistosta on yhä joenpintaa matalammalla, paljon kaupungistamme on yhä keinotekoisesti kuivana huolimatta siitä, että Vanajavesi on säännösteltynä. Puistoa halkovat ojat täytyvät sadeaikoina ja osa puista joutuu nököttämään silkassa lammikossa. Ojien ja viemäröintitekniikan ei tarvitsisi olla kauan epäkunnossa ennen kuin monien kaupunkilaisten olo alkaisi muuttua sangen tukalaksi. Sikälikin järjestäytyneellä ja yhteisiä varoja käyttävällä yhteiskunnalla on eittämättömät puolensa.

Gustafssonin asemakaavassa vuodelta 1845 erottuu hyvin suoaluetta halkonut karnaalioja.
Kartta: Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Ojat ja viemärit ovat keskustassa lähinnä maanpoven kätköissä, mutta siellä täällä ne pilkistävät esille aivan yhdinkeskustassa Goodmanin vieressä, missä oja yhtyy Vikmaninlahteen. Carl Johan Edvard Gustafssonin laatimassa asemakaavassa vuodelta 1845 näkyy selvästi jonkinlaisena pääsuonena suoaluetta halkova ja kaupunkialuetta niin lännestä kuin pohjoisesta reunustava karnaali eli viemärioja. Jokseenkin samoilla sijoilla on siellä täällä näkyvillä yhä oja.

Tämä on se monille hämeenlinnalaisille tuttu valokuva Myllymäen ja keskustan väliltä 1890-luvulta, joka
edustaa mielikuvia kevättulvista. Nykyäänhän paikalla sijaitsee moottoritien päälle rakennettu kauppa-
keskus Goodman.
Kuva Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Yhä näin vuonna 2017 virtaa vesi ojassa, joka yhtyy Vikmaninlahteen.

Vuosien varrella olen kuullut vanhempien ihmisten kertomuksia, kuinka ruta velloi rakennettaessa kaupunkia halkovaa moottoritietä. Kuormakaupalla Ahvenistonharjun kyljestä kiskottua soraa on laskettu patjaksi suon päälle; vaikuttaakin siksi ihmeelliseltä, että tielinja on säilynyt tuollaisena vuosikymmenet. Nyt sitten vielä Selkäsuolle on pystytetty uhkea, joskin sangen ruma kauppakeskus.

Brahenkadulla ovat velloneet vedet joka kesä. Maaperän kosteuden näkee parhaiten alkukevääästä lumen ja
jään sulettua mutta puiden ja pensaiden ollessa vielä lehdettömiä.

Vesi ei kuitenkaan anna unohtaa itseään. Brahenkadun alikulkusillan jokakesäiset käyttökatkot ovat yhä tuttu ilmiö sadevesien syöksyessä moottoritien alle jätettyyn painanteeseen. Seminaarin koulun suunnasta maaperä näyttää kesäisin tihkuvan vettä, ja koivikkon alta kiemurtelee ojia Brahenkadun laitaan. Jatkettaessa matkaa kohti pohjoista ja Puhelinkatua löydän jälleen Meijeriojan, jonka jää yli kymmen asteen pakkasessakin on läpikuultavaa. Suomaa voi olla kesytettyä, mutta pinnan alla virtaavat yhä vedet. Riennän jälleen moottoritien alitse ja suuntaan kohti Härkätien siltaa. Leveän tielinjan suojavallia reunustaa selvä ojamainen painanne, ja palloiluhallien kohdalla sillankupeessa pistää vallista esille putken pää kuin odottaen mahdollisia tulvavesia ja antaen pikkunisäkkäille reitin suunnistaa kohti Tiiriötä.

Puhelinkadun varrella kulkija löytää jälleen Meijeriojan. Merkkejä ojalinjoista näkee moottoritien varressa
matkalla kohti Härkätien siltaa.

Itselleni varsinainen Suo on ollut aina juuri Tiiriönsuo, jota kohti kulkiessani usein muistan lapsuudessani kuulemani tarinat veneistä, joita vanha kansa säilytti suon laidassa, lähellä paikkaa, jossa nykyään ilmeisesti on jokin autoliike ja kierrätyskeskus. Ojista sai kuulemma myös aikanaan kutuhaukia. Tuota lapsuuteni suota reunusti valtaoja, joka lapsen silmin toki oli varsinainen vallihauta vihertävine vesineen. Tuo este oli tavalla tai toisella ylitettävä matkalla toisinaan uhkarohkeillekin retkille . Siellä suonlaidassa kasvoi myös tukevarunkoinen aukeanpaikan mänty, jonka alaoksilta kelpasi lapsena tähyillä maisemaa kohti Ojoisia. Nykyisten rivitalojen paikalla oli tuolloin pelto, jota ainakin yhtenä keväänä selkeästi muistan peittäneen vesikerroksen. Näin jälkeen päin ajatellen en enää niin kovin ihmettelekään niitä tarinoita vanhankansan venepaikoista samalla tavoin kuin lapsena.

Tiiriönsuon itälaitaa helmikuussa 2017.

Vaikka vuosikymmenet ovat muovanneet suota ja sen laitaa, Teerentien länsipäästä kohti Katsastusmiehentietä johtavan kevyenliikenteenväylän lounaispuolella on jäljellä yhä joitain tuttuja piirteitä. Suon itälaidan pusikoiden ympäröimien suonsilmien paikalla on jo kauan ollut tavaratalo, samalla tavoin suon päällä sorapatjallaan kelluen kuin monet muutkin alueelle pystytetyt rakennukset. Kaupparakennuksen seinustan suuntaisesti erottuu miltei viivasuorana oja. Jossain jäljellejääneen pellon reunassa, suon kaakkoiskulmassa seisoi se mänty, joka toisinaan yhä mieleeni palaa. Seuratakseni ojalinjaa minun täytyy kiertää tavaratalon toiselle puolelle ja lampsia pitkän rakennuksen eteläpäätyyn.

Siinä se yhä on, lapsuuden vallihauta. Kovin ovat penkereet loiventuneet ja maisema metsittynyt.

Alueen luoteiskulmassa Pitkätanhuankadun reunassa oja sukeltaa vielä maisemaan. Keskellä talveakin
monet puista seisovat vedessä. Ojanpenkalla nököttävät osmankäämit samaan tapaan kuin aikanaan
Citymarket-tavaratalon paikalla. Kauppaliikkeitten alta kurkistelee yhä suo.

Siellä sijaitsee kenties ensimmäinen eläessäni näkemäni oja. Kuten jo mainitsin, silloin se ei suinkaan ollut pieni raapaisu maisemassa. Nyttemmin penkereet ovat madaltuneet ja metsittyneet siten, että paikkaa tuskin kesällä erottaa kuin aivan kohdalta. Jäästä päätellen ojassa on sentään yhä runsaasti vettä. Muuttuneenakin oja lienee liki ainoa tunnistettava piirre maisemassa verrattuna entiseen. Poissa ovat niin suopelto, entinen maatila kuin suonsilmät kannaksineen. Yhtä kaikki, syvällä maiseman iholla on täälläkin virtaa vesi. Voin yhä tavoittaa suota reunustaneen ojan Pitkätanhuankadun reunasta. Ihmiset saattavat kuvitella kesyttäneensä suon, mutta siellä ojanpenkalla talveaan nököttävät osmankäämit patukoineen vihjailevat sen vain uinuvan rakentamamme vaipan alla niin kuin muuallakin Niementaustan mäen ympäristössä.

Ilman ojien ja viemäreiden suonistoa luonto ottaisi laaksossa omansa takaisin.

* * *

Niin, ojitus on ollut tärkeä osa maamme kehittämistä. Näin kirjoitti Hämeen Sanomat 9. elokuuta 1910:

 * * *

Lähteet:

Palmunen Einar. Saaristen kuninkaallinen latokartano

Saastamoinen Sari.Hämeenlinnan Parkki – Kaupunginpuiston historia ja maisemankehitys

Museoiden mielenmaisemia

Näin vuoden alkaessa välkkyy mielessä armoton klisee ajan nopeasta kulumisesta. Blogistina pidän itseäni niin sanottuna myöhäisherännäisenä. Silti ensimmäiset tekstit tänne on laadittu jo vuonna 2014. Siitä onkin jo pian kolme vuotta. Siinä missä tavoitteeni on ollut maisemassa kierrellessäni kurkistaa kohti merkkejä historiasta itse retkistä on hyvää vauhtia tulossa omaa henkilökohtaista historiaansa. Toivottavasti niiden muistijälki säilyy urina mielenmaisemassa. Taannoin eräällä museokäynnilläni oivalsin erään toisen maisematyypin, joka ansaitsee oman kirjoituksensa: museot itsessään.

Hämeenlinnan kaupunginmuseo tarjosi Joenhiidelle
ensimmäisen mieleenpainuneen museoelämyksen, jota
on voinut tarkastella mielensä pohjalla vuosikymmenet.
Museon ulkoiset puitteet olivat sangen yksinkertaiset,
mutta näyttelyyn ja sen esineisiin oli ladattuna paljon
tunnetta, etenkin nykyään puuttuvaa pysyvyyttä. Nyt
katsottuna Linnankadun ja Lukiokadun kulmassa näkee
kaiken: puutaloja, puiston kulman ja itse linnan.

Nykyajan hektinen elämärytmi pyrkii pyyhkimään tieltään pysyvän. Kenties ajan ja sen hengen päivittely kuvastelee myös kirjoittajan omaa vanhenemista ja vieraantumista ympäristöstään. Silti mielestäni on syytä ottaa esille nykyisen tapahtuma- ja elämyskeskeisesti tarjotun vapaa-ajan viettämisen keskellä niitä erittäin rauhoittavia hetkiä omien ajatustensa kera, joita asianharrastaja on saanut viettää vanhanaikaisissa museoissa, siis niissä joissa vitriini toisensa jälkeen on esitellyt menneen maailman esineitä. Huikeana lisänä silloin tällöin ovat esittäytyneet huolella viimeistellyt diodraamat eli pienoismallit tietyistä maisemapaloista tai tapahtumista.

Joenhiiden kiinnostus historiaa kohtaan syveni ensimmäisillä käyntikerroilla vanhassa Hämeenlinnan kaupunginmuseossa, joka sijaitsi puutalossa Linnankadun ja Lukiokadun kulmassa. Vaikka tilaa oli ainoastaan kolme tai neljä huonetta, kokemus väreilee yhä mielessä uskomattomana. Niin kirjailija Larin-Kyöstin työinteriööri, ammattikuntakiltojen työnäytteinä olleet esineet kuin ammoin kadonneiden käsityöläisliikkeiden nimikilvet loivat mielikuvia menneestä. Ensimmäinen käyntini taisi viedä vähintään kaksi tuntia.

Muistoja matkalta Hollolaan vuonna 2014. Maalaismuseoissa näkee yhä vanhojen  esineiden runsauden
ja pääsee aistimaan entisten interiöörien tunnelmaa. Toki ne ovat vahvasti sidottuja kesäiseen vuoden-
aikaan. Vielä jokin aika sitten Hämeenlinnankin museossa pääsi yhä uudelleen tutustumaan kadonneiden
kaupunkilaiskotien sisustukseen ja edesmenneiden kaupunkilaispolvien kädenjälkeen, vailla näyttelylle
etukäteen asetettua aikarajaa.

Myöhemmin museo muutti linnan kupeelle entisen vankilan tiloihin ja nyttemmin Museo Skogter -nimellä takaisin keskikaupungille. Vanhoissa tiloissa saattoi kävijä tutustua hävitetyn puutalokaupungin talojen esineisiin ja tutustua muun muassa läkkiseppien töihin. Erittäin tutuksi tuli muuan valokuva Lietsankoukun suunnalta, Härkätien varrelta. Itsekin jonkin verran Rengossa liikkuneena Joenhiisi saattoi kuvitella mielessään ne metsätaipaleet, jotka reunustivat valokuvasuurennoksen esittämää taloryhmää. Se oli museokäyntien tärkeä kohde, tuo yksi maisema. Uusille tuttavuuksille oli selkeätä esitellä kotikaupunkinsa historiaa kattavan, vakaana säilyneen perusnäyttelyn kautta.

Vielä ainakin toistaiseksi Hämeen linnan yläkerroksessa pystyy yhä palaamaan näyttelyyn, joka kertoo
linnan entistämistöistä. Paikalta löydetyt rahat ovat oma ajatuksia nostattava joukkonsa puhumattakaan
muista pikkuesineistä. Tiiliin painuneet eläinten ja ihmisten jäljet ovat viestejä vuosisatojen takaa. Noihin
sattuman tallentamiin tuokioihin on hyvä palata ajoittain. Samalla alkaa jo itse ikääntyessä muistelemaan
niitä vuosien takaisia omia käyntikertoja  linnassa, jotka vievät jo edelliselle vuosituhannelle. Miten onkaan
tuollon tulkinnut näkemäänsä? Mihin tuolloin on osannut kiinnittää huomiota juuri noissa esineissä?

Myös itse linnan kehämuurirakennuksissa olleet pysyvät näyttelyt olivat kuin vanhoja tuttuja, joiden luokse tahtoi palata nykypäivän älyttömyyksien painaessa liikaa mieltä ja sotkiessa ajatuksia. Ilmeisesti jo usean vuosikymmenen aikana Hämeen esihistoriaa esitelleen näyttelyn esineet niin kuin ruuhi, haudasta löydetyt puvun osat, miekat ynnä muut kapineet tai niiden osat olivat kuin hipaisu kohti muinoin eläneitä ihmisiä. Vaikkei museokävijä tietenkään pääse koskettamaan esineitä, hän saattaa silti pohtia niitä, jotka aikanaan ovat tavaroita käsitelleet ja millaisten vaiheiden kautta ne ovat esille päätyneet. Viime aikojen esinelöytöjen - kuten Janakkalan miekkamiehen tai suuren rahalöydön - tietojen lisääminen vanhaan perusnäyttelyyn olisi ollut loistava lisämauste. Erittäin mieleen ovat painuneet Tavasterum-näyttelyssä olleet piirrokset, karttakuvat ja valokuvasuurennokset, jotka loivat laatijoidensa selkeän tulkinnan muinaisesta maailmasta. Mikään ohitse kiitävä videokuva ei sellaista kokemusta korvata. Sääli, mikäli uudet sukupolvet ovat menettäneet kyvyn pysähtyä esineiden ja karttojen eteen.

Itse museorakennuskaan ei ole mikään muuttumaton kulissi näyttelyjen ympärillä. Vielä vuosienkin kuluttua
silmä tavoittaa uusia yksityiskohtia. Talvisena päivänä pistäytyminen linnan sisäpihalla on tavoittanut tuokio-
kuvana tuulen katolta lennättämän puuterilumen kiehkurat. Epäilemättä luonto on käyttäytynyt samalla
tavalla lukemattomina talvina jo aiemminkin, mutta näköaisti ja ajatus ei ole itselläni seisahtunut tätä
yksityiskohtaa tarkastelemaan.

Vanhat perusnäyttelyt ovat olleet myös palanen historiaa jo itsessään, sielunmaisema, jonka ympärille kulkija on saattanut hahmottaa omaa mielikuvaansa menneestä. Niiden äärellä on myös itse tavallaan vanhentunut, koska on saattanut palauttaa mieleensä menneitä tuokiokuvia vuosien takaa ja niistä ihmisistä, joiden kanssa on juuri noita esineitä tarkastellut ja pohtinut kadotettua maailmaa. Itse olen sellaista sukupolvea, jonka mielestä esineitä on ollut ennemminkin liian vähän kuin paljon esillä. Luonnollisesti lähellä asuneena olen kyennyt palaamaan yhä uudestaan näyttelyn ääreen. Ulkomailla käydessä jo käytettävissä olleen ajan asettamat fyysiset rajat ovat toisinaan tuskastuttaneet.

Museoiden mielenmaisemat ovat kohdanneet melkoisen paradoksin kansakuntamme vaurastuessa. Tilojen laajentuessa sinänsä luonnollinen ja toivottava vaihtuvien näyttelyjen osuus on kasvanut luonnottomaksi ja kiertosykli kiihtynyt. Monta kertaa uudet näyttelyt ovat kooltaan odottamattoman suppeita, vain yhden huoneen kokoelmia. Vaikuttaa , ettei yhä vauraampi kansakunta tahdo investoida menneisyytensä esittelyyn enää samalla tavalla kuin vasta sodasta toipunut rampa yhteiskunta. Enää on hankalampi palata uudelleen ja uudelleen tiettyjen esineiden pariin. Samalla toki on satunnainen tarkkailija ollut huomaavinaan sellaista tulkintaa, ettei uudelle polvelle enää aseteta samanlaista esinemäärää nähtäville. Tilalle on tahdottu tuoda kaikenlaista toiminallisuutta. Kaipa sitä sitten itse alkaa olla lähellä museoesinettä, koska kaipaa enemmän vuosikymmenten takaista ”jähmeätä” pysäytyskuvaa menneestä läkähdyttävästi etenevien videopätkien asemesta.

Portaat linnassa eivät enää kaiu entisaikojen ihmisten askelia, mutta joskus sentään saattaa korviin kantautua
tutkijoiden ja henkilökunnan liikettä. Jokin tila sentään on noustavissa vanhojakin portaita. Siinä voi sään-
nöllinen kävijä tarkkailla omien jalanliikkeidensä muuttumista verkkaisemmiksi. Tämä linna on ollut minua
ennen ja toivottavasti myös kauan jälkeenikin.

Näistä ikkunoista olen jo useampana vuosikymmenenä käynneilläni tähystänyt kaupunkia muurien ympärillä.
Sinä aikana oma osallisuuteni ja suhteeni kaupunkiin on vähitellen muuttunut kohti ikääntyvän ihmisen näkö-
kulmaa. Vuosi vuodelta kokee itsensä enemmän museoesineeksi ja tuossa kaupungissa hyörivien ihmisten
ajatukset vieraammiksi. Joinakin talvimyrskyn päivinä 2010-luvun kaupunki katoaa helpottavasti näkyvistä.

Sukupolvikuilu taitaa siis railona avautua Joenhiidenkin edessä. Kertakäyttöisyyden leima uhkaa museoalaakin ja sen tarjoaman kokemuksen kerroksellisuutta ja kertausta. Onneksi museomaisema ei koostu pelkästään esineistä. Olennainen osa kokonaisuutta ovat seinät, muurit ja portaat. Niistä voi vuosienkin jälkeen etsiä tutuiksi tulleita uurteita. Ne tervehtivät oltuaan paikalla jo kauan ennen kulkijaa tai tämän jälkeen seuraavaa maailmaa, kunnes joskus koittaa aika vallienkin sortua. Meillä Hämeenlinnassa on onneksi ollut linnan kaltainen tiilikasa, jota grynderit eivät ole puutalojen lailla kyenneet sortamaan tieltään. Paksujen seinien suojassa ikkuna-aukkojen ääressä kelpaa hiljentyä istumaan ja katsomaan lasin läpi siivilöityvää valoa. Sykähdyttävimpiä kokemuksia on ollut seisahtua linnaan sankan talvipyryn päivänä, jolloin näkyväisyys kaupungin suuntaan on ollut vain joitain kymmeniä metrejä kätkien tyystin ulkopuolisen maailman. Tällöin on voinut tehdä mielessään aikamatkan sankkojen metsien ympäröimään muinaisuuden Vanajaveden laaksoon ja kuvitella sitä eristystä, jota keskitalvi on myrskyineen on merkinnyt. 

Talvinen horisontti katoaa lännessä. Tätä katsoessa on monet kerrat ajatellut sitä entisaikojen maailmaa,
jossa Härkätie kiemurteli synkkien salomaiden halki kohti Turkua ja satamaa. Siellä odotti aikansa sivistys
ja portti kohti suurta maailmaa. Laaksossaan kyhjötti pieni linnakylä aikana, jolloin matkustaminen merkitsi
kuukausien taivalta eikä muutaman päivän pistäytymistä toisella puolella maailmaa. Tuolloin matkalle lähtö
merkitsi todellista irtautumista lähtöpaikastaan tietämättä tai osaamatta vaatia tietoisuutta elämän pysymisestä
ennallaan. Kuukausien matkojen jälkeen ei voinut olla varma, kuka enää olisi ottamassa palaajaa vastaan.

 Jos seisahdumme museoissa, saamme tilaisuuden kokea pienuutemme ajassa.