Ojia ja viemäreitä

Talvinen kävelyretki ojanperkauksen sivuitse nostaa mieleen sen vuosisataisen kamppailun, jota myös meidän kaupungissamme on käyty luonnonveden hallitsemiseksi. Meijeriojan perkaaminen on kuin repinyt esille kaupungin suonistoa. Vaikkemme toki missään Venetsiassa sentään elä, ojat ja viemäröintitekniikan kehitys ovat olleet täälläkin olennainen edellytys kaupungin kehitykselle ja laajentumiselle. Oma osansa toki on ollut myös Vanajaveden pinnan säännöstelyllä ja 1700-luvulla aloitetulla koskien perkauksella ja Lempäälän kanavalla. 1773-1774 noiden Lempäälän koskien on sanottu laskeneen Vanajan pintaa noin 90 cm, Kuokkalankosken perkaus laski 1800-luvulla vielä parisen metriä lisää. Oma lukunsa on vielä kevättulvien säätely.

Meijerinojan perkaus helmikuussa 2017. Rakennetun maiseman perusta paljastuu.

Osa Hämeenlinnan pelto- ja niittykartasta vuodelta 1770. Oikealla näkyy Vanhan kaupungin pohjoispää, jonne
on selkeästi merkitty kirkko ja koulurakennus. Kirkon juurella ollen vesijättömaan ja pappilan välistä
erottuu selvästi Vanajaan laskeva ojalinja.
KARTTA Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6.
Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Vanhankaupunginlahteen laskevan ojan varrella näkyy
ihmistyön jälkiä ilmeisesti kaukaa vuosien takaa.

Kun kaupunki siirrettiin 1770-luvun lopulla Saaristen kartanon Niementaustan mäelle, tuo kivikoinen mäki oli todellakin saari, jota reunustivat Vanajan rannat ja vetinen suo.Nykyisen Goodmanin paikalla sijaitsi Selkäsuo, joka elää enää kadunpätkän nimenä Myllymäen kupeella. Vanhempia kaupunkilaisia on turha muistuttaa Niittykatuja [Eteläkatu ennen Eteläinen Niittykatu] reunustaneista tulva-alueista. Vanhoista kartoista voimme nähdä, kuinka ojien verkosto on ollut olennainen osa asutun alueen rakentumista. Kävelylenkillä linnan ja Ojoisten välistä saan huomata, kuinka Meijeriojan perkaus on paljastamassa ikivanhan maiseman perustaa eli paikkaa, jossa suota halkoi jonkinlainen oja ainakin jo 1600-luvulla yhtyen pappilan ja kirkkomaan välistä nykyiseen Vanhankaupunginlahteen. Kostein kaistale on ollut vuosisatoja jonkinlaisena joutomaana. Kaivinkoneen nyt auki uurtama ura symboloi ihmisen loputonta kamppailua luonnon kanssa.

Yksityiskohta Arbinin asemakaavasta kaupungin siirtämisen ajalta 1778 osoittaa selvän maastollisen esteen
linnan ja Niementaustan mäen välillä. Vanhojen karttojen merkitä upottavasta suosta tarkoitti täyttä
totta. Vielä pitkälle 1900-luvun puolelle tulva-aikoina vesi katkaisi tien linnalle.
Kartta: Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginarkisto

Vesi ei ole koskaan kadonnut Linnanpuistosta. Kosteana aikana välillä yli äyräidensä virtaava oja sukeltaa
joksikin matkaa maan alle ennen Vanajaa.

Jatkaessani matkaani kohti Linnanpuistoa muistan hyvin näkemäni kartat, joissa nykyisen Käänteenaron ja Niittykadun välinen alue on merkitty upottavaksi suoksi. Tulva-aikoina siinä on voitu ja täytynyt kulkea jonkinlaisella veneellä tai ruuhella. Koska osa Linnanpuistosta on yhä joenpintaa matalammalla, paljon kaupungistamme on yhä keinotekoisesti kuivana huolimatta siitä, että Vanajavesi on säännösteltynä. Puistoa halkovat ojat täytyvät sadeaikoina ja osa puista joutuu nököttämään silkassa lammikossa. Ojien ja viemäröintitekniikan ei tarvitsisi olla kauan epäkunnossa ennen kuin monien kaupunkilaisten olo alkaisi muuttua sangen tukalaksi. Sikälikin järjestäytyneellä ja yhteisiä varoja käyttävällä yhteiskunnalla on eittämättömät puolensa.

Gustafssonin asemakaavassa vuodelta 1845 erottuu hyvin suoaluetta halkonut karnaalioja.
Kartta: Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Ojat ja viemärit ovat keskustassa lähinnä maanpoven kätköissä, mutta siellä täällä ne pilkistävät esille aivan yhdinkeskustassa Goodmanin vieressä, missä oja yhtyy Vikmaninlahteen. Carl Johan Edvard Gustafssonin laatimassa asemakaavassa vuodelta 1845 näkyy selvästi jonkinlaisena pääsuonena suoaluetta halkova ja kaupunkialuetta niin lännestä kuin pohjoisesta reunustava karnaali eli viemärioja. Jokseenkin samoilla sijoilla on siellä täällä näkyvillä yhä oja.

Tämä on se monille hämeenlinnalaisille tuttu valokuva Myllymäen ja keskustan väliltä 1890-luvulta, joka
edustaa mielikuvia kevättulvista. Nykyäänhän paikalla sijaitsee moottoritien päälle rakennettu kauppa-
keskus Goodman.
Kuva Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Yhä näin vuonna 2017 virtaa vesi ojassa, joka yhtyy Vikmaninlahteen.

Vuosien varrella olen kuullut vanhempien ihmisten kertomuksia, kuinka ruta velloi rakennettaessa kaupunkia halkovaa moottoritietä. Kuormakaupalla Ahvenistonharjun kyljestä kiskottua soraa on laskettu patjaksi suon päälle; vaikuttaakin siksi ihmeelliseltä, että tielinja on säilynyt tuollaisena vuosikymmenet. Nyt sitten vielä Selkäsuolle on pystytetty uhkea, joskin sangen ruma kauppakeskus.

Brahenkadulla ovat velloneet vedet joka kesä. Maaperän kosteuden näkee parhaiten alkukevääästä lumen ja
jään sulettua mutta puiden ja pensaiden ollessa vielä lehdettömiä.

Vesi ei kuitenkaan anna unohtaa itseään. Brahenkadun alikulkusillan jokakesäiset käyttökatkot ovat yhä tuttu ilmiö sadevesien syöksyessä moottoritien alle jätettyyn painanteeseen. Seminaarin koulun suunnasta maaperä näyttää kesäisin tihkuvan vettä, ja koivikkon alta kiemurtelee ojia Brahenkadun laitaan. Jatkettaessa matkaa kohti pohjoista ja Puhelinkatua löydän jälleen Meijeriojan, jonka jää yli kymmen asteen pakkasessakin on läpikuultavaa. Suomaa voi olla kesytettyä, mutta pinnan alla virtaavat yhä vedet. Riennän jälleen moottoritien alitse ja suuntaan kohti Härkätien siltaa. Leveän tielinjan suojavallia reunustaa selvä ojamainen painanne, ja palloiluhallien kohdalla sillankupeessa pistää vallista esille putken pää kuin odottaen mahdollisia tulvavesia ja antaen pikkunisäkkäille reitin suunnistaa kohti Tiiriötä.

Puhelinkadun varrella kulkija löytää jälleen Meijeriojan. Merkkejä ojalinjoista näkee moottoritien varressa
matkalla kohti Härkätien siltaa.

Itselleni varsinainen Suo on ollut aina juuri Tiiriönsuo, jota kohti kulkiessani usein muistan lapsuudessani kuulemani tarinat veneistä, joita vanha kansa säilytti suon laidassa, lähellä paikkaa, jossa nykyään ilmeisesti on jokin autoliike ja kierrätyskeskus. Ojista sai kuulemma myös aikanaan kutuhaukia. Tuota lapsuuteni suota reunusti valtaoja, joka lapsen silmin toki oli varsinainen vallihauta vihertävine vesineen. Tuo este oli tavalla tai toisella ylitettävä matkalla toisinaan uhkarohkeillekin retkille . Siellä suonlaidassa kasvoi myös tukevarunkoinen aukeanpaikan mänty, jonka alaoksilta kelpasi lapsena tähyillä maisemaa kohti Ojoisia. Nykyisten rivitalojen paikalla oli tuolloin pelto, jota ainakin yhtenä keväänä selkeästi muistan peittäneen vesikerroksen. Näin jälkeen päin ajatellen en enää niin kovin ihmettelekään niitä tarinoita vanhankansan venepaikoista samalla tavoin kuin lapsena.

Tiiriönsuon itälaitaa helmikuussa 2017.

Vaikka vuosikymmenet ovat muovanneet suota ja sen laitaa, Teerentien länsipäästä kohti Katsastusmiehentietä johtavan kevyenliikenteenväylän lounaispuolella on jäljellä yhä joitain tuttuja piirteitä. Suon itälaidan pusikoiden ympäröimien suonsilmien paikalla on jo kauan ollut tavaratalo, samalla tavoin suon päällä sorapatjallaan kelluen kuin monet muutkin alueelle pystytetyt rakennukset. Kaupparakennuksen seinustan suuntaisesti erottuu miltei viivasuorana oja. Jossain jäljellejääneen pellon reunassa, suon kaakkoiskulmassa seisoi se mänty, joka toisinaan yhä mieleeni palaa. Seuratakseni ojalinjaa minun täytyy kiertää tavaratalon toiselle puolelle ja lampsia pitkän rakennuksen eteläpäätyyn.

Siinä se yhä on, lapsuuden vallihauta. Kovin ovat penkereet loiventuneet ja maisema metsittynyt.

Alueen luoteiskulmassa Pitkätanhuankadun reunassa oja sukeltaa vielä maisemaan. Keskellä talveakin
monet puista seisovat vedessä. Ojanpenkalla nököttävät osmankäämit samaan tapaan kuin aikanaan
Citymarket-tavaratalon paikalla. Kauppaliikkeitten alta kurkistelee yhä suo.

Siellä sijaitsee kenties ensimmäinen eläessäni näkemäni oja. Kuten jo mainitsin, silloin se ei suinkaan ollut pieni raapaisu maisemassa. Nyttemmin penkereet ovat madaltuneet ja metsittyneet siten, että paikkaa tuskin kesällä erottaa kuin aivan kohdalta. Jäästä päätellen ojassa on sentään yhä runsaasti vettä. Muuttuneenakin oja lienee liki ainoa tunnistettava piirre maisemassa verrattuna entiseen. Poissa ovat niin suopelto, entinen maatila kuin suonsilmät kannaksineen. Yhtä kaikki, syvällä maiseman iholla on täälläkin virtaa vesi. Voin yhä tavoittaa suota reunustaneen ojan Pitkätanhuankadun reunasta. Ihmiset saattavat kuvitella kesyttäneensä suon, mutta siellä ojanpenkalla talveaan nököttävät osmankäämit patukoineen vihjailevat sen vain uinuvan rakentamamme vaipan alla niin kuin muuallakin Niementaustan mäen ympäristössä.

Ilman ojien ja viemäreiden suonistoa luonto ottaisi laaksossa omansa takaisin.

* * *

Niin, ojitus on ollut tärkeä osa maamme kehittämistä. Näin kirjoitti Hämeen Sanomat 9. elokuuta 1910:

 * * *

Lähteet:

Palmunen Einar. Saaristen kuninkaallinen latokartano

Saastamoinen Sari.Hämeenlinnan Parkki – Kaupunginpuiston historia ja maisemankehitys

Risteys ajan virrassa

Jokaisella paikalla on oma ainutlaatuinen historiansa. Sen määrittelee geografia ja ihmispopulaation toiminta kautta aikojen. Jokin piste kartalla on ja pysyy kohtauspaikkana, risteyksenä väen kulkiessa elämänsä asioilla. Yksi sellainen kohta maisemassa sijaitsee Hämeenlinnan Kaupunginpuiston lounaiskulmassa, Härkätien ja Tampereentien yhtymäkohdassa.

Larin-Kyöstin syntymäkodin muistomerkki on jäänyt aika
tavoin nykypäivän liikenteen jalkoihin. Vaikka se ei
olekaan mökin oikealla paikalla, on hyvä, että aikansa
kansainvälisesti kuuluisinta suomalaista kirjailijaa
on muistettu näinkin. Taustalla näkyy Ojoisten metsittyneitä
peltoja, joilla aikanaan armeijakin jonkin aikaa harjoitteli.
Kuinkahan moni nykykulkija ehtii edes pohtia, kenen muistoksi
tämä kieltämättä hiukan hautamainen rakennelma on pystytetty?

Itse asiassa Härkätien linjaus on vuosisatojen kuluessa hiukan vaihdellut, mutta pohjoiseen kohti Hattulaa ynnä nykyisen rautatiesillan kohdille (Ylinen Viipurin tie) suuntautunut tielinja lienee ollut samalla paikalla ensin mainittua kauemmin. Sittemmin ilmeisesti 1600-luvulla tuli käyttöön reitti heti linnan kupeelta Vanajan ylitse, mutta kartoissa säilyi Hakalanniemen vieressä termi Vanha silta, Gamla Bron. Härkätielle on suunnattu vuoroin Viisarin ja Hattelmalanharjun kupeen kautta, mutta ikiaikaisena voitaneen pitää myös Vanhankaupungin pohjoispäästä Ojoisten kylän halki kulkenutta reittiä. Ojoinen on ollut yksi muinaisista vanajalaiskylistä Hätilän ja Niementaustan eli myöhemmän Saaristen kartanon ohella. Tietenkin niiden välillä on ollut kulkureittejä jo kauan ennen linnan rakentamista.

Mitä väkeä onkaan vuosisatoja aiemmin liikustellut Ojoisten kylän ja Vanhankaupungin lahden maisemissa. Kirjassaan Ojoisten latokartanosta ja virkatalosta Einar Palmunen kertoo vanhimmasta tunnetusta Ojoisten asukkaasta eli Ojoisten Matista. Kyseinen mies toimi kuulemma vuonna 1329 todistajana Piispa Pentin ja Niilo Hennikanpojan tilusten vaihdossa. Muita todistajia oli kuulemma muun muassa Kankaantakaa ja Mäskälästä, olipa muuan Laurentius Koskelta.

Latokartanot olivat tärkeitä linnan talouden kannalta. Niiden perustaminen liittyi Kustaa Vaasan politiikkaan 1500-luvun alussa. Hämeen linnan ympärillä niitä oli lopulta kolme eli Ojoisten, Saaristen ja Hätilän latokartanot. Vuoden 1539 verokirjan mukaan ympäristön kylien ja pitäjien tuli osallistua Ojoisten lato- eli karjakartanon varustamiseen. Luettelo antaa mielenkiintoisen välähdyksen siitä, millainen kuhina kylällä ja maantiellä kävi tuohon aikaan.

Tupia tuli olla kaikkiaan neljä, joista yhden eli ns. savupiipputuvan rakentaminen tuli Rengon miesten tehtäväksi. Muita tupia oli kolme, yksi nimeltään pirtti. Nuo tuvat olivat Kalvolan ja Pälkäneen miesten vastuulla. Pirtin puolestaan pystytti väki Janakkalasta ja Lopelta. Lehijärveläiset rakensivat yhteisen aitan. Sauna kuului Kulsialan eli Tyrvännön velvollisuuksiin. Keittiön tekivät janakkalalaiset ja loppilaiset. Ulompana kylästä olleista viidestä riihestä vastasivat Tammelan, Someron, Vihdin, Rengon ja Kulsialan miehet. Varsinaisilla ulkoniityillä sijaitsi vielä viisi latoa Sääksmäen, Mäskälän ja Lehijärven väen rakentamina.

Latokartanon rakentamisvaiheessa Ojoisilla vallitsi siis melkoinen tohina. Kylän vapaista talonpojista oli jo ehtinyt siinä vaiheessa tulla lampuoteja eli vuokraviljelijöitä. Varsinaisen maanviljelyksen kartanolla hoitivat kuitenkin lähipitäjien miehet veropäivätöinään. Ojoisilla oli 1539 vain 6 palkattua henkilöä. Ojoinen on esiintynyt karjakartanona linnan ensimmäisissä tileissä vuodelta 1547. Nimiluetteloiden henkilökunta vaihteli vuosien kuluessa sangen paljon. Ihmisillä laajalta alueelta oli siis usein asiaa linnan kupeelle. Risteyksessä kohtasi matkalainen jos toinenkin jo ennen kuin kaupunki perustettiin 1639.

Osa Kiellmanin 1778-1779 laatimasta Ojoisten latokartanon peltoja ja niittyjä esittävästä kartasta, joka on piirretty
1792. Olen korostanut kartasta seuraavat kohdat: A= Suopellon torppa, B= Ojoisten kyläkeskuksen/kartanon
rakennuksia ja C= kaupungin vanha pappila Vanhankaupungin lahden pohjukassa. On syytä ottaa huomioon,
että vesi on tuolloin ollut parisen metriä nykyistä korkeammalla. Lisäksi se nousi vielä tulva-aikoina pahimmillaan
2,5 metriä lisää. Suoraan pappilan eteläpuolella näkyy selvästi vanajaan laskeva oja, jollainen paikalla yhä on. Maantiereitit/polut  erottuvat kartassa katkoviivoina.
Kartta: Hämeen läänin maanmittauskonttorin arkisto I, Hämeenlinnan maakunta-arkisto

Kävi kuitenkin ajan kuluessa selväksi, etteivät kuninkaankartanot vastanneet rahantarpeesta kärsineen valtiovallan odotuksia. Niinpä Kustaa Aadolf asetti 1619 toimikunnan, jonka tehtäväksi tuli antaa vuokralle voutikuntia ja kruununtiloja. Vuokraajan ei tarvinnut olla aatelinen, mutta takeet piti olla vuokranmaksukyvystä. Joulukuun 17. 1619 vuokrasi kanslerin serkku Kaarle Oxenstjerna Saaren ja Ojoisten kartanot kahdeksi vuodeksi. Samana vuonna siirtyi Hätilän kartano vouti Harelle.

1600-luvun puolivälin Hämeenlinnaa esittävän kartan
asemakaavaan on syytä suhtautua vähintään varauksella.
Silti kartasta saa jonkinlaisen kuvan aikansa kulku-
yhteyksistä kaupungin ympärillä. Rautatiesilla paikalla
ollut silta on merkitty yksinkertaisesti Gamla Broon.
Linnan kaakkoiskulmalta erottuu kulkureitti Varikon-
niemeen. Kaupungin pohjoispäässä näkyy hahmotelma,
kuinka Ojoisten suunnalta on Hämeenlinnaan saavuttu,
Kartta löytyy esimerkiksi Hämeenlinnan kaupungin-
kirjaston ylläpitämästä Hämeenlinnan Lydiasta.

Seutukunta jatkoi elämäänsä ja linnan pohjoispuolelle syntyi kaupunki, joka pyrki markkinoineen vetämään ihmisiä puoleensa. Valtiovaltahan ei tuolloin hyväksynyt maakauppaa, vaan maalaisten velvollisuus oli tulla toimittamaan tarvittavat kaupantekonsa virallisille markkinapaikoille. Sitä tehostamaan säädettiin 1622 pikkutulli, jonka vuoksi Hämeenlinnankin ympärille oli aikanaan rakennettava aita. Kuten olettaa sopii, kaupunkilaiset olivat perin haluttomia aitaa kunnossa pitämään. Tulliin kuului tietenkin myös tullihuone, jossa aikanaan taatusti näyteltiin monta farssia ja tragediaa.

Tyko Hagmanin viime vuosisadan alussa toimittaman kunnalliskertomuksen yhteyteen liitetyn historiallisen selvityksen mukaan:”Kaupunkia ympäröitsi korkea pystyaita, aikakauden ankara tulliraja. Sen pohjoispäässä oli tulliportti, jonka kautta päästiin kaupunkiin. Tältä portilta kulki sitten pääkatu jotensakin suorana koko kaupungin läpi leveten sen keskikohdalla eli nykyisten kivikasarmien ja rannan välillä toriksi ja päättyen etelässä linnaan vievään porttiin.” Toisista lähteistä saamme kuitenkin aidasta perin toisenlaisen kuvan. Aidassa oli aukkoja. ”Vanhojen rakennusten kohdalla” olleen linnan portin kautta ihmiset kuljettivat tavaroita. Myös suoraan järveltä keinoteltiin tarvikkeita. Markkina-aikoina osa maalaisista jätti tullimiesten harmiksi elikkonsa lähimetsiin tehdäkseen kauppoja muualla kuin esivallan silmien alla.

Osa Hämeenlinnan pelto- ja niittykartasta vuodelta 1770. Pappila erottuu ylhäällä keskellä. Lahdenpohjukkaa
kauitta vuosisatojen halkonut oja näkyy myös selvästi. Suunnilleen nykyisen Tampereentien linjaa Hattulan
suunnasta taivaltanut kulkija pääsi kaupunkiin vihreiden palstojen väliin piirretyn sillan kautta.Pappilan
ja kirkkomaan väliin puolestaan on selkeästi merkitty vesijättömaa, Tillanning. Kaupungin vanhimmat kirkot
hautausmaineen oli rakennettu erittäin huonolle maaperälle, jota alituiset tulvat koettelivat.
KARTTA Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6.
Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Hämeenlinnan ruotsinvallan aikaisen historian kirjoittaja Lindeqvist tosin toteaa tullimiestenkin osanneen käyttäytyä röyhkeästi ja mielivaltaisesti. Monissa kaupungeissa nämä riisuivat salakuljetuksesta kiinni joutuneita vaimoihmisiä ilkialasti ja määräsivät nämä siten kulkemaan asuntoihinsa. Tiedä sitten, sattuiko moista Hämeenlinnan portilla. Sen verran olen tihrustanut Hämeenlinnan raastuvanoikeuden ja maistraatin pöytäkirjoista vuodelta 1694, että aikansa rikkain hämeenlinnalainen Krister Silke ja tullimies Erich Hiellman kiistelivät mainitun vuoden toukokuussa tonttien aidoista ja tapahtumista tulliportilla, joihin aion vielä myöhemmin jossain vaiheessa palata. Silkestä itsestään olen kirjoittanut jo aiemmin Hämeenlinnan entisten kirkkojen yhteydessä.

Nykyisen kaupunginpuiston ja Hakalanniemen alueilla on ennen ollut myös torppia, joista on mainittu tarkemmin ainakin Suopellon ja Hakalan torpat. Myös Sillanpään torpan nimi on joissain yhteyksissä mainittu. Vanhoissa kartoissa noita torppia on merkittynä. Wete Myllymaa toteaa Ojoisten kaupunginosa historiassaan suoraan Larin-Kyöstin syntymäkodin olleen Suopellon torpan paikalla. Vanhassa Ojoisten latokartanon pelto- ja niittykartassa [Kiellman 1778-79; puht. piir. Salin 1792. HMA] näkyy selvästi merkittynä Suopellon torppa Pyövelinmäen lounaiskulmassa. Ainakin ihan tuossa lähellä siis tuo torppa on sijainnut. Kiellman laati myös Hämeenlinnan kaupungin pelto- ja niittymaista kartan vuonna 1770. Siinä näkyvät selvästi torpan maat pappilan pohjoispuolella.

Perehtyessäni viime vuonna Hämeenlinnan kaupunginpuiston historiaan törmäsin kirjaston kotiseutukokoelmissa
Larin-Kyöstin vanhoihin runoihin. Tämä synnyinmajaa kuvaava teksti sopii hyvin lyhyttä aikamatkaa varten
seisahduttaessa maantien varrelle paikalle, jossa kirjailijan synnyinkoti ennen sijaitsi.

Tampereentien muokkausten yhteydessä Larin-Kyöstin syntymäkodin muistomerkki on päätynyt sivuun oikealta paikaltaan, joka lienee ollut jossain tielinjan tai rannanpuoleisen penkereen alla. Hiljattain rakennettu kevyen liikenteen väylä on jättänyt hautaa muistuttavan paikan hiukan orvoksi kulkulinjojen väliin, mutta hienoa on ollut sentään jättää edes tuo muistomerkki jäljelle. Maisemoituminen kyllä asettaa sen silmälle sopivaksi. Sen länsipuolella Ojoisten pellolla olen kuullut aiemmin olleen jonkin aikaa armeijan harjoituskentän, joka on nyttemmin täysin metsittynyt. Tarkemmin katsellessa huomaakin metsikön pohjan olevan silmiinpistävän tasainen. Siinä on taas yksi selkeä esimerkki elinympäristömme alituisesta muutoksesta.

Vanha Härkätien linja johtaa suoraan vankilan alueen halki Ojoisten kylään. Puusilta on lähes idyllinen
jopa tammikuun ankeassa säässä. Millainenkohan silta ylitti 1770-luvulla samaisen ojan? Oikealla
Tampereentie nousee Larin-Kyöstin syntymäkodin muistomerkin ohitse kohti Hakalanniemeä ja Kirstulaa.
Vanhat Ojoisten pellot ja entinen armeijan harjoituskenttä ovat metsittyneet tai kasvavat nyt kerrostaloja.

Keskitalvellakin vesi ojassa vrtaa kuin minuutit ihmiselossa.
Puurakenteiden rappiossa on jotain vertauskuvallista ajan
kulumisesta.

Vilkas liikenne paikalla vaimenee ainoastaan yöksi. Ihmiset vaihtuvat, mutta paikka jatkaa olemassaoloaan. Mikäli oman kiireensä keskellä tuskaileva nykyihminen seisahtuisi hetkeksi vilkuilemaan ympärilleen, hän saattaisi tavoittaa aavistuksen menneestä ja samalla havaita, kuinka armottomasti nykyisyys on kouraissut tätä maisemaa.

Härkätien ja Tampereentien risteys tammikuisen päivän ankeudessa vuonna 2016. Kuvan keskiosassa
näkyvät Kaupunginpuiston kiviportaat, jotka ennen olivat puiston pääsisäänkäynti. Talvisaikaan
kulkija saattaa hiukan parhaiten erottaa maaston pinnanmuotoja. Kulkiessaan aikanaan Ojoisten
virkatalostaan kaupunkiin maaherra Rehbinder kiinnittu huomiota kallioiseen mäkeen, josta alkoi
havitella eurooppalaisten esikuvien mukaan yleistä puistoa. 1800-luvun maalauksista saamme jonkin
aavistuksen siitä louhikosta, jota räjäyteltiin jo 1840-luvun lopulla. Maantie linjan pahimpien
mäkien loiventamisen lisäksi siis itse puiton alue on kokenut melkoisen muutoksen, josta osaltaan
kertovat kiviaidat ja tekorauniot.

 * * *

 LÄHTEET:

Einar Palmunen. Ojoisten latokartano ja virkatalo

Einar Palmunen. Hätilän kylän ja kartanon vaiheita.

Hämeenlinnan raastuvanoikeuden ja maistraatin pöytäkirjat 1694. HMA

http://www.hamewiki.fi/wiki/Ojoisten_kartano

Kunnallishistoriallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista. [vuonna 1900] Kaupunginvaltuuston päätöksen mukaan toimittanut Tyko Hagman. → Piirteitä Hämeenlinnan kaupungin historiasta.

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia II. Ruotsin vallan aikana.

Wete Myllymaa: Hämeenlinnan kaupunginosa historia - OJOINEN STORY

http://www.hameenlinna.fi/pages/414311/Ojoinen%20Story%20REV7.pdf

Stoi, huusi vartiosotilas

Rätäsateisena joulukuun alun päivänä 2014 seisoin minäkin Tampereentien varrella väkijoukon mukana katsomassa, kuinka Leopardit sun muut sotavälineet vyöryivät paraatissa niin että suo allamme tärisi. Ajankohta oli historiallinen, sillä sotaväki oli jättämässä kaupunkia, vaikka nykyisten lyhentyneiden välimatkojen ja pikaisen taivaltamisen aikana Hattulan Parolakin on miltei kaupunkia. Hetken vertauskuvallisuutta ei voine vähätellä. Uskon kaupungin eläneen ja säilyneen vaikeina aikoina hengissä juuri armeijan ja linnoituslaitteiden vuoksi, vaikka itse linnahan on kuuluisa lähinnä antautumisistaan.

Nikolai_Zaretsky. Jääkärit 1812.
KUVA Wikimedia Commons

Tässä yhteydessä ei ole syytä pohdiskella linnan tarkkaa rakennusaikaa. Tärkeä paikka kulkuyhteyksien risteyksissä vaikutti linnan sijoittamiseen ja linna ympäristönsä asutukseen. Jonkinlaista sotaväkeä Vanajaveden saarella on ollut vuosisatoja. Niin myös Ison Vihan miehitysaikana, jonka päättyessä Hämeenlinnan kerrotaan olleen melkoisessa alennustilassa, jopa niin surkeassa, että valtiopäivät Ruotsissa pohtivat 1722-1723 koko kaupungin lakkauttamista. Kaupungit Suomessa päätettiin kuitenkin säilyttää ja uudelleenrakentaa. Niin päätettiin myös varustaa Hämeen linna. Kaupunki piti mitata ja kartoittaa 1724. Ison Vihan aiheuttamia tuhoja kartoittanut ja parannusehdotuksia tehnyt niin sanottu Läntinen tutkimuskomissio asettui Hämeenlinnaan, joka kaikesta huolimatta oli maaherran mielestä ainoa mahdollinen suuren joukon majoituspaikka Hämeessä.

Majoitus ja sotilasvarustukset ovat siis olleet olennaisessa osassa Hämeenlinnan olemassaolossa. Samalla se ajoi jo ennestään ahtaudessa suon, kivisen Pyövelinmäen ja joen välissä eläneen kaupungin entistä hankalampaan asemaan. Uudet varustukset vaativat lisää tilaa, Niinpä sotakollegio määräsi 1733 kaupungin siirrettäväksi kauemmaksi. Kaupungin ei enää katsottu ensinkään mahtuvan samalle saarelle linnoituksen kanssa. Alkoi vuosikymmenten prosessi, joka vaikuttaa olleen välillä täysin seisahduksissa. Tuona aikana ehdotuksia eri paikoista oli ainakin kymmenkunta. Oman jarrunsa suunnitelmiin tekivät suunnitelmat kehittää vesiyhteyksiä sisämaasta merelle. Ennen moisten suunnitelmien selkiytymistä oli mahdotonta päätellä parasta paikkaa kaupungille. Tulipalot 1737 ja 1739 saivat esivallan ymmärtämään kaupungin muuttamisen tarpeen ja kaupunkilaiset taipumaan ajatukseen.

Mutkia oli toki vielä monia, eikä niiden pohtiminen ole tämän kirjoituksen tarkoitus. Kun kaupunki sitten oli siirretty Saaristen latokartanon Niementaustan mäelle, jatkui sotaväen majoitusvelvollisuus entiseen tapaan. Ruotsinvallan vaihtuessa Venäjän alamaisuuteen juuri sotaväen majoituksen kerrotaan olleen suurin muutoksen asukkaille tuomista rasituksista. Linna oli varastona ja vankilana. Uusi esivalta sovelsi Ruotsin ajan asetuksia ennen kuin vuoden 1812 alussa julkaistiin entistä tarkemmat määräykset, uusi majoitussääntö. Juolahtaapa mieleen, että esivallan näkökulmasta kaupungin tulevaisuutta arvioitaessa saattoi merkittävää olla varmistaa jonkinlaisten asumusten pysyminen linnan lähettyvillä, jotta oli paikka mihin sotaväkeä majoittaa.

Venäläisen ratsuväkikoulun upseereita 1909. Osa heitäkin varmaan päätyi Suomen suuriruhtinaskunnan
alueelle. KUVA Wikimedia Commons.

Majoituskustannuksia varten muodostettiinkin erityinen rahasto. Varat koottiin kultakin talolta erityisen arvioinnin mukaan. Ongelmansa synnytti myös varusväen huolto. Leipomista varten tarvittavien uunien ahkeran käytön arveltiin synnyttävän huomattavan tulipalovaaran. Vaikka linnalla oli jo leipomo, maaherra vaati 1811 maistraattia hankkimaan kaupungilta kuusi leivinuunia sotaväen käytettäväksi. Maistraatti ei asiaan innostunut viitaten linnan leipomoon. Lisäksi valiteltiin linnaan kiskotun luvatta monta syltä puuta ilmeisesti leipomista varten.

Kulkiessaan kaupungin ympäristössä sotamiehet saivat varmasti osin tahtomattaankin aikaan valitettavia kohtauksia. Lindeqvist kertoo eräästä sotamies Tshumakoffista, joka huhtikuisena päivänä 1812 oli matkalla Kankaantaustan kylästä kaupunkiin rantaa pitkin. Siellä hän tapasi raatimies Bymanin, joka raivostui kohtaamisesta siinä määrin, että antoi sotamiesparalle ympäri korvia. Luutnantti Vesolovskoi riensi tiedustelemaan syytä moiseen. Byman vastasi sotamiehen kävelleen hänen viljelysmaallaan. Ilmeinen vahinko oli saanut aikaan raivoisan kohtauksen, mutta taustalla voi arvella olleen jotain muutakin ja Tshumakoffin joutuneen sattumalta kaunaisen Bymanin tulilinjalle.

Sotilaspoika-aiheinen postikortti
vuodelta 1915. Sota oli tuolloin
vasta aluillaan tunnelmat taisivat
pari vuotta myöhemmin olla hiukan
toisenlaiset.
KUVA Wikimedia Commons.

Venäläisten sotamiesten yksityisyritteliäisyyskin harmitti. Paikkakunnan teurastajat valittivat 1825 näiden alkaneen ostaa elukoita, teurastaa ja myydä lihaa vähissä erissä. Tässä yhteydessä Lindeqvist huomauttaa juuri kaupunkilaisten olleen useimmiten riitojen aiheuttajia ja kohdelleen vieraitaan kovakouraisesti. Vuonna 1815 kauppias Vaseniuksen talossa asunut everstiluutnantti During kirjoitti Vaseniuksen perättömästi väittäneen sotamiesten vieneen hänen lautojaan. Niinpä everstiluutnantin lähettämä vääpeli oli turhaan koettanut ostaa Vaseniukselta talikynttilöitä. Olipa kauppias käynyt vääpelin rinnuksiin kiinni ja työntänyt ilmeisen rajusti pois puodista sanoen, ettei voinut myydä puita eikä valoa, koska hänen talonsa oli myyty.

Vuoden 1831 surullisen kuuluisa tulipalo tuhosi koko läntisen osan kaupunkia ja saattoi majoituksen entistä raskaammaksi. Keisarin myöntämät avustukset eivät olleet riittäviä. Linnasta varattiin huoneita vankilan henkilökunnalle ja itse vankilaakin laajennettiin. Kaiken lisäksi kaupunkilaiset pelkäsivät saavansa majoitettavaksi kolmannenkin komppanian entisten sotilaiden lisäksi. Niinpä he kääntyivät 1839 hallituksen puoleen valittaen majoituksen kovuutta. Kun hallitsijan tulipalon jälkeen myöntämät avustukset loppuivat 1843 kaupunkilaiset esittivät Hätilän vuokraoikeutta tai että kasarmeja rakennettaisiin valtion kustannuksella. Kaupungissa majaillut 7. eli Hämeenlinnan linjapataljoona oli ainoa Suomessa vakinaiselle paikalle sijoitettu kasarmeja vailla ollut joukko-osasto.

Siksi ruhtinas Mensikov määräsi, että kolmas komppania oli sijoitettava lähikyliin Hämeenlinnan ympäristöön ja Hämeenlinnaan jäisi vain kaksi komppaniaa. Kenraalikuvernöörin apulainen Thesleff ilmoitti kuitenkin vielä 1843 senaatille, etteivät sotilasviranomaiset pane esteitä kasarmien rakentamiselle. Vaihtoehtoina olivat sekä vanhan kaupungin paikka että niin sanottu Hevoshaka linnan lähettyvillä. Koska Hevoshaka katsottiin liian kosteaksi kasarmit päätettiin rakentaa vanhan kaupungin paikalle. Piirustukset olivat valmiina 1845, urakkasopimus 2.10.1848. Työt kestivät kolme vuotta. Lopputarkastus noissa kahdessa ensimmäisessä kasarmissa oli 20.12.1851. Pian muuton jälkeen yöllä 7.-8.1.1852 raivosi yöllä ankara myrsky, joka repi katon irralleen kummastakin rakennuksesta. Toinen vielä voimakkaampi puhuri kiskoi hetkeä myöhemmin etelänpuoleisesta rakennuksesta koko katon irti, vieläpä katonkannattimet, palkit ja savutorvetkin sekä levitti ne kasarmin pihamaalle.

Niin voidaan siis todeta, että Hämeenlinna oli saanut ensimmäiset kasarminsa melkoisella ryminällä. Sotilaat liikkuivat myös harjoituskenttänä toimineella Poltinahon kentällä. Suomen kasarmien rakentaminen 1881-1883 liittyi vuonna 1878 Suomen suuriruhtinaskunnassa voimaan astuneeseen asevelvollisuuslakiin. Yhteiskunnallisten jännitteiden kasvaminen ja yhteiskunnan sisäinen kehitys ei voine olla heijastumatta sotilaiden ja kaupunkilaisten kanssakäymisestä säilyneisiin tiedonjyväsiin.

Oma näyttämönsä väestön ja sotilaiden välisessä kanssakäymisessä oli myös Kankaantaustan rajaportti Vanajan kunnan ja Hämeenlinnan välillä eli ns. Punaportti. Punaisiksi maalatut tulliportit portinvartijan tupineen olivat ilmeisesti merkittäviä paikkoja ja niistä kuuluisin siis Kankaantaan punainen portti.

1900-1901 Hämeenlinnan Pikkutorin
keskelle kohonnut ortodoksinen
sotilaskirkko oli venäläisten läs-
näolon selvimpiä merkkejä, joten
se joutuikin 1920 voimakkaiden
antipatioiden kohteeksi ja menetti
torninsa päätyen kirjastotaloksi
vuoteen 1983 asti. Siellä sijaitsi
myös Hämeenlinnan maakunta-
arkiston ensimmäinen toimipaikka.
KUVA Wikimedia Commons.

Läheisellä Poltinahon kasarmialueella majaili venäläistä sotaväkeä, jonka vaikutus ympäristöönsä oli väistämätöntä. Sotilaat käyttivät portinvartijan asuntoa kapakkanaan, mikä veti puoleensa uusia kapakkayrittäjiä. Venäläisten perustamat pienet puodit kuuluivat maisemaan 1800-luvun lopulla. Kankaantaan Jaakkolan isännän mailleen rakentamista vuokra-asunnoista kehittyi tiheä mökkikylä Punaportilta Helsingin tien varteen ja sai kyseenalaisen maineen houkutellen venäläisiä sotilaita, venäläisiä leskivaimoja lapsineen ynnä muualta tulleita ”joutonaisia”. Lopulta Punaportille asetettiin oma poliisi ja vuonna 1869 julkaistiin Punaportin poliisijärjestys.

Lääninvankilan vartija Kustaa Toiwola oli Hämettären mukaan 2.12.1909 menossa kotiinsa Pikkuparkkiin kasarmien luona ollutta poppelikujannetta pitkin. Tällöin hänen eteensä ilmestyi sotamies, joka kielsi häntä jatkamasta matkaa. Toiwola aikoi silti jatkaa matkaansa, jolloin sotamies ojensi kiväärinsä häntä kohti. Toiwolan piti kovin selittää, että hän oli aina tuota yleistä tietä käyttänyt. Jotenkin asia oli tullut selväksi, mutta sotamies oli komentanut kulkijaa kiirettä pitämään. Lehdessä ihmeteltiin tapahtunutta, sillä mainittu tie oli ainoa reitti Parkkiin päin mentäessä eikä vastaavaa tiedetty aiemmin tapahtuneen.

Vielä enemmän huomiota lienee saanut everstiluutnantti Grusewitz-Njetshain kuolema. Hämeenlinnaan sijoitetun 4. rykmentin pataljoonanpäällikkö ammuttiin sotaharjoituksissa Ojoisten niityllä 23.9.1908. Mainittu everstiluutnantti oli toukokuun ensimmäisenä 1907 ollut osallisena Helsingin päävahdissa tapetun vallankumouksellisen matruusi Kostjatowin tappamisessa. Sen vuoksi G-N:n kuolemaa oli alettu epäillä tahalliseksi eli kostoksi mainituista Helsingin tapahtumista. Tutkimukset eivät kuitenkaan olleet johtaneet pikaisiin tuloksiin. Syys-lokakuussa 1909 tutkimukset olivat kuitenkin olleet uudestaan käynnissä. Niiden johdosta oli täkäläisestä sotaväestä vangittu muuan (virolainen) aliluutnantti ja neljä sotamiestä, jotka oli viety 1.10. Helsinkiin. Sanomalehti päättää uutisen pohtimalla, jatkuisivatko kuulustelut vai pantaisiinko ankara (kuoleman)tuomio täytäntöön.

Lokakuun lopun perjantai-iltana 1909 joutui 60-70-vuotias muonamiehen leski Annastiina Järwelä kokemaan kovia palatessaan Ojoisten kartanosta puutarhatöistä kohti kotiaan Pullerinmäessä. Niitypolun notkelmapaikassa vastaan tuli venäläinen sotilas, joka lähelle päästyään levitti kätensä kuin syleilläkseen. Kovin pelästynyt eukko parkaisi, jolloin sotilas löi päähän esineellä, jota eukko ei jälkeenpäin muistanut. Eukko meni tiedottomaksi.

Vasta illalla klo kahdeksan seutuvilla palasi työmiehiä samaa polkua pitkin töistään. He kuulivat voihkinaa ojasta ja toimittivat puolitunnottoman naisen saamaan apua. Jälkeen päin saatujen tietojen mukaan hänen vasemmasta korvastaan oli tullut paljon verta.Vielä kolmisen päivää myöhemmin uhri oli heikossa kunnossa. Asiasta oli ilmoitettu Hattulan piirin nimismiehelle.

Venäläinen haupitsi kesällä 1915. Keisarin päätösten ja Bobrikovin toimeenpanemien muutosten jälkeen
Suomen sotilaspiiri lakkautettiin keisarin käskyllä 10.8.1904 ja sotaministerin asiasta antamalla yksityis-
kohtaisella määräyksellä 10.6.1905. Suomi siellä olevine joukkoineen ja sotaministeriön alaisine laitoksineen
siirtyi 1.7.1905 alkaen Kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin komentajan alaisuuteen. Suomeen sijoitetuista
joukoista muodostettiin 22. Armeijakunta. Suomeen sijoitettujen joukkojen vahvuuksiin ja sijoituspaikoihin tuli
muutoksia. Tuon jälkeen Hämeenlinnaan oli sijoitettuina 2. jalkaväkirykmentti ja kaksi kenttätykistöpatteria.
Tiedä vaikka kuvan tykillä tai tykkimiehillä olisi jotain yhteyksiä Hämeenlinnaan? KUVA Wikimedia Commons.

Jokseenkin farssimaisia piirteitä puolestaan saivat erään juopuneen venäläisen sotamiehen toimet Myllymäessä ilmeisesti syksyllä 1910. Mainittu miekkonen heitti kivellä ikkunat sisään. Kasarmista riensi paikalle lisää sotilaita, joiden avulla kivittäjä aikoi paeta paikalta, mutta poliisit lopulta saivat pakenijan kiinni. Ikkunat oli rikottu erään venäläisen torikauppiaan asunnosta, missä perhe oli parhaillaan ilallisella. Perheen isälle tuli kova kiire takaa-ajoon, joten lusikastaankaan hän ei huomannut luopua vaan katselijoiden huvitukseksi pinkoi lusikka ojossa pitkin katua sotamiehen perässä.

Valitettavasti historianlehdille pyrkivät jäämään voittopuolisesti ikävät ja haitalliset tapahtumat hämeenlinnalaisten ja sotilaiden välisistä suhteista. Silti on syytä muistaa, että sotaväen seudulle tuoma väki lisäsi ratkaisevasti seudun toimeliaisuutta. Muun muassa juutalaiset perustivat kauppapuotejaan ja käsityöläisverstaitaan. Eri puolilta imperiumia saapuneet ihmiset loivat kontakteja eri puolille laajaa Venäjän imperiumia ja Eurooppaakin. Yksi häkellyttävimmistä esimerkeistä on vanginvartijan tyttären Hilma Lehtosen päätyminen Latvian sotaministerin vaimoksi ja samalla Latvian ensimmäiseksi naiseksi juuri ennen toista maailmansotaa. Hämeenlinna on saanut paljon sotaväeltä. Vaikka linnoitus on vetänyt myös puoleensa hävitystä, se on osaltaan pitänyt paikkakuntaa hengissä läpi vaikeiden aikojen. Siksi maisemaan jääneitä vanhoja kasarmirakennuksia katselee aina syvällä kunnioituksella.

* * *

LÄHTEET:

Punaportti. Häme-Wiki.

http://www.hamewiki.fi/wiki/Punaportti 31.1.2015 klo 13:06

Katermaa. Hämeenlinnan kaupungin muutto 1736-1778. Historiallinen Arkisto 94.

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75.

Sanomalehdet:

Hämeen Voima 7.10.1909

Hämeen Voima 2.11.1909

Hämeen Voima 3.9.1910

Hämetär 4.12.1909

Venäläiset sotajoukot Suomessa1809-1917

http://www.pohjanprikaatinkilta.fi/PohPr/perinnejoukot/Venalaiset_joukot_Suomessa.htm

31.1.2015 klo :14:46

Kohti Kirstulaa

Kiviaita ja puiston metsä olivat jouluna
kääriytyneet puhtaaseen lumivaippaan Eletty
vuosiluku tuntui toisarvoiselta.

Taivas on laskeutunut hyvin matalalle. Katulyhtyjen valo näyttää liukenevan jo muutaman metrin päässä raskaina alas lankeavien lumihiutaleiden sekaan. Katu-ura jatkuu suorana kohti mäkeä. Aura on heittänyt valkean kinoksen polvenkorkuiseksi nietokseksi jalkakäytävälle. Jouluaattoyössä ovat ainoastaan yhdet jalanjäljet edessäni. Jostain sivultani kantautuneet ulkoiluseurueen äänet ovat vaimenneet ehdittyäni entisten kasarmien kohdalle. Vain muutama nelipyöräinen ajoneuvo hurisee ohitseni jättäen minut lopulta omaan hiljaisuuteeni puuskuttamaan halki hangen.

Otan aikani pysähtelen tuon tuostakin ja tähyilen ympärilleni kohti hämärää lyhtyjen takana. Jos joskus kaupungilla, tällaisena iltana räikeät valot himmenevät ja ihmisten tahti näyttää hidastuvan. Mihinpä sitä kiire vuoden kallistuessa kohti loppuaan? Sankka lumisade on ikään kuin pakottamassa verkkaiseen kulkuun ja havainnoimaan tuulta ynnä omien askelten ääniä. Siten tavoitan lopulta vanhan Parkin eli Kaupunginpuiston laidan. Sen kiviaita kyhjöttää kinosten seassa kuin pitkä, jähmettynyt käärme. Lounaiskulman kiviportaat ovat jääneet tyystin vidin alle. Koetan tarkentaa katsettani nietosten keskellä seisovaa tammea kohti. Maantien ja puistokäytävän takaa nousevat mäenharjanteet tuntuvat kuin aaltoilevan pimeyteen.

Tampereentie jatkuu edessäni puiston laitaa seuraten kohti Kurkkutien risteystä. Mainittu paikka esiintyy useammassakin piirroksessa ja korttikuvassa. Mielessäni on etenkin aikanaan museokaupasta ostamani postikorttikuva talvisesta maisemasta. Olen kovin harmitellut tungettuani kortin jonnekin piiloon. Kaupunki kuvissa- teoksesta sentään olen löytänyt vastaavan kuvan. Yli satavuotias näkymä muistuttaa häkellyttävän paljon nykypäivän asetelmaa jykevän kiviaidan porttiaukkoineen hallitessa näkymää. Maantie on pysynyt vuosisatoja lähes samoilla sijoilla. Jokunen vanha Puistonmäen tai Pikkuparkin rakennuskin on säästynyt.

Viime kuukausina olen pyrkinyt perehtymään siihen, mitä kaikkea Pyövelinmäki on ollut ennen ja jälkeen Kaupunginpuiston perustamisen 1848. Seistessä keskellä hiljaista maisemaa lumipyryn laskeutuessa harteille kokee oivallisen tilaisuuden irtautua ajasta ja koettaa sukeltautua menneeseen.

Pyövelinmäki on ollut ikimuistoisista ajoista sidoksissa vanhaan vanajalaiseen Ojoisten kylään, josta aikanaan muodostettiin ensin 1500-luvulla latokartano ja sittemmin vuokra- ja virkatalo. Puiston lounais- ja länsipuolella ovat yhtyneet maantiet niin Helsingistä, Turusta kuin Pohjanmaankin suunnalta. Nykyisen rautatiesillan suunnalta on ollut käynti joen ylitse kohti Viipuria. Ojoisten kylä sijaitsi itse asiassa melkoisen tärkeällä paikalla ennen kuin maantie nykyisen vankisiirtolan alueen halki päättyi vanhan kaupungin tulliporttiin.

Ojoinen oli sangen tuttu talonpojille kautta lähipitäjien, sillä heille tuli aikanaan päivätyövelvollisuudet karjakartanoille. Renkolaiset saivat pystyttää savipiipullisen tuvan, jonka Palmunen on arvellut olleen kartanon päärakennus. Muita tupia rakensivat kalvolalaiset ja Pälkäneen miehet. Pirtin kasasivat myös janakkalalaiset ja loppilaiset. Aitan teko oli Lehijärven miesten vastuulla. Saunanrakentajina toimivat Kulsialan eli Tyrvännön ukot. Keittiön rakensivat Janakkala ja Loppi. Sääksmäki, Janakkala, Loppi ja Vihti pystyttivät navetat, joita oli kaikkiaan kolme. Viiden hiukan kylän ulkopuolelle sijainneen riihen rakentajina olivat miehet Tammelasta, Somerolta, Vihdistä, Rengosta ja Kulsialasta. Varsinaisilla niityillä tuli sijaitsemaan myös viisi latoa, joiden pystyttämisestä huolehtivat Sääksmäen, Mäskälän eli Vanajan ja Lehijärven talonpojat.

Osa kartasta joka kuvaa Ojoisten lampuotien välistä tilusjakoa 1792. Mittaukset on tehty kuitenkin jo 1778
ja 1779. Ojoisten rakennusryhmä teiden risteyksessä. Oikealla Vanhan kaupungin pohjoispää ja pappilan
niitty. Kartta Ojoisten lampuotien välisestä tilusjaosta 1792. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto.
MML 1, 3.HMA.

Ennen kuin kolkkoa mäkeä alettiin kuvernööri Rehbinderin johdolla 1848 muokata arvostetuksi Parkiksi se oli epäilemättä ympäristöään hallitseva, liki luotaantyöntävä louhikko. Vaikka eri aikakausilla maalatut ja piirretyt taulut tulkitsevatkin maisemaa omien ihanteidensa kautta, muutos on selkeästi nähtävissä. Ennen tätä vuotta en ole tullut esittäneeksi itselleni niinkään yksinkertaista kysymystä kuin että mistä kiviaitaan ja rauniolinnaan tarvitut kivet ovat olleet peräisin. On kerrottu, että niitä rakennettaessa on käytetty hyväksi maiseman muokkaamisen yhteydessä louhittua ainesta. Toden totta, muutos on nähtävissä eri aikakaudelta peräisin olevissa kuvissa!

Vuoden 1770 pelto- ja niittykartasta ilmenee, että hämeenlinnalaisten peltomaat sijaitsivat etupäässä nykyisen Sairionrannan alueella ja Pyövelinmäen ympärillä. Niittymaat puolestaan oli jaettu etenkin Linnanpuiston seudulta ynnä Linnaniemen- ja Käyräkadun väliseltä alueelta. Myös kapea vyöhyke entisen kasarmialueen länsipuolelta näyttäisi olleen niittyinä niin kuin myös palstoja Hätilän niittyjen ja peltojen välistä Varikonniemen alueelta, lisäksi oli joitain niittyjä Sairionkadun ja Aulangontien suunnalla peltopalstojen takana.

Mainittu kartta ilmoittaa sangen tarkasti kaupunkilaisten pelto- ja niittypalstojen sijainnin, koska vuonna 1767 oli raastuvankokouksessa annettu ilmi väärinkäytöksiä palstojen jakamisessa. Ilmeisesti maaherra Boijen aloitteesta maistraatti päätyi ottamaan takaisin maata niiltä, joiden katsottiin sitä väärin perustein itselleen ottaneen. Porvari Kristian Coless ja kolme muuta valittivat kuninkaalle päätöksestä. Luonnollisesti maistraatti ei katsonut valittajien toimia hyvällä ja sai tukea myös maaherralta. Seurauksena oli kuitenkin Majesteetin kirje maaliskuulta 1770, jonka mukaan maaherran oli velvoitettava maistraatti teettämään maanmittaus kaupungin pelloista ja niityistä. Tarkasteltaessa vanhaa (Schroderuksen) karttaa huomattiin, että lukuisia täsmennyksiä muun muassa rajojen ja ojien suhteen oli tehtävä. Uusien erehdysten välttämiseksi oli merkittävä tarkasti, kenelle kukin lohko kuului. Aivan täydellinen myllerrys ei ”uusjaosta” seurannut, vaikka joitain uudelleen järjestelyjä ilmeisesti tehtiin.

Selitysten mukaan muun muassa Kristian Colessin pari peltopalstaa näyttäisi olleen sangen keskeisellä paikalla nykyisen puiston länsilaidalla Tampereentien varrella. Vuonna 1760 kaupunkiin asettuneen puutarhurin palstat lienevät olleen jo Pikkuparkin eli Puistonmäen puolella.

Yksityiskohta kartasta, joka esittää Hämeenlinnan peltoja ja niittyjä 1770. Oikealla näkyy selvästi vanhan
sillan paikka, joka on lähellä nykyistä rautatiesiltaa. Puutarhurin palstat on merkitty kirjaimella p lähellä tuuli-
myllyä.Peltokiistan yhteydessä mainitun Kristian Collessin peltoa näyttäisi olleen kuvan alareunan keski-
vaiheilla porvari Clas Thelenin (O) kaakkoispuolella. Thelen ja lähellä nykyistä puiston kivilaituria
viljellyt säämiskäntekijä Askroth olivat pöytäkirjojen mukaan hätyytelleet kapakassa varaviskaalia ja
jääneet siten viinaanmenevinä ja tappelunhaluisina jälkipolvien mieleen. Merkki d tarkoittaa Hämeenlinnan
ensimmäistä apteekkia ensin proviisorina ja sittemmin apteekkarina pitäneen Anders Svahnin palstoja.
KUVA Pelto ja niittykartta 1770 Hämeenlinna 2:6.
Hämeenlinnan maanmittaustoimiston arkisto MML 1, 3. HMA.

Kun nyt katselen metsää kiviaidan takana, koetan nähdä silmissäni vanhan kaupungin asukkaiden viljelykset. Mitä he oikein viljelivät? Vanhojen tilien mukaan vuoden 1583 syksyllä ja seuraavana keväänä Ojoisilla kylvettiin ruista, ohraa ja hernettä, lisäksi kihlakunnasta saatiin verona ruista ynnä ohraa ja maltaita. Vapauden aikaa (1719-1772) kehotettiin maan asukkaita viljelemään kaikenlaisia hyötykasveja, jottei niitä tarvitsisi tuoda valtakuntaan. Etenkin pellavan ja tupakan viljelemiseen ohjeistettiin väkeä. Hämeenlinnan porvarit eivät kuitenkaan järin lämmenneet ajatukselle, vaan kylvivät itsepäisesti vanhaan tapaan ruista. Asiaa edelleen tiukattaessa he selittivät, etteivät luottaneet viljan tuontiin maaseudulta. Sotaneuvos Boije jopa ehdotti jotain määrää pelloista itselleen tupakka- ja pellavaplantaaseja varten. Aikeet eivät juuri menestyneet, sillä maistraatti ilmoitti 1766 maanlaadun olevan liian heikkoa tupakan, humalan, pellavan ja hampun viljelyyn. Ainakin Pyövelinmäen seudulla maaperä taatusti onkin ollut sangen karua.

Pyövelinmäki hallitsi liki kiusallisestikin vanhojen kaupunkilaisten elämää. Niin kuin jo vuoden 1770 pelto- ja niittykartastakin voi hyvin nähdä, alueen etelä- ja lounaiskulma olivat hankalia hyödyntää jyrkän ja kivikkoisen maaston vuoksi. Vanhan kaupungin pohjoispäässä sijainnut kirkko ja nykyisen puiston etelärinteellä kyhjöttänyt pappila olivat peräti kurjalla paikalla lahdenpohjukan tulviessa ja kivisten mäkien rajoittaessa toimintamahdollisuuksia. Kun kaupungin ahtaus ja linnoitustekniikan muutos ajan myötä saivat kaupunkilaisten olot entistä sietämättömämmiksi, oli alueen typografia melkoinen nieleskelyn aihe. Koska kaupungin muutto oli käymässä entistä väistämättömämmäksi, useita suunnitelmia laadittiin. Vaihtoehtoina esiintyi kaikkiaan kymmenkunta eri paikkaa, joista kaukaisimpana Janakkalan Turkhauta. Lopultakin päävaihtoehtoja lienee ollut kaupungin sijoittaminen joko Pyövelinmäen pohjoispuolelle tai Niementaustan mäelle Saaristen latokartanon alueelle. Ennen kuin lopullinen siirtopäätös kuninkaalta tuli 1776 ja Saaristen lähtökatselmus pidettiin 6.-8.6.1779 oli kaupunkilaisten keskuudessa ollut vakavaa halua siirtyä Pyövelinmäen ja Kettumäen väliselle alueelle, jota seutua varten itse asiassa oli suunnitelmissa useampia eri vaihtoehtoja. Pahimmaksi kompastuskiveksi etenkin Pyövelinmäen asema suhteessa linnan varustuksiin: uusi kaupunki tahdottiin tykin kantaman ulkopuolelle linnoituksesta; Pyövelinmäki oli korkeammalla kuin vanhan kaupungin alue, joten siitäkin seurasi ongelmia. Olettaisin, että tuossa historian kehitysvaiheessa ilmeisesti koettiin tärkeämpänä vapautumista ainaisista tulvista kuin avaria maisemia, koska Pyövelinmäen, Kettumäen ja Hakalanniemen alue viivähti suunnitelmissa sangen kauan huolimatta Ojoisten virkatalon haltijoiden vastustuksesta huolimatta.

Onpa siellä pappilan kupeella ollut aikanaan myös kuuluisa Suopellon torppa, jonka kohdilla on kerrottu sijainneen Larin-Kyöstin eli Karl Gustaf Larssonin syntymäkodin, jopa sanottu hänen syntyneen mainitussa torpassa. Tämä aikanaan Suomen kansainvälisesti tunnetuin kirjailija liittyy muutenkin läheisesti 1800-luvun lopun Parkin historiaan, sillä hänen isänsä piti ennen itsemurhaansa (1884) kuuluisaa Puistoravintolaa, joka purettiin 1960-luvulla. Larin-Kyöstin muistelukset lapsuutensa Hämeenlinnasta ja etenkin Kaupunginpuiston ympäristöstä ovat mielenkiintoista luettavaa.

Kiviaita siis seurailee Tampereentietä näinäkin päivinä asemoiden kadun tukevasti maisemaansa. Hiukan Kurkkutien risteyksin koillispuolella kohoavat tekoraunioiden muurit. Kaupunginopuiston on sanottu edustavan maisemapuutarhoihin kuuluvan englantilaisen maisemapuiston perinteitä. Mutkittelevat puistokäytävät, rauniot ja huvimajat ovatkin selviä tunnusmerkkejä. Hassua kyllä, tulen miettineeksi, mitä etelärinteiltä poistetuilla kivillä oikein muuta olisi tehty kuin aitoja, portaita, pengerryksiä ja raunioita.

Tekorauniot. Vaikka puut ympärillä kasvavat,
aika tuntuu seisahtuneen kivimuurien sisällä.

Aina sivuuttaessani rauniot koen selvästi niiden perimmäisen tarkoituksen eli hetken seisahduttamisen. Ne ovat kautta aikainsa olleet ”keskeneräiset” tai ”hajalla”. Juuri siksi niiden ääressä saattaa kokea jotain merkillistä, hetkiä irrallaan nykyisyydestä. Kun tuuli humisee, kosteannihkeä lumi tunkee kaulukselle ja lämpö kaikkoaa niskasta, muistan äkkiä kuin välähdyksinä kuvajaisia lapsuudesta, ollessani alaluokilla käytiin hurjia lumisotia noilla samoilla muureilla. Seistessäni nyt maantien laidassa keskellä jalkakäytävälle nakattua kinosta tiedän raunioiden olevan siellä jossain pimeän metsän keskellä niin kuin myös laululavan hiekkakenttineen. Siellä kentällä laulettiin myös ensimmäisten kokemieni kevätjuhlien Suvivirret.

Jatkaessani matkaa Kurkkutien risteyksestä kohti pohjoista lumisade on jo hälvennyt. Tuttu katulamppu välkkyy, syttyy ja sammuu niin kuin aina alittaessani sen. Pian ohitan entisen Puistolan koulun portin, paikan jonne minut aikanaan saatettiin ensimmäiselle luokalle, pois tutun turvallisesta kotipiiristä ison maailman kynnykselle ja outojen ihmisten joukkoon. Taivaltaessani Tampereentietä olen kuin hiekkajyvänen hetkien virrassa, pian unohtuva ja toisille tietä antava. Vain maantiet säilyvät - Tampereentie ja vanha koulutieni Härkätie.

LÄHTEET:

Kartta Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Kartta Ojoisten lampuotien välisestä tilusjaosta 1792. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 12:5. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Katermaa. Hämeenlinnan kauopungin muutto 1736-1778. Historiallinen Arkisto 94. (1989)

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944. (1966)

Laitila. Puistojen kaupunki. Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria. (1995)

Larin-Kyöstin Hämeenlinna – tarinoita pienestä kaupungista. (2013)

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia II. Kaupungin historia Ruotsin vallan aikana. (1926)

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia III. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75 (1930)

Maisemapuutarha

http://fi.wikipedia.org/wiki/Maisemapuutarha 21.1.2014 klo 15:56

Palmunen.Ojoisten latokartano ja virkatalo. (1968)

Palmunen. Saaristen kuninkaallinen latokartano. (1965)

Vilkuna. Kaupunki kuvissa. Valokuvia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Hämeenlinnasta. (2004)

Kuva sivulta 179

Hautuumaakiista

Här hvilar... Nuo ovat hyvinkin saattaneet olla ensimmäiset näkemäni ruotsinkielen sanat.

Hämeenlinnan Vanhan hautausmaan historia juontuu samoihin aikoihin kuin kaupungin paikan siirtäminen linnan kupeelta Saaristen latokartanon Niementaustan mäelle. Kustaa III:n vuonna 1777 tekemän päätöksen toteuttaminen eteni kartanon loppukatselmukseen 6.-.8.6.1779. Kulkutautivaaran vuoksi hautausmaa perustettiin uuden kaupunkialueen ulkopuolelle Kaurialan pellolle. Kauriala puolestaan oli aikanaan ollut Rengon hallintopitäjään ja Vuorentaan neljänneskuntaan kuulunut kolmitaloinen kylä, joka liitettiin 1557 Saaristen kartanoon. Korvaukseksi asukkaat olivat saaneet maata Rengon Uudestakylästä ja Kuittilasta.

Hämeenlinnan Vanhan hautausmaan kaakkoiskulmalla seisovat Churberg-pappien hautakivet. Isompi 

vasemmalla on Olof Churberg, joka vaikutti seuraavaa hautausmaata kaavailtaessa. Pienempi kivi oikealla 

kuuluu 1852 kuolleelle Mathias Churbergille, joka oli perustamassa kaupungin ensimmäistä pankkia. Hän kiersi

1843 ympäri kaupunkia keräämässä pohjarahastoa. 1846 pankki aloittikin toimintansa ollen Kanta-Hämeen Alue-

säästöpankin alku. Takana oikealla kohoaa uuden ajan kauppamonumentti eli moottoritien kate, joka mullistaa

jälleen maiseman.

Kaurialan historiaan aion palata myöhemmin. Nyt keskityn hautausmaahan. Seisoessani Turuntien itäpäässä koen pitäväni toista jalkaa menneessä ja toista tulevassa. Nykyhetki tuivertaa kyljessä kuin myrskytuuli painaen kulkijaa puolelta toiselle. Vain pieni osa hautakivistä on jäljellä. Osa haudoista on jäänyt katujen ja nurmen alle unohduksiin. Paljon tekstiä on hioutunut kivien kyljistä. Kivien alla lepäävienkin nimet ovat katoamassa maailmalta, joka töytäilee ohitse omaa aikaansa. Silti joistakin vainajista on löydettävissä tietoja. Gustaf Erik Eurén, Johan Henrik Nordenswan, Victorine Nordenswan ja Christian Gustaf Sibelius eivät ole kadonneet jälkeen tulleilta. Kaupungin ensimmäisen pankkilaitoksen alullepanijan ja tarmokkaan talousmiehen, kirkkoherran ja rovastin Mathias Churbergin hautamuistomerkki hautausmaan kaakkoiskulmassa on lopulta saanut uuden ketjuaidan ympärilleen oltuaan vuosikaudet suorastaan jalkakäytävän keskellä.

Säveltäjämestarin isä Christian Gustaf
Sibelius saapui sotilaslääkäriksi, ryhtyi
myös kunnanlääkäriksi ja sai 1868
kohtalokkaan lavantautitartunnan.
Näin saamme siis kiittää sotilaita

Sibeliuksestamme.

Hautausmaata ennen ympäröinyt kiviaita on kadonnut. Vuodesta 1963 muinaismuistolain suojaama kiinteä muinaisjäännös on keidas kaiken kiireen keskellä. Samalla se on portti kaupungin historiaan; aivan kuin se itsekin on ollut kadota muuttuvan maiseman alle puiston omaan historiaan liittyy kuvajaisia kaupungista, josta olisi voinut tulla toisenlainen. Historia on päättymätön sarja ratkaisuja, jotka seurauksineen voisivat olla erilaisia. Itseäni yhtä aikaa viehättää ja kauhistuttaa nähdä ympärilläni alati muuttuva maisema.

Kovin monta vuosikymmentä ei hautausmaa Kaurialassa riittänyt kaupunkilaisten tarpeisiin. Jo vuonna 1847 kirjoitti silloinen kuvernööri, monin tavoin työteliäs Otto Carl Rehbinder seurakunnan kirkkoherralle:” Terveyden säilyttämiseksi vaaditaan raitis, terveellinen ja mätänemishajusta vapaa ja puhdas ilma”. Kuvernööri ehdotti kirkkomaan siirtämistä Poltinaholle, vaikka siellä olikin jo valmiiksi meneillään kilpa kaupunkilaisten viljelys – ja laidunmaiden ynnä sotaväen käyttämien harjoitustantereitten kesken. Kirkonkokouksen enemmistö tuolloin vielä vastusti uuden hautausmaan hankkimista.

Kaupunkia koetteli kuitenkin kesällä 1853 kolera ja tappoi paljon väkeä. Haudata täytyi myös venäläisiä sotilaita ja kruununlaitoksissa kuolleet. Seuraavana vuonna ehdotettiin, että Poltinaholta erotettaisiin maata hautausmaata varten. Tällä kertaa vastusti senaattikin moista ajatusta, sillä sotaväki tarvitsi harjoituskenttänsä. Kuvernööri lähestyi jälleen 1855 seurakuntaa tiedustellen, mitä oltiin mieltä Ahveniston järven eteläpuoleisesta alueesta. Seurakunta myönsi paikan kauneuden ja sopivuuden melkoisesta etäisyydestä huolimatta. Vanhan hautausmaan katsottiin kuitenkin yhä riittävän.

Lopulta vuonna 1867 senaatti pisti kuvernöörin asialle muistuttamaan, että lääkintöhallituksen vt. päällikkö oli tarkastuksessaan edellisenä vuonna todennut hautausmaan olevan etenkin kesäaikaan ja kulkutautien raivotessa vaarallinen. Kovan maaperän vuoksi haudat oli kaivettu liian mataliksi, minkä ihmiset saivat helteillä havaita. Uusi hautausmaa oli siis saatava aikaiseksi. Alati toimeliaan kuvernööri Rehbinderin oli jälleen ryhtynyt penäämään seurakunnalta ja kaupungin asukkailta päätöstä aikaiseksi. Hänen uusin ehdotuksensa oli varata hautapaikoiksi Ojoisten Vähikkälän seudulle kuuluvan Korpi-Mattilan torpan vierestä metsäistä hakamaata.

Kartta Korpi-Mattilan torpan hakamaalla toimeen-

pannusta maanmittaustoimituksesta, jonka nykyinen

tunnus on Hämeenlinna 12:6. Kuva suurenee

näpäyttämällä sitä hiirellä. Hämeen maanmittaus-

toimiston arkisto MML 1, 3. Hämeen maakunta-

arkistoon siirretty kokoelma.

Maanmittari G.A. Jernström sai tehtäväkseen toimittaa mittauksen ja kartoituksen lähetettäväksi kuvernöörille. K.O.Lindeqvist mainitsee vuodeksi 1869. Maakunta-arkistoon toimitetun maanmittausmateriaalin joukosta löysin ”Aijotun toimituksen” vuodelta 1868 nykyisellä toimitusnumerolla 12:6. Toimituspapereista ilmenevät kuvernöörin toimeksianto toimitusta varten vuodelta 1867, pormestari Therménin allekirjoittama ote maistraatin pöytäkirjasta vuodelta 1868, kuvernöörille osoitettu pormestarin allekirjoittama kirje päätöksestä nimittää maanmittari Jernström toimittamaan kyseisen palstan mittaus. Lopuksi löytyy vielä maanmittarin raportti itse toimituksesta.

Vuonna 1870 osa seurakuntalaisista alkoi epäillä Korpi-Mattilan seudun soveltuvuutta hautausmaaksi, koska maasto oli kivistä ja epätasaista. Muutamien seurakunnan jäsenien oli vielä tarkistettava kummatkin kohteet. Viimein seurakunta oli valmis hyväksymään Ahveniston eteläpuoleisen rinteen. Silti yhä joukossa oli väkeä, joka piti Korpi-Mattilaa parempana vaihtoehtona ja kauhisteli uuden tien rakentamista Ahvenistolle. Koko paikkaa kutsuttiin  autioksi ja synkäksi, varsinaiseksi rosvojen ja ryöväreiden pesäpaikaksi. Hautojen suojaamiseksi katsottiin tarvittavan erityinen vahti.

Kirkon kokouksen pöytäkirjassa 13.6.1870 aprikoidaan yhä valintaa Korpi-Mattilan ja Ahveniston järven

etelänpuoleisen rinteen välillä. Eriäviä mielipiteitä edelleen oli, vaikka lopullisella päätöksellä alkoi olla

kiire esivallan menettäessä kärsivällisyyttään. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA). Hämeenlinnan kaupunki-

seurakunnan arkisto. II Ca:5 Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1849-1891. Kuva digitaaliarkistosta,

Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1849-1891, jakso 79.

Aijotun hautausmaan maanmittaus-

asiakirjojen kansi kertoo selvää

kieltään muuttuneista kuntarajoista.

Hämeen maanmittaustoimiston 

arkisto MML 1, 3. Hämeenlinnan 

maakunta-arkistoon siirretty 

kokoelma.

Seuraavaksi alkoi kiivas valituskierros tehdystä päätöksestä. Poltinahon kentän halki kulkeminen koettiin erityisen vaaralliseksi ampumaharjoitusten vuoksi. Kuvernööri torjui seurakuntalaisten valitukset. Senaatti hylkäsi vetoomuksen 31. toukokuuta 1872. Vaikka asiasta ei voitu enää valittaa, kirkonkokouksen enemmistö lähetti vielä armonpyynnön senaattiin saamatta aikaan päätöksen kumoamista. Uutta kirkkomaata alettiin käyttää vuonna 1873, ja tien rakentamisen nostattamat valitukset ratkaistiin keväällä 1874. Kaupungin ottaessa vastattavaksene ¾ kustannuksista lopun jäädessä maaseurakunnan harteille.

Hämeenlinnassa oli siis käyty läpi vuosien sitkeätä kiistaa hautausmaasta. Voi vain arvailla, minkälaista keskustelua kokoukset ovat synnyttäneet. Rakennetut hautausmaat ovat olleet selkeitä maamerkkejä kaupungin kasvaessa. Entäpä Pullerinmäki ja Korpi-Mattila? Nykyään Poltinahontien varsi on miltei kokonaan täynnä uusia rakennuksia. Vanhat mäkitupalaisalueet ovat kadonneet. Viisarin ja Rinkelinmäen kyläkirja vuodelta 2001, Rinkelinmäeltä Viisarille, esittelee kuvin seutua, jossa vielä tuolloin oli useita jo hävinneitä taloja. Sieltä myös löysin maininnan Korpi-Mattilan torpasta. Maakunta-arkistosta löytyi jo mainittu toimituskartta, josta ei varmistu torpan vanha paikka. Missä se siis on tarkalleen ollut?

Koska en voinut tavata ketään paikan muistavaa, päätin jatkaa tutkimuksia arkistoissa. Kuninkaan kartastossa (1776-1805) on merkittynä Poltinaholta maalaiskunnan Parolan kylään johtavan tien laitaan Ahveniston järven koillispuolelle kolme torppaa. Varmasti rakennuksia oli enemmänkin. Pullerinmäen kerrotaan alkaneen Korpi-Mattilan torpan kohdilta. Kyläkirjasta sain tietää paikkalla asuneen suvun nimen ja sen avulla kaupunginarkistossa säilytettävästä Vanajan arkistosta varmistin tontin rekisterinumeron. Maakunta-arkistosta löytyi vielä tietoa lainhuudoista. Korpi-Mattilan viereen aiotun hautausmaan paikka oli mielessäni enää sinettiä vaille.

Korpi-Mattilan seutu nykyään. Vanhat rakennukset ovat saaneet väistyä. Vasemmalla keskellä Poltinahontie 23,

 joka oli viimeinen osa nykyään lakkautettua, entistä torpan maata. Sen takana näkyvälle rinteelle suunniteltiin 

1860-luvun lopulla hautausmaata. Oikealla puolella näkymää kadun vastakkaiselta puolelta, mistä myös on
aikanaan kuulunut maata torpalle. Tätä on aikanaan kutsuttu myös Ojoisten Vähikkälän alueeksi, joka oli myös 

yhtenä vaihtoehtoisena paikana 1884 valmistuneelle Suomen kasarmien alueelle. Kyseessä on siis paikka, 

josta olisi hyvinkin saattanut muotoutua täysin toisenlainen kaupunginosa kuin mitä se nykyään on.

Lopullinen varmuus Korpi-Mattilasta löytyi maanmittaustoimistosta. Poltinahontie 23. Tilan maata on toki ollut aiemmin tuota tonttia laajemmallakin alueella. Tässä kohdin on taas hyvä palata aatoksissa historiaan vaihtoehtoisten ratkaisujen ketjuna. Varhaisimmat lapsuudenmuistoni ovat mainitun Pullerinmäen, Bullersbackenin, toiselta puolelta. Muistelen ihmetelleeni vuosia sitten, mikä se merkillinen pulleri on ollut, Nyt tätä kirjoittaessani sanat alkavat valjeta, buller = melu, häly / backe = mäki.*) Kovin ovat kuormat tainneet kolista vieriessään kaupunkimatkoilla ja väki pitää meteliä. Seutukunta on on ollut vuoroin maalaiskuntaa, Vanajaa ja ties mitä ennen päätymistään kaupunginosaksi. Sitä en sitten osaakaan arvioida, mitä kaikkea hautausmaa olisi tuonut Ojoisten, Parolan kylän ja Tiiriön mäkitupalaisalueen historiaan. Pullerinmäen kupeella lepää toteutumattomia suunnitelmia ja kasvaa uusia jälkiä läpiviedyistä hankkeista. Näiden tapahtumaketjujen pohtiminen onkin menneiden asioiden harrastamisen suola.

*)Lisäys 10.10.2015: Anneli Kiuru kirjoittaa teoksessa Rinkelinmäeltä Viisarille, että Pullerinmäellä on seisonut siirtolohkare, jonka ruotsinkielisestä nimityksestä "bullestenr" paikka olisi saanut ilmeisesti nimensä. Joenhiisi palannee jossain vaiheessa asiaan...

Vanhan hautausmaan, Pullerinmäen ja Ahveniston välinen alue 1890-luvulla.

Lähteet:

Einar Palmunen. Saaristen kuninkaallinen latokartano

K.O. Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-1875

Y.S.Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Hämeenlinnan maanmittauskonttorin arkisto. Hämeen maanmittaustoimisto. MML 1, 3. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Anneli Kiuru et al. Rinkelinmäeltä Viisarille. Muistoja Hämeenlinnan maalaiskunnan viimeisiltä vuosilta. Wanaja-seura ry.

Hämeenlinnalaisia 1639-1989. Hämeenlinna 350 vuotta. 

http://www.hamewiki.fi/wiki/Vanha_hautausmaa