Vuoden 1936 ennätystulva

 

Tätä kirjoitettaessa huhtikuun lopulla vuonna 2026 vesistöjemme pinnat ovat ennätyksellisen alhaalla. Saimaan kerrotaan olevan alimmillaan 14 vuoteen. Kuin sattumalta päädyin äskettäin lukemaan tyystin toisenlaisesta tilanteesta. Tasan yhdeksänkymmentä vuotta aiemmin nimittäin elettiin tyystin toisenlaisissa tunnelmissa, joten palatkaamme toviksi noihin päiviin.

 

Hämeen Sanomat 23.4.1936

  

Mainiossa teoksessaan Heleätä Hämettä Eino Palola kertoo maakuntamatkoistaan kautta kesäisen Hämeemme. Lähtiessään kuvailemaan matkaansa Hattulan kirkon maisemiin hän aloittaa seuraavasti:

”Toiskesän tulva esiintyi kaikessa rajuudessaan, tuhoisuudessaan ja kiusallisuudessaankin myös Hämeenlinnan tienoilla . Vanajavesi kohosi kaupungin rantapuiston äyräiden tasalle, jopa nousi niistä ylikin katkaisten puiston sieltä täältä pienillä lahdelmilla, niin että kävelijöiden kierros lyheni huomattavasti.

Matalat alueet linnan ja kaupungin välillä se peitti alleen kokonaan, niin että linna oli jonkunlaisessa saaressa kuten muinaisina aikoina, ja sitten kellareihin, jopa niinkin, että muutamat rakennukset joutuivat seisomaan vedessä ja asukkaiden oli kiireen vilkkaa lähdettävä niistä...”

 

Linnantietä vuoden 1936 aikana - Kuva: Finna/ Hämeenlinnan kaupunginmuseo

 

Keskuudessamme elää yhä niitä, jotka hyvin muistavat Hämeenlinnan keskustan kevättulvat, joita jatkui 1960-luvulle asti. Aikojen kuluessa Vanajaveden pintaa on säännöstelty mm. Kuokkalan koskien perkauksen ym toiminnan kautta. Nuo 1930-luvun tulvat olivat siis kuitenkin jotain poikkeuksellista, joten tarkastellaanpa etenkin tuota mainittua vuotta 1936. Palolan sanoin hinaajatkaan eivät mahtuneet Hämeenlinnan sillan kaarten alta, ja tulvan sitten kesäkuussa laskiessa vesi vielä kohisi linja-auton pyörien edessä ajettaessa Hattulaan.

Hämeen Sanomista oli luettavissa keskiviikkona 22 pnä huhtikuuta 1936, että Kokemäenjoessa ja Vuoksessa oli vesi huomattavasti noussut aiheuttaen jo monin paikoin varsin vaikean tilanteen. Tuossa vaiheessa kuitenkin vielä torjuttiin puheet tulvista eikä meidän seudullamme toistaiseksi havaittu tulvia. Tilanteen paheneminen pidettiin mahdollisena.

Jo seuraavana päivänä todettiin Lounais-Hämeen tulvatilanteen ”yhä vaikeutuvan”. Mm. Ypäjällä oli vesi ollut jo edellisenä päivänä korkeammalla kuin koskaan aiemmin eli 160 cm normaalia ylempänä. Jokioisissa ja Ypäjällä oli satoja hehtaareja veden alla.

Kolme päivää tuosta nimimerkki Antti kirjoitti Hämeenlinnan kirje -palstallaan muun muassa eli Hämeenlinnan sisällissodan aikaisen vapautuksen 18. vuosipäivän ja sosiaalidemokraattisen raittiusliiton kansakoulun järjestysmuodon muuttamiseksi talvella jättämän julkilausuman lisäksi vallitsevista tulvista:

” - - - Tulvatilanteen kehityttyä näillä main uhkaavaksi on pelättävissä, että se saavuttaa saman laajuuden kuin v. 1899. Silloin välitettiin liikenneyhteyttä Linnanniemen ja linnan välillä soutuveneillä, ja Alku-yhtiön rakennuksissa kohosi vesi aina permannon tasolle., josta luonnollisesti oli seurauksena, että ihmisten oli poistuttava asunnoistaan. Vesi alkoi turmella palomuurienkin perustuksia, jonka johdosta tapahtui niiden halkeamisia. Niinpä syttyi viimein tulipalo tämän rakennusryhmän linnanpuoleisessa päässä, missä huomattava osa rakennusryhmästä paloi poroksi, huolimatta siitä, että rakennuksen pihassa palokuntalaiset ruiskuineen hääräsivät sammutustöissä seisomalla aina vyötäisiään myöten vedessä. - - -”

 

Tulvaa Hämeenlinnassa vuonna 1932 - Kuva: Finna/ Hämeenlinnan kaupunginmuseo

 

Näin siis Antti muisteli 1800-luvu ennätystulvaa, johon vuoden 1936 tulva alkoi jo vertautua. Mainittakoon tässä yhteydessä selvennykseksi, että Työväen asunto-osakeyhtiö Alku perustettiin Hämeenlinnassa 1890-luvun alussa sijaiten (Pohjoisen) Niittykadun ja Koulukadun välisellä tontilla Kasarmikadun varrella.

Linnaniemeläisille nimimerkki Antti antaa peräti hirtehisesti kuvaavan neuvon tuolloin vuonna 1936 kehottamalla heitä vastaisten tulvien varalle ”rakennuttamaan oikean Noakin arkin” tai ”rakennuttamaan kaarisillan kaupungin ja Linnanniemen välille”. Samalla hän kuitenkin lohduttelee linnanniemeläisiä tulvan olevan todennäköisesti piankin jo laskemassa.

Pikaisella selaamisella ei ajanjakson sanomalehdistä näy mainintaa vedenpinnan nousemisen nopeudesta paikkakunnallamme, mutta huhtikuun 22 päivänä todetaan Huittiusten Loimijoen pinnan kohonneen kahdessa vuorokaudessa kaksi metriä. Toukokuun kuudentena eli keskiviikkona puolestaan kyllä kerrotaan Vanajaveden pinnan laskeneen kolmessa vuorokaudessa viisi senttimetriä tulvahuipun olleen edellisenä viikonloppuna. Koettelemus oli siis tuolloin lopulta hellittämässä.

  Hämeen Sanomat 23.5. 1936

Toukokuun 10 päivänä nimimerkki Antti intoutuu jo kirjoittamaan tulvan väistymisestä:

”Viikko on jälleen vierätänyt ja kevät samalla tekee tuloaan. Vanajanselkäkin on nyttemmin luonut jääpeitteensä ja tulva on alkanut laskea. Puistoon johtava toinen tie on jo aivan kuivana, mutta toisella on vielä niin paljon vettä, että liikkuminen ei ole mahdollista. Mutta muutenkin luonto näyttää heräävän kevääseen. Maamiehellä on nyt kiireet kylvötyönsä. - - -”

Heti toukokuun lopulla alkoivat olla tulvavahinkojen korvausasiat esillä. Hämeenlinnassa pidettiin Vanajaveden ja Pyhäjärven säännöstelyhanketta käsittelevän toimikunnan kokous. Hallituksen ministerien puheilla kävi lähetystö kyselemässä tulvavahinkojen korvaamisesta. Korvausasioiden otaksuttiin hoidettaviksi osaksi valtion ja osaksi asianomaisten kuntien kautta. Tarvittavia varoja odotettiin seuraavan vuoden talousarvioon.

Vanajaveden ja Pyhäjärven vedenkorkeuden säännöstelyhanketta pyrittiin tie- ja vesirakennushallituksen taholta jouduttamaan. Tarvittavia laskelmia oli maataloushallituksesta odotettavissa vielä tuon vuoden kuluessa.

Kesäkuun 10 päivänä hämeenlinnalaiset saivat sanomalehdestään lukea muun muassa, että Kokemäenjoen suiston ruoppaamista oli määrä ryhtyä jatkamaan Kivinin kurkun kohdalla parin viikon kuluttua pari vuotta jatkuneen työn valmistuessa vuoden loppuun mennessä. Tulvatilanteen salliessa luvattiin käydä käsiksi Kyröjoen yläosan perkaamiseen, joka sekin työ kerrottiin olleen käynnissä jo monen vuoden ajan. Perkausaikoina töissä oli ollut parisensataa miestä. Siikajoellakin oli perkaustöitä käynnissä. Vastaisen varelle oli käynnissä tutkimuksia, joihin kuului Kemijärven vedenpinnan säännöstelyn esivalmistelut. Päijänteen vedenkorkeuden säännöstelyn kerrottiin olleen runsaan keskustelun aiheena ja tavoitteena olevan Kymijoen vesimäärän pysyttäminen etenkin teollisuuslaitosten toiminnan vuoksi tasaisena.

Vanajaveden ja Pyhäjärven vedenkorkeuden säännöstelyn ennakkotutkimusten uskottiin valmistuvan kuluvan vuoden aikana. Luonnollisesti tarkoituksena oli säätää järvien vedenkorkeus sellaisiksi, että kevättulvat olisivat mahdollisimman alhaisia.

Hämeenlinnalaisina tiedämme tulvien jatkuneen Linnanpuistossakin 1960-luvulle asti. Edellä mainitusta kuitenkin selviää ajankohta, jolloin pontevampiin toimenpiteisiin päätettiin ryhtyä, vaikka toki Vanajaveden pinnan tasoon olivat siis ratkaisevasti vaikuttaneet jo aiemmin Lempäälän kanavan rakentaminen 1800-luvulla ja jo 1700-luvulla aloitetut Kuokkalan koskien perkaukset.

Nyt kuluvana vuonna ovat Hämeenlinnalaiset saaneet jälleen seurata linnamme ympäristössä mittavaa mullistusta, joka on ollut käynnissä Linnanpuistossa. Suuret maansiirtotyöt ovat seurausta jo siksikin, että näihin päiviin asti vanhaa järvenpohjaa olevan Linnanpuiston lounaiskulma on ollut yhä Vanajanveden pintaa alempana. Sen kosteikkoalue on muistuttanut ajoista, jolloin Vanaja loi säännöllisesti Niementaustan mäestä ja linnan ympäristöstä saaret.

* * *

Lähteet:

Palola: Heleätä Hämettä

Paikkakunnan sanomalehdet 

Muuan kansanrunoilija

Historianharrastajan löytöretkiä ovat hetket vanhan kirjallisuuden parissa. Eräällä tällaisella satuin ottamaan käteeni hauholaissyntyisen juristin, poliitikon ja toimittajan Sulo Wuolijoen teoksen Hämettä ja hämäläisiä, jossa hän toi eteeni muisteluja lapsuudestaan ja kohtaamistaan henkilöistä aina Paavo Cajanderista, Sibeliuksesta kuin Juho Kusti Paasikivestäkin. Tässä ei nyt kuitenkaan tarkoitus puuttua heihin, vaan erääseen kenties hyvinkin unohtuneeseen hahmoon.

Jo kauan sitten vuonna 1957 itsekin manan majoille vaipunut, kansanedustajanakin 1907-1914 toiminut Wuolijoki oli syntyjään Vuolijoen kartanosta, ja kartanon mailta hän myös kirjassaan esittelee meille tämän kertaisen kirjoitukseni päähenkilön. Tuokiokuvana silmiemme eteen nousee muuan kyyti koulusta kotiin vuonna 1890. Wuolijoki oli ollut puolitoista vuotta Hämeenlinnan lyseon valmistavassa koulussa ja siis matkalla kotiin.

Kelin ollessa mainio ja kulkusten soidessa leppeästi Wuolijoki osoittaa meille hevosta ohjastaneen kartanon renkimiehen tähän tapaan:

”Kotoa lähestyttäessä rupesi ajomiehenä oleva Aukusti renki minulta tiedustelemaan, mitä Hämeenlinnassa nykyään arvellaan Saksan valtakunnankanslerin Bismarckin erottamisesta. Olin hyvin häpeissäni, sillä en ollut kuullut puhuttavan ruhtinas Hohenlohesta, josta Augusti myös uteli. Aukusti ihmetteli, kuinka hämeenlinnalaiset, jotka sentään olivat kaupunkilaisia, eivät näin suurista maailman tapahtumista tuon enempää välitä. Matka loppui onneksi pian ja minä pääsin pahemmasta pälkähästä.

Aukusti oli kyllä vaistonnut oikein, sillä Bismarckin politiikan hylkääminen merkitsi vajaata neljännesvuosisataa myöhemmin Saksalle, Euroopalle ja koko maapallolle maailman siihen asti suurinta sotaa, jonka myrskyn laineilla oikeasti vieläkin keinutaan...”

Moisen ajomiehen ilmestyminen toki herättää mielenkiinnon. Wuolijoki toteaa Aukustin tulleen taloon huutolaispoikana tai kerjuulle eli kyseessä ei ollut minkäänlainen kultalusikka suussa syntynyt ajattelija. Aukustin tehtävät kohosivat kartanolla Sulo Wuolijoen siskon tuutijasta rengiksi ja voudiksi. Aviopuolisin hän löysi samassa kartanossa palvelleesta Maria Juhontyttärestä. Pariskunta osti sittemmin Tyrvännän Monaalasta torpan, missä asuivat.

Jo lapsena Aukusti hämmästytti lukiessaan kirjaa sujuvammin kuin opettajansa. Lukutaidon hän oli opetellut kuulemma itsekseen. Muistinsa avulla hän saattoi toistaa papin saarnan sanasta sanaan. Arkiset maataloustyöt herättivät hänen runosuonensa, ja ”tikusta syntyi asiaa”. Varhaisella iällä komparunot ja rekilaulunpätkät seurasivat toistaan. Kyläläisten sanotaan jopa pilailleen rakkausrunoista, eikä puoliso pahemmin pitänyt musteen kulumisesta moisessa rikkaassa runotuotannossa.

Oli toki joukossa vakavampiakin aiheita, kuten erään pikkupojan hukkumista käsitellyt runo. Varttuneemmalla iällä Auranen sepitteli lyyrisempiä, isänmaallisia ja raittiusrunoja. Hämetär kirjoitti muun muassa 7. helmikuuta 1904 muutama päivä aiemmin Kalvolassa pidetystä Keski-Hämeen paikalliseuran kesäkokouksesta ja eläinnäyttelystä. Siellä torvisoiton, lauletun ”Sun haltuus” -virren ynnä avajaispuheen ohella kuultiin Aukusti Aurasen tilaisuutta varten sepittämä runo.

1900-luvun alusta löytyy myös joissain sanomalehdissä Aukusti Aurasen runoja. Liitettäköön tähän niistä pari. Ensinnä maanviljelys-, talous-, eläinsuojelus- ja yleisiä asioita harrastaneessa sanomalehti Pohjolassa ollut runo Matkalainen:

 

Perjantaina 10. elokuuta 1906 oli Aamulehdessä kirjeenvaihtajan raportti Luopioisten maatalousnäyttelyn tapahtumista kuluneelta viikolta. Keskiviikon tapahtumia väritti aiempien päivien tapaan runsas osanotto. Maatalouskoneita ihmeteltiin, eläimiä tarkasteltiin unohtamatta palkintoeläinten ihastelua. Ylitarkastaja Uno Branberin esitelmä ”Katselmuksia ja hawaintoja meijeritoiminnan alalta peruuntui, mutta sen sijaan kuultiin tohtori Hannes Gebhardin aiemmin niin ikään peruuntunut esitelmä. Tällaisten muutosten jälkeen ohjelmassa oli lisämuutos eli Aamulehden sanoin ”sillä astuipa heti tohtori Gebhardin poistuttua lawalta samaan paikkaan yksinkertainen maalaisukko, kirwotti paperin kädestään auki ja lausui harwinaisen hywin oman sepittämänsä runon, josta tässä pieni näyte”.

Hämeen Sanomat kirjoitti lauantaina toukokuun 27 pnä 1922, että ”helatorstaina pidettiin Hauhon kunnantalolla kokous, missä keskusteltiin raittiusseuran herättämisestä jälleen toimintaan Hauholla”. Hanketta varten nimitettyyn toimikuntaan valittiin myös kansanrunoilija Auranen. Ei kuitenkaan kulunut aivan vuottakaan ennen kuin seutukunnan väki joutui lukemaan Hämeen Sanomista keskiviikkona elokuun 29 päivänä 1923 kansanrunoilijan maallisen taipaleen päättyneen. Hänet on haudattu Hauhon kirkkomaahan, josta tämän pohdiskelevan ajomiehen ja runoniekan nimeä taidankin seuraavan kerran Hauholla poiketessani etsiä.

 

 

 

* * * 

 

 

Lähteet:

Sulo Wuolijoki. Hämettä ja hämäläisiä

Hauhon Joulu 1977

aikakauden sanomalehdet

 

 

 

 

Haave näkötornista

Kuljen miltei päivittäin Kaupunginpuiston eli Parkin ohitse. Kesäisin sen polut ja mäet ovat puidensa siimeksen kera rauhaisa mielen matka kiireisen nykypäivän toiselle puolelle, johonkin menneeseen ja kuviteltuunkin. Ohitse kulkevien ihmisten sijalle voimme mielessämme kuvitella niiden lukemattomien jo kadotetun ajan haavekuvien varjoiksi muuttuneiden ihmisten hahmot, jotka omana aikanaan ovat saaneet puistosta nauttia.

Olen jo tainnutkin jossain muistella Larin-Kyöstin aatelmia omasta nuoruudestaan Parkissa, mikä oli luonnollista hänen sen kupeella synnyttyä ja vartuttua. Nyt näen silmissäni kaksi herrasmiestä, jotka ovat monella tavalla jättäneet jälkensä kaupunkimme historiaan: tuolta saapuvat lehtori Albert Theodor Böök ja lääninagronomi Nestor Maximilian Bremer. 

 

Tässä postikorttikuva kaupunginpuistosta 1910-luvulta. Jokseenkin tällaista maisemaa saivat Bremer ja Böök
ihailla 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kuvassa näkyvä paviljonki on nähtävissä myös ruotsalaisen Johan
Knutsonin samalta paikalta 1850-luvun alussa maalaamassa taulussa, jossa etualalla avautuva rinne huomattavasti
avarampana levittäytyy kohti paljastaen juuri 1850-luvun alussa valmistuneet kasarmit.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia/Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

 

Nestor Maximilian Bremer
Kuva: aikakauslehti Maatalous. Nro 18 
Marrask. 10. 1911/ Kansalliskirjasto
digitoutu aineisto

Heistä ensin mainitun ansioksi voidaan katsoa Hämeenlinnan maine kauniina puistokaupunkina. Hänen aloitteesta kaupunkiin perustettiin 1904 puistovaliokunta huolehtimaan puistojen ja hautausmaiden hoidosta. Böök ymmärsi myös matkailun merkityksen julkaisten Hämeenlinnaa ja sen ympäristöä esittelevän matkailuoppaan [jonka 1927 julkaistusta laitoksesta Karisto Oy julkaisi 1989 näköispainoksen]. Böökillä oli myös ratkaiseva osuus kaupungimuseon synnyssä. Bremer puolestaan toimi monella tapaa Hämeenlinnan kehityksen eteen muun muassa laatimalla vuonna 1889 sittemmin valtuuston hylkäämät laskelmat vesijohdon vetämiseksi Ahveniston järvestä kaupunkiin. Bremerin runsailla esinelahjoituksilla oli myös ratkaiseva osuus kaupunginmuseota perustettaessa vuonna 1910.

Lisäksi mainittakoon erikseen hänen jo elinaikanaan perustama rahasto eli ”Bremerin uudenvuodenlahja”, jota hän piti tervetulleena monelle velkaantuneelle perheenisälle. Hän lahjoitti v. 1899 40 Pohjoismaiden osakepankin osaketta rahastoksi, jonka korot joka vuosi joulun aikaan oli arvottava maanviljelyshallituksen alaisten ja maanviljelyshallituksessa palvelevain virkamiesten kesken. Eläessään hän kuitenkin jakoi puolet näistä koroista ikäjärjestyksessä 1830-luvulla syntyneille agronomeille.

   Lauantaina 21.10.1911 saivat hämeenlinnalaiset lukea
    muun muassa Hämeen Voimasta Bremerin tekemästä
    testamenttilahjoituksesta.

Pysähtyessämme nyt Kaupunginpuiston Pyövelinmäen korkeimmalle kohdalle voimme silmissämme nähdä kesäisen leppeän päivän noiden miesten astellessa verkkaisesti mäkeä ylös. Jos eletään vaikkapa kesää 1895, herrat ovat saattaneet juuri olla nauttimassa virvoketta Emil Höglundin vuokraamassa Parkin kesäravintolassa, joka on tullut meille kuuluisaksi Larin-Kyöstin vanhempien sitä aikanaan hoidettua.

Päästyään mäen korkeimmalle kohdalle Böök ja Bremer saavat ihailtavakseen maiseman Vanajaveden rannoille ja kohti sen ympärille levittäytynyttä, tiilikasarmien takana lehtipuittensa lomassa suvipäiväänsä viettänyttä matalien puutalojen kaupunkia. Lehtori Böökille puistoihmisenä ympäristö oli toki erittäin läheinen, mutta myös Bremerin sydäntä helähytti jopa niin paljon, että hän tuli varaamaan testamenttiinsa 30000 markkaa näkötornin rakentamiseksi. Asia paljastuu 1911 lääninagronomin kuoltua ja testamentin tultua avatuksi [Koskimies tosin mainitsee Hämeenlinnan kaupungin historiassaan vuodeksi vasta 1915, mutta Laitila ja sanomalehti Hämeen Voima kertovat meille toista].

Hanke jää kuitenkin hempeiden kesäpäivien nostattamaksi haavekuvaksi, sillä syttynyt maailmansota sysäsi ajatuksen tuonnemmaksi. Lokakuussa vuonna 1937 Hämeen Sanomissa käsiteltiin komiteaa, jonka kaupunginhallitus oli asettanut sekä uuden ravintolan että näkötornin rakentamiseksi Kaupunginpuistoon.

Hämeen Sanomat 11.11.1937

Lehti kirjoitti muun muassa:

” - - - Viimeisinä vuosikymmeninä onkin kaupungin puisto ja varsinkin siellä oleva ravintolarakennus päässyt rappeutumaan, viimeksi mainittu siinä määrin, että siitä tuskin suurillakaan korjauksilla voidaan kunnollista ja viihtyisää saada. Tähän tulee lisäksi, että ravintolan sijoituspaikka on kasvaneiden puiden vuoksi niin umpinainen, että minkäänlaista näköalaa siitä ei voida saada, minkä lisäksi paikka vaikuttaa pimeältä ja ummehtuneelta. Näin ollen ei lienekään muuta mahdollisuutta kuin rakentaa kokonaan uusi ravintolarakennus ja edellä mainituista syistä myös korkeampaan ja ilmavampaan paikkaan.

Tällainen, tarkoitukseen erinomaisesti sopiva paikka onkin olemassa puiston n.s. ”Pyövelin mäellä”. Kun tälle paikalle kaupunki ottaessaan v. 1912 vastaan maanviljelysneuvos Bremerin testamenttilahjoituksen 30.000 markkaa, on päättänyt rakentaa myös vaatimattoman näköalatornin, olisi sopiva hetki yhdistää nämä molemmat tarpeet - - -”

Lehti laskeskeli ravintolarakennuksen kooksi 200-250 neliömetriä ja tornin korkeudeksi 12-15 metriä. Tiilestä rakennetun rakennuksen kustannuksiksi arvioitiin 350-450 000 silloista markkaa. Jutussa katsottiin Bremerin rahaston arvoksi noin 120 000 markkaa ja näkötornista voitavan ottaa käyntimaksuna 1-2 markkaa lisättynä ravintolan vuokraan. Oheen olisi ollut syytä myös rakentaa vahtimestarin asunto ravintolan pitämiseksi auki ympäri vuoden.

Ravintolan ja näkötornin rakentamisen arveltiin tuottavan puistolle ”kipeästi kaivatun uudistuksen”, ja tekevän siitä kaupunkilaisille viihtyisän lepopaikan. Puisto nähtiin oivallisena kävelymatkojen kohteena. Talviset hiihto- ja kelkkalaskumahdollisuudet olivat myös mielessä, samoin matkailu ottaen huomioon linnan tuleva käyttö.

 

Kuvassa A. Th. Böök lapsineen noin 1903-1904. Kuvaan EI OLE liitetty paikkatietoa, mutta olisi täysin
loogista olettaa paikaksi hänelle jo kaupungin puistovaliokunnan puuhamiehenä rakas Kaupunginpuisto.
Kuvan lapsista uskotaan kelkassa istuvan Viola Böök ja kuvassa vasemmalla olevan Kerttu Böök.
Kuva: Finna/ Lahden museot

 

Kaupunginhallitus oli myötämielinen hankkeelle. Jälleen kerran suuret maailmanpoliittiset tapahtumat sytyttivät maailman tuleen. Toisen maailmansodan jälkeen ajat olivat toiset. Näkötorni kaupunginpuistoon oli jäävä haaveeksi. Myös puiston maineikas ravintola oli aikanaan tuhoutuva.

 

 * * *

 

Lähteet:

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Laitila. Puistojen kaupunki. Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria

Maatalous. Nro 18 Marrask. 10. 1911. Nestor Maximilian Bremerin muistokirjoitus

Hämeen Sanomat 11.11.1937

 

 

Katujen tasaamisesta

Palataan nyt maisemaan; kulkiessamme kaupungissamme ja selatessamme viime vuosikymmenten aikana otettuja valokuvia emme voi olla havaitsematta muutoksia ympärillämme. Varttuneemmat meistä muistavat kenties tarkoinkin, mitä kaikkea onkaan kadonnut viime vuosikymmenten aikana. Joku saattaa perin selvästi kaivata tiettyä rakennusta kadunkulmassa tai muistella sitä kuuluisaa vaahteraa Raatihuoneenkadun varrella. Joskus voimme aprikoida, millainen onkaan ollut se kivinen ja varsin karuksikin jossain kuvattu mäki, jolle kaupunkimme aikanaan Linnan ääreltä siirrettiin.

 

 

Osa Caweenin asemakaavasta vuodelta 1887. Voit napsauttaa
kuvaa saadaksesi sen suuremmaksi.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia

Niinpä, korkeuserot ja kivisyys on ovatkin olleet määrittävät tekijät Niementaustan mäellä. Paikan nimihän sen jo on kertonut. Käytännössä seudun olemus on konkretisoitunut useammassakin tapauksessa, joista mainittakoon tarinaa, joka kertoo entisen ortodoksisen sotilaskirkon ja sittemmin kirjastonakin ja maakunta-arkiston käytössä olleen rakennuksen muuttamisesta nykyiseen käyttöönsä. Kuulemani tarina mainitsee, että hissinrakentajat olisivat törmänneet varsin perustavaan ongelmaan, koska kirkko on sijoitettu niin vakaalle paikalle, että kallio on pakottanut vaihtamaan suunniteltua hissin sijoituspaikkaa. Asian kanssa tarkemmin tekemisissä ollut tietänee tarkemmin.

Jos nykyiset rakennukset pyyhkäistäisiin pois keskustamme mäeltä, se ei silti topografisesti näyttäisi aivan siltä, millaiselle paikalle kuninkaan armollisesta määräyksestä Hämeenlinnan porvarit 1777 enemmän tai vähemmän pakolla tupansa siirsivät. Vaikka esimerkiksi katutöitä ei vanhaan aikaan juuri tehty, vuosien 1871 ja 1885 rakennusjärjestykset määräsivät kunnostamaan toreja, katuja ja muita julkisia paikkoja. Muun muassa kaupunginvaltuuston pöytäkirjoista 1880-luvulta on löydettävissä tietoja siitä, kuinka tannerta jalkaimme alla on alettu muokkaamaan.

Kaupungin valtuuston pöytäkirjasta 19. syyskuuta 1884 voimme lukea muun muassa seuraavaa:

”Waliokunnan puolesta, joka oli asetettu tarkastamaan Maanmittari von Lansenin ehdotuksen Prykikadun aukaisemiseen ja tasoittamiseen, ilmoitti lääninmaanmittari Borgenström, että tämä katu olisi Rauhankadun rististä alla niin korkea kuin se nyt on, mutta olisi Lönnholtzin talon [Prykikatu 4] kohdalla alennettava siten kuin Herra von Lansenin tekemään karttaan oli lyijykynällä merkitty. Mutta kun von Lansenin ehdotus koskee ainoastaan Kronholmin ja Hagelbergin tonttien välillä olevata osaa mainittua katua, eikä koko katua Lönnholtzin saunasta aina Andersinin taloon saakka kuten valtuusmiehet kirjeestä no 48 Huhtikuun 28 päivältä olivat Rahatoimikamarilta pyytäneet, päättivät valtuusmiehet toistamiseen pyytää Rahatoimikamarilta täydellisen ehdotuksen ja kustannusarvion asiasta sekä että sopimus tehtäisi tontinomistajitten Ikosen [Prykikatu 3] ja Hagelbergin [Prykikatu 3] kanssa heiltä kadun alueeseen tarvittavien tonttiosien ynnä Ikosen tontilla olevan huoneen lunastamisesta. Tämä pykälä tarkastettiin heti.”

 

Palokunnankatu eli Prykikatu viimeistään 1921. Wetterhoffin vuonna 1893 ostama rakennus edessä 
oikealla näkyy vielä ennen 1920-luvulla tehtyjä korotuksia. Vasemmalla nykyisen Keskustalon 
paikalla sijainnut rakennus, jossa aikanaan toimi ruotsalainen yhteiskoulu. Koulu muutti 1920-
luvulla Niittykatu 1:een Linnankadun pohjoispäähän ennen kuin se lakkautettiin vuonna 1928. 
Hämeenlinnan Puhelinyhdistyksen nimiluettelossa vuodelta 1926 koulun osoitteena on Niittykatu 1.
Kadun profiilia katsoessamme voimme pohtia niitä muutostöitä, joita vuosien 1884-1886 valtuuston 
pöytäkirjoissa käsitellään. Samoissa asiakirjoissa on jo viitteitä työkoulun perustamisesta.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia

Syksyllä 1884 oli myös esillä kiviaidan rakentaminen Rantatorin rantaan. Lännestä aina edellä mainittulle Lönnholtzin saunalle asti. Sitä varten oli ehdotuksena ortoksisen kirkon vieressä Eteläisen Niittykadun itäpäässä sijainneen Narinkkarakennuksen lähistöllä sijainneen kaivon välisen osan toria tasoittaminen. Mainittu kiviaidan rakentaminen Eteläisen Niittykadun ja Läntisen Linnankadun kulmista Lönnholtzin tontin alakulmaan oli esillä yhä marraskuussa 1885. Samalla aprikoitiin liha- ja muut myymälät saisivat tilaa. Samalla oli puheena myös jo aiemmin esillä ollut Prykikadun alentaminen. Schmausserin kulmaan asti.

Prykikadun varrelta oli tuolloin tulossa huutokauppaan samaisen kadun varrelta tontteja ehdolla, että kaupunki saisi ensin niiden tasoittamisesta syntyneen liikamaan. Pykälän lopusta kuitenkin paljastuu, että koko aidanrakennuksen hanke laitettiin jäihin viitaten uuden raatihuoneen rakentamisen kustannuksiin.

Prykikadun epätasaisuus sentään tunnustettiin ja valtuusto päätti toimia huonoksi todetun katulyhdyn vuoksi uuden sijoittamiseksi sopivaan paikkaan.

Joulukuun 21 päivänä 1885 valtuuston puheenjohtaja luki kokouksessa suomen kielellä Keisarillisen Senaatin edellisen lokakuun 30 päivänä valtuusmiesten tekemään valitukseen antaman päätöksen. Asia koski Maistraatin päätöstä, että kaupungin tuli täyttää sekä tarpeelliseen leveyteen ja korkeuteen tasoittaa Puutarhakatu [nykyinen Eureninkatu] 7. Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonan kasarmien kohdalla.

 

Hämeenlinnan Rantakatua eli nykyistä Arvi Kariston katua 1920-luvulla. Kuvassa ei
näy vuonna 1928 Raatihuoneenkadun ja Rantakadun risteykseen valmistunutta Arvi A.
Kariston kustannusliikkeen ja kirjapainon taloa, joka nykyään toimii oikeustalona.
Vuoden 1885 pöytäkirjassa kadusta käytetään nimitystä Itäinen Rantakatu. Tämänkin
kadun profiilin muuttaminen oli siis esillä vuonna 1885.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia.

 

Samassa pöytäkirjassa käsitellään edellisen syyskuun aikana toimitettua torien, katujen ja yleisten paikojen katselmusta ja siitä tehtyä syynikirjaa. Muutamaa päivää aikaisemmin Maistraatti oli kehottanut valtuustoa tarvittaviin toimiin sen uhalla, että ne muuten Maistraatin toimesta teetettäisiin.

• Prykikadun itäinen pää Schmeusserin edustalla oli alennettava.

• Saman kadun länsipää oli täytettävä soralla.

• Itäisen Rantakadun alla neiti Churbergin kohdalla [Rantakatu 48; nyk. Arvi Kariston katu] olevan viemärin alentaminen kadun pintaan.

• Residenssikadun itäisen pään tasoittaminen.

• Itäisen Rantakadun tasoittaminen talojen 98, 99 ja 101 kohdalla.

• Kymnaasikadulla Neiti Savoniuksen talon [Rauhan- ja Kymnaasinkatujen risteys nro 103] kohdalla olevain kuoppain täyttäminen ja katukiviläjäin levittäminen tahi poislaittaminen.

• Kaivokadulla olevain kuoppain ja rattaankarojen eli jälkien täyttäminen sekä muutaman uuden välipuun laittaminen viertotien käsipuihin vanhan hautausmaan ja Myllymäen välillä.

Ennen Heinäkuun 1:stä päivää vuonna 1886:

• Rauhankadun pohjoisen pään täyttöminen ja tasoittaminen sekä Puutarhakadun viertotien ja Rantakadun välisen ojan täyttäminen ja tasoittaminen

Ennen Elokuun 1:stä päivää samana vuonna:

• Länsivuorikadun Myllymäestä aukaiseminen leveyteen ja tasoittaminen viertotiestä kaupungin pohjoiseen rajaan.

• Länsitorikadun aukaiseminen.

• Uuden torin Myllymäestä valmistaminen tarkoitukseensa ja aitauksen poistaminen sen ympäriltä sekä kaupungin piirissä olevain riihten poismuuttaminen ja uusien riihitonttien valitseminen.

Pykälän lopussa todetaan asian lykkääminen valmistavaan valiokuntaan. Seuraavien vuosien pöytäkirjoista todennäköisesti on nähtävissä, kuinka esille nousseet parannustarpeet toteutettiin. Tässä kuitenkin on ollut jo nähtävissä ne topografiset muutokset, joiden kourissa kaupungin maaperä oli jo 1800-luvun lopussa. 

 

Katutason muokkaaminen jatkui keskustassa vielä 1960-luvulla. Vuonna 1966 alennettiin muun muassa
Raatihuoneenkatu. Maaperän mylläämisessä sattui tiedonpuutteen vuoksi haavereitakin niin kuin Hämeen
Sanomien kertomassa tarinassa, jossa Hallituskatu 22:n tontilla kaivinkone romahti unohtuneen kellarin
kohdalla. 

 

Vielä 1960-luvun sanomalehdistö on luettavissa muokkaustoiminnan jatkuneen pitkälle seuraavallekin vuosisadalle. Eri puolilla kaupunkia tarkka silmä voi havaita merkkejä muutoksista. Itselleni yksi selkeimmistä on Tampereentiellä Kaupunginpuiston kiviaidan kohotessa lähes luonnottoman korkealle katulinjan yläpuolelle. Joskus tannnoin olen nähnyt pöytäkirjan, jossa käsiteltiin Tampereentien jyrkimpien mäkien alentamista, mutta tähän sitä en nyt ole etsinyt.

 

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston kokousten pöytäkirjat 1884-1886

 

Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Lydia · DIGI/ https://digi.kirjastot.fi

Hämeenlinnan Osoite- ja Ilmoituskalenteri 1887

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944