Hattelmalan Härkätiellä

Asuttuani suurimman osan elämästäni jollain tavalla yhteydessä Hämeen Härkätiehen olen kokenut sen sangen läheiseksi. Yksi ihmetyksen aihe on ollut pohdinta maantien linjauksesta, joka on vaihdellut Hämeenlinnaan saavutaessa ainakin kolmisen kertaa. Varhaisimpana aikana sen on kerrottu kulkeneen Miemalasta Alajärven eteläpuolitse Koskensillan kautta Rengon Kuittilaan. Ainakin 1600-luvun vaihteesta on peräisin linjaus Hattulan Kouvalaan, Rengon Kuittilaan, jolta on säilynyt muun muassa kuvaus Carl Gustaf Ramsayn matkapäiväkirjasta 1807.

Hattelmalan aluetta 1840-luvulla eli ennen kuin Härkätie johdettiin uudestaan kulkemaan Alajärven alapuolelta
kohti Rengon Kuittilaa. Kuvassa osa Vanajan kartasta 1840-luvulta [2131 09, 2132 07 vanaja.jpg]. Karttaan on
merkitty tilukset, rajat, tilusrajat, torpat, linnoitukset, tiet ja rautatiet.
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi<http://www.vanhakartta.fi> ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Pysyvä linkki tähän tietueeseen: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200910214246

Tällä kertaa kiinnostukseni aihe on kuitenkin juuri Hämeen Härkätien Hattelmala seudun tultua 1850-luvulla niin kutsutun Rehbinderin suoran kautta liitetyksi jälleen Turkuun matkanneiden pääreitiksi taipaleella kohti Rengon Kuittilaa. Aiemmin tutustuessani alueen vanhojen venäläisten linnoituskaivantojen jäänteisiin en ollut kiinnittänyt huomiota muinaisen Härkätien ulottuvaisuuteen. Itselleni on aina ollut satuneesta syystä läheisempi reitti Tiiriön ja Kouvalan kautta Kuittilaan. Vanajan historiaa selaillessani törmäsin taannoin jälleen mainintaan Härkätien linjauksen muutoksista ja päätin lähteä kiertelemään Hattelmalan suunnalle.

Nykyään kaupunki on vyörynyt niin etelään kuin lounaaseenkin imaisten vanhan Vanajan kylät Kankaantakana ja Hattelmalassa kuin Mielmalassa ja Luolajassakin. Päällystetty katu vaihtuu harjulla maantieksi, jota reunustavat kookkaat puut. Näköalatasanteelta avautuvaa maisemaa kätkevät silmiltä rinteille kasvaneet puut, vaikka taannoin ympäristöstä hiukan puita kaadettiinkin. Kuuluisassa matkapäiväkirjassaan vuodelta 1807 Ramsay kertoo kaupungin rouvien tehneen kesäretkiään harjulle, jota tuo aatelinen kulkija ylisti verraten Ilmolan ja Kangasalan näkymiin.

Harjun näköalatasanteen vieressä olevasta opastetaulusta löytyy helposti tietoa myös vanhan Härkätien
linjauksesta.

Joenhiisi arvostaa suuresti maisemakohteiden opastauluja, joita ei voi informaationlähteinä koskaan digitaalisesti täysin korvata. Tarvitsematta turvautua mihinkään sähköisiin yhteyksiin Hattelmalassakin sai jälleen tutustua muutamaan vanhaan valokuvaan sekä eläimistöön ja kasvistoon. Tärkein anti tällä kertaa oli kuitenkin opaskartta, josta löytyi merkittynä Härkätien ensimmäinen linjaus, jota Lassilantie harjun lounaisrinteen alla seuraa. Kartasta saatoin myös kerrata rautakautisen kalmiston sijainnin harjun ja Alaspään tallin välisen peltoaukean metsäsaarekkeessa. Vieläkään en pysty päättelemään, onko tuolle alueelle nykyään mitään luvallista kulkuväylää.

Osa Niklas Avanderin 1703 laatimaa Vanajan karttaa. Kuvan vasemmassa reunassa näkyvä Hattelmalanjärvi
auttaa asemoimaan oikeassa yläkulmassa selvästi näkyvän Ristivuoresta kertovan merkinnän. Paikka oli
merkittävä lähistön kylistä kaupunkiin johtaneiden kulkuteiden risteyskohta.
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi<http://www.vanhakartta.fi> ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Pysyvä linkki tähän tietueeseen: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200805165210

Saavuttaessa Hattelmalanharjulle nykyisen Kankaantaustan
kaupunginosasta sivutie sukeltaa alas kohti harjun länsi-
rinnettä. Vasen haara vie nykyiselle Lassilantielle, joka
seurailee vanhaa Härkätien linjausta. Oikeanpuoleisen
tienpätkän nimeksi on annettu Ristivuorentie muistutuksena
ikivanhasta kyäteiden risteyksestä.

Hattelmalan harjulla oli 1565 rajapaikka, jonka nimi oli Ristivuori. Paikka löytyy maanmittari Avanderin 1703 laatimasta kartasta. Nimi on viitannut vanhaan risteyspaikkaan, josta erkanivat kulkuväylät kohti kaupunkia sekä erikseen Hattelmalan ja Kankaantaan kyliä. Nykyään kadunnimistö muistuttaa tuostakin paikasta. Hattelmalantien alkaessa nousta itse harjun luoteispäähän siitä erkanee tie, josta haarautuvat niin Lassilantie kuin Ristivuorentie. Samoilla paikoilla sukeltautuvat ulkoilupolut Rengontien, Hattelmalantien ja Kalmanmäen sisään jäävän kolmion sankkaan metsään. Ennen kuin lähdin seuraamaan Lassilantietä huomasin metsästä astuvan varttuneen pariskunnan, jolta päätin tiedustella mahdollista pääsyä kalmistoon. He eivät osanneet neuvoa siinä asiassa ja kertoivat ulkoilupolkujen vievän Rengontielle. Ristivuorentie ja Harjuntaustantie ovat ilmeisesti umpikujia. Lähemmäksi kalmistoa saattaisi päästä Alaspään suunnasta. Vanhat polut ovat otaksuttavasti katkenneet vuosien kuluessa.

Ulkoilupolulla saattaa eläytyä entisaikojen taipaleisiin. Entä jos nykyinen valtatie Hämeenlinnasta Turkuun
tai Helsinkiin olisikin alusta loppuun tällaista ja suurimmaöta osalta tiheän metsän reunustamaa?

Sieltä täältä pilkistää polulta peltoaukea Luolajan suuntaan.
Tuolla jossain täytyy levätä rautakautisten vainajien. Siellä
on myös Kalmanmäki-niminen paikka.

Päätin tutkia Rengontielle johtavien ulkoilupolkujen reitin. Osoittautui todella, ettei harjulta laskeutunut ainuttakaan polkua alas pelloille. Päädyin odotetusti Rengontien varteen, josta pääsin palaamaan rinnakkaista polkua takaisin Lassilan- ja Ristivuorentien risteykseen. Jotenkin aluksi kulkemani kivinen ja kapeahko väylä korkeammalla rinteellä nosti mieleeni muistikuvia Werner Holmbergin kuuluisasta maalauksesta Helteinen kesäpäivä (1860). Aivan keskeltä joka puolelle levittäytynyttä kaupunkimaisemaa löytyi yllättäen moinen korpikulma. Tunnelmaa vahvisti tietoisuus kauriista, jonka tiesin juoksentelevan jossain lähistöllä. Tuon otuksen olin nähnyt aluksi maantien varrella ja toisen kerran ulkoilupolulla.

Ikivanhaa kulkureittiä mukaileva Lassilantie seuraa ensin harjun länsipuolta ennen kuin kääntyy rakennus-
ten lomitse piskuiseksi peltotieksi. Laajan mutkan jälkeen kulku tyssää yksityisalueen porttiin. Samalla
tavoin tämä vanha tielinja katoaa vähitellen historian hämärään.

Kalmistolle pääseminen sai jäädä jonkin toisen kerran pulmaksi. Oli aika kokeilla, kuinka pitkälle polkupyörällä pääsi Lassilantietä. Viitta kertoi myös eläinlääkäristä, joten johonkin asti sentään oli oletettavissa yleistä kulkuväylää. Jälleen yksi pätkä Härkätietä tuli siis kuljetuksi maantien vaihtuessa eläinlääkärin portin jälkeen kapeaksi peltotieksi. Pysähdys tuli Lassilan tilan rajalla, missä teksti portin kilvessä kertoi yksityisalueesta. Kääntäessäni polkupyörääni huomasin tuijottavani metsänrajaan, missä ruokaili kauris keskellä päivää. Niin se on, että kulkiessaan pyörällä tai jalan Hattelmalassa näkee joka kerta joko ketun tai kauriin. Jänikset ovat oma lukunsa, sillä niihinhän törmää joka puolella. Hattelmalanjärven rannoiltahan lintuihmiset käyvät bongaamassa siivekkäitä ja kasvientuntijat erilaisia suokasveja.

Ruokailija. Peurat ja kauriit ovat melkein joka kertaisia havain-
toja Hattelmalassa kulkiessa. Tämä tarkkaili pitkän tovin keski-
päivällä yksinäisen pyörämiehen touhuja Lassilan nurkalla.
Olen monet kerrat nähnyt Hattelmalantiellä näiden nelijalkaisten
pinkovan viime hetkellä tieltä pusikkoon ennen kuin tapauksesta
autuaan tietämätön autoilija on porhaltanut paikalle..

Ei siis ollut seurattavissa tietä järven rannalle eikä edelleen tuota kautta 10-tien laitaan kohti Alajärven eteläpäätä, missä Koskensillan silta on aikanaan ylittänyt Iso-Munakkaan ja Alajärven yhdistävän joen. Palasin entisiä jälkiäni harjulle. Seisahduin uudestaan näköalatasanteen vierelle ja katsoin uudestaan. Opasteksteihin liitettyjä kuvia. Erityisesti yhden muistan jo vuosien takaa, sillä siitä välittyvä tunnelma suorastaan vuodattaa katsojan ylle ilmaa huokuvan avaruuden tunnun. Enok Rytkösen vuonna 1932 ottamassa valokuvassa automobiili on juuri nousemassa harjulle. Tienkaiteen ja penkan takana Harjun rinne on lähes puuton. Taustalla avautuu hulppea peltonäkymä siellä täällä kohoavine ralennuksineen. Ikään kuin tuo yksinäinen auto olisi päätynyt peltomeren rannalle. Kuvatekstin mukaan kyseessä on näkymä länteen Luolajan kylän suuntaan. Ero nykypäivään on suunnaton.Onneksi tuo kuva löytyi yhä taulusta. Joenhiidelle siitä on tullut yhtä olennainen osa paikkaa kuin näköalatasanteelta havaittavasta alituisen muutoksen kourissa olevasta maisemasta.

Enää oli jäljellä polkeminen harjun kaakkoispäähän ja laskeutuminen 10-tien varteen. Hattelmalantien kaartuessa alas kohti Miemalaa ei voi olla pohtimatta, kuinka väkivaltaisesti valtatiet ovat runnelleet näitä peltoaukeita. Jospa pääsisi jonkin aikalaatikon kautta vilkaisemaan muinaistien matkamiehiä. Asfalttinauhalla kiiruhtaneet peltilaatikot jatkavat tauotta päättymätöntä säntäilyään omalla hektisellä rytmillään. Niiden kiire vaikuttaisi varmaan kiivasrytmisten hyönteisten liikkeeltä muinaisen Härkätien taivaltajien silmissä. Yhtä kaikki, olkoonpa maailman aika mikä tahansa kulkijat eivät tältä seudulta lopu. Tarve liikkua vaikuttaa ikuiselta.

Lähteet:

Y.S. Koskimies ja Pekka Lampinen (toim). Vanajan historia I

Raili Rytkönen. Vanajan historia II

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hattelmala