sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Räystähällä linnan


Tuokiokuva menneisyydestä



Taannoin etsiskellessäni muistumia Hämeenlinnan historiasta silmiini osui kuva Hämettärestä vuodelta 1911. Pahaenteisenä Vanajan takana kohoava linna näyttäytyy nykypäivän katsojalle ikään kuin varoituksena murhenäytelmistä, jotka tuolloin 1900-luvun alussa olivat vasta edessä. Kuinka usein olenkaan kiiruhtanut Rantareitillä tuskin vaivautuen luomaan katsetta tuota näkyä kohtaan. Silti tuo näkymä on aivan kuin ikivanha olento, kaupunkimme vanha sija ja tavallaan maisemamme vanhin asukas.

Hämetär 29. kesäkuuta 1911. Näky linnasta on toki jo jotenkin pahaenteinen, mutta silti alue yhä uinuu
tietämättä tulevien vuosikymmenten murhenäytelmistä.

Vanha sanomalehtikuva kaikessa epäselvyydessään tavallaan sopii mainiosti tilanteeseen kurkistaessamme menneisyyteen. Kuvasta sentään erottuu muotoja, jotka ovat jo vuosikymmeniä sitten kadonneet. Rakennuksia on purettu ja rantaviivaa muokattu. Nyttemmin valokuvaa tutkiessani mieleen palautuu hajanaisia muistikuvia oman, tähän seutuun verrattuna lyhyen taipaleeni varrelta. Päällimmäisenä pyrkii tajuntaan muuan armottoman lumipyryn ilta, jolloin olin palaamassa töistä Sairionrantaa kohti Rautatiesiltaa. Lunta oli pyryttänyt liki polviin asti. Askeltaminen oli vaivalloista.

Viti piiskasi kasvoja. Lyhtyjen valo kutistui tavallista heikommaksi. Joen jään toiselta puolelta kajasti heikosti muutaman lampun loiste kadoten välillä miltei tyystin. Hetki oli jotenkin ajaton, koska sää sulki tajunnasta miltei kaikki nykyajan ärsykkeet. Tulin pohtineeksi, millaista elämä onkaan ollut linnan ympärillä kuutisensataa vuotta aiemmin. Jospa olisinkin jään yli kompuroiden päätynyt ajassa taakse kurkistamaan noita ammoin linnassa ja sen kupeella talveaan kyyristelleitä linnanpalvelijoita, käsityöläisiä ja sotilaita. Aivan erityisesti tuolloin mieleeni nousivat jostain syystä tilikirjoihin aikoinaan pistetyt kruununraakit, invalidit ja vanhukset, joille oli myönnetty ylöspito.

Hämeenlinnan vuonna 1900 painetussa kunnalliskertomuksessa on mielenkiintoinen katsaus historiaan. Se päättyy Antti Törneroosin eli Tuokon runoon Birger Jaarlin linna. Tuosta pitkästä runosta tähän yhteyteen lainaan kolme säkeistöä, jotka kuvaavat näkymän nostattamia mielleyhtymiä:

- - - Vaan mitä tuolla luonnon suloutta
Jylhällä muodollansa varjostaa?
Se kohoutuen kohden korkeutta
Ylpeesti ympärilleen katsastaa.
Syvästi järveen kuvauu sen muuri,
Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille
Se peljättävä, paha kummitus?
Inhoittavalta tuntuneeko sille
Yörauhassansa seudun kauneus,
Kun uhaten näin katsoo kaikkialle,
Järvelle, maalle sekä taivahalle? - - -

Hetken runoilija kuvailee rakkauttaan synnyinmaahansa ja pelkoa sortumisesta orjuuteen ja sortoon ennen kuin havahtuu aamun koittaneen ja ajaneen linnalta öisen haamun, pelko väistyy.

- - - En peljätystä luonnossakaan muussa
Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.
Pelotta lintu likimmässä puussa
Ilolla lauloi aamulauluaan,
Ja itse jylhän linnan räystähässä
Näin pienen pääskysen mä pesimässä. - - -

Eteeni tullut valokuva on painettu lehteen siis vuonna 1911. Siinä erottuu selvästi linnan vankilaluonne jo purettuine selliosastoineen. Elettiin aikaa, jolloin sisällissodan kauhut olivat vasta edessä. Silti muurien sisässä oli jo poliittisia vankeja. Parisen vuotta sitten luin venäläistämispolitiikkaa vastustaneesta henkilöstä, joka joutui viettämään aikaansa suljettuna linnaan. Valitettavasti en ole nyt löytänyt tuota tekstiä mistään. Muistiini on silti jäänyt se vaikutus, jonka Kaupunginpuisto oli tuohon vankiin tehnyt: hän olisi tahtonut käyskennellä sen rinteillä, mutta muistot vankeusajalta olivat liian vahvoina vielä hänen matkatessaan myöhemmin junalla kaupungin ohitse.

Kuin sattumalta olen selaillut Larin-Kyöstin runokokoelmaa Lauluja Wanhasta Kaupungista, joka painettu vuonna 1912 eli vuotta tätä valokuvaa myöhemmin. Kuten tunnettua, Larin-Kyöstillä oli erityinen suhde linnan seutuun ja Kaupunginpuistoon hänen synnyinkotinsa sijaittua puiston kupeella. Niinpä sopinee tässä yhteydessä lainata teoksesta runoa Maisema. Tässä runossa hehkuvat pahaenteiset sävyt:

Kaupungin ympärillä seutu synkkenee,
jo lumi siintäin tummuu lahden jäällä,
punoittaa kolme veriruskeeta hattaraa
kahden kaameen linnantornin päällä.

Tien syrjäss´ alastonna huokaa poppeli,
kuin paarivaate hohtaa harmaa hanki,
vankilan kello lyö nyt viittä, - ristikosta
katselee kauvas yksinäinen vanki.

Mitä hän miettii kammion kurja asukas
varpusen visertäissä räystään alla?
Kai miettii: miksei päivä laske itään,
tai ehkei mieti enään yhtään mitään.

- Kunnaalla seisoo sähkölennätinpylväät
niinkuin kolme ristiä Golgatalla.
Palotornista tuli jo välähtää,
ristikon aukosta katoo pää.


Kauan saivat vangit tähyillä linnassa lintuja. Ei kulunut kymmentäkään vuotta ennen kuin sisällisota loppuselvittelyineen toi vankileirin. Toisen maailmansodan ajan poliittiset vangit ovat oma tarinansa. Kasarmialueella asuneet ja varttuneet ovat elävästi muistelleet tuota omanlaistaan pienoisyhteiskuntaa muistelmateoksessa Kasarmin kosketus. Tuosta kirjasta on ponkaissut silmiini etenkin kertomus jatkosodan jälkeen Neuvostoliittoon palautetuista inkeriläisistä. Heitä oli kaikkiaan runsaat kaksituhatta samaan aikaan kuin Lapin sota oli yhä käynnissä. Voi vain kuvitella sitä ahdistusta, joka tuolloin linnan liepeillä vallitsi.

Niin paljon mahtuu yhden lehtikuvan ja nykypäivän väliin. Sitä palaa tavan takaa pohtimaan kuljeskellessaan linnassa. Kyyhkyjen siivenlyöntien äänet kaikuvat sisäpihalla, ja joskus saattaa nähdä saalistavan haukan kaartelemassa kivimuurien rajaaman maiseman yllä. Linnut eivät ole jättäneet linnaa.


 * * *

Lähteet:

Kunnallis.historiallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista. Kaupungin valtuuston päätöksen mukaan toimittanut Tyko Hagman. 1900

Larin-Kyösti. Lauluja Wanhasta Kaupungista. 1912

Kasarmin kosketus. Kulkulupa onnelaan. Toimittanut Leena Koivuneva. 2003


maanantai 9. toukokuuta 2016

Kiianlinnan ympäristössä, Hiiden mailla


Tämän retken pontimena olivat Akseli Salokanteleen sanat teoksessaan Vanajan kirja I hänen kuvatessaan 1950-luvun puolivälissä maisemaa matkattaessa Harvialan kautta kohti Turenkia:” Tätä laajaa tasannetta reunustavat lännen puolella Annakantorni, Lehivuoren, Harjuvuoren, Kiianlinnan ja Inkalinnan metsäiset harjanteet, joiden juurella välkehtii Vanajaveden kapea ja mutkitteleva pinta. Kaiken tämän yllä leviää lämpimän, aurinkoisen ilman auer harsomaisen kevyenä ja ohuena”. Juuri poikkeuksellisen hieno toukokuinen päivä vaikutti erityisen soveliaalta lähteä tutkailemaan vaikutelmia noilta seuduilta.

Polku kiertää Raimansuon laitaa.
Kevään yllättäen suorastaan ryöpsähtäessä kautta maiseman oli oiva ajankohta lähteä omalle luontoretkelle tähyilemään kohti Vanajaveden laaksoa ja Hiidenjokea. Mainitusta linja-automatkasta poiketen lähdin aamulla polkemaan suoraan kohti Miemalaa saapuakseni Rastilaan luoteesta. Sivuutin Hämeenlinnan Myllymäen ja suuntasin vanhan 3-tien laitaa etelään. Aurinko lämmitti pikaisesti ilmaa pilvettömältä taivaalta kevyenliikenteenväylän päättyessä Miemalantiehen. Reitti oli tuttu aiempien vuosien pyörälenkeiltä, joten saatoin taittaa taivalta tasaiseen tahtiin. Nykyaikaisesti rakennettu ympäristö ei vielä sanottavammin johdatellut tunnelmia muinaisia aikoja kohti, mutta uskoin tilanteen muuttuvan päästessäni Rastilaan, viimeistään kääntyessäni metsään.

Maisema tienvarressa oli tuntuvasti muuttunut muutaman viime vuoden aikana hakkuiden vuoksi. Sinänsä matka taittui sen verran joutuisasti, että olin tuota pikaa Sälilammentien risteyksessä. Ensimmäiseksi etapiksi muodostuivat Raimansuonkalliot. Ne erottuivat selvästi tien laitaan, vaikka matkaa heinikkoisen taimikon ylitse oli jonkin verran. Katsetta kiinnitti niiden olemus, joka toi mieleen jonkinlaisen varustuksen. Aivan niin kuin metsänrajassa olisi ollut pieni kivistä kyhätty linnake. Päästyäni viimein etumaisen kallion äärelle erotin myös toisen sen viereltä, joten saatoin kartasta määrittää niiden nimet. Ilman puustoa rinteiden jyrkkyys olisi käynyt vieläkin ilmeisemmin selväksi.

Raimansuonkalliot ovat kuin kaksi varustusta metsämaan ja suon välissä. Vaikka puusto hiukan niitä
kätkee, toinen niistä erottuu selkeästi Sälilammentielle.

Täytyi tietenkin kavuta lähimmän kallion laelle. Vaikka puuston vuoksi näköalat jäivät rajoitetuiksi, jo alkoi saada mieleensä tiettyä tunnelmaa. Raivaamalla puustoa olisivat muinaiset asukkaat saattaneet jo joltisenkin pitää puolensa tälläkin paikalla kyhäämiensä varustusten suojissa. Keihäät ja nuolet olisivat hyvinkin saattaneet pidätellä tunkeilijoiden kiihkeimpiä mielihaluja. Suonlaidan ja kallioiden välistä kaartui puiden varjostama polku. Jospa kulku kaupungista olisikin ollut ainoastaan tuollaista reittiä! Olin saanut polkea herroiksi päällystettyä maantietä. Entisaikojen taivaltajat olivat väistämättä kiinteämmin yhteydessä reittiensä ympäristöön kuin me nykyajan koheltaen kiiruhtavat.

Palattuani maantielle otin suunnan kohti Annakantornia. Hyvän aikaa poljettuani sain todeta nimen viitanneen lähinnä kärrytiehen, jota pitkin olisin päässyt takaisin Rastilantielle. Luoteesta lähestyttäessä tien linja näytti johtavan suoraan johonkin pihamaalle, joten käännyin takaisin ja kiersin Sälilammentien kautta takaisin isommalle maantielle. Rastilassa toki huomasin mainitun Annakantorniksi nimetyn kärrytien sukeltautuvan idyllisesti rakennusten välistä esille. Ilmeisesti olisin siis päässyt siitä suoraan jatkamaan matkaani kohti Kiianlinnantietä.

Ensimmäinen näkymä länsilounaaseen alkaessani nousta kukkuloille. Tämä taitaa olla lähinnä sitä, mitä
Salokannel kirjassaan kuvasi.

Ehtiessäni seuraavaan kääntöpaikkaani päivä oli jo ehtinyt lämmetä varsin kesäiseksi. Tienviitta osoitti kohti Kiianlinnaa. Jatkaessani osoitettuun suuntaan en kuitenkaan huomannut missään seuraavaa ohjetta, joten päädyin suoraan Kalpalinnan laitaan. Tarkasti sanottuna Kiianlinna kaiketi tunnetaan nykyään Kalpalinnana, vaikka yksittäisillä mäenhuipuilla onkin omat nimensä. Jotain on toki jäänyt yhä jäljelle muinaislinnasta. Ympäristöä on kuitenkin muokattu niin voimallisesti, että kulkija saattaa vain arvailla, miltä seutu onkaan näyttänyt satoja vuosia aiemmin. Jäljelle jääneet kukkulat reunustavat suurta hiekkamontua kuin kupinreunat.

Panoraama pohjoiskoilliseen. Keskellä pilkottaa Hiidenjoki.

Siinä vaiheessa seisauttaessani polkupyöräni pohdin, mistä voisin tarkistaa nykyajan kulkijan näkymät kohti viljavainioita. Salokannel on kirjassaan niin mainiosti kuvannut yli kuuden vuosikymmenen takaisia tunnelmia. Lähtiessäni kiipeämään rinnettä päädyin puolivahingossa loppukevään päivänpaahteessa väreilevän laskettelurinteen laitaan. Sieltä ainakin saattoi nähdä rinteiden juurella levittäytyvät pellot ja taivaanrannan metsät. Viikonlopun aamupäivä oli sen verran unelias, ettei missään näkynyt ihmisiä liikkeellä. Otettuani valokuvat eri ilmansuunnista lähdin etsimään itse Kiianlinnaa ja paikalle erityisiä, pitkänomaisia syvänteitä reunustavia loukkoja.

Maiseman avaruus levittäytyy länsilounaaseen.

Niin kuin myöhemmin karttaa tarkasti tutkittuani sain huomata, kuljin aluksi Kiianlinnan ohitse ja päädyin suoraan Annakanmäen ja Vorokkilukon maastoon. Heti tieltä poistuttuani löysin polut, jotka mutkittelivat ylös ja alas rinteiden lomitse. Kylien äänet katosivat jonnekin etäisyyteen, ja jälleen sain kuvitella, mitä on ollut suunnistaa tuossa maastossa ennen automobiilien sun muiden konevoimalla puksuttavien laitteiden aikakautta. Koska hiekkakuoppakin oli jäänyt jonnekin metsäisen harjanteen taakse, oli helppoa ravistaa mielestään nykyajan ihmisten liki brutaali tapa muovata asuinseutujaan. Samalla korostui mielessä tuntemus, että väkivalloin jalan tai ratsain tähän maastoon tunkeutunut olisi ollut sangen hankalassa asemassa puolustajaan nähden. Eipä siis ihme, että Kiianlinna on mainittu puolustus- ja pakopaikkana.

Polut johtavat harjulukkojen maastoon. Täällä luonto tarjoaa kätköpaikkoja katseilta.

Palatessani takaisin tielle, Kiianlinnaksi nimetty kukkula erottui selvästi hiekkamontun takaa lounaasta päin katsottuna. Vaikka kukkulalla on sankka metsähattu päällään, jyrkät rinteet kielivät puolustautumismahdollisuuksista. Talsiessani pölyistä tietä tähyilin hiekkamontun paljaita rinteitä ja pohdiskelin, kuinka paljon maata rinteiden kupeelta onkaan otettu. Oli vielä löydettävä reitti ylös kukkulalle, sillä tottahan oli edes käytävä kulmakunnan kuuluisimmalla huipulla. Kiianlinnantiestä erkanee kukkulan juurella pohjoiseen vielä pienempi, kartalla etukenoon lysähtäneen L-kirjaimen muotoinen kärrytie, jonka varrelta löysin reitin tarvittavalle polulle. Luoteisreunassa rinne oli aavistuksen muita suuntia helppokulkuisempi.


Kiianlinna etäältä ja kukkulan laelta.

Jyhkein maisema avautui Kiianlinnalta kohti
Vorokkilukkoa. Rotko painuu metsän
peittämänä syvyyksiin.
Pikainen silmäys paljasti puuston haittaavan näkymiä, varsinkin Turengin suuntaan. Erityisen jyrkästi seinämä vietti kohti Kiianlinnantien risteystä. Maallikon katse joutui jonkin verran pyyhkimään maastoa ennen kuin erotti syvänteitä kukkulan laella; tuskin ne olivat luontaisia. Epäillen lopputulosta näpsäisin valokuvia kaikista ilmansuunnista. Myöhemmin kotona otoksia tarkastellessani sain yllättyä lähinnä Vorokkilukon suuntaan ottamastani kuvasta, jossa Harjunrinteiden jyrkkyys ja rotkon synkän tiheä kasvullisuus näkyivät sangen hyvin. Varsinainen lukko seutu onkin ollut muinaisen puolustajan kannalta tasankonsa keskellä. Sangen oletettavaa, että varsinkin esihistoriallisella ajalla vainolaiset karttoivat tunkeutumista näille kukkuloille. Ruokaa kyettiin varastoimaan pahan päivän varalle ja kantamaan mukana paettaessa. Entäpä vesi?

Kierreltyäni Kiianlinnan ympäristössä ja todettuani nykyiset näkymät jätin viimeiseksi tutustumisen paikkaan, joka Museoviraston Rekisteriportaalin mukaan on muinoin ollut kultti- ja tarinapaikka. Portaali opastaa paikan sijaitsevan jyrkkien rinteiden puoliympyrämäisesti reunustamana. Kyseessä on Vähä-Hiiden lähde, jonka paikalla nykyään on kaivo. Vesi on kuulemma aikanaan siellä ollut melkein aina jäässä ja virrannut pohjoiseen. Aivan ilmeisesti kyseessä on ollut sangen mystinen paikka ja mikä tärkeintä harjujen kätkemä vedenottopaikka. Tuollainen paikka ei voi olla kiehtomatta Joenhiittä.

Näkymä Kiianlinnalta kohti Turenkia on sangen peitteinen. Vastakkaiselle suunnalle soramontun suuntaan
rinne putoaa erityisen jyrkästi.

Ensiksi oli poljettava harjuilta alas Vähähiidentielle, joka kaartuu harjujen ja Hiidenjoen välissä levittäytyvän peltoaukean läntistä laitaa. Metsästä kahta puolta tietä kantautui vuoronperään kyyhkyjen huhuilua ja palokärkien sielua sykähdyttävää huutoa. Palokärjellä on silläkin kansanperinteessä ollut oma tietty merkityksensä enteiden antajana. Olin saapunut seudun ikiaikaisemman asutuksen sijoille. Niinpä peltoaukealtakin on kaivauksissa löydetty vanhan, jo kadonneen asutuksen jäänteitä.

Alas kohti peltoja vei tie. Metsässä ympärillä huutelivat palokärjet ja huhuilivat kyyhkyt. Luonto sykki
kiihkeänä uutta vuodenaikaansa.

Hiiden seutua. Kuvan vasemmalle puolelle jää Hiidenjoen uoma, oikealle harjut. Ikivanhaa peltoaukeata
halkovan voimalinjan alta on tehty useita muinaislöytöjä ja arkeologisia kaivauksia. Tämä on ikiaikaista
hämäläistä maisemaa. Taustalla Turengin entisen sokeritehtaan piippu, joka oli aikanaan selvä maamerkki,
jonka Salokannel mainitsee olennaisena osana maisemaa.


Siellä kallioisten rinteiden juurella oli hyvä seisahtua tarkastelemaan karttoja ja kuunnella palokärkeä, jonka viimein löysin katseellani kelottuneen puun latvuksesta. Toivoin tapaavani paikallisia asukkaita voidakseni tiedustella mahdollista kulkureittiä muinaiselle lähteelle. Monet muinaismuistokohteet nimittäin sijaitsevat miltei pihapiirissä. Niin kadonnut aika ja nykyhetki lomittuvat toisiinsa. Onnekseni kohtaan ihmisiä, joille voin esittää asiani. Lopulta sain käyttökelpoiden neuvon kiertää ulkoilupolkua hakemalleni alueelle.

Asutuksen ja laskettelurinteiden välistä pääsin kapuamaan harjulle. Vasemmalta sivultani kantautui Kalpalinnan rinteiden alueelle ilmestyneiden ihmisten ja kulkupelien äänet, oikealla puolestaan odotti niin hiljainen, synkkä jyrkät rinteet peittävä metsämaa kuin keväällä vain löytää voi. Kontrasti oli melkoinen laskeutuessani kohti paikkaa, mistä etsin entistä lähdettä. Hätkähdin erottaessani edestäni sammalikosta jälkiä. Jokin koiraa isompi elukka oli ilmeisesti juossut tieltäni näkymättömiin. Vai muinaisten aaveetko olivat myllänneet rinteellä? Lähestyinhän suojaista kätköpaikkaa, jossa rekisterin mukaan oli sijainnut kultti- ja tarinapaikka. Sieltä jos mistä saattaisi löytää henkiä aikojen takaa, muistijälkiä menneistä.

Sieltä syvältä harjunrinteiden kainalosta muinainen lähde lopulta löytyi. Nyt paikalla on sangen arkisen
näköinen kaivo, mutta kulkija saattaa vai aprikoida, millaisia kohtauksia täällä on muinoin näytelty, jos
paikka todella on ennen ollut jonkinlainen kultti- ja tarinapaikka. Ainakin seutu saa mielikuvituksen
liikkeelle.

Vakavasti puhuen päästessäni lopulta rotkon pohjalle kaatuneiden puiden ja paksun, syvänvihreän sammalen keskelle saatoin uskoa lähteen aikanaan sivullisilta salatuksi. Nykyajan ihmiset ovat toki rakentaneet paikalle jopa tien. Matka harjun kautta toi kuitenkin parhaiten lähelle tunnelmaa, jota tavoittelin. Oli vasta alkukesä tai loppukevät, joten sadunomaisuus ei ollut vielä täydessä voimassaan. Kavutessani takaisin harjulle kiipesin samalla ikään kuin takaisin kohti nykyaikaa, pois unohduksen suoneesta tuokiosta, jolloin läsnä oli ollut ainoastaan vuosituhantinen maisema. Ihminen saattaa viiltää merkkejään harjujen kylkiin, mutta aina siellä alla ja ympärillä piilee jotain muuttumatonta.

Kulttuurimuistumia. Laskeuduttuani harjuilta takaisin peltojen ja metsän laidalle saatoin huomata vanhan
koneenosan ja nuukahtaneen heinäladon ikään kuin kulkijan välitilana kohti asutuskeskusta ja nykyarkea.

Kohdealueeni Turengin ja vanhan 3-tien välissä. Paljon on ihmiskäsi vuosisatojen ja varsinkin viimeisten
viidenkymmen vuoden aikana jättänyt jälkiä, vaikka jokin aavistus menneestäkin yhä leijuu.

Itse Vanajaveden laakson tarkkailu sai jäädä muihin kertoihin. Tämän päivän olin ilomielin antanut Hiiden seudun metsäisille harjuille.


* * *
Lähteet:

Lesell. Janakkala Vähä-Hiisi 1 ja 2 Moniperiodisten kohteiden kaivaus.PDF. 2008
Museovirasto-Rekisteriportaali
Salokannel. Vanajan kirja I




keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Kaupunki odotti jo kesää


Hämeenlinnassa on viime vuosina kohistu suurten ulkoilmakonserttien vuoksi. Toiminta ei kaupungissamme kuitenkaan ole mitenkään tavatonta. Jo vuonna 1911 järjestettiin Kaupunginpuistossa suuret laulujuhlat, joiden toteuttamista ja valmistelua seurattiin suurella mielenkiinnolla muun muassa Hämettäressä kuukausia.

Panoraamakuva torilta laulujuhlien aikaan kesä–heinäkuun vaihteessa vuonna 1911. Kaupungissa vietettiin
todella kulttuurillista kesää, josta jäi merkittäviä muistoja aikalaisten elämäntarinoihin.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

6.5.1911 Hämettäressä uutisoitiin lyhyesti seuraavaa:

Laululavan rakentaminen on tarjottu urakalla tehtäväksi. Tarjoukset owat wiimeistään ensi torstaina jätettävät pormestari L. Idestamille. Piirustukset owat nähtävänä A. Gust. Skogsterin liikkeessä.

Istuimia varten tarwittawat plankut, luvultaan 700 kpl, on päätetty tilata talonomistaja I. K. Uittamolta Sääksmäeltä, jonka tarjous oli edullisin. Istumia varten tarvittavat pukit on tilattu Turenkin puuseppätehtaalta.

Juhlille valmistunut laulu- ja soittolava ei jäänyt pitkäikäiseksi, sillä jo 1922 se purettiin. Sen tilalle kasatun uuden lavan pystytettiin vielä kolmas vuonna 1924. Toimeliaisuutta siis Kaupunginpuistossa riitti viime vuosisadan alkupuolella. 

Joenhiisi palaa vielä tapahtumiin puistossa kesän edistyessä.


* * *

Lähteet:

Hämetär 1911
Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto