Räystähällä linnan

Tuokiokuva menneisyydestä

Taannoin etsiskellessäni muistumia Hämeenlinnan historiasta silmiini osui kuva Hämettärestä vuodelta 1911. Pahaenteisenä Vanajan takana kohoava linna näyttäytyy nykypäivän katsojalle ikään kuin varoituksena murhenäytelmistä, jotka tuolloin 1900-luvun alussa olivat vasta edessä. Kuinka usein olenkaan kiiruhtanut Rantareitillä tuskin vaivautuen luomaan katsetta tuota näkyä kohtaan. Silti tuo näkymä on aivan kuin ikivanha olento, kaupunkimme vanha sija ja tavallaan maisemamme vanhin asukas.

Hämetär 29. kesäkuuta 1911. Näky linnasta on toki jo jotenkin pahaenteinen, mutta silti alue yhä uinuu
tietämättä tulevien vuosikymmenten murhenäytelmistä.

Vanha sanomalehtikuva kaikessa epäselvyydessään tavallaan sopii mainiosti tilanteeseen kurkistaessamme menneisyyteen. Kuvasta sentään erottuu muotoja, jotka ovat jo vuosikymmeniä sitten kadonneet. Rakennuksia on purettu ja rantaviivaa muokattu. Nyttemmin valokuvaa tutkiessani mieleen palautuu hajanaisia muistikuvia oman, tähän seutuun verrattuna lyhyen taipaleeni varrelta. Päällimmäisenä pyrkii tajuntaan muuan armottoman lumipyryn ilta, jolloin olin palaamassa töistä Sairionrantaa kohti Rautatiesiltaa. Lunta oli pyryttänyt liki polviin asti. Askeltaminen oli vaivalloista.

Viti piiskasi kasvoja. Lyhtyjen valo kutistui tavallista heikommaksi. Joen jään toiselta puolelta kajasti heikosti muutaman lampun loiste kadoten välillä miltei tyystin. Hetki oli jotenkin ajaton, koska sää sulki tajunnasta miltei kaikki nykyajan ärsykkeet. Tulin pohtineeksi, millaista elämä onkaan ollut linnan ympärillä kuutisensataa vuotta aiemmin. Jospa olisinkin jään yli kompuroiden päätynyt ajassa taakse kurkistamaan noita ammoin linnassa ja sen kupeella talveaan kyyristelleitä linnanpalvelijoita, käsityöläisiä ja sotilaita. Aivan erityisesti tuolloin mieleeni nousivat jostain syystä tilikirjoihin aikoinaan pistetyt kruununraakit, invalidit ja vanhukset, joille oli myönnetty ylöspito.

Hämeenlinnan vuonna 1900 painetussa kunnalliskertomuksessa on mielenkiintoinen katsaus historiaan. Se päättyy Antti Törneroosin eli Tuokon runoon Birger Jaarlin linna. Tuosta pitkästä runosta tähän yhteyteen lainaan kolme säkeistöä, jotka kuvaavat näkymän nostattamia mielleyhtymiä:

” - - - Vaan mitä tuolla luonnon suloutta

Jylhällä muodollansa varjostaa?

Se kohoutuen kohden korkeutta

Ylpeesti ympärilleen katsastaa.

Syvästi järveen kuvauu sen muuri,

Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille

Se peljättävä, paha kummitus?

Inhoittavalta tuntuneeko sille

Yörauhassansa seudun kauneus,

Kun uhaten näin katsoo kaikkialle,

Järvelle, maalle sekä taivahalle? - - - ”

Hetken runoilija kuvailee rakkauttaan synnyinmaahansa ja pelkoa sortumisesta orjuuteen ja sortoon ennen kuin havahtuu aamun koittaneen ja ajaneen linnalta öisen haamun, pelko väistyy.

” - - - En peljätystä luonnossakaan muussa

Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.

Pelotta lintu likimmässä puussa

Ilolla lauloi aamulauluaan,

Ja itse jylhän linnan räystähässä

Näin pienen pääskysen mä pesimässä. - - - ”

Eteeni tullut valokuva on painettu lehteen siis vuonna 1911. Siinä erottuu selvästi linnan vankilaluonne jo purettuine selliosastoineen. Elettiin aikaa, jolloin sisällissodan kauhut olivat vasta edessä. Silti muurien sisässä oli jo poliittisia vankeja. Parisen vuotta sitten luin venäläistämispolitiikkaa vastustaneesta henkilöstä, joka joutui viettämään aikaansa suljettuna linnaan. Valitettavasti en ole nyt löytänyt tuota tekstiä mistään. Muistiini on silti jäänyt se vaikutus, jonka Kaupunginpuisto oli tuohon vankiin tehnyt: hän olisi tahtonut käyskennellä sen rinteillä, mutta muistot vankeusajalta olivat liian vahvoina vielä hänen matkatessaan myöhemmin junalla kaupungin ohitse.

Kuin sattumalta olen selaillut Larin-Kyöstin runokokoelmaa Lauluja Wanhasta Kaupungista, joka painettu vuonna 1912 eli vuotta tätä valokuvaa myöhemmin. Kuten tunnettua, Larin-Kyöstillä oli erityinen suhde linnan seutuun ja Kaupunginpuistoon hänen synnyinkotinsa sijaittua puiston kupeella. Niinpä sopinee tässä yhteydessä lainata teoksesta runoa Maisema. Tässä runossa hehkuvat pahaenteiset sävyt:

” Kaupungin ympärillä seutu synkkenee,

jo lumi siintäin tummuu lahden jäällä,

punoittaa kolme veriruskeeta hattaraa

kahden kaameen linnantornin päällä.

Tien syrjäss´ alastonna huokaa poppeli,

kuin paarivaate hohtaa harmaa hanki,

vankilan kello lyö nyt viittä, - ristikosta

katselee kauvas yksinäinen vanki.

Mitä hän miettii kammion kurja asukas

varpusen visertäissä räystään alla?

Kai miettii: miksei päivä laske itään,

tai ehkei mieti enään yhtään mitään.

- Kunnaalla seisoo sähkölennätinpylväät

niinkuin kolme ristiä Golgatalla.

Palotornista tuli jo välähtää,

ristikon aukosta katoo pää.”

Kauan saivat vangit tähyillä linnassa lintuja. Ei kulunut kymmentäkään vuotta ennen kuin sisällisota loppuselvittelyineen toi vankileirin. Toisen maailmansodan ajan poliittiset vangit ovat oma tarinansa. Kasarmialueella asuneet ja varttuneet ovat elävästi muistelleet tuota omanlaistaan pienoisyhteiskuntaa muistelmateoksessa Kasarmin kosketus. Tuosta kirjasta on ponkaissut silmiini etenkin kertomus jatkosodan jälkeen Neuvostoliittoon palautetuista inkeriläisistä. Heitä oli kaikkiaan runsaat kaksituhatta samaan aikaan kuin Lapin sota oli yhä käynnissä. Voi vain kuvitella sitä ahdistusta, joka tuolloin linnan liepeillä vallitsi.

Niin paljon mahtuu yhden lehtikuvan ja nykypäivän väliin. Sitä palaa tavan takaa pohtimaan kuljeskellessaan linnassa. Kyyhkyjen siivenlyöntien äänet kaikuvat sisäpihalla, ja joskus saattaa nähdä saalistavan haukan kaartelemassa kivimuurien rajaaman maiseman yllä. Linnut eivät ole jättäneet linnaa.

 * * *

Lähteet:

Kunnallis.historiallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista. Kaupungin valtuuston päätöksen mukaan toimittanut Tyko Hagman. 1900

Larin-Kyösti. Lauluja Wanhasta Kaupungista. 1912

Kasarmin kosketus. Kulkulupa onnelaan. Toimittanut Leena Koivuneva. 2003