Monet meistä varmaan
tahtoisivat nähdä rakennukset muuttumattomina keskellä kuohuvia
aikoja, maamerkkeinä elonsa taipaleella. Näin ei valitettavasti
ole. Myös talot ovat kautta vuosisatojen joutuneet jättämään
synnyinsijansa. Kenties nykypäivinä täytyy erityisesti suunnitella
talo siirtokelpoiseksi, mutta vanhanajan asumukset olivat sellaisia
enimmäkseen jo syntyjään. Hämeenlinnankin kaupunkikuvasta ja
historiasta löytyy hiukan pintaa raaputtamalla mielenkiintoisia
vaellukselle joutuneita rakennuksia.
Ensimmäisenä
esimerkkinä mainittakoon Ojoisten kartanon kaksikerroksinen, puinen
päärakennus, jonka Pietari Brahe määräsi siirrettäväksi
kaupunkiin raatihuoneeksi käydessään paikkakunnalla 8.-12.3.1650.
Toki tupia ja aittoja oli varmaan sitä ennenkin siirrelty kaupunkia
perustettaessa ja aikanaan latokartanoa perustettaessa. Hyville
hirsille riitti aina käyttöä niin kuin saatiin havaita myös
Saaristen latokartanossa Ison vihan venäläismiehityksen aikana,
jolloin nämä siirsivät kartanon rakennuksia Hämeenlinnaan.
1800-luvulla pientä
Hämeenlinnaa ravisutti nykypäivän termejä käyttääksemme
sosiaalipoliittinen skandaali, joka ansaitsee tulla käsitellyksi
jossain yhteydessä omana kokonaisuutenaan. Lyhyesti sanottuna vuoden
1831 tulipalo ja ankarat olot olivat kurjistaneet kaupunkia
tavattomasti. Vuonna 1834 päätti silloinen maaherra Stichaeus
lahjoittaa suuren summan rahaa edistääkseen köyhäinhoitoa.
Erityinen yksityinen köyhäin- ja työhuone piti pystyttää ja
varata ohessa vielä 10000 ruplaa. Napina kaupunkilaisten keskuudessa
alkoi lähes välittömästi rakennuksen kohottua 1836
Kaupunginpuiston eli silloisen Pyövelinmäen kupeelle ja köyhien
majoituksen alettua.
Jo seuraavana vuonna
kirkonkokouksessa valitettiin, että verorasituksen kohonneen
ylläpitokustannusten vuoksi. Uskottiin köyhien antamisen vähiten
vaativille kannattavammaksi ratkaisuksi kuin työhuoneen käyttäminen.
Köyhäinhuonetta oli kaupunkilaisten mielestä ”väliaikaisesti”
käytettävä johonkin muuhun kuin lahjoittajan nimenomaisen
määräyksen mukaisiin tarkoituksiin. Tämä tietenkin suututti
tavattomasti Stichaeusta ja aloitti vuosikymmenien oikeustaistelun,
joka ratkaistiin viimein kaupungin ja Stichaeuksen perillisten kesken
joulukuussa 1858. Tuona aikana itse rakennus pääsi ränsistymään
ja se huutokaupattiin 342 ruplalla ehdolla, että se siirrettäisiin
Kaupunginpuiston kupeelta. Talon tie veikin maisteri Malinin
omistamalle tontille Rauhankadulle. Paikka tuli myöhemmin
kuuluisaksi neiti Savoniuksen tyttökoulun ja valmistavan koulun
ynnä erään Sibeliuksen kautta.
Hämeenlinnan kaupungin
siirtyminen uudelle paikalleen 1770-luvun lopulla ja 1780-luvun
kuluessa ei tietenkään ollut mikään pikainen prosessi. Ihmisten
ohessa suurin osa rakennuksista muutti, vaikka joitain rakennuksia
olen nähnyt karttoihin merkittynä sangen myöhäänkin ja itse
kirkko toimi kymmenisen vuotta vanhalla paikallaan.
Aksel Salokannel on
kertonut kirjassaan Vanhaa Hämeenlinnaa monien Myllymäen iäkkäiden
rakennusten olleen peräisin Vanhastakaupungista. Hän otaksui niitä
olleen olemassa vielä tuolloin eli 1960-luvulla niin kuin muuten
taisi olla aivan keskustassakin. Itse asiassa hänen
lapsuudenkotinsa, isänsä mökki Myllymäenkadun ja Torikadun
kulmauksessa kuului noihin siirrettyihin rakennuksiin.
1960- ja 1970-luku olivat
peruuttamattoman myllerryksen aikaa Hämeenlinnassa. Ottaen huomioon
rivakan kehityksen Tiiriön ja Goodmansin kauppakeskuksineen ei voi
kuin päivitellä puutalokaupungin kohtaloa. Yllättävän monella
tuolloin puretulla rakennuksella oli takanaan yllättävän pitkä
historia. Tuskin pöly viimeisten purettujen rakennusten jäljiltä
oli laskenut ennen kuin todettiin keskusta aivan liian ahtaaksi.
Mikäli puutalot ja jotkin puretut kivitalotkin olivat niin huonossa
kunnossa kuin on annettu ymmärtää, herää mieleen oletus
tarkoituksellisesta kunnossapidon laiminlyönnistä, koska aikeenakin
oli jyrätä vanha rakennuskanta. Toki ongelmana oli myös
alkuperäisen kaupunkialueen pienuus ja silkka tilanpuute.
Legendaarisiin
uusrakennusvaiheen häviäjiin kuului Vainikaisen talon nimellä
tunnettu kaupunkilaisten vuosikymmenien aikainen kohtauspaikka.
Muistelen lukeneeni jostain rakennuksen olevan peruja ajalta ennen
vuotta 1777 eli siirretyn Vanhastakaupungista. Itse asiassa Tyko
Hagmanin kunnallishallinnollisen kertomuksen yhteydessä olevassa
historiikissa mainitaan kaksi 1700-luvulla silloisten Raastuvankadun
ja Itäisen Linnankadun kulmassa sijainnutta rakennusta, joista
Linnankadulle antanut rakennus olisi ollut rakennettu 1773.
Sattumalta juuri Hagmanin kertomuksen laatimisen aikaan paikalla
aloitti kuuluisa Vainikaisen leipomo.
Tässä yhteydessä
lienee paikallaan lainata, mitä Vainikaisen leipomosta,
konditoriasta ja kahvilasta kirjoitettiin 1911 teoksessa Hämeenlinnan
liike-elämä ja liikkeet:
”Liike on perustettu
v.1900. Kokonaan uudelle kannalle on se järjestetty v. 1910, jolloin
liikkeelle valmistui uusi ajanmukaisilla patenttiuuneilla ja sähköllä
käyvällä taikinakoneella varustettu leipomo, joka on ainoa
laatuaan paikkakunnalla. Leipomon kaikki laitteet vastaavat
suurempiakin terveydellisiä toiveita ja täyttävät uuden
leipurilain asettamat suuret vaatimukset.
Leipomo valmistaa
kaikenlaisia hienoimpia ja yksinkertaisempia vehnä- ja
sokurileivoksia käyttäen parhaita aineita. Konditoria ja kahvila
ovat paikkakunna yleisemmin käytettyjä.
Vainikaisen leipomon
tuotteet ovat omilla eduillaan saavuttaneet niinhyvin kaupunkilaisten
kuin maaseutulaistenkin yksimielisen tunnustuksen. - Huokeat hinnat,
valmistuksessa noudatettu suurin puhtaus ja täsmällinen toiminta
ovat saattaneet yleisesti käytetyksi.”
Ajan mainosteksti antaa
rivien välistä vilahduksen kadotetun talon hengestä. Historian
ironiaa on, että talo oli tekemässä 1960-luvulla uutta muuttoa
pääsemättä ikinä perille. Kohtalo liittyy perihämeenlinnalaiseen
jahkailuun koskien talomuseohanketta. Teerijoen Hämeenlinnan
historiasta löytyy toteamus 1960-luvulla virinneestä ajatuksesta
perustaa Seurasaaren kaltainen talomuseo. Purkutuomion saaneet talot
oli tarkoitus siirtää museoalueelle eri puolilta kaupunkia. Mielessä
oli museon perustaminen kaupunginpuistoon, jossa jo sijaitsi
Larin-Kyöstin vanha asuintalo. Varsinaisena kohteena oli kuulemma
linnan ja Tampereentien välinen alue. Asia vaikutti elinvoimaiselta
vielä vuonna 1966, jolloin kaupunginhallitus vielä joulukuussa
pyytää valtuustolta valtuuksia toimenpiteisiin Kaupunginpuistoon
perustettavaa talomuseota varten ja valtionavun anomiseksi.
Tässä yhteydessä
asiaan liittyvät jo Joenhiiden omat hatarat lapsuudenmuistot
Linnanpuiston nurkkaan huteranoloisten katosten alle kasatuista
hirsistä. Jaloista pyrkimyksistä huolimatta lopullisiin
tavoitteisiin ei siis ikinä päästy, vaan puutavaran kohtalona oli
lahota. Karu luku hämeenlinnalaisen kulttuuriperinnön
tuhoutumisessa sai siten vahvan puumerkkinsä. Nykypäivän
autioituvaa kaupunkikeskustaa ajatellen voi sentään katkerana
leikitellä ajatuksella, millainen matkailuvaltti vanha kahvila torin
laidalla nykyään hyvin hoidettuna olisi. Mitä olisikaan vanhat
perinteet omaava ”Vainikaisen limppu” Sibelius-leivoksen ohella!
Hämeenlinnan
rakennuskannassa on myös muistumia kansojen ja valtioiden suurista
mullistuksista ja murhenäytelmistä. Taannoin katsoin Ylen
Dokumenttiprojektin ohjelman Kannaksen kierros, jossa pysähdyttiin
luonnollisesti myös Terijoella. Siellä Venäjän vallankumouksen ja
Suomen itsenäistymisen myllerrys katkaisi venäläisen yläluokan
yhteydet huviloihinsa. Äkkiä suomalaisilla oli käsissään paljon
autioita rakennuksia. Osan niistä ottivat residensseikseen muun
muassa aikakauden johtavat suomalaistaiteilijat, yli tuhat
rakennuksista siirrettiin eri puolille Suomea. Terijokelaishuvilat
ovat toki käsite rakennusalan ammattilaisten keskuudessa, mutta
maallikko kokee tuon tuostakin havahtumisia liittyen noihin
hienoihin, vanhoihin rakennuksiin, joita on yhä Suomessa
vaihtelevassa kunnossa ja monet kasvaneiden kaupunkialueiden
puristuksessa.
Noin vuosi sitten oli
juttua Hämeenlinnaan siirretystä terijokelaishuvilasta, jonka uudet
omistajat ovat ottaneet hoitaakseen mittavan saneerausohjelman, jossa
toivottavasti kunnioitetaan perinteitä ja talon merkittävää
historiaa. Usein suurtenkin huviloiden alkuperäisten venäläisten
omistajien kohtalot vallankumouksen pyörteissä olisivat varmaan
monen kirjan aiheita ja tietenkin rakennusten omatkin vaiheet.
Terijokelaisen perinnön oivaltaminen avaa hetkessä vuosia
alitajunnassa muhineita kysymyksiä, jotka ovat sykkineet katsoessa
noita rakennuksia nykyisessä maisemassaan.
Julkisuuteen taannoin
noussut huvila ei ole ainoa terijokelainen kaupungissamme. Tänä
talvena olen lukenut Myllymäki-yhdistyksen toimittaman
kaupunginosahistoriikin, jossa eräs muistelija on kertonut vaarinsa
olleen kirvesmiehenä pystyttämässä Turuntien päähän
pystytettyä niin kutsuttua Sinistä taloa, joka on myös peräisin
Terijoen huvila-alueelta. Siinä missä Hätilän suunnalla
kunnostettavalle talolle saattaa uskoa valoisaa tulevaisuutta voi
vain toivoa, ettei perikato ja jo edellä tässäkin kirjoituksessa
sivuttu perihämeenlinnalainen rappeutuminen, silkka hylkääminen
koidu tämän vilkkaan risteyksen ja uusien rakennusten puristukseen jääneen
huvilan kohtaloksi.
Vuosien kuluessa olen
isältäni kuullut, kuinka sotien jälkeen Hämeenlinnasta ja sen
ympäristöstä purettuja rakennuksia käytettiin sekä
rakennustarpeiksi että polttoaineeksi. Olen saanut tietää
Tiiriössä sijainneen tilan rakennuksissa olleen aineksia
useammastakin kohteesta. Se on toki ollut pula-aikana
välttämättömyyskin. Samalla osa tiensä päähän joutuneista
taloista on saanut osina oman uuden elämän. Oma tarinansa olisivat
muun muassa Rantatorin laidasta puretun ortodoksikirkon puutavaran
vaiheet. Saadessani tietää lapsuudenkotini purkuhetken koittavan
kymmenisen vuotta sitten riensin vielä ottamaan viimeiset kuvat.
Kuvia selatessani olen oivaltanut Tiiriöstä löytyneen vielä yhden
esimerkin taloista, jotka kulkevat.
Kyseessä ollut talo oli
alun perin palkkaväentalona Harvialan kartanossa. Sotien jälkeisinä
vuosikymmeninä se siirrettiin osina Tiiriöön ja sama työporukka
joka purki sen Harvialassa oli sitä kasaamassa. Vanhasta
valokuva-albumista olen saanut jopa katsella niiden miesten
ryhmäkuvaa. Kun rakennusta lopulta purettiin seisahduin eräällä
kävelylenkillä Parolantien varteen osin purettua luurankoa.
Viereeni ilmestyi hiukan vanhempi mieshenkilö, joka totesi
paljastuneet rakenteet hyväkuntoisiksi. Kun sanat kuultuani
tarkasteli näkymää aiempaa tarkemmin, huomasin piippujen kyljet
ehjiksi, eivätkä seinätkään vaikuttaneet taipuneen. Harvialassa
aiemmin sijainnut rakennus oli pystytetty uudelleen Tiiriöön, vain
hiukan alkuperäistä lyhyempänä. Hyvää työtä olivat työmiehet
tehneet. Se oli ilmeisesti ollut vanhaa kunnon käsityöläis- ja
rakennustaitoa, jonka perään saatetaan nykyisinä hometalojen
aikoina kysellä.
Viimeksi jokin päivä
sitten luin jostain palstalta, että Sibeliuksen syntymäkotikin
tulisi siirtää Sibeliuspuistoon. Ajatuksena lienee korttelin
vapauttaminen täysin uusimmalle gryndauksen aallolle. Se on samalla
kuin kaikuja 1960- ja 1970-luvulta. Esineenä Sibeliuksen
syntymäkotikin toki voidaan siirtää vaikka Myllymäkeen, mutta
asiassa on muitakin vivahteita kuin tavaran siirtäminen paikasta
toiseen. Jos oletusarvoksi asetetaan rakennuksen toimiminen sen
paikan ja hetken symbolina, jolloin säveltäjämestari aloitti
maallisen vaelluksensa, sijainnilla on erittäin suuri merkitys, niin
kansallisesti kuin kansainvälisten ihailijoiden ja jopa
pyhiinvaeltajien kannalta. Tämä soisi jo 2010-luvulla
hämeenlinnalaistenkin ymmärtävän.
Olen aikonut jo kauan
kirjoittaa näistä rakennusten kiertolaisista osana maisemaa ja
ihmisten muistoja. Kiehtoo pohtia, että taloillakin on oma sielunsa,
vaiheita määrittelevä kohtalonsa niin kuin on sanottu olleen
kovanonnen laivojakin. Monille mahtipontisille rakennuksille ei suoda
pitkää ikää, vaan sodat, tulipalot sun muut sortavat ne maahan
muutamassa vuodessa. Niiden asukkaillakin on karu kohtalo. Toisaalta
on sellaisia yksilöitä kuin osa terijokelaishuviloista, jotka
seisovat ylväinä uudessa maisemassaan ja saavat uuden elämän.
Sitten on pieniä mökkejä, jotka rauhassa, unohdettuina vaipuvat
hiljakseen tomuun kuten niin kutsuttu Helinin mökki Tiiriön
kupeella, josta viime vuonna kirjoitin. Uskon vakaasti
henkilökohtaisen suhteen rakennuksiin synnyttävän paljon
monimuotoisempia ja kestävämpiä rakennuksia kuin nykyiset
massatuotannon elementtikolossit.
Vaikka kulkevien
rakennusten aikakausi on ollut ristiriitainen ja julmakin, se silti
synnytti paljon silmän- ja sielunravintoa, ihmisenkokoiseksi
rakennettua maisemaa, jonka menetyksen suuruuden ymmärtää vasta
jälkeen päin.
* * *
Lähteet:
Arja Vettenranta et. Al
(toim). Tarinoiden Myllymäki. Myllymäki-yhdistus ry.
Einar Palmunen. Ojoisten
latokartano ja virkatalo.
Einar Palmunen. Saaristen
kuninkaallinen latokartano
Hämeenlinnan liike-elämä
ja liikkeet. 1911
K.O.Lindeqvist.
Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75
Ilkka Teerijoki.
Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle.
Salokannel. Vanhaa
Hämeenlinnaa
Tyko Hagman
Kunnallishallinnollinen kertomus Hämeenlinnan laupungista. Piirteitä
Hämeenlinnan kauungin historiasta. (1900)