Talotkin ovat kulkeneet

Monet meistä varmaan tahtoisivat nähdä rakennukset muuttumattomina keskellä kuohuvia aikoja, maamerkkeinä elonsa taipaleella. Näin ei valitettavasti ole. Myös talot ovat kautta vuosisatojen joutuneet jättämään synnyinsijansa. Kenties nykypäivinä täytyy erityisesti suunnitella talo siirtokelpoiseksi, mutta vanhanajan asumukset olivat sellaisia enimmäkseen jo syntyjään. Hämeenlinnankin kaupunkikuvasta ja historiasta löytyy hiukan pintaa raaputtamalla mielenkiintoisia vaellukselle joutuneita rakennuksia.

Kuuluisa Vainikaisen kahvila ja talo, josta olisi voinut tulla vanhan Hämeenlinnan tuhoamisen symbolin sijasta
historiastaan tietoisen, Suomen vanhimman sisämaakaupungin vertauskuva. Rakennuksen juuret ulottuivat
ilmeisesti aivan linnan kupeelle, pitkälle 1700-luvulle asti. Sitä kyllä koetettiin vielä uudelleen siirtää, mutta suunnitelmat kariutuivat ja hirret lahosivat Linnanpuistossa.
Kuvan julkaisija Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Ensimmäisenä esimerkkinä mainittakoon Ojoisten kartanon kaksikerroksinen, puinen päärakennus, jonka Pietari Brahe määräsi siirrettäväksi kaupunkiin raatihuoneeksi käydessään paikkakunnalla 8.-12.3.1650. Toki tupia ja aittoja oli varmaan sitä ennenkin siirrelty kaupunkia perustettaessa ja aikanaan latokartanoa perustettaessa. Hyville hirsille riitti aina käyttöä niin kuin saatiin havaita myös Saaristen latokartanossa Ison vihan venäläismiehityksen aikana, jolloin nämä siirsivät kartanon rakennuksia Hämeenlinnaan.

1800-luvulla pientä Hämeenlinnaa ravisutti nykypäivän termejä käyttääksemme sosiaalipoliittinen skandaali, joka ansaitsee tulla käsitellyksi jossain yhteydessä omana kokonaisuutenaan. Lyhyesti sanottuna vuoden 1831 tulipalo ja ankarat olot olivat kurjistaneet kaupunkia tavattomasti. Vuonna 1834 päätti silloinen maaherra Stichaeus lahjoittaa suuren summan rahaa edistääkseen köyhäinhoitoa. Erityinen yksityinen köyhäin- ja työhuone piti pystyttää ja varata ohessa vielä 10000 ruplaa. Napina kaupunkilaisten keskuudessa alkoi lähes välittömästi rakennuksen kohottua 1836 Kaupunginpuiston eli silloisen Pyövelinmäen kupeelle ja köyhien majoituksen alettua.

Jo seuraavana vuonna kirkonkokouksessa valitettiin, että verorasituksen kohonneen ylläpitokustannusten vuoksi. Uskottiin köyhien antamisen vähiten vaativille kannattavammaksi ratkaisuksi kuin työhuoneen käyttäminen. Köyhäinhuonetta oli kaupunkilaisten mielestä ”väliaikaisesti” käytettävä johonkin muuhun kuin lahjoittajan nimenomaisen määräyksen mukaisiin tarkoituksiin. Tämä tietenkin suututti tavattomasti Stichaeusta ja aloitti vuosikymmenien oikeustaistelun, joka ratkaistiin viimein kaupungin ja Stichaeuksen perillisten kesken joulukuussa 1858. Tuona aikana itse rakennus pääsi ränsistymään ja se huutokaupattiin 342 ruplalla ehdolla, että se siirrettäisiin Kaupunginpuiston kupeelta. Talon tie veikin maisteri Malinin omistamalle tontille Rauhankadulle. Paikka tuli myöhemmin kuuluisaksi neiti Savoniuksen tyttökoulun ja valmistavan koulun ynnä erään Sibeliuksen kautta.

Viisikymmentä vuotta sitten suunnitelmat talomuseon perustamisesta olivat vireitä. Samalla oltiin huolissaan
Kaupunginpuiston kunnosta. Mieliharmia herätti etenkin yhdistetty huoltorakennus ja puucee. Asiasta kirjoitettiin
muun muassa Hämeen Sanomissa sekä heinä- että joulukuussa 1966.

Hämeenlinnan kaupungin siirtyminen uudelle paikalleen 1770-luvun lopulla ja 1780-luvun kuluessa ei tietenkään ollut mikään pikainen prosessi. Ihmisten ohessa suurin osa rakennuksista muutti, vaikka joitain rakennuksia olen nähnyt karttoihin merkittynä sangen myöhäänkin ja itse kirkko toimi kymmenisen vuotta vanhalla paikallaan.

Aksel Salokannel on kertonut kirjassaan Vanhaa Hämeenlinnaa monien Myllymäen iäkkäiden rakennusten olleen peräisin Vanhastakaupungista. Hän otaksui niitä olleen olemassa vielä tuolloin eli 1960-luvulla niin kuin muuten taisi olla aivan keskustassakin. Itse asiassa hänen lapsuudenkotinsa, isänsä mökki Myllymäenkadun ja Torikadun kulmauksessa kuului noihin siirrettyihin rakennuksiin.

1960- ja 1970-luku olivat peruuttamattoman myllerryksen aikaa Hämeenlinnassa. Ottaen huomioon rivakan kehityksen Tiiriön ja Goodmansin kauppakeskuksineen ei voi kuin päivitellä puutalokaupungin kohtaloa. Yllättävän monella tuolloin puretulla rakennuksella oli takanaan yllättävän pitkä historia. Tuskin pöly viimeisten purettujen rakennusten jäljiltä oli laskenut ennen kuin todettiin keskusta aivan liian ahtaaksi. Mikäli puutalot ja jotkin puretut kivitalotkin olivat niin huonossa kunnossa kuin on annettu ymmärtää, herää mieleen oletus tarkoituksellisesta kunnossapidon laiminlyönnistä, koska aikeenakin oli jyrätä vanha rakennuskanta. Toki ongelmana oli myös alkuperäisen kaupunkialueen pienuus ja silkka tilanpuute.

Legendaarisiin uusrakennusvaiheen häviäjiin kuului Vainikaisen talon nimellä tunnettu kaupunkilaisten vuosikymmenien aikainen kohtauspaikka. Muistelen lukeneeni jostain rakennuksen olevan peruja ajalta ennen vuotta 1777 eli siirretyn Vanhastakaupungista. Itse asiassa Tyko Hagmanin kunnallishallinnollisen kertomuksen yhteydessä olevassa historiikissa mainitaan kaksi 1700-luvulla silloisten Raastuvankadun ja Itäisen Linnankadun kulmassa sijainnutta rakennusta, joista Linnankadulle antanut rakennus olisi ollut rakennettu 1773. Sattumalta juuri Hagmanin kertomuksen laatimisen aikaan paikalla aloitti kuuluisa Vainikaisen leipomo.

Tässä yhteydessä lienee paikallaan lainata, mitä Vainikaisen leipomosta, konditoriasta ja kahvilasta kirjoitettiin 1911 teoksessa Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet:

”Liike on perustettu v.1900. Kokonaan uudelle kannalle on se järjestetty v. 1910, jolloin liikkeelle valmistui uusi ajanmukaisilla patenttiuuneilla ja sähköllä käyvällä taikinakoneella varustettu leipomo, joka on ainoa laatuaan paikkakunnalla. Leipomon kaikki laitteet vastaavat suurempiakin terveydellisiä toiveita ja täyttävät uuden leipurilain asettamat suuret vaatimukset.

Leipomo valmistaa kaikenlaisia hienoimpia ja yksinkertaisempia vehnä- ja sokurileivoksia käyttäen parhaita aineita. Konditoria ja kahvila ovat paikkakunna yleisemmin käytettyjä.

Vainikaisen leipomon tuotteet ovat omilla eduillaan saavuttaneet niinhyvin kaupunkilaisten kuin maaseutulaistenkin yksimielisen tunnustuksen. - Huokeat hinnat, valmistuksessa noudatettu suurin puhtaus ja täsmällinen toiminta ovat saattaneet yleisesti käytetyksi.”

Ajan mainosteksti antaa rivien välistä vilahduksen kadotetun talon hengestä. Historian ironiaa on, että talo oli tekemässä 1960-luvulla uutta muuttoa pääsemättä ikinä perille. Kohtalo liittyy perihämeenlinnalaiseen jahkailuun koskien talomuseohanketta. Teerijoen Hämeenlinnan historiasta löytyy toteamus 1960-luvulla virinneestä ajatuksesta perustaa Seurasaaren kaltainen talomuseo. Purkutuomion saaneet talot oli tarkoitus siirtää museoalueelle eri puolilta kaupunkia. Mielessä oli museon perustaminen kaupunginpuistoon, jossa jo sijaitsi Larin-Kyöstin vanha asuintalo. Varsinaisena kohteena oli kuulemma linnan ja Tampereentien välinen alue. Asia vaikutti elinvoimaiselta vielä vuonna 1966, jolloin kaupunginhallitus vielä joulukuussa pyytää valtuustolta valtuuksia toimenpiteisiin Kaupunginpuistoon perustettavaa talomuseota varten ja valtionavun anomiseksi.

Tässä yhteydessä asiaan liittyvät jo Joenhiiden omat hatarat lapsuudenmuistot Linnanpuiston nurkkaan huteranoloisten katosten alle kasatuista hirsistä. Jaloista pyrkimyksistä huolimatta lopullisiin tavoitteisiin ei siis ikinä päästy, vaan puutavaran kohtalona oli lahota. Karu luku hämeenlinnalaisen kulttuuriperinnön tuhoutumisessa sai siten vahvan puumerkkinsä. Nykypäivän autioituvaa kaupunkikeskustaa ajatellen voi sentään katkerana leikitellä ajatuksella, millainen matkailuvaltti vanha kahvila torin laidalla nykyään hyvin hoidettuna olisi. Mitä olisikaan vanhat perinteet omaava ”Vainikaisen limppu” Sibelius-leivoksen ohella!

Hämeenlinnan rakennuskannassa on myös muistumia kansojen ja valtioiden suurista mullistuksista ja murhenäytelmistä. Taannoin katsoin Ylen Dokumenttiprojektin ohjelman Kannaksen kierros, jossa pysähdyttiin luonnollisesti myös Terijoella. Siellä Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen myllerrys katkaisi venäläisen yläluokan yhteydet huviloihinsa. Äkkiä suomalaisilla oli käsissään paljon autioita rakennuksia. Osan niistä ottivat residensseikseen muun muassa aikakauden johtavat suomalaistaiteilijat, yli tuhat rakennuksista siirrettiin eri puolille Suomea. Terijokelaishuvilat ovat toki käsite rakennusalan ammattilaisten keskuudessa, mutta maallikko kokee tuon tuostakin havahtumisia liittyen noihin hienoihin, vanhoihin rakennuksiin, joita on yhä Suomessa vaihtelevassa kunnossa ja monet kasvaneiden kaupunkialueiden puristuksessa.

Terijokihuvilan piirteissä on jotain kirkkomaisen jyhkeätä.
Siirtämisensä aikaan sen jyrkkä katto on epäilemättä piir-
tynyt ympäröineiden rakennusten yläpuolelle. Hulppean
kokonsa vuoksi se herättää mielessä monia ajatuksia
alkuperäisistä omistajistaan, jotka lienevät sortuneet
Venäjän vallankumouksen pyörteisiin. Alkuperä selittää
paljon katsojalle välittyvästä vaikutelmasta. Tämä on
suuren historian kosketus keskellämme.

Noin vuosi sitten oli juttua Hämeenlinnaan siirretystä terijokelaishuvilasta, jonka uudet omistajat ovat ottaneet hoitaakseen mittavan saneerausohjelman, jossa toivottavasti kunnioitetaan perinteitä ja talon merkittävää historiaa. Usein suurtenkin huviloiden alkuperäisten venäläisten omistajien kohtalot vallankumouksen pyörteissä olisivat varmaan monen kirjan aiheita ja tietenkin rakennusten omatkin vaiheet. Terijokelaisen perinnön oivaltaminen avaa hetkessä vuosia alitajunnassa muhineita kysymyksiä, jotka ovat sykkineet katsoessa noita rakennuksia nykyisessä maisemassaan.

Julkisuuteen taannoin noussut huvila ei ole ainoa terijokelainen kaupungissamme. Tänä talvena olen lukenut Myllymäki-yhdistyksen toimittaman kaupunginosahistoriikin, jossa eräs muistelija on kertonut vaarinsa olleen kirvesmiehenä pystyttämässä Turuntien päähän pystytettyä niin kutsuttua Sinistä taloa, joka on myös peräisin Terijoen huvila-alueelta. Siinä missä Hätilän suunnalla kunnostettavalle talolle saattaa uskoa valoisaa tulevaisuutta voi vain toivoa, ettei perikato ja jo edellä tässäkin kirjoituksessa sivuttu perihämeenlinnalainen rappeutuminen, silkka hylkääminen koidu tämän vilkkaan risteyksen ja uusien rakennusten puristukseen jääneen huvilan kohtaloksi.

Vilkkaalla paikalla ja uuden ajan puristuksessa sinnittelevän Sinisen talon yksityiskohdat avautuvat silmille,
kun sen terijokelaistaustasta tietää. Rakennuksen säilyminen näihin päiviin asti ei ole tainnut olla läheskään
itsestään selvää. Toivoa sopii, että sen arvo ymmärretään.

 

Vuosien kuluessa olen isältäni kuullut, kuinka sotien jälkeen Hämeenlinnasta ja sen ympäristöstä purettuja rakennuksia käytettiin sekä rakennustarpeiksi että polttoaineeksi. Olen saanut tietää Tiiriössä sijainneen tilan rakennuksissa olleen aineksia useammastakin kohteesta. Se on toki ollut pula-aikana välttämättömyyskin. Samalla osa tiensä päähän joutuneista taloista on saanut osina oman uuden elämän. Oma tarinansa olisivat muun muassa Rantatorin laidasta puretun ortodoksikirkon puutavaran vaiheet. Saadessani tietää lapsuudenkotini purkuhetken koittavan kymmenisen vuotta sitten riensin vielä ottamaan viimeiset kuvat. Kuvia selatessani olen oivaltanut Tiiriöstä löytyneen vielä yhden esimerkin taloista, jotka kulkevat.

Kyseessä ollut talo oli alun perin palkkaväentalona Harvialan kartanossa. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä se siirrettiin osina Tiiriöön ja sama työporukka joka purki sen Harvialassa oli sitä kasaamassa. Vanhasta valokuva-albumista olen saanut jopa katsella niiden miesten ryhmäkuvaa. Kun rakennusta lopulta purettiin seisahduin eräällä kävelylenkillä Parolantien varteen osin purettua luurankoa. Viereeni ilmestyi hiukan vanhempi mieshenkilö, joka totesi paljastuneet rakenteet hyväkuntoisiksi. Kun sanat kuultuani tarkasteli näkymää aiempaa tarkemmin, huomasin piippujen kyljet ehjiksi, eivätkä seinätkään vaikuttaneet taipuneen. Harvialassa aiemmin sijainnut rakennus oli pystytetty uudelleen Tiiriöön, vain hiukan alkuperäistä lyhyempänä. Hyvää työtä olivat työmiehet tehneet. Se oli ilmeisesti ollut vanhaa kunnon käsityöläis- ja rakennustaitoa, jonka perään saatetaan nykyisinä hometalojen aikoina kysellä.

Vasemmalla Tiiriö joskus 1960-luvulla tai aivan 1970-luvun alussa. Härkätien linjaus kulki aivan vierestä
nykyistä lähinnä kevyenliikenteen väylänä toimivaa reittiä. Taustalla oikealla häämöttävät jo Ojoisten
kerrostalot. Harvialaista siirretty talo on etualalla oikealla sijaitsevat vaaleakattoinen rakennus.
Oikealla kuvassa sama rakennus kuvattu ilmeisesti vuonna 2006 juuri ennen purkutöiden alkamista. Sopii
vain pohtia, ovatko pihapiirin rakennusten hirret päätyneet vielä jonnekin uusiokäyttöön. Otaksuisin
niin käyneen, joten osa rakennuksista yhä elää uudessa muodossa aivan niin kuin aikanaan Tiiriössäkin
eli häivähdys muista rakennuksista.

Viimeksi jokin päivä sitten luin jostain palstalta, että Sibeliuksen syntymäkotikin tulisi siirtää Sibeliuspuistoon. Ajatuksena lienee korttelin vapauttaminen täysin uusimmalle gryndauksen aallolle. Se on samalla kuin kaikuja 1960- ja 1970-luvulta. Esineenä Sibeliuksen syntymäkotikin toki voidaan siirtää vaikka Myllymäkeen, mutta asiassa on muitakin vivahteita kuin tavaran siirtäminen paikasta toiseen. Jos oletusarvoksi asetetaan rakennuksen toimiminen sen paikan ja hetken symbolina, jolloin säveltäjämestari aloitti maallisen vaelluksensa, sijainnilla on erittäin suuri merkitys, niin kansallisesti kuin kansainvälisten ihailijoiden ja jopa pyhiinvaeltajien kannalta. Tämä soisi jo 2010-luvulla hämeenlinnalaistenkin ymmärtävän.

Olen aikonut jo kauan kirjoittaa näistä rakennusten kiertolaisista osana maisemaa ja ihmisten muistoja. Kiehtoo pohtia, että taloillakin on oma sielunsa, vaiheita määrittelevä kohtalonsa niin kuin on sanottu olleen kovanonnen laivojakin. Monille mahtipontisille rakennuksille ei suoda pitkää ikää, vaan sodat, tulipalot sun muut sortavat ne maahan muutamassa vuodessa. Niiden asukkaillakin on karu kohtalo. Toisaalta on sellaisia yksilöitä kuin osa terijokelaishuviloista, jotka seisovat ylväinä uudessa maisemassaan ja saavat uuden elämän. Sitten on pieniä mökkejä, jotka rauhassa, unohdettuina vaipuvat hiljakseen tomuun kuten niin kutsuttu Helinin mökki Tiiriön kupeella, josta viime vuonna kirjoitin. Uskon vakaasti henkilökohtaisen suhteen rakennuksiin synnyttävän paljon monimuotoisempia ja kestävämpiä rakennuksia kuin nykyiset massatuotannon elementtikolossit.

Vaikka kulkevien rakennusten aikakausi on ollut ristiriitainen ja julmakin, se silti synnytti paljon silmän- ja sielunravintoa, ihmisenkokoiseksi rakennettua maisemaa, jonka menetyksen suuruuden ymmärtää vasta jälkeen päin. 

* * *

Lähteet:

Arja Vettenranta et. Al (toim). Tarinoiden Myllymäki. Myllymäki-yhdistus ry.

Einar Palmunen. Ojoisten latokartano ja virkatalo.

Einar Palmunen. Saaristen kuninkaallinen latokartano

Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet. 1911

K.O.Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75

Ilkka Teerijoki. Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle.

Salokannel. Vanhaa Hämeenlinnaa

Tyko Hagman Kunnallishallinnollinen kertomus Hämeenlinnan laupungista. Piirteitä Hämeenlinnan kauungin historiasta. (1900)

Risteys ajan virrassa

Jokaisella paikalla on oma ainutlaatuinen historiansa. Sen määrittelee geografia ja ihmispopulaation toiminta kautta aikojen. Jokin piste kartalla on ja pysyy kohtauspaikkana, risteyksenä väen kulkiessa elämänsä asioilla. Yksi sellainen kohta maisemassa sijaitsee Hämeenlinnan Kaupunginpuiston lounaiskulmassa, Härkätien ja Tampereentien yhtymäkohdassa.

Larin-Kyöstin syntymäkodin muistomerkki on jäänyt aika
tavoin nykypäivän liikenteen jalkoihin. Vaikka se ei
olekaan mökin oikealla paikalla, on hyvä, että aikansa
kansainvälisesti kuuluisinta suomalaista kirjailijaa
on muistettu näinkin. Taustalla näkyy Ojoisten metsittyneitä
peltoja, joilla aikanaan armeijakin jonkin aikaa harjoitteli.
Kuinkahan moni nykykulkija ehtii edes pohtia, kenen muistoksi
tämä kieltämättä hiukan hautamainen rakennelma on pystytetty?

Itse asiassa Härkätien linjaus on vuosisatojen kuluessa hiukan vaihdellut, mutta pohjoiseen kohti Hattulaa ynnä nykyisen rautatiesillan kohdille (Ylinen Viipurin tie) suuntautunut tielinja lienee ollut samalla paikalla ensin mainittua kauemmin. Sittemmin ilmeisesti 1600-luvulla tuli käyttöön reitti heti linnan kupeelta Vanajan ylitse, mutta kartoissa säilyi Hakalanniemen vieressä termi Vanha silta, Gamla Bron. Härkätielle on suunnattu vuoroin Viisarin ja Hattelmalanharjun kupeen kautta, mutta ikiaikaisena voitaneen pitää myös Vanhankaupungin pohjoispäästä Ojoisten kylän halki kulkenutta reittiä. Ojoinen on ollut yksi muinaisista vanajalaiskylistä Hätilän ja Niementaustan eli myöhemmän Saaristen kartanon ohella. Tietenkin niiden välillä on ollut kulkureittejä jo kauan ennen linnan rakentamista.

Mitä väkeä onkaan vuosisatoja aiemmin liikustellut Ojoisten kylän ja Vanhankaupungin lahden maisemissa. Kirjassaan Ojoisten latokartanosta ja virkatalosta Einar Palmunen kertoo vanhimmasta tunnetusta Ojoisten asukkaasta eli Ojoisten Matista. Kyseinen mies toimi kuulemma vuonna 1329 todistajana Piispa Pentin ja Niilo Hennikanpojan tilusten vaihdossa. Muita todistajia oli kuulemma muun muassa Kankaantakaa ja Mäskälästä, olipa muuan Laurentius Koskelta.

Latokartanot olivat tärkeitä linnan talouden kannalta. Niiden perustaminen liittyi Kustaa Vaasan politiikkaan 1500-luvun alussa. Hämeen linnan ympärillä niitä oli lopulta kolme eli Ojoisten, Saaristen ja Hätilän latokartanot. Vuoden 1539 verokirjan mukaan ympäristön kylien ja pitäjien tuli osallistua Ojoisten lato- eli karjakartanon varustamiseen. Luettelo antaa mielenkiintoisen välähdyksen siitä, millainen kuhina kylällä ja maantiellä kävi tuohon aikaan.

Tupia tuli olla kaikkiaan neljä, joista yhden eli ns. savupiipputuvan rakentaminen tuli Rengon miesten tehtäväksi. Muita tupia oli kolme, yksi nimeltään pirtti. Nuo tuvat olivat Kalvolan ja Pälkäneen miesten vastuulla. Pirtin puolestaan pystytti väki Janakkalasta ja Lopelta. Lehijärveläiset rakensivat yhteisen aitan. Sauna kuului Kulsialan eli Tyrvännön velvollisuuksiin. Keittiön tekivät janakkalalaiset ja loppilaiset. Ulompana kylästä olleista viidestä riihestä vastasivat Tammelan, Someron, Vihdin, Rengon ja Kulsialan miehet. Varsinaisilla ulkoniityillä sijaitsi vielä viisi latoa Sääksmäen, Mäskälän ja Lehijärven väen rakentamina.

Latokartanon rakentamisvaiheessa Ojoisilla vallitsi siis melkoinen tohina. Kylän vapaista talonpojista oli jo ehtinyt siinä vaiheessa tulla lampuoteja eli vuokraviljelijöitä. Varsinaisen maanviljelyksen kartanolla hoitivat kuitenkin lähipitäjien miehet veropäivätöinään. Ojoisilla oli 1539 vain 6 palkattua henkilöä. Ojoinen on esiintynyt karjakartanona linnan ensimmäisissä tileissä vuodelta 1547. Nimiluetteloiden henkilökunta vaihteli vuosien kuluessa sangen paljon. Ihmisillä laajalta alueelta oli siis usein asiaa linnan kupeelle. Risteyksessä kohtasi matkalainen jos toinenkin jo ennen kuin kaupunki perustettiin 1639.

Osa Kiellmanin 1778-1779 laatimasta Ojoisten latokartanon peltoja ja niittyjä esittävästä kartasta, joka on piirretty
1792. Olen korostanut kartasta seuraavat kohdat: A= Suopellon torppa, B= Ojoisten kyläkeskuksen/kartanon
rakennuksia ja C= kaupungin vanha pappila Vanhankaupungin lahden pohjukassa. On syytä ottaa huomioon,
että vesi on tuolloin ollut parisen metriä nykyistä korkeammalla. Lisäksi se nousi vielä tulva-aikoina pahimmillaan
2,5 metriä lisää. Suoraan pappilan eteläpuolella näkyy selvästi vanajaan laskeva oja, jollainen paikalla yhä on. Maantiereitit/polut  erottuvat kartassa katkoviivoina.
Kartta: Hämeen läänin maanmittauskonttorin arkisto I, Hämeenlinnan maakunta-arkisto

Kävi kuitenkin ajan kuluessa selväksi, etteivät kuninkaankartanot vastanneet rahantarpeesta kärsineen valtiovallan odotuksia. Niinpä Kustaa Aadolf asetti 1619 toimikunnan, jonka tehtäväksi tuli antaa vuokralle voutikuntia ja kruununtiloja. Vuokraajan ei tarvinnut olla aatelinen, mutta takeet piti olla vuokranmaksukyvystä. Joulukuun 17. 1619 vuokrasi kanslerin serkku Kaarle Oxenstjerna Saaren ja Ojoisten kartanot kahdeksi vuodeksi. Samana vuonna siirtyi Hätilän kartano vouti Harelle.

1600-luvun puolivälin Hämeenlinnaa esittävän kartan
asemakaavaan on syytä suhtautua vähintään varauksella.
Silti kartasta saa jonkinlaisen kuvan aikansa kulku-
yhteyksistä kaupungin ympärillä. Rautatiesilla paikalla
ollut silta on merkitty yksinkertaisesti Gamla Broon.
Linnan kaakkoiskulmalta erottuu kulkureitti Varikon-
niemeen. Kaupungin pohjoispäässä näkyy hahmotelma,
kuinka Ojoisten suunnalta on Hämeenlinnaan saavuttu,
Kartta löytyy esimerkiksi Hämeenlinnan kaupungin-
kirjaston ylläpitämästä Hämeenlinnan Lydiasta.

Seutukunta jatkoi elämäänsä ja linnan pohjoispuolelle syntyi kaupunki, joka pyrki markkinoineen vetämään ihmisiä puoleensa. Valtiovaltahan ei tuolloin hyväksynyt maakauppaa, vaan maalaisten velvollisuus oli tulla toimittamaan tarvittavat kaupantekonsa virallisille markkinapaikoille. Sitä tehostamaan säädettiin 1622 pikkutulli, jonka vuoksi Hämeenlinnankin ympärille oli aikanaan rakennettava aita. Kuten olettaa sopii, kaupunkilaiset olivat perin haluttomia aitaa kunnossa pitämään. Tulliin kuului tietenkin myös tullihuone, jossa aikanaan taatusti näyteltiin monta farssia ja tragediaa.

Tyko Hagmanin viime vuosisadan alussa toimittaman kunnalliskertomuksen yhteyteen liitetyn historiallisen selvityksen mukaan:”Kaupunkia ympäröitsi korkea pystyaita, aikakauden ankara tulliraja. Sen pohjoispäässä oli tulliportti, jonka kautta päästiin kaupunkiin. Tältä portilta kulki sitten pääkatu jotensakin suorana koko kaupungin läpi leveten sen keskikohdalla eli nykyisten kivikasarmien ja rannan välillä toriksi ja päättyen etelässä linnaan vievään porttiin.” Toisista lähteistä saamme kuitenkin aidasta perin toisenlaisen kuvan. Aidassa oli aukkoja. ”Vanhojen rakennusten kohdalla” olleen linnan portin kautta ihmiset kuljettivat tavaroita. Myös suoraan järveltä keinoteltiin tarvikkeita. Markkina-aikoina osa maalaisista jätti tullimiesten harmiksi elikkonsa lähimetsiin tehdäkseen kauppoja muualla kuin esivallan silmien alla.

Osa Hämeenlinnan pelto- ja niittykartasta vuodelta 1770. Pappila erottuu ylhäällä keskellä. Lahdenpohjukkaa
kauitta vuosisatojen halkonut oja näkyy myös selvästi. Suunnilleen nykyisen Tampereentien linjaa Hattulan
suunnasta taivaltanut kulkija pääsi kaupunkiin vihreiden palstojen väliin piirretyn sillan kautta.Pappilan
ja kirkkomaan väliin puolestaan on selkeästi merkitty vesijättömaa, Tillanning. Kaupungin vanhimmat kirkot
hautausmaineen oli rakennettu erittäin huonolle maaperälle, jota alituiset tulvat koettelivat.
KARTTA Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6.
Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Hämeenlinnan ruotsinvallan aikaisen historian kirjoittaja Lindeqvist tosin toteaa tullimiestenkin osanneen käyttäytyä röyhkeästi ja mielivaltaisesti. Monissa kaupungeissa nämä riisuivat salakuljetuksesta kiinni joutuneita vaimoihmisiä ilkialasti ja määräsivät nämä siten kulkemaan asuntoihinsa. Tiedä sitten, sattuiko moista Hämeenlinnan portilla. Sen verran olen tihrustanut Hämeenlinnan raastuvanoikeuden ja maistraatin pöytäkirjoista vuodelta 1694, että aikansa rikkain hämeenlinnalainen Krister Silke ja tullimies Erich Hiellman kiistelivät mainitun vuoden toukokuussa tonttien aidoista ja tapahtumista tulliportilla, joihin aion vielä myöhemmin jossain vaiheessa palata. Silkestä itsestään olen kirjoittanut jo aiemmin Hämeenlinnan entisten kirkkojen yhteydessä.

Nykyisen kaupunginpuiston ja Hakalanniemen alueilla on ennen ollut myös torppia, joista on mainittu tarkemmin ainakin Suopellon ja Hakalan torpat. Myös Sillanpään torpan nimi on joissain yhteyksissä mainittu. Vanhoissa kartoissa noita torppia on merkittynä. Wete Myllymaa toteaa Ojoisten kaupunginosa historiassaan suoraan Larin-Kyöstin syntymäkodin olleen Suopellon torpan paikalla. Vanhassa Ojoisten latokartanon pelto- ja niittykartassa [Kiellman 1778-79; puht. piir. Salin 1792. HMA] näkyy selvästi merkittynä Suopellon torppa Pyövelinmäen lounaiskulmassa. Ainakin ihan tuossa lähellä siis tuo torppa on sijainnut. Kiellman laati myös Hämeenlinnan kaupungin pelto- ja niittymaista kartan vuonna 1770. Siinä näkyvät selvästi torpan maat pappilan pohjoispuolella.

Perehtyessäni viime vuonna Hämeenlinnan kaupunginpuiston historiaan törmäsin kirjaston kotiseutukokoelmissa
Larin-Kyöstin vanhoihin runoihin. Tämä synnyinmajaa kuvaava teksti sopii hyvin lyhyttä aikamatkaa varten
seisahduttaessa maantien varrelle paikalle, jossa kirjailijan synnyinkoti ennen sijaitsi.

Tampereentien muokkausten yhteydessä Larin-Kyöstin syntymäkodin muistomerkki on päätynyt sivuun oikealta paikaltaan, joka lienee ollut jossain tielinjan tai rannanpuoleisen penkereen alla. Hiljattain rakennettu kevyen liikenteen väylä on jättänyt hautaa muistuttavan paikan hiukan orvoksi kulkulinjojen väliin, mutta hienoa on ollut sentään jättää edes tuo muistomerkki jäljelle. Maisemoituminen kyllä asettaa sen silmälle sopivaksi. Sen länsipuolella Ojoisten pellolla olen kuullut aiemmin olleen jonkin aikaa armeijan harjoituskentän, joka on nyttemmin täysin metsittynyt. Tarkemmin katsellessa huomaakin metsikön pohjan olevan silmiinpistävän tasainen. Siinä on taas yksi selkeä esimerkki elinympäristömme alituisesta muutoksesta.

Vanha Härkätien linja johtaa suoraan vankilan alueen halki Ojoisten kylään. Puusilta on lähes idyllinen
jopa tammikuun ankeassa säässä. Millainenkohan silta ylitti 1770-luvulla samaisen ojan? Oikealla
Tampereentie nousee Larin-Kyöstin syntymäkodin muistomerkin ohitse kohti Hakalanniemeä ja Kirstulaa.
Vanhat Ojoisten pellot ja entinen armeijan harjoituskenttä ovat metsittyneet tai kasvavat nyt kerrostaloja.

Keskitalvellakin vesi ojassa vrtaa kuin minuutit ihmiselossa.
Puurakenteiden rappiossa on jotain vertauskuvallista ajan
kulumisesta.

Vilkas liikenne paikalla vaimenee ainoastaan yöksi. Ihmiset vaihtuvat, mutta paikka jatkaa olemassaoloaan. Mikäli oman kiireensä keskellä tuskaileva nykyihminen seisahtuisi hetkeksi vilkuilemaan ympärilleen, hän saattaisi tavoittaa aavistuksen menneestä ja samalla havaita, kuinka armottomasti nykyisyys on kouraissut tätä maisemaa.

Härkätien ja Tampereentien risteys tammikuisen päivän ankeudessa vuonna 2016. Kuvan keskiosassa
näkyvät Kaupunginpuiston kiviportaat, jotka ennen olivat puiston pääsisäänkäynti. Talvisaikaan
kulkija saattaa hiukan parhaiten erottaa maaston pinnanmuotoja. Kulkiessaan aikanaan Ojoisten
virkatalostaan kaupunkiin maaherra Rehbinder kiinnittu huomiota kallioiseen mäkeen, josta alkoi
havitella eurooppalaisten esikuvien mukaan yleistä puistoa. 1800-luvun maalauksista saamme jonkin
aavistuksen siitä louhikosta, jota räjäyteltiin jo 1840-luvun lopulla. Maantie linjan pahimpien
mäkien loiventamisen lisäksi siis itse puiton alue on kokenut melkoisen muutoksen, josta osaltaan
kertovat kiviaidat ja tekorauniot.

 * * *

 LÄHTEET:

Einar Palmunen. Ojoisten latokartano ja virkatalo

Einar Palmunen. Hätilän kylän ja kartanon vaiheita.

Hämeenlinnan raastuvanoikeuden ja maistraatin pöytäkirjat 1694. HMA

http://www.hamewiki.fi/wiki/Ojoisten_kartano

Kunnallishistoriallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista. [vuonna 1900] Kaupunginvaltuuston päätöksen mukaan toimittanut Tyko Hagman. → Piirteitä Hämeenlinnan kaupungin historiasta.

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia II. Ruotsin vallan aikana.

Wete Myllymaa: Hämeenlinnan kaupunginosa historia - OJOINEN STORY

http://www.hameenlinna.fi/pages/414311/Ojoinen%20Story%20REV7.pdf