Päivä Laurinmäellä - osa III

Taistelujen karaisemien saksalaisten hyökkäys pysähtyi punaisten ankaran tulen vuoksi huhtikuun 25. päivän iltana vuonna 1918. Näillä oli vahvoja asemia niin Määkynmäen kuin Pappilan Lystinmäen suunnalla. 3. Kaartin ulaanirykmenttiä komentanut majuri von Brandenstein katsoi tarvitsevansa lisävoimia voidakseen jatkaa hyökkäystä.

Ennen kuin tuohon oli tultu sisällissodan eteläisellä rintamalla olivat joukot alkaneet keskittyä kohti lopullista, suurta välienselvittelyä. Vuonna 1933 julkaistussa kirjassaan J. O. Hannula kirjoittaa muun muassa seuraavasti: 

” Tilanne Länsi- ja Etelä-Suomessa oli huhtikuun 21 p:n tienoilla seuraava: Saksalaisen Itämeren-divisioonan päävoimat (noin 4000 miestä ja 3 tykkiä) olivat Helsingissä, kenraalimajuri Wolfin prikaati (noin 3000 miestä ja 13 tykkiä) Riihimäen seuduilla, von Brandensteinin osaston päävoimat (noin 2000 miestä ja 9 tykkiä) Lahden seuduilla ja majuri Hamiltonin osasto (800 miestä ja 6 tykkiä) Loviisan seuduilla.

Valkoisen Länsiarmeijan voimista oli kenraalimajuri Linderin ryhmä (noin 4000 miestä ja 6 tykkiä) Tyrvään-Peipohjan-Huittisten alueella, eversti Hjalmarssonin ryhmä (noin 3500 miestä ja 10 tykkiä) Lempäälän seuduilla, everstiluutnantti Bergströmin ryhmä (noin 1500 miestä) Tuuloksen ja Hauhon pohjoispuolella olevissa järvikapeikoissa sekä 2000 miehen vahvuinen armeijanreservi Tampereella.

Loimaan seuduille saapunut 800 miehen vahvuinen Saariston vapaajoukko toimi itsenäisenä osastona; 500 miehen vahvuinen Kalmin pataljoona oli Vääksyn kanavan seuduilla.

Punaisten puolella oli Hjalmarsonin ja Bergströmin ryhmiä vastassa yhteensä noin 10 000 miestä; noin 4000 miestä perääntymässä Kokemäenjoenlaaksosta Toijalaa kohti. Riihimäellä tappion kärsineet punaiset joukot olivat perääntymässä Hämeenlinnaa ja Lahtea kohti. von Brandensteinin prikaatia vastaan hyökkäili usean tuhannen miehen vahvuinen punainen ryhmä. Kaikkien näiden punaisten voimien , n.s. länsiarmeijan, vahvuus kohosi vähintään 40 000 mieheen; niiden käytettävänä oli noin 50 tykkiä ja yli 200 konekivääriä”.

Rakennelmien jäänteitä.

Suuri määrä punaisia oli siis käytännössä saarroksissa, mutta rengas heidän ympärillään oli vielä ilmeisesti löyhä. Siksi Mannerheim suunnitteli Linderin ryhmän siirtämistä Länsiarmeijan vasemmalle siivelle Päijänteen länsipuolelle ja antoi saksalaiselle kenraalimajuri v. d. Goltzille ohjeen jatkaa etenemistä Riihimäeltä Hämeenlinnaan. Tapahtumat Janakkalan kirkolla olivat siis siirtoja suurella pelilaudalla. Mikäli saksalaisten eteneminen olisi seisahtunut tai ainakin huomattavasti viivästynyt, voi vain olettaa mitä Hauhon-Lammin-Kosken-Lahden suunnalla olisi tapahtunut. Kuinkakohan Syrjäntaan taistelun olisi käynyt?

Rykmentin komentaja Brandenstein siis pyysi apua prikaatinkomentaja Wolfilta Leppäkosken kartanossa. Apua ei kuitenkaan hellinnyt, koska saksalaisvoimien uskottiin olevan tarpeeksi vahvat tekemään läpimurron. Tällöin pyydettiin joukkoja majuri Rederniltä, joka omalla vastuullaan lähetti eskadroonan ja kaksi konekivääriryhmää ja yhden esikuntaryhmän Vanantaan kautta lossin yli veneillä Kernaalaan klo 4 aamulla.

Huhtikuun 26 päivä kello 6 alkoi saksalaisten hyökkäys. Se eteni Määkynmäen laidasta Räikälän asemia vastaan. Saksalaisten apujoukot ltn Frentzelin johdolla suuntasivat Kernaalasta Säkkärämäen ohi kirkon ja Laurinmäen väliselle tielle. Punaisten perääntymistie Lystinmäen suuntaan tukittiin konekivääritulella. 2 Ulaani eskadroona hyökkäsi Veittosten torpan hirsisiltaa ja Räikälän siltaa pitkin kohti juoksuhautoja, joissa arveltiin olleen enimmillään 150 punaista, joiden Hämeenlinnasta avukseen saaman tykin tuli rajoittui kolmeen laukaukseen, joista tarkin taisi osua saksalaisten kenttäkeittiön lähelle. Sitten tykki kiskottiin Hattelmalan harjun kupeelle taistelun ratkettua, kestettyään puoli kahdeksaan aamulla. Vielä samana päivänä ulaanieskadroonat jatkoivat matkaa Hämeenlinnaan, missä taistelutoimet alkoivat klo 14.45.

Luonto alkaa ottaa omansa.

Janakkalan kirkonkylää Laurinmäen ja Lystinmäen kautta kiertävien juoksuhautojen mitaksi on sanottu kaksi kilometriä. 1915 valmistunut linnoitustyö on ollut sangen mittava. Paikallisten ihmisten lisäksi työssä oli venäläistä sotaväkeä ynnä virolaisia ja kaukasialaisia. On mahtanut kylillä pajatus kaikua noina viime vuosisadan alun vuosina. Ellei Venäjän vaikutus olisi täällä romahtanut saksalaisia olisi odottanut huomattavasti toteutunutta rajumpi taistelu, mikäli he olisivat toisissa oloissa tunkeutuneet näille seuduille.

Nyt kompuroidessani polkua hiljakseen ylös näen kuusikon vallanneen mäen pohjoisen rinteen. Ennen kuin arvaankaan melkein putoan kaivantoon, jota jatkuu ja jatkuu. Kuusenrunkoja on kaatunut poikki polun ja juoksuhaudan jäänteiden ylitse. Tapani mukaan harhaudun sangen pian kulkureitin vastakkaiselle puolelle kääntyvän polun reunaa ennen kuin kulku-ura päättyy. Tässä vaiheessa ilma on yhä melkein paahtavan poutainen, joten innostuneena seurailen juoksuhaudan reunaa itäkaakkoon.

Puiden, sammalten ja mustikanvarpujen seasta erotan mäen kyljessä ikään kuin jättihampaiden jättämiä lovia. Pohdin mielessäni, ovatko ne olleet aiemmin jonkinlaisia miehistösuojia tai tarvikevarastoja. Opastaulun mukaan kirkonkylää kiertävien varustusten alueella olisi aikanaan ollut neljä maanalaista kasarmia ja kymmenen maanalaista miehistön suojaa. Jonnekin juoksuhautoihin myös haudattiin kaatuneita punaisia. En ala pyrkiä alas kivikon sekaan, vaan tyydyn ottamaan joitain valokuvia.

Vanhaa maastokarttaa ja Keltaisesta talosta löytämääni opaspiirrosta vertailtuani päätän seurata kaakkoon kiertyvää rinteensyrjää päätyäkseni mäen toiselle puolelle merkitylle polulle. Maasto on outo, mutta ovathan juoksuhaudat koko ajan sivullani. Jälkeenpäin ajatellen Kernaalaan johtava tiekin olisi ollut lähellä, joten totaalisen eksymisen vaara olisi ollut aika pieni. Joka tapauksessa huomaan pian harppovani talousmetsäalueen laitaa, jonne hakkuut ovat jättäneet jälkensä. Olen astunut kuin vahingossa ulos maiseman erikoiskammiosta, jossa luonto verhoaa vanhoja arpia. Kuiva männikkö peittää sitä rinnettä, jota pitkin etsin jonkinlaista polkua, kunnes kuulen selvästi harjanteen takaa miesjoukon turinaa. Koska on keskipäivä, ei ole syytä aprikoida haamujen lähteneen liikkeelle, vaan suunnistan uteliaana alas rinnettä. Löydän retkueen, joka oppaansa kantavan komentoäänen johdattamana on tutustumassa juoksuhautojen jäänteisiin. Harpatessani kaivannon yli pääsen takaisin maisemapolulle.

Polun noustessa ylemmäksi alkaa juoksu-

hauta erottua yhä selvemmon.

Tästä eteenpäin polku nousee yhä jyrkemmin kohti kukkulan läntistä rinnettä. Varustuksia aina vain riittää, ja niiden edessä putoaa rinne pian lähes pystysuorana kallioseinänä useita metrejä alas. Olen saapunut 1900-luvun linnavuorelle. Alempana olleiden melkein tasoittuneiden ojien sijaan nähtävillä kiemurtelee siististi kivettyjä ja kallioon louhittuja rakennelmia, jotka ovat yllättävän hyvin näkyvillä 99 vuotta valmistumisestaan. Alhaalla Laurinlähteen lähettyvillä on kuulemma entistettyjäkin juoksuhautoja, joihin en tällä kertaa edes huomaa mennä tutustumaan. Sitä en tiedä, onko näille ylhäällä oleville joskus tehty jotain.

Lähestyessäni Määkynmäen näköalapaikkaa huomaan nousseeni sangen korkealle, mutta jonkin verran metsittyneelle pikkuvuorelle, jolta on ollut varsinkin varustusten valmistuttua ja alarinteen ollessa paljaana huikeat näkymät niin Kernaalanjärvelle kuin Veittosenmäelle ja Hakoisten linnavuorellekin. Aivan ilmeisesti Määkynmäki on oivallinen vastinpari Linnavuorelle tutustuttaessa Kernaalanjärven ympäristön kulttuurimaisemaan. Ilman viime vuosisadan lopun kiihtynyttä asetekniikan kehitystä Janakkalan kirkkoa ympäröineet varustukset olisivat olleet merkittävät puolustusasemat ja siksi hyvää historiallista jatkumoa linnavuorten ketjulle. Nyt kalliolta voi kesäpäivän leppoisassa lämmössä tähystellä Kernaalanjärven ylitse kohti Tervakosken savupiippua, Linnavuorta ja Räikälänjoen laaksoa. Metsät ja peltoaukeat laikuttavat kaukaisten harjujen kehystämää näkymää, josta poissa ovat maantiet autoineen.

Kulttuurimaisemaa. Määkynmäeltä avautuu näkymä etelään kohti Kernaalanjärveä. Osa Veittosenmäkeä 

etuoikealla. Linnavuori jää kuvan ulkopuolelle tästä oikealle. Edessä järveen pistävän niemen oletan olevan 

Kivisaari. Jossain järven toisella puolella pitäisi häämöttää Tervakosken piipun.

Jyrkänne. Vasemmalla pudotus alas ja oikealla juoksuhauta.

Jyhkeät maisemat rehevän laakson keskellä ovat silti kulkureittien risteyksessä. Siksi on ollut lähes väistämätöntä, että näilläkin rinteillä on juostu aluksi miekoin ja keihäin ja lopuksi pistimiä työntäen ja kiväärejä laukoen. Toisaalta läsnä on ollut iätön henkinen ulottuvuus, jolta nykyihminen kehnonlaisesti aistii pyrkiessään hallitsemaan ja vallitsemaan maisemaansa omin megalomanisin rakennusprojektein, joiden tieltä lehdot ja puistikot saavat väistyä. Tarinmaan-Määkynmäen taistelun uhrit ovat kaatuneet esi-isien pyhillä paikoilla, miltei temppelissä. Tuskanhuudot ovat vaienneet. Aivan kohta siitä on sata vuotta.

Olen tavattoman yllättynyt siitä, mitä täältä olen löytänyt. Luonto ääniensä ja hiljaisuutensa rytmein ja kasvunsa ihmein pehmentää sekä maastossa olevia vihan merkkejä että nykypäivän maailman kaoottisia mielentiloja. Ehdottomasti Laurinmäki on kesäisen vapaapäivän oiva retkikohde museonsa, luontonsa ja muistomerkkiensä ansiosta. Aion palata.

Silloin kun alarinteistä ovat olleet puut poissa tästä on ollut paha vastustajan tulla.

Räikälän silta. Kuvan samoilta paikoilta löysin papereistani otettuani sen mustavalkofilmille yli kolme kymmentä 

vuotta sitten. Laurinmäen yhteydessä tuli nyt uudestaan kierreltyä paikalla. Vielä on edessä kiertomatka joen 

länsipuolella.

Lähteet:

Erkki Korkama - Stig Roudasmaa. Tapparasta tankkeihin. Hämeenlinnan varuskunnan historia

J.O.Hannula. Vapaussodan historia

Veikko Kerkkonen. Janakkalan historia.

Janakkalan kunnan www-sivut

http://www.janakkala.fi/laurinmaki/opastetut_polut/sodan_jaljet