tiistai 29. joulukuuta 2015

Valoa kaupunkilaisille


Juuri joulun 2015 alla janakkalalainen piha ponkaisi kansalliseen tietoisuuteen 40 000 jouluvalon ja sisätilojen 3 000 lampun ansiosta. Aikamme tahtoo siksi paljon kylpeä valossa, ettei useinkaan tule pohtineeksi sähkövalon lopultakin lyhyttä historiaa. Itse tekniikan tultua käyttöön sen hyödyntäminen oli vielä pitkään tarkoin rajoitettua ja kallista. Valaistus ylipäänsä oli sangen pitkään heikkoa Hämeenlinnan kaduilla.

Vanha lyhty kuvattuna riikalaisessa museossa. Joitain tällai-
sia roikkui varmasti aikanaan Hämeenlinnassakin.
Jos meidät nakattaisiin yhtäkkiä 1870-luvun Hämeenlinnaan saattaisimme löytää kynttilän valaisemia lyhtyjä torilta ja muutamista kadunkulmista. Öljylamppu ei ollut vielä päässyt kaduille. Jotkut talonomistajat kyllä pyysivät 1876 lamppuja talojensa eteen. Tarkoitusta varten perustettu valiokunta ryhtyi toki valmistelemaan parannuksia katuvalaistukseen. Seurauksena oli lähinnä lyhtyjen paikkoja muuttaminen. Lasittomia petrolilamppuja koekäytettiin, muttei niitä uskallettu vielä ottaa käytäntöön. Vasta tammikuussa 1879 asetettiin kahdeksan petroleumilamppua torin sivustoille kuvernöörin kehoitettua ottamaan tekniikka käyttöön. Uudet lamput herättivät kuulemma ”suurta huomiota ja ihailua”. Saman vuoden kesäkuussa hankittiin lisää uusia petrolilamppuja. Raastuvan- , Residenssi- ja läntiselle Linnankadulle 20. elokuuta sytytetyt lamput toimivatkin aluksi hyvin, mutta pian ne oli toimitettava korjattaviksi.

Katuvalaistuksen uusi aikakausi ei siis alkanut kovin auvoisesti, ja pimeys laskeutui jälleen suurimman osan kaupunkia ylle. Kesäkuussa 1880 rahatoimikamari valtuutettiin hankkimaan petrolilamput kaikkiin muihin kaupunginosiin Myllymäelle, jossa tuli edelleen turvautua kynttilöihin. Sotilasviranomaisten ansiosta asetettiin kuitenkin Myllymäen tien varrellekin vuonna 1883 neljä lamppua. 1890-luvun lopulla seuraavan kehitysvaiheen alkaessa sanotaan petrolilyhtyjä olleen katuvalaistuksessa kaikkiaan 110.

Sähkö teki kuitenkin vääjäämättä tuloaan. Koskimies mainitsee sanomalehti Hämäläisen jo 1879 ennustaneen jo öljylamppujen kokeiluvaiheessa uuden sähkövoimaisen valaistuskeinon saapuvan, koska sitä jo kokeiltiin ja paranneltiin ulkomailla. Niinpä lehti jo helmikuun 11. päivän numerossaan 1899 saattaakin todeta kaupungin valtuusmiesten antaneen marraskuun 19. päivänä 1897 Rahatoimikamarin lisäjäsenin vahvistettuna alkaa valmistella suunnitelmaa katuvalaistuskysymyksen ratkaisemiseksi kaasua ja sähköä käyttäen. Toimikunnan esitys päätyi ehdottomasti sähkön kannalle ja esitettiin valtuustolle helmikuussa 1899 ja tuli hyväksytyksi huhtikuussa.

Luonnollisesti yhtäkkinen lamppujen sytyttäminen lokakuun 6 päivänä 1899 oli hämeenlinnalaisille mullistava kokemus. Sähkövalon aikakausi oli alkanut. Toki ensimmäiset sähkölamput olivat jokseenkin erilaisia kuin me tunnemme, kuten Koskimies kuvailee. Käytössä olleet 48 ns. kaarilamppua käyttivät valonlähteenään kahden hiilikärjen väliin syntynyttä, hehkuvien hiilihiukkasten muodostamaa valokaarta. Hiilikärkien väliä oli aika ajoin säädettävä lyhdyistä riippuvista naruista, jotka olivat valitettavan oivia pikkupoikien juonien kohteita. Hiilet kuluivat nopeasti. 1900-luvun alussa mainitut lamput korvattiinkin hehkulampuin.

Hämeenlinnan I apteekki kuvattuna torin laidalta 1910-luvulla. Vielä tuolloin katulyhdyt eivät järin usein
valokuvissa esiintyneet. Tämän kuvan etualalla näyttäisi kuitenkin seisovan yksi torin laidalle pystytetyistä
lyhtypylväistä.
Kuva postikortista, jonka on julkaissut Hämeenlinnan kauounginkirjasto Hämeen Lydiassa. Säilytyspaikka
Hämeenlinnan postimerkkikerho ry. (yksityiskokoelma)
Vaikka kaduille oli saatu ensimmäiset sähkövalot, ei toki ollut puhettakaan mistään nykyaikaisesta käytännöstä. Hämeenlinnan kunnalliskertomus vuodelta 1905 antaa hyvän kuvan tuon ajan katuvalaistuksesta. Sekä maistraatti että työväenyhdistys olivat nimittäin ehdottaneet tiettyjä muutoksia valaistuksen toteuttamiseen. Rahatoimikamarin annettua lausuntonsa valtuusmiehet olivat päättäneet:

Lokakuun 27 p:nä pöytäkirjan 3 § kohdalla aamuvalaistuksen pantavaksi käytäntöön Marraskuun 1 päivästä seuraavan Helmikuun 15 päivään kello kuudesta korkeintaan kello kahdeksaan, riippuen vallitsevasta pimeydestä, ei kuitenkaan sunnuntai ja juhlapäivinä sekä tehdä iltavalaistuksen suhteen sen muutoksen, että kaikki lamput palavat kello yhteentoista ja siitä kello kahteentoista ainoastaan puoli sarjaa lamppuja, paitsi sunnuntai- ja juhlapäivinä, jolloin iltavalaistus pidennetään aina kello yhteen yöllä.”

Niin toimittiinkin, paitsi kuunvalon aikaan. Raatihuoneella oli sisävalaistuksena 55 hehkulamppua. Muuta sähkövaloa tuolloin kaupungissa ei ollutkaan sisätiloissa käytössä. Vielä tuohon aikaan kaupungin alue muodostui karkeasti sanottuna aivan ydinkeskustasta, Myllymäestä ja Sairionrannasta. Valaistuksen ulottaminen Myllymäkeenkin oli siis alun alkaen hidasta. Koska sähkölamppuja oli alkuvaiheessa ainoastana 56, ei valaistu alue voinut olla järin laaja.

Silti kustannuksia koitui siitäkin. Vuoden 1905 menot katuvalaistuksesta koostuivat seuraavista eristä:

Palkkoja....................................................................................... 4 229, -               Smk
Hiiliä ............................................................................................1 706,08                
Polttopuita vetopalkkoineen............................................................ 6 160,65               
Masina-öljyä y. m. tarpeet .................................................................891,18              
Korjauksia ....................................................................................2 103,90             
Palovakuutusmaksu .........................................................................160, -               
Tilapäisiä menoja............................................................................. 227,38             


YHTEENSÄ................................................................................ 15 478,29              Smk

Netistä löytyy rahamuseon laskuri, jonka avulla voi muuntaa mainitun summan vuodelta 1905 suoraan euroiksi haluamalleen vuodelle. 15478,29 Smk vuodelta 1905 näyttäisi vastaavan noin 67730,00 euroa vuodelta 2015. Vastaavasti öljyvalaistuksen arvioitiin tuoloin maksaneen vuosittain enintään 3000 Smk eli siis nykyrahassa noin 13130 euroa. Sitä voi sitten suhteuttaa enintään kahdentuhannen asukkaan pikkukaupunkiin.

Kuten mainittua, vuonna 1905 sähkövalo toimi sisätiloissa ainoastaan raatihuoneella. Kiinnostusta toki oli, sillä vuosikertomuksen mukaan kaupungin valtuusmiehet saivat kokoukseensa 7. joulukuuta 1906 käsiteltäväkseen valokuvaaja Bernhard Eriksonin pyynnön saada valaista elävien kuvien salia Teatteriravintolassa. Kyseessä olisi ollut 30 amperin voimainen valaistus kolme kertaa viikossa. Rahatoimikamari oli kuitenkin seuraavan vuoden tammikuussa kielteinen. Sähkölaitokselta ei kuukemma saatu tarkoitukseen riittävää sähkövoimaa. Ainakin tuolloin anomus siis yksiselitteisesti hylättiin.

Samoihin aikoihin lähestyi kirkkoneuvosto valtuusmiehiä kirjeellä saadakseen kirkkosaliin valaistusta. Tuossa tapauksessa rahatoimikamari ehdotti pyyntöön suostumista. Ehdot olivat kirkollekin kuitenkin sangen tiukat. Tarvittiin seikkaperäiset ehdotukset sähköjohdosta, lamppujen määtästä ynnä muista asiaan kuuluneista seikoista. Selonteon viimein saapuessa pyydettiin vielä rahatoimikamarin lausunto, jossa päädyttiin ehdottamaan Hämeenlinnan kaupunki- ja maaseurakuntien toteuttavan valaistuksen 70 pennillä kilowattitunnilta ynnä lisämaksuna 3 mk tunnilta silloin kun sähkövoimaa tarvitaan yksinomaan kirkon valaistukseen. Tässä muodossa ehdotus hyväksyttiin 24. huhtikuuta 1908.

Ilmoitus Hämeen Sanomissa 17.4.1909.
Hämeen Voiman kertoi 26.10.1907, että Hämeensaaren viinatehdas aikoi rakentaa itselleen oman sähkövoimalaitoksen. Toiveena oli, että sähkövoimaa olisi tullut myös sivullisten saataville. Työväenlehti totesi katkerana yksityisen yhtiön lyövän rahoiksi toiminnalla, jonka olisi pitänyt olla kunnnallista. ”Olisipa sitä kelwannut kaupungin panna tällainen homma pystyyn, mutta sehän olisi kunnallissosialismia, ja sitä eiwät meidän herramme woi suosia, ennen waikka tehköön kaupunki wararikon!

Ilmeisesti keskustelu valaistusongelmista kiihtyi syksyn 1907 aikana, sillä 19.11.1907 Hämeen Voima jatkoi asian tiimoilta entistä kitkerämmin. Ajan hengen mukaan työväki koki muutenkin jääneensä asioiden hoitamisen ulkopuolelle kantamistaan raskaista velvollisuuksista huolimatta. Kuumina kysymyksinä ihmisten mielissä olivat sekä rahatoimikamarin esitys aamuvalaistuksen lakkauttamisesta että sähkövoiman hankkimisesta lisävalaistukseen ja käyttövoimaksi. Sanomalehti kirjoitti tuohtuneena muun muassa:

- - - Me emme woi käsittää miten rahatoimikamari oli otsaa esittää waltuustolle näin paksupäistä esitystä. Kaupungin warat ja sähköwalo ei todellakaan ole wain sitä pientä renttusakkia warten, joka yöt klubeissa jyllää, se on aijottu kaupungin asukkaiden mukawuudeksi kokonaisuudessaan. Herrat puolustelewat esitystään muka sillä, työt alkawat myöhempään kuin ennen. Olkoonpa niin, mutta kuitenkin on totta, että klo 7:ltä on miltei jokainen työläinen – paria poikkeusta lukunottamatta – työssään ja eiköhän silloin lie pimeä tähän aikaan. Aamuvaloa tarwitsewat kaikki muut kaupunkilaiset paitsi nämä kapakka-herrat, jotka puolen päiwän nurkilla wasta menewät toimiinsa, joten lienee sanomattakin selwää, että ehdotus on heti tapettawa. Se on liian paljon, että kaupunkilaiset saisiwat kustantaa sähköwalaistuksen, mutta olla kuitenkin pimeässä, silloin kuin todella waloa tarwittaisi. Jos waltuusto kehtaa hywäksyä rahatoimikamarin esityksen, on se silloin törkeästi loukannut ei wain työläisiä, waan suurta kaupunkilaisenemmistöä. - - -

Kunnalliskertomuksesta löytyvästä huhtikuun 24. päivänä 1908 pidetyn valtuusmiesten kokouksesta laaditusta otteesta paljastuu rahatoimikamarin kanta kiistanalaiseen asiaan. Sen marraskuussa antaman lausunnon mukaan oli aamuvalaistus syytä lakkauttaa, koska ”torikauppa alkaa kello puoli 8 aamulla ja työväki aloittaa työpäivänsä vasta kello 8 aamulla”. Rahatoimikamarilla ja työväellä oli siis tässä asiassa erimielisyyttä jopa työajoista. Joka tapauksessa valtuusto päätti kuitenkin lopulta pysyttää aamuvalaistuksen aloittaen sen kuitenkin vasta neljännestä vailla kello 7 aamulla.

Kaupungin sähkövalaistuksen riittämättömyys oli toki yleisessä tietoisuudessa kunnallisten rajojen ulkopuolellakin. Mainitun viinatehtaan lisäksi ainakin helsinkiläinen Sähköosakeyhtiö A.E.G. lähetti joulukuussa oman ehdotuksensa sähkövalaistuksen toimittamisesta yksityisille. Tammikuussa 1908 Gottfrid Strömbergiltä kustannusarvio sähkövalaistuksen järjestämiseksi kaupungissa.

Niinpä valtuusmiehet päättivät 17. tammikuuta 1908 ottaa asian käsiteltäväksi ja asettaa sitä vartebn erityisen komitean, johon valittiin insinööri H. Holmén, kauppias Steffan Hägg, tohtori V. Manner, maisteri W. Schmausser ja kauppias A. Gust. Skogster. Komitea päätyi huhtikuussa lausuntoon, jonka mukaan kaupungin tuli joko luovuttaa erityisillä ehdoilla määräajaksi tarjokkaina olleille yksityisille yksinoikeus hankkia sähkövalaistusta ja sähköä liikevoimaa varten tai laajentaa omaa sähkölaitostaan ja itse sitä ylläpitää edelleen kunnallisena yrityksenä. Yksityisistä olivat esillä Hämeensaaren [viina]polttimon ja Sähköosakeyhtiö A.E.G:n tekemät tarjoukset. Koska Hämeensaaren polttimo toimi tyystin eri alalla, kaupunki ei saattanut luottaa, joten ainoaksi varteenoettavaksi vaihtoehdoksi yksityiseksi toimijaksi jäi siis A.E.G.

Hämeenlinnan ydinkeskusta vaokuvattuna jouluiltana
vuonna 2005 Rautatiesillan suunnasta. Sähkölaitos-
toiminta on saanut kehittyä pitkän taipaleen ennen
kuin tällainen valonäytös on saatu aikaiseksi.
Vastakkaista toimintamallia varten päätettiin pyytää toiminimi Siemens & Halskelta kustannusarvio sähkölaitoksen laajentamisesta ja hoitamisesta edelleen kunnallisena laitoksena. Puuttumatta tässä yhteydessä yksityiskohtiin tarkemmin on syytä todeta, että huhtikuun 10 päivän [1908] kokoukseen oli valtuusmiehille saapunut myös herroilta W. Taubert, Otto Lönnholtz ja J. N. Parkku yhteinen tarjous ja ehdotus sähkövoiman siirtämiseksi Matkalammista Katumajärveen laskevassa purossa olevasta kahdesta koskesta. Kyseinen asia päätettiin tuolloin jättää pöydälle seuraavaan kokoukseen. Jo saman kuukauden 24. päivänä valtuusmiehet päättivät luovuttaa sähkölaitoksen uusimisen ja laajentamisen yksityisen yhtiön toimeksi. Lopullisessa äänestyksessä ehdolla oli siis kaksi vaihtoehtoa, joista ratkaisun A.E.G.n hyväksi varmisti tasaisessa äänestyksessä puheenjohtajan ääni. Niin oli käyty Hämeenlinnassa pitkä tie 1870-luvun lopun ensimmäisistä lepattaneista lyhdyistä.

Voimme lukea Teerijoen kirjoittamasta Hämeenlinnan historiasta, ettei AEG-yhtymän toiminta kaupungin sähkölaitoksen omistajana muodostunut pitkäaikaiseksi, sillä jo 1918 kaupunki lunasti laitoksen itselleen. Tytymättömyyttä yhtiön toimintaan aiheuttivat varmasti polttoaineen hankalasta saatavuudesta aiheutunut virran puute. Vuoden 1918 lopussa kiellettiin näyteikkuna- ja mainosvalot. Elokuvateatterit saivat arkisin virtaa vain kolmeksi tunniksi. Yksityisetkin saivat tuntea rajoituksia nahoissaan. Vuonna 1921 kaupungin sähköverkko liitettiin Hämeen Sähkön verkkoon. Vaikka katkoksia ja häiriöitä esiintyi tuonkin jälkeen, oli uusi aika lopulta alkanut koittaa.

Kun me 2010-luvun ihmiset nyt elämme vuodenvaihteen valomeressä meidän on syytä uhrata jokin ajatus tosiasialle, ettei ilottelumme valolla ole lainkaan mikään itsestäänselvyys. Monta mutkaa on kompuroitu ennen kuin koristevalojen vyöry on tullut ripustettavaksi esille.

* * * 
LÄHTEET:
Hämäläinen 11.2.1899 ; 8.4.1899

Hämeen Voima 26.10.1907; 19.11.1907

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944
Teerijoki. Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle

Hämeenlinnan kaupungin kunnalliskertomukset 1905-1908 / Hämeenlinnan kaupunginarkisto


torstai 3. joulukuuta 2015

Hurjaa markkinamenoa Hämeenlinnassa


Hämeenlinnan historiassaan Koskimies kuvailee, kuinka hurjaa menoa markkinat kaupungissa olivat 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Varsinkin hevoskaupat vetivät väkeä aina Venäjältä saakka. Markkinaväkeen sulautuivat niin tataarit, Itä-Karjalasta tulleet kulkukauppiaat eli laukkuryssät kuin mustalaisetkin. Kaupanteon ohella ihmisiä kiehtoivat kaikenlaiset sirkushuvit karuselleineen ynnä muine silmänkääntäjineen. Toki markkinavuodet vaihtelivat keskenään, joten kuulemma vuoden 1892 syysmarkkinat olivat erityisen hiljaiset. Silti pikkukaupungin elämä suistui markkinäpäivinä säännöllisesti liki kaaokseen.

Hämeenlinnan markkinat. Enok Rytkösen kuva on ilmeisesti otettu ennen vanhojen markkinoiden kieltoa.
Kuvan lähde: Hämeenlinnan Lydia, kulkaisija Hämeenlinnan kaupunginkirjasto.
http://lydia.hameenlinna.fi/items/show/810

Vaikka anniskelupaikat olivat 1880-luvun alusta lähtien markkinain aikaan suljettuina, se ei estänyt viinaa virtaamasta. Juopuneita toikkaroi kaikkialla. Hevos- ynnä muut varkaat urakoivat. Hevosiaan hakkaavat humalaiset ajelivat ihmisten päältä. Lehmä- ja silakkakauppoja tehtiin Rantatorilla hevoskauppiaiden suunnatessa Poltinaholle, missä myös kaikenlaisia pulloja ja kannuja ahkerasti kumottiin.

Vanhoissa teksteissä mainitaan, ettei yleinen järjestys ja hyvien tapojen noudattaminen olleet noina aikoina järin tyydyttävällä kannalla. Kaupungissa ja sen ympäristössä kuljeskeli paljon irtainta väestöä, niin sotaväkeä kuin ”Myllymäen, Idänpään, Sairion ja Punaportin proletariaattia”. Kunnollisen väen joukosta piti silmiin kaikenlaista epäsosiaalista, juopottelevaa ja rikollista joukkoa: ”irtolaisia, pikkuvarkaita, markkinahuijareita mustalaisia ja yleisiä naisia”. Koskimies mainitsee etenkin viimeksi mainitut kaikkein näkyvimpänä ryhmänä. Suurin osa noista naisista oli Tampereelta ja Helsingistä saapuneita poliisin kirjoissa olleita prostituoituja, ns. ”tarkastusnaisia”. He poikkesivat eri pituisilla visiiteillä Hämeenlinnassa ja pitivät tukikohtinaan muun muassa Frengellin torppaa Punaportilla ynnä Urpiaista ja Port Arthuria Myllymäessä. Vaikka venäläiset sotamiehet olivatkin asiakaskunnan pääosana, lienevät muutkin kulkijat päätyneet palveluita käyttämään.

Markkinoiden jälkeen torin ympäristö oli suorastaan siivottomassa kunnossa markkinamiesten tehtyä tarpeensa pihoihin ja porttikäytäviin. Kaiken lisäksi paikalliset kauppiaat eivät paljon markkinoista hyötyneet, mikä oli oikeastaan ollut asian laita jo aivan kaupungin perustamisesta lähtien ulkopaikkakuntalaisten kauppiaiden vallatessa paikat. Yleisen mielipiteen kerrotaan vaatineen markkinain lakkauttamista silloisessa muodossaan. Kuvernööri von Ammondt ehdotti niiden lakkauttamista vuonna 1882. Pitkällisten vaiheiden jälkeen saatiin lopulta 8.8.1901 määräys markkinain lakkauttamisesta seuraavan vuoden alusta. Hämeenlinnan vanhat markkinat olivat aikansa eläneet.

Hämeenlinnan Kauppayhdistys teki kuitenkin 1903 ehdotuksen toripäivien järjestämisestä. Valtuusto teki siihen joitain korjauksia, ja kuvernööri vahvisti uudet säännöt muutoksina vuoden 1898 poliisijärjestykseen.

Mikä sitten muuttui? Koskimies kertoo, että Hämeenlinnassa pidettiin vuosittain neljät tai viidet toripäivät, jolloin käytiin kauppaa viljalla, hevosilla, karjalla sekä kotimaisilla tehdas- käsityö- ja kotiteollisuustuotteilla ynnä maataloustuotteilla koko päivän. Muilla aammatinharjoittajilla, kuten huvilaitosten pitäjillä ei ollut enää oikeutta ottaa osaa toripäiviin. Pääsy oli evätty myös ulkomaalaisilta kaupustelijoilta. Käytännön järjestelyjen suhteen käytiin pitkällistä kiistaa Rantatorin ja Ison torin välillä. Aluksi kauppa tahdottiin kokonaan siirtää Rantatorille, mutta iso tori katsottiin paremmaksi paikaksi harjoittaa ruokatavaroiden torikauppaa, joten valtuusto päätti 1908 jättää torikaupan edelleen sinne.

Siistiytyikö markkinameno uuden käytännön myötä? Vastataksemme tuohon kysymykseen voimme seuraavaksi tarkastella, mitä kirjoitti Hämeen Sanomat syyskuun 24. päivänä 1910. ”Markkina-aattona eli torstaina klo puoli 9 ajoissa illalla tapahtui Parolassa kamala werinäytelmä. Mainitun kylän raitille oli, kuten tawallista, kokoontunut joukko markkinawäkeä, joiden keskuudessa oli viinasaksoja, tappelupukareita y. m. Ennenpitkää syntyikin hirmuinen tappelu, jossa tietysti aseena käytettiin puukkoa”, aloitti sanomalehti juttunsa.

Markkinahumu äityi siis perin hurmeiseksi vielä 1910-luvullakin. Mainittuna syyskuisena päivänä pahimmat vammat sai kolme torpparinpoikaa, yksi Tammelasta ja veljekset Kalvolasta. Toinen veljeksistä sai suuren puukoniskun kainalonsa alle ja toisen keuhkoihinsa päätyen makaamaan vakavassa tilassa sairaalaan. Toinen kalvolalaisista haavoittui käteensä. Tammelan hurjan olkapäähän lyötiin puukko pystyyn. Mukana tappelussa oli kolmaskin mies Kalvolasta saaden lieviä ruhjevammoja. Viidentenä riehuneelta viilleltiin puukolla takki. Paikalle saatiin tohtori Anthoni ja sairaanhoitaja, jotka antoivat tarvittavan ensiavun.

Puukottajiksi epäiltiin lisäksi vielä kahta miestä, toista Hattulasta ja toista Lempäälästä. Heidän kerrottiin kaupitelleen pirtua markkinaväelle. Samassa Parolan kylässä ammuskeltiin haulikoilla ja revolvereilla ihmisten asuntojen seiniin.

Vaikka paikalla oli toistasataa henkeä, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut ottaa puukkosankareilta aseita pois. Hattulalainen pirtukauppias vangittiin sittemmin perjantaina Rantatorilla toisen ollessa jutun ilmestyessä edelleen karkuteillä.

Tästä kartan osasta näkyy hyvin reitti pohjoisesta ja luoteesta
Hämeenlinnan markkinoille 1800-luvun alussa. Samat reitit olivat
todennäköisesti käytössä vielä vuosisadan lopulla.
Hämeenlinnan ympäristö, kokoelma Rekognosointikartat 1776-1805;
osa kartasta, jonka tuottaja on www.vanhakartta.fi
<http://www.vanhakartta.fi> ja Jyväskylän yliopiston julkaisu-
arkisto. Pysyvä linkki tähän tietueeseen:
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908073518

NAPSAUTA KUVAA SAADAKSESI SEN SUUREMMAKSI.

Toisaalla samassa sanomalehdessä mainitaan vielä Parolan puukotusten lisäksi Myllymäessä tapahtuneen myös puukkohippoja.Viinanmyyjiä oli enimmäkseen tuloksetta jahdattu. Hevoshuijareitten kauppoja poliisi joutui purkamaan, mutta varkauksia sen tietoon ei ollut tullut. Markkinayötä kaikkiaan 25 miestä sai viettää putkassa. Sanomalehti päättääkin selontekonsa toteamalla elämän syyskuun 1910 markkinoilla olleen ”tawallista riwompaa”. Juopuneita ja tyhjäntoimittajia oli ollut kuulemma runsaasti liikkeellä. Nykylukijalle jää hiukan epäselväksi, mitä Parolan kylää lehti jutussaan tarkoittaa, Hattulan vai Hämeenlinnan maalaiskunnan. Toisaalta muun muassa vuodelta 1855 olevassa ns. Kalmbergin kartastossa näkyy juuri se Parolan kylä, jonka kyläkeskus sijaitsi Viisarin tienoilla eli lähinnä nykyään Pikku-Parolana tunnetulla alueella. Jutun otsakkeenahan oli myös ”Hämeenlinnan markkinaelämää”.

Yhtä kaikki, Mierolan suunnasta kaupunkiin johtanut maantie keräsi maaseudun väkeä markkinamatkoille, jotka olivat usein kaukana leppoisista.

* * *

LÄHTEET:

Y. S. Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944.

Hämeen Sanomat 24.9.1910

maanantai 30. marraskuuta 2015

Tiiriönmäeltä ja suon laidalta


Hämeenlinnan maalaiskunnan Parolan kylä muodostui viiden kantatalon ympärille. Ne olivat Kiltti, Pietilä, Mäkelä, Eskola ja Klemola. Lisäksi ainakin Mäkelällä ja Eskolalla oli torppareita. 1800-luvulla jokaisessa kylässä oli myös kymmenittäin tilattomia, mäkitupalaisia ja muonamiehiä, joten vanhan kylän alueella nökötti aikanaan lukuisia mökkejä, joista viimeiset ovat saaneet luhistua sekä asuntoalueen että teollisuus- ja liiketonttien puristuksessa.

Vanhan mökin ikkuna tarkkailee nykypäivän elämänmenoa.
Teoksessaan Vanajan historia III Vilkuna kirjoittaa, että ”Parolan kylän mäkitupalaiset tekivät 1910-luvulla vuokrasopimuksia, joihin sisältyi vaihtelevasti isäntätaloon tehtäviä miehenpäiviä, naisenpäiviä ja rahaa. Vuokra voitiin sopia myös pelkästään rahalla maksettavaksi”. Tehtävänä saattoi olla vuodessa esimerkiksi 22 ½ miehenpäivää ja 22 ½ naisenpäivää tai niiden lisäksi vielä 50 markkaa. Maalaiskunnan arkistosta olen löytänyt pöytäkirjoja, joiden mukaan vuokra-alueiden lunastusvaatimukset eri puolilta maalaiskuntaa tulivat ajankohtaiseksi 1930-luvun lopulla. Hämeenlinnan maalaiskunnan asutuslautakunnan pöytäkirjassa vuoden 1939 tammikuulta mainitaan yhteensä kolmetoista nimeä, joten mainittujen vuokrasopimusten alaisen väestön osuus vielä tuolloin oli sangen huomattava.

Osa Ojoisten latokartanon maita esittävästä kartasta, jonka on laatinut maanmittari Pehr Kiellman
1778-1779, kartta piirretty 1792. Vasemmalla iiriönpelto ja Tiiriönniemi. Peltojen ja niittyjen
halki kohti Hämeen linnaa ja Pyövelinmäkeä johtaneet maantiet näkyvät hyvin kartassa.
Kartta: Hämeen läänin maamnmittauskonttorin arkisto I, Hämeenlinnan maakunta-arkisto

Aivan vaaratonta maatyökään toki ei ollut. Hämeen Voima kirjoitti 11.6.1910, kuinka onnettomasti eräälle Mäkelän rengille oli käynyt. Ollessaan pellolla äestämässä renki kompastui ja teloi oikean kätensä äkeen piikkeihin. Ruhjoutunut käsi oli ranteesta katkaistava. Melkoinen isku siis kohtasi vasta kaksikymmenvuotiasta nuorta miestä.

Helinin mökki luhistuu hiljalleen unohdettuna Viisarintien
ja Parolantien välissä. Samalla katoaa jälleen yksi merkki
menneestä Parolan kylästä.
Nyttemmin maalaiskylä on kadonnut. Tiiriönmäen asutukselle oli moottoriradan rakentaminen 1966 lopullinen isku. Nyttemmin villiintynyt metsikkö radan kupeella kätkee sisäänsä niin muokatut vallit kuin vanhojen pihapiirien jäänteitä. Monta pihapiiriä Pullerinnäeltä aina Tiiriönmäkeen asti sai väistyä rakennustöiden alettua. Jokunen omenapuu näyttäisi vielä sinnittelevän muistona entisistä ajoista.


Lapsuudenkotini Tiiriössä purettiin jokunen vuosi sitten kauppaliikkeen tieltä. Hätkähtäen olen viime aikoina aprikoinut, että tuo tuona aikakautena lähellä kotitaloa sijainnut mökki taitaa yhä nököttää kuin unohtuneena pusikkoon Parolantien ja Viisarintien väliin. Kyseessä oleva mökki tunnetaan Helinin mökkinä. Teoksessa Rinkelinmäeltä Viisarille kerrotaan siinä asuneen Ida Helinin poikineen. Sama kirja mainitsee myös Kaupunginhotellin portsarina toimineen Lauri Helinin, joka oli aikanaan kaupungissa tunnettu persoonallisuus.

Asutuksen jäänteitä Tiiriönmäessä. Kivilatomus moottoriradan vallin reunalla ja vanhoja omanapuita Helinin
mökkiä vastapäätä. Välissä Viisarintie, osa entistä Härkätien valtaväylää matkalla kohti Viisarin risteystä,
joka on joka on jossain oikeanpuoleisesta kuvasta katsoen vasemmalla.

Vanha metallisanko jossain entisillä Tiiriönmäen piha-
mailla. Se on kuin manan maille kiiruhtaneen vanhan
polven kiireessä taakseen jättämä.
Eläessäni varhaislapsuuttani Tiiriössä en toki kyennyt hahmottamaan seudun asukkaiden taustoja tai sosiaalista asemaa. Ympäristöni oli monin tavoin suojattu, oma elinpiirinsä erillään jostain etäältä vähitellen lähestyneestä kaupungista erillään. Varhaisimpia muistikuviani hallitsivat suopellot ja maantien laidassa ollut maitolaituri, joka sangen pian sai vaihtaa paikkaan jonnekin lantalan viereen. Suon valtaoja oli vallihauta, jonka yli piti keinotella tavalla tai toisella päästäkseen ihmettelemään suonsilmäkkeiden väliin jääneitä kannaksia. Suon kulmalla kohonnut tukeva mänty oli ensimmäinen näköalatorni, josta saattoi tarkastella lähiseutua. Oma lukunsa oli Rautasen pappa, joka Härkätietä kulkiessaan kukkui kuin käki. Hän asui kuulemma jossain Pullerinmäen ja Tiiriönmäen välimailla. Mieleni syviin lokeroihin on painunut tuo kukkuminen sen kaikuessa jostain sireeniaidan takaa. Sittemmin mieleen ovat painuneet muun muassa Parolantien jatkaminen Pullerinkentän kulmalta luoteeseen.

Vaikka luonnonvoimien mahtavin valonäytös on sittemmin seitsemänkymmentäluvulla sattunut kohdalleni Rengossa, näyttävimmät, monihaaraiset salamat olen havainnut eräänä iltana piirtymässä Hattulan suunnan taivasta vasten. Näköala Tiiriön suon ylitse oli tuolloin vielä sangen avara ja laakea kauaksi kohti pohjoista. Vuodenajat olivat tuolloin myös selkeät eli talvella oli runsaasti lunta, jota vastaan pelloilla seisoivat lumiaidat. Alkukeväästä hohtivat hanget. Ensimmäiset pajunkissat olivat merkittävä havainto. Hassuna toteamuksena nousevat esille myös muistikuvat ensimmäisistä mandariineista. Niitä sai ainoastaan tiettynä, lyhyenä aikana vuodesta.

Suomen taloudellinen kartta 1:100000 = Finlands ekonomiska karta 1:100000 - Lehti = Blad IV:5,
Tampere.
Kartta on vuodelta 1922. Sen oikeassa alalaidassa näkyy juuri Hämeenlinnan maalaiskylän
Parola. Karttaan merkitty Tiiriö on ilmeisesti Lampisen Tiiriö, sillä isoisäni perusti tilansa vasta
1940-luvun alussa. Kartta antaa selkeän kuvan siitä, kuinka tiheä asutus Tiiriönmäessä ja yleensä
nykyisen moottoriradan ja Kahtoilammen itä- ja koillispuolella tuohon aikaan oli.
Kuva Doria.fi. Julkaisun pysyvä osoite on http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2015-00007776.

Selkeä merkki aikakauden muuttumisesta oli varmaankin moottoriradan valmistuminen. Ensimmäisten vuosien kisat taisivat olla varsinaista sirkusta. Kisavieraat jättivät autojaan mitä mielikuvituksellisimpiin paikoihin. Radan pääsuoran jälkeinen kaarre ennen varikkoa oli sellainen paikka, jota saatoin kotoa huoneeni ikkunasta tähystää kilpa-autojen vilahtaessa kerta toisensa jälkeen. Ronnie Pettersonilla oli muistaakseni keltainen auto, jonka hyytyminen pääsuoralle on jotenkin jäänyt mieleeni. Petersson itse on jäänyt mieleen lähinnä vuonna 1978 Monzassa tapahtuneen kuolemansa vuoksi.

Tiiriön lehtikuusi kuvattuna maaliskuun lopulla 2005.
Vuodet olivat kuluneet ja sen latvus tavoitteli korkeuksia.
Taustalla risteyksen toisella puolella häämöttää Tiiriönmäki.
Minulle Tiiriö on aina ollut lähinnä ensimmäinen lapsuudenkoti rakennuksineen, eläimineen, peltoineen ja soineen. Vasta vuosia myöhemmin olen oivaltanut, että Tiiriöitä on ollut kaksi eli isoisäni 1940-luvulla perustama ja sitten naapurin Lampinen, josta meillä toki käytettiin vain nimitystä Lampinen, joka teki kaikenlaisia autokorjauksia ja hitsaustöitä. Muutto pois maaseudulle ei niinkään ole jäänyt selkeänä mieleen, sillä uusi ympäristö Rengossa imi mukaansa. Silti vuosikausia kaikki lapsuuteeni jotenkin liittyneet uneni näin juuri Tiiriöstä. Vaikka seutu on muuttunut rajusti tai ehkä juuri siitä syystä, säännöllisesti kulkiessani Tiiriönsuon laitamilla, vanhat muistikuvat pyrkivät mieleen ja silmä etsii haihtuvia merkkejä ajasta, joka ei koskaan palaa. Vahva symbolinen vaikutus kymmenisen vuotta sitten oli lehtikuusen kaataminen entiseltä kotipihaltamme. Itse en tuohon puuhun tainnut juuri lapsena kiinnittää huomiota silloin kun isä sen Rengon perämetsästä lajinsa ainoana, ilmeisesti linnun siementämänä tuomena siirsi nurmikkomme laitaan juuri vähän ennen kuin muutto kaupungista tuli ajankohtaiseksi. Jos se olisi jäänyt alkuperäiselle paikalleen, se saattaisi yhä kasvaa. Sittemmin palattuani kantakaupunkiin sain vuosikaudet ohikulkiessani seurata tuon puun vankistumista. Se oli kuin muistutus ajasta, jonka olin ollut poissa Tiiriöstä.

Nyt ovat uudet ajat ja uudet ihmiset. Jo kauan ennen omaa eloani paikallaan nököttänyt Helinin mökki luhistuu hiljakseen viimeisenä selkeänä muistutuksena vanhasta menosta. Ihmekös se sitten, että itsensäkin alkaa jo kokea vanhentuneeksi ja yhä vieraammaksi tälle elämänrytmille?

* * *

LÄHTEET:

Vilkuna. Vanajan historia III
Salokannel. Vanajan kirja II
Anneli Kiuru et al. Rinkelinmäeltä Viisarille – Muistoja Hämeenlinnan maalaiskunnan viimeisiltä vuosikymmeniltä.

Hämeenlinnan maalaiskunnan arkisto. HMA

Hämeen Voima 11.6.1910



maanantai 23. marraskuuta 2015

Revolverisankari Tampereen junassa


Monet joutuvat päivittäin nököttämään junassa Helsingin ja Tampereen välillä. Loskainen ja pimeä marraskuu saattaa vaikuttaa masentavan tylsistyttävästi ihmispoloisen mielentilaan, ja sumuisen synkät maisemat – se mitä niistä nyt sitten näkeekään – tuskin kohottavat ajatuksia. 105 vuotta sitten, tarkemmin sanottuna iltapäivällä marraskuun kolmantena vuonna 1910 tapahtui junassa numero 366 Tampereelle jotain tavanomaiset rutiinit rikkonutta.

Juna oli puksuttamassa kohti Parolan asemaa konduktöörin ehdittyä tarkistamaan kolmannen luokan matkustajien matkalippuja. Tällöin muuan miekkonen oli alkanut käyttäytyä peräti sopimattomasti ja uhkaavasti. Rettelöitsijän matkanteko sai päättyä Parolan asemalle. Aivan tyystin vastustelematta tämä ei suostunut junasta poistumaan, vaan alkoi ammuskella konduktööriä kohti. Onneksi laukaukset jäivät osumatta. Seuraavana maalitauluna ollut jarrumieskin onnistui väistämään luodit, mutta yksi luoti osui sattumalta paikalla ollutta turkulaista asemamiestä vasempaan käsivarteen. Kaikkiaan laukauksia ammuttiin kolme.

Sekä revolverisankari että haavoittunut vietiin Toijalaan, toinen poliisin pahnoille ja toinen sidottavaksi. Tapaus oli aikanaan esillä Hattulan kihlakunnanoikeudessa. Tuomioksi tuli viisi vuotta kuritushuonetta ynnä erinäisiä kipurahoja ja oikeudenkäyntikuluja yhteensä 352 markkaa 42 penniä. Oikeuden päätös jätettiin vielä hovioikeuden tarkistettavaksi. Aiva ensikertalainen pyssymies ei sentään oikeuen edessä ollut, sillä hänellä oli aiempina rötöksinä tunnollaan törkeä varkaus vuoedlta 1904 (4 vuoden kuritushuonetuomio) ja vuosi ja yhdeksän kuukautta vankeutta useista varkauksista vuodelta 1908. Kaikkiaan hurjapää oli ollut kahdeksan eri kertaa vankeudessa. Viimeisimmän tuomion kuultuaan hunsvotti uhkasi kostaa saamansa rangaistuksen.

Kaikenlaisia kulkijoita siis on raiteillakin matkustanut kautta vuosien. Kenties uuvuttavan puuduttavat, tapahtumaköyhät työmatkat silti ovatkin jonkinlainen lahja. Sitä sopii seuraavan kerran pohtia junan kiitäessä Parolan aseman ohitse.


LÄHTEET

Hämeen Voima 5.11.1910 ja 29.11.1910


maanantai 5. lokakuuta 2015

Waimareen peltojen äärellä


Paikannimet ovat kiehtova aihe pohtia. Niihin pysähtyy aivan liian harvoin, vaikka sitä kautta saattaa päätyä varsin mielenkiintoisiin ajatuskulkuihin. Weimarista tulee mieleen etenkin Weimarin tasavalta Saksassa 1918-1933. Se on myös ollut yksi Thüringenin osavaltion merkittävistä kaupungeista Erfurtin, Jenan, Gothan, Geran, Eisenachin ja Suhlin kanssa. DDR:n 1952 lakkauttama osavaltio on sittemmin Saksojen yhdistyessä palautettu kartalle. Koska Saksojakin vielä jokin aika sitten oli kaksi, Hämeenlinnalla on kaksi saksalaista ystävyyskaupunkia, joista toinen on Weimar. Liittäessään vuonna 2009 muun muassa Rengon itseensä Hämeenlinna sai sisäänsäkin Weimarin, sillä Rengon Muurilan tytärkylän Vaimareen nimen on uskottu johtuneen Weimarista. Kuin täydennykseksi muistelen jostain lukeneeni, että Janakkalan Turenki saattaisi juontua itse Thüringenistä. Totta tai tarua, niinpä jos myös Janakkala olisi taipunut Hämeenlinnan yhteyteen, Sibeliuksen syntymäkaupunki olisi vertauskuvallisesti imaissut itseensä kokonaisen saksalaisen osavaltion.

Voit katsoa piirrosta vuoden 1572 Weimarista [Historic Cities Center of the Department of Geography, the Hebrew University of Jerusalem and the Jewish National and University Library].


Vasemmalla kurkia Vaimareen peltoaukean yllä syksyn varmana merkkinä. Oikealla näkymä Anttilan suun-
nalta kohti lounasta.

Tie kohti Kuuliaisia erkani melkein sahan nurkalta.

Paikannimien historia osoittaa tietenkin vahvoja yhteyksiä maailmalle. Rengon vanhimmat kylät Muurila ja Vaimare ovat syntyneet Hämeen Härkätien varrelle. Näin siitä toteaa Historiallisen ajan kiinteiden muinaisjäännösten inventointi Rengon kunnan alueella 22.–23.9. 2005:

Vaimareen kylä on sijainnut n. 600 m Rengon kirkosta etelään, Rengonjoen länteen laskevan haaran etelärannalla. Muurilan tytärkylä Vaimare mainitaan ensimmäisen kerran v. 1470 tuomiokirjeessä (FMU 3437). (Härme 1993: 269–270.) Suomen v. 1560 asutuksen kyläluettelon mukaan Vaimareessa oli tuolloin vain yksi talo. Vaimareen kylätontilla on nykyisin Anttilan tilan rakennuksia; tontti rajautuu edelleen peltoihin. Piha-alueilla on saattanut säilyä myös vanhemman asutuskerroksen jäännöksiä.


Kuuliaisten niitty vuoden 1752 kartassa. Osa Vaimareen kartasta. Vaimare 10:b.
Hämeenlinnan maanmittaustoimiston arkisto.MML 1, 3. HMA.


Tuossa olisi jo syytä paikallishistorian tutkailijalle lähteä seikkailemaan Hämeen Weimariin, mutta kun Antti Ilola kirjassaan Rengossa muinoin lisää peliin kansantarinoita, niin eikun polkupyörän selkään. Vanhan Vaimareen kylän lounaispuolella sijaitseva Kuuliainen olisi tarinan mukaan saanut nimensä Turkin sotaa odottaneista sotilaista, jotka olsiivat raivanneet paikalla olleita kahta pientä peltoa suuremmiksi. Nimi Kuuliainen olisi tarinan mukaan tullut sotilaiden palvelusalttiudesta. Mikäli on tarkoitettu Venäjän ja Osmanien 1877-1878 käymää sotaa, tarinan tulkinta lienee pätemätön, sillä nimi Cuuliainen esiintyy jo vuoden 1752 kartassa.

Ilolan mukaan jossain vanhassa kartassa esiintyisi myös paikannimi Kuåliainen.Udmurteilla kuulemma tunnetaan Kuolla kalmiston kulttihuoneena. Jo edesmenneiden muistelijoiden mukaan jossain Kuuliaisten alueella olisi ollut kalmisto. Nykyisessäkin peruskartassa Kuuliaistenmäen luoteispuolelta löytyy Torro, peruja paikalle muuttamaan joutuneista Torroista. Haudat ja haudanryöstö on elänyt vahvasti Kuuliaisten seudun tarinoissa. Ilola kertoo karhusta, joka oli keksinyt haaskan haudoilta. Otson kulkureitille perustettiin väijytyspaikka pahankurisen otuksen touhujen kertakaikkiseksi lopettamiseksi. Ilmeisesti ruotsin sanasta post lähtenyt väijypaikan nimi Karhunposta on vääntynyt aikojen kuluessa Karhunportaaksi, jonka niminen paikka löytyy yhä aivan nykyisen saha-alueen vierestä.



Peltoa Kuuliaistentien varrella. Jossain täällä sijaitsi Kuuliaistenniitty.


Vielä lähtiessään taipaleelle Joenhiisi ei ollut kyennyt hahmottamaan maisemaa kartojen avulla edes sillä tavoin kuin nyttemmin useamman kerran palattuaan mielessään retken vaikutelmiin. Luonnollisesti vuoden 1752 kartan antamat vihjeet ovat olleet perin suuripiirteisiä ja muutokset ympäristössä suuria. Manalle jo ehtineet vanhan kansan ihmiset olisivat olleet jututettavina ensiarvoisen tärkeitä. Toisaalta tarkoituksena tämäntapaisilla reissuilla on ollut aistia niitä vaikutelmia, jotka sangen vaivattomasti eteensä on saanut antaa levittäytyä.

Vaimare on sinänsä kylänä sikälikin mielenkiintoinen, että se yhtä aikaa sekä on ettei ole. Käytännössähän Muurila on sen imaissut. Toisesta suunnasta taas sahan alue on levittäytynyt muokkaamaan seutua vahvasti. Renkajoen haara Anttilan tilan pohjoispuolella erottuu hyvin mutkineen peruskartassa ja sen kulkua olen verrannut 1750-luvun karttaan. Paikan päällä käydessäni yllätyin nähdessäni peltoaukean laajuuden. Vielä tuolloin tähkät huojuivat tuulessa puimattomina, ja kurjet lentelivät niiden yllä huudellen ihmeissään syksyisiä kutsujaan.

Kuuliainen itsessään oli helposti löydettävissä lähdettyäni seuraamaan sahan lähettyvillä olleen tienviitan osoittamaa suuntaa. Tie ylitti kapean jokiuoman, ei ojaa kummemman. Vaikka maisema oli jo saanut syksyistä sävyä, vehreys oli yhä aistittavissa. Ainoastaan sahalaitoksen taukoamaton hurina taustalla särki vaikutelmaa. Muutaman rakennuksen sivuitse maantie sukeltautui peltoaukean laitaan. Siellä vasemmalla peltojen takana häämötti Anttilan tila eli siis vanha Vaimareen kyläkeskus niin kuin myöhemmin sain selville. Tämä kulma Rengosta oli minulle uutta ja outoa.


Vasemmassa kuvassa Kuuliaistenmäki, jonka sivuitse peltotie kiersi päättyäkseen metsän ympäröimälle
pellolle kylän lounaispuolelle.


Vähitellen tieura kapeni. Vimeisten talojen jälkeen tienpientareiden vieressä vuorotteli metsä peltojen kanssa. Yritin samalla hahmottaa peltotilkkujen muotoja olettaen niiden perusteiltaan kaikesta huolimatta säilyneen vuosikymmeniä ellei -satoja. Metsät Rengossa ovat perin kivisiä ja karuja, joten sikälikin viljelyalan saattaa kuvitella säilyneen kauan raivattuna siinä laajuudessaan kuin se on ollut tarkoituksenmukaista. Kurkien kokoontuminen pieneksi auraksi suoraan pään päällä loi omaa jyhkeätä tunnelmaansa. Ylläni esitettiin ikiaikaista vuodenkiertoon liittynyttä näytelmää, vaikka ilma yhä oli kesäisen lämmintä.

Päätin seurata tietä niin pitkälle kuin se johti. Kartan mukaan sen oli määrä johtaa jollekin metsän keskelle raivatulle pellonlämpäreelle. Reitti kiersi Kuuliaistenmäen luoteis- ja lounaispuolitse. Uskoin päässeeni muinaisten Kuuliaisten maille olivatpa he sitten aikanaan ketä tahansa. Taakse jäi Torro ja oikealla sivulla häämötti Mattila. Jossain seudulla siis on kerrottu olleen uhrilehdon. Näin jälkeen päin ajatellen en ole kovin huolissani, vaikkeivät tapaamani ihmiset asiasta tainneet mitään tietääkään. Paikka on kuitenkin seutua, jolla on oma historiansa ja tarunsa. Osa siitä elää yhä nimistössä ja hyvä niin.


Vaimareen ja Kuuliaisten seutua. Rengon kirkosta on siis ollut nykyisen Anttilan tilan rakennusten seutuvilla
olleelle Vaimareen kylätontille noin 600 m. Ei ihme, että kylä helposti mielessä sulautuu Muurilaan.


Tie muuttui poluksi ja polku päättyi pellon laitaan. Kenties sieltä jostain olisi vielä lähtenyt ikivanhoja reittejä kohti Ruokojärveä ja Hirvilammin erämaaseutuja. Vuoden 1752 Vaimareen kartasta olen löytänyt myös maininnan Ruokojärvenniitystä. Paikannimet tanssivat mielessäni eri aikakausien välillä. Ihmisen pienuus ajassa erottuu siinäkin, että perimätieto haalistuu vuosikymmenten kuluessa olemattomiin. Niin paljon on iäksi kadotettu ihmisten juurettomuuden lisäännyttyä. Seistyäni aikani polun päässä päätin lopulta kääntää pyöräni ja lähteä etsimään Karhunporrasta, tarinoiden karhun, häpeämättömän hautarosvon väijytyspaikkaa. Sen etsinnän ei sinänsä pitänyt olla kovin hankalaa, sillä nimi on selkeästi peruskartassa nähtävissä laajan saha-alueen vieressä. Se toki mietitytti, oliko paikalle minkäänlaista pääsyä.

Vanhaa Vaimareen kylätonttia nykyisen peltoaukean ja jokiuoman välissä.
Kartassa näkyy hyvin kirkolle johtaneen tien silta jokiuoman ylitse.
Osa Vaimareen kartasta vuodelta 1752 nro 10:b. Hämeenlinnan maanmittaus-
toimiston arkisto MML 1, 3. HMA. NAPSAUTA KUVAA SUUREMMAKSI.


Palasin jälkiäni takaisin ja sain tilaisuuden vaihtaa muutaman sanan vesakkoa harventamassa olleen miehen kanssa. Kalmistoasiasta ei selvyyttä tullut, mutta varmistuin toki paikastani kartalla. Saavuttuani suuren Vaimareen eteläpuoleisen aukean laitaan kysäisin vielä jotain paikannimistä tien vierellä puutarhassa askaroineen miehen kanssa. Leppoinen sananvaihto seudun ihmisten kanssa tilaisuuden tullen on tällaisen retkeilyn suola.

Jatkaessani matkaa poikkesin peltoaukean halkaisevalle sivutielle, joka johti suoraan kohti Anttilaa. Kurjet pitivät yhä ääntä ja leikkaamaton vilja tuoksui miltei huumaavasti. Ympärilläni huojui tuulessa laaja keltaisenruskea kenttä kuin järvenä. Päätin ohikulkiessani tutkia, kuinka kauas Hinkaloisten suuntaan tie haarautui. Aukean itälaitaan se tyssäsi, joten sain palata pian takaisin kohti Muurilaa. Joenuoman ylitin vanhan kirkkotien sillan seutuvilta. Sittemmin olen vertaillut vanhaa 1750-luvun karttaa ja uutta peruskarttaa tullen siihen tulokseen, ettei sillan paikka liene kovin paljon vaihtunut.



Jokivarren mutkien takaa kantautuivat nykyajan äänet saha-alueelta. Törmällä nuokkui vanha mökki
muistutuksena vanhoilta ajoilta.


Palattuani Heinisillantielle reitti oli selkeä sahan alueen sivuitse aina Mustialantien koillispäähän. Seisahtuessani Karhunportaan tasalle saatoin nähdä ryteikkön sisään kätkeytyneen mäen odottavan sivullani. Aivan ensi silmäykseltä ei ainakaan ollut havaittavissa esteitä paikan etsimiselle. Kompuroidessani kosteaan metsään saatoin ainakin kuvitella harhailevani ikivanhojen tarinoiden jäljessä ja etsiväni paikkaa, jonne haaska muinoin asetettiin ja talonpojat jäivät metsänkuningasta väijymään saattaakseen sen tilille hautarauhan rikkomisesta. Lopulta olikin erotettavissa ympäristöään korkeampi paikka, jonka äärellä otson saattaa hyvinki kuvitella muinoin matkansa pään tavoittaneen.



Karhunporras. Pusikkoiselta mäeltä löytyi kivikkoinen nyppylä, jolla hyvinkin on voinut muinoin olla
jonkinlainen väijytyspaikka. Oikealla näkymä Sahantien varrelta kohti lounasta. Karhunporras häämöt-
tää jossain pellon toisella puolella.


Jälleen oli osanen kotimaakunnan piirteitä hahmottunut hivenen aiempaa tarkemmin mieleeni polkiessani tyytyväisenä kohti Rengon kirkonkylää. Niin, minulle tuo kylä Härkätien ja Renkajoen varrella on aina nimenomaan Rengon kirkonkylä eikä mikään Hämeenlinnan etäispesäke – ja sen kupeella siis uinuu myös tuo Hämeen ikioma Weimar.





* * *





LÄHTEET:





https://fi.wikipedia.org/wiki/Weimar

https://fi.wikipedia.org/wiki/Weimarin_tasavalta



Renko – Pitäjän nimestä




Jussi Härme teoksessa Rengon historia




FM Johanna Enqvist. ARKEOLOGISEN KULTTUURIPERINNÖN TÄYDENTÄVÄT SELVITYKSET HÄMEESSÄ 2005–2006

Historiallisen ajan kiinteiden muinaisjäännösten inventointi Rengon kunnan alueella 22.–23.9. 2005



Weimarin kartta; the Historic Cities Center of the Department of Geography, the Hebrew University of Jerusalem and the Jewish National and University Library


tiistai 15. syyskuuta 2015

Naskalin muna

Hämeestä löytyy oikea Kivenpyörittäjien kylä. Ainakin siellä on aikanaan katsottu aiheelliseksi kytkeä levottomasti liikuskellut kivi raskaalla ketjulla kiinni lyhtypylvääseen. Pysyypä ainakin mokoma paikallaan tarkan silmälläpidon alla.

Rengon Uusikylä. Vanhan ryhmäkylän malli on yhä nähtä-
vissä. Tielinja kohti Oinaalaa on oikaistu kulkemaan kuvasta
oikealle. Naskalin muna löytyi kylän talojen vierestä, kuva-
kulmasta poikittain kulkevan raitin oikeasta päästä.
Vakavasti puhuen olin jo unohtanut Rengon Uudenkylän kiven, kunnes sain käsiini Antti Ilolan kirjan Rengossa muinoin – tarua ja totta. Sen monista tarinoista pisti oitis silmiini Uudenkylän ja Oinaalan nuorten miesten vanha kiistanaihe eli Naskalin muna. Yli kolmekymmentä vuotta sitten Joenhiisikin kulki melkein päivittäin sen ohitse. Ilolan mukaan kiven tarina alkoi muinoin Uudenkylän paimenien löydettyä pyöreäksi hioutuneen kiven Hanhisyrjästä. Hevosenhakumatkoillaan urhot kuulemma pyörittivät mulperia aina jonkin matkaa. Kuudessa vuodessa se oli päätynyt Konkkiin asti jatkaaksen matkaa sontakärryillä Uuteenkylään.

Nimensä kiven on sanottu saaneen suutari Naskaliinilta, joka aikanaan kylällä vaikutti. Aikansa maailman ihmettä etäältä katsottuaan Oinaalan nuoret miehet päättivät anastaa naapuriensa ylpeydenaiheen ja kätkivät sen kaivoon. Uuskyläiset saivat kuitenkin lopulta tietää kätkön ja palauttivat miehuutensa merkin raittinsa päähän ja kiinnittivät lujalla ketjulla pylvääseen. Operaatiossa käytettiin monenmoisia konsteja aina mallassaunaa, viinaa ja nuoria naisia myöten. Ilola toteaa selontekonsa lopuksi, että ilmeisesti kapina-ajat tekivät Oinaalan poikien vastaiskut tyhjiksi.

Häveliäästi sähkökaapin vieressä. Uudenkylän nähtävyys on miltei unohdettu. Pylvään kyljessä on ilmei-
sesti joskus ollut jonkinlainen opastaulukin. Toivottavasti renkolaiset eivät anna tämän kuriositeetin ja
kansanperinteen palasen kadota.

Joenhiisi siis näki mainitun kiven ensi kerran jo 1970-luvulla. Sittemmin olin lukevinani kivelle tapahtuneen jotain kykenemättä sitä mieleeni palauttamaan. Ilolan tekstin luettuani päätin kuitenkin lähteä tutkimaan, onko kivi kenties nähtävissä Uudessakylässä. Tielinjaa kohti Oinaalaa on joka tapauksessa jo vuosia sitten muutettu oikaisemaan peltojen poikki. Aluksi ei kulkija ole kiveä löytää, vaikka kyllä se ihan paikallaan nököttää vanhanaikaisen isojakoa uhmanneen kylänraitin päässä. Hiukan rapistuneen näköiseltä se vaikuttaa. Kettinki on ruostunut. Jonkinlainen opastaulu on menettänyt tekstinsä seisahtuessani syyskuisena päivänä tienristeykseen.

Uudenkylän takamaita 1840-luvulla. Jostain tuolta on Naskalin munan kerrottu
olevan peräisin. Kivi on tarinan mukaan ollut kylän nuorten urhojen miehuuden
näyttö, jonka anastamalla Oinaalan miehet saivat aikaan kestämättömän nöyryy-
tyksen.  Kuvassa on osa pitäjänkarttaa, 2131 05 Vanaja, 1840-luvulta.
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi <http://www.vanhakartta.fi> ja
Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Pysyvä linkki tähän tietueeseen: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200910214239

NAPSAUTA KARTTA SUUREMMAKSI


Kivi on siis saanut olla hyvän aikaa unohtumassa paikalleen. Ilolan kirjaaman muistitiedon mukaan se on siis kotoisin Hanhisyrjästä. Joku lukijoista saattaa tietää paikan, joten tarkennukset ovat tervetulleita tähänkin blogiin. Vanhoista pitäjänkartoista 1840-luvulta löytyy karttoja myös Vanajasta ja sen ympäristöstä. Sieltä löytyy myös karttalehti. Joka esittää Uudenkylän ja Oinaalan ympäristöä. Oinaalan länsipuolelle on merkitty ilmeisesti jälkeen päin Uudenkylän takamaita. Tätä kirjoittaessani en ole löytänyt Hanhisyrjää, mutta mainitulla alueella nykyisen Isosuon koilliskulmassa sijaitsee Hanhilammin erämaalampi. Melkein suoralla linjalla tuolta löytyy Konkki, jonne kiveä tarun mukaan ähellettiin kuutisen vuotta.



Totta tai tarua, katsellessa tuota ajan jo koettelemaa rautaketjua ehjämuotoisen kiven kyljessä päätyy taas pohtimaan, kuinka paljon onkaan esi-isiemme puuhien muistoja hautautunut unohduksen varjoihin. Elämä ennen televisiota ja nykyajan ajanvietettä ei suinkaan ollut pitkäveteistä. Silloin matka kahden kylän välillä saattoi olla jo maailmanmitta. Toivottavasti uuskyläläiset osaavat pitää arvossa paikkakuntansa erikoisuutta. Vai pitäisikö Oinaalan väen nostattaa jälleen sen arvoa?



Lähde:
Antti Ilola. Rengossa muinoin - Tarua ja totta



keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Työn patsas

Jos tahtoo etsiä Hämeenlinnasta, vanhan Hämeenlinnan maalaiskunnan tai Vanajan alueelta jotain symbolista merkkiä agraariyhteiskunnan murroksesta kohti nykyistä jälkiteollista maailmaa, ehkä paras paikka löytyy Viisarilta, Tiiriön suuntaan kasvaneen teollisuus-, kauppa- ja asuinalueen kupeelta. Maaseutuaikakautensa muistomerkkinä Työn patsas seisoo kadun vieressä lähes ympäristöönsä uponneena siten, että liukkailla keleillä joku kulkija saattaa siihen törmätä. Valitettavasti niin on joskus käynytkin.

Kaupunki on nielaissut tämän peltojen ja maatyön muisto-
merkin sisäänsä. Kuinkahan moni matkalainen mahtaa sitä
edes kunnolla havaita? Se on kuitenkin kunniateko seudun
historialle ja maatyön merkitykselle kansakunnan kehityk-
selle.Penkit paaden äärellä olivat aikanaan nuorten
kokoontumispaikkana.
Kyseinen muistomerkki saattaa olla yksi unohtuneimpia Hämeenlinnassa. Silti sen paljastus Maataloustuottajain keskusliiton 20-vuotisjuhlassa 4.7.1937 oli aikanaan suurimpia aatteellisia tekoja Hämeenlinnassa, ainakin Hämeenlinnan maalaiskunnassa. Vasta kaksi vuosikymmentä aiemmin itsenäistyneessä Suomessa koettiin tuolloin elettävän voimakasta valtiollisen, yhteiskunnallisen, henkisen ja taloudellisen toiminnan nousuaikaa niin kuin presidentti Kyösti Kallio totesi juhlapuheessaan.

Jo muistomerkin sijoittamispaikan valinnan voidaan katsoa kuvastelevan sitä maaseututyön ja menneiden raivaajasukupolvien työn kunnioitusta, jolle paasi on ollut omistettu. Teoksessa Rinkelinmäeltä Viisarille todetaan paikalla sijainneella kolmionmuotoisella tontilla olleen aikanaan Iso-Loviisan mökin. Mäkelän kartanossa työskennelleen Loviisan on kerrottu olleen työteliäs ihminen ja myöhästyneen vain kerran töistä, synnytyksen vuoksi. Hänen kerrottiin kantaneen miehensä ja hehdon kauroja voittaakseen vedonlyönnissä viljaa. Paikalta ovat myös lähteneet maantie Parolan leirille kuin Vuorentaan tiehen johtanut Myllykuja. Myllykuja nimenä on puolestaan viitannut siihen, että maalaiskunnan Parolan eli niin kutsutun Pikku-Parolan talot käyttivät reittiä matkallaan Renkajoen varren Vahteriston myllylle. Työn patsas on siis sijoitettu aivan entisen maaseutuyhteisön sydämeen.

Hämeenlinnan maalaiskunnan Maataloustuottajain yhdistys toimi patsaan pystyttäjänä. Mäkelän kartanon isäntä Viljo Visa oli ajatuksen isänä tuottajain kokouksessa 1935. Ateneumin opiskelijoille järjestettiin kilpailu, jonka voitti Kalervo Kallion kylväjä-aiheinen suunnitelma. Patsaaseen on hakattu Eino Leinon sanat:”Työ kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta, mut´ päämäärä ei, johon hän pyrkivi puuttehen alta. Se kaukana on, on loppumaton rata kultainen rakkauden auringon. Tie, täydellisyys, mitä pyhintä pyys, kevät kerkee ja kypsytti sydämen syys – työ kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta”.

Viisarin ja Vuorentaan peltoja 1840 tuntemattoman tekijän kartassa.
Osa kartasta 2131 09, 2132 07 vanaja.jpg; Hämeenlinna ympäristöineen.
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi <http://www.vanhakartta.fi>
ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto. PPysyvä linkki tähän tietueeseen:
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200910214246
SUURENNA KUVAA NAPSAUTTAMALLA.


Patsas saatiin valmiiksi vuoden 1937 juhliin. Paikalle saapui myös tasavallan presidentti Kyösti Kallio. Vuorentaakse johtava maantie oli suljettu presidentin istuessa nojatuolissa keskellä tietä ja kuunnellessa torvisoittoa. Maataloustuottajain Keskusliiton 20-vuotisjuhlassa pitämässään puheessa hän totesi liiton alkutaipaleesta muun muassa:

- - - Olot olivat silloin kaikin puolin poikkeukselliset. Eristetyissä ja puutteellisissa oloissa jouduimme valmistumattomina huolehtimaan toimeentulostamme . Elintarpeiden puute, niiden säännöstely ja hintapolitiikka, maanomistus ja yhteiskunnalliset olot eivät asettaneet kansamme ainoastaan taloudellisesti, vaan myös siveellisesti kovalle koetukselle. Me emme saaneet ajatella niissä oloissa vain sen hetken tilannetta, vaan valtakunnan ja sen talouselämän vakaannuttamista. Sellaiset poikkeukselliset olot, joita häiritsi vielä syvästi valitettava yhteisymmärryksen ja ehyen kansallistunnon puute, vaativat niin hyvin tuottajilta kuin kuluttajiltakin rakentavaa, yhteiskunnallista mieltä.

Nyt 20 vuoden taipaleen takaa on meillä mahdollisuus luoda katseet taaksepäin ja arvioida, miten valtio ja maataloustuottajat sekä heidän edustajansa ovat ”leiviskänsä” hoitaneet. - - - ”


Presidentti käsitteli avajaispuheessaan myös tulevaisuudennäkymiä ja pyrkimystä omavaraisuuden ja taloudellisen itsenäisyyden lujittamiseen sekä silloisen pääelinkeinon menestyksen valvomiseen. Hänen mielestään maaseutuelinkeinoa ei ollut pidettävä ainoastaan luonnollisena vaan myös yhteiskuntaa lujittavana voimana. Piti pyrkiä siihen, että maatalouden harjoittajat saisivat tuotantokustannuksia vastaavia hintoja voidakseen maksaa työväestölleen kohtuullisia palkkoja ja täyttää itse yhteiskunnalliset velvollisuutensa. Maatalouden tuli voimistua entistä lujemmaksi itsenäisyytemme kulmakiveksi.

Pellot kasvavat nykyään teollisuushalleja ja asuintaloja. Kuokka ja aura ovat saaneet väistyä uuden ajan
tieltä. Silti Työn patsaalla on yhä paikkansa tämänkin seudun historiassa.


Kun satunnainen kulkija nyt seisoo Viisarilla Vuorentaantien varrella, hän saa huomata, että patsasta ennen reunustaneet Parolan kylän viljavainiot kasvavat nykyään tiheään kasattuja pientalotontteja. Viljan huminan korvaa liikenteen melu myymälähallien ympäriltä. Noista palatseista saattaa löytää kaikkea mahdollista, mitä ihminen elämässään tarvitsee. Olisi itse kullekin hyväksi pysähtyä tämän muistomerkin ääreen ja muistella sitä työtä, mitä menneet polvet ovat tehneet.


* * *



LÄHTEET:

Kiuru-Marttila-Laine-Mikkola. Rinkelinmäeltä Viisarille – Muistoja Hämeenlinnan maalaiskunnan viimeisiltä vuosikymmeniltä. Wanaja-Seura Ry. 2001

Hämeenlinna-Wanaja -kotiseutujulkaisu 1974

Hakkila. Presidentti Kyösti Kallion puheita. Werner Söderström Osakeyhtiö 1942


lauantai 25. heinäkuuta 2015

Jallen mänty

Koko maisema itse asiassa on muistomerkki meitä ennen eläneistä, heidän toiveistaan ja arjestaan. Silmät auki kunnailla kulkiessaan itse kukin saattaa kokea häivähdyksen omasta lapsuudestaan ja esivanhempiensa elämäntyöstä. Tämä tietenkin edellyttää kosketuksen säilyttämistä niihin seutuihin, joilla on varttunut. Taivaltaessaan vieraammillakin tanhuvilla toisinaan huomaa yksityiskohtia ajalta, jolloin maailma oli suurempi ja oma elinpiiri pienempi kuin nykyään.

Silloin 1967. Yhä toisinaan Jallen mänty herättää
kulkijoiden huomiota muistutuksena menneiltä
ajoilta.


Jo ainakin viiden vuosikymmenen ajan Hyvinkään-Hausjärven tiellä Erkylän kohdalla on kulkija on voinut seisahtua vanhan männyn äärelle ja kummastella sen kylkeen kiinnitettyä kylttiä:”Jallen mänty”.

Syyskuussa 1967 Erkylän kartanon isäntä, metsänhoitaja Ernst Fabritius selvitti Hämeen Sanomissa muistomerkin tarkoitusta lapsuutensa tapahtumilla. Hän oli nimennyt aikanaan puun lapsuutensa leikkitoverin ja jo edesmenneen Jarl Olof Sandelinin mukaan. Sandelin toimi aikanaan muun muassa Oitin tiilitehtaan johtajana. Kovia kokenut, muun muassa reiän kylkeensä saanut puu oli ollut pojanviikareiden leikkipaikkana. Mainittu Jalle oli kiintynyt kovin puuhun ja väittänyt muun muassa jonkin eläimen kurkistelleen rungossa olleesta reiästä. Vuosien kuluessa puu haavoineen oli jatkanut elämäänsä ja pojat varttuneet. Lapsuustoverin kuoltua Fabritius maalautti puun kylkeen kilven tämän muistoksi.

Niin oli kiintymys vanhoja muistoja kohtaan kiinnittynyt maisemaan ja puuhun, jonka ohitse elämä nykyäänkin kiiruhtaa tavan takaa silti seisahtuen miettimään, mitä kummaa tuonkin männyn luona joskus mahtaa olla tapahtunut. Onpa muistomerkki huomioitu museotietokannassakin



Ajat muuttuvat ja maantiet levenevät. Vielä jatkuu Jallen männyn tarina. Tuulisen ja sateisen kesän 2015
taivasta vasten piirtyy sen latva muistutuksena eräästä elämäntarinasta ja ystävyydestä.

Selatessani taannoin vanhaa lehteä juolahti mieleeni tarkistaa, mitä nykyään Hikiäntien varrelta löytyy. Kuinka aika ja ihmiset ovat mäntyä kohdelleet? Miltä maisema näyttää? Rauhannummen hautausmaa oli hyvä maamerkki lähteä suunnistamaan kohti Hikiäntietä. 1960-luvun valokuvassa mänty seisoo jokseenkin omissa korkeuksissaan sitä ympäröivän nuoren metsän keskellä. Nyttemmin kyltitetty mänty kyllä löytyy vilkkaan, päällystetyn tien reunasta, mutta puuvanhus on ikään kuin kietoutunut naapuriensa suojaan. Lähettyville, hiukan Hikiän suuntaan on kohonnut jokin teollisuuslaitos, jonka portille tuollakin hetkellä kaartaa rekka-auto. Pystysuunnassa runkoa nousee arpeutunut haavauma männyn sinnitellessä yhä eloaan. Jonkinlainen reikäkin löytyy. Kylttiin on kiinnitetty jotain ylimääräistä, josta erottuu teksti:”Jalli”. Silti alta näkee yhä himmeämmän vanhan tekstin.

Vuosikymmenten kuluessa niin mänty kuin sen kylkeen kiinnitetty kylttikin ovat saaneet kokea paljon.
Aika on uurtanut arvet aja lähes tukkinutg reiät. Maisema on kuin ihmisruumis.

Muistutus Jarl Olof Sandelinin kiintymyksestä puuhunsa ja pojanviikareiden kesistä seisoo siis yhä paikallaan maantien laidassa. Maisemassa on varmasti yhä paljon samaa kuin ennen ja silti maailma ympärillä on muuttunut niin kovin paljon. Tällaisen paikan tavoittaminen aina hätkähdyttää aikana, jolloin ei tunnu palloltamme löytyvän paikkaa, jonne eivät sankarimatkailijat päätänsä tunkisi ja meille näkemäänsä esittelisi. Jokaisella kivellä ja maastokohdalla kotiseudullammekin on oma tarinansa, joista suurin osa valitettavasti on jo kadonnut. Lähtiessään paikalta Joenhiisi toivottaa mielessään pitää ikää Jallen männylle ja monille kaltaisilleen eri puolilla maatamme.

Lähteet:

Hämeen Sanomat 12.9.1967
Häme-Wiki;  http://www.hamewiki.fi/wiki/Oitti