Ensimmäisenä helluntaipäivänä 1914
Hattulan Jukolassa pidetyt W. P. K:n w & u:seuran
iltamat synnyttivät melkoista tunnekuohua. Teknikko P. Teukku
nostatti tervehdyspuheessaan kuulijoiden aatoksia vallinnutta
sortojärjestelmää kohtaan.
”Kansamme käy nykyään
epätoivoista taistelua olemassaolonsa puolesta. Suuri Venäjä uhkaa
tallata meidät jalkoihinsa, hävittää kansallisuutemme, sulattaa
meidät yhdeksi Venäjän kansaksi, kuten sanat kuuluvat.
Parast´aikaa on sorto täydessä kulussa. Joka päivä saamme
kestettäväksemme uusia törkeitä laittomuuksia. On tarkoitus
kädenkäänteessä, vuodessa muutamassa, syöstä Suomen kansa pois
kansakuntain näyttämöltä”, julisti Teukku ja kertoi, kuinka
muun muassa pari vuotta aiemmin järjestetyt olympialaiset olivat
olleet oiva tilaisuus ”näyttää muilla kansoille, mitä olemme
ja mitä omistamme”.
Moisen puheen vuoksi Hattulassa tehtiin
salainen ilmianto. Nimismies Lehtonen sai tehtäväkseen tutkia
asiaa. Seuraavana tiistai-iltana puoli yhdeltätoista hän saapuikin toisen poliisimiehen seurassa herra Teukun asunnolle ja vaati nähdäkseen
puheen. Koska puheen paperit olivat jääneet seuratalolle, niitä
oli sieltä lähdettävä välittömästi hakemaan. Ne oli
vastalauseista huolimatta luovutettava poliisille. Tutkinnan
tuloksista ei ollut vielä 4.6. tietoa.
Tällainen vanha hattulalaisuutinen sai
etsimään tietoja mainitusta seuratalosta. Pikainen selaaminen
verkossa ei antanut järkevää vastausta. Päätin nousta
polkupyörän päälle etsiäkseni hattulalaisia tuolla tavoin sata
vuotta sitten kuohuttaneen agitaation tapahtumapaikan. Mistäpä
muualta olisi kannattanut aloittaa kyseleminen kuin kirjastosta?
Päivästä oli tulossa kuuma. Ukkosta
oli uhkailtu tulevaksi, mutta uteliaisuuden palo korvensi jo
sisuskaluja. Matkalla Katinalan ja Hurttalan ohitse oli aikaa pohtia
maailmanmenoa ja loppukevään värejä.
Pysähdyin ottamaan muutaman valokuvan Hattulan vanhan kirkon
ympäristöstä vastaista käyttöä varten ja huomasin haukan
saalistuslennollaan. Manasin huonoa lintutuntemustani.
Niin, kirjastossa astelin ensimmäiseksi
tarkistamaan, mitä kaikkea kirjallisuutta oli saatavilla. Kuvateos
Parolan seutua kuvina osa 2 vuodelta 2005 näyttää kuvan Jukolan
tulipalosta. Suuri palava punainen puutalo on ikuistettu liekeissä.
Jos vanha Hämettären uutinen on kertonut polttavasta
puheesta, talon historia on siis päättynyt kirjaimellisesti
liekkeihin. Kirjan aukeamalla on kaksi muutakin kuvaa Jukolasta:
VPK:n väkeä 1900-luvun alusta ynnä tuokiokuva iltamista vuodelta
1956, jolloin odoteltiin Olavi Virtaa haettavaksi autolla
rautatieasemalta.
Katu Mierolan suuntaan. Seuraavan edessä vasemmalle
johtavan kujan nimi lienee muistuma entisestä seuratalosta.
|
Koska talon kohtalo oli näin
selvinnyt, pohdin hetken, vaivatako henkilökuntaa asiasta enempää.
Päätin kuitenkin tiedustella, missä päin Jukola oli sijainnut.
Sain tiedoksi, että ilmeisesti talo oli sijainnut kirjastolta
Mierolaan päin vievän tien varressa erään päiväkodin
lähettyvillä. Paikalle on rakennettu uusia omakotitaloja. Mitään
muistolaattaa tai vastaavaa ei taida paikalla olla. Etsintäni oli
siis päättynyt. Poljin silti vielä mainitulle paikalle. Mitään
erityistä valokuvattavaa paikalla ei ollut, mutta eräs kuja oli
saanut nimekseen Jukolankuja.
Siispä, olin saapunut Hattulaan, ja
päivä oli hehkeimmillään. Oli mainio tilaisuus aloittaa kesäksi
suunnittelemani hämäläisten järvien kiertäminen. Hattulan
Lehijärvi on mainio kohde kierrettäväksi polkupyörällä, vaikka
maantie on osin turhan kapea. Otin siis suunnan Parolan keskustan
halki lounaaseen. Rautatien ja moottoritien siltojen takana odotti
Panssarimuseon juna mäellä selkeänä maamerkkinä, jonka ohitse
oli hyvä laskea pyörällä alas kohti Nihattulan ja Sattulan
välistä risteystä. Tämä reitin olen ajanut pyörällä monta
kertaa, kesäistä matkantekoa parhaimmillaan.
Hattulan Lehijärvi on ikivanhojen kylien ympäröimä. Kiersin
järven myötäpäivään.
|
Olin lähtenyt kiertämään järveä
myötäpäivää. Etelärantaa hallitsevat golfkentät kuhisivat
pelaajia. Mieleeni tuli muuan tapaus, jossa Aulangolla ohikulkija sai
pallosta päähänsä. Jotenkin se muistuu toistuvasti sivuuttaessani
golgkenttiä. Noustessani Sattulassa mäkeä luoteeseen vilkuilin
järven selkää pihojen ja puiden lomasta. Äkkiä sieraimiini nousi
täyteläinen tervantuoksu, samanlainen kuin entisaikoina rautateiden
varsilla. Yhdistyneenä kukkivien puiden tuoksuun se sai oivaltamaan
kesän saapuneen. Mutta mistä terva? Tovin pähkäiltyäni äkkäsin
muutaman kymmenen metrin päässä tien toisella puolella auton
peräkärrylle nostetun puuveneen.
Matka jatkui. Polkupyöräily on
mielestäni jalankulun jälkeen toiseksi paras keino tutustua
maisemaan, vaikka toisinaan sekin on turhan joutuisaa kyytiä
tahdottaessa huomata ympäristön nyansseja. Niinpä taluttaessani
suosiolla pyörääni mäkeä ylös huomasin yllätyksekseni yhden
tienvarteen totaalisesti unohtuneen harmaan rakennuksen, joka oli
kuin paikalleen maastoutunut jättieläin ja tuijotti minua
rikkoutuneella ikkunaukollaan. Minkälaisen ohikulkijoiden muutoksen
tuokin mökki onkaan ehtinyt kokea!
Järven luoteiskulmassa maisemaa halkovat eri aikojen
toisiaan risteävät kulkureitit jakaen yllättävän avaraa näkymää
|
Lehijärven länsipäässä eriaikaiset
maantiet risteilevät toistensa yli, yhtyvät ja taas erkanevat. On
kuin eri maailmanaikojen tantereita olisi väkisin rypytetty kasaan.
Hajonnut kestopäällyste kielii jostain paremmastakin ajasta,
ainakin alati vaihtuvista taloudellisista oloista. Ihminen rakentaa,
mutta luonto muokkaa, vaikka toisinkin tahdottaisiin luonnehtia.
Pelkolassa tulvahtivat kulkijaa vasten
maaseudun eläinten tuoksut. Siinä missä järven etelä- ja
lounaispuolella oli melkein kliinistä omakotitalo-, puisto- ja
golfmaisemaa alkoivat maaseututuotanto ja -elämä tulla selvemmin
kaikin aistein havaittaviksi. Laidunmaiden merkit näkyivät selkeän
voimallisesti. Ero maisemassa muutaman kilometrin matkalla on huima.
Vanhaa kulttuurimaisemaa |
Pelkolan ja Leiniälän välillä
pääsin myös kokemaan lounaasta järven yli puhaltaneen tuulen
voiman, mistä huolimatta paiste oli ukkosellisen pisteliästä ja
ilma järven yllä pyrki harmaaksi autereeksi. Vaahtopäitä
pyörteili aallonharjoilla. Etäisesti pohdin, saisinko vielä vettä
niskaani tai kuinkahan itseni reissussa polttaisin. Tahdoin silti
imeä itseeni kaiken tuon puhurin ja taivaankannella hohkanneen
päivän. Löysin rannalta opastaulun, jossa ilmoitetaan suurimmaksi
syvyydeksi 18 ja keskisyvyydeksi 6 metriä. Tähyilin järvenselälle
ja muistelin lapsuuden uintimatkaa, josta oli jäänyt mieleen
loivasti viettänyt ranta. Jotenkin Hattulan Lehijärvi on ollut
muistissa matalana järvenä. On siis olemassa jossain sentään 18
metrin syvänne...
Järven rannalla sai tuntea virkistävän tuulen keskellä helle-
päivää.
|
Jatkettuani matkaa Ihalemmen kautta
järven koilliskulmaan uskaltauduin pois vakioreitiltäni tutkimaan
rantatietä tarkoituksena etsiä uimaranta, jolla tiedän lapsena
käyneeni. Sitä on ollut hankala löytää saavuttaessa
Panssarimuseon kulmalta. Vaikka Parolan taajama ei ollut enää
kaukana huomasin tupsahtaneeni äkkiä keskelle mäntymetsää.
Talojen ja pihamaiden lomasta sain jonkin aikaa etsiä ennen kuin
vihdoin löysin uimarannan kyltin. Koetin turhaan kaivella
muististani tarkempia muistikuvia rannasta, joten päätin lopulta
vain tarkistaa, miltä järvi näytti itäiseltä rannalta katsoen:
ei merkkiäkään vaahtopäistä. Jyrähdyksen kaikuakaan ei tuolloin
ollut vielä korviini kantautunut, vaikka ilmassa oli jotain
latautunutta. Nyt muistan, että vanhemmillani on maalaus, joka
esittää järvenrantaa jossain tuolla päin jonain ammoin elettynä
kesäpäivänä. Sitä rantaa tuskin löytäisin, mutta Hämeen
järvet ovat vankka osa sielunmaisemaani.
Nihattulaa |
Äkkinäisellä katsannolla järven
ympärille levittäytyneet kylät ovat vain nimiä kartalla, mutta
historiaan sijoitettuna ne määrittelevät sangen tarkoin elämäämme.
Niin kuin minä olin juuri toukokuisena maanantaina vuonna 2014
polkenut järven ympäri ovat näillä seuduilla asioitaan
toimitelleet lukemattomat sukupolvet. Hurttalan Esko Jaakonpoika ja
Leiniälän Antti Pentinpoika Grefue riitelivät 1616 lehmästä ja
vuoden voivuokrasta. Samaisilla käräjillä Sattulan Reko
Laurinpoika velvoitettiin Luukas Tuomaanpojan avustamana rakentamaan
ladon, jonka hän oli ilmeisesti itse polttanut. Antti Juhonpoika
Leiniälästä joutui luovuttamaan viljaa Mäskälän Agnis
Jaakontyttärelle. Ihalemmen Jaakko Knuutinpoika oli eräiden
kappolalaisten ja turkhautalaisten kanssa osallisena niittyriidassa
Lepaan lampuodin Monikkalan rouvan kanssa.
Suunnistin kotiin Nihattulan läpi.
Reitti Armijärven sivuitse on kesäisin kaunista. En muuten
kastunut.
Lähteet:
Hämetär 4.6.1914
Jaakkola, Roos. Vuoden 1616
valitusluettelot