Havaintoja vuoden 1919 kunnalliskertomuksesta

Elämme Suomessa vuoden 1917 tapahtumien satavuotisjuhlavuotta. Asiaan kuuluu palauttaa mieliin eri keinoilla traagisen ja merkittävän ajanjakson tapahtumia. Sana muisteleminen on hiukan ongelmallinen, koska kyseisen ajan eläneitä on keskuudessamme peräti vähän ja satavuotiaidenkin muistikuvat ymmärrettävistä syistä juuri noista vuosista ovat mitä ovat. Löysin kirjahyllystäni Hämeenlinnan kunnalliskertomuksen vuodelta 1919, joka antaa virallisen katsauksen ajasta heti itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäinen silmäys tekstiin osui kohtaan, jossa kerrottiin Valtuuston lokakuun lopussa päättäneen korottaa hevostorin pääsymaksun toripäivinä 1 markasta 2 markkaan hevoselta. Kyseessä oli siis sangen tuntuva korotus ja antaa meille kurkistuksen aikansa ”pysäköintipolitiikkaan”.

* * *

Sosiaalipuolen merkittävä tapahtumia olivat eräät testamenttilahjoitukset. Lehtori H. E. Hårdhin testamentissa 10,000 markkaa lahjoitettiin Hämeenlinnan ukkokodille ja Sairion keuhkotautiparantolalle. Tehtailija J.F. Alanko jätti 70,000 markkaa testamenttirahastoksi ”sairaitten ja työkyvyttömien käsityöläisluokkaan kuuluvien henkilöiden avustamiseksi sekä ammattiopetuksen hankkimiseksi Hämeenlinnan kaupunkikuntaan kuuluville eteville ammattilaisille”. Kauppias Nikolai Novochiloffin testamentissa puolestaan määrättiin 20,000 markkaa Hämeenlinnan kaupungille rahastoksi, jonka korot oli vuosittain käytettävä vaatteiden hankkimiseksi köyhille kansakouluoppilaille Hämeenlinnan kansakouluissa.

* * *

Välittömästi sisällissodan jälkeisiä yhteiskunnallisia oloja tarkasteltaessa nousee yleensä esille laki vuokra-alueiden lunastamisesta eli ”torpparilaki” heinäkuulta 1918. Itse asiassa sitä oli jo valmisteltu ennen sotaa eikä siitä tullut silmänräpäyksellistä muutosta maanvuokraajien asemaan. Niin kuin Wikipediastakin saamme lukea kyseistä lakia täydennettiin vuonna 1919 koskemaan lampuoteja, 1921 pappiloiden ja 1922 viimein kruununtilojen torppareita. Prosessia jatkui toiseen maailmansotaan asti. Esimerkiksi Hämeenlinnan maalaiskunnan puolella mäkitupalaiset esittivät lunastusvaatimuksia vielä vuoden 1939 alussa.

Hämeenlinnan kaupunki omisti Rengossa torppia. Vuonna 1918 oli Rahatoimikamari esittänyt jopa 100 prosentin korotusta näiden torppien vuokriin. Valtuusto hyväksyi ehdotuksen tammikuun yhdeksäntenä 1919.

Mainittujen torppien asukkaat Mäkelä, Santala, Rantala, Pitkäjärvi, Nikander, Sotka ja Lamminpää olivat tehneet anomuksen saada lunastaa torpat omikseen. Huhtikuussa 1919 Valtuusto lausui asiasta torppien sijaitsevan kaupungille lahjoitetulla ja siihen yhdistetyllä maalla, joiden yhteys kaupunkiin liittyi jo vuoden 1777 lahjoituskirjaan, jolla Saaren virkatalo lahjoitettiin kaupungin alueeksi ja karjalaitumeksi. Sinänsä valtuusto ei vastustanut ajatusta torppien myymisestä sopivasta hinnasta torppareille, mutta sitä vastoin se ei katsonut näillä olevan oikeutta lunastamiseen tuon vuoden 1918 lain mukaan. Maa-alueethan olivat kaupunkiin yhdistettyjä.

Kaikkinensa valtuusto ei tahtonut ottaa asiaa lopullisesti käsiteltäväkseen ennen kuin vireillä ollut vaatimus Hämeenlinnan maalaiskunnan alueella sijainneiden Ojoisten ja Hätilän virkatalojen vaihto kaupungin Padasjoella omistamaan Verhon kartanoon olisi käsitelty. Maalaiskunnan arkistosta olen saanut lukea, kuinka ehdottomasti maalaiskunta ymmärrettävistä syistä vastusti kyseistä aluevaihtoa. Vuonna 1920 kunnanvaltuusto muun muassa totesi:

”- - - Asiakirjoista olemme kuitenkin syväksi suruksemme havainneet, kuinka vähän tai ei ollenkaan ne virastot, joiden lausuntoja Valtioneuvosto asiasta on laatinut, ovat kiinnittäneet huomiotansa Hämeenlinnan maalaiskunnan lausuntoon virkatalojen vaihtoasiassa - - - Kun kunnalta näin riistettäisiin sen elimellinen keskus, sen sydän ja jäljelle jäisi ainoastaan syrjäseudut, jotka nekään eivät muodostaisi edes yhtäjaksoista aluetta, vaan erillisiä, pitkän matkan päässä toisistaan sijaitsevia ja toisten kuntain väliin ripoteltuja pikku palstoja. Jokaisen kunnan sekä aineellisen että henkisen edistymisen ehtona on kuitenkin se, että kunta muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, jonka keskuksesta sitten sivistys ja taloudelliset harrastukset leviävät ympäristökyliin synnyttäen siten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja yhteiskunnallista harrastusta kuntalaisten kesken...”

Hämeenlinnan kaupunki ja maalaiskunta kävivät katkeraa kiistaa aluevaihdosta.
Lähde: Hämeenlinnan maalaiskunnan arkisto/ HMA

Muun muassa Pitkäjärven torpan seudusta Joenhiisi on kirjoittanut kertoessaan retkestään Rengossa [Rauniotiellä ja Lietsan kulmilla], Hämeenlinnan alueellisesta laajenemisesta puolestaan tekstissään Muuttuneet rajat.

* * *

Jo vuonna 1917 oli Punaportin palokunta pyytänyt kaupunkia korjauttamaan Punaportin tien. Hämeenlinnan pika-ajuriyhdistys puolestaan oli katsonut Katisiin johtavan tien Keinusaaressa vaativan korjausta. Valtuusto kuitenkin hylkäsi elokuussa 1919 molemmat pyynnöt. Vaunut siis saivat todennäköisesti jatkaa kolistelua kuopissa entiseen tapaansa.

* * *

Virkistys- ja kuntoilumahdollisuuksista pidettiin huolta järjestämällä muun muassa luistinradan kunnossapitoa. Tammikuun kokouksessa valtuusto päätti myöntää voimistelu- ja urheiluseura Tarmolle 3000 markkaa luistinradan kunnossapitoa varten talvella 1918-1919. Aiemmin Tarmo oli kirjoittanut kaupungille ja ehdottanut sitä huolehtimaan radan rakentamisesta ja kunnossapidosta talven 1919-1920 aikana. Paikkakunnan sotaväki oli halukas laittamaan radan ja pitämään sen kunnossa, joten kaupunki päätti puolestaan antaa aitauksen tarvitsemat kuuset sekä kustantaa valaistuksen.

* * *

Nykypäivänä kadulla kulkija saattaa ihmetellä talvisen kunnossapidon vaihtelevaa laatua siirtyessään korttelista tai kadulta toiselle. Hän saattaa kaihoisasti toivoa, että kaupunki lykkäisi traktorillaan yksinkertaisesti koko kadun päästä päähän. Eräänä lumisena talvena itse päivittelin, kuinka esimerkiksi Tampereentien jalkakäytävän siistiminen lumesta vaihteli jyrkästi etelä- ja pohjoispään välillä. Vuoden 1919 kunnalliskertomus paljastaa, millaista lottoa lumenluonti tuolloin oli.

Eteläkatu eli tarkemmin sanoen entinen Eteläinen Niittykatu kuvattuna aikaisintaan 1922. Kuvasta näkee
selvästi katujen lumenluonnin merkityksen jo tuolloin.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Heti vuoden alussa huutokaupattiin kaupungin omistamien maanteiden puhtaanapito lumesta kahden vuoden ajaksi. Alhaisimman tarjouksen eli 1000 markkaa vuodessa teki ajuri A. Penttilä. Tarjousta pidettiin kuitenkin liian korkeana, joten lumireki päätettiin ajaa kaupungin hevosilla. Ajuri A. Thulin puolestaan huolehti Kuivansillan, vanhan hautausmaan sekä Myllymäen talojen nro 237, 235, 233, 231 ynnä Myllymäen torin jalkakäytäväosuuksien puhtaanapidosta. Talon 22 katu- ja jalkakäytävien sekä Poltinahon suusta vuokratontille nro 67 kulkeva tie ja vuokratontin nro 39 kohdalla oleva jalkakäytävän puhtaanapito annettiin samalle henkilölle 900 markan maksusta.

Toukokuun alussa kaupunki päätti, ettei se enää pidä puhtaana lyseon tontin katuosuuksia. Sen sijaan kunta otti toimitettavakseen entisen sotilaskirkon katuosuudet 1200 markan maksua vastaan.

Lähikuntien arkistoista on nähtävissä, millainen prosessi maanteiden talvikunnossapito tai talviaikaan auki pidettävien teiden valinta hyvin pitkään vielä olikaan. Sitä ei nykyautoilija varmasti useinkaan tule ajatelleeksi kaasutellessaan pitkin maakuntaa.

* * *

Vuonna 1919 oli agraaritalous koko maassa yhä vallitsevana, niin myös Hämeenlinnassa. Tämä selittää myös maalaiskunnan ja Vanajan pyristelyn kaupungin kupeella. Ahtaudestaan huolimatta kaupunki omisti viljelysmaita, jotka päätettiin jättää toistaiseksi vuokraamatta ja varata kaupunkilaisille perunapalstoiksi. Taustalla pitää muistaa maailmansodan loppuvaiheesta maassamme vallinnut elintarvikepula. Perunamaiden vuokraksi säädettiin 6 penniä neliömetriltä. Myöhemmin samana vuonna päätettiin tuoloin vuokratut perunapalstat vuokrata mikäli mahdollista samoille henkilöille ja samasta vuokrasta varaten kuitenkin mahdollisuuden ottaa niitä takaisin tonteiksi tai muihin kaupungin tarpeisiin.

Puhuttaessa Hämeenlinnan entisistä tulva- ja vesijättömaista yksi vanhojen kaupunkilaisten hyvin yhä
muistama esimerkki on ollut veden jokakeväinen nouseminen nykyisen Linnanpuiston kohdalle. Tässä
postikorttikuva ilmeisesti 1920-luvulta. Vuosia sitten sain kuulla puiston tiettyjen kohtien olevan joen-
pinnan alapuolella, joten maisemaa pidetään nykyään yllä keinotekoisesti.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Nykyinen kaupunkikuvamme on jokseenkin erilainen sadanvuoden takaiseen verrattuna jo siksikin, että Vanajaveden vesijättö- ja tulvamaita on laajsti kuivattu ja pidetään keinotekoisesti kuivina. Kesäkuun puolivälissä kertomusvuonna huutokaupattiin heinänteko-oikeus kaupungin vesijättömailla. Tarjoukset nousivat 902 mk. Heinäkuun 19. myytiin huutokaupalla heinänteko-oikeus Kiistalan alueella 1746 markalla.

Toukokuun puolivälissä Myllymäen asukkaille myönnettiin pyynnöstä laidunmaata Ahveniston puolelta 40 markan maksusta lehmältä sillä ehdolla, että he itse maksavat paimenen palkan. Sairion laidunmaat vuokrattiin samoilla ehdoilla.

Mikäli lukija tahtoo tarkemmin tutkia
vanhaa Hämeenlinnaa ja tekstissä
viitattuja paikkoja, apuna voi käyttää
esimerkiksi Maanmittari J. F. Sevónin
vuoden 1912 vaiheilla piirtämää 
Hämeenlinnan kaupungin karttaa.
Sen voi ladata itselleen Hämeenlinnan Lydiasta.

Lähikuukausina eri puolilla käsitellään historian tapahtumia suurruhtinaskunnan syöksyessä kohti itsenäistymisen mullistusta ja sisällisodan kauhuja. Näillä lyhyillä numero-otoksilla kunnalliskertomuksesta olen pyrkinyt pohtimaan sitä kaupunkimaisemaa, johon Hämeenlinna havahtui pölyn alkaessa laskeutua. Rivien välistä voi erottaa häivähdyksiä muustakin kuin vain kuivista kustannustiedoista. Niin kuin aiemminkin, viittaan myös rahanarvolaskuriin, jolla lukija voi hahmottaa itselleen mainittujen summien vertautumista vuoden 2015 rahanarvoon.

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan kaupungin kunnalliskertomus

Hämeenlinnan maalaiskunnan arkisto/ HMA

Rauniotiellä ja Lietsan kulmilla

Osa Vanajan kartasta 1840-luvulta. 

Lähde https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/22169

Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.

NÄPÄYTÄ HIIRELLÄ KUVAA.

Muistan Hämeenlinnan kaupunginmuseon entisestä, ansiokkaasta perusnäyttelystä valokuvasuurennoksen kylästä Härkätien varrelta. Kyseessä oli Lietsa, viimeinen taukopaikka ennen suurta erämaataivalta tiellä kohti Turkua. Kuva oli vanha ja henki sitäkin vanhempaa aikaa. Tavan takaa palasin katsomaan tuota heijastusta menneestä koettaen tavoitella mieleeni tunnelmia vuosisadoilta, jolloin matkanteko Hämeestä Turkuun merkitsi ainakin viikon taivalta halki synkkien salomaiden tavoitellen kylää toisensa jälkeen.

Yhdeksän vuotta sitten polkupyöräilin Härkätien Hämeenlinnasta Turun tuomiokirkon kupeelle. Silloinkin poikkesin reitiltä yöpymään Renkajoen varrelle. Päätän Renkoviikon koittaessa polkea Härkätietä osuuden Kuittilasta Lietsaan. Aamuinen taival halki metsäautotien halkoman metsän on ehkä kuitenkin lähempänä tavoittelemaani tunnelmaa kuin päällystetty maantie Rengon kirkolla. Onhan sitä paitsi johtanut kautta aikain jonkinlaisia polkuja kohti tavoittelemaani kulkureittiä. Jokainen kuoppa ja kivi vie entistä lähemmäksi sitä tunnelmaa, joka ennen on vallinnut.

Kesäaamu Rengon Kuittilan peltoaukealla

Toki hakkuuaukiot särkevät jonkin verran tunnelmaa. Toisaalta jo alkumatkasta saan tuijottaa pitkän tovin sarvipäähirveä ylitse heinien valtaaman aukean. Kuittilassa tavoitan Härkätien paikassa, jossa tuoksuu leipomo samalla tavoin kuin jo yhdeksän vuotta aiemmin. Verratessani samasta paikasta yhdeksän vuoden välein ottamiani valokuvia huomaan istusten kasvaneen peittämään näkyvistä rakennukset 10-tien alikulkutunnelin kupeelta. Sitä en toki heti havaitse ollessani pyörän päällä, vaan ennemmin olen erottavinani pientareet Eskolankulmalle johtavan tien suunnassa muistamaani avarammiksi.

Niemisen veljesten muistokivi.Tällä paikalla Miina ja Niilo Nieminen kasvattivat kymmenen lasta, viisi tyttöä ja viisi poikaa. Biemisen veljeksistä neljä kaatui sodissa.

Kiertomatkani Rengossa on vasta alussa, joten kiiruhdan jatkamaan taivaltani. Ensimmäinen etappini on Niemisen poikien muistomerkki. Neljä veljestä kaatui samasta mökistä vuosina 1940-1941.

Sitten matka jatkuu pellonlaitaa mutkittelevaa maantietä. Voisi luulla, ettei vilkasta 10-tietä olisikaan lähellä. Mutkan takaa kurkistaa lato. Ilma on yhä miellyttävän viileä yön jäljiltä auringon viivytellessä repaleisten pilvien takana. Viialankulmalla kiinnitän huomioni vanhoihin kilometripylväisiin, jotka tuntuvat kuiskivan aikakaudelta, jolloin jokaisen kilometrin taittaminen oli oma kokemuksensa eikä moottoroidun kiiruhtamisen taustahuminaa.

Nummenkylässä museotie kääntyy 10-tieltä mutkittelemaan kohti Lietsaa, missä aikanaan sijaitsi Lietsankoukun erämaatila. Jussi Härme kertoo Rengon historiassa renkolaisseurueesta, jonka kesken syntyi vuonna 1747 hurja riita markkinamatkan Turkuun ehdittyä vasta tuolle erämaataipaleen reunalla sijainneelle tilalle. Muurilalainen isäntä oli siirtänyt omin päin kuittilalaisen rekeä pois matkanteon tieltä. Syntynyttä käsirysyä selviteltiin sittemmin talvikäräjillä.

Pitkäjärven rainiotien eli Jauhopolkun suuntaan kääntyy Lietsassa tilustie Alitaloon ja Honkalaan. Vuonna 

2005 paikalla oli huomattavasti metsäisempää. Onneksi opastaulu oli yhä 2014 paikoillaan, vaikkei sitä oikean-

puoleisessa  kuvassa näykään, koska se on otettu suunnilleen vasemmalla näkyvän polkupyörän kohdalta. 

Tämä on hyvä esimerkki maiseman muutoksista, jotka hyvinkin nopeasti muuttavat näkymiä melkein tunnis-

tamattomiksi.

Saapuessani Lietsaan osaan odottaa aiemman retkeni perusteella kärrytien erkanevan maantiestä vasemmalle. Museotien sivuun jäänyt kulku-ura on rauniotietä, joka halkaisee Pitkäjärven torpan pihapiirin. Kallioista, jyrkkää mäkeä ei ole voitu madaltaa, joten kyseessä on ollut hankala ajopaikka etenkin ensimmäisille automobiileille, joiden moottorien polttoaineen saanti pätki tämän tieraunion osuuden ollessa aina vuoteen 1936. Jyrkässä näessä vitsailtiin perävalojen näkyvän etupäästä. Taluttaessani pyörääni hyttysten armeijan seuraamana koetan kuulostella mielikuvituksessani kiesien kolinaa tai ensimmäisten autojen torven törähdyksiä näiden kutsuessa apuvoimia saavuttaessa mäkeä kohti.

Tässä mäessä saivat kulkijat tosissaan kiskoa kuormiaan ylös kohti Porrasta ja edelleen Turkua. Kallioista 

mäkeä ei voinut koettaa tasoittaa. Vasemmanpuoleinen kuva on vuodelta 2005 ja toinen yhdeksän vuotta

myöhemmin. Aiemmin metsittynyttä Pitkäjärven tilan pihaa on hiljattain raivattu, ja työkoneiden jäljet ovat

selvästi nähtävissä uusissa kuvissa.

Pitkäjärven pihapiirissä on säilynyt yhä joitain rakennuksia.

Otan muutamia kuvia metsäiseltä, poluksi muuttuneelta tieltä, mutta nuo hyttyset saavat kulkijan liikkumaan turhankin ripeästi. Kyseessä on ensimmäinen kerta vuonna 2014, jolloin hyönteisistä on luonnossa haittaa. Kesän merkki sekin. Matkan varrella saan lukea niin parantaja Tohteerista kuin Sauna-Tiltastakin, joka kävi niin harvoin kaupassa, että kauppiaskin ehti vaihtua. Samalla hätkähdän lukiessani, että Lietsassakin on parhaimmillaan ollut useampi kauppa.

Portaan suunnasta saavuttaessa Pitkäjärven mäki  on miltei yhtä hankala paikka kuin tultaessa Rengosta.

Metsän keskellä ura kääntyi suoraan tilan pihaan. Liekö päärakennuksen päädystä tulijoita tuijottanut ikkuna

ollut kuuluisan Pitkäjärven Tohteerin, joka kuulemma joskus asusteli talossa ja paransi muun muassa sokean

tytön, joka oli tullut paikalle Akaasta saakka.

Näin nurmettunut rauniotie oli kesällä 2005.

Seuraava seisahduspaikka on Palsankallion rajakivi, joka on aikanaan ollut seitsemän pitäjän rajapaikka. Siellä ovat kohdanneet Loppi, Tammela, Urjala, Sääksmäki, Kalvola, Hattula, Vanaja ja Vanajan alainen Rengon kappeli. Opastaulusta kulkija saa tietää moisen säteittäin eri pitäjiin sajoittuneen rajapisteen tarkoituksen: Härkätiehen rajoittuneet pitäjät vastasivat tien kunnossapidosta. Samalla oli yksinkertaisinta sopia tien kulkuoikeuksista.

Otaksun rajakiven olleen jollain lailla selkeämmin erottuva vielä kymmenisen vuotta aiemmin. Hämärästi muistelen, että kuuluisat osoitinkivet olisivat olleet tuolloin selkeämmin erotettavissa. Maastossa kaikki on jatkuvassa muutostilassa, mikä tälläkin retkellä on ollut jo selvästi havaittavissa. Siksi maiseman jatkuva ikuistaminen ja tallentaminen onkin niin kovin tärkeätä. Harmittelen mielessäni, etten ole kuvannut kohdetta ensimmöäisellä kerralla tai sitten otokset ovat joutuneet hukkaan.

Palsankalliolla. Vielä sentään erottuu tämä Härkätien kannalta merkittävä aikoinaan seitsemää pitäjää yhdistänyt

rajamerkki.

Jatkan matkaani Lietsan toiselle puolelle. Tarkoitukseni on kääntyä Riihimäki-Urjala -tielle, jota pääsee 10-tielle. Olen päättänyt vielä palata Rengon kirkolle. Aion vielä koettaa, saisinko jonkinlaisen käsityksen Pahanmaailmanmäestä, joka on merkitty peruskarttaan lähelle paikkaa, jossa Härkätie ylittää mainitun Riihimäeltä Urjalana johtavan tien. Samalla tulen käyneeksi Portaaseen johtaneen erämaataipaleen rajamailla. Sen jälkeen onkin aika jatkaa tutustumista muihin osiin Renkoa.

Riihimäki-Urjala -tiellä. Jossain suoran päässä häämöttää risteys Lietsaan ja Portaaseen. Jossain sivumaastossa

kohoaa Pahanmaailmanmäki, jota satunnainen polkupyöräilijä ei vielä tällä kerralla täysin varmasti kyennyt 

tunnistamaan. Jokunen ehdokas synkeän nimen kantajaksi toki erottautui.

Lähteet

Markus Hiekkanen – Jussi Härme. Rengon historia. (1993)

Rauniotien opastaulut

Kanajärven tuolla puolen

Tammelan Teuron on arveltu saaneen ensimmäiset asukkaansa Hattulasta. Erämaan järvet Taka-, Renka- ja Kanajärvi ovat tarjonneet luontevan talvireitin hämäläisille kohti Turkua. Muinoin Teuro kuului Lehijärven hallintopitäjään, joten varsinkin varhaisimpina aikoina teurolaiset ovat olleet tiiviissä kansakäymisessä etenkin Ihalemmen, Sattulan ja Nihattulan kylien kanssa. Varsinkin kesäisin yhteydet Tammelan suuntaan ovat ennen olleet perin vaikeat johtuen vetelien soiden reunustamista järvistä.

NÄPÄYTÄ HIIRELLÄ KUVAA

Osa Hämeen läänin kartasta, Tavastehus län 1845 III, jonka ovat tehneet Johan Berg; von Wright; Nyberg; Kajanus, George. kartasta näkyvät selvästi tiet Hattulasta Renkajärven kautta kohti Teuroa. Polku/tieura Renkajärven pohjoispään eli Rimminlahden ympäri on jo merkitty, vaikka reitti järven keskikohdan poikki Vuohiniemestä Luurilaan näkyy yhä selvästi. Vasemmassa alalaidassa tie kohti Tammelan kirkkoa on merkitty Pehkijärven ylitse Kala-Jaakon - Vehiniemennokan seutuvilta. Järven soisen luoteispään kautta ei kulku ole ollut vielä ilmeisesti mahdollista ennen järvenpinnan laskemista. Sen sijaan Susikkaan kautta on jonkinlainen Kulkureitti.

Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi <http://www.vanhakartta.fi> ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto. Pysyvä linkki tähän tietueeseen:  http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908183598

Vanhakartta.fi -sivustolta on myös katsottavissa muutamaa vuotta myöhäisemmältä ajalta (1855) oleva Kalmbergin kartaston karttalehti R V List : 8, josta näkyvät myös talvitielinjat Kana-, Pukari- ja Ojajärven ylitse.

Lähes niin kauan kuin muistan olen mieltänyt Kanajärven länsipuoliset alueet varsinaiseksi korveksi, jossa mäkiset, mutkikkaat soratiet kiemurtelevat suurten metsien halki. Seutu on juuri sopiva yksinäistä matkantekoa varten aikana, jolloin arjen hälinä alkaa raastaa mieltä kuin tylsä saha. Jo vuosia sitten olen pohtinut, että Kanajärven tien varteen saattaisi ihminen tyystin unohtua talven pyryjen keskelle.

Mökki Ojajärvellä

Nykypäivän kulkija ei joudu turvautumaan kinttupolkuihin tai soisten järvenrantojen kiertämiseen puhumattakaan talvikelien odottamiseen. Silti taivaltaja tuntee itsensä tietyllä tapaa vähäiseksi lähtiessään polkemaan Renkajärveltä yhä syvemmälle takamaille. Selän taakse jää Luurila, jonka rantapellolle joku on joskus kätkenyt aikanaan rahoja. Matkatessani päiväkausien mustat pilvet ovat taivaalla vaihtuneet harmaan eri sävyihin. Muutama hento valonsäde kurkistelee paetakseen oitis vesiusvan taakse.

Elleivät polkupyöräni renkaat rahisisi vasten soraa saattaisin erottaa veden tippumisen oksilta. Lintujen äänet ovat ainoastaan satunnaisia, lähes valittavia kirkaisuja. Sitten kuuluu palokärjen omalaatuinen, valittava huuto. Pian jo näkyy tumma varjo puunlatvuksessa. Mäki seuraa toistaan ja pyrkii sekoittamaan ajan- tai etäisyydentajun. Kartasta olen lukevinani itseni kauemmaksi kuin missä olenkaan. Ojajärven kylä sijaitsee kahden järven väliin jääneellä kannaksella. Sotkajärvi jää jonnekin metsän taakse, mutta Ojajärven vesi pilkistää tämän tästä oikealla puolellani. Tiedän olevani puolimatkassa Teurolle.

Häränsilmä, jonka luoteiskulmalta erkanee tie kohti Myllyharjua. Lähellä Ojajärventietä lammen rannalla asteli 

joutsenpari neljän poikasensa kanssa. Vastakkaisella puolella huuteli kurkipariskunta. Itäisellä rannalla 

nököttivät ladon tai aitan jäännökset. Todennäköisesti kuitenkaan kyseessä liene Silmälässä ollut torppa.

Ensimmäinen etappini on Myllyharju, jolle tie erkanee Häränsilmän lammen kohdalla. Lammen eteläpuolelle jää Silmälä, jossa kuulemma on ollut Teuron ensimmäinen torppa, vaikka Kuuslammilla ollaankin. Myllyharjun kupeella puolestaan on sijainnut mylly, jonka kohtaloksi on aikanaan koitunut teurolaisten ja Saaren kartanon riita Ihalemmen kanssa. Ihalemmen väki on tahtonut laskea pohjoispuolisen Sotkajärven pintaa ja vielä suurentaa tukinuittoväylää. Seurauksena oli veden vyörymä, joka vei paljon soraa mennessään. Myllyn yläpuolella olleen Päällinen-nimisen lammen vedenpinnan korkeus laski puolisentoista metriä. Ensimmäiseksi tahdon tutkia, miltä kannaksella näyttää.

Näkymä Myllyharjulta. vesi virtaa yhä vuollaasti Päällisestä Aliseen, mutta varsinkin Alinen on melkein tyystin

kasvanut umpeen. Näillä main kävivät Ihalemmen ja Teuron väet aikanaan kiivasta riitaa veden korkeudesta. 

Ihalempi sai tahtonsa läpi.

Häränsilmän pohjoispäässä näen kaksi joutsenta neljän poikasensa kanssa. Vastakkaisella niityllä huutaa kurkipari ennen kuin nousee siivilleen. Lähden seuraamaan harjun rauhoitusalueen suuntaan johtavaa tietä kurkien huudot korvissani. Kannakselta löydän ojan, jossa yhä solisee vesi sangen vuolaana. Pohjoispuolella häämöttää erittäin ruohoittunut Päällinen ja etelän suunnalla soistunut Alanen. Kapuan polkua Ojan varteen ottaakseni kuvia Päällisestä, jonka takana jossain siis sijaitsee Sotkajärvi. Löydän pienen aukean ruohokentän, jonka toisella puolella näen rantatörmältä lammen, joka on suureksi osaksi ruohottunut. Koetan nähdä silmissäni vedenpinnan puolitoista metriä nykyistä korkeammalla. Myllystä en maalikkona näe merkkiäkään, mutta oletan mystisen pikkuaukion tarkoittavan jotain. Sen sijaan soistuneet lammet toki kertovat jotain mullistuksista.

Kiiruhdan jatkamaan matkaani, sillä retkeni on vasta alussa. Aion suunnistaa katsomaan Hämäläistallia. Kyseessä olevaa aluetta on kutsuttu yhdeksi Teuron historian arvoituksellisimmista paikoista. Sitä on ensinnäkin pidetty hämäläisten talvivaltatien etappipaikkana. Se on ollut Teuron ja Susikkaan välinen rajapaikka. Siellä on sijainnut ammoin heinälato, joka on rakennettun yhä uudelleen. Paikan on myös arveltu olleen Satakunnasta ja Hämeestä levittäytyneiden asutusliikkeiden rajapaikkana. Vanhan muistitiedon mukaan suuri osa teurolaisista vietti isovihan talven 1713-14 Hämäläistallissa karja ja hevoset ilmeisesti mukanaan. Mainittu lato oli tarinan mukaan kauan sitten tarjonnut lumimyrskyssä suojaa postinkuljettajalle.

Hämäläistalli. Nykyään ainoastaan nimi kartalla herättää uteliaisuutta.

Nykyään Hämäläistalli on yhä metsälohkon nimenä kartalla. Aivan selvästi nämä perusteet liittävät paikan pyöräretken tutustumiskohteeksi. Onneksi pääsen kärrytietä aivan lähelle peltoa, jonka keskellä mainittu alue sijaitsee. Heti ojanvarteen päästessäni huomaan kahden kurjen ylilennon. Ihmisten värjötellessä tuvissaan luonto näyttää ottaneen piirun takaisin omaansa. Kevyt usvamainen tihku hivelee kasvojani tähystäessäni ensiksi taivaalle lintujen perään ja sitten kohti tiheätä, ilmeisen kosteata metsäsaareketta, joka seisoo heinäpellon takana viidakkomaisen tiheänä. Vain siis nimi enää kertoo menneisyydestä. Tässä on jälleen osoitus siitä, mikä rikkaus kartoillamme elää.

Tammelan Teuro. Tämä näkymä tulee vastaan kuljettaessa 10-tieltä kohti Urjalaa. Liian usein on ollut turhan

kiire jatkaa matkaa, eikä ole tullut ihailtua kaunista seutua.

Hiljaisuutta kylänraitilla, vaikka kyseessä on

tärkeä läpimenotie.

Seuraavaksi on aika kääntää pyörän keula kohti itse Teuron keskustaa. Olen yleensä tullut sinne melkoista vauhtia 10-tien suunnasta kunnolla edes ehtimättä tarkastella näkymää. Polkupyörä on intoutunut aina kulkemaan peräti joutuisasti. Muistan silti aivan tiessä kiinni olevat rakennukset, vuolaan joenuoman ylittävän sillan ynnä kivipylväät. Kun nyt saavun paikalle huomaan, ettei kauppa ole enää toiminnassa. Myöhemmin retkeni aikana saan tietää, ettei puotia ole ollut enää moneen vuoteen. Siitä täytyy taas vetää se ikävä johtopäätös, etten ole näillä kulmilla liikkunut moneen ajastaikaan.

Tällä kertaa päätän seisahtua joksikin aikaa ja näpätä niitä valokuvia, jotka ovat aiemmin jääneet ottamatta. Montakaan kulkijaa en raitilla näe. Vanha mies askartelee postilaatikon kimpussa. Tihkusade on laantumaan päin. Jostain kantautuu traktorin ääni. Hiljaiseloa, kunnes sillalle ryntää etelästä iso kuorma-auto kadotakseen taas ties minne.

Yritän löytää tieni eräälle entiselle torppari- tai mäkitupalaisalueelle. Osoittautuu mahdottomaksi löytää tietä, joka ei veisi suoraan jonnekin pihalle. Siksi satunnainen pyöräilijä lähtee edelleen länteen. Aikomuksenani on etsiytyä mahdollisimman lähelle Talvitienlahtea Pehkijärven länsipäässä. Jälleen on kyseessä kartoilla elävä muinaismuisto, osa Teurolta lounaaseen johtanutta talvitien reittiä.

Kohti lintutornia. Tässä vaiheessa Pehkijärvi

jo näkyy, mutta varmuutta lintutornista ei 

vielä ole.

Ennen kuin löydän tavoittelemani tieuran seisahdun havaitessani lintutornista kertovan tienviitan. Uskon löytäväni tornin sellaiselta paikalta, josta saisin hyvän käsityksen Pehkijärvestä, joka soisine rantoineen on vuosisatoja ollut yhtenä suurista esteistä matkalla Teurolta kohti Tammelaa ja sen länsipuolisia alueita. Vasta Pehkijärven pinnan laskeminen 1930-luvulla muutti tilannetta. Huonosti jäätyneiden mutaisten vesijättöjen käyttäminen oikotienä ei ollut enää mahdollista.

Tie viettää rohkaisevasti kohti järveä. En heti tupsahda jonkun pihaan, joten lähden etsimään tornia. Ensin löydän peltoaukean laitaan rakennettuja riistatorneja, mutta jatkaessani eteenpäin havaitsen uuden viitan kohti lintutornia. Ensiksi toki hämmennyn päädyttyäni vanhan maatalon pihalle. Paljastuu kuitenkin, että polku jatkuu melko suorana kohti luonnonsuojelualuetta ja tarkkailupaikkaa. Polku johtaa yhä syvemmälle halki lehdon. Jo kimmaltaa vesi vesiheinien seassa. Sivuutan makkaranpaistopaikan ja lopulta melkein törmään lintutorniin. Voilá! Melkein kuin pyramidi viidakossa.

Kömpiessäni portaita ylös löydän tornista luontokuvaajan, jonka kanssa saan vaihtaa jonkin sanan paikasta. Hänen käsityksensä mukaan vastarannalla sijaitsee Kala-Jaakontie. Itse asiassa myöhemmin karttaa tutkittuani olen päätellyt päätyneeni hiukan lännemmäksi kuin olen aluksi olettanut. Tällöin aivan edessä olisi järven vastarannalla Mustalaismäki ja siitä vasemmalle Kala-Jaakko. Yksityiskohdalla on sikäli ekskursioni kannalta merkitystä, että sillan on kerrottu ylittäneen Pehkijärven juuri josasin Kala-Jaakon tai Veniniemennokan kohdalla. Järvenpinnan on kerrottu olleen 1,5-2 metriä nykyistä korkeammalla. Kun järveä tornista tähyää, moisen saattaa varsin uskoa. Taas edessäni on osoitus maiseman rajusta muokkaamisesta, jolla kuitenkin on ilmeisesti ollut syynsä Vaihijoen kesäisessä ylittämisessä kirkkotiellä Tammelaan.

Näkymä lintutornista kaakkoon yli Pehkijärven. Jossain etualalle työntyvän niemen takana pitäisi olla aukeata

vettä. Tällä kertaa ei ilmeisesti näkyvillä ole mitään erikoisempia lintuja. Keväällä huomiota on herättänyt 

mustajoutsen. Tämän järven pinta on ollut aiemmin huomattavasti korkeammalla ja muodostanut huomattavan 

esteen matkalla kohti Tammelaa. Jossain tuolla Kala-Jaakon ja Vehiniemennokan suunnalla oletetaan löytyvän 

yhä vanhojen siltarakenteiden jäänteitä.

Tornissa saan katsella kamerakerhon ottamia lintukuvia. Kuulen mustajoutsenen käyneen paikalla maalis-huhtikuussa. Muita lajena on ollut lukuisia, muun muassa kalasääksi, merikotka ja kattohaikara. Tuo mustajoutsen ui valokuvassa sangen vaikuttavana punainen nokka hehkuen. Jospa lintu olisikin yhä paikalla!

Kaipaan edelleen Talvitienlahdelle, mahdollisimman pohjukkaan. En vielä hahmota seisovani siitä katsoen Niininiemen toisella puolella. Päästyäni takaisin Myllykylään vievälle tielle koetan turhaan löytää oikeata metsätietä. Jokainen risteys näyttää vievän yksityispihaan. Ajettuani tovin edestakaisin huomaan päätyneeni Myllykylästä Lautaportaan suuntaan vievän tien risteykseen. Tovin karttaa tutkittuani päätän kokeilla peltotietä, joka johtaa lahden luoteispuolelta lähelle rantaa. Sillä keinolla päädyn aluksi rehevään lehtomaisemaan ja sitten suonlaitaan. Koska polku on jo päättynyt, ja lettoa suota metsän laidassa, en voi jatkaa niin pitkälle kuin olen aikonut. Joka tapauksessa olen käynyt suolla, joka aiemmin on mitä ilmeisemmin ollut korkeamman veden aikana Pehkijärven länsipäätä. Kompuroidessani metsän läpi takaisin polkupyörälleni olen törmätä valkohäntäpeuraan. Pellon laidalla joutsenpari tähystää kaula pitkällä, kuka kumma pellolla könyää.

Satunnaisen pyöräilijän kohteet Teurolla. Tihkusade ei kyennyt latistamaan

tunnelmaa. Pehkijärven rannoilta löytyivät sitten itikatkin. NÄPÄYTÄ HIIRELLÄ
KUVAA.

Kartalta löydän vielä merkittynä järven luoteispuolelta Myllykylä-Lautaporrastien takaa Susikaslammiksi nimetyn suoalueen, jota en näe tieltä. Koska Vaihijoki yhdistää suon Pehkijärveen, on helppoa olettaa tuon suon olevan umpeenkasvanut lampi. Näin olen kerännyt havaintoja historian muutoksista maisemassa. On aika lähteä kohti Lautaporrasta. Tämä on ollut vasta pintaraapaisu Tammelasta. Olen saanut sentään polkea soratietä ja vain ajatella niitä ammoin menneitä polvia, jotka ovat taivaltaneet matkan polkuja metrien ja talviteiden kautta. Kanssakäymisestä kertovat vanhat rajariidat hattulalaisten, kalvolalaisten ja teurolaisten välillä. Koska Teuro on niin keskeisellä paikalla Kalvolan, Hattulan ja Rengon suunnalta katsoen Tammelaan matkattaessa, sinne on varmasti syytä palata. Tiedä mitä uusia tekstilöytöjä silloin mielessä siintääkään.

Lähde:
Teuron kylähistoriapiiri. Tammelan Teuron kylän entisyyttä. Tammela 2001

Päivä Laurinmäellä - osa II

Polku läpi sateen kostuttaman lehdon on 

täynnä tuoksuja - ja hyttysiä.

Torpparimuseolta johtavat tummiksi kuluneet polut metsään. Hyttyset odottavat kulkijaa, joka joutuu niihin oitis tottumaan. Suunnistan ensimmäiseksi kohti Laurinlähdettä. Viittoja seuraten pääsen maantien varteen.

Hämetär kirjoittaa 9.4.1914 Räikäälän lähteestä, Piispan lähteestä, Janakkalan lähteestä tai Laurin lähteestä. Tuolloinkin jo paikka arvostettiin tärkeäksi kulttuurikohteeksi, jota ympäröivät talot käyttivät päivittäin. Lähde oli juuri hiljattain kunnostettu graniittikivin. Halsterilla kärvennetyn Pyhän Laurin vaikutusta lähteen nimeämiseen sanomalehti varovaisesti epäilee.

Vielä tuolloin sadan metrin päässä sijaitsi Räikäälän majatalo, jonka uskottiin saaneen nimensä lähteestä eikä päin vastoin. Itse Räikäälä-nimen on oletettu kuulemma saaneen alkunsa äänekkäistä palvontamenoista, joita lähteen ympärillä aikanaan on harjoitettu 1700-luvulle asti kalmistojen jumalan Taaran kunniaksi. Piispan lähde- nimen on uskottu viitanneen kastetilaisuuksiin, joita paikalla harjoitettiin kristinuskon vakiinnutettua asemiaan. Laurinlähteen ympäristö on siis ikiaikaista kulttiseutua, jossa puut ja pensaatkin ovat olleent pyhiä. Ei siis ihme, että nykykulkija löytää vieläkin pari uhrikiveä.

Uhrilähde. Kuin kahden ajan välissä sijaitsee Laurinlähde, josta on käytetty myös nimiä Piispan lähde ja

Räikäälän lähde. Täällä palvottiin aikoinaan kalmistojen jumalaa Taaraa. Yhdessä ympäristöjen uhrilehdon ja 

-kivien kanssa se on muodostanut varmasti melkoisen mytologisen keskuksen, johon lähistölle rakennettu

kirkko on antanut oman lisänsä.

Menneisyyden haamujen joukkoon ovat siirtyneet myös entisaikojen tienkäyttäjät, joiden tarpeita kievarit 

palvelivat. Räikäälän kievarin jäänteenä kurkistelee kivijalka kasvullisuuden seasta.

Janakkala on ollut mahtipitäjä kartanoidensa suhteen. Tämä on tietenkin juontunut seudun loistavasta ja hedelmällisestä sijainnista. Jykevänä, monoliitin kaltaisena keskellä metsikköä seisova Torpparien muistomerkki kertoo vahvasta torppariperinteestä. Torppareiden voi syystä todeta edustaneen liki maaseudun elämän muutoksen kuvaa liki kolmensadan vuoden ajan. Vuoteen 1743 asti vai aatelisilla oli lupa perustaa torppa; sen jälkeen saivat myös perintötilalliset ja vuodesta 1757 kruununtilallisetkin niitä perustaa. Ennen kuin muuttuneet viljelytekniikat ja väestönkasvu muuttivat tilannetta asettuminen torppaan oli ihmisille sangen edullista, sillä kartanot ja vauraat maatilat tarvitsivat työvoimaa. Koska vanhin poika peri maatalon, piti nuoremmille lapsille lohkoa maapaloja eli niin sanottuja perintötorppia.

Torpparimuistomerkki

Jälkiä kuin kahdelta eri ikäkaudelta. Kavion-

jäljetkö johtavat metsän kätköihin?

Suomen torppariväestön syntyessä 1700-luvun loppupuolella täysi-ikäisiä miehiä arvellaan olleen vajaat 6000 lukumäärän kasvaessa viidessäkymmenessä yli nelinkertaiseksi. 1900-luvulle tultaessa torpparien suulliset vuokrasopimukset alkoivat muuttua entistä epäedullisemmiksi vuokralaisten kannalta. Vaikka teollinen kehitys alkoi ottaa askeliaan ympäristön kaupungeissa, voi hyvin kuvitella, kuinka muuttuva maailma alkoi ahdistaa maaseudun vähäväkisiä. Torpparimuistomerkin 387 kiveä symboloivat sen väestön osan yhä karumpaa osaa, joka joutui kohtaamaan paljaimmillaan tuon rakennemuutoksen.

Lehtojen osuus metsistämme on vähentynyt rajusti. Voi kuvitella, että ennen tehomaa- ja metsätaloutta lähes jokaisen kylän ympäristö näytti jotenkin tällaiselta. Rakennusten ympärillä ei sinänsä varmaan ollut enempää puita kuin nykyään – päinvastoin – mutta kotieläimet, karja pitivät kasvillisuuden tietynlaisena. Alkeellisemmilla työkaluilla ja vähäisemmällä väkimäärällä neliökilometriä kohti peltoja ei todennäköisesti saatu pidettyä raivattuna siinä mitassa kuin nykyään. Sodat, katovuodet ynnä muut poikkeusolot pitivät ihmisen vaikutukset aisoissa. Rengostakin kirjoitetaan, että 1600-luvun ankeimpina aikoina pellot alkoivat kasvaa paksua puuta.

Joenhiisi on saanut tietää myrskyn riehuneen uhrilehdossa. Näky säpsähdyttää, mutta luonto korjannee 

tilanteen. Onpa lastenkin kuulemma kelvannut tutustua oikein  läheltä suureen puuhun.

Hmm, nokkoset, vuohenputket saattaisi olettaa tunnistavansa, mutta vielä kun oppisi erottamaan vaikkapa tuon kotkansiiven. Se on kuulemma saniaisista suurin... Lehtien ehdittyä kasvaa lähes täyteen mittaansa valo siivilöityy alas kuin viidakossa ikään. Pehmeä, kesäinen sadekin lankeaa alas hyvin lempeästi ja saa luonnon aromit leijumaan sieraimiin. Saniasiten keskellä solisee pieni puro. Opastaulu kertoo kosteiden rantalehtojen tyyppikasvista lehtopalsamista, jota täälläkin ilmeisesti kasvaa. Latinankielinen nimi Impatiens noli-tangere (=älä koske minuun) viittaa kasvin tapaan singauttaa siemenensä kosketettaessa hedelmäperää. Kasvitiede taitaa olla perin mielenkiintoista sekin.

Suojeltu mänty. Onkohan tämä se, jota on  taannoin kutsuttu Janakkalan suurimmaksi puuksi? Juurelle olen

asettanut A4-kokoisen paperinipun havainnollistamaan rungon mittasuhteita.

Harhaillessaan rehevän kasvillisuuden puolihämärässä saattaisi otaksua, ettei tällaiseen rauhan kehtoon vaivautuisi ihmisen eripura ja raivo tunkeutumaan. Valitettavasti niin vain ei ole. Sitä pohdin Laurinmäki-aiheisten kirjoitusteni kolmannessa tekstissä, jossa kapuan ylös juoksuhaudoille.

Lähteet:

Hämetär 9.4.1914

Petri Karonen. Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521-1800

Janakkalan kunnan www-sivut

http://www.janakkala.fi/laurinmaki/opastetut_polut

Päivä Laurinmäellä - osa I

Olen usein todennut, että polkupyöräily on parasta liikkumista kesäisessä Suomessa. Kun polkiessaan ehtii aistia alkukesän vimmaisen tuoksumaailman ja luonnon äänet, virittyy aivan omanlaatuiseensa tunnelmaan. Aivan niin kuin lauantaina kuulin erään kahvila-asiakkaan toteavan, on hienoa löytää pyörälenkillään sellaisia tunnelmallisia taukopaikkoja kuin Janakkalan Keltainen talo Laurinmäen torpparimuseon kupeella. Niin lopulta päädyin Keltaiseen taloon minäkin, kesäisellä polkupyörämatkallani tutustuessani hämäläiseen kulttuurimaisemaan.

Lasten luontotapahtuma ja Keltaisen talon avajaiset toivat

Laurinmäelle runsaasti väkeä.

Jo alkukeväästä suunnittelin kohteita, joissa on syytä poiketa kesällä. Laurinlähde Räikälän kivisillan ylitse Janakkalan kirkolle johtavan tien varrella vaikutti juuri osavalta etapilta kulkuyhteyksiensä kannalta. Tarkemmin retkeä suunnitellessani huomasin lähteen olevan osa laajempaa kokonaisuutta.

Lauantaina 7.6. vietettiin Keltaisen talon avajaisia. Päivä oli oiva valinta retkeä varten. Sattumalta torpparimuseolla ja Keltaisessa talossa vietettiin Janakkalan luonto ja ympäristö ry:n, Suiston, Kahvila Laurinmäen ja Janakkalan kunnan järjestämää Lasten luontotapahtumaa. Jo aamukymmeneltä paikalla liikkui runsaasti ihmisiä. Pajoissa lapset saivat tutustua muun muassa kasvinkuvien painamiseen saveen ja metsänsuojelijoiden tekemiseen kävyistä. Tanner kaikui lasten iloisia huutoja. Kiertokapulan jätetietoutta jakavan tehtäväradan varrella oli tarjolla käytännön tietoa asiallisesta jätteiden käsittelystä. Toimintaa katsellessa saatoin toivoa, että tulevaisuudessa jokunen roska vähemmän tulisi heitetyksi tienpientareille.

Tukikohta. Keltaisen talon salissa saattaa siemaista kahvit 

ja nauttia välipalaa kesäisen kiertomatkansa varrella.

Teatteriesityksessä kävi ilmi, ettei maalaismetsä oikein sovi kotikissalle. Tavaranvaihtotorilla sai oppia, ettei aina tarvitse hankkia uutta ja tarpeettomasta voi luopuakin. Jos polkupyörälleni olisi ilmennyt tulomatkalla ongelmia, apua olisi ilmeisesti löytynyt pyöränhuoltorastilta. Luomu- ja lähiruokapisteessä sain maistaa Hakolan marjatilan raparperisimaa, joka oli muuten vallan mainiota.

Alkukesän raikas vehreys oli verhonnut museoalueen. Siellä seisoi korkea punainen tuulimylly, jonka koneistoon pääsin tutustumaan. Saatoin vain kuvitella toimivan myllyn äänimaailmaa: natinaa, kolinaa, ryskettä ja puisten rattaiden ratinaa. Ikkunoista tulvineesta valosta puuttui toki viljapöly. Joka tapauksessa mylly osoittautui yllättävän kookkaaksi, rattaiden akselit jykeviksi. Hyvä muistaa, että siipien välittämät voimatkin ovat olleet suuria.

Myllynrattaiden miltei odottaa alkavan liikkua hetkellä millä tahansa.

Kurkistus savupirttiin.

Hakolan marjatila toi esille luomu- ja lähiruokatuotteitaan.

Sepän pajassa työvälineet olivat tarkassa järjestyksessä. Maallikkokin sai jonkinlaisen käsityksen niistä erilaista työkaluista, joita tuo kyläyhteisön tärkeä ammattimies on tarvinnut. Aitat ja riihi itse torppatakennuksen ympärillä saavat alueen muistuttamaan aivan pientä kylää.

Sepän työvälineet ojennuksessa.

Tuokiokuva Vähä-Kurjen torpan taloustuvasta.

Museon päärakennus on Vanantaan kartanon mailta tuotu Vähä-Kurjen torppa, jonka kummassakin päässä on tupa ja keskellä eteisen (porstuan) perällä kamari. Porstuan ulko-ovelta katsoen vasemmassa tuvassa ruokailtiin ja tehtiin taloustöitä. Mahdolliset palvelijat nukkuivat siellä. Oikeata tupaa käytettiin puhdetöissä. Se oli myös isäntäväen nukkumapaikka. Tämä hirsinen paritupa oli 1600-luvulta lähtien yleisin talotyyppi, jossa ilmeisesti näkyy vaikutusta Volgan heimojen venäläisestä tavasta rakentaa ensin aitta ja sitten lämmin vierastupa porstuan toiselle puolelle. A.O. Heikel esittelee väitöskirjassaan vuonna 1887 niin venäläisen kuin virolaisen rakennustyylin vaikutusta suomalaiseen rakennustapaan. Tässä museossa oleva torppa on peräisin vuodelta 1889 eli kahta vuotta myöhäisempi.

Vuonna 1889 valmistunut Vähä-Kurjen torppa on osa pitkää perinneketjua. Pari vuotta ennen tämän torpan

valmistumista A.O. Heikel tarkasteli väitöskirjassaan niin teremissien, mordvalaisten, virolaisten kuin 

suomalaistenkin rakennuksia ja niiden kehitystä. Hän kiinnitti huomiota rakennustemme venäläisiin ja

etenkin virolaisiin vaikutuksiin. Kuvassa osa Heikelin teoksessa esitellyistä tupien pohjapiirroksista.

Vähä-Kurjen torppa edustaa hirsisen parituvan tyyppiä valmistuttuaan 

siis kaksi vuotta Heikelin väitöskirjan jälkeen.

Saunatonttu valtakuntansa vahtina.

Savusaunan äärellä saa kerrata, että siellä peseytymisen lisäksi synnytettiin, ja hoidettiin terveyttä eli kupattiin ja hierottiin. Tallirakennukseen kurkistaessa saattoi havaita, ettei ylimääräistä tilaa voinut olla käytössä, vaikka suomenhevoset olisivatkin olleet ulkomaiden lämminverisiä pienempiä.

Luonnon vihreys ympärillä oli tuoreimmillaan. Kosteus huokui lämpimänä ilmassa. Lyhyet sadekuurotkin lankesivat maahan pehmeinä. Riihen seinustalta löysin vanhoja kulkupelejä. Niin kuin ihmisten äänet kaikuivat museon seinistä tuntuivat nuo esineet kaiuttavan hiljaisesti sitä matkanteon rytmiä, joka on jo iäksi korviltamme vaiennut. Seuraavassa kirjoituksessani kuvailen niitä tuntoja, jotka syntyivät lähtiessäni seurailemaan Laurinmäen luontopolkuja.

Lähteet:

http://www.janakkala.fi/laurinmaki/torpparimuseo; 

Torppari-museon esite

A.O. Heikel. Rakennukset teremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla.

Hangasmäen tiellä

Tämä retki sai pontimensa vanhasta tekstistä julkaisussa Wanajan varrella- Wanaja-seuran julkaisuja XVIII. Siinä Pekka Lampinen haastattelee Hilma Niinivuorta. Päretalo tien varrella kertoo vanhasta maailmasta Hangasmäessä, jossa maantie johtaa Hämeenlinnasta itään. Vuonna 1971 kirjoitetusta jutusta tulee siitäkin jo pian 43 vuotta, mutta tarina vie aina vuoteen 1914, jolloin maanteillä liikkui monenlaisia kulkumiehiä.

Päreillä talo vuorattiin vasta 1920-luvulla, mutta jo sitä ennen tupa oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan, sillä penkeillä yöpyi moni aikakauden matkamies. Niinivuori muistelee muun muassa sellaisia kulkukauppiaita kuin Harju-Aukusti, Musta-Vaseli ja Silmäpuoli-Vaseli. Kulkukauppiaat, laukkuryssät tulivat aina Vienan-Karjalasta asti. Matkanteko maantiellä oli toisenlaista kuin nykypäivänä, jolloin yhä suuremmat rekat jyrisevät vuorokauden ympäri taipaleita, joiden taittaminen vei muinoin viikkokausia. Nykyisin satunnaista matkaajaa tervehtivät lähinnä toinen toistaan suuremmat koirat.

Koska Hangasmäki on sijainnut Ylisen Viipurin tien varrella, sen nimi löytyy vanhoista asiakirjoista. Kylä sijaitsee noin 10 kilometriä Vanajan kirkosta koilliseen. Hangasmäen torppa oli 1557 Hätilän latokartanon, myöhemmin sotilasvirkatalon torppa. Vanhoista kartoista voi seurata tielinjan kulkua kylän halki. Valtatie 10 noudattelee pääpiirteissään vanhan Viipurintien linjausta, mutta Hangasmäenkin kohdalla se varsinkin eteläpuolella koukkaa hiukan luoteeseen. Kylän pohjoispuolella valtatie ilmeisesti halkaisee kylän. Museoviraston Kulttuuriympäristö rekisteriportaali mainitsee nykyiset Heikkilän ja Anttilan tilat ynnä kiviaidat tien molemmin puolin.

Kiviaidat kahtapuolta valtatietä osoittavat tulleeni 

oikeaan paikkaan Hangasmäen  torpan maille.

Tällaisin pohjatiedoin päätän lähteä polkemaan Hätilän kautta kohti Hangasmäkeä. Toukokuinen sää on juuri sopiva matkantekoon. Alkumatkan pyörätiet helpottavat taivallusta, mutta puolimatkassa täytyy sukeltautua vilkkaan liikenteen sekaan. Oman tunnelmansa polkemiseen luo tarve tarkkailla jokaista yksityiskohtaa tienpientareella. Päätän seurata valtatietä kylän pohjoispäähän ja palata vanhempaa tielinjaa takaisin.

Yksinäinenpysäkkikato valtatien varrella. Tällaisena
ohitamme nykyään niin monta paikkaa lähimaisemassamme
oppimatta niitä tuntemaan.

Lähestyessäni määränpäätä alan ymmärtää, että mäki kuvaa hyvin tätä kylää. Hämeenlinnan kaupungin internet-sivujen mukaan hanka tarkoittaa hirvenpyyntiin tarkoitettua aitausta. No hyvä, lähestyn siis muinaista mäelle sijoitettua pyyntiaitausta. Puuskuttaessani mäenlaelle erotan puisen kyltin, joka ilmoittaa saapuneeni Hangasmäkeen. Ilmoitustaululla on pari A4-arkkia, jotka paljastavat seutukunnalla olevan elämää.

Laskeuduttuani satulasta alan heti tähystellä kiviaitoja. Toden totta, maantien vasemmalla puolella erotan useita kivilatomuksia, jotka ovat kuin romahtaneita kiviaitoja, mikäli niitä vertaa Hämeenlinnan Kaupunginpuiston entistettyihin aitoihin. Joka tapauksessa ne erottavat selvästi maapalstoja. Samantapaisia nurmettuneita rakennelmia näkyy myös toisella puolella tietä. Olen ilmeisesti saapunut maille, joilla ennen sijaitsi Hangasmäen torppa.

Entä päreseinäinen mökki? Olisiko siitä näkyvissä enää mitään yli neljänkymmenen vuoden jälkeen? Muistan ennalta tutkimistani kartoista, että valtatien kaakkoispuolelle kaartuu vanha tielinja, jonka nimenä onkin Hangasmäentie. Suunnistan pientä kujamaista tietä kohti mainittua tietä. Löydän maitolaiturin ja rivin postilaatikoita. Päätän tutkia ensin tien koillispään, joka on merkitty umpikujaksi. Erotan joitain vanhoja rakennuksia, mutten mitään päreseinäistä.

Hangasmäen idylliä. Tämä ei ole Päretalo, vaikka
onkin kuin muistutus menneiltä ajoilta kurkistaessaan
puiden lomasta.

Palatessani lounaaseen pääsen laskemaan pitkää mäkeä. Joidenkin uudehkojen talojen jälkeen päädyn metsän keskelle.Tunnelma on ristiriitainen seisahtuessani hiekkateille kuuntelemaan vilkkaalta tieltä kantautuvaa liikenteen hurinaa, vaikka ympäristöni on rauhallisuuden perikuva. Olen paikassa joka on pieni osanen maisemamme räsymattoa. Vilkuilen sivulleni metsään. Mieleeni nousee pohtia pienen hetken niitä aikoja jolloin tienpientareet näyttivät kauttaaltaan kylien välissä tuollaisilta kulkumiesten etsiessä matkallaan sellaisia taloja kuin vanha päretalo Hangasmäessä.

Jatkan matkaani tietäen putkahtavani ennen pitkää takaisin valtatie 10:n asvalttinauhan varrelle. Odotan näkeväni jossain paikallisen ihmisen, ei liian nuoren, jolta tiedustelisin päretalon kohtalosta. En ihmettele, vaikken enää löytäisikään siitä merkkiäkään. Pekka Lampisen haastattelussa Hilma Niinivuori jo kertoo vuoraamisen ja päreiden kiinnittämisen olleen aikanaan melkoinen homma, joten ainakaan uusien päreiden naulaaminen ei ole enää ollut todennäköistä, vaikka sinänsä päreet olivat kuulemma tiivistäneet mökin hyvin ja tehneet entistä lämpimämmäksi.

Teen mutkan uimarannalla, joka jo odottaa kesäväkeä vastapäätä Kankaistenjärven Tervasaarta. Melkein kuulen korvissani lasten huudot katsellessani keinuja. Uimarannan ohitse kulkeva maantie on juuri sennäköinen hiekkatie, että voisin kuvitella olevani millä tahansa vuosikymmenellä omana elinaikanani. Ojan kohdalla kaiteet ovat puuta. Vain uimarannalle vievän tieuran eteen kiskotut kivenlohkareet muistuttavat ajasta, jolloin ihmiset pyrkivät tunkemaan autoillaan jokaiseen paikkaan tai että autoja ylipäänsä tuntuu olevan ihan liikaa.

Niin sitten löydän vielä ihmisen, jolta kysyä tärkeimmän kysymykseni eli miten onkaan Päretalon kohtalon laita. Tämä ystävällinen asukas kertoo tietävänsä hyvin, että tällainen talo on ollut muttei enää – tai paremminkin talo kyllä on muttei enää päreitä. Pääsen vielä kartasta tähyilemään, missä neuvojani hyvin tietämä talo sijaitsee. Olenkin jo tietämättäni ajanut talon ohitse. Se on vaihtanut omistajaa ja sitä on kuulemma korotettu ja kunnostettu. Talolla vain on siis ikään kuin uudet vaatteet ja se jatkaa edelleen elämäänsä. Kelpaa siis entisaikojen kulkijoiden haamujen yhä taivaltaa seutukunnalla. Itse olen harhailija tämän ajan, joten tältä osin olen tyytyväinen. Toki innostun, mikäli eteeni löytyy tästäkin talosta uusia tarinoita.

On aika kääntää polkupyörä takaisin kotia kohti kunhan ensin käyn vielä tervehtimässä taloa. Hangasmäentien koillispäässä vanha maantie on jäänyt enää kapeaksi uraksi. Hiukan edempänä on siis talo, joka on tullut kuuluisaksi päretalona. Nyt sillä on uusi elämä. Tällä kuvalla on Joenhiidelle suuri symbolinen merkitys. Niin on hänenkin lapsuudenkotinsa kohdalla Härkätie muuttunut kevyen liikenteen väyläksi. Maitolaituri on vain jo ammoin sieltä kadonnut,  Hangasmäellä se vielä on. Näin maisema vaihtelee ja yhdistelee osasiaan. Joenhiiden lapsuudenkoti on vain jo purettu, mutta se onkin sitten jo ihan eri tarina...

Lähteet:

Wanajan varrella – Wanaja-seuran julkaisu XVIII 1971

Museovirasto Kulttuuriympäristö rekisteriportaali http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=1000018646

Hämeenlinnan kaupungin internetsivut https://www.hameenlinna.fi/Kaupunki-info/Kaupunginosat/34-Hangasmaki/