Stoi, huusi vartiosotilas

Rätäsateisena joulukuun alun päivänä 2014 seisoin minäkin Tampereentien varrella väkijoukon mukana katsomassa, kuinka Leopardit sun muut sotavälineet vyöryivät paraatissa niin että suo allamme tärisi. Ajankohta oli historiallinen, sillä sotaväki oli jättämässä kaupunkia, vaikka nykyisten lyhentyneiden välimatkojen ja pikaisen taivaltamisen aikana Hattulan Parolakin on miltei kaupunkia. Hetken vertauskuvallisuutta ei voine vähätellä. Uskon kaupungin eläneen ja säilyneen vaikeina aikoina hengissä juuri armeijan ja linnoituslaitteiden vuoksi, vaikka itse linnahan on kuuluisa lähinnä antautumisistaan.

Nikolai_Zaretsky. Jääkärit 1812.
KUVA Wikimedia Commons

Tässä yhteydessä ei ole syytä pohdiskella linnan tarkkaa rakennusaikaa. Tärkeä paikka kulkuyhteyksien risteyksissä vaikutti linnan sijoittamiseen ja linna ympäristönsä asutukseen. Jonkinlaista sotaväkeä Vanajaveden saarella on ollut vuosisatoja. Niin myös Ison Vihan miehitysaikana, jonka päättyessä Hämeenlinnan kerrotaan olleen melkoisessa alennustilassa, jopa niin surkeassa, että valtiopäivät Ruotsissa pohtivat 1722-1723 koko kaupungin lakkauttamista. Kaupungit Suomessa päätettiin kuitenkin säilyttää ja uudelleenrakentaa. Niin päätettiin myös varustaa Hämeen linna. Kaupunki piti mitata ja kartoittaa 1724. Ison Vihan aiheuttamia tuhoja kartoittanut ja parannusehdotuksia tehnyt niin sanottu Läntinen tutkimuskomissio asettui Hämeenlinnaan, joka kaikesta huolimatta oli maaherran mielestä ainoa mahdollinen suuren joukon majoituspaikka Hämeessä.

Majoitus ja sotilasvarustukset ovat siis olleet olennaisessa osassa Hämeenlinnan olemassaolossa. Samalla se ajoi jo ennestään ahtaudessa suon, kivisen Pyövelinmäen ja joen välissä eläneen kaupungin entistä hankalampaan asemaan. Uudet varustukset vaativat lisää tilaa, Niinpä sotakollegio määräsi 1733 kaupungin siirrettäväksi kauemmaksi. Kaupungin ei enää katsottu ensinkään mahtuvan samalle saarelle linnoituksen kanssa. Alkoi vuosikymmenten prosessi, joka vaikuttaa olleen välillä täysin seisahduksissa. Tuona aikana ehdotuksia eri paikoista oli ainakin kymmenkunta. Oman jarrunsa suunnitelmiin tekivät suunnitelmat kehittää vesiyhteyksiä sisämaasta merelle. Ennen moisten suunnitelmien selkiytymistä oli mahdotonta päätellä parasta paikkaa kaupungille. Tulipalot 1737 ja 1739 saivat esivallan ymmärtämään kaupungin muuttamisen tarpeen ja kaupunkilaiset taipumaan ajatukseen.

Mutkia oli toki vielä monia, eikä niiden pohtiminen ole tämän kirjoituksen tarkoitus. Kun kaupunki sitten oli siirretty Saaristen latokartanon Niementaustan mäelle, jatkui sotaväen majoitusvelvollisuus entiseen tapaan. Ruotsinvallan vaihtuessa Venäjän alamaisuuteen juuri sotaväen majoituksen kerrotaan olleen suurin muutoksen asukkaille tuomista rasituksista. Linna oli varastona ja vankilana. Uusi esivalta sovelsi Ruotsin ajan asetuksia ennen kuin vuoden 1812 alussa julkaistiin entistä tarkemmat määräykset, uusi majoitussääntö. Juolahtaapa mieleen, että esivallan näkökulmasta kaupungin tulevaisuutta arvioitaessa saattoi merkittävää olla varmistaa jonkinlaisten asumusten pysyminen linnan lähettyvillä, jotta oli paikka mihin sotaväkeä majoittaa.

Venäläisen ratsuväkikoulun upseereita 1909. Osa heitäkin varmaan päätyi Suomen suuriruhtinaskunnan
alueelle. KUVA Wikimedia Commons.

Majoituskustannuksia varten muodostettiinkin erityinen rahasto. Varat koottiin kultakin talolta erityisen arvioinnin mukaan. Ongelmansa synnytti myös varusväen huolto. Leipomista varten tarvittavien uunien ahkeran käytön arveltiin synnyttävän huomattavan tulipalovaaran. Vaikka linnalla oli jo leipomo, maaherra vaati 1811 maistraattia hankkimaan kaupungilta kuusi leivinuunia sotaväen käytettäväksi. Maistraatti ei asiaan innostunut viitaten linnan leipomoon. Lisäksi valiteltiin linnaan kiskotun luvatta monta syltä puuta ilmeisesti leipomista varten.

Kulkiessaan kaupungin ympäristössä sotamiehet saivat varmasti osin tahtomattaankin aikaan valitettavia kohtauksia. Lindeqvist kertoo eräästä sotamies Tshumakoffista, joka huhtikuisena päivänä 1812 oli matkalla Kankaantaustan kylästä kaupunkiin rantaa pitkin. Siellä hän tapasi raatimies Bymanin, joka raivostui kohtaamisesta siinä määrin, että antoi sotamiesparalle ympäri korvia. Luutnantti Vesolovskoi riensi tiedustelemaan syytä moiseen. Byman vastasi sotamiehen kävelleen hänen viljelysmaallaan. Ilmeinen vahinko oli saanut aikaan raivoisan kohtauksen, mutta taustalla voi arvella olleen jotain muutakin ja Tshumakoffin joutuneen sattumalta kaunaisen Bymanin tulilinjalle.

Sotilaspoika-aiheinen postikortti
vuodelta 1915. Sota oli tuolloin
vasta aluillaan tunnelmat taisivat
pari vuotta myöhemmin olla hiukan
toisenlaiset.
KUVA Wikimedia Commons.

Venäläisten sotamiesten yksityisyritteliäisyyskin harmitti. Paikkakunnan teurastajat valittivat 1825 näiden alkaneen ostaa elukoita, teurastaa ja myydä lihaa vähissä erissä. Tässä yhteydessä Lindeqvist huomauttaa juuri kaupunkilaisten olleen useimmiten riitojen aiheuttajia ja kohdelleen vieraitaan kovakouraisesti. Vuonna 1815 kauppias Vaseniuksen talossa asunut everstiluutnantti During kirjoitti Vaseniuksen perättömästi väittäneen sotamiesten vieneen hänen lautojaan. Niinpä everstiluutnantin lähettämä vääpeli oli turhaan koettanut ostaa Vaseniukselta talikynttilöitä. Olipa kauppias käynyt vääpelin rinnuksiin kiinni ja työntänyt ilmeisen rajusti pois puodista sanoen, ettei voinut myydä puita eikä valoa, koska hänen talonsa oli myyty.

Vuoden 1831 surullisen kuuluisa tulipalo tuhosi koko läntisen osan kaupunkia ja saattoi majoituksen entistä raskaammaksi. Keisarin myöntämät avustukset eivät olleet riittäviä. Linnasta varattiin huoneita vankilan henkilökunnalle ja itse vankilaakin laajennettiin. Kaiken lisäksi kaupunkilaiset pelkäsivät saavansa majoitettavaksi kolmannenkin komppanian entisten sotilaiden lisäksi. Niinpä he kääntyivät 1839 hallituksen puoleen valittaen majoituksen kovuutta. Kun hallitsijan tulipalon jälkeen myöntämät avustukset loppuivat 1843 kaupunkilaiset esittivät Hätilän vuokraoikeutta tai että kasarmeja rakennettaisiin valtion kustannuksella. Kaupungissa majaillut 7. eli Hämeenlinnan linjapataljoona oli ainoa Suomessa vakinaiselle paikalle sijoitettu kasarmeja vailla ollut joukko-osasto.

Siksi ruhtinas Mensikov määräsi, että kolmas komppania oli sijoitettava lähikyliin Hämeenlinnan ympäristöön ja Hämeenlinnaan jäisi vain kaksi komppaniaa. Kenraalikuvernöörin apulainen Thesleff ilmoitti kuitenkin vielä 1843 senaatille, etteivät sotilasviranomaiset pane esteitä kasarmien rakentamiselle. Vaihtoehtoina olivat sekä vanhan kaupungin paikka että niin sanottu Hevoshaka linnan lähettyvillä. Koska Hevoshaka katsottiin liian kosteaksi kasarmit päätettiin rakentaa vanhan kaupungin paikalle. Piirustukset olivat valmiina 1845, urakkasopimus 2.10.1848. Työt kestivät kolme vuotta. Lopputarkastus noissa kahdessa ensimmäisessä kasarmissa oli 20.12.1851. Pian muuton jälkeen yöllä 7.-8.1.1852 raivosi yöllä ankara myrsky, joka repi katon irralleen kummastakin rakennuksesta. Toinen vielä voimakkaampi puhuri kiskoi hetkeä myöhemmin etelänpuoleisesta rakennuksesta koko katon irti, vieläpä katonkannattimet, palkit ja savutorvetkin sekä levitti ne kasarmin pihamaalle.

Niin voidaan siis todeta, että Hämeenlinna oli saanut ensimmäiset kasarminsa melkoisella ryminällä. Sotilaat liikkuivat myös harjoituskenttänä toimineella Poltinahon kentällä. Suomen kasarmien rakentaminen 1881-1883 liittyi vuonna 1878 Suomen suuriruhtinaskunnassa voimaan astuneeseen asevelvollisuuslakiin. Yhteiskunnallisten jännitteiden kasvaminen ja yhteiskunnan sisäinen kehitys ei voine olla heijastumatta sotilaiden ja kaupunkilaisten kanssakäymisestä säilyneisiin tiedonjyväsiin.

Oma näyttämönsä väestön ja sotilaiden välisessä kanssakäymisessä oli myös Kankaantaustan rajaportti Vanajan kunnan ja Hämeenlinnan välillä eli ns. Punaportti. Punaisiksi maalatut tulliportit portinvartijan tupineen olivat ilmeisesti merkittäviä paikkoja ja niistä kuuluisin siis Kankaantaan punainen portti.

1900-1901 Hämeenlinnan Pikkutorin
keskelle kohonnut ortodoksinen
sotilaskirkko oli venäläisten läs-
näolon selvimpiä merkkejä, joten
se joutuikin 1920 voimakkaiden
antipatioiden kohteeksi ja menetti
torninsa päätyen kirjastotaloksi
vuoteen 1983 asti. Siellä sijaitsi
myös Hämeenlinnan maakunta-
arkiston ensimmäinen toimipaikka.
KUVA Wikimedia Commons.

Läheisellä Poltinahon kasarmialueella majaili venäläistä sotaväkeä, jonka vaikutus ympäristöönsä oli väistämätöntä. Sotilaat käyttivät portinvartijan asuntoa kapakkanaan, mikä veti puoleensa uusia kapakkayrittäjiä. Venäläisten perustamat pienet puodit kuuluivat maisemaan 1800-luvun lopulla. Kankaantaan Jaakkolan isännän mailleen rakentamista vuokra-asunnoista kehittyi tiheä mökkikylä Punaportilta Helsingin tien varteen ja sai kyseenalaisen maineen houkutellen venäläisiä sotilaita, venäläisiä leskivaimoja lapsineen ynnä muualta tulleita ”joutonaisia”. Lopulta Punaportille asetettiin oma poliisi ja vuonna 1869 julkaistiin Punaportin poliisijärjestys.

Lääninvankilan vartija Kustaa Toiwola oli Hämettären mukaan 2.12.1909 menossa kotiinsa Pikkuparkkiin kasarmien luona ollutta poppelikujannetta pitkin. Tällöin hänen eteensä ilmestyi sotamies, joka kielsi häntä jatkamasta matkaa. Toiwola aikoi silti jatkaa matkaansa, jolloin sotamies ojensi kiväärinsä häntä kohti. Toiwolan piti kovin selittää, että hän oli aina tuota yleistä tietä käyttänyt. Jotenkin asia oli tullut selväksi, mutta sotamies oli komentanut kulkijaa kiirettä pitämään. Lehdessä ihmeteltiin tapahtunutta, sillä mainittu tie oli ainoa reitti Parkkiin päin mentäessä eikä vastaavaa tiedetty aiemmin tapahtuneen.

Vielä enemmän huomiota lienee saanut everstiluutnantti Grusewitz-Njetshain kuolema. Hämeenlinnaan sijoitetun 4. rykmentin pataljoonanpäällikkö ammuttiin sotaharjoituksissa Ojoisten niityllä 23.9.1908. Mainittu everstiluutnantti oli toukokuun ensimmäisenä 1907 ollut osallisena Helsingin päävahdissa tapetun vallankumouksellisen matruusi Kostjatowin tappamisessa. Sen vuoksi G-N:n kuolemaa oli alettu epäillä tahalliseksi eli kostoksi mainituista Helsingin tapahtumista. Tutkimukset eivät kuitenkaan olleet johtaneet pikaisiin tuloksiin. Syys-lokakuussa 1909 tutkimukset olivat kuitenkin olleet uudestaan käynnissä. Niiden johdosta oli täkäläisestä sotaväestä vangittu muuan (virolainen) aliluutnantti ja neljä sotamiestä, jotka oli viety 1.10. Helsinkiin. Sanomalehti päättää uutisen pohtimalla, jatkuisivatko kuulustelut vai pantaisiinko ankara (kuoleman)tuomio täytäntöön.

Lokakuun lopun perjantai-iltana 1909 joutui 60-70-vuotias muonamiehen leski Annastiina Järwelä kokemaan kovia palatessaan Ojoisten kartanosta puutarhatöistä kohti kotiaan Pullerinmäessä. Niitypolun notkelmapaikassa vastaan tuli venäläinen sotilas, joka lähelle päästyään levitti kätensä kuin syleilläkseen. Kovin pelästynyt eukko parkaisi, jolloin sotilas löi päähän esineellä, jota eukko ei jälkeenpäin muistanut. Eukko meni tiedottomaksi.

Vasta illalla klo kahdeksan seutuvilla palasi työmiehiä samaa polkua pitkin töistään. He kuulivat voihkinaa ojasta ja toimittivat puolitunnottoman naisen saamaan apua. Jälkeen päin saatujen tietojen mukaan hänen vasemmasta korvastaan oli tullut paljon verta.Vielä kolmisen päivää myöhemmin uhri oli heikossa kunnossa. Asiasta oli ilmoitettu Hattulan piirin nimismiehelle.

Venäläinen haupitsi kesällä 1915. Keisarin päätösten ja Bobrikovin toimeenpanemien muutosten jälkeen
Suomen sotilaspiiri lakkautettiin keisarin käskyllä 10.8.1904 ja sotaministerin asiasta antamalla yksityis-
kohtaisella määräyksellä 10.6.1905. Suomi siellä olevine joukkoineen ja sotaministeriön alaisine laitoksineen
siirtyi 1.7.1905 alkaen Kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin komentajan alaisuuteen. Suomeen sijoitetuista
joukoista muodostettiin 22. Armeijakunta. Suomeen sijoitettujen joukkojen vahvuuksiin ja sijoituspaikoihin tuli
muutoksia. Tuon jälkeen Hämeenlinnaan oli sijoitettuina 2. jalkaväkirykmentti ja kaksi kenttätykistöpatteria.
Tiedä vaikka kuvan tykillä tai tykkimiehillä olisi jotain yhteyksiä Hämeenlinnaan? KUVA Wikimedia Commons.

Jokseenkin farssimaisia piirteitä puolestaan saivat erään juopuneen venäläisen sotamiehen toimet Myllymäessä ilmeisesti syksyllä 1910. Mainittu miekkonen heitti kivellä ikkunat sisään. Kasarmista riensi paikalle lisää sotilaita, joiden avulla kivittäjä aikoi paeta paikalta, mutta poliisit lopulta saivat pakenijan kiinni. Ikkunat oli rikottu erään venäläisen torikauppiaan asunnosta, missä perhe oli parhaillaan ilallisella. Perheen isälle tuli kova kiire takaa-ajoon, joten lusikastaankaan hän ei huomannut luopua vaan katselijoiden huvitukseksi pinkoi lusikka ojossa pitkin katua sotamiehen perässä.

Valitettavasti historianlehdille pyrkivät jäämään voittopuolisesti ikävät ja haitalliset tapahtumat hämeenlinnalaisten ja sotilaiden välisistä suhteista. Silti on syytä muistaa, että sotaväen seudulle tuoma väki lisäsi ratkaisevasti seudun toimeliaisuutta. Muun muassa juutalaiset perustivat kauppapuotejaan ja käsityöläisverstaitaan. Eri puolilta imperiumia saapuneet ihmiset loivat kontakteja eri puolille laajaa Venäjän imperiumia ja Eurooppaakin. Yksi häkellyttävimmistä esimerkeistä on vanginvartijan tyttären Hilma Lehtosen päätyminen Latvian sotaministerin vaimoksi ja samalla Latvian ensimmäiseksi naiseksi juuri ennen toista maailmansotaa. Hämeenlinna on saanut paljon sotaväeltä. Vaikka linnoitus on vetänyt myös puoleensa hävitystä, se on osaltaan pitänyt paikkakuntaa hengissä läpi vaikeiden aikojen. Siksi maisemaan jääneitä vanhoja kasarmirakennuksia katselee aina syvällä kunnioituksella.

* * *

LÄHTEET:

Punaportti. Häme-Wiki.

http://www.hamewiki.fi/wiki/Punaportti 31.1.2015 klo 13:06

Katermaa. Hämeenlinnan kaupungin muutto 1736-1778. Historiallinen Arkisto 94.

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75.

Sanomalehdet:

Hämeen Voima 7.10.1909

Hämeen Voima 2.11.1909

Hämeen Voima 3.9.1910

Hämetär 4.12.1909

Venäläiset sotajoukot Suomessa1809-1917

http://www.pohjanprikaatinkilta.fi/PohPr/perinnejoukot/Venalaiset_joukot_Suomessa.htm

31.1.2015 klo :14:46

Kohti Kirstulaa

Kiviaita ja puiston metsä olivat jouluna
kääriytyneet puhtaaseen lumivaippaan Eletty
vuosiluku tuntui toisarvoiselta.

Taivas on laskeutunut hyvin matalalle. Katulyhtyjen valo näyttää liukenevan jo muutaman metrin päässä raskaina alas lankeavien lumihiutaleiden sekaan. Katu-ura jatkuu suorana kohti mäkeä. Aura on heittänyt valkean kinoksen polvenkorkuiseksi nietokseksi jalkakäytävälle. Jouluaattoyössä ovat ainoastaan yhdet jalanjäljet edessäni. Jostain sivultani kantautuneet ulkoiluseurueen äänet ovat vaimenneet ehdittyäni entisten kasarmien kohdalle. Vain muutama nelipyöräinen ajoneuvo hurisee ohitseni jättäen minut lopulta omaan hiljaisuuteeni puuskuttamaan halki hangen.

Otan aikani pysähtelen tuon tuostakin ja tähyilen ympärilleni kohti hämärää lyhtyjen takana. Jos joskus kaupungilla, tällaisena iltana räikeät valot himmenevät ja ihmisten tahti näyttää hidastuvan. Mihinpä sitä kiire vuoden kallistuessa kohti loppuaan? Sankka lumisade on ikään kuin pakottamassa verkkaiseen kulkuun ja havainnoimaan tuulta ynnä omien askelten ääniä. Siten tavoitan lopulta vanhan Parkin eli Kaupunginpuiston laidan. Sen kiviaita kyhjöttää kinosten seassa kuin pitkä, jähmettynyt käärme. Lounaiskulman kiviportaat ovat jääneet tyystin vidin alle. Koetan tarkentaa katsettani nietosten keskellä seisovaa tammea kohti. Maantien ja puistokäytävän takaa nousevat mäenharjanteet tuntuvat kuin aaltoilevan pimeyteen.

Tampereentie jatkuu edessäni puiston laitaa seuraten kohti Kurkkutien risteystä. Mainittu paikka esiintyy useammassakin piirroksessa ja korttikuvassa. Mielessäni on etenkin aikanaan museokaupasta ostamani postikorttikuva talvisesta maisemasta. Olen kovin harmitellut tungettuani kortin jonnekin piiloon. Kaupunki kuvissa- teoksesta sentään olen löytänyt vastaavan kuvan. Yli satavuotias näkymä muistuttaa häkellyttävän paljon nykypäivän asetelmaa jykevän kiviaidan porttiaukkoineen hallitessa näkymää. Maantie on pysynyt vuosisatoja lähes samoilla sijoilla. Jokunen vanha Puistonmäen tai Pikkuparkin rakennuskin on säästynyt.

Viime kuukausina olen pyrkinyt perehtymään siihen, mitä kaikkea Pyövelinmäki on ollut ennen ja jälkeen Kaupunginpuiston perustamisen 1848. Seistessä keskellä hiljaista maisemaa lumipyryn laskeutuessa harteille kokee oivallisen tilaisuuden irtautua ajasta ja koettaa sukeltautua menneeseen.

Pyövelinmäki on ollut ikimuistoisista ajoista sidoksissa vanhaan vanajalaiseen Ojoisten kylään, josta aikanaan muodostettiin ensin 1500-luvulla latokartano ja sittemmin vuokra- ja virkatalo. Puiston lounais- ja länsipuolella ovat yhtyneet maantiet niin Helsingistä, Turusta kuin Pohjanmaankin suunnalta. Nykyisen rautatiesillan suunnalta on ollut käynti joen ylitse kohti Viipuria. Ojoisten kylä sijaitsi itse asiassa melkoisen tärkeällä paikalla ennen kuin maantie nykyisen vankisiirtolan alueen halki päättyi vanhan kaupungin tulliporttiin.

Ojoinen oli sangen tuttu talonpojille kautta lähipitäjien, sillä heille tuli aikanaan päivätyövelvollisuudet karjakartanoille. Renkolaiset saivat pystyttää savipiipullisen tuvan, jonka Palmunen on arvellut olleen kartanon päärakennus. Muita tupia rakensivat kalvolalaiset ja Pälkäneen miehet. Pirtin kasasivat myös janakkalalaiset ja loppilaiset. Aitan teko oli Lehijärven miesten vastuulla. Saunanrakentajina toimivat Kulsialan eli Tyrvännön ukot. Keittiön rakensivat Janakkala ja Loppi. Sääksmäki, Janakkala, Loppi ja Vihti pystyttivät navetat, joita oli kaikkiaan kolme. Viiden hiukan kylän ulkopuolelle sijainneen riihen rakentajina olivat miehet Tammelasta, Somerolta, Vihdistä, Rengosta ja Kulsialasta. Varsinaisilla niityillä tuli sijaitsemaan myös viisi latoa, joiden pystyttämisestä huolehtivat Sääksmäen, Mäskälän eli Vanajan ja Lehijärven talonpojat.

Osa kartasta joka kuvaa Ojoisten lampuotien välistä tilusjakoa 1792. Mittaukset on tehty kuitenkin jo 1778
ja 1779. Ojoisten rakennusryhmä teiden risteyksessä. Oikealla Vanhan kaupungin pohjoispää ja pappilan
niitty. Kartta Ojoisten lampuotien välisestä tilusjaosta 1792. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto.
MML 1, 3.HMA.

Ennen kuin kolkkoa mäkeä alettiin kuvernööri Rehbinderin johdolla 1848 muokata arvostetuksi Parkiksi se oli epäilemättä ympäristöään hallitseva, liki luotaantyöntävä louhikko. Vaikka eri aikakausilla maalatut ja piirretyt taulut tulkitsevatkin maisemaa omien ihanteidensa kautta, muutos on selkeästi nähtävissä. Ennen tätä vuotta en ole tullut esittäneeksi itselleni niinkään yksinkertaista kysymystä kuin että mistä kiviaitaan ja rauniolinnaan tarvitut kivet ovat olleet peräisin. On kerrottu, että niitä rakennettaessa on käytetty hyväksi maiseman muokkaamisen yhteydessä louhittua ainesta. Toden totta, muutos on nähtävissä eri aikakaudelta peräisin olevissa kuvissa!

Vuoden 1770 pelto- ja niittykartasta ilmenee, että hämeenlinnalaisten peltomaat sijaitsivat etupäässä nykyisen Sairionrannan alueella ja Pyövelinmäen ympärillä. Niittymaat puolestaan oli jaettu etenkin Linnanpuiston seudulta ynnä Linnaniemen- ja Käyräkadun väliseltä alueelta. Myös kapea vyöhyke entisen kasarmialueen länsipuolelta näyttäisi olleen niittyinä niin kuin myös palstoja Hätilän niittyjen ja peltojen välistä Varikonniemen alueelta, lisäksi oli joitain niittyjä Sairionkadun ja Aulangontien suunnalla peltopalstojen takana.

Mainittu kartta ilmoittaa sangen tarkasti kaupunkilaisten pelto- ja niittypalstojen sijainnin, koska vuonna 1767 oli raastuvankokouksessa annettu ilmi väärinkäytöksiä palstojen jakamisessa. Ilmeisesti maaherra Boijen aloitteesta maistraatti päätyi ottamaan takaisin maata niiltä, joiden katsottiin sitä väärin perustein itselleen ottaneen. Porvari Kristian Coless ja kolme muuta valittivat kuninkaalle päätöksestä. Luonnollisesti maistraatti ei katsonut valittajien toimia hyvällä ja sai tukea myös maaherralta. Seurauksena oli kuitenkin Majesteetin kirje maaliskuulta 1770, jonka mukaan maaherran oli velvoitettava maistraatti teettämään maanmittaus kaupungin pelloista ja niityistä. Tarkasteltaessa vanhaa (Schroderuksen) karttaa huomattiin, että lukuisia täsmennyksiä muun muassa rajojen ja ojien suhteen oli tehtävä. Uusien erehdysten välttämiseksi oli merkittävä tarkasti, kenelle kukin lohko kuului. Aivan täydellinen myllerrys ei ”uusjaosta” seurannut, vaikka joitain uudelleen järjestelyjä ilmeisesti tehtiin.

Selitysten mukaan muun muassa Kristian Colessin pari peltopalstaa näyttäisi olleen sangen keskeisellä paikalla nykyisen puiston länsilaidalla Tampereentien varrella. Vuonna 1760 kaupunkiin asettuneen puutarhurin palstat lienevät olleen jo Pikkuparkin eli Puistonmäen puolella.

Yksityiskohta kartasta, joka esittää Hämeenlinnan peltoja ja niittyjä 1770. Oikealla näkyy selvästi vanhan
sillan paikka, joka on lähellä nykyistä rautatiesiltaa. Puutarhurin palstat on merkitty kirjaimella p lähellä tuuli-
myllyä.Peltokiistan yhteydessä mainitun Kristian Collessin peltoa näyttäisi olleen kuvan alareunan keski-
vaiheilla porvari Clas Thelenin (O) kaakkoispuolella. Thelen ja lähellä nykyistä puiston kivilaituria
viljellyt säämiskäntekijä Askroth olivat pöytäkirjojen mukaan hätyytelleet kapakassa varaviskaalia ja
jääneet siten viinaanmenevinä ja tappelunhaluisina jälkipolvien mieleen. Merkki d tarkoittaa Hämeenlinnan
ensimmäistä apteekkia ensin proviisorina ja sittemmin apteekkarina pitäneen Anders Svahnin palstoja.
KUVA Pelto ja niittykartta 1770 Hämeenlinna 2:6.
Hämeenlinnan maanmittaustoimiston arkisto MML 1, 3. HMA.

Kun nyt katselen metsää kiviaidan takana, koetan nähdä silmissäni vanhan kaupungin asukkaiden viljelykset. Mitä he oikein viljelivät? Vanhojen tilien mukaan vuoden 1583 syksyllä ja seuraavana keväänä Ojoisilla kylvettiin ruista, ohraa ja hernettä, lisäksi kihlakunnasta saatiin verona ruista ynnä ohraa ja maltaita. Vapauden aikaa (1719-1772) kehotettiin maan asukkaita viljelemään kaikenlaisia hyötykasveja, jottei niitä tarvitsisi tuoda valtakuntaan. Etenkin pellavan ja tupakan viljelemiseen ohjeistettiin väkeä. Hämeenlinnan porvarit eivät kuitenkaan järin lämmenneet ajatukselle, vaan kylvivät itsepäisesti vanhaan tapaan ruista. Asiaa edelleen tiukattaessa he selittivät, etteivät luottaneet viljan tuontiin maaseudulta. Sotaneuvos Boije jopa ehdotti jotain määrää pelloista itselleen tupakka- ja pellavaplantaaseja varten. Aikeet eivät juuri menestyneet, sillä maistraatti ilmoitti 1766 maanlaadun olevan liian heikkoa tupakan, humalan, pellavan ja hampun viljelyyn. Ainakin Pyövelinmäen seudulla maaperä taatusti onkin ollut sangen karua.

Pyövelinmäki hallitsi liki kiusallisestikin vanhojen kaupunkilaisten elämää. Niin kuin jo vuoden 1770 pelto- ja niittykartastakin voi hyvin nähdä, alueen etelä- ja lounaiskulma olivat hankalia hyödyntää jyrkän ja kivikkoisen maaston vuoksi. Vanhan kaupungin pohjoispäässä sijainnut kirkko ja nykyisen puiston etelärinteellä kyhjöttänyt pappila olivat peräti kurjalla paikalla lahdenpohjukan tulviessa ja kivisten mäkien rajoittaessa toimintamahdollisuuksia. Kun kaupungin ahtaus ja linnoitustekniikan muutos ajan myötä saivat kaupunkilaisten olot entistä sietämättömämmiksi, oli alueen typografia melkoinen nieleskelyn aihe. Koska kaupungin muutto oli käymässä entistä väistämättömämmäksi, useita suunnitelmia laadittiin. Vaihtoehtoina esiintyi kaikkiaan kymmenkunta eri paikkaa, joista kaukaisimpana Janakkalan Turkhauta. Lopultakin päävaihtoehtoja lienee ollut kaupungin sijoittaminen joko Pyövelinmäen pohjoispuolelle tai Niementaustan mäelle Saaristen latokartanon alueelle. Ennen kuin lopullinen siirtopäätös kuninkaalta tuli 1776 ja Saaristen lähtökatselmus pidettiin 6.-8.6.1779 oli kaupunkilaisten keskuudessa ollut vakavaa halua siirtyä Pyövelinmäen ja Kettumäen väliselle alueelle, jota seutua varten itse asiassa oli suunnitelmissa useampia eri vaihtoehtoja. Pahimmaksi kompastuskiveksi etenkin Pyövelinmäen asema suhteessa linnan varustuksiin: uusi kaupunki tahdottiin tykin kantaman ulkopuolelle linnoituksesta; Pyövelinmäki oli korkeammalla kuin vanhan kaupungin alue, joten siitäkin seurasi ongelmia. Olettaisin, että tuossa historian kehitysvaiheessa ilmeisesti koettiin tärkeämpänä vapautumista ainaisista tulvista kuin avaria maisemia, koska Pyövelinmäen, Kettumäen ja Hakalanniemen alue viivähti suunnitelmissa sangen kauan huolimatta Ojoisten virkatalon haltijoiden vastustuksesta huolimatta.

Onpa siellä pappilan kupeella ollut aikanaan myös kuuluisa Suopellon torppa, jonka kohdilla on kerrottu sijainneen Larin-Kyöstin eli Karl Gustaf Larssonin syntymäkodin, jopa sanottu hänen syntyneen mainitussa torpassa. Tämä aikanaan Suomen kansainvälisesti tunnetuin kirjailija liittyy muutenkin läheisesti 1800-luvun lopun Parkin historiaan, sillä hänen isänsä piti ennen itsemurhaansa (1884) kuuluisaa Puistoravintolaa, joka purettiin 1960-luvulla. Larin-Kyöstin muistelukset lapsuutensa Hämeenlinnasta ja etenkin Kaupunginpuiston ympäristöstä ovat mielenkiintoista luettavaa.

Kiviaita siis seurailee Tampereentietä näinäkin päivinä asemoiden kadun tukevasti maisemaansa. Hiukan Kurkkutien risteyksin koillispuolella kohoavat tekoraunioiden muurit. Kaupunginopuiston on sanottu edustavan maisemapuutarhoihin kuuluvan englantilaisen maisemapuiston perinteitä. Mutkittelevat puistokäytävät, rauniot ja huvimajat ovatkin selviä tunnusmerkkejä. Hassua kyllä, tulen miettineeksi, mitä etelärinteiltä poistetuilla kivillä oikein muuta olisi tehty kuin aitoja, portaita, pengerryksiä ja raunioita.

Tekorauniot. Vaikka puut ympärillä kasvavat,
aika tuntuu seisahtuneen kivimuurien sisällä.

Aina sivuuttaessani rauniot koen selvästi niiden perimmäisen tarkoituksen eli hetken seisahduttamisen. Ne ovat kautta aikainsa olleet ”keskeneräiset” tai ”hajalla”. Juuri siksi niiden ääressä saattaa kokea jotain merkillistä, hetkiä irrallaan nykyisyydestä. Kun tuuli humisee, kosteannihkeä lumi tunkee kaulukselle ja lämpö kaikkoaa niskasta, muistan äkkiä kuin välähdyksinä kuvajaisia lapsuudesta, ollessani alaluokilla käytiin hurjia lumisotia noilla samoilla muureilla. Seistessäni nyt maantien laidassa keskellä jalkakäytävälle nakattua kinosta tiedän raunioiden olevan siellä jossain pimeän metsän keskellä niin kuin myös laululavan hiekkakenttineen. Siellä kentällä laulettiin myös ensimmäisten kokemieni kevätjuhlien Suvivirret.

Jatkaessani matkaa Kurkkutien risteyksestä kohti pohjoista lumisade on jo hälvennyt. Tuttu katulamppu välkkyy, syttyy ja sammuu niin kuin aina alittaessani sen. Pian ohitan entisen Puistolan koulun portin, paikan jonne minut aikanaan saatettiin ensimmäiselle luokalle, pois tutun turvallisesta kotipiiristä ison maailman kynnykselle ja outojen ihmisten joukkoon. Taivaltaessani Tampereentietä olen kuin hiekkajyvänen hetkien virrassa, pian unohtuva ja toisille tietä antava. Vain maantiet säilyvät - Tampereentie ja vanha koulutieni Härkätie.

LÄHTEET:

Kartta Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Kartta Ojoisten lampuotien välisestä tilusjaosta 1792. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 12:5. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Katermaa. Hämeenlinnan kauopungin muutto 1736-1778. Historiallinen Arkisto 94. (1989)

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944. (1966)

Laitila. Puistojen kaupunki. Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria. (1995)

Larin-Kyöstin Hämeenlinna – tarinoita pienestä kaupungista. (2013)

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia II. Kaupungin historia Ruotsin vallan aikana. (1926)

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia III. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75 (1930)

Maisemapuutarha

http://fi.wikipedia.org/wiki/Maisemapuutarha 21.1.2014 klo 15:56

Palmunen.Ojoisten latokartano ja virkatalo. (1968)

Palmunen. Saaristen kuninkaallinen latokartano. (1965)

Vilkuna. Kaupunki kuvissa. Valokuvia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Hämeenlinnasta. (2004)

Kuva sivulta 179