Kuka ihmeen Klercker?

 

Jo vuosikausia olen toisinaan kävelylenkeilläni hakeutunut toviksi hiljentymään paikalle, jolta avautuu komea näkymä Vanajan poikki kohti linnaa ja Varikoniemen ylitse keskikaupungin siluettiin. Nyttemmin toki kasvanut puusto jonkin verran varsinkin kesäisin rajoittaa näkymää. Kallioisella mäellä on melkein eksoottiselta vivahtava nimi: Klerckerinpuisto. Mikä tai kuka ihmeen Klercker? Vuosikausia seudulla asustaneet ovat nimen varmaan kuulleetkin, mutta varsinkin läpikulkumatkalla olevat tai hiljattain paikkakunnalle saapuneet saattavat äimistellä kenestä ja mistä paikalla on kysymys.

 

         Klercker

         kuva: Wikimedia Commons/British Library

         teoksesta Johan Richard  Danielson:

         Finska kriget och Finlands krigare 1808-1809

Kågerödin pappilassa Skånessa 1 marraskuuta 1734 syntynyt Carl Nathanael af Klercker oli ruotsalainen sotilas ja vapaaherra, jonka osaksi tuli ottaa osaa kohtalon näytelmään, joka irrotti Suomen Ruotsista. Ennen päätymistään Suomeen sotaan täkäläisten joukkojen johtoon aluksi Wilhelm Mauritz Klingsporin alaisuudessa, sijaisena ja sittemmin ylipäällikkönä Klercker ehti osallistua muun muassa Pommerin sotaan, Kustaan sotaan, piirtää Karlskronassa Suomen saaristokarttoja, toimia Viaporin päällikkönä 1791-1795 ja 1797-1801. Suomen joukkojen ylipäällikön Klingsporin oleskellessa pitkiä aikoja Ruotsissa Klercker määrättiin useaan otteeseen tämän sijaiseksi. Vuodesta 1801 af Klercker käytännössä oli Suomen puolustuksen johdossa.

Tultaessa alkutalveen 1808 Klercker sai kuulla odotettavissa olevasta sodasta ja määräsi omalla vastuullaan ruoturykmenttinsä liikekannalle. Vihollisen ylittäessä Kymijoen 20.2.1808 puolustusta ei vielä ehditty järjestää, joten vt. ylipäällikkö päätti vetää joukot Hämeenlinnan seudulle. Sinne uskottiin ehdittävän ennen venäläisiä. Helmikuun lopulla 1808 armeijan pääosa oli saapunut Hämeenlinnaan. Tuona lyhyenä aikana sotatoimien keskus ja päämaja oli Poltinaholla. Noita kaaoottisa tunnelmia tulee toisinaan aprikoineeksi. On asetettu kuitenkin kyseenalaiseksi, aikoiko Klercker runebergilaisen käsityksen mukaan ryhtyä täällä taisteluun. Hämeenlinnaa on jälkikäteen pidetty puolustajien kannalta sopimattomaksi taistelupaikaksi, koska saarrostuksen mahdollisuus olisi ollut suuri.  [ - - - Någon fältherre var han ej, o tanken att försvara Tavastehus skulle betytt arméns totala undergång.]

Jos silmämme kantaa jonnekin horisonttiin ylitse kaupungin kattojen, voimme palata mielessämme ajassa taakse noihin maaliskuun kuuteen ensimmäiseen päivään, jolloin Hämeenlinna ympäristöineen, etenkin Poltinaho ja Hattelmala olivat kuumeisen hyörinän keskuksena.

 

Joka tapauksessa varsinainen ylipäällikkö Klingspor siis saapui paikalle ja määräsi joukot perääntymään pohjoiseen. Vetäytyminen alkoi maaliskuun kolmantena. Siinä yhteydessä kaikkia aseita ei voitu kuljettaa, joten niitä sekä tuhottiin että kerrottiin heitetyn järveen. Armeija lähti 6.3. ja venäläiset saapuivat seuraavan päivän iltana.

 

Etelä-Suomen tiet 1808-1809
Tähän olen itse korostanut yläkulmasta Hämeenlinnaan johtaneet tiet osoittamaan
Hämeenlinnan maantieteellistä merkitystä.
Karttakuva: www.vanhakartta.fi
sotilaskartta/Suomen sodan 1808-1809 kartat
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908173586

 

Klercker määrättiin Klingsporin jälkeen virallisesti armeijan johtoon syyskuun 29. päivänä 1808, mutta hänellä ei ollut enää vaikytusta sodan lopputulokseen. Aselepoa hän oli tekemässä Olkijoen sopimuksen nimellä marraskuun 19. Ruotsissa vaihtui hallitus, ja Klercker joutui eroamaan. Sittemmin hän toimi muutaman vuoden sikäläisen sotahovioikeuden puheenjohtajana.

Esimerkiksi Vänrikki Stoolin tarinoissa kenraali Carl Nathanael af Klercker on saanut sankarin sädekehää ja myöhemmät sotahistorioitsijat ovat arvostaneet häntä sekä pitäneet sangen taitavana ja rehellisenä sotilaana. ”Ukko Klerckerin” osaksi tuli kuitenkin osallistua Suomen historiallisen Ruotsi-yhteyden katkaisemiseen aselepoa tehdessään sekä aiemmin tarinan mukaan seuratessaan Hämeen linnan antautumista vastapäiseltä mäeltä, jonka puistikko kantaa hänen nimeään. Mikä olisikaan siis parempi paikka muistella niitä kertomuksia, joita on saanut lukea vanhasta, Ruotsin vallan ajan Hämeen linnasta ja sen ympärille nousseesta pikkuisesta kaupungista?

 

* * * 

Lähteet:

Hämeenlinnalaisia 1639-1989

https://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Nathanael_af_Klercker

Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS,

https://www.finlit.fi/fi/tietopaketit/j-l-runeberg-suomalaisen-kirjallisuuden-seurassa/vanrikki-stoolin-henkilohahmojen-3#.X4qYq-1S-Uk

Kunnallis-historiallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista: kaupungin valtuuston päätöksen mukaan toimitettu 

Hagman, Tyko (1900)  

https://www.doria.fi/handle/10024/101245

Carl Nathanael Klercker, af - Riksarkivet

https://sok.riksarkivet.se/sbl/mobil/Artikel/11589

 

 

Kaikuja linnasta

Kirjavaraston aarteita 4

Tätä kirjoitettaessa elämme poikkeuksellisia kulkutaudin aikoja, mikä on suistanut normaalin elomme jokseenkin raiteiltaan. Aikaa on saattanut olla esimerkiksi löytää omasta hyllystään teoksia, joihin ei ole tullut koskeneeksi vuosikausiin. Yksi sellainen on Hämeen linna, jonka Pertti Kilkki on toimittanut Sotasokeiden hyväksi vuonna 1973. Mainittu teos löytyy myös kirjastosta ja on oiva johdattelija linnamme vaiheisiin vielä miltei puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeenkin.

Oma henkilökohtainen tarinansa on toki se, kuinka olen teoksen saanut lahjaksi yli neljäkymmentä vuotta sitten, mutta se ei ole nyt tämän kertomuksen aihe. Kilkki on koonnut mielenkiintoisen kirjan, johon hänen lisäkseen ovat kirjoittaneet Sampo Ahto ja Rainer Knapas. Ensiksi lukija pääsee tutustumaan Hakoisten linnavuoreen ja Hämeen linnan rakennushistoriaan. Esillä on itse Vanajaveden saarelle rakennetusta linnasta samoja kaavakuvia, joita vuosien varrella on saanut tarkastella kierrellessään sen muurien sisällä. Oman mielenkiintoisen lisänsä tuo se, että itse kirja on jo historiaa eli linnan entistämistyöt olivat vasta kesken kirjan julkaisun aikaan ja naisvankilakin oli poistunut linnasta vasta vuotta aiemmin lääninvankilan tosin jäädessä vielä nykyisen Vankilamuseon tiloihin.

Suunnitelmista kirjassa todetaan muun muassa:

” Entistämissuunnitelmien mukaan sijoitetaan päälinnaan mm. seuraavia toimintoja:

• kellariravintola kabinetteineen, joka tulee entiseen ns. väentupaan.
• kuninkaansalista tulee pääkerroksen juhlasali yleisötilaisuuksia varten. ”Juhlahuoneisiin” tulevat kuulumaan lisäksi kuninkaankamari sekä kerroksen muut hallimaiset, suuret huonetilat.
• linnan ylimmästä kerroksesta muodostetaan sarja näyttelyhuoneita, joissa voidaan esitellä esim. linnan historiaa ja sen eri rakennusvaiheita. Tähän kerrokseen sisältyy myös 1600-luvun kirkkosali sakaristoineen.
• pohjakerroksen keskiaikaisesta kappelista muodostetaan jälleen toimiva kirkollinen tila, jossa voidaan pitää tilaisuuksia ja toimituksia.
• linnan useimat huoneet, mm. entiset asuinkamarit jäävät nähtävyyshuoneiksi ilman määriteltyä käyttöä, kuten myös pohjakerroksen holvatut huoneet ravintolaa ja kappelia lukuun ottamatta.

Linnaa ympäröivien kehämuurirakennusten suhteen ei ole toistaiseksi tehty täsmennettyjä suunnitelmi, mutta kaavailujen mukaan ainakin Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo saisi niistä toimisto- ja näyttelytiloja. Lisäksi on todettu, että kehämuurirakennukset olisivat erittäin sopivia matkailupalvelujen sijoituspaikkoina. ”

Nyt 47 vuotta myöhemmin voimme pohtia, kuinka hyvin suunnitelmat ovat toteutuneet. Ainakin Museovirastolla on ollut näyttelyitä mainituissa kehämuurirakennusten tiloissa, ja me paikkakuntalaiset tiedämme kaupungin historiallinen museokin sijainneen vuosikausia linnan kupeella ennen muuttoa Skogsterin taloon.

Hämeen linna ympäristöineen noin vuonna 1600. Tästä näkee selvästi, kuinka ahtaalle saarelle linna
aikanaan sijoitettiin. Kun kaupunki sitten myöhemmin perustettiin sen juurelle, sen laajentumis-
mahdollisuudet olivat sangen olemattomat. Tosin on otettava huomioon, että kaupungin toiminnotkin
luonteeltaan aikojen kuluessa muuttuivat pelkästä ympäröineen maaseudun kauppapaikasta. Tämä sama
karttakuva löytyy myös Kilkin teoksesta.
Kuva: Vanhakartta.fi. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908213735

Lukuisten mielenkiintoisten piirrosten ja kaavakuvien lisäksi on osin hätkähdyttävääkin oivaltaa, että teoksen julkaisun aikaan silloista nykytilannetta kuvanneet mustavalkoiset valokuvatkin ovat jo tuoreimmillaankin pian viidenkymmenen vuoden takaa. Julkaisua tukeneina mainostavat esim. K-kauppa Colombina-kahvia ja Rettig Smart-tupakkaa.

Näkymä linnasta heinäkuussa 2002.

Ei tämä Hämeen linna -teos ole sentään pelkkää entistämisselostusta tai kuvia vanhoista tiilistä. Mukaan on kaivettu myös anekdootteja ihmisistä, jotka ovat liittyneet paikan historiaan. Siihen liittyen on ihan aluksi pakko ottaa esille ilmeisesti kuuluisin ja arvovaltaisin linnassa pyövelin eteen joutunut henkilö eli linnanisäntänäkin toiminut Aake Tott, joka määrättiin valtataistelun tuoksinassa mestattavaksi. Linnan vieressä sijainnut Pyövelinmäki olisi sangen sopiva asettaa mielessä toimituksen paikaksi ja kuljettaa koko väki elokuvallisen teatraalisena kulkueena tuolle kallioiselle mäelle pohtien josko näin olisi käynyt. Kilkin teoksessa kuitenkin todetaan ykskantaan, että Tott tapasi kirveen linnan sisävallien juurella. Siinä sekin jonkin aikaa mielessäni pyörinyt kysymys on saanut yhden vastauksen. Eri asia sitten on, missä paikassa Klaus Fleming teloitutti uplantilaisen ratsumiehen ja tämän neljä palvelijaa Nuijasodan esinäytöksenä surmanneet viisi rautalammilaista talonpoikaa, joiden tuomio luettiin Hämeen linnassa.

Jo aiemminkin eli ainakin 1530-luvulla olivat Sääksmäen talonpojat valittaneet linnanisäntä Eerik Olavinpojasta. Varsinainen riesa oli kuulemma aikanaan Ison vihan tuoksinassa linnan komendantiksi sijoitettu everstiluutnantti Petr Zasjetski, jonka julma ja lahjottavissa ollut hahmo perimätiedon mukaan rääkkäsi ympäristöään. 

Vuosien varrella linnassa otettuja kuvia. Noiden kiviseinien sisälle on ollut rauhoittavaa lähteä silloin tällöin
vaeltelemaan ja rauhoittumaan. Tuolla sisäpihallakin tuntuvat kiireisen kaupungin äänet vaimenevan ja hiljaisuutta
leikkaavat toisinaan vain räystäille lehahtaneiden lintujen siiveniskujen kaiut. Pertti Kilkki toimittamassaan
teoksessa tuo mukavasti esille välähdyksiä niin entistämisestä, ajasta vuonna 1973 kuin linnan historiaan
liittyneistä henkilöistä.

Onpa linnaan kuulemma liitetty rakkaudessaan onneton prinsessakin, vanha Kukkotornin haamuäijä ynnä vallasnaisen ja Matti Haapojan väitetty romanssikin. 

Niin ikään lainataan vanhaa käräjäpöytäkirjaa elinkautisvankien kapinasta kesältä 1824:

"Linnanvouti Tallgrenin saapuessa paikalle näki hän 30:n raivoisan vangin olevan vapaana kahleistaan. Iskien puukolla pöytään suurmurhaaja Krig kehoitti tovereitaan kerallaan pakenemaan. Suurin osa vangeista suostui yritykseen ja he hyökkäsivät portille. krig uhkaili portin takana olevia vartijoita luvaten räjäyttää koko linnan ilmaan kellarista löytämällään ruudilla... Maaherra Hjärne riensi paikallesotilasjoukon kanssa. Nousten linnarakennuksen parvekkeelle maaherra kehoitti vankeja rauhoittumaan uhaten muussa tapauksessa antaa sotilaille käskyn ampua. Vastaukseksi tuli ryöppy kirouksia ja haukkumasanoja, Krigin lisäksi heittäessä maaherraa puukolla. Parin varoituslaukauksen kajahdettua sotilaat ampuivat kovilla panoksilla..."

Yllä mainittu tapaus liittyy surullisen kuuluisiin Nurmijärven rosvoihin, joista muun muassa Heikki Ylikangas on aikanaan kirjoittanut. Itse rosvoista Nurmijärvestä löytyy verkosta esimerkiksi tällaista.

Kaikkinensa tämä Hämeen linna -teos on yhä kohta viisikymmentä vuotta julkaisunsa jälkeen mainio teos aloittaa linnan historiaan tutustuminen. Kuten sanottu, se esittelee historiaa useammassakin tasossa eli itse linnan satojen vuosien kehitystä että tuulahduksen 1970-luvun alusta.

Tavastehus. Magnus von Wright (1845).
Topelius, Zachris : Finland framstäldt i teckningar (Painettu teksti) : Helsingfors : A. W. Gröndahl & A. C. Öhman.
Helmi - näytteitä Kansalliskirjaston kokoelmista - doria.fi

Tässä näkymä Pyövelinmäen eli Kaupunginpuiston suunnalta kohti linnaa ja Hämeenlinnan kaupunkia. Kunhan
pysähtyy miettimään lukija saattaa sielunsa silmin kuvitella vanhoja hämeenlinnalaisia vaeltelemaan
tuossa maisemassa.

* * *

Lähde:

Hämeen linna. (toim)  Pertti Kilkki

Sotasokeat 1973

Museoiden mielenmaisemia

Näin vuoden alkaessa välkkyy mielessä armoton klisee ajan nopeasta kulumisesta. Blogistina pidän itseäni niin sanottuna myöhäisherännäisenä. Silti ensimmäiset tekstit tänne on laadittu jo vuonna 2014. Siitä onkin jo pian kolme vuotta. Siinä missä tavoitteeni on ollut maisemassa kierrellessäni kurkistaa kohti merkkejä historiasta itse retkistä on hyvää vauhtia tulossa omaa henkilökohtaista historiaansa. Toivottavasti niiden muistijälki säilyy urina mielenmaisemassa. Taannoin eräällä museokäynnilläni oivalsin erään toisen maisematyypin, joka ansaitsee oman kirjoituksensa: museot itsessään.

Hämeenlinnan kaupunginmuseo tarjosi Joenhiidelle
ensimmäisen mieleenpainuneen museoelämyksen, jota
on voinut tarkastella mielensä pohjalla vuosikymmenet.
Museon ulkoiset puitteet olivat sangen yksinkertaiset,
mutta näyttelyyn ja sen esineisiin oli ladattuna paljon
tunnetta, etenkin nykyään puuttuvaa pysyvyyttä. Nyt
katsottuna Linnankadun ja Lukiokadun kulmassa näkee
kaiken: puutaloja, puiston kulman ja itse linnan.

Nykyajan hektinen elämärytmi pyrkii pyyhkimään tieltään pysyvän. Kenties ajan ja sen hengen päivittely kuvastelee myös kirjoittajan omaa vanhenemista ja vieraantumista ympäristöstään. Silti mielestäni on syytä ottaa esille nykyisen tapahtuma- ja elämyskeskeisesti tarjotun vapaa-ajan viettämisen keskellä niitä erittäin rauhoittavia hetkiä omien ajatustensa kera, joita asianharrastaja on saanut viettää vanhanaikaisissa museoissa, siis niissä joissa vitriini toisensa jälkeen on esitellyt menneen maailman esineitä. Huikeana lisänä silloin tällöin ovat esittäytyneet huolella viimeistellyt diodraamat eli pienoismallit tietyistä maisemapaloista tai tapahtumista.

Joenhiiden kiinnostus historiaa kohtaan syveni ensimmäisillä käyntikerroilla vanhassa Hämeenlinnan kaupunginmuseossa, joka sijaitsi puutalossa Linnankadun ja Lukiokadun kulmassa. Vaikka tilaa oli ainoastaan kolme tai neljä huonetta, kokemus väreilee yhä mielessä uskomattomana. Niin kirjailija Larin-Kyöstin työinteriööri, ammattikuntakiltojen työnäytteinä olleet esineet kuin ammoin kadonneiden käsityöläisliikkeiden nimikilvet loivat mielikuvia menneestä. Ensimmäinen käyntini taisi viedä vähintään kaksi tuntia.

Muistoja matkalta Hollolaan vuonna 2014. Maalaismuseoissa näkee yhä vanhojen  esineiden runsauden
ja pääsee aistimaan entisten interiöörien tunnelmaa. Toki ne ovat vahvasti sidottuja kesäiseen vuoden-
aikaan. Vielä jokin aika sitten Hämeenlinnankin museossa pääsi yhä uudelleen tutustumaan kadonneiden
kaupunkilaiskotien sisustukseen ja edesmenneiden kaupunkilaispolvien kädenjälkeen, vailla näyttelylle
etukäteen asetettua aikarajaa.

Myöhemmin museo muutti linnan kupeelle entisen vankilan tiloihin ja nyttemmin Museo Skogter -nimellä takaisin keskikaupungille. Vanhoissa tiloissa saattoi kävijä tutustua hävitetyn puutalokaupungin talojen esineisiin ja tutustua muun muassa läkkiseppien töihin. Erittäin tutuksi tuli muuan valokuva Lietsankoukun suunnalta, Härkätien varrelta. Itsekin jonkin verran Rengossa liikkuneena Joenhiisi saattoi kuvitella mielessään ne metsätaipaleet, jotka reunustivat valokuvasuurennoksen esittämää taloryhmää. Se oli museokäyntien tärkeä kohde, tuo yksi maisema. Uusille tuttavuuksille oli selkeätä esitellä kotikaupunkinsa historiaa kattavan, vakaana säilyneen perusnäyttelyn kautta.

Vielä ainakin toistaiseksi Hämeen linnan yläkerroksessa pystyy yhä palaamaan näyttelyyn, joka kertoo
linnan entistämistöistä. Paikalta löydetyt rahat ovat oma ajatuksia nostattava joukkonsa puhumattakaan
muista pikkuesineistä. Tiiliin painuneet eläinten ja ihmisten jäljet ovat viestejä vuosisatojen takaa. Noihin
sattuman tallentamiin tuokioihin on hyvä palata ajoittain. Samalla alkaa jo itse ikääntyessä muistelemaan
niitä vuosien takaisia omia käyntikertoja  linnassa, jotka vievät jo edelliselle vuosituhannelle. Miten onkaan
tuollon tulkinnut näkemäänsä? Mihin tuolloin on osannut kiinnittää huomiota juuri noissa esineissä?

Myös itse linnan kehämuurirakennuksissa olleet pysyvät näyttelyt olivat kuin vanhoja tuttuja, joiden luokse tahtoi palata nykypäivän älyttömyyksien painaessa liikaa mieltä ja sotkiessa ajatuksia. Ilmeisesti jo usean vuosikymmenen aikana Hämeen esihistoriaa esitelleen näyttelyn esineet niin kuin ruuhi, haudasta löydetyt puvun osat, miekat ynnä muut kapineet tai niiden osat olivat kuin hipaisu kohti muinoin eläneitä ihmisiä. Vaikkei museokävijä tietenkään pääse koskettamaan esineitä, hän saattaa silti pohtia niitä, jotka aikanaan ovat tavaroita käsitelleet ja millaisten vaiheiden kautta ne ovat esille päätyneet. Viime aikojen esinelöytöjen - kuten Janakkalan miekkamiehen tai suuren rahalöydön - tietojen lisääminen vanhaan perusnäyttelyyn olisi ollut loistava lisämauste. Erittäin mieleen ovat painuneet Tavasterum-näyttelyssä olleet piirrokset, karttakuvat ja valokuvasuurennokset, jotka loivat laatijoidensa selkeän tulkinnan muinaisesta maailmasta. Mikään ohitse kiitävä videokuva ei sellaista kokemusta korvata. Sääli, mikäli uudet sukupolvet ovat menettäneet kyvyn pysähtyä esineiden ja karttojen eteen.

Itse museorakennuskaan ei ole mikään muuttumaton kulissi näyttelyjen ympärillä. Vielä vuosienkin kuluttua
silmä tavoittaa uusia yksityiskohtia. Talvisena päivänä pistäytyminen linnan sisäpihalla on tavoittanut tuokio-
kuvana tuulen katolta lennättämän puuterilumen kiehkurat. Epäilemättä luonto on käyttäytynyt samalla
tavalla lukemattomina talvina jo aiemminkin, mutta näköaisti ja ajatus ei ole itselläni seisahtunut tätä
yksityiskohtaa tarkastelemaan.

Vanhat perusnäyttelyt ovat olleet myös palanen historiaa jo itsessään, sielunmaisema, jonka ympärille kulkija on saattanut hahmottaa omaa mielikuvaansa menneestä. Niiden äärellä on myös itse tavallaan vanhentunut, koska on saattanut palauttaa mieleensä menneitä tuokiokuvia vuosien takaa ja niistä ihmisistä, joiden kanssa on juuri noita esineitä tarkastellut ja pohtinut kadotettua maailmaa. Itse olen sellaista sukupolvea, jonka mielestä esineitä on ollut ennemminkin liian vähän kuin paljon esillä. Luonnollisesti lähellä asuneena olen kyennyt palaamaan yhä uudestaan näyttelyn ääreen. Ulkomailla käydessä jo käytettävissä olleen ajan asettamat fyysiset rajat ovat toisinaan tuskastuttaneet.

Museoiden mielenmaisemat ovat kohdanneet melkoisen paradoksin kansakuntamme vaurastuessa. Tilojen laajentuessa sinänsä luonnollinen ja toivottava vaihtuvien näyttelyjen osuus on kasvanut luonnottomaksi ja kiertosykli kiihtynyt. Monta kertaa uudet näyttelyt ovat kooltaan odottamattoman suppeita, vain yhden huoneen kokoelmia. Vaikuttaa , ettei yhä vauraampi kansakunta tahdo investoida menneisyytensä esittelyyn enää samalla tavalla kuin vasta sodasta toipunut rampa yhteiskunta. Enää on hankalampi palata uudelleen ja uudelleen tiettyjen esineiden pariin. Samalla toki on satunnainen tarkkailija ollut huomaavinaan sellaista tulkintaa, ettei uudelle polvelle enää aseteta samanlaista esinemäärää nähtäville. Tilalle on tahdottu tuoda kaikenlaista toiminallisuutta. Kaipa sitä sitten itse alkaa olla lähellä museoesinettä, koska kaipaa enemmän vuosikymmenten takaista ”jähmeätä” pysäytyskuvaa menneestä läkähdyttävästi etenevien videopätkien asemesta.

Portaat linnassa eivät enää kaiu entisaikojen ihmisten askelia, mutta joskus sentään saattaa korviin kantautua
tutkijoiden ja henkilökunnan liikettä. Jokin tila sentään on noustavissa vanhojakin portaita. Siinä voi sään-
nöllinen kävijä tarkkailla omien jalanliikkeidensä muuttumista verkkaisemmiksi. Tämä linna on ollut minua
ennen ja toivottavasti myös kauan jälkeenikin.

Näistä ikkunoista olen jo useampana vuosikymmenenä käynneilläni tähystänyt kaupunkia muurien ympärillä.
Sinä aikana oma osallisuuteni ja suhteeni kaupunkiin on vähitellen muuttunut kohti ikääntyvän ihmisen näkö-
kulmaa. Vuosi vuodelta kokee itsensä enemmän museoesineeksi ja tuossa kaupungissa hyörivien ihmisten
ajatukset vieraammiksi. Joinakin talvimyrskyn päivinä 2010-luvun kaupunki katoaa helpottavasti näkyvistä.

Sukupolvikuilu taitaa siis railona avautua Joenhiidenkin edessä. Kertakäyttöisyyden leima uhkaa museoalaakin ja sen tarjoaman kokemuksen kerroksellisuutta ja kertausta. Onneksi museomaisema ei koostu pelkästään esineistä. Olennainen osa kokonaisuutta ovat seinät, muurit ja portaat. Niistä voi vuosienkin jälkeen etsiä tutuiksi tulleita uurteita. Ne tervehtivät oltuaan paikalla jo kauan ennen kulkijaa tai tämän jälkeen seuraavaa maailmaa, kunnes joskus koittaa aika vallienkin sortua. Meillä Hämeenlinnassa on onneksi ollut linnan kaltainen tiilikasa, jota grynderit eivät ole puutalojen lailla kyenneet sortamaan tieltään. Paksujen seinien suojassa ikkuna-aukkojen ääressä kelpaa hiljentyä istumaan ja katsomaan lasin läpi siivilöityvää valoa. Sykähdyttävimpiä kokemuksia on ollut seisahtua linnaan sankan talvipyryn päivänä, jolloin näkyväisyys kaupungin suuntaan on ollut vain joitain kymmeniä metrejä kätkien tyystin ulkopuolisen maailman. Tällöin on voinut tehdä mielessään aikamatkan sankkojen metsien ympäröimään muinaisuuden Vanajaveden laaksoon ja kuvitella sitä eristystä, jota keskitalvi on myrskyineen on merkinnyt. 

Talvinen horisontti katoaa lännessä. Tätä katsoessa on monet kerrat ajatellut sitä entisaikojen maailmaa,
jossa Härkätie kiemurteli synkkien salomaiden halki kohti Turkua ja satamaa. Siellä odotti aikansa sivistys
ja portti kohti suurta maailmaa. Laaksossaan kyhjötti pieni linnakylä aikana, jolloin matkustaminen merkitsi
kuukausien taivalta eikä muutaman päivän pistäytymistä toisella puolella maailmaa. Tuolloin matkalle lähtö
merkitsi todellista irtautumista lähtöpaikastaan tietämättä tai osaamatta vaatia tietoisuutta elämän pysymisestä
ennallaan. Kuukausien matkojen jälkeen ei voinut olla varma, kuka enää olisi ottamassa palaajaa vastaan.

 Jos seisahdumme museoissa, saamme tilaisuuden kokea pienuutemme ajassa.

Räystähällä linnan

Tuokiokuva menneisyydestä

Taannoin etsiskellessäni muistumia Hämeenlinnan historiasta silmiini osui kuva Hämettärestä vuodelta 1911. Pahaenteisenä Vanajan takana kohoava linna näyttäytyy nykypäivän katsojalle ikään kuin varoituksena murhenäytelmistä, jotka tuolloin 1900-luvun alussa olivat vasta edessä. Kuinka usein olenkaan kiiruhtanut Rantareitillä tuskin vaivautuen luomaan katsetta tuota näkyä kohtaan. Silti tuo näkymä on aivan kuin ikivanha olento, kaupunkimme vanha sija ja tavallaan maisemamme vanhin asukas.

Hämetär 29. kesäkuuta 1911. Näky linnasta on toki jo jotenkin pahaenteinen, mutta silti alue yhä uinuu
tietämättä tulevien vuosikymmenten murhenäytelmistä.

Vanha sanomalehtikuva kaikessa epäselvyydessään tavallaan sopii mainiosti tilanteeseen kurkistaessamme menneisyyteen. Kuvasta sentään erottuu muotoja, jotka ovat jo vuosikymmeniä sitten kadonneet. Rakennuksia on purettu ja rantaviivaa muokattu. Nyttemmin valokuvaa tutkiessani mieleen palautuu hajanaisia muistikuvia oman, tähän seutuun verrattuna lyhyen taipaleeni varrelta. Päällimmäisenä pyrkii tajuntaan muuan armottoman lumipyryn ilta, jolloin olin palaamassa töistä Sairionrantaa kohti Rautatiesiltaa. Lunta oli pyryttänyt liki polviin asti. Askeltaminen oli vaivalloista.

Viti piiskasi kasvoja. Lyhtyjen valo kutistui tavallista heikommaksi. Joen jään toiselta puolelta kajasti heikosti muutaman lampun loiste kadoten välillä miltei tyystin. Hetki oli jotenkin ajaton, koska sää sulki tajunnasta miltei kaikki nykyajan ärsykkeet. Tulin pohtineeksi, millaista elämä onkaan ollut linnan ympärillä kuutisensataa vuotta aiemmin. Jospa olisinkin jään yli kompuroiden päätynyt ajassa taakse kurkistamaan noita ammoin linnassa ja sen kupeella talveaan kyyristelleitä linnanpalvelijoita, käsityöläisiä ja sotilaita. Aivan erityisesti tuolloin mieleeni nousivat jostain syystä tilikirjoihin aikoinaan pistetyt kruununraakit, invalidit ja vanhukset, joille oli myönnetty ylöspito.

Hämeenlinnan vuonna 1900 painetussa kunnalliskertomuksessa on mielenkiintoinen katsaus historiaan. Se päättyy Antti Törneroosin eli Tuokon runoon Birger Jaarlin linna. Tuosta pitkästä runosta tähän yhteyteen lainaan kolme säkeistöä, jotka kuvaavat näkymän nostattamia mielleyhtymiä:

” - - - Vaan mitä tuolla luonnon suloutta

Jylhällä muodollansa varjostaa?

Se kohoutuen kohden korkeutta

Ylpeesti ympärilleen katsastaa.

Syvästi järveen kuvauu sen muuri,

Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille

Se peljättävä, paha kummitus?

Inhoittavalta tuntuneeko sille

Yörauhassansa seudun kauneus,

Kun uhaten näin katsoo kaikkialle,

Järvelle, maalle sekä taivahalle? - - - ”

Hetken runoilija kuvailee rakkauttaan synnyinmaahansa ja pelkoa sortumisesta orjuuteen ja sortoon ennen kuin havahtuu aamun koittaneen ja ajaneen linnalta öisen haamun, pelko väistyy.

” - - - En peljätystä luonnossakaan muussa

Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.

Pelotta lintu likimmässä puussa

Ilolla lauloi aamulauluaan,

Ja itse jylhän linnan räystähässä

Näin pienen pääskysen mä pesimässä. - - - ”

Eteeni tullut valokuva on painettu lehteen siis vuonna 1911. Siinä erottuu selvästi linnan vankilaluonne jo purettuine selliosastoineen. Elettiin aikaa, jolloin sisällissodan kauhut olivat vasta edessä. Silti muurien sisässä oli jo poliittisia vankeja. Parisen vuotta sitten luin venäläistämispolitiikkaa vastustaneesta henkilöstä, joka joutui viettämään aikaansa suljettuna linnaan. Valitettavasti en ole nyt löytänyt tuota tekstiä mistään. Muistiini on silti jäänyt se vaikutus, jonka Kaupunginpuisto oli tuohon vankiin tehnyt: hän olisi tahtonut käyskennellä sen rinteillä, mutta muistot vankeusajalta olivat liian vahvoina vielä hänen matkatessaan myöhemmin junalla kaupungin ohitse.

Kuin sattumalta olen selaillut Larin-Kyöstin runokokoelmaa Lauluja Wanhasta Kaupungista, joka painettu vuonna 1912 eli vuotta tätä valokuvaa myöhemmin. Kuten tunnettua, Larin-Kyöstillä oli erityinen suhde linnan seutuun ja Kaupunginpuistoon hänen synnyinkotinsa sijaittua puiston kupeella. Niinpä sopinee tässä yhteydessä lainata teoksesta runoa Maisema. Tässä runossa hehkuvat pahaenteiset sävyt:

” Kaupungin ympärillä seutu synkkenee,

jo lumi siintäin tummuu lahden jäällä,

punoittaa kolme veriruskeeta hattaraa

kahden kaameen linnantornin päällä.

Tien syrjäss´ alastonna huokaa poppeli,

kuin paarivaate hohtaa harmaa hanki,

vankilan kello lyö nyt viittä, - ristikosta

katselee kauvas yksinäinen vanki.

Mitä hän miettii kammion kurja asukas

varpusen visertäissä räystään alla?

Kai miettii: miksei päivä laske itään,

tai ehkei mieti enään yhtään mitään.

- Kunnaalla seisoo sähkölennätinpylväät

niinkuin kolme ristiä Golgatalla.

Palotornista tuli jo välähtää,

ristikon aukosta katoo pää.”

Kauan saivat vangit tähyillä linnassa lintuja. Ei kulunut kymmentäkään vuotta ennen kuin sisällisota loppuselvittelyineen toi vankileirin. Toisen maailmansodan ajan poliittiset vangit ovat oma tarinansa. Kasarmialueella asuneet ja varttuneet ovat elävästi muistelleet tuota omanlaistaan pienoisyhteiskuntaa muistelmateoksessa Kasarmin kosketus. Tuosta kirjasta on ponkaissut silmiini etenkin kertomus jatkosodan jälkeen Neuvostoliittoon palautetuista inkeriläisistä. Heitä oli kaikkiaan runsaat kaksituhatta samaan aikaan kuin Lapin sota oli yhä käynnissä. Voi vain kuvitella sitä ahdistusta, joka tuolloin linnan liepeillä vallitsi.

Niin paljon mahtuu yhden lehtikuvan ja nykypäivän väliin. Sitä palaa tavan takaa pohtimaan kuljeskellessaan linnassa. Kyyhkyjen siivenlyöntien äänet kaikuvat sisäpihalla, ja joskus saattaa nähdä saalistavan haukan kaartelemassa kivimuurien rajaaman maiseman yllä. Linnut eivät ole jättäneet linnaa.

 * * *

Lähteet:

Kunnallis.historiallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista. Kaupungin valtuuston päätöksen mukaan toimittanut Tyko Hagman. 1900

Larin-Kyösti. Lauluja Wanhasta Kaupungista. 1912

Kasarmin kosketus. Kulkulupa onnelaan. Toimittanut Leena Koivuneva. 2003

Stoi, huusi vartiosotilas

Rätäsateisena joulukuun alun päivänä 2014 seisoin minäkin Tampereentien varrella väkijoukon mukana katsomassa, kuinka Leopardit sun muut sotavälineet vyöryivät paraatissa niin että suo allamme tärisi. Ajankohta oli historiallinen, sillä sotaväki oli jättämässä kaupunkia, vaikka nykyisten lyhentyneiden välimatkojen ja pikaisen taivaltamisen aikana Hattulan Parolakin on miltei kaupunkia. Hetken vertauskuvallisuutta ei voine vähätellä. Uskon kaupungin eläneen ja säilyneen vaikeina aikoina hengissä juuri armeijan ja linnoituslaitteiden vuoksi, vaikka itse linnahan on kuuluisa lähinnä antautumisistaan.

Nikolai_Zaretsky. Jääkärit 1812.
KUVA Wikimedia Commons

Tässä yhteydessä ei ole syytä pohdiskella linnan tarkkaa rakennusaikaa. Tärkeä paikka kulkuyhteyksien risteyksissä vaikutti linnan sijoittamiseen ja linna ympäristönsä asutukseen. Jonkinlaista sotaväkeä Vanajaveden saarella on ollut vuosisatoja. Niin myös Ison Vihan miehitysaikana, jonka päättyessä Hämeenlinnan kerrotaan olleen melkoisessa alennustilassa, jopa niin surkeassa, että valtiopäivät Ruotsissa pohtivat 1722-1723 koko kaupungin lakkauttamista. Kaupungit Suomessa päätettiin kuitenkin säilyttää ja uudelleenrakentaa. Niin päätettiin myös varustaa Hämeen linna. Kaupunki piti mitata ja kartoittaa 1724. Ison Vihan aiheuttamia tuhoja kartoittanut ja parannusehdotuksia tehnyt niin sanottu Läntinen tutkimuskomissio asettui Hämeenlinnaan, joka kaikesta huolimatta oli maaherran mielestä ainoa mahdollinen suuren joukon majoituspaikka Hämeessä.

Majoitus ja sotilasvarustukset ovat siis olleet olennaisessa osassa Hämeenlinnan olemassaolossa. Samalla se ajoi jo ennestään ahtaudessa suon, kivisen Pyövelinmäen ja joen välissä eläneen kaupungin entistä hankalampaan asemaan. Uudet varustukset vaativat lisää tilaa, Niinpä sotakollegio määräsi 1733 kaupungin siirrettäväksi kauemmaksi. Kaupungin ei enää katsottu ensinkään mahtuvan samalle saarelle linnoituksen kanssa. Alkoi vuosikymmenten prosessi, joka vaikuttaa olleen välillä täysin seisahduksissa. Tuona aikana ehdotuksia eri paikoista oli ainakin kymmenkunta. Oman jarrunsa suunnitelmiin tekivät suunnitelmat kehittää vesiyhteyksiä sisämaasta merelle. Ennen moisten suunnitelmien selkiytymistä oli mahdotonta päätellä parasta paikkaa kaupungille. Tulipalot 1737 ja 1739 saivat esivallan ymmärtämään kaupungin muuttamisen tarpeen ja kaupunkilaiset taipumaan ajatukseen.

Mutkia oli toki vielä monia, eikä niiden pohtiminen ole tämän kirjoituksen tarkoitus. Kun kaupunki sitten oli siirretty Saaristen latokartanon Niementaustan mäelle, jatkui sotaväen majoitusvelvollisuus entiseen tapaan. Ruotsinvallan vaihtuessa Venäjän alamaisuuteen juuri sotaväen majoituksen kerrotaan olleen suurin muutoksen asukkaille tuomista rasituksista. Linna oli varastona ja vankilana. Uusi esivalta sovelsi Ruotsin ajan asetuksia ennen kuin vuoden 1812 alussa julkaistiin entistä tarkemmat määräykset, uusi majoitussääntö. Juolahtaapa mieleen, että esivallan näkökulmasta kaupungin tulevaisuutta arvioitaessa saattoi merkittävää olla varmistaa jonkinlaisten asumusten pysyminen linnan lähettyvillä, jotta oli paikka mihin sotaväkeä majoittaa.

Venäläisen ratsuväkikoulun upseereita 1909. Osa heitäkin varmaan päätyi Suomen suuriruhtinaskunnan
alueelle. KUVA Wikimedia Commons.

Majoituskustannuksia varten muodostettiinkin erityinen rahasto. Varat koottiin kultakin talolta erityisen arvioinnin mukaan. Ongelmansa synnytti myös varusväen huolto. Leipomista varten tarvittavien uunien ahkeran käytön arveltiin synnyttävän huomattavan tulipalovaaran. Vaikka linnalla oli jo leipomo, maaherra vaati 1811 maistraattia hankkimaan kaupungilta kuusi leivinuunia sotaväen käytettäväksi. Maistraatti ei asiaan innostunut viitaten linnan leipomoon. Lisäksi valiteltiin linnaan kiskotun luvatta monta syltä puuta ilmeisesti leipomista varten.

Kulkiessaan kaupungin ympäristössä sotamiehet saivat varmasti osin tahtomattaankin aikaan valitettavia kohtauksia. Lindeqvist kertoo eräästä sotamies Tshumakoffista, joka huhtikuisena päivänä 1812 oli matkalla Kankaantaustan kylästä kaupunkiin rantaa pitkin. Siellä hän tapasi raatimies Bymanin, joka raivostui kohtaamisesta siinä määrin, että antoi sotamiesparalle ympäri korvia. Luutnantti Vesolovskoi riensi tiedustelemaan syytä moiseen. Byman vastasi sotamiehen kävelleen hänen viljelysmaallaan. Ilmeinen vahinko oli saanut aikaan raivoisan kohtauksen, mutta taustalla voi arvella olleen jotain muutakin ja Tshumakoffin joutuneen sattumalta kaunaisen Bymanin tulilinjalle.

Sotilaspoika-aiheinen postikortti
vuodelta 1915. Sota oli tuolloin
vasta aluillaan tunnelmat taisivat
pari vuotta myöhemmin olla hiukan
toisenlaiset.
KUVA Wikimedia Commons.

Venäläisten sotamiesten yksityisyritteliäisyyskin harmitti. Paikkakunnan teurastajat valittivat 1825 näiden alkaneen ostaa elukoita, teurastaa ja myydä lihaa vähissä erissä. Tässä yhteydessä Lindeqvist huomauttaa juuri kaupunkilaisten olleen useimmiten riitojen aiheuttajia ja kohdelleen vieraitaan kovakouraisesti. Vuonna 1815 kauppias Vaseniuksen talossa asunut everstiluutnantti During kirjoitti Vaseniuksen perättömästi väittäneen sotamiesten vieneen hänen lautojaan. Niinpä everstiluutnantin lähettämä vääpeli oli turhaan koettanut ostaa Vaseniukselta talikynttilöitä. Olipa kauppias käynyt vääpelin rinnuksiin kiinni ja työntänyt ilmeisen rajusti pois puodista sanoen, ettei voinut myydä puita eikä valoa, koska hänen talonsa oli myyty.

Vuoden 1831 surullisen kuuluisa tulipalo tuhosi koko läntisen osan kaupunkia ja saattoi majoituksen entistä raskaammaksi. Keisarin myöntämät avustukset eivät olleet riittäviä. Linnasta varattiin huoneita vankilan henkilökunnalle ja itse vankilaakin laajennettiin. Kaiken lisäksi kaupunkilaiset pelkäsivät saavansa majoitettavaksi kolmannenkin komppanian entisten sotilaiden lisäksi. Niinpä he kääntyivät 1839 hallituksen puoleen valittaen majoituksen kovuutta. Kun hallitsijan tulipalon jälkeen myöntämät avustukset loppuivat 1843 kaupunkilaiset esittivät Hätilän vuokraoikeutta tai että kasarmeja rakennettaisiin valtion kustannuksella. Kaupungissa majaillut 7. eli Hämeenlinnan linjapataljoona oli ainoa Suomessa vakinaiselle paikalle sijoitettu kasarmeja vailla ollut joukko-osasto.

Siksi ruhtinas Mensikov määräsi, että kolmas komppania oli sijoitettava lähikyliin Hämeenlinnan ympäristöön ja Hämeenlinnaan jäisi vain kaksi komppaniaa. Kenraalikuvernöörin apulainen Thesleff ilmoitti kuitenkin vielä 1843 senaatille, etteivät sotilasviranomaiset pane esteitä kasarmien rakentamiselle. Vaihtoehtoina olivat sekä vanhan kaupungin paikka että niin sanottu Hevoshaka linnan lähettyvillä. Koska Hevoshaka katsottiin liian kosteaksi kasarmit päätettiin rakentaa vanhan kaupungin paikalle. Piirustukset olivat valmiina 1845, urakkasopimus 2.10.1848. Työt kestivät kolme vuotta. Lopputarkastus noissa kahdessa ensimmäisessä kasarmissa oli 20.12.1851. Pian muuton jälkeen yöllä 7.-8.1.1852 raivosi yöllä ankara myrsky, joka repi katon irralleen kummastakin rakennuksesta. Toinen vielä voimakkaampi puhuri kiskoi hetkeä myöhemmin etelänpuoleisesta rakennuksesta koko katon irti, vieläpä katonkannattimet, palkit ja savutorvetkin sekä levitti ne kasarmin pihamaalle.

Niin voidaan siis todeta, että Hämeenlinna oli saanut ensimmäiset kasarminsa melkoisella ryminällä. Sotilaat liikkuivat myös harjoituskenttänä toimineella Poltinahon kentällä. Suomen kasarmien rakentaminen 1881-1883 liittyi vuonna 1878 Suomen suuriruhtinaskunnassa voimaan astuneeseen asevelvollisuuslakiin. Yhteiskunnallisten jännitteiden kasvaminen ja yhteiskunnan sisäinen kehitys ei voine olla heijastumatta sotilaiden ja kaupunkilaisten kanssakäymisestä säilyneisiin tiedonjyväsiin.

Oma näyttämönsä väestön ja sotilaiden välisessä kanssakäymisessä oli myös Kankaantaustan rajaportti Vanajan kunnan ja Hämeenlinnan välillä eli ns. Punaportti. Punaisiksi maalatut tulliportit portinvartijan tupineen olivat ilmeisesti merkittäviä paikkoja ja niistä kuuluisin siis Kankaantaan punainen portti.

1900-1901 Hämeenlinnan Pikkutorin
keskelle kohonnut ortodoksinen
sotilaskirkko oli venäläisten läs-
näolon selvimpiä merkkejä, joten
se joutuikin 1920 voimakkaiden
antipatioiden kohteeksi ja menetti
torninsa päätyen kirjastotaloksi
vuoteen 1983 asti. Siellä sijaitsi
myös Hämeenlinnan maakunta-
arkiston ensimmäinen toimipaikka.
KUVA Wikimedia Commons.

Läheisellä Poltinahon kasarmialueella majaili venäläistä sotaväkeä, jonka vaikutus ympäristöönsä oli väistämätöntä. Sotilaat käyttivät portinvartijan asuntoa kapakkanaan, mikä veti puoleensa uusia kapakkayrittäjiä. Venäläisten perustamat pienet puodit kuuluivat maisemaan 1800-luvun lopulla. Kankaantaan Jaakkolan isännän mailleen rakentamista vuokra-asunnoista kehittyi tiheä mökkikylä Punaportilta Helsingin tien varteen ja sai kyseenalaisen maineen houkutellen venäläisiä sotilaita, venäläisiä leskivaimoja lapsineen ynnä muualta tulleita ”joutonaisia”. Lopulta Punaportille asetettiin oma poliisi ja vuonna 1869 julkaistiin Punaportin poliisijärjestys.

Lääninvankilan vartija Kustaa Toiwola oli Hämettären mukaan 2.12.1909 menossa kotiinsa Pikkuparkkiin kasarmien luona ollutta poppelikujannetta pitkin. Tällöin hänen eteensä ilmestyi sotamies, joka kielsi häntä jatkamasta matkaa. Toiwola aikoi silti jatkaa matkaansa, jolloin sotamies ojensi kiväärinsä häntä kohti. Toiwolan piti kovin selittää, että hän oli aina tuota yleistä tietä käyttänyt. Jotenkin asia oli tullut selväksi, mutta sotamies oli komentanut kulkijaa kiirettä pitämään. Lehdessä ihmeteltiin tapahtunutta, sillä mainittu tie oli ainoa reitti Parkkiin päin mentäessä eikä vastaavaa tiedetty aiemmin tapahtuneen.

Vielä enemmän huomiota lienee saanut everstiluutnantti Grusewitz-Njetshain kuolema. Hämeenlinnaan sijoitetun 4. rykmentin pataljoonanpäällikkö ammuttiin sotaharjoituksissa Ojoisten niityllä 23.9.1908. Mainittu everstiluutnantti oli toukokuun ensimmäisenä 1907 ollut osallisena Helsingin päävahdissa tapetun vallankumouksellisen matruusi Kostjatowin tappamisessa. Sen vuoksi G-N:n kuolemaa oli alettu epäillä tahalliseksi eli kostoksi mainituista Helsingin tapahtumista. Tutkimukset eivät kuitenkaan olleet johtaneet pikaisiin tuloksiin. Syys-lokakuussa 1909 tutkimukset olivat kuitenkin olleet uudestaan käynnissä. Niiden johdosta oli täkäläisestä sotaväestä vangittu muuan (virolainen) aliluutnantti ja neljä sotamiestä, jotka oli viety 1.10. Helsinkiin. Sanomalehti päättää uutisen pohtimalla, jatkuisivatko kuulustelut vai pantaisiinko ankara (kuoleman)tuomio täytäntöön.

Lokakuun lopun perjantai-iltana 1909 joutui 60-70-vuotias muonamiehen leski Annastiina Järwelä kokemaan kovia palatessaan Ojoisten kartanosta puutarhatöistä kohti kotiaan Pullerinmäessä. Niitypolun notkelmapaikassa vastaan tuli venäläinen sotilas, joka lähelle päästyään levitti kätensä kuin syleilläkseen. Kovin pelästynyt eukko parkaisi, jolloin sotilas löi päähän esineellä, jota eukko ei jälkeenpäin muistanut. Eukko meni tiedottomaksi.

Vasta illalla klo kahdeksan seutuvilla palasi työmiehiä samaa polkua pitkin töistään. He kuulivat voihkinaa ojasta ja toimittivat puolitunnottoman naisen saamaan apua. Jälkeen päin saatujen tietojen mukaan hänen vasemmasta korvastaan oli tullut paljon verta.Vielä kolmisen päivää myöhemmin uhri oli heikossa kunnossa. Asiasta oli ilmoitettu Hattulan piirin nimismiehelle.

Venäläinen haupitsi kesällä 1915. Keisarin päätösten ja Bobrikovin toimeenpanemien muutosten jälkeen
Suomen sotilaspiiri lakkautettiin keisarin käskyllä 10.8.1904 ja sotaministerin asiasta antamalla yksityis-
kohtaisella määräyksellä 10.6.1905. Suomi siellä olevine joukkoineen ja sotaministeriön alaisine laitoksineen
siirtyi 1.7.1905 alkaen Kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin komentajan alaisuuteen. Suomeen sijoitetuista
joukoista muodostettiin 22. Armeijakunta. Suomeen sijoitettujen joukkojen vahvuuksiin ja sijoituspaikoihin tuli
muutoksia. Tuon jälkeen Hämeenlinnaan oli sijoitettuina 2. jalkaväkirykmentti ja kaksi kenttätykistöpatteria.
Tiedä vaikka kuvan tykillä tai tykkimiehillä olisi jotain yhteyksiä Hämeenlinnaan? KUVA Wikimedia Commons.

Jokseenkin farssimaisia piirteitä puolestaan saivat erään juopuneen venäläisen sotamiehen toimet Myllymäessä ilmeisesti syksyllä 1910. Mainittu miekkonen heitti kivellä ikkunat sisään. Kasarmista riensi paikalle lisää sotilaita, joiden avulla kivittäjä aikoi paeta paikalta, mutta poliisit lopulta saivat pakenijan kiinni. Ikkunat oli rikottu erään venäläisen torikauppiaan asunnosta, missä perhe oli parhaillaan ilallisella. Perheen isälle tuli kova kiire takaa-ajoon, joten lusikastaankaan hän ei huomannut luopua vaan katselijoiden huvitukseksi pinkoi lusikka ojossa pitkin katua sotamiehen perässä.

Valitettavasti historianlehdille pyrkivät jäämään voittopuolisesti ikävät ja haitalliset tapahtumat hämeenlinnalaisten ja sotilaiden välisistä suhteista. Silti on syytä muistaa, että sotaväen seudulle tuoma väki lisäsi ratkaisevasti seudun toimeliaisuutta. Muun muassa juutalaiset perustivat kauppapuotejaan ja käsityöläisverstaitaan. Eri puolilta imperiumia saapuneet ihmiset loivat kontakteja eri puolille laajaa Venäjän imperiumia ja Eurooppaakin. Yksi häkellyttävimmistä esimerkeistä on vanginvartijan tyttären Hilma Lehtosen päätyminen Latvian sotaministerin vaimoksi ja samalla Latvian ensimmäiseksi naiseksi juuri ennen toista maailmansotaa. Hämeenlinna on saanut paljon sotaväeltä. Vaikka linnoitus on vetänyt myös puoleensa hävitystä, se on osaltaan pitänyt paikkakuntaa hengissä läpi vaikeiden aikojen. Siksi maisemaan jääneitä vanhoja kasarmirakennuksia katselee aina syvällä kunnioituksella.

* * *

LÄHTEET:

Punaportti. Häme-Wiki.

http://www.hamewiki.fi/wiki/Punaportti 31.1.2015 klo 13:06

Katermaa. Hämeenlinnan kaupungin muutto 1736-1778. Historiallinen Arkisto 94.

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75.

Sanomalehdet:

Hämeen Voima 7.10.1909

Hämeen Voima 2.11.1909

Hämeen Voima 3.9.1910

Hämetär 4.12.1909

Venäläiset sotajoukot Suomessa1809-1917

http://www.pohjanprikaatinkilta.fi/PohPr/perinnejoukot/Venalaiset_joukot_Suomessa.htm

31.1.2015 klo :14:46