Vuoden 1966 junaonnettomuus

Junaonnettomuus Hämeenlinnan asemalla, tavarajuna väärälle raiteelle

Kun tulee puheeksi rautatieonnettomuudet Hämeenlinnan ympäristössä, nousevat Kuurilan vuoden 1957 murheelliset tapahtumat luonnollisesti esille omassa luokassaan. Silti aivan Hämeenlinnan rautatieasemalla tapahtui 50 vuotta sitten onnettomuus, jossa oli ainekset aivan kuinka suureen katastrofiin tahansa.

Rautatieonnettomuus Hämeenlinnan asemalla sai aikaan melkoisen sekasotkun eikä uhriltakaan vältytty.
Jos toisena osapuolena olisi ollut matkustajajuna tai lastina kappaletavaran sijasta nestemäistä ja
räjähdysarkaa tavaraa, seuraukset olisivat voineet olla vielä huomattavasti pahempia.

Torstaiaamuna 1. joulukuuta klo 3.44 vuonna 1966 aiheutti väärin asetettu vaihde kahden tavarajunan yhteentörmäyksen Hämeenlinnan ratapihalla. Toisen junan kuljettaja sai surmansa ja kaksi kuljettajien apulaisina ollutta miestä loukkaantui. Veturien lisäksi 16 tavaravaunua vaurioitui 8 silpoutuessa täysin.

Surmansa saanut helsinkiläinen veturinkuljettaja kiilautui pahoin ohjaamoon ja hänet oli irroitettava hitsausvälinein. Uhri oli elossa vielä irroitettaessa kuollen matkalla sairaalaan. Hänen kanssaan samassa veturissa ollut apulainen selvisi aivotärähdyksellä ja hetkellisellä tajuttomuudella. Toisen junan veturista miehet ennättivät juuri ennen törmäystä hypätä ulos. Heistä toinen loukkasi jalkansa.

Oulusta Helsinkiin aikataulunsa mukaan matkalla ollut 28 vaunun juna päätyi vasten ratapihalla seissyttä Riihimäeltä Tampereelle matkalla ollutta tavarajunaa noin 70 kilometrin tuntinopeudella. Niin opastinvalo kuin junanlähettäjä olivat osoittaneet esteetöntä kulkua. Törmäyksessä liikkeellä ollen junan vaunuista 8 suistui kiskoilta. Seisseen junan vaunuista vaurioitui kahdeksan, joista kolme pahoin.

Sanomattakin on selvä, että jälki asemalla on ollut hirvittävää. Ambulanssit, lääkäri ja palokunta toimivat tilanteessa, jossa pelättiin dieselveturista vuotaneen polttoaineen syttyvän. Riihimäeltä hälytetty korjausjuna alkoi aamupäivän aikana raivaustöihin. Tapahtumia ryhtyi selvittämään erityinen tutkijalautakunta, jota johti Valtionrautateitten edustajana liikennetarkastaja Niilo Aarnio. Luonnollisesti sanomalehden ilmestyessä 2. joulukuuta tutkimukset olivat vielä kesken.

Hämeenlinnan rautatieasemaa varten oli jo hankittu automaattiset vaihteiden siirtolaitteet, mutta niitä ei vielä tuolloin ollut asennettu paikoilleen. Nykyään kaupungissamme moottoritien taukoamaton hurina ja säännöllisesti toistuivat kiskoliikenteen äänet muistuttavat siitä liikenteen määrästä, joka halkaisee aivan kaupunkikeskustan. Onnettomuusvaara on alati läsnä aivan kaupungin sydämessä. Joulukuun ensimmäisenä 1966 uhasta tuli todellisuutta ja aivan toisenlaisilla liikennemäärillä kuin nykyään.

* * *

Lähde:

Hämeen Sanomat 2. joulukuuta 1966

Riemun ja surun paikka

Vaikka jäljellä tyhjä aukko, Puistoravintolan sija yhä aistittavissa

Viime vuosina Hämeenlinnan Kaupunginpuiston ilmettä on etenkin sen etelärinteellä kohennettu huomattavasti. Kasvillisuutta karsittaessa avartuneen näkymän lisäksi ovat tulleet entistä paremmin esille myös menneinä aikoina puiston kupeelle tehdyt rakennelmat. Mutkittelevat polut ja portaiden pätkät saavat mielikuvituksen sopivasti leikittelemään ajatuksella niiden menneisyyden varjojen, etten sanoisi haamujen kanssa, jotka ovat vuosikymmenten saatossa taivaltaneet nauttien näkymistä. Yksi erityinen paikka on 1960-luvulla puretun Puistoravintolan puutarha.

Puistoravintola kuvattuna viimeistään 1902 eli aikana ennen kuin kaupungin Anniskeluyhtiö ryhtyi vuonna
1910 hoitamaan sitä raittiusravintolana.Varsinkin etualalla vasemmalla olevan puun muotoja voi yhä
havaita paikalla kasvamassa.
Kuva Hämeenlinnan  Lydia / Hämeenlinnan kaupunginarkisto

Ensimmäisen kerran näin valokuvan mainitusta ravintolasta oletettavasti joskus 1980-1990 -lukujen taitteessa, jolloin paikalla oli pienen puupylvään nokassa opastaulu. Valokuvassa istui silinteripäinen herrasmies huvilamaisen rakennuksen seinustalla. Sittemmin olen saanut lukea kaupungin myöntäneen vuonna 1860 luvan Lääninarkkitehti C. A. Edelfeltin suunnittelemalle sveitsiläistyylisen puistoravintolalle. Hankkeessa oli mukana sellaisia aikansa napamiehiä kuin kauppias Bogdanoff ja tohtori Gust. Sucksdorff. Ravintola valmistui jo kesäksi 1861. Sen läheisyyteen valmistui myös keilarata. Ensimmäisenä ravintoloitsijana toimi A. Nordin, joka toimi jo Pinella-puistossa vastaavassa tehtävässä. Halukkaille tuli tarjota teetä ja kahvia vehnäleivän kera ynnä ruoka-annoksia – ryypyn kera tai ilman. Vuonna 1869 siirrettiin kaupungin omistukseen. Ravintolaa ryhdyttiin vuokraamaan puistoyhtiön tapaan. Hetken 1880-luvulla ravintolaa hoiti myös Gustaf Larsson, kirjailija Larin-Kyöstin isä. Vuodesta 1910 lähtien kaupungin Anniskeluyhtiö hoiti Puistoravintolaa raittiusravintolana.

Kun Hämeenlinnassa järjestettiin 1911 monipäiväiset laulujuhlat, julkaistiin paikkakunnan liike-elämää
esitellyt opas 10000 kappaleen painoksena ja jaettiin ilmaiseksi. Kirjassa kerrottiin myös Parkissa
sijaitsevasta ravintolasta. Vaikutelma tässä kuvassa on jollain lailla avarampi kuin aiemmassa.
Kuva Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet. 1911 / Hämeenlinnan Lydia /
Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Yhä kiemurtelee polku kivilaiturilta kohti
Puistoravintolan paikkaa. Askelmat ovat nyt
osana maisemaa kuin unohtuneet jalanjäljet.

Nykypäivän kaupunkilainen ei saata järin helposti tulla rantareittiä askeltaessaan ajatelleeksi, ettei pääsy puistoon ollut niin vaivattoman tuntuista kuin nykyään. Maantie Hattulan suuntaan sivusi kasarmialuetta, jonka läheisyys aiheutti toisinaan kehnokuntoisen tien ohella omia esteitään, niin kun olen aiemmassa kirjoituksessani maininnutkin [Stoi, huusi vartiosotilas]. K.O.Lindeqvist kertookin Hämeenlinnan kaupungin historiassaan, että 1864 päätettiin kaupungin puolesta rakentaa puiston reunalle ”maihinnoususilta”. Pyövelinniemen mutkan kivilaiturin kiviportailla on siis ollut aivan vissi käyttötarve.

Aina ei toki voinut käyttää vesitietä kuljettaessa kaupungista puistoon. Niinpä olennaista osaa menneen ajan maisemassa edustivat vuokra-ajurit vaunuineen. Siitä sai Hämäläinen aiheen kirjoittaa kesäkuun kuudentena 1879 seuraavasti:

”Ajurien taksa. Wuosi taikka pari sitten otti kaupungin Magistrati ylentääksensä palkka-ajurien taksaa. Niinpä esim. määrättiin matkasta parkkiin 75 penniä ja sieltä kaupunkiin yhtä paljon. Kello kymmenestä ehtoolla alkaa sen taksan mukaan yö ja silloin maksetaan kahdenkertaisesti, se on 1 markka 50 penniä parkkiin ja yhtä paljon sieltä takaisin. Seuraus on se, että paljoa wähemmän ajetaan kuin ennen. Ajurit eiwät siitä suinkaan hyödy. Päin wastoin olisi heille parempi, että taksa alennettaisiin, niin jaksaisiwat ihmiset kustantaa itsellensä hewosen parkkiin, sen siaan kuin useat sinne nyt käwelewät ja sieltä takaisinkin. Toinen seikka on se ja sangen huomattawa, että kaikki muut taksat owat alentuneet. Eiköhän siis olisi soweliasta, että ajurienkin taksa alennettaisiin, kumminkin entiseen määräänsä.

Siitä hyötyisi yhtä paljon ajurit kuin yleisökin, wieläpä herra Larssonkin. Ja eiköhän sopisi näin suwis aikana alkaa yötä wasta kello yhdestätoista. Silloinhan ennen mailmassakin pranwahdit alkoiwat huutaa:

Klockan är elfwa silaakee j. n. e.

Waikka he talwella huusiwat:

Klockan är tie silaakeen! j. n. e.”

Näkymä Parkin etelärinteellä on ollut vuosien 1900-09 tienoilla lähes huikaisevan avara. Voi vain kuvitella
sielunsa silmin, niitä lyhtyjen, bengaalisiksi tuliksi kutsuttujen käsisoihtujen ja ilotulituksen luomaa
tunnelmaa syyskesän hämärtäessä taivaan Vanhankaupungin lahden yllä. Itse kaupungista ei ole suinkaan
kajastanut sellaista valomerta kuin nykyään.
Kuva Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Puistoravintolan pihaan nousseiden portaiden yläpäästä
levittäytyvä näköala on yhä sangen tukkoinen. Paikka
kätkeytyy yhä metsän keskelle.

Nyt tahtoisin keskittyä 1800-luvun lopun haamuihin, jotka ovat palanneet mieleeni joka kerta paikan ohitse kuljettuani. Kirjailija Larin-Kyösti on kuvaillut elävästi muistikuviaan lapsuutensa Parkista. Sijaitsihan hänen synnyinkotinsakin puiston laidalla. Hänen isänsä piti joinain vuosina Parkin legendaarista Puistoravintolaa. Elävänä mieleen nousee hänen kuvauksensa juhannuskokon tulista Vanajalta, orkesterien soitannosta, keilapallojen paukkeesta, veneistä puiston lahdella, hienoista herroista ja rouvista ”Puiston verannalla”. Nuori Karl Gustaf Larsson oli äitinsä kertoman mukaan polvenkorkuisena matkinut kapelimestarin eleitä. Nurkkapianon ääressä hänen isänsä oli opettanut Bellmania.

Harvennushakkuiden ansiosta voimme saada jonkinlaisen aavistuksen, millainen tunnelma Puistoravintolassa on ollut syyskesäisin paperilyhtyjen ja soihtujen syttyessä, ilotulituksen räiskyessä, vahtimestarien hääriessä asiakkaiden keskuudessa. Hämeenlinnan puistoja esittelevässä teoksessa on jokunen valokuva historiallisen museon kokoelmista. Erityisesti mieleeni on jäänyt kaksi kuvaa vapun vietosta Puistoravintolassa. Niistä ensimmäisessä terassin pöytien ääressä vuonna 1910 nauttii väki virvokkeita, toisessa vuodelta 1904 on näkymä asiakkaiasta ravintolan puutarhassa. Silmä alkaa etsiä paikalla nykyään yhä kasvavista puista samoja muotoja kuin kuvasta.

Vaikka Gustaf Larssonilla oli käytössään myös Hämeenlinnan Seurahuone, häntä on kuvattu menestyksen kannalta liiaksi taiteilijaluonteeksi, joka suunnitteli teatterin perustamista ja lauloi tenoria yritellen jopa runoja. Sitä pohdiskellessa pyrkii tavan takaa mieleen jotenkin elokuvamaisia – toki täysin kuvitteellisia – kuvajaisia musisoinnista hohtavasti valaistussa ympäristössä Vanajaveden partaalla. Musiikin ja ilonpidon taustalla oli kuitenkin oma synkeä varjonsa. Liiketoimet ajautuivat umpikujaan kumppaneiden käyttäessä ukko Larssonia hyväkseen ja huijatessa suuria rahasummia. Tekikö ravintoloitsija Larsson lopullisen päätöksensä itsemurhasta juuri Parkissa, Seurahuoneella vai kodissaan nykyisen vapaakirkon tontin paikalla?

Kevät 1877 oli jälleen yksi kilpailutus. Hämäläinen

Kesäinen ravintolointi puistossa kilpailutettiin säännöllisesti huutokaupalla, mikä tietenkin vaikutti liiketoiminnan suunnitteluun. Elämä näytti nurjat puolensa myös varkaiden löytäessä tiensä Parkkiin. Niinpä Gustaf Larsson ilmoittikin lokakuussa 1882 sanomalehti Hämäläisessä kolmihaaraisen lamppukruunun varastetuksi ja lupasi löytöpalkkion. 4.6.1879 kirjoitti Hämäläinen syystäkin tuohtuneena:”Kaupungin parkissa on taas harjoitettu wallattomuutta. Puita on taiteltu, seiniä tahrattu, penkkiä rikottu. Kumma kun ei tuonlaisesta raakuudesta kerrankaan ymmärretä lakata”. Ilkivalta ei siis valitettavasti ole ainoastaan viime vuosikymmenien riivajainen.

Lyhyt uutinen Hämäläisessä raottaa verhoa jo
unohtuneen murhenäytelmän edestä.

Ristiriita ilon ja virkistyksen sekä masennuksen ja itsetuhon välillä on kuitenkin väreillyt kadonneessa Puistoravintolassa. Gustaf päätti oman käden kautta päivänsä 1884. Pari vuotta myöhemmin paikalla liikkui normaalikoulun laulunopettaja Hahl. Lokakuun 1886 alussa Hämeen Sanomissa hänen kerrottiin jättäneen virkansa ja kadonneen jäljettömiin. Sitä ennen hänet oli viimeisen kerran nähty Puistoravintolassa laulamassa kuulijoiden mukaan tavattoman kauniisti. Hänen huhuttiin joko lähteneen ulkomaille ja liittyneen Turussa ulkomaiseen lauluseurueeseen. Seuraavana keväänä järkytti kaupunkia kuitenkin tieto siitä, että Hahlin ruumis oli löydetty vedestä rautatiesillan läheisyydestä 9 naulaa kiviä taskussa. Miesparan uskottiin hypänneen alas sillalta. Hänen ei kerrottu olleen juovuksissa, mutta iloisen seuramiehen elämä oli ajanut pahoihin velkoihin. Mielikuvitus heittää näin aikoja myöhemmin kysymyksen mahdollisesta rikoksesta eli toisen osapuolen osuudesta tapahtumiin. Lehtijutun perusteella moista ei ilmeisesti edes epäilty. Kivet takin taskussa olivat ainakin varmistaneet ruumiin säilymisen hyvän aikaa vedenpinnan alla. Olen kertonut tapauksesta aiemmin kirjoittaessani rautatiesillasta [Silta ja salmi].

Sammaloituneet portaat nousevat maisemassa. Vanhat
puut seisovat kuin vahtisotilaat muistutuksena
paikan jo unohtuneesta tehtävästä ja kauan sitten
vaienneista illanviettojen äänistä.

Kun nykyään seisoo tuolla mäellä ja tähyilee puiden lomasta kohti Vanajavettä ja Niementaustanmäkeä ylitse Vanhankaupunginlahden, kaipailee sellaista vanhanajan rytmiä, jossa kuljettavat etäisyydet olivat paremmin ihmisen mittaisia. Melkein sitä kadehtii maailmaa, jossa lähes kaikki tarvittava tehtiin lähellä ja parin kolmen kilometrin matka kesäiseen puistoon riitti elämykseksi tai junamatka Helsingistä Hämeenlinnan ympäristön luonnon helmaan oli kaukomaiden lomien sijaan tarpeeksi oman elämänkokemuksensa kohottamiseksi. Jotain perin kuvaavaa on siinä, että entisen Puistoravintolan paikalla sijaitsee nyt päällystetty parkkipaikka kuin hitaasti arpeutuva reikä maisemassa. Nyt paikalle pysähtyvät toisinaan ihmiset, joille satojen kilometrien taivalten taittaminen peltilaatikoissaan ei ole enää matka eikä mikään heidän tavoitellessaan yhä uusia kokemuksia entistä merkillisimmin apuvälinein. Mikäli malttaa seisahtua kuuntelemaan tuulen huminaa ja veden tippumista syksyisiltä oksilta, saattaa silti pohtia, millaista olisi päästä jollain keinoin tarkailemaan puiston kadonnutta elämää.

Tyhjää täynnä. Säilytettynä Puistoravintola olisi ollut olennainen osa puiston sielua ihmisten virkistys-
alueena.Nyt maisemassa ammottaa reikä.

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet. 1911 s105

Hämeen Sanomat 1.10.1886; 27.5.1887

Hämäläinen 19.4.1877; 4.6.1879; 25.10.1882; 28.5.1887

K.O.Lindeqvist.Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75

Laitila. Puistojen kaupunki.Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria.

Larin-Kyöstin Hämeenlinna. Toim. Reima T. A. Luoto

Historia lymyilee Varikonniemessä

Kenties alueen suurin arvo onkin siinä, ettei sen muokkaamiseen ole viime vuosikymmeninä riittänyt varoja toisin kuin muualla keskusta-alueella

Harvalla suomalaisella kaupungilla on sellainen nyttemmin miltei myyttisiä tuntemuksia menneisyytensä suhteen herättänyt alue aivan keskustassaan kuin Hämeenlinnalla. Vuosikymmeniä se on ollut kuin hiljakseen nuhjaantunut aikakapseli, jonka arvon ymmärtäminen on riippunut tarkastelijasta. Liki 20-30 vuotta akateeminen väki väitteli rautatieaseman ja linnan väliin jääneen alueen kulttuurihistoriallisesta arvosta vuoroin nostaen sen aivan mullistavaksi löydöksi vaipuakseen sitten kiistämään hurjimmat otaksumat. Joitain vuosia sitten muuan hauholaislähtöinen vaikuttaja poliitikkona ja rahamiehenä nousi esiin julistamaan alueen hyödyttömäksi pusikoksi, joka olisi hetimmiten rakennettava täyteen betoniseiniä. Nyttemmin uudet rakennussuunnitelmat ovat olleet jälleen esillä. Toivoa vain sopii, että historiallisesti arvokkaimmat osat maltetaan jättää rauhaan.

Yleiskuva Sahanniemestä löytyy teoksesta Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet, jota jaettiin ilmaiseksi
halukkaille 10000 kappaletta Hämeenlinnan laulujuhlien yhteydessä vuonna 1911. Niemen seutu on ollut
avara ja sitä ovat hallinneet sahan rakennukset. Koska kuva on otettu ennen mainittuja laulujuhlia,
siinä ei näy länsirannalla yhä ollutta ja muutama vuosi tulipalon jälkeen korjattua taitekattoista
tiilirakennusta, jonka seinässä on vuosiluku 1911. Viime vuosina melojien käyttämä piipullinen
tiilirakennus puolestaan on päätymerkintänsä mukaan vuodelta 1926.

Vaikka niemen historiallisesta merkityksestä on varmaan ollut jonkinlainen aavistus kautta aikojen ja muistan lukeneeni jostain, että esineitä oli löydetty jo teollisuusaikana, on tämä pohdiskelu syytä aloittaa juuri Hämeenlinnan Höyrysahan ajasta, koska merkkejä siitä on yhä nähtävillä. Usein siteeraamani aikakautensa oiva opaskirja Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet laulujuhlavuodelta 1911 aloittaa kuvauksensa sahasta seuraavalla tavalla:

”Hämeenlinnan Höyrysaha (Cavastehus Ångsåg), joka sijaitsee Vanajaveden varrella vastapäätä linnaa on perustettu v. 1873. Vuonna 1893 siirtyi saha kauppaneuvos Aug. Eklöf´lle Porvoosta, (nyttemmin muutettu Aug. Eklöf osakeyhtiöksi,), joka sen yhä vieläkin omistaa...”

Vuoden 1911 opaskirjasta löytyy myös kuva rantalaiturista ja sahanhoitajan asunnosta kuvattuna niemen
länsipuolelta. Nykyisin samoilla kohdilla rantaa on puukaiteinen näköalakoroke. Vesakon lomitse ja
rantareitille kuuluvalta kävelytieltä näkyvät yhä sahanhoitajan asunnon puutarhaa reunustaneet poppelit.

Hämettäressä 12.4.1910 haettiin sahalle esimiestä.

Mainitun oppaan mukaan Höyrysaha oli ”Hämeenläänin suurin sahaliike”. Tuotanto myytiin pääasiassa ulkomaille, vaikka tavaraa meni myös paikkakunnalle ja lähiympäristöön. Sahassa kerrottiin olevan neljä raamia, joista kaksi kaksoisraamia. Oma höyläämö ja kuivauslaitos löytyi. Koneet olivat vuodelta 1901 ollen uusittaessa ainoat Suomessa. Oma sähkölaitos, täydellinen laivatelakka, kaksi hinaaja-höyrylaivaa, höyryllä käynyt tukinnostokone ja 4000 metriä omia raiteita kuuluivat toimintaan. Omissa työväenasunnoissa oli tilaa 40 perheelle. Henkilökuntaan kuului 200-300 henkeä. Esittelyteksti ei kerro, kuuluivatko lukuun mukaan säännöllisesti lehdissä kuulutetut tavaraa kuljettaneet ajurit.

Sahan johtajana vuodesta 1901 toimineen Adolf Forssellin alaisuudessa kerrottiin aiemmin epäsiisteiksi kuvaillut rannat täytetty, asuntojen ympäristöt siistitty istutuksin. Yhä näinä päivinä kulkija ei voi olla huomaamatta ainakaan ennen niemellä sijainneen sahanhoitajan asunnon puutarhaa reunustamaan istutettuja poppeleita.

Niemellä ovat aikakaudet vaihdelleet. Sahanniemen kausi merkitsi kiihkeätä puurtamista äänineen. Lehdistä voimme löytää mainintoja valitettavista työtapaturmista. Sormien ja käsien telominen ei ollut mitenkään tavatonta. Työn vuosittaiseen rytmiin kuuluivat myös vaihtelut yhdestä kahteen työvuoroon ja täydelliset seisokitkin. Muun muassa syyskuun 13. 1910 kirjoitti työväestön äänenkannattajana toiminut Hämeen Voima: ”Hämeenlinnan Höyrysahan työwäestö sanottiin jälleen tämän kuun 6 p. Töistä irti. Saha tulee seisomaan siksi kunnes talwikelillä saadaan tukkia sahalle. Tämä joka nykyinen pitkä palkaton loma ei suinkaan ole työwäelle miksikään hymyksi, se kun usealtakin nostaa leipäwartaan liijan korkealle. Mutta sellaista se on nykyoloissa työläisten toimeentulon warmuus, se heitetään leiwättömäksi suurissa joukoin”.

Saha tarjosi tuotteitaan niin kotimaahan kuin ulkomaille.
Se hakim myös toistuvasti ajureita kuljettamaan puutavaraa.
Hämetär 31.12.1910

Niemellä eivät ahertaneet jo kauan sitten muistojen varjoihin vetäytyneinä ainoastaan ihmiset. Hämeen Voima kertoi tammikuussa 1910 hevosesta, jolla Työwäen osuuskaupan apulainen oli liikeellä kaupungista sahalle johtanutta kaiteetonta varasiltaa höyrysahalle aikeenaan mennä Hattulaan. Keskellä väylää hevonen oli pelästynyt jotain ja loikannut sivuun jäälle. Sulaan joutunutta hevosta oli rientänyt auttamaan väkeä sahalta saaden sen lopulta ylös. Vahingoilta ei sen sijaan ollut säästytty tammikuun lopulla 1909, jolloin puruja sahalta ajamassa olleen Hätilän rengin hevonen säikähti. Ilmeisesti kuorman päältä suistunut hevosmies teloi jalkansa polven alapuolelta pyörässä.

Varikonniemen alkaessa nousta yleiseen tietoisuuteen Hämeen Sanomat teki heinäkuussa 1986 jutun Sahanniemestä eli kaupungin sylissä lymyilleen niemen edellisestä identiteetistä ennen puolustusvoimien aikakautta. Sen aluksi todettiin alueen olleen jo tuolloin eristetty alue puunostajien tullessa vartioidusta puuportista ja vieraat rautaportista tai kesällä paikalle soudettuina. Talvisin oli salmen ylitse kulkenut lankulla vahvistettu jäätie, johon ilmeisesti edellä kerrotussa hevosjutussakin viitattiin. Kaupungin virallisessa historiassa sahasta ei juuri paljon tarinaa ole ollut, koska sen aikana niemi kuului Hämeenlinnan maalaiskuntaan. Hämeenlinnalaisille saha pysynee yhä tietyllä tavalla etäisenä, koska sen arkistokin sijaitsee Jyväskylässä.

Kun Varikonniemen aluetta esiteltiin sanomalehdessä 1980-luvun puolivälissä, kuvista välittyi kiistämättä
tietty rappio ja unohdus. Suunnitelmissa ilmeisesti oli täyttää niemi aikansa uudisrakennuksella, mikä olisi
varmasti toteutuessaan estänyt rantareitin syntymisen. Vuonna 1986 alkanut arkeologinen mediamylläkkä oli
vasta edessä.

Lehtijutun mukaan sahan yhteisö oli tietty, sangen omissa oloissaan viihtynyt kokonaisuutensa. Tuolloin toki oli mahdollista saada kaikki tarvittava läheltä. Kaupunkiin ei ollut syytä turhan takia vaivautua. Kauppa löytyi lähempääkin. Työväkeä kuvattiin enimmäkseen lestadiolaisina ahkeriksi, raittiiksi pohjalaisiksi. Sahan konttorirakennuksessa pidettiin kinkereitä. Hengellisen saran hoito sahanväen keskuudessa synnytti luonnollisesti kaikenlaisia kaskuja, joista esimerkkinä otettakoon Hämeen Voima 25.2. 1909:

”Työnpuute herran wiinamäessä alkaa käydä yhä tuntuwammaksi päättäen seuraawasta: Kirkkoherra Enkwist oli _”kansliapalvelijoineen” tukkajuhlaa pitämässä täkäläisellä höyrysahalla. Tukkajuhla piti pidettämän sahan ruokahuoneessa, mutta kun hengen mies tuli sinne löysi hän sieltä niin wähän puhdistusta halaawia sieluja että katsoi parhaaksi muuttaa majaa. Aikoi sitten mennä erääseen sahanmäessä olewaan asumattomaan huoneeseen mutta ennen kuin sinne kerkisikään niin katso: _”edelläjuoksija” tuli ilmoittamaan, että huone oli autio ja tyhjä. Toisten neuwomana meni hän sitten lähellä olewaan lestadiolaisten seurahuoneeseen mutta siellä neuwottiin häntä menemään kadotettujen lammasten tykö israelin huoneessa. Ei siis muuta neuvoksi kuin ala lampsia kotia. Ennen sanottiin, eloa on paljon mutta työwäkeä on wähä; nyt lienee asia päinwastoin. Kun tämän yhteydessä muistaa miten tiukka samainen hengen mies on kiskomaan ewankeliumista elatustansa niin tekee mieli hänelle huomauttaa, että ottaisi waarin ajan merkeistä ennen kuin se on myöhäistä.”

1900-luvun alun jännitteet työväestön ja johdon välillä heijastuivat varmaan myös sahallekin. Sanomalehdistä löytyy säännöllisesti vuoden lopussa työväen viralliset kiitokset höyrysahan isännän antamista joululahjoista. Hämettäressä 11.10.1910 Rosenlöf-niminen henkilö välittää viralliset kiitoksensa sahan työntekijöille saamastaan muistolahjasta. Sahan tarvitsemat moninaiset kanavan- ja kaivonkaivajat merkitsivät luonnollisesti toimeentuloa palkatuille. Toisaalta Hämeen Voimassa 10.3.1908 todettiin, että ”Sormia katkoo Eklöfin sirkkeli myötäänsä”. Vaikka valitettavat tapaturmat olivat alalla alituinen riesa, kysyttiin lehdessä ilmeisesti ajan henkeä myötäillen:” Kuinkahan moni työläinen on Eklöfin rikastuttamisesta itsensä raajarikoksi tehnyt ja millä tawoin Eklöf hyväntekijänsä palkitsee”. 

Se kuuluisa ajan hammas on puraissut kävelytien varresas ollutta tiilirakennusta. Väsen kuva vuodelta
1997 ja oikeanpuoleinen esittää tilannetta 2016.

Hämeen Sanomat julkaisi elokuun 26. 1909 närkästyneen yleisönosastokirjoituksen otsikolla ”Sosialisti oikeassa karwassaan”, jossa huutia sai joku Höyrysahan työnjohtaja:

”H:linnan höyrysahalla on eräs _”pikkupomo”, jonka röyhkeä kohtelu on herättänyt työläisten keskuudessa paheksumista. Mainittu henkilö on kohonnut työläisnaisten ”pääksi”. Tätä kohoamista hän kait pitää kowin suurena kunniana, niin että on unohtanut senkin asian, mitenkä ihmisiä kohdellaan. Sama mies puhuu sosialistien kokouksissa wapaudesta ja weljeydestä, mutta kuitenkin rohkenee hän kieltää alaisiltaan naisilta puhewapauden heidän joutoaikanaankin. Meneepä hän häwyttömyydessään niinkin pitkälle, että nimittelee tiliä maksettaessa eräitä naisia. Moinen kohtelu ja juoruttelu selwästi osoittaa, ettei weljeysaate miehellä ole edes taskussa, wielä wähemmän powessa.

Tahtoisin huomauttaa miehelle, että alkaisi kohdella alaisiaan työläisiä ihmisinä eikä koirina. Ei ole myöskään soweliasta naisille raakuuksia ja siivottomuuksia ladella. Sellaista esimerkkiä eiwät ole ainakaan sahan työnjohtajat näyttäneet.

Niin se näkyy olewan, että sosialistista tulee oikein aika poika _”pomoksi” kohottuaan. Häm. Woimakin on ”hellästi ja warowasti” antanut miehelle muutamia muistutuksia, ei uskalla omaa miestä kowistaa, waikka on _”towerienkin” kauhistuksena.”

Yllä siteerattu nimimerkki Työläisnaisen kirjoitus olkoon muistuksena, että nykyään niin hiljainen virkistymisalue on aikanaan ollut kiihkeiden draamojen näyttämönä. Ei olisi mikään ihme yllättää vanhoja haamuja puiden ja raunioiden lomasta.

Vielä 1990-luvun lopulla Varikonniemeltä löytyi seiniä, joista ei ole kuin hiljakseen luhistuvia perustusten
jäännöksiä jäljellä.

Ei enää lämmityksen tarvetta

Kun puolustusvoimat joulukuussa 1939 perusti alueelle elintarvikevarikon talvisodan vuoksi, alkoivat niemelle suunnata hiljaiset junat, joista ei ymmärrettävästi taidettu pahemmin puhetta pitää. Jatkosodan aikana 1942 armeijan toiminta laajeni, ja saha siirtyi OTK:n alaisuudessa muualle. Tästä ja muusta voimme lukea eri puolille aluetta sijoitetuista opastauluista. Varikonniemi nousi kansallisen ja ilmeisesti jonkinlaiseen kansainväliseenkin kuuluisuuteen 1980-luvun lopulla. Sitä ennen varikkoalue oli pitänyt niemen suojaisen suljettuna kaupungin kasvaessa ympärillä. Vuodesta 1952 niemi oli ollut yksinomaan puolustusvoimain käytössä sahan siirryttyä pois. Armeija poistui lopullisesti vasta 1987, vaikka se oli myynyt alueen kaupungille jo 1982.

Vuotta ennen hullunmyllyn alkamista – mikäli ilmaisu sallitaan - Hämeen Sanomat kirjoitti Varikonniemestä 25.8.1985 armeijan lopetellessa siellä toimintaansa. Artikkeli oli otsikoitu ”Luonnon lymypaikka Hämeenlinnan keskustassa”. Toden totta, satakunta metriä vettä erotti kaupunkikeskustasta alueen, jolla liikkui rusakoita, fasaaneja, mäyräpariskunta ja hirvikin toisinaan. Erityinen eläinryhmä koostui kuulemma villikissoista. 

Vuonna 1988 kirjoitettiin muun muassa tutkijoiden maastoon kaivamista kuopista, jotka oli suojattu säältä.
Muistelen yhden kuopan olleen joskus paikalla vastapäätä punaisia kaluvajoja. Tietenkään itse en vuotta
muista, mutta muistikuva hätkähdyttävän pieneltä sivullisesta vaikuttaneesta tutkimusjäljestä on jäänyt
syvästi mieleen. En suinkaan ole satavarma, että vanhan lehtikuvan esittämä paikka on juuri tämä, vaikka
ajatus yhä kutkuttaa osoittaen jälkien nyttemmin tyystin kadonneen.

”Käytöstä jätettyjä rakennuksia lojuu pitkin niemeä. Sen korkeimmalla kohdalla on vanha puurakenteinen saha. Samalta paikalta on löydetty merovinkiaikainen kalmistopaikka. Saha voimalaitehuoneineen on rakennettu Suomen itsenäistymisen molemmin puolin. Sahan höyläämö paloi viime toukokuussa .

Sen jälkeen kun armeijan talousvarikko lopetti toiminnan Varikonniemessä viime vuoden lopussa, luonto on saanut entistä tiukemman otteen alueesta. Hylättyjen rakennusten ainoina ihmisasukkaina ovat satunnaiset puliukot, eikä heitäkään alueella ole liiemmälti, sillä sitä vartioidaan vielä.”

Kesällä 1986 alkoivat sitten kaivaukset. Ennakko-odotuksia seurasivat vuoroin pettymykset ja rohkaisevat viime hetkien löydöt. Seuraavana vuonna jatketuissa kaivauksissa todettiin, ettei toiveikkuus ollut turhaa. Alueelta kerrottiin tehdyn merkittäviä ja ainutlaatuisia löytöjä. Varikonniemen alueen kooksi mainittiin noin 19 hehtaaria, josta arvioitiin muinaismuistoalueen osuudeksi suunnilleen kaksi hehtaaria. Hiukan sivummalta tärkeänä löytönä pidetystä asumuksen pohjasta kerrottiin löytyneen hyvin säilyneen puisen rännin, jota arvioitiin käytetyn joko viemäröintiin tai juoksevaa vettä tarvinneisiin käsitöihin. Löydökset eivät viitanneet alueella harjoitetun maanviljelystä.

Raiteet ovat olennainen osa muistikuviani 1980-1990 -lukujen Varikonniemestä. Yhtäkkiä ne sitten  vain
olivat poissa. Vuosi pari sitten saattoi maasta löytyä vielä ratapölkkyjä, mutta nyttemmin löysin
syksyllä sentään kaksi pölkkyä heitettynä puistotien laitaan. Maiseman vääjäämättömän muutoksen symboleja.

Vuonna 1988 pähkäiltiin, oliko alueella sijainnut savipato ja satama-allas. Myös mahdollisesta ympärysmuurista puhuttiin. 1989 oli vuorossa pohtia, kuinka kaivauksia jatkettaisiin. Mahdollista kaivausten päättymistä kuvattiin kulttuuriskandaaliksi. Samaan aikaan Helsingin Sanomissa uskottiin, että ”Varikonniemen muinaiskaupunki luo uutta käsitytä historiasta”. Alkuinnostus alkoi kuitenkin karista 1990-luvun alussa. Tieteellinen yhteisö alkoi kiistellä löydösten oikeasta arvosta. Hämeen Sanomat kuvasi tilannetta 23.11.1996 muun muassa seuraavasti:”Varikonniemestä käynnissä tieteellinen ilmiriita/ Vastuutonta toimintaa/ Keskustelun pohja on liian kapea/ Muurit ja satama mielikuvituksen tuotetta/ Knut Drake: Media osasyyllinen ylilyönteihin”. Kun vuonna 2001 yritettiin käynnistää tutkimuksia uudestaan, arkeologit eivät olleet käyneet paikalle vuoden 1993 jälkeen. 

Luonnonvoima. Joku poliitikko näkee tässä vain rappeutunutta, hyötykäyttöä odottavaa maata. Toinen
etsii rauhoittumista murheidensa ja kiireen keskellä. Loppusyksyn harmauden keskellä saattaa pysähtyä
kuuntelemaan vaimeita luonnonääniä, elollisia ja elottomia. Vielä 1980-luvun lopulla kohosivat parakit.
Nyt entisten lattioiden kohdalla natisevat tuulessa paikoin reittä paksummat puut. Myrskyt reutovat ja
raastavat kasvustoa, joka sortuu murenevien perustusten päälle. Ihmiskäden työt vaipuvat osaksi
edeltäjiensä ketjua luonnon ottaessa takaisin omaansa. Tässä konkreettisesti näkee, kuinka uljaille
kaupungeille käy hyvin nopeasti otteemme uupuessa. Katoavaisuutemme kokeminen olisi tarpeellista
monille maisemaamme muokkaaville tahoille.

Tässä en voi olla aivan varma, onko paikka täysin sama, mutta vasen kuva otettu 1997 ja oikea 2014.
Silti maiseman tiettyä pehmenemistä on havaittavissa kuluneiden 17 vuoden aikana.

Nyt Varikonniemi on palannut ainakin valtakunnalliseen tietoisuuteen Ylen verkkosivuilla tämän vuoden lokakuun alussa. Kirjoituksen mukaan alustavissa kaivauksissa kaupunkialueelta suosta on noussut lähes 3000 vuotta vanhoja puuseipään kappaleita. Ilmeisesti siitä ei ainakaan päästä mihinkään, että niemellä on asuttu tuhansia vuosia.Itase asiassa tämän uusimman käsityksen mukaan paikan asutus ja historia olisi osoittautumassa paljon aiemmin tunnettua vanhemmaksi.

Aikaa on kulunut vuosista 1986-1994. Jälleen aistii innostusta tutkijoiden sanoista.

”Varikonniemen suosta nostettu puu ei ollut mitenkään lahonnutta. Seipäät olivat sellaisia, että ne oli selvästi työstetty jollain esineellä. On se huikeaa, että Varikonniemen puukappaleet ovat samoilta ajoilta kuin muinaiset Kreikan kaupunkivaltiot”, pohtii arkeologi Kalle Luoto Ylen artikkelissa.

Olkoonpa Varikonniemen historiallinen arvo lopulta mitä tahansa se on joka tapauksessa muovautunut kuluneiden vuosikymmenten aikana myyttiseksi paikaksi, jonka arvoa kohottaa nimenomaan se, että rahapula on estänyt poliitikkoja ja rahamiehiä kauhomasta niemeä sellaiseksi persoonattomaksi betonilaatikoiden slummiksi, joita maanteidemme ja junaratojemme reunoilla aivan tarpeeksi löytyy. Juuri hiljakseen sortuva betoni ja niemen toisinaan yllättäväkin hiljaisuus äänten kaikottua sen ulkopuolelle antavat paikalle oman erikoisluonteensa. Vanhat löydökset dokumentoituina oikeilla paikoillaan olisivat myös kiistaton matkailuvaltti, joka houkuttelisi aivan eri lailla pysähtymään kuin persoonattomat kiviseinät.

Tämä paikka on selkeästi tunnistettava. Vasemmalla vuonna 1997 ottamani kuva ja oikealla samat pylväät
vuonna 2016. Vanhemman kuvan oikeassa laidassa häämöttävät yhä kiskot. Maiseman muutokset ja niihin
yhdistyneet samankaltaisuudet ovat hätkähdyttäviä. Ovatko nämä niitä lohkareita, jotka aiotaan poistaa
tulevien rakennustöiden vuoksi? Silloin se tarkoittaisi, että tuosta läheltä on löydetty kolmisentuhatta
vuotta vanhoja puuseipäitä.

Kolmisen vuosituhatta vanhojen puukappaleiden kerrotaan löytyneen suurten betonipylväiden juurelta. Osa pylväistä kuulemma tullaan poistamaan tulevien rakentamistöiden yhteydessä, mutta osa jätetään paikalleen, luonnon hitaasti murennettaviksi muistumiksi entisestä varikkoalueesta. Vielä jonkin aikaa ihminen saattaa kuljeskella luonnon valtaamalla niemellä ja pohdiskella työnsä häviäväisyyttä betonin murentuessa ja viimeisten kiskoparrujen lahotessa. Raaseporissa on linnanraunio ja sen ympärille kehitelty historia- ja elämyskohde. Meillä Hämeenlinnassa on kokonainen linna ja sen ympäristössä tuhansien vuosien ikäinen asumapaikka, jonka jäänteitä koetetaan säästää ja dokumentoida uhkaavan asunto-alueen alta. Historianharrastajan kaino toivomus toki olisi, että asiantuntijat kykenisivät ja saisivat rajata uudisrakennukset sellaisille sijoille, joista olisi mahdollisimman vähän tuhoa kulttuurihistorialle. Junien porhaltaminen liikennehistoriallisesti merkittävän juna-aseman ohitse kertoo selvää kieltään nykypäivän nurjasta suhtautumisesta aikamme pikkukaupunki Hämeenlinnaan, jolla on povessaan todella harvinaislaatuinen aarre.

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet, 1911

Alueen opastaulut 

Hämeen Sanomat 26.8.1909

Hämeen Voima 10.3.1908; 28.1.1909; 25.2. 1909; 18.1.1910; 13.9.1910;

Hämetär 11.10.1910

ARVI-artikkelitietokanta/ Hämeenlinnan kaupunginkirjaston kotiseutukokoelma:

Hämeen Sanomat 25.8.1985; 2.7.1986; 24.7.1986; 25.7.1987; 26.5.1988; 13.7.1989; 23.11.1996; 29.11.1996; 21.1.2001;

Helsingin Sanomat 22.7.1989

Yle: Hämeenlinnasta paljastui arkeologinen jymy-yllätys: Merkkejä asutuksesta liki 3 000 vuoden takaa