Riemun ja surun paikka

Vaikka jäljellä tyhjä aukko, Puistoravintolan sija yhä aistittavissa

Viime vuosina Hämeenlinnan Kaupunginpuiston ilmettä on etenkin sen etelärinteellä kohennettu huomattavasti. Kasvillisuutta karsittaessa avartuneen näkymän lisäksi ovat tulleet entistä paremmin esille myös menneinä aikoina puiston kupeelle tehdyt rakennelmat. Mutkittelevat polut ja portaiden pätkät saavat mielikuvituksen sopivasti leikittelemään ajatuksella niiden menneisyyden varjojen, etten sanoisi haamujen kanssa, jotka ovat vuosikymmenten saatossa taivaltaneet nauttien näkymistä. Yksi erityinen paikka on 1960-luvulla puretun Puistoravintolan puutarha.

Puistoravintola kuvattuna viimeistään 1902 eli aikana ennen kuin kaupungin Anniskeluyhtiö ryhtyi vuonna
1910 hoitamaan sitä raittiusravintolana.Varsinkin etualalla vasemmalla olevan puun muotoja voi yhä
havaita paikalla kasvamassa.
Kuva Hämeenlinnan  Lydia / Hämeenlinnan kaupunginarkisto

Ensimmäisen kerran näin valokuvan mainitusta ravintolasta oletettavasti joskus 1980-1990 -lukujen taitteessa, jolloin paikalla oli pienen puupylvään nokassa opastaulu. Valokuvassa istui silinteripäinen herrasmies huvilamaisen rakennuksen seinustalla. Sittemmin olen saanut lukea kaupungin myöntäneen vuonna 1860 luvan Lääninarkkitehti C. A. Edelfeltin suunnittelemalle sveitsiläistyylisen puistoravintolalle. Hankkeessa oli mukana sellaisia aikansa napamiehiä kuin kauppias Bogdanoff ja tohtori Gust. Sucksdorff. Ravintola valmistui jo kesäksi 1861. Sen läheisyyteen valmistui myös keilarata. Ensimmäisenä ravintoloitsijana toimi A. Nordin, joka toimi jo Pinella-puistossa vastaavassa tehtävässä. Halukkaille tuli tarjota teetä ja kahvia vehnäleivän kera ynnä ruoka-annoksia – ryypyn kera tai ilman. Vuonna 1869 siirrettiin kaupungin omistukseen. Ravintolaa ryhdyttiin vuokraamaan puistoyhtiön tapaan. Hetken 1880-luvulla ravintolaa hoiti myös Gustaf Larsson, kirjailija Larin-Kyöstin isä. Vuodesta 1910 lähtien kaupungin Anniskeluyhtiö hoiti Puistoravintolaa raittiusravintolana.

Kun Hämeenlinnassa järjestettiin 1911 monipäiväiset laulujuhlat, julkaistiin paikkakunnan liike-elämää
esitellyt opas 10000 kappaleen painoksena ja jaettiin ilmaiseksi. Kirjassa kerrottiin myös Parkissa
sijaitsevasta ravintolasta. Vaikutelma tässä kuvassa on jollain lailla avarampi kuin aiemmassa.
Kuva Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet. 1911 / Hämeenlinnan Lydia /
Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Yhä kiemurtelee polku kivilaiturilta kohti
Puistoravintolan paikkaa. Askelmat ovat nyt
osana maisemaa kuin unohtuneet jalanjäljet.

Nykypäivän kaupunkilainen ei saata järin helposti tulla rantareittiä askeltaessaan ajatelleeksi, ettei pääsy puistoon ollut niin vaivattoman tuntuista kuin nykyään. Maantie Hattulan suuntaan sivusi kasarmialuetta, jonka läheisyys aiheutti toisinaan kehnokuntoisen tien ohella omia esteitään, niin kun olen aiemmassa kirjoituksessani maininnutkin [Stoi, huusi vartiosotilas]. K.O.Lindeqvist kertookin Hämeenlinnan kaupungin historiassaan, että 1864 päätettiin kaupungin puolesta rakentaa puiston reunalle ”maihinnoususilta”. Pyövelinniemen mutkan kivilaiturin kiviportailla on siis ollut aivan vissi käyttötarve.

Aina ei toki voinut käyttää vesitietä kuljettaessa kaupungista puistoon. Niinpä olennaista osaa menneen ajan maisemassa edustivat vuokra-ajurit vaunuineen. Siitä sai Hämäläinen aiheen kirjoittaa kesäkuun kuudentena 1879 seuraavasti:

”Ajurien taksa. Wuosi taikka pari sitten otti kaupungin Magistrati ylentääksensä palkka-ajurien taksaa. Niinpä esim. määrättiin matkasta parkkiin 75 penniä ja sieltä kaupunkiin yhtä paljon. Kello kymmenestä ehtoolla alkaa sen taksan mukaan yö ja silloin maksetaan kahdenkertaisesti, se on 1 markka 50 penniä parkkiin ja yhtä paljon sieltä takaisin. Seuraus on se, että paljoa wähemmän ajetaan kuin ennen. Ajurit eiwät siitä suinkaan hyödy. Päin wastoin olisi heille parempi, että taksa alennettaisiin, niin jaksaisiwat ihmiset kustantaa itsellensä hewosen parkkiin, sen siaan kuin useat sinne nyt käwelewät ja sieltä takaisinkin. Toinen seikka on se ja sangen huomattawa, että kaikki muut taksat owat alentuneet. Eiköhän siis olisi soweliasta, että ajurienkin taksa alennettaisiin, kumminkin entiseen määräänsä.

Siitä hyötyisi yhtä paljon ajurit kuin yleisökin, wieläpä herra Larssonkin. Ja eiköhän sopisi näin suwis aikana alkaa yötä wasta kello yhdestätoista. Silloinhan ennen mailmassakin pranwahdit alkoiwat huutaa:

Klockan är elfwa silaakee j. n. e.

Waikka he talwella huusiwat:

Klockan är tie silaakeen! j. n. e.”

Näkymä Parkin etelärinteellä on ollut vuosien 1900-09 tienoilla lähes huikaisevan avara. Voi vain kuvitella
sielunsa silmin, niitä lyhtyjen, bengaalisiksi tuliksi kutsuttujen käsisoihtujen ja ilotulituksen luomaa
tunnelmaa syyskesän hämärtäessä taivaan Vanhankaupungin lahden yllä. Itse kaupungista ei ole suinkaan
kajastanut sellaista valomerta kuin nykyään.
Kuva Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Puistoravintolan pihaan nousseiden portaiden yläpäästä
levittäytyvä näköala on yhä sangen tukkoinen. Paikka
kätkeytyy yhä metsän keskelle.

Nyt tahtoisin keskittyä 1800-luvun lopun haamuihin, jotka ovat palanneet mieleeni joka kerta paikan ohitse kuljettuani. Kirjailija Larin-Kyösti on kuvaillut elävästi muistikuviaan lapsuutensa Parkista. Sijaitsihan hänen synnyinkotinsakin puiston laidalla. Hänen isänsä piti joinain vuosina Parkin legendaarista Puistoravintolaa. Elävänä mieleen nousee hänen kuvauksensa juhannuskokon tulista Vanajalta, orkesterien soitannosta, keilapallojen paukkeesta, veneistä puiston lahdella, hienoista herroista ja rouvista ”Puiston verannalla”. Nuori Karl Gustaf Larsson oli äitinsä kertoman mukaan polvenkorkuisena matkinut kapelimestarin eleitä. Nurkkapianon ääressä hänen isänsä oli opettanut Bellmania.

Harvennushakkuiden ansiosta voimme saada jonkinlaisen aavistuksen, millainen tunnelma Puistoravintolassa on ollut syyskesäisin paperilyhtyjen ja soihtujen syttyessä, ilotulituksen räiskyessä, vahtimestarien hääriessä asiakkaiden keskuudessa. Hämeenlinnan puistoja esittelevässä teoksessa on jokunen valokuva historiallisen museon kokoelmista. Erityisesti mieleeni on jäänyt kaksi kuvaa vapun vietosta Puistoravintolassa. Niistä ensimmäisessä terassin pöytien ääressä vuonna 1910 nauttii väki virvokkeita, toisessa vuodelta 1904 on näkymä asiakkaiasta ravintolan puutarhassa. Silmä alkaa etsiä paikalla nykyään yhä kasvavista puista samoja muotoja kuin kuvasta.

Vaikka Gustaf Larssonilla oli käytössään myös Hämeenlinnan Seurahuone, häntä on kuvattu menestyksen kannalta liiaksi taiteilijaluonteeksi, joka suunnitteli teatterin perustamista ja lauloi tenoria yritellen jopa runoja. Sitä pohdiskellessa pyrkii tavan takaa mieleen jotenkin elokuvamaisia – toki täysin kuvitteellisia – kuvajaisia musisoinnista hohtavasti valaistussa ympäristössä Vanajaveden partaalla. Musiikin ja ilonpidon taustalla oli kuitenkin oma synkeä varjonsa. Liiketoimet ajautuivat umpikujaan kumppaneiden käyttäessä ukko Larssonia hyväkseen ja huijatessa suuria rahasummia. Tekikö ravintoloitsija Larsson lopullisen päätöksensä itsemurhasta juuri Parkissa, Seurahuoneella vai kodissaan nykyisen vapaakirkon tontin paikalla?

Kevät 1877 oli jälleen yksi kilpailutus. Hämäläinen

Kesäinen ravintolointi puistossa kilpailutettiin säännöllisesti huutokaupalla, mikä tietenkin vaikutti liiketoiminnan suunnitteluun. Elämä näytti nurjat puolensa myös varkaiden löytäessä tiensä Parkkiin. Niinpä Gustaf Larsson ilmoittikin lokakuussa 1882 sanomalehti Hämäläisessä kolmihaaraisen lamppukruunun varastetuksi ja lupasi löytöpalkkion. 4.6.1879 kirjoitti Hämäläinen syystäkin tuohtuneena:”Kaupungin parkissa on taas harjoitettu wallattomuutta. Puita on taiteltu, seiniä tahrattu, penkkiä rikottu. Kumma kun ei tuonlaisesta raakuudesta kerrankaan ymmärretä lakata”. Ilkivalta ei siis valitettavasti ole ainoastaan viime vuosikymmenien riivajainen.

Lyhyt uutinen Hämäläisessä raottaa verhoa jo
unohtuneen murhenäytelmän edestä.

Ristiriita ilon ja virkistyksen sekä masennuksen ja itsetuhon välillä on kuitenkin väreillyt kadonneessa Puistoravintolassa. Gustaf päätti oman käden kautta päivänsä 1884. Pari vuotta myöhemmin paikalla liikkui normaalikoulun laulunopettaja Hahl. Lokakuun 1886 alussa Hämeen Sanomissa hänen kerrottiin jättäneen virkansa ja kadonneen jäljettömiin. Sitä ennen hänet oli viimeisen kerran nähty Puistoravintolassa laulamassa kuulijoiden mukaan tavattoman kauniisti. Hänen huhuttiin joko lähteneen ulkomaille ja liittyneen Turussa ulkomaiseen lauluseurueeseen. Seuraavana keväänä järkytti kaupunkia kuitenkin tieto siitä, että Hahlin ruumis oli löydetty vedestä rautatiesillan läheisyydestä 9 naulaa kiviä taskussa. Miesparan uskottiin hypänneen alas sillalta. Hänen ei kerrottu olleen juovuksissa, mutta iloisen seuramiehen elämä oli ajanut pahoihin velkoihin. Mielikuvitus heittää näin aikoja myöhemmin kysymyksen mahdollisesta rikoksesta eli toisen osapuolen osuudesta tapahtumiin. Lehtijutun perusteella moista ei ilmeisesti edes epäilty. Kivet takin taskussa olivat ainakin varmistaneet ruumiin säilymisen hyvän aikaa vedenpinnan alla. Olen kertonut tapauksesta aiemmin kirjoittaessani rautatiesillasta [Silta ja salmi].

Sammaloituneet portaat nousevat maisemassa. Vanhat
puut seisovat kuin vahtisotilaat muistutuksena
paikan jo unohtuneesta tehtävästä ja kauan sitten
vaienneista illanviettojen äänistä.

Kun nykyään seisoo tuolla mäellä ja tähyilee puiden lomasta kohti Vanajavettä ja Niementaustanmäkeä ylitse Vanhankaupunginlahden, kaipailee sellaista vanhanajan rytmiä, jossa kuljettavat etäisyydet olivat paremmin ihmisen mittaisia. Melkein sitä kadehtii maailmaa, jossa lähes kaikki tarvittava tehtiin lähellä ja parin kolmen kilometrin matka kesäiseen puistoon riitti elämykseksi tai junamatka Helsingistä Hämeenlinnan ympäristön luonnon helmaan oli kaukomaiden lomien sijaan tarpeeksi oman elämänkokemuksensa kohottamiseksi. Jotain perin kuvaavaa on siinä, että entisen Puistoravintolan paikalla sijaitsee nyt päällystetty parkkipaikka kuin hitaasti arpeutuva reikä maisemassa. Nyt paikalle pysähtyvät toisinaan ihmiset, joille satojen kilometrien taivalten taittaminen peltilaatikoissaan ei ole enää matka eikä mikään heidän tavoitellessaan yhä uusia kokemuksia entistä merkillisimmin apuvälinein. Mikäli malttaa seisahtua kuuntelemaan tuulen huminaa ja veden tippumista syksyisiltä oksilta, saattaa silti pohtia, millaista olisi päästä jollain keinoin tarkailemaan puiston kadonnutta elämää.

Tyhjää täynnä. Säilytettynä Puistoravintola olisi ollut olennainen osa puiston sielua ihmisten virkistys-
alueena.Nyt maisemassa ammottaa reikä.

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet. 1911 s105

Hämeen Sanomat 1.10.1886; 27.5.1887

Hämäläinen 19.4.1877; 4.6.1879; 25.10.1882; 28.5.1887

K.O.Lindeqvist.Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75

Laitila. Puistojen kaupunki.Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria.

Larin-Kyöstin Hämeenlinna. Toim. Reima T. A. Luoto