Linnanpuiston alue

Suuret muutostyöt linnamme äärellä antavat aihetta tarkastella seutukunnan historiaa useampaankin kertaan, joten aloitetaanpa.

Hämeen vanhan linnan ympäristöä voi syystä kutsua Hämeenlinnan sydämeksi, jota sen asukkaat elontiellään niin arjessa kuin juhlassa kulkevat. Sen yhteyteen nivoutuvat tiet ja polut puistoihin ja kaupunkilaisten pihoihin. Linnaa ja myöhemmin itse kaupunkia perustettaessa maisemaa hallitsi vesi, korkeudeltaan vaihdellen ja hallaa tuoden. Kuokkalan kosken perkaamisten saattaminen loppuun 1860-luvulla Lempäälässä hääti enimmät vedet kaupungin pelloilta, vaikka tulva oli silti tuttu vieras yhä sata vuotta myöhemminkin. Nyt kaupunkimme keskus on suuren mullistuksen kourissa. Maisemaa muokataan kenties enemmän kuin miltei koskaan sen jälkeen kun kaupunki vuonna 1777 päätettiin siirtää linnan kuopeelta Saaristen kuninkaallisen latokartanon Niementaustan mäelle ja asukkaat siirsivät asumuksiaan vuoden 1785 alkuun mennessä uudelle paikalle.

Luonnollisesti heti kaupungin siirtämisen yhteydessä laadittiin suunnitelmia, mitä kaistaleelle Niementaustan ja linnan välillä oikein tehtäisiin. Uuden kaupunginpaikan kuninkaalle ehdottanut kenraalimajuri Arbin laati kartan, jossa suunnitelmat hyvin näkyivät.

Näet kuvat suurempina niitä napsauttamalla. Oikealla karttamerkkien selityksiä.

Arbinin asemakaava vuodelta 1778. Kuva Hämeenlinnan Lydia.

Arbinin  asemakaavan selitykset teoksesta Kunnallis-Historiallinen  kertomus Hämeenlinnan kaupungista  (v. 1900). Toimittanut Tyko Hagman. Hämeenlinnna Lydia.

Tämä linnan ja kaupungin väliin jäävä alue on jättänyt muistijälkiä ohikulkeneisiin matkalaisiin. Suomen sodassa 1808 kaatunut luutnantti Carl Gustaf Ramsay matkusti 1807 Etelä-Suomessa muun muassa Hämeenlinnan kautta tarkoituksenaan kuvailla ja piirtää maisemia ja ihmisiä. Sattuneesta syystä hanke jäi viimeistelemättä, mutta kaiken muun lisäksi hänen mieleensä jäi kaupungista linnalle johtanut piilipuukujanne.

Kuten Einar Palmunen toteaa Saaristen latokartanon historiikissaan, Hämeensaari on aikoinaan linnan perustamisen tienoilla ollut kirjaimellisesti saari veden ympäröidessä sen tyystin ja varustuksetkin miltei kokonaan. Itse muistan voimallisena kokemuksena sankan lumipyryn päivän, jolloin tähyilin linnasta etelään. Valkoinen lumimassa täytti ilman peittäen näkymän kätkemällä Niittykadun jonnekin olemattomiin. Silloin koki vahvasti eristäytymistä kolkosta ulkomaailmasta linnan vahvojen seinien sisälle.

Lehtori A. Th. Böök kirjoittaa vuonna 1927 julkaistussa matkailuoppaassaan saapumisesta nykyisen Linnanpuiston kaakkoiskulmille:

”Rantapuiston ja linnan välillä on vetisen niityn reunassa kaupungin venevalkama.

Edessämme on nyt vanha Hämeen linna. Tie käy pitkin linnan kanavan vartta sivuuttaen pienen puistikon, jonka rehevät tammet ovat Rehbinderin aikuisia, ja yhtyen vihdoin kaupungista suoraan Hattulaan ja edelleen TampereelleVanajaveden itäpuolitse menevään valtamaantiehen, Linnaniemen esikaupungin kohdalla. Linnaniemi on osaksi kaupungin, osaksi maaseurakunnan aluetta.

Mainituista teiden yhtymäkohdasta vie puistoon saakka puistokujanne. ”

Alla osa Hämeenlinnan kaupungin asemakartasta vuodelta 1926 eli vuotta ennen Böökin matkailuopasta:

Kuva Hämeenlinnna Lydia.

Miltei jokaisella kaupungissamme pidempään asuneella varmasti on joitain muistoja linnan ja itse kaupunkikeskustan välissä levittäytyneeltä osin soiseltakin puistoalueelta, joka pengerryksin on yhdeltä kulmaltaan ollut jopa Vanajaveden pintaa matalammalla.Siitä Parkiksi eli Puistoksi kutsuttuun Kaupunginpuistoon ja Ojoisten pelloille ovat hiihtäneet lehtori Palanderin lapset ja kiiruhtanut erikoisluvalla linnan vankilaan tutustumaan nuori Hilja Haahti (alk. Hahnsson) tai pojanviikarit pyydystäneet sammakoita. Linnanpuiston aluetta ei voi mitenkään erottaa Hämeenlinnan sielusta. 

 

Enok Rytkösen 1930-luvulla ottamassa kuvassa on tyypillinen keväinen tilanne Linnanpuistossa.

Kuva Hämeenlinnan Lydia

Yksi merkillisimmistä ja samalla surullisimmista näytelmistä alueella oli nk. museotaloalueen hirsien pinoaminen 1960-luvulla käytännössä avomaalle mätänemään;kyseessä oli aikomus pystyttää esimerkiksi Keskustalon alta puretut talot myöhemmin perustettavalle talomuseo-alueelle. Muistelisin jossain nähneeni valokuvan yksinkertaisesta, seinättämästä katoksesta, jonka alle vesi ja lumi varmasti hyvin pääsivät seisomaan. Joku saattaa muistaa asian paremmin. Vuonna 1964 talomuseoaluetta kaavailtiin linnan ja Tampereentien väliselle alueelle. Kesäkuussa 1966 Hämeen Sanomissa Asiasta toiseen -palstalla aprikoitiin, että puretut Vainikaisen ja Lönnrotin talot voitaisiin pystyttää Kaupunginpuistoon nk. Larin-Kyöstin talon seuraksi. Viimeksi mainittu talo on samalta tontilta kuin varsinainen Larssonin hotellina toiminut talo. Kirjanoppineet ovat kiistelleet kirjailijan asumisesta kyseisessä puistoon siirretyssä talossa. Samassa pihapiirissä se kuitenkin on ollut, ja oletettavaa, että Larin-Kyösti on vaikuttanut siinä ainakin lapsena. Myöhemmin samana vuonna myös kaupunginhallitus esitti valtuustolle talomuseoalueen perustamista Kaupunginpuistoon. Kuten tiedämme, hankkeesta ei tullut mitään.

 

Puiston laitaa joulukuussa 2005.

Näkymää kirjaston rannasta vuonna 2005.

Puisto talviasussaan tammikuussa 2017.

Näkymä Klerckerinkalliolta puiston suuntaan syksyllä 2020.

Niinpä vähintään aiheellista lienee sekä muistella menneitä että seurata syyskesällä 2025 alkanutta täysremonttia sekä sanoin että kuvin. Tilannetta elokuun lopussa 2025.

 

Selkeinä muistikuvina jäävät elämään myös lukuisten keskiaikamarkkinoilla vietettyjen hetkien muistot lehtevien, vehreiden puiden varjoista suojaa paahteelta etsineine eläimineen. Juuri maiseman raju avaaminen puita kaatamalla elokuun lopussa 2025 on aivan sielua vääntänyt, vaikka kuinka itselleen tolkuttaisi ankeuden väliaikaisuutta ja tahtoisi uskoa kauniimman ajan vielä koittavan.

Hetki keskiaikamarkkinoilta vuonna 2016. Puut ovat vielä varsin vehreinä ja runsas lehväisinä.

* * *

LÄHTEET / LUETTAVAA:

Carl GustaF Ramsay. Matkapäiväkirja 1807
Hämeenlinna ympäristöineen. Matkailuopas. Laatinut A. Th. Böök.
https://digi.kirjastot.fi/items/show/134025

K.O. Lindeqvist. Kaupungin historia Ruotsin vallan aikana. Hämeenlinnan historia II osa
Kunnallis-Historiallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista (v. 1900). Toimittanut Tyko Hagman
https://digi.kirjastot.fi/items/show/134079

Kuokkalan kosken perkaukset. Lempäälä seura ry
https://www.lempaala-seura.fi/kuokkalankoskien-perkaukset/

Einar Palmunen. Saaristen Kuninkaallinen latokartano

Teerijoki. Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle.

Hämeen Sanomat vuonna 1964 
Hämeen Sanomat vuonna 1966 

Seurapuisto

 

Hämeenlinnaa on kutsuttu syystäkin puistojen kaupungiksi. 1990-luvun puolivälissä Historiallisen museon julkaisussa esiteltiin kaupunkimme puistoja kautta aikojen. Parkki eli Kaupunginpuisto tai Karlberg eli Aulanko ovat toki luku sinänsä, mutta etenkin yksi on jäänyt erityisesti mieleeni eli Seurapuisto, jota Inka-Maria Laitila tekstissään kutsuu myös kadotetuksi puutarhaksi.

Hämeenlinnan vanhat puistot viestivät juuriltaan 1800-lukua, mutta Birger Jaarlin kadulta ja Linnankadulta rantaan ulottuneen Seurapuiston eli Sällskapsträdgårdin tarina alkaa 1700-luvulta, kaupungin paikan siirtämisen ajoilta.Itse kaupungin paikan vaihtaminen oli ollut ennen puiston perustamista sellainen pitkä prosessi, että aihetta olisi useammallekin kirjoitukselle. Mainittakoon tässä Einar Palmusen sanoin:

”Minkälainen oli se paikka, johon kaupunki siirtyi? Erään asiakirjan mukaan Niementaustan mäki kohosi jonkin verran ympäristöään korkeammalle. Sen itäpuolella oli Vanajavesi ja muualla soiset niittymaat ympäröivät sitä. Mutta uusi alue oli toista vertaa isompi kuin entinen, 1200 kyynärää pitkä ja 400 leveä (entinen oli 700 x 300 kyynärää). Paikalla sijaitsivat Saaristen rakennukset sekä lampuotien asunnot, mutta suurin osa oli karua, viljelykselle sopimatonta kivikko- ja santamaata, jolla paikoin kasvoi katajapensaita ja mäntyjä.”

 

Kuningas Kustaa III vahvisti vuonna 1776 uuden sijoituksen ja määräsi linnoitustoimen päällikkö Axel
Magnus von Arbinin laatimaan asemakaavan uudelle paikalle. Tässä Arbinin toinen kaavaversio, jonka
kuningas allekirjoitti 19.5.1778. Vaikka kaava suurelta osin toteutui, rantakatuja, laitureita ja
puuistutuksia ei koskaan toteutettu.Vasta vuoden 1831 palo aiheutti suuria muutoksia ja pakotti uuden
asemakaavan laatimiseen. Tässä hahmotelmassa näkyvät selkeästi maastonmuodot, joista varsinkaan
myöhemmät ruutukaavasuunnitelmat eivät juuri perustaneet. Katsoja saa myös hyvän käsityksen, kuinka
ahtaasti Niementaustan mäki lopulta olikaan suoalueiden ja joen rajaama. Maaston kuivattamiseksi oli
heti kaivettava kanava, jollainen eri tavoin on ollut kautta aikojen nähtävissä.

Kuva: Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

 

Itään työntyvää niemeä hallitsikin joitain rantakaistoja lukuunottamatta suurehko alue, jota kuvaillaan Palmusen teokseen liitetyssä karttapiirroksessa .”Högländ och något Stenig Sandmo”. Vielä yhtenä yksityiskohtana kuvaamaan ammoista Saaristen kartanon aluetta uuden Hämeenlinnan keskustan paikalla voidaan mainita kauppias K. F. Björkbomin kertoneen Kellastuneissa muistoissa Hämeenlinnasta, että kirkon mäkeä kutsuttiin pitkään Katajamäeksi, koska siellä oli kasvanut paljon katajia. Kun lukee tekstejä, joissa mainitaan kaupungin paikan siirtämisestä vuoden 1777 käskyn mukaan, helposti tulee vain todenneeksi, että jaha, tuolloin siis väki muutti paikasta A paikkaan B. Itse asiassa kuitenkin huushollin siirtäminen noinkin vähän matkaa otti tietenkin aikansa, vaikka muistelen sinänsä jostain lukeneeni, että uudet rakennukset alkoivat aika pian nousta. Välitila luonnollisesti kesti aikansa, ja muun muassa kirkkohan sijaitsi vielä hyvän aikaa vanhalla paikallaan Pyövelinmäen kupeella jopa niin, että hautausmaa oli jo vuosikausia nk. Vanhan hautausmaan paikalla eli nykyisen Goodmanin vieressä. Nyt voi sitten sielunsa silmin yrittää hahmottaa, miltä uudessa Hämeenlinnassa näyttikään muuttokuormien, rakennusporukoiden ja kakenlaisen muun väen hyöriessä. Niissä tunnelmissa, suunnitelmissa ja asemakaavoissa tahdottiin piirtää suuria, ajan tyyliin sopineita puistoalueita. Tilaahan aluksi olikin, eikä kivikkoinen santamäki rakennustyömaineen varmaan aivan hivellyt silmiä.

 

Gustafssonin asemakaava 1845
Kuvernööri Otto Rehbinder esitti pian muutoksia Carl Ludvig Engelin Hämeenlinnan palon jälkeen laatimaan
kaavaan. Toimeen ryhty Carl Johan Edvard Gustafsson. Kaavoitettu alue laajeni kaupungin pohjoispuolelle
ja supistui eteläisestä rannasta. Keskustan koillisosassa erottuu yhä laaja vihreä, rakentamaton osa.

Kuva Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Eipä siis ihme, että jo 1779 lääninsihteeri Joh. Walheim ja lääninkamreeri Joh. Nordensvahn anoivat lupaa raivata itselleen puutarhoja uuden Hämeenlinnan koilliskulmasta ja raastuvanoikeus antoi alueen käytettäväksi 50 vuodeksi. Laitilan mukaan noista puutarhasuunnitelmista ei ole jäänyt tietoa. Puutarhat kuitenkin säilyivät heidän kuolemansa jälkeenkin. Perikunnalta ne päätyivät 1844 kauppias Ivan Uschakoffin ja myöhemmin 1822 hänen leskensä Annan haltuun. Puutarha taimilavoineen, huvihuoneineen, kellareineen, puineen ja pensaineen ynnä kaivoineen ja laitureineen on varmasti ollut varsinainen keidas niille, jotka siellä ehtivät ja saivat käyskennellä. Seurapuiston puutarhaosan lisäksi siellä oli tiheään metsään raivattu polkuja.

 

Naisten pukumuotia 1810-luvun lopulta.
Seurapuiston kulta-aika sijoittui ilmeisesti 1700-luvun lopusta seuraavan vuosisadan parille ensimmäiselle
vuosikymmenelle. Kun miettii puutarhassa tuolloin käyskennelleitä ihmisiä ja heidän asujaan, voi ainakin
paremman väen olettaa tavoitelleen jotain tämän kaltaista kuosia.

Kuva Dr Oskar Fischel and Max von Boehn: Modes & Manners of the nineteenth century. 1909/
Wikimedia Commons

Herrasväen ulkoilmaelämää 1800-luvun alkupuolelta.

Kuva Dr Oskar Fischel and Max von Boehn:
Modes & Manners of the nineteenth century. 1909/
Wikimedia Commons

 

Koristeellisen, maalatun aidan ympäröimä puisto sai tarkat käyttöohjeet viimeistään alueen alkuperäistä 50 vuoden vuokra-aikaa jatkettaessa vuodesta 1830 alkaen: kaupunkilaisten tuli saada pienellä pääsymaksulla ulkoilla siellä. Kyseeseen tulivat kuitenkin ainoastaan säätyläiset ja porvaristoon kuuluvat. Helmikuussa 1831 puutarhan huusi huutokaupassa viskaali J. M. Fryxell. Hän ja kondiittori Mochan järjestivät heti saman vuoden kesänä huviohjelman tanssitilaisuuksineen seurapiirille. Puisto oli varattuna tuolle väelle maanantaisin ja torstaisin. Tiistaisin ja perjantaisin sinne päästettiin muitakin kaupunkilaisia. Eri sopimuksesta herrat saivat klo 11-13 uida vanajaveden rannassa. Keskiviikot ja lauantait puisto oli suljettu siivousta varten. Sopii myös olettaa, että sinne rakennetut keilaradat ynnä muut rakennelmat varmaan vaativat oman ylläpitonsa.

K.F. Björkbom julkaisi Hämeen Sanomissa helmikuun 14. 1925 kirjoitussarjassaan Kellastuneita muistoja Hämeenlinnasta kertomuksen Hämeenlinna kaupungin Seurapuistosta, jonka maalattu ja koristeltu ripa-aita jo sinänsä taisi olla aikansa Hämeenlinnassa oma ehostuksensa. Hän tuo lukijan silmiin hyvin järjestetyt omena-, päärynä-, kriikuna- ja kirsikkapuiden keväisessä loistossa seisseet asetelmat. Silmissään saattaa nähdä aikakautensa kaupunkilaiset istuksimassa lehtimajoissa ja astelemassa aluetta kiertävää valtakäytävää. Ilmeisesti jossain nykyisen Rauhankadun ja Birger Jaarlinkadun eli entisen Kymnaasikadun kulmassa vastapäätä sijaitsi kuusikulmainen virvoitusjuomamyymälä, kutakuinkin vastapäätä tehtailija Edv. Kauppisen taloa [Kymnaasikatu 145]. Toinen vastaava myyntipaikka sijaitsi professori Fieandtin talon porttikäytävän oikealla puolella [Kymnaasikatu 143]. Molemmat osoitteet löytyvät Hämeenlinnan Osote-kalenterista 1913-1914 ja niiden paikat Alfred Caweenin vuonna 1887 laatimasta Hämeenlinnan asemakaavasta. Viimeksi mainittu koju seisoi Björkbomin mukaan ränsistyneenä paikoillaan vielä hänen nuoruudessaan. 

 

Vielä hiukan lisää ihannekuvaa 1800-luvun alkupuolen puistojen ulkoilmaelämästä. Vaikkei täällä mantereen
periferiassa varmaan aivan ylletty kaikkiin suurten keskusten elämän hienouksiin, pikkukaupungista oli
silti tulossa koulu- ja virkamieskaupunki, joten ylempi luokka edes suppeanakin varmasti luki ja etsi
osaansa tunnelmasta ja vaikutelmista. Matkoiltaan he toivat muistikuvia kaukaakin.

Kuva Dr Oskar Fischel and Max von Boehn: Modes & Manners of the nineteenth century. 1909/
Wikimedia Commons

Hämeenlinna palossa 1831 vain kaupungin itäisessä osassa säästyi kortteleita tuholta. Se oli jo osaltaan aiheuttamassa paineita puutarhoja vastaan. Carl Ludvig Engelin laatimassa uudessa asemakaavassa 1832 ruutuasemakaava ei ottanut huomioon maastonmuotoja. Samalla Hämeenlinnan koilliskulmasta varattiin aluetta asuinkortteleille. Hämeen läänin kuvernööriksi vuonna 1841 määrätty Otto Rehbinder puistojen ystävänä harmitteli katoamassa olevan Uschakoffin puutarhankin kohtaloa. Hän ehdotti maistraatille ja kaupunginvanhimmille puutarhojen säilyttämistä ja kaupungin pohjoispuolisten peltosarkojen kaavoittamista asuintonteiksi. Ehdotus hyväksyttiin, vaikka sitä vastustettiinkin. Laitila mainitsee vastustajista muun muassa rehtori Kaarle Rudolf Forsmanin, joka vastusti entisen residenssipuutarhan kaakkoisosaan merkityn koulun paikan siirtämistä toisaalle. Ilmeisen kiivaasta väittelystä huolimatta kuvernööri sai tahtonsa läpi. Intendenttikonttorin konduktööri C. J. E. Gustafssonin vuonna 1845 laatima uusi asemakaava hyväksyttiin seuraavana vuonna, ja sekä Seurapuutarhan että tulevan Tähtipuiston paikalla sijainnut puutarha säilyivät siinä.

Seurapuiston ajat olivat kuitenkin luetut. Väistämättä sille ei ollut sijaa ahtaalla niemellä. 1850-luvulla oli Parkin eli Kaupunginpuiston raivaus jo käynnissä. Kaupunki tarvitsi uusia asuntotontteja. Muutosta enteillen avattiin puistoalueen lävitse Rauhan- ja Lukiokadut. Kuitenkin Björkbom kertoo vielä muun muassa nykyisen Lyseon pihamaalla olleen hedelmäpuita, syreeniaita ynnä muita istutuksia. 

 

Osa Caweenin asemakaavasta vuodelta 1887.
Tässä uuddet tontit ovat jo nakertaneet huomattavasti Seurapuiston aluetta. Kuvan keskivaiheilla näkyvät
numerot 143 ja 145, joiden kohdilla tulkitsen K. F. Björkbomin muistelemien virvotusjuomakioskien olleen.
Myös Lyseon tontti jo näkyy selvästi. Se on jo silmämääräisesti arvioiden aika lailla entisten puutarhojen
alueella, joten ei ole ihme, että siellä vielä tuolloin oli jäänteitä hedelmäpuista ja muista istutuksista.

Kuva Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Tässä kohdin Björkbom ei voi olla muistelematta nuoruudessaan kuulemaansa tapausta vanhasta puistosta eräältä sunnuntai-illalta vuodelta 1840. Kaupunkilaisia oli kokoontuneena kuuntelemaan soittokunnan musisointia. Soittajina oli käsityöläisiä, ammattilaisia, yksi apteekkioppilaskin ja entinen sotilassoittaja. Kuuntelemaan oli tullut niin mestareita kuin porvareita tyytymättä tavallisiin tarjolla olleisiin virvokkeisiin, jollaisia olivat tee, kahvi, sima jne. Porvarit toivat mukanaan viinejä ja englantilaista portteria siihen aikaan kaupoista myydyissä saviruukkupulloissa. Rouvien istuessa syreenimajoissa teekupposineen ja vohveleineen herroilla oli siis omat puuhansa. Mainitussa naisseurassa ei tuohon aikaan kuitenkaan ollut vapaasukuisia eikä korkeamman virkamiehistön rouvia.

Ilta kymmenen aikoihin yleisön alkaessa poistua päivän rientojen uuvuttamat herrat eivät enää olleet kovin innokkaita lähtemään, vaan saattelivat rouvansa portille luvaten itse tulla myöhemmin perässä. Tosin jonkin ajan kuluttua oli jo herraseurassa pääetty etsiä jatkoja illallisilla ”Lindstedtin mamman” luona. Samaan aikaan poistumassa olleella soittokunnalla oli omia ongelmia, koska suutarimestari ei jaksanut tilansa vuoksi kantaa enää bassoviuluaan, vaan se oli jätettävä tarjoilukaapin nurkkaan.

1850-luvulla muutos kuitenkin vyöryi puutarhojen alueen ylitse, ja vaikka sangen nopeasti Hämeenlinnan Seurapuisto katosi, vielä 1900-luvun alussa joitain sen metsittyneitä osia löytyi.

 

Lopuksi massiivinen esimerkki maailmalta. Kun katsoo tätä ja vertaa uuden Hämeenlinnan ensimmäisiin
asemakaavoihin, käy selväksi, mistä päin vaikutteet ovat tulleet. Täällä tietenkin kaikkinaiset omat
olosuhteet asettivat rajoitteensa suunntelmien käytännön toteutukselle. Pohtia kuitenkin sopii sitä,
millainen Seurapuisto toisenlaisissa historiankäänteissä ja isomman vaurauden vallitessa olisi tullut
olemaan ja millaiseksi parin vuosisadan aikana olisi muovautunut.

Seurapuiston kadotessa Hämeenlinnassa ja sen ympäristössä mannermaisten puistovaikutteiden tapailu
silti jatkui niin Kaupunginpuistossa kuin Aulangollakin, joten niiden kautta voi jopa katsoa perinnön
jatkuneen.

Plan du jardin et chateau de la Reine.Versailles/ Plan of the Petit Trianon and the surrounding park,
part of the gardens of Versailles, France/
Wikimedia Commons

 

* * *

 

Lähteet:

Puistojen kaupunki
- Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria
Tekijä: Laitila, Inka-Maria

Einar Palmunen: Saaristen kuninkaallinen latokartano

Hämeenlinnan Osotekalenteri 1913-1914 / Hämeenlinnan Lydia

K. F. Björkbom: Kellastuneita muistoja Hämeenlinnasta. Hämeen Sanomat. 14.2.1925

 

Riemun ja surun paikka

Vaikka jäljellä tyhjä aukko, Puistoravintolan sija yhä aistittavissa

Viime vuosina Hämeenlinnan Kaupunginpuiston ilmettä on etenkin sen etelärinteellä kohennettu huomattavasti. Kasvillisuutta karsittaessa avartuneen näkymän lisäksi ovat tulleet entistä paremmin esille myös menneinä aikoina puiston kupeelle tehdyt rakennelmat. Mutkittelevat polut ja portaiden pätkät saavat mielikuvituksen sopivasti leikittelemään ajatuksella niiden menneisyyden varjojen, etten sanoisi haamujen kanssa, jotka ovat vuosikymmenten saatossa taivaltaneet nauttien näkymistä. Yksi erityinen paikka on 1960-luvulla puretun Puistoravintolan puutarha.

Puistoravintola kuvattuna viimeistään 1902 eli aikana ennen kuin kaupungin Anniskeluyhtiö ryhtyi vuonna
1910 hoitamaan sitä raittiusravintolana.Varsinkin etualalla vasemmalla olevan puun muotoja voi yhä
havaita paikalla kasvamassa.
Kuva Hämeenlinnan  Lydia / Hämeenlinnan kaupunginarkisto

Ensimmäisen kerran näin valokuvan mainitusta ravintolasta oletettavasti joskus 1980-1990 -lukujen taitteessa, jolloin paikalla oli pienen puupylvään nokassa opastaulu. Valokuvassa istui silinteripäinen herrasmies huvilamaisen rakennuksen seinustalla. Sittemmin olen saanut lukea kaupungin myöntäneen vuonna 1860 luvan Lääninarkkitehti C. A. Edelfeltin suunnittelemalle sveitsiläistyylisen puistoravintolalle. Hankkeessa oli mukana sellaisia aikansa napamiehiä kuin kauppias Bogdanoff ja tohtori Gust. Sucksdorff. Ravintola valmistui jo kesäksi 1861. Sen läheisyyteen valmistui myös keilarata. Ensimmäisenä ravintoloitsijana toimi A. Nordin, joka toimi jo Pinella-puistossa vastaavassa tehtävässä. Halukkaille tuli tarjota teetä ja kahvia vehnäleivän kera ynnä ruoka-annoksia – ryypyn kera tai ilman. Vuonna 1869 siirrettiin kaupungin omistukseen. Ravintolaa ryhdyttiin vuokraamaan puistoyhtiön tapaan. Hetken 1880-luvulla ravintolaa hoiti myös Gustaf Larsson, kirjailija Larin-Kyöstin isä. Vuodesta 1910 lähtien kaupungin Anniskeluyhtiö hoiti Puistoravintolaa raittiusravintolana.

Kun Hämeenlinnassa järjestettiin 1911 monipäiväiset laulujuhlat, julkaistiin paikkakunnan liike-elämää
esitellyt opas 10000 kappaleen painoksena ja jaettiin ilmaiseksi. Kirjassa kerrottiin myös Parkissa
sijaitsevasta ravintolasta. Vaikutelma tässä kuvassa on jollain lailla avarampi kuin aiemmassa.
Kuva Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet. 1911 / Hämeenlinnan Lydia /
Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Yhä kiemurtelee polku kivilaiturilta kohti
Puistoravintolan paikkaa. Askelmat ovat nyt
osana maisemaa kuin unohtuneet jalanjäljet.

Nykypäivän kaupunkilainen ei saata järin helposti tulla rantareittiä askeltaessaan ajatelleeksi, ettei pääsy puistoon ollut niin vaivattoman tuntuista kuin nykyään. Maantie Hattulan suuntaan sivusi kasarmialuetta, jonka läheisyys aiheutti toisinaan kehnokuntoisen tien ohella omia esteitään, niin kun olen aiemmassa kirjoituksessani maininnutkin [Stoi, huusi vartiosotilas]. K.O.Lindeqvist kertookin Hämeenlinnan kaupungin historiassaan, että 1864 päätettiin kaupungin puolesta rakentaa puiston reunalle ”maihinnoususilta”. Pyövelinniemen mutkan kivilaiturin kiviportailla on siis ollut aivan vissi käyttötarve.

Aina ei toki voinut käyttää vesitietä kuljettaessa kaupungista puistoon. Niinpä olennaista osaa menneen ajan maisemassa edustivat vuokra-ajurit vaunuineen. Siitä sai Hämäläinen aiheen kirjoittaa kesäkuun kuudentena 1879 seuraavasti:

”Ajurien taksa. Wuosi taikka pari sitten otti kaupungin Magistrati ylentääksensä palkka-ajurien taksaa. Niinpä esim. määrättiin matkasta parkkiin 75 penniä ja sieltä kaupunkiin yhtä paljon. Kello kymmenestä ehtoolla alkaa sen taksan mukaan yö ja silloin maksetaan kahdenkertaisesti, se on 1 markka 50 penniä parkkiin ja yhtä paljon sieltä takaisin. Seuraus on se, että paljoa wähemmän ajetaan kuin ennen. Ajurit eiwät siitä suinkaan hyödy. Päin wastoin olisi heille parempi, että taksa alennettaisiin, niin jaksaisiwat ihmiset kustantaa itsellensä hewosen parkkiin, sen siaan kuin useat sinne nyt käwelewät ja sieltä takaisinkin. Toinen seikka on se ja sangen huomattawa, että kaikki muut taksat owat alentuneet. Eiköhän siis olisi soweliasta, että ajurienkin taksa alennettaisiin, kumminkin entiseen määräänsä.

Siitä hyötyisi yhtä paljon ajurit kuin yleisökin, wieläpä herra Larssonkin. Ja eiköhän sopisi näin suwis aikana alkaa yötä wasta kello yhdestätoista. Silloinhan ennen mailmassakin pranwahdit alkoiwat huutaa:

Klockan är elfwa silaakee j. n. e.

Waikka he talwella huusiwat:

Klockan är tie silaakeen! j. n. e.”

Näkymä Parkin etelärinteellä on ollut vuosien 1900-09 tienoilla lähes huikaisevan avara. Voi vain kuvitella
sielunsa silmin, niitä lyhtyjen, bengaalisiksi tuliksi kutsuttujen käsisoihtujen ja ilotulituksen luomaa
tunnelmaa syyskesän hämärtäessä taivaan Vanhankaupungin lahden yllä. Itse kaupungista ei ole suinkaan
kajastanut sellaista valomerta kuin nykyään.
Kuva Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Puistoravintolan pihaan nousseiden portaiden yläpäästä
levittäytyvä näköala on yhä sangen tukkoinen. Paikka
kätkeytyy yhä metsän keskelle.

Nyt tahtoisin keskittyä 1800-luvun lopun haamuihin, jotka ovat palanneet mieleeni joka kerta paikan ohitse kuljettuani. Kirjailija Larin-Kyösti on kuvaillut elävästi muistikuviaan lapsuutensa Parkista. Sijaitsihan hänen synnyinkotinsakin puiston laidalla. Hänen isänsä piti joinain vuosina Parkin legendaarista Puistoravintolaa. Elävänä mieleen nousee hänen kuvauksensa juhannuskokon tulista Vanajalta, orkesterien soitannosta, keilapallojen paukkeesta, veneistä puiston lahdella, hienoista herroista ja rouvista ”Puiston verannalla”. Nuori Karl Gustaf Larsson oli äitinsä kertoman mukaan polvenkorkuisena matkinut kapelimestarin eleitä. Nurkkapianon ääressä hänen isänsä oli opettanut Bellmania.

Harvennushakkuiden ansiosta voimme saada jonkinlaisen aavistuksen, millainen tunnelma Puistoravintolassa on ollut syyskesäisin paperilyhtyjen ja soihtujen syttyessä, ilotulituksen räiskyessä, vahtimestarien hääriessä asiakkaiden keskuudessa. Hämeenlinnan puistoja esittelevässä teoksessa on jokunen valokuva historiallisen museon kokoelmista. Erityisesti mieleeni on jäänyt kaksi kuvaa vapun vietosta Puistoravintolassa. Niistä ensimmäisessä terassin pöytien ääressä vuonna 1910 nauttii väki virvokkeita, toisessa vuodelta 1904 on näkymä asiakkaiasta ravintolan puutarhassa. Silmä alkaa etsiä paikalla nykyään yhä kasvavista puista samoja muotoja kuin kuvasta.

Vaikka Gustaf Larssonilla oli käytössään myös Hämeenlinnan Seurahuone, häntä on kuvattu menestyksen kannalta liiaksi taiteilijaluonteeksi, joka suunnitteli teatterin perustamista ja lauloi tenoria yritellen jopa runoja. Sitä pohdiskellessa pyrkii tavan takaa mieleen jotenkin elokuvamaisia – toki täysin kuvitteellisia – kuvajaisia musisoinnista hohtavasti valaistussa ympäristössä Vanajaveden partaalla. Musiikin ja ilonpidon taustalla oli kuitenkin oma synkeä varjonsa. Liiketoimet ajautuivat umpikujaan kumppaneiden käyttäessä ukko Larssonia hyväkseen ja huijatessa suuria rahasummia. Tekikö ravintoloitsija Larsson lopullisen päätöksensä itsemurhasta juuri Parkissa, Seurahuoneella vai kodissaan nykyisen vapaakirkon tontin paikalla?

Kevät 1877 oli jälleen yksi kilpailutus. Hämäläinen

Kesäinen ravintolointi puistossa kilpailutettiin säännöllisesti huutokaupalla, mikä tietenkin vaikutti liiketoiminnan suunnitteluun. Elämä näytti nurjat puolensa myös varkaiden löytäessä tiensä Parkkiin. Niinpä Gustaf Larsson ilmoittikin lokakuussa 1882 sanomalehti Hämäläisessä kolmihaaraisen lamppukruunun varastetuksi ja lupasi löytöpalkkion. 4.6.1879 kirjoitti Hämäläinen syystäkin tuohtuneena:”Kaupungin parkissa on taas harjoitettu wallattomuutta. Puita on taiteltu, seiniä tahrattu, penkkiä rikottu. Kumma kun ei tuonlaisesta raakuudesta kerrankaan ymmärretä lakata”. Ilkivalta ei siis valitettavasti ole ainoastaan viime vuosikymmenien riivajainen.

Lyhyt uutinen Hämäläisessä raottaa verhoa jo
unohtuneen murhenäytelmän edestä.

Ristiriita ilon ja virkistyksen sekä masennuksen ja itsetuhon välillä on kuitenkin väreillyt kadonneessa Puistoravintolassa. Gustaf päätti oman käden kautta päivänsä 1884. Pari vuotta myöhemmin paikalla liikkui normaalikoulun laulunopettaja Hahl. Lokakuun 1886 alussa Hämeen Sanomissa hänen kerrottiin jättäneen virkansa ja kadonneen jäljettömiin. Sitä ennen hänet oli viimeisen kerran nähty Puistoravintolassa laulamassa kuulijoiden mukaan tavattoman kauniisti. Hänen huhuttiin joko lähteneen ulkomaille ja liittyneen Turussa ulkomaiseen lauluseurueeseen. Seuraavana keväänä järkytti kaupunkia kuitenkin tieto siitä, että Hahlin ruumis oli löydetty vedestä rautatiesillan läheisyydestä 9 naulaa kiviä taskussa. Miesparan uskottiin hypänneen alas sillalta. Hänen ei kerrottu olleen juovuksissa, mutta iloisen seuramiehen elämä oli ajanut pahoihin velkoihin. Mielikuvitus heittää näin aikoja myöhemmin kysymyksen mahdollisesta rikoksesta eli toisen osapuolen osuudesta tapahtumiin. Lehtijutun perusteella moista ei ilmeisesti edes epäilty. Kivet takin taskussa olivat ainakin varmistaneet ruumiin säilymisen hyvän aikaa vedenpinnan alla. Olen kertonut tapauksesta aiemmin kirjoittaessani rautatiesillasta [Silta ja salmi].

Sammaloituneet portaat nousevat maisemassa. Vanhat
puut seisovat kuin vahtisotilaat muistutuksena
paikan jo unohtuneesta tehtävästä ja kauan sitten
vaienneista illanviettojen äänistä.

Kun nykyään seisoo tuolla mäellä ja tähyilee puiden lomasta kohti Vanajavettä ja Niementaustanmäkeä ylitse Vanhankaupunginlahden, kaipailee sellaista vanhanajan rytmiä, jossa kuljettavat etäisyydet olivat paremmin ihmisen mittaisia. Melkein sitä kadehtii maailmaa, jossa lähes kaikki tarvittava tehtiin lähellä ja parin kolmen kilometrin matka kesäiseen puistoon riitti elämykseksi tai junamatka Helsingistä Hämeenlinnan ympäristön luonnon helmaan oli kaukomaiden lomien sijaan tarpeeksi oman elämänkokemuksensa kohottamiseksi. Jotain perin kuvaavaa on siinä, että entisen Puistoravintolan paikalla sijaitsee nyt päällystetty parkkipaikka kuin hitaasti arpeutuva reikä maisemassa. Nyt paikalle pysähtyvät toisinaan ihmiset, joille satojen kilometrien taivalten taittaminen peltilaatikoissaan ei ole enää matka eikä mikään heidän tavoitellessaan yhä uusia kokemuksia entistä merkillisimmin apuvälinein. Mikäli malttaa seisahtua kuuntelemaan tuulen huminaa ja veden tippumista syksyisiltä oksilta, saattaa silti pohtia, millaista olisi päästä jollain keinoin tarkailemaan puiston kadonnutta elämää.

Tyhjää täynnä. Säilytettynä Puistoravintola olisi ollut olennainen osa puiston sielua ihmisten virkistys-
alueena.Nyt maisemassa ammottaa reikä.

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet. 1911 s105

Hämeen Sanomat 1.10.1886; 27.5.1887

Hämäläinen 19.4.1877; 4.6.1879; 25.10.1882; 28.5.1887

K.O.Lindeqvist.Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75

Laitila. Puistojen kaupunki.Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria.

Larin-Kyöstin Hämeenlinna. Toim. Reima T. A. Luoto