Kypärät

Paikallishistoria on siitä suurenmoista, että toisinaan siihen nivoutuu uskomattoman laajoja näköaloja. Vain parin kymmenen metrin päässä nyttemmin vilkkaasti käytetystä ulkoilureitistä on havaittu kasoittain vanhoja kypäriä ja saappaanraatoja. Varttuneemmista kaupunkilaisista monet ovat asiasta tienneet jo lapsuutensa ajoilta, mutta viime aikaiset rakennustoiminnan valmistelutyöt ovat saaneet ihmiset tarkastelemaan maastoa uusin silmin. Pääsiäisen aikaan ne tulivat jälleen yleiseen tietoisuuteen: kypärät.

Kypärät kuin taistelukentän laidalta.

Viime vuonna uutisoitiin liki 3000 vuotta vanhojen paalunkappaleiden löytymisestä. Sen olisi jo pitänyt havahduttaa oivaltamaan Hämeenlinnan sydämessä sijaitsevan alueen ainutlaatuisuuden. Kun kulkija löytää edestään kymmenittäin vanhoja, ilmeisesti enimmäkseen sotasaaliina hankittuja kypäriä, se on jotain konkretiaa verrattuna tutkijoiden arkeologisista selonteoista referoituihin lehtimiesten artikkeleihin. Historianharrastaja toivoo tällaisina hetkinä, että kaupunkisuunnittelijat ja poliitikot lopulta ymmärtäisivät, ettei Asemanseutu tai Varikonniemi ole pelkästään hyödyntämistä odottavaa pajukkoa niin kuin muuan liitoskuntien alueella vaikuttanut entinen ministeri vuosia sitten antoi lausunnossaan ymmärtää.

Karskeimmin sanottuna alue on toki sitä miltä ensi silmäykseltä vaikuttaa: kaatopaikka. Vuosisatojen ihmistoiminta on jättänyt soiseen maaperään jälkensä. Talvisodan aikana perustettu joulukuussa 1939 alueelle perustettu elintarvikevarikko aloitti armeijan läsnäolon, joka jatkui 1980-luvulle. Tuntemattomassa sotilaassa on kuuluisa kohtaus, jossa sotajermu Rokka on sydämistynyt kivien keräämisestä komentokorsujen eteen. Sananvaihdossa Tauno Palon esittämän majuri Sarastien kanssa tulee esille Rokan syvä epäilys ”puolen miljoonan ukon” pokkuroinnin tarpeellisuudesta. Majurin vastaus on todeta näiden ”puolen miljoonan ukon” tarvitsevan kuria kyetäkseen toteuttamaan saamansa tehtävän. Vähintään yhtä paljon kuin sääntöjä armeijat ovat aina tarvinneet huoltoa. Varikonniemen jo hävitetyt parakit ovat olleet sisältöineen ilmentäneet tuota kamppailua kamppailun edellytysten täyttämiseksi.

Tämä kypärä vaikuttaa tarkoituksella asetellulta. Kuva kertokoon kaivantojen synnyttämistä mielikuvista.

Taannoin luin eräästä muistelmateoksesta jyrinästä, jonka saivat talvisodan aikaiset sotasaalistankit aikaan vyöryessään Hämeenlinnan halki matkalla käsiteltäviksi suomalaisten käyttöön sopiviksi. Nyt puheeksi nousseita kypäriä on arvioitu sotasaaliiksi talvi- ja jatkosodan ajoilta. Koska isot sotakoneet on tuotu moteista ja sotakentältä yleensä tänne, ei sinänsä ole yllättävää, että varustarvikkeet kulkeutuivat varikolle radan varteen. Ne on nakattu sinne radan varren varikolle odottamaan vastaista hyödyntämistä raaka-ainepulasta kärsineessä maassa.

Ihmisten on sanottu nyttemmin vieneen kypäriä mukanaan. Joenhiisi totesi seistessään soisella penkalla, että esineiden näkeminen yhdessä läjässä ja puoliksi maan sisässä tuntui huomattavasti vaikuttavammalta kuin yksittäinen kappale jossain hyllynreunalla. Juuri lukumäärä ja sulautuminen yhdeksi maiseman kanssa korostaa ihmispyrkimysten katoavaisuutta ja ajan armotonta kulumista ylitse kaikkien kuolevaisten pyrkimysten. Läjät kypäriä ja saappaita lahoamassa soisessa maassa ovat kuin yhdistelmä taistelukenttää ja muistomerkkiä, joka symboloi aikansa taistelua uhkaa vastaan. Samalla kulkija ei voi olla pohtimatta, mitä teitä esineet ovat paikalle päätyneet. Onko ne kerätty jäisen sodan mottitaistelujen jälkeen vai kaavittu kyytiin jatkosodan hyökkäysvaiheessa Viipurin ympäristöstä? Jokaisella kypärällä olisi siten oma tarinansa kerrottavanaan kantajistaan.

Jalkineita. Ottamattomia askelia ja kaikuja menneistä. Tällä paikalla on ihan oma tunnelmansa.

Joenhiisi on kauan toivonut, että Varikonniemen kaivauksista ja esineistä saataisiin pysyvä ja tarpeeksi laaja näyttely paikkakunnalle. Siinä olisi oikea syy pysähtyä Hämeenlinnaan. Museoviranomaisten ja rutinoituneiden matkailuihmisten yhteistyöllä Vanhan sahan ja varikon alue voisi olla elävä ulkoilu- ja elämysalue – kunhan grynderit eivät pääsisi liiaksi nipistämään reuna-alueita. Saamme kiittää valtiovaltaa ja armeijaa siitä, ettei niemen alue ole kokenut samaa kohtaloa kuin vastakkainen ranta, jossa vuoden 1831 suuresta palosta säästyneet vanhat korttelit on aikojen saatossa tulleet jyrätyiksi elementtikolossien tieltä.

Tällä lapiolla tehty työ on jo ammoin unohtunut.

Joku on oikein kerännyt nämä pullot kasaan. Kaiken lasinsirun seassa ne ovat jopa säästytneet ehjinä.

Pesuvati ajalta, jolloin sellaiset olivat metallia ja vesi  - no, juoksi missä juoksi.

Kypärät suossa ovat muistona historian hämärään vaipuneista kantajistaan, mutta myös paljon muutakin kuin vain kaatopaikkajätettä. Ne ovat huutomerkki kertomassa siitä, kuinka tärkeä ja erikoinen historia Varikonniemellä on. Kävellessään siellä alkukevään maisemassa saattaa myös hetkeksi seisahtuessaan havaita, millainen keidas se on kaikenlaisille pikkueläimille. Betoniseiniä on jokaisessa kaupungissa, mutta Varikonniemiä on vain yksi.

Joenhiisi aiemmin Varikonniemestä:

Historia lymyileeVarikonniemessä

Muistomäntyjä ja synkkää kuusikkoa

Kesämuisto Renkajärven ympäristöstä

Talven jo taituttua kohti varhaista kevään aavistusta mieli tekee jo muistella edellisen kesän tuoksuja ja maiseman hehkua. Maaseututeiden kutsu alkaa kuiskutella korvissa. Ennen uutta kesää on hetki kaivella tuntemuksia menneen suven päivältä, jolloin lähdin kiertämään Renkajärveä.

Tie vie. Vuohiniementie erkanee Myllykylästä.

Useana vuonna olen kiertänyt tuon pitkänomaisen, noin kymmenen kilometrin mittaisen järven aikakin kertaalleen, sillä maisemat miellyttävät silmää ja maantien pölyyn sekoittuu monenlaisia kesäisiä tuoksuja ynnä luonnon ääniä, varsinkin itäisen rannan kapeilla pikkuteillä. Viime vuonna olin ottanut matkaani materiaalia tuolloin sangen tuoreesta julkaisusta Hattulan luonnonmuistomerkit. Lisäksi laukussani oli kopio mielenkiintoisesta tekstistä, jonka olin löytänyt vuosia aiemmin Hattulan Joulusta.

Aamulla pilvet olivat matalalla, ilmassa miltei pientä tihkua; keli oli siis mitä parhain polkupyöräilyä varten. Lähdin kiertämään järveä vastapäivään eli Hattulan Myllykylästä, jossa Renkajoen vedet vaahtoavat halliten paikan äänimaailmaa ylimääräisen hälyn puuttuessa. Hiukan vajaan kahden kilometrin päässä sijaitsi ensimmäinen etappini paikassa, jossa hiekkatie kiemurtelee rehevän sekametsän lomitse harjulle, jota jotkut ovat kuvailleet Pulkkilanharjuksi pienoiskoossa. Tuolla kerralla minulla oli erityinen syy tähystellä vasemmalla puolellani männynrunkojen välistä pilkistänyttä järveä.

Olen arkistoinut ennen sotia kuolleen isosetäni jäämistöstä Suomen karttakirjan vuodelta 1920. Siinä
näkyy lähinnä viitteellisesti joitain teitä Renkajärven ympärillä, vaikka tämän perusteella tuskin olisi ollut
syytä yrittää lähteä järveä kiertämään.

Tiettyjen luonnonkohteiden lisäksi retkelläni oli myös toinen tarkoitus, joka oli alkanut muhia mielessäni jo vuosia aiemmin. Joskus olin nimittäin selaillut julkaisua Hattulan Joulu. Vuonna 2009 sieltä oli sattunut silmiini seutukunnan asioiden tietäjän Markku Kuivalahden kirjoitus Sotavankien leiri Vuohiniemessä. Kuivalahden kirjoittama Vuohiniemen kronikka [edit. Hups! Tämä linkki on ajan kuluessa lakannut toimimasta] sopii hyvin selvittämään historiasta kiinnostuneen kulkijan tuntemuksia seudulla ja kuvastelee kiintymystä tämän järven seutuun. Ennen kuin etsin mainitun kirjoituksen uudestaan käsiini Hattulan Vuohiniemen kylä oli vuosikaudet hahmottunut mieleeni ainoastaan Renkajärven itärannalle, kuuluisan Rukoushuoneen ja Puolivälintien seutuville. Kartasta kuitenkin näkyy täysin selvästi, että järvi jakaa kylän. Iät ja ajat niin kyläläisten kuin Turkuun johtaneen talvitien kulkijoidenkin on ollut ylitettävä.

Kuivalahden tekstistä mieleeni on jäänyt muun muassa kuvaus siitä, kuinka eräs poika oli kyyditsemässä iltaisin järven itäpuolella sijaitsevan Yli-Paavolan ja Paasian pelloilla työskennelleitä sotavánkeja järven ylitse Jokiharjulta Sikokivien ohitse Alhaisten rantaan. Alhaisten talon lähellä oli parakkeja sotavankien asuntona. Leiriltä he kävivät metsätöissä, auttamassa Kanajärven talon töissä ja siis myös järven itäpuolella pelloilla. Soutuveneeseen mahtui 4-5 miestä. Kuivalahden tekstistä saa sellaisen käsityksen, että välit vankien ja paikallisten välillä olivat suhteellisen hyvät. Aina ei kuulemma tuntunut vartijaakaan olevan mukana. Minnepä venäläiset vuoden 1942 tienoilla olisivat karanneetkaan, varsinkin kun heitä taidettiin kohdella sangen kohtuullisesti oloissa, joissa pula vallitsi oli koko maassa? Jo antautuminenhan katsottiin tuolloin itärajan takana rikokseksi. Vuonna 1942 sodan lopputuloskin oli vielä jonkin verran avoin, ainakin suurimmalle osalle ihmisistä.

Maisema Jokiharjulla hivelee silmiä. Jyrkkä rinne vasemmalla viettää järvenrantaan.

Minulla oli siis tällä kertaa syy seisahtua harjulle ja laskeutua rantaan, josta tiesin löytyvän retkipöydän ja jonkinlaisen nuotiopaikan. Tällä retkellä turvauduin kokeilumielessä paperikartan lisäksi sähköiseen paikannukseen, joten uskoin löytäneeni itseni maisemasta sangen tarkasti. Luodetta kohti kurottaneen pienen niemen ja itsestäni oikealle jääneen Niinisaaren välistä häämötti Alhaisten ranta, noin puolivälissä Sikokivet. Koetin mielessäni nähdä vankeja kuljettaneen soutuveneen. Tuskin kovin moni tuota vuosikymmeniä esitettyä näytelmää seurannut on enää hengissä.

Kuvan keskellä häämöttävät Sikokivet. Vastarannalla odottaa Alhaisten ranta. Jostain täältä pojat kuljettivat
iltaisin venäläisiä sotavankeja.

Seuraava kohteeni odotti Vuohiniemen Mikkolassa. Luonnonmuistomerkkejä esittelevän julkaisun mukaan vuonna 2007 tehdyllä päätöksellä rauhoitettu nk. ”arkkumänty” on n. 17-20 metriä korkea ja rinnan umpärysmitta noin 76 cm. Kuvaustekstin mukaan siellä on pesinyt tuulihaukka ja se on saattanut olla myös metson hakomapuuna eli siis puu, jonka hakoja metsot talvella syövät. Aikaisemman omistajan kerrotaan suunnitelleen teettävänsä siitä arkun itselleen. Kyllä puu tuntui vaikuttavalta matkankin päästä. Pellon kasvuston vuoksi en tohtinut kahlata viereen todetakseni itse sen tarkat mitat. Kiersin katsomaan sitä kahdestakin suunnasta päädytyyäni ensiksi turhankin etäälle. Tähän puuhun liittyvää muistitietoa on siis nyt tallennettu, mutta niin kovin paljon on taatusti jo peruuttamattomasti kadotettu.

Mikkolan "arkkumänty" hallitsee itseoikeutetusti peltomaisemaa hiukan sateisen usvaisenakin päivänä.

Arkkumännyn jälkeen otin suunnan kohti Metsä-Mattilan kuusta, jonka tiesin kuvauksen operusteella löytyvän Puolivälintien varrelta. Lähtiessäni takaisin kohti Vuohiniementietä päätin ottaa kuvan tai kaksi Yli-Paavolan tai Paasian kohdilta muistellakseni jossain vaiheessa niitä sotavankeja, jotka olivat siellä aikanaan olleet töissä. Mainittujen ihmisten kohtalot lienevät olleen vähintäänkin kurjat sodan jälkeisen palautuksen seurauksena. Ohitin myös talon, jossa muistan olleen joskus kaupan. Siitä on kyllä jo sangen kauan. Järviwikin mukaan Renkajärven seudun viimeinen kauppa lopetti 2000-luvun alussa. Erittäin hämärän muistikuvani mukaan Myllykylässä aikanaan ollut kauppa olisi lopettanut ennen Vuohiniemen kauppaa. Tuo maalaiskauppa Vuohiniemessä on jäänyt mieleeni tietyllä lailla yllätyksellisenä löytönä järven itäpuolta reunustaneiden metsätaivalten keskellä.

Vuohiniementie kaartuu halki Paasian ja Paavolan peltojen. Jossain täällä Vuohiniemen leirin vangit kävivät
ilmeisesti työssä.

Entinen kauppa. Täällä minua jo vuosia sitten ihmetyttivät katuvalot.

Puolivälin tie lähtee Vuohiniemestä kohti Takajärveä halki metsien ja soiden kuin viilto jättiläisen veitsen-
kärjestä ja alkaa viivasuorana Rukoushuoneen sivuitse. Hiukan tuosta eteenpäin odottaa Metsä-Mattilan kuusi.

Puolivälintie on aika lailla nimensä mukainen lähtiessään melkein viivasuorana halkomaan korpea Renkajärveltä kohti Takajärveä. Joskus vuosia sitten olen sen eräänä kesäpäivänä polkenutkin päästä päähän. Metsä-Mattilan kuusen löytääkseen ei sentään tarvitse taivaltaa kovin kauaksi Rukoushuoneelta. Asutuksen vierestä löytyy nuoren kuusikon kupeelta synkän oloinen metsikkö, jossa seisoo useita suurioksaisia puita. Itse rauhoitetun kuusen lisäksi huomioni kiinnittyi metsän kätkemään kiviaitaan, joka oitis sai tajuntaani allegorian ihmisponnistelujen katoavaisuudesta hiukan samaan tapaan kuin harhaillessani Hämeenlinnan Varikonniemen kadonneiden rakennusten perustusten lomassa. Tuo kivi aita ja maastonmuodot kertoivat maallikollekin, että paikalla on joskus aiemmin ollut muutakin kuin nykyisin esillä olevaa. Tunnelma oli tietyllä tavalla omanlaatuisensa, aivan kuin siitä olisi huokunut jotain energiaa. Itse suojeltu puu oli tietenkin vaikuttavan kokoinen, mutta se oli vain osa näyttämöä.

Tienposkesta löytämäni tyhjä oluttölkki oli kuin toisesta ajasta pudonnut tahra.

Metsä-Mattilan kuusi sijaitsee paikalla, jossa sitä on jokseenkin turha yrittää saada mahtumaan yhteen kuvaan.
Itse asiassa sen mittasuhteet hiukan katosivat muutaman muunkin sangen kookkaan kuusen rinnalla.

Kuusen lisäksi katse kiinnittyi oitis vanhaan kiviaitaan, joka on aivan kuin unohtunut metsän keskelle. Tämä
paikka on ilmeisesti aiemmin ollut huomattavasti puuttomampi. Ihmistyön jäljet ovat peittymässä, kun luonto
ottaa omaansa takaisin.

Vuohiniemen Kylä-Paavolan ”Variksenmänty” vaikutti aluksi erityisen hankalalta paikalta tavoittaa, sillä kartan mukaan ainoa tapa kohteeseen pääsemiseksi vaikutti aluksi olevan marssia jonkin pihan lävitse. Päätin kokeilla teknisiä apuvälineitä ajamalla Vuohiniementietä sellaiselle kohdalle, josta saatoin ottaa suoran suunnan metsän halki. Lopulta löytyi kyllä jonkinlainen polun tapainenkin, kunhan olin osannut vain seisauttaa polkupyöräni oikeaan kohtaan. Rehevän saniais- ja ruohokasvuston lomitse pääsin kompuroimaan kosteata maastoa etsimääni karttapisteeseen.

Variksenmännyn ulkomuodossa on jotain hämmentävää.
Mikä onkaan saanut luonnon kurittamaan sitä tällä
tavoin?

Itse asiassa Variksenmänty erottui hyvin selvästi metsikön keskeltä. Sen tyvi vaikutti sangen normaalilta – mitä nyt näytti kuivuneelta. Latvaosa oli kuin ankaran merituulen tuivertama. Nyt jälkeen päin pohtiessa jotain tuon tapaista olettaisi löytävänsä joltain saaristomeren luodolta, jossa myrskyt piiskaavat karua kivikkoa. Tässä tapauksessa ympäristö oli jonkin verran soistunutta lehtoa ja sekametsää. Järvenrantaakin taisi olla matkaa satakunta metriä. Mikä lie tauti tai geenivirhe on saanut aikaan moisen kuritetun näköisen ilmestyksen? Ei ihme, että puu on herättänyt huomiota.

Vuosien varrella erinäisinä kesinä tekemilläni pyörälenkeillä Renkajärven pohjoiskoillinen kulma on jäänyt mieleeni rehevän lehtimetsän reunustamasta kapeasta tiestä. Etenkin kiertäessäni järveä myötäpäivään poikkeaminen isommalta, karumman metsän reunustamalta maantieltä on tuntunut laskeutumiselta lehdon syliin. Toki Kaution suunnallakin on viime vuosina ollut hakkuita, jotka ovat muokanneet pois isompaa puuainesta. Piskuinen Vuohiniementie yhdistyy siis etelästä Rimmilän suunnasta kohti Könnölää ja Kalvolaa suuntaavaan maantiehen paikassa, jossa viimeksi mainittu tieura kääntyy jyrkähköön mäkeen. Tien kunnosta olen ollut toistuvasti lukevinani valitusta. Polkupyöräilijän näkökulmasta kuopat ovat samanlaisia jokaisella soratiellä. Tuolla paikalla olen kuitenkin kokenut muutaman kerran samanlaista korventuntua, etäisyyttä ruuhkamaasta kuin taannoin taluttaessani pyörää Teuron ja Kanajärvenvälisillä pihkantuoksuisilla mäillä. Niin on ollut siitä huolimatta, että järven pohjoispäässä on toki jotain asutusta eivätkä koiratkaan ole koskaan jättäneet satunnaista kulkijaa huomiotta.

Järven koilliskulmassa Vuohiniementie kipuaa kurviin, jossa Rimmiläntie suuntaa kohti Kalvolaa. Kun on
kiertänyt vesistöä vastapäivää, on tunne kuin kapuaisi lehdon siimeksestä hiukan muille maille maantien
levetessä ja pientareiden etääntyessä.

Järven länsirannalla on hitusen toisenlainen tunnelma kuin vastakkaisella rannalla, metsät isompia ja jotenkin karumpia. Tiekin on tehty astetta leveämmäksi jättäen puut kauaksi kulkijoista, osalle siitä on aikanaan laskettu keinopäällyste, jonka vuodet ovat jo kuitenkin enimmäkseen murentaneet. Toisinaan mieleeni palautuu tuota rantaa polkiessani, että jokunen vuosi sitten kohtasin tien varressa ihka aidon kauppa-auton, josta kelpasi hankkia virvoketta suunnistettuani polkupyörällä reipasta tahtia metsän halki oikoreittiä Kanajärven suunnalta Renkajärventielle. Tuo kerta on tainnut olla viimeisin kerta kohdata moinen myymälä aidolla reitillään. Taitaa sekin reitti olla lopetettu. Vuosi kaksi takaperin muuten sattumalta palatessani lenkiltä Koijärven suunnalta tupsahdin eräällä kylällä sellaisen kaupan pihaan, jonka yhä seisoi kaksi kauppa-auto vanhusta. Niistä toinen näytti jo melkoiselta raadolta, mutta toinen oli vielä jokin aika aiemmin liikkunut seudulla.

Viime kesänä oli turha enää odottaa kohtaavansa tuolla tiellä kauppa-autoa. Itärannalla olin ohittanut yksittäisen koiranulkoiluttajan. Jossain Lautaportaan risteyksen kaakkoispuolella kohtasin sentään yhden mieshenkilön, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan. Kenties siinä jokin sana paikallishistorian harrastuksesta tuli mainittua ja Kuivalahden artikkelista. Jatkettuani matkaa ohitin Luurilassa entisen Vuohiniemen koulun, joka Häme-Wikin mukaan lopetti toimintansa 1973. Historianharrastajat varmaan muistavat Luurilan sieltä aikanaan löydetystä hopea-arteesta. Näin kuukausia myöhemmin muistelen, että entiseksi koulurakennukseksi olettamani talo kurkisteli jostain metsikön ja puutarhan lomasta. Mieleni askerteli jo venäläisissä sotavangeissa. Jospa vain olisin tavannut jonkun, joka olisi muistanut, missä vankiparakit sijaitsivat. Artikkelissa mainitaan ainoastaan, että ne olivat Alhaisten talon lähellä. Jossain tien varrella leiri kuitenkin ilmeisesti on aikanaan ollut, sillä muuan lehtijuttua varten haastateltu muisteli kulkeneensa sen ohitse matkallaan kansakouluun.

Kuivalahden lehtijutusta lukija saa sellaisen käsityksen, että täällä korven keskellä pienen vankileirin
asukkien ja paikallisten väliset suhteet olivat sangen asialliset ja ymmärtävät niissä rajoissa kuin ajan olot
sallivat. Vuoden 1942 sanomalehtien selaaminen toi kuitenkin esille myös karumpaa todellisuutta. Ruoasta oli
pulaa koko maassa ja kouluolot olivat ankarat. Kanssakäyminen sotavankien kanssa saattoi tuoda myös ikäviä
seuraamuksia. Hämeen Kansassa oli muun muassa uutinen Turusta ja Somerniemeltä kotoisin olleista siskoksista,
jotka olivat jääneet kiinni luvattomasta seurustelusta sotavankien kanssa. Somerniemeläisen naisen mies jopa
makasi samaan aikaan haavoittuneena sairaalassa.

Sota-ajan olot olivat ankarat, ja kaikenlaisia
kulkijoita sekä kanssakäymistä näiden kanssa
valvottiin ymmärrettävästi tarkoin.

Talvella selatessani vanhoja sanomalehtiä löytyi seuraava teksti Hämeen Kansassa liittyen Hattulan kunnanvaltuuston kokoukseen: ” - - - Koulujen opettajien luontaisetujen raha-arvon korottamisanomus annettiin kunnallislautakunnan käsiteltäväksi. - - - Vuohiniemen koulun anomukseen saada 6000 markan määräraha keittiön muurin ja siihen johtuvaan keittiön korjaukseen suostuttiin - - - ”. Pienenä kurkistuksena menneisyyteen saamme tässä kuin välähdyksenä tietää, että sotavankien työskennellessä kylällä samaan aikaan koululla tuskailtiin keittiön ja hormien kanssa. Olisikohan sotavankien joukossa ollut ammattimies korjaamaan tuonkin ongelma, mikäli tarveaineita löytyi?

Peruskarttaan on Vuohiniementiestä Kanajärven suuntaan erkanevan tien risteykseen merkitty Alhainen. Paikalla on yhä talo ja joitakin maatilarakennuksia. Järvenranta tuolla kohtaa on lähes vastapäätä aiemmin mainittuja Sikokiviä. Sinne ja sieltä on siis tarinan sotavankeja soudettu. Maailmansodan myllerrys oli tuolla tapaa koskettanut tätäkin seutukuntaa. Leikittelin ajatuksella, että maastosta löytyisi jotain merkkejä menneestä. Epäilemättä maantien laidasta etsimällä tapaa ihmistoiminnan jälkiä, mutta niiden ajoitus jääköön asiantuntijoille. Koska tämän blogipalstan yksi päätarkoitus on ollut merkkien etsintä maisemasta, sallin kuitenkin itselleni tiettyä epätieteellistä vapautta ynnä spekulointivaraa.

Runsaat satakunta metriä risteyksestä kaakkoon näin tiheätä, nuorta kuusikkoa. Maallikon silmäni arvioivat, että paikalla on ollut jossain vaiheessa joko niittyä tai sangen hiljattain hakkuut. Ojan varressa kivikasa vaikutti jonkinlaiselta latomukselta. Tiedän varsin hyvin kulmakunnan metsän erittäin kivisiksi. Mitä siis onkaan joskus tehty, kiviä on täytynyt epäilemättä siirrellä. Hiukan vielä asteltuani näin selviä painanteita metsän ja ojalinjan välissä. Ne ovat varmasti ihmisen tekoa, mutta korostaa täytyy, ettei satunnainen kulkija voi niistä päätellä alkuperää. Kuten sanottu, mielikuvitus alkoi leikitellä menneisyydellä. Joku paikkakuntalainen voi toki suoralta kädeltä opastaa tuon karttapisteen historian suhteen.

Ihmisen kättenjälkiä vai luonnon muovaamaa? Satunnainen kulkija saattoi seisahtua tienpientareelle ja
tähyillä tiheän kuusikon kätkemiä maanmuotoja.

Retkeni lähestyi päätöstään jatkessani matkaa kohti Renkajärven eteläpäätä ja ensin mainitun Kynnösjärvestä erottavaa salmea. Joka kerta ohitse kulkiessani olen pysähtynyt siinä kohtaa ihailemaan maisemaa. Kesäinen Renkajärvi on tietyssä mielessä yksi kesän symboleja. Palatessani kohti Myllykylää tiesin, että Renkajärven seudulla viettämieni kesäpäivien ketjuun oli jäänyt jälleen uusi muisto. 

Renkajärvi. Ajoittainen udun keskeltä ajoittain langennut tuhkusade piti ilman harmaana luoda päivän viimeinen
silmäys järvelle.

Lähteet:

Heli Jutila. Hattulan luonnonmuistomerkit. Hämeenlinnan ympäristöjulkaisuja 38. 2016

Hattulan Joulu 2009; Markku Kuivalahti. Sotavankileiri Vuohiniemessä

Hämeen Kansa vuosikerta 1942; mm. 1.8.1942

Häme-Wiki/ Vuohiniemi