Pöllömaisteri ja linnunmunat
Äskettäin nappasin mieleeni eräästä brittiläisestä epookkisarjasta sananvaihdon, jossa eripuraiset siskokset nieleskelivät ilmiriitaan joutunutta ihmissuhdettaan. Sanatarkka lainaus olisi näin ulkomuistista epätarkka, mutta jotenkin siten oivallus meni, että toisilleen läheisten ihmisten on lopultakin turha vihoitella toisilleen kalman porteille asti, koska lopultakin he ovat viime kädessä jonon viimeisinä muistelemassa toisilleen ja itselleen merkityksellisiä lapsuuden tapahtumia ja ihmisiä. Tämä toteamus on jäänyt itselleni päähän kiertämään. Museot voivat esitellä meille esineitä, joita tiedämme menneiden polvien käsitelleen arjessaan. Saatamme tavoitella mielessämme yhteyttä noihin menneisyyden varjoihin nähdessämme jälkeen jääneet kapistukset. Sittenkin koemme hoippuvamme olemattomalla pohjalla pyrkiessämme ymmärtämään kadonneen ajan ihmisiä murheineen ja etenkin iloineen.
 |
| MIES JA TURKKI. Y.S. Koskimiehen teoksesta Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944 löytyy tämä kuva maisteri Collinista seisomassa Hämeenlinnan torilla tunnetussa turkisasussaan. Kuva Hämeenlinnan kaupungin kuvakokoelma/ Hämeenlinnan kaupunginmuseo |
Tietyt ammattiryhmät ovat olleet toisia otollisempia jättämään toisilleen tavoitettavia muistijälkiä. Oma ryhmänsä ovat olleet väärintekijät, joiden ilkitöistä huutavat käräjäkirjat. Suurmiehet valtakuntien monoliittisissa historiikeissa ovat toinen ääripää. Siinä välissä ja siihen lokoseen hiljalleen luisuva ryhmä ovat olleet opintiedon jakajat eli opettajat, joista on aina aikalaisten keskuudessa kaskuja liikkunut, mutta suurin osa tarinoista on ollut tuomittu vaipumaan unholaan oppilasjoukon toisensa jälkeen sortuessa itsekin unholaan. Nyt en yritäkään muistella omien kouluaikojeni kansankynttilöistä liikkuneita kaskuja, jotka ovat jo ehtineet painua pois mielestä nykypäivän muiden asioiden tieltä.
Kaupunki on historiassa lopultakin ainoastaan seiniä ja museoiden esineitä ellei niihin saada liitetyksi ihmisiä. Ajan kulun kadottavaa otetta pystyvät vastustamaan yleensä ainoastaan poikkeusyksilöt eli ne jotka joko hirmuisilla ilkitöillään tai jollain erityisominaisuudellaan iskevät leimansa aikakirjoihin. Samalla heidän vanavedestään saattaa joskus olla erottavinaan häivähdyksen niistä hahmoista, joita ei koskaan ole säädetty jäämään yleiseen tietoisuuteen. Vuosien varrella oma mielenkiintoni on keskitynyt enemmän juuri tuohon rajavyöhykkeen väkeen ja sen alle. Kruunupäistä ja ylimystöstä riittää tarinaa muutenkin.
En tarkkaan muista miten törmäsin Otto Collinin haamuun. Ehkä se on käynyt erään toisen tuttavuuden kautta vähitellen, mutta se jääköön toiseksi tarinaksi. Intellektuellit ja originellit ovat oma ihmisluokkansa, joita sekä sätitään että ylistetään; heissä yhdistyy sekä alitajuinen tarve kohdata rajoja rikkovat ihmiset että kokemus omasta hajuraosta kaoottiseen epävarmuuteen ynnä alituiseen huoleen. He ovat yhtä aikaa kaikkea sitä mitä tahtoisimme olla ja sitä mitä pelkäämme kohtaavamme.
Miksi juuri Otto Collin? En nyt muista tarkalleen kumpi kiinnostus on käynyt edellä: Larin-Kyösti vai hänen osin armottomastikin kuivailemansa ”Maishteri”. Joka tapauksessa kuva kyseisestä henkilöstä määrittyy juuri Larin-Kyöstin kuvaileman henkilön kautta. Epäilemättä Hämeenlinnan katuja aikanaan mittaillut paksuun turkkiin sonnustautunut hahmo on ollut osa sitä erityistä, jota Hämeenlinna on edustanut 1800-luvun lopulla. Hän jos mikä on ollut varsinainen romaanihenkilö tosielämässä.
Jos saisin joskus laatia elokuvakäsikirjoituksen , se olisi juuri Otto Collinista Hämeenlinnassa. Hän oli varsinainen kuuma kekäle aikansa yhteisössä ja hänen elämänkaarensa todella kuin suoraan romaanista: aluksi akateemisena oppineena huolehtimassa virkavirheen takia joksikin aikaa sivuraiteelle joutuneesta lääkäriveljestään ja lopulta itse joutuen viralta. Lääkärivelikin kuolee jokseenkin pian eli 1894 Maisterin päätyessä sortokausien sensuuriviranomaiseksi ja Larin-Kyöstin mukaan kaupustelemaan satunnaisten lahjoitusten varassa kaikenlaista irtaimistoa ja kokoelmiaan.
Larin-Kyöstin hyvä toveri Eino Leino kuvailee muistelmissaan Otto Collinia tiedoiltaan ja taidoiltaan tunnustetuksi ja tunnetuksi ”suorastaan monomaanisesta rakkaudestaan luontoon”. Leinon mukaan maisterin kyvyt alkeellisimpaankin kurinpitoon olivat alle kaiken arvostelun. Hahmosta piirtyy selkeä kuva siitä surullisesta oppineisuuden tyypistä, joka olosuhteiden pakosta joutuu yrittämään tiedon valaisua uppiniskaisille ja kurittomille ihmistaimille, vaikka olisi omimmillaan omissa tutkimuksissaan rakastamansa empiirisen havainnoinnin parissa. Sellaisia ihmistyyppejä varmasti itse kukin kohtaa opintiensä aikana ja saattaa kovinkin myöhemmin katua kokiessaan lapsellisuuttaan aikanaan ehkä varsin ylenkatsoneensa tarjolla olleita tiedonjyviä.
Leinon muistelmista nousee esille perin selkeästi, ikään kuin näytelmällisenä kohtauksena tuo luonnontutkija saapastelemassa arkipuvussaan, keräilykotelo selässä hämäläiseen talonpoikaistaloon. Isäntäväki on viettämässä kesäistä sunnuntaiaamua einehtien pitkän pöytänsä ääressä. Tulija seisahtuu kynnykselle täysin oman luonnonkokemuksensa valloissa utelemaan:
”Onks täälläpäin nähty semmottoist´lintuu, joka sanoo pi-uuh, pi-uuh?”
Sanomattakin on selvää, että hölmistyneet harjastukat päätyvät isännän johdolla pohtimaan, mistähän hullujenhuoneelta tuokin ukko on päästetty kuljeksimaan.
Ristiriita luonteenlaadun ja arkielämän jäykkien vaatimusten välillä oli johtava väistämättä katastrofiin. Leino toteaakin Collinin yksinkertaisesti kokeneen tarpeelliseksi intomielisenä luonnontutkijana valaista oppilailleen liiankin selkeästi ja ajan tapojen vastaisesti murrosiän vaaroista ja niiden välttämisestä niin kuin runoilija muistelmissaan asian jotenkin kieli keskellä suuta muotoilee. Voimme toki olettaa, että Maisterin epäsovinnainen olemus merkillisine tapoineen on yleisestikin vain odottanut tilaisuutta päätyä julkisella päätöksellä erotetuksi vuonna 1890 syytettynä oppilaiden ”moraalin turmelemisesta”.
Hämeenlinnan kaupungin historian vuosilta 1875-1944 kirjoittanut Y. S. Koskimies tyytyy lyhyesti esittelemään Otto Collinin luetellessaan Hämeenlinnan normaalilyseosta klassiseen lyseoon jääneitä opettajia käyttäen seuraavia sanoja:
” - - - luonnontieteiden lehtori Otto Collin, huomattu tutkija ja kokoilija, mutta luonteeltaan perin omituinen (erotettu virastaan 1890, kuoli Hämeenlinnassa 1924).”
Draamaa on näytelty siis 1800-luvun lopun Hämeenlinnan historiassa. Larin-Kyöstin elämää tutkineet ovat olleet havaitsevinaan runoilijan asenteessa entistä oppimestariaan kohtaan ajan myötä tiettyä lieventymistä. Joka tapauksessa Larin-Kyöstin kertomuksessa ”Maishteri” julki tuoma kuva ei kohteestaan luo järin rohkaisevaa kuvaa. Kuinka paljon kirjailijan tarinassa on kärjistystä lienee tässä ajassa mahdotonta täysin arvioida, mutta Otto Collinin ”opettajakummituksen” hahmo epäilemättä on tarjonnut otollisen lähtökohdan hurjillekin ajatuksen siveltimenvedoille.
”Koko miehen muoto oli naurua herättävä. Soikiomaisissa kasvoissa kuului harvojen ripsien lomassa kaksi pientä porsaansilmää. Niiden alapuolella oli kartionmuotoinen, litteänlainen nenä, jossa oli pienenpieniä mustia pisteitä, kuten nenän ympärillä ja ohimoilla. Kasvojen väri oli harmahtava. Päästä riippuivat pitkät hiussuortuvat niskaan, yli vanhan kuluneen ponsuurin hilsepeitteisen kauluksen. Hän kulki epämääräisen vaappuvasti kumarassa huojuen niin koulun käytävässä kuin kadullakin. Uskalsin joskus harvoin hänen takanaan kulkien matkia noita hänen omituisia liikkeitään...”
 |
| Vuonna 1986 Hämeen Sanomat kustansi faksimilepainoksen Otto Collinin teoksesta Suomessa tavattavien pöllöjen pesimissuhteista. Collinin itsensä osin muste- ja lyijykynällä jälkeen päin sekä suomeksi että ruotsiksi tekemät lisäykset kertovat jälkipolville tarkasta ja huolellisesta tutkimustyöstä. Ne ovat selkeä muistomerkki tutkijan rakkaudesta aihettaan kohtaan. |
Tarinassaan Larin-Kyösti kuvaa ilkitöitä ja kujeita, joiden kohteeksi ukkoparka toisinaan joutui. Osansa saa myös Maisterin lääkäriveli, joka täydentää ilmeisen omalaatuisen parivaljakon. Epäilemättä vanhat kunnon hämeenlinnalaiset ovat aikanaan saaneet päivitellä, millaiset veljekset aikanaan raatimiehenä toiminut hämeenlinnalainen kauppias Collin oli jälkeläisikseen saanut.
Mikäli tahtoi päästä maisterin suosioon, hyvä keino oli koota harvinaisia kasveja ja linnunmunia. Vuodelta 1886 on säilynyt sekä sanomalehti Hämäläisessä että Hämeen Sanomissa ilmoitukset, joissa luvataan 10 markan palkinto sille, joka ”saattaa näistä seuduista antaa warman tiedon Kotkan pesästä”. Mainittakoon, että Rahamuseon laskurin mukaan 10 vuoden 1886 markkaa vastasi 57,72 nykyeuroa työmiehen tuntipalkan ollessa tuolloin 0,23 markkaa ja junalipun 2. luokassa Hämeenlinnasta Helsinkiin maksaessa 4 markkaa. Sievoinen lisätienesti oli siis metsässä liikuville luvassa moisista tiedoista. Niinpä kertoo Larin-Kyöstikin toverinsa kanssa eräänä kesänä samoilleensa Kirstulan metsissä linnunmunia keräämässä.
Linnunmunat olivat maisteri Collinille siis pyhä asia. Joutuipa hän siis niiden kautta silkan pilanteonkin kohteeksi oppilaittensa taholta. Milloin kiikutettiin hivenen käsiteltyjä kananmunia tai arkisen variksen munia. Hänen perehtyneisyyteensä voivat jälkipolvet kuitenkin tutustua juuri edellä mainittuna vuonna 1886 Hämeenlinnassa painetun teoksen ”Suomessa tavattavien pöllöjen pesimissuhteista” sivuilla.
Muun muassa sarvipöllöstä Collin kirjoittaa:
”1) Ojoisten metsässä a) pesä ja siinä 7 pientä poikasta 29/5 1883, b) pesä ja 5 poikasta 30/4 1884, c) 4 munaa entisessä harakanpesässä (sekametsässä) 30/4 1886.
2) Rapamäessä a) pesä, jossa oli 6 tuoretta [yliviivattu sana tuoretta]munaa, 16/5 1883 (samasta pesästä oli 29/4 otettu 4 variksen munaa), b) pesä ja 3 täysin haudottua munaa 31/5 1885.
3) Kirstulan maalla, pesä ja 6 vähän haudottua munaa (nuoressa lehtimetsässä) 6/5 1883...”
Matrikkelin mukaan Kaarlo Kyösti Larson tuli normaalilyseon I luokalle 1884, joten mikäli hän todella tarinansa mukaan Kirstulassa munia maisterille etsi, noita munia ne eivät ainakaan olleet.
Pelkkää pesä- ja munaluetteloa teos ei tietenkään ole, vaan Collin selostaa eri pöllölajien elintapoja ja levinneisyyttä. Tunturi- eli Lumipöllöä hän muun muassa kuvailee erinomaisen kauniiksi pöllölajiksi, joka toisinaan – etenkin nuoret yksilöt – runsaslumisina talvina vaeltavat eksyen maamme eteläisimpiinkin osiin.
”Eräs naaras, joka on minulla ollut kesynä useampia vuosia, päästää joskus silloin, kun se ilmaisee mielipahaansa tai pelkoaan, hienon ja kimakan viheltävän äänen: ” rik, rik, rik, rik”
 |
| Muun muassa 6.4.1886 Otto Collin kyseli palkkiota vastaan tietoja korkanpesistä tällä Hämeen Sanomissa olleella ilmoituksella. |
Maisterin kertoma kesyyntynyt pöllö oli saatu Hattulan Parolan kylän läheltä susikuopasta tapettuaan syöttinä olleen ankan. Myöhemmin tekstin sivuun on lisätty käsin linnun kuolleen 8/12 1886. Myös Larin-Kyöstiltä saamme tietää, ettei edellä mainittu pöllö suinkaan ollut ainoa ”opettajakummituksen” suojatti.
”Ahtaassa pihassa, vanhan kirkon alapuolella, vielä tulipalolta säilyneessä kaupunkikorttelissa on pienien hökkelien naapurimaille pystytetty isoja häkkejä pöllöille, joita viisauden symboleja maisteri erikoisesti näkyi suosivan. Uhrien hankkiminen nälkäisille pöllöille oli sekin keino päästä maisterin fidespojaksi.”
Jos Collineilla tosiaan oli vielä pihallaan tarhattuna parvi pöllöjä, on moinen meno varmasti aiheuttanut pikkukaupungissa jonkinlaista mutinaa ja lintujen aavemaista huhuilua öisin.
Kertomuksensa loppupuolella Larin-Kyösti osoittaa jo jonkinlaista myötätuntoa entistä opettajahirmuaan kohtaan kuvaillessaan tämän joutumista virkaheitoksi. Omituinen hahmo turkissaan kulkee silti yhä iltahämäriä katuja ja kujia asu kauhtuen ja puiden nyrkkiä ilkkuville katupojille. Niin kuin aikanaan Collin oppilaittensa pilkan ja kujeiden kohteena oli ollutkin kirjailija mainitsee entisten koulupoikien hankkivan tälle vaatteita ja houkuttelevan jopa parturiin. Vieläpä saunaankin äijä puijataan. Siunatuksi lopuksi maisteria järkytetään vielä kodin täydellisellä siivouksella sillä seurauksella, että pelästynyt miekkonen joutuu säntäämään tarkastamaan munakaappinsa tilan. Mikäli meidän on siis Larin-Kyöstiä uskominen, täysin hylätty ja jonkinlaista arvostustakaan vailla entinen opettaja ei ilmeisesti vanhemmilla päivillään silti ollut.
Näin tutustuttuani kyseiseen originelliin hahmoon näiden jälkeen jääneiden rivien kautta taidankin joskus iltahämyssä olla erottavinani pitkään, kuluneeseen turkkiin sonnustautuneen aaveen vaappumassa kaupunkimme kirkon alapuolisia kortteleita kiertävillä kaduilla tavoittelemassa rakastamiensa pöllöjen huutoja. Pian tulee kuluneeksi sata vuotta tuon persoonan kuolemasta. Saapa nähdä, muistaako Hämeenlinna miten omaa Pöllömiestään.
 |
| Tämä postikorttikuva viimeistään vuodelta 1906 nousee aina esille, kun pyrkii hahmottamaan Hämeenlinnan kirkon itäpuolista kaupunkia, joka säästyi kaupungin suurelta vuoden 1831 tulipalolta.Näin saa jonkin kuvan siitä sokkeloisesta vanhasta kaupungista, jonka eräällä takapihalla Otto Collin siis piti pöllöjään ja minkä kaduilla ynnä kujanpätkillään hän iltahämyssä asteli. Kuva Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupinginkirjasto/ Hämeenlinnan kaupunginmuseo |
* * *
Lähteet:
Larin-Kyöstin Hämeenlinna (Reima T. A. Luoto toim.)
Eino Leino: Muistelmat, kulttruurikuvat, tunnustukset I
Otto Collin: Suomessa tavattavien pöllöjen pesimissuhteista
Y. S. Koskimies: Hämeenlinnan kaupunginhistoria 1875-1944
https://fi.wikipedia.org/wiki/Otto_Collin
Ahveniston hautausmaan virtuaalipolkuhttps://www.hamewiki.fi/wiki/Otto_Collin
Lisäksi: Rahan arvonlaskuri
