perjantai 17. huhtikuuta 2015

Pyöräilykesä 2005 -osa III

Kesä 2005 oli unohtumaton pyöräilykesä, jolloin taitoin polkupyörällä yli 3000 kilometriä. Se on oma ennätykseni. Ehdottomia huippuhetkiä olivat ne päivät, jolloin tutustuin Härkätiehen Hämeenlinnasta Turkuun asti. Selaillessani tuolloin ottamiani valokuvia saan yhä mieleeni monia yksityiskohtia.


Lapsuudestani lähtien olen  liikkunut Härkätien varrella. Jo ennen kuin olen siitä mitään ymmärtänyt olen seuraillut väkeä, joka sitä pitkin kulkenut. Sivuuttihan mainittu ikivanha maantie kotiporttini. Ehdittäessä 2000-luvulle olin jo monta kertaa tuuminut kulkevani jollain tavalla sen Hämeenlinnasta Turkuun. Viimein vuonna 2005 puuhaan oli sekä aikaa että kuntopohjaa. Seistessäni heinäkuun lopussa linnan kupeella kaipasin jo pois kaupungista maaseudun rauhaan aistimaan pihkaisten metsien tuoksun.


Ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä olivat tulleet jo tutuiksi kuluneiden vuosien aikana. Peltojen tilalle olivat tulleet marketit ja rivitalot. Näiltä paikoilta ovat ensimmäiset muistikuvat eloni taipaleelta ynnä lukuisat unikuvat kautta aikojen.Oli silti aivan oma tunnelmansa polkea tuttujen maisemien halki tietoisena määränpäästä kaukana Varsinais-Suomen rannikolla.





Olin pyörillyt jo monina kesinä Hämeenlinnasta Renkoon. Hämeenlinna liitti itseensä Rengon, Kalvolan, Hauhon. Lammin ja Tuuloksen vuonna 2009. Nelisen vuotta aiemmin matka Renkoon oli vielä kulkemista toisen kunnan alueelle. Vuosisatojen kuluessa Hämeenlinnan ja Rengon välinen raja oli liikkunut, mutta itselleni saapuminen Rääpiälään ja suunta Tiirinkoskelle on merkinnyt kaupungin jättämistä taakse. Siellä Hämeen Härkätie -kyltin kohdalla on tuntenut lähteneensä lopullisesti kohti maaseutua.


Renko on ollut ensimmäinen etappi lähdettäessä Hämeenlinnasta Turkuun. Niin se oli minullekin yöpyessäni Renkajoen varrella, hiukan syrjässä Härkätien reitiltä. Vuosikaudet olen tavan takaa koettanut pohtia, millaisia nuo korpimaat ovat olleet vuosisatoja aiemmin. Osin kovin kiviset metsät ovat reunustaneet maantietä ennen kuin kulkija on tupsahtanut kirkonkylälle. Hämeenlinnan kaupunginmuseon vanhassa perusnäyttelyssä oli suuri, mieleenpainunut valokuvasuurennos Lietsankylästä, joka oli merkittävä etappipaikka synkän korven ympäröimänä. Sääli, että tuo perusnäyttely on nyttemmin purettu.



Lietsan Jauhopolku antoi selkeän aavistuksen, millaista matkanteko Härkätiellä oli vielä 1900-luvun alkupuolella. Pimeänpelkoisen ei ollut hyvä hämärissä kulkea. Tuolloin kymmenen vuotta sitten metsä maantien varressa oli nykyistä sakeampaa paikalla, jolta museopolun koillinen pää erkanee nykyisestä väylästä.Viime vuonna palasin tuonne rauniotielle ja Lietsan kulmille ja olin aluksi ajaa harhaan maiseman ehdittyä museopolun toisessa päässä huomattavasti muuttua. Silti kokemus oli yhä ajan hälyltä pysäyttävä. Kivinen mäkikin Pitkäjärven torpalla oli sentään ennallaan.



Palsankallion seitsemän pitäjän rajakivi on ollut merkittävä paikka. Vuosien kuluesa olen siellä muutaman kerran pysähtynyt ohi kulkiessani. Jotenkin on ajan kuluessa tullut sellainen tunne, että se on ollut häviämässä maastoon. Jo kymmenen vuotta sitten oli sellainen tunne ikään kuin olisin ollut muistavinani osoitinkivien erottuneen edellisellä kerralla selvemmin. Aivan kuin rajakiville olisi tapahtunut jotain. Onneksi sentään opastaulu oli viime vuonnakin yhä paikoillaan samalla lailla kuin kymmenen vuotta aiemmin.



Kun Härkätie Lietsan jälkeen ylittää Lopelta Tammelan Teurolle suuntaavan maantien, se näyttää sukeltavan alas maisemaan. Tuo myötäle on joka kerran risteyksessä kääntyessäni houkutellut jatkamaan kohti Porrasta. Tuona kesänä viimein lisäsin vauhtia ja annoin polkupyöräni syöksähtää alamäkeen. Kuten yleensä joutuisassa matkanteossa, jälkeenpäin on aprikoinut, jäikö jotain mielenkiintoista ikuistamatta. Joka tapauksessa tavoitin Portaan suostuisassa säässä, vaikka jostain taisin olla erottavanikin ukkosenjyrähdyksen kaltaisia ääniä.






Ilmanala ehtiessäni Somerolle oli jo muuttunut tuulisemmaksi ja koleammaksi kuin päivällä. Vesi alkoi piiskata maata. Someron lounaispuolella kiskoin viimein sadetakin ylleni. Siinä tuota vaatekappaletta tempoessani sain mokoman hajalle. Yhä harmittaa hyvän takin puolesta. Sinänsä kohtalaisessa vastatuulessa ja sateessa ei Someroon tutustuminen kiinnostanut. Piti vain puskea sitkeästi eteenpäin.



Sade ei onneksi kestänyt kovinkaan kauan. Muuttunut maisematyyppi Someron ja Koski TL:n välillä nostatti laimentunutta mielialaani. Hetkittäin oli kuin olisi puistossa pyöräillyt. Paimionjoen rantojen maisemat hehkuivat syksyn väreissä auringon hetkittäin pilkottaessa pilvien lomasta. Peltojen syvä ruskeankeltainen oli kuin suunnattoman pensselin vetäisemää jälkeä puiden ja pensaiden väliin. Siinä joentörmien reunoja kierteli maantie, jolta saattoi tähyillä kohti mutkittelevaa jokea.




Kun lähestyin Koskea itäkoillisesta, äkkiä eteen ilmestynyt aukea muistutti tasaisuudeltaan lentokenttää. Sillä kohtaa Härkätie lähestyi 10-tietä. Pilvet eivät antaneet unohtaa, millaiset puhurit korkeuksissa tuiversivat. Väistämättä taisin aprikoida, ehtisinkö saada perinpohjaisen kylvyn ennen kuin saavuttaisin yöpaikkani.


Koski TL. Tietenkään ei sovi unohtaa, että paikalla on toki koski. Komealta se vaikutti jopa kehnossa valaistuksessa. Vanhat rakennukset palauttavat mieleen ajan, jolloin kuoppaista tietä kolisivat ohitse eläinten vetämät kärryt.




Kuva ladoista Kosken ja Marttilan välimailla on mielestäni yksi kesän 2005 parhaimmista otoksistani. Mustanharmaiden pilvien sävyissä näki selvästi korkeuksissa riehuneet voimat. Tuleentuva viljapelto kohosi kohti kynnystä, jolla ladot seisoivat vasten kaikkea epämääräisen uhkaavaa horisontin takana odottavaa.



Ilta koitti pilvimassojen laukatessa taivaanrannalta toiselle.Saavuin vihdoin yöpaikaksi valikoituneeseen Marttilan kievariin. Vanhan rakennuksen korkeat hirsiseinäiset huoneet soivat rauhaisan tunnelman, jonka vallitessa sain tutkia yksikseni oleskelu- ja ruokasalin monipuolista kirjastoa. Sieltä löysin muun muassa muutaman mielenkiintoisen englanninkielisen meriseikkailukirjan, joita en harmikseni ehtinyt kuin kaihoten selkäpuolelta silmäillä. Aloin uskoa, että olisin voinut hyvinkin toisenlaisissa olosuhteissa sulkeutua huoneeseeni muutamaksi päiväksi vain tutkimaan hyllystä löytämiäni kirjoja. Hajamielisesti kurkistin vielä internetiinkin. Tovin harhailtuani pihalla ja tapailtuani joitain sanoja muistiinpanoihini alkoivat höyhensaaret kutsua ihanan raukeata olemustani. Nukuttuani jo jonkin aikaa erotin utuisesti ääniä salin puolelta. Kaksikymmentäviisi isäntäväen odottamaa hollantilaista karavaaneria oli saapunut. Heidän soitantansa ja laulunsa eivät minua häirinneet.

Seuraavana aamuna havahduin jo hiukan ennen kuutta. Yö oli pyyhkäissyt taivaan putipuhtaaksi. Aivan kuin pilvet olisivat valahtaneet peltoaukeille, sillä nousevan auringon kirkkaus siivilöityi sankan usvan läpi. Tämä oli oivallinen hetki raapustaa joitain sanoja paperille. Härkätie näkyi ikkunani ja peltoaukean välissä. Ainoastaan pari kolme kulkuneuvoa pörpötti maantiellä. Kehoni jo kehotti maantielle. Tunnelman autuaallisuutta oli miltei mahdotonta kuvailla.

Kahvikupposen, tuoremehulasin ja voileivän jälkeen olin kello kahdeksan maissa valmiina jatkamaan matkaani.





Uskomatonta katsella samaa taivasta, joka edellisenä iltana oli ollut täynnä raivopäisinä teutaroineita pilvimassoja. Maisema kutsui minua sisäänsä. Tuolla jossain taivaanrannan takana odotti Turku kirkontorneineen. Juuri nyt koin kykeneväni taivaltamaan vaikka maan ääriin, mikäli se vain mitenkään ajallisesti olisi ollut mahdollista.



Liedosta eteenpäin matkanteko kohti Turkua alkoi olla melkoisen vilskeen keskellä pujottelua. Kevyen liikenteen  väylän seuraaminen oli sangen haastavaa. Sai olla tarkkana, että löysi oikean risteyksen pujahtaa Vanhanlinnan  ohittavalle museotielle. Koska Turku oli jo lähellä ja keli helli kulkijaa,ei pahemmin haitannut, vaikka parissa kohta joutui ajamaan hiukan edestakaisin.








Aivan viimeisiltä kilometreiltä ei ollut mieltä yrittää ottaa valokuvia. Äkkiä sitä huomasi polkevansa katuja ylös ja alas. Kaikesta huolimatta sisikunnassa sävähti, kun sai seisauttaa kulkupelinsä Vanhan Suurtorin laitaan. Samalla hetkellä alkoivat tuomionkirkon kellot kumista! Päivä oli hehkeän lämmin, kaukana edellisen illan syksyä huokuneesta säästä. Tuomiokirkon holveissa oli hyvä ensimmäiseksi viivähtää ja uhrata jokunen hetki Härkätien muinaisten kulkijoiden muistolle. Seuraavaksi kelpasi suunnistaa Åboa Vetuksen viileisiin kellareihin.

Olin tehnyt sen. Olin polkenut Hämeenlinnasta Turkuun. Joskus olen ajatellut tehdä taipaleen jalan, mutta kävi se polkupyörälläkin. Onneksi suurimman osan matkasta saattoi taittaa vanhoja teitä suuren valtatien sijasta. Muistiinpanoistani näen pyöräilleeni tuona vuonna useita lenkkejä, mutta Turun toivioretki oli ehdoton kauden huipennus.





tiistai 14. huhtikuuta 2015

Pyöräilykesä 2005 - osa II

Kesän 2005 pisimmät pyörälenkkini olivat taival Tampereelta Toijalan, Sääksmäen ja Retulan kautta Hämeenlinnaan sekä retki Härkäteillä Hämeenlinnasta Turkuun pysähtyen Rengossa ja Marttilassa. Tällä kertaa palauttelen mieleeni retken Tampereelta. Tuosta hienosta pyöräilykesästä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta.

Kun muistelen perjantaita 8.7.2005, saan sieraimiini aamulla aistimani kasvullisuuden tuoksut polkiessani Hämeenlinnan rautatieasemalle. Kesälomakauden kadut olivat tuohon aikaan vielä liki tyhjiä, ilma viileähkö vaikka päivästä oli luvattu lämmintä. Olin päättänyt matkata pyörineni paikallisjunalla Tampereelle. Olin jo ehtinyt sen verran kierrellä kotikaupunkini ympäristössä, että tuntui hyvältä suunnitella rengasmatkan sijasta selkeätä reittiä pisteestä A paikkaan B.




Aikani odoteltua pääsin  paikallisjunaan, jossa nuokkui vain yksi yön riennoista väsynyt matkustaja. Sain siis polkupyöräni vaivatta kyytiin.  Menopelin kolkkatessa kohti Tamperetta jäi hyvää aikaa nauttia uneliaasta tunnelmasta.           

Tampereella odotti sitten jo arkeensa herännyt kaupunki. Lyhyen kartanluvun jälkeen saatoin suunnistaa kohti Lempäälään vienyttä reittiä.




Hyvä pyörätiereitti Tampereelta Lempäälään oli miellyttävä yllätys. Matkanteko alkoi joutuisissa merkeissä. Piti aivan pidätellä itseään, ettei olisi intoutunut polkemaan turhan nopeasti. Maisemiahan olin katselemassa. Polkemisessa on se haittapuoli, että fyysinen suoritus hakee pikaisesti oman rytminsä, joka keskittyy helposti ainoastaan taipaleen taittamiseen. Oudossa ympäristössä sentään joutuu toisinaan seisahtelemaan tarkistaakseen pysyneensä reitillä.


Aamun pilvet olivat kaikonneet taivaalta ehtiessäni Lempäälään. Ihmeen pian aurinko kasvoi voimassaan. Oli syytä poiketa valintamyymälässä, sillä tietenkin aurinkovoide oli jäänyt kotiin. Onneksi en ollut liikkeellä syrjäkulmilla. Paikkakunnan kirkko löytyi heti kadun varrelta. Viileät kiviseinät virkistivät oloa tutkiessani kirkkosalia. Taas tuli uusi kirkko bongattua.



Lempäälä on luonnollisesti ulkopaikkakuntalaiselle ja etenkin hämeenlinnalaiselle suurelta osin juuri kanavansa. Siksi tärkeä osuus maakuntamme historiassa. Kuokkalan kosken perkaaminen ja kanavan rakentaminenhan ovat näkyneet lähes dramaattisesti Vanajaveden laaksossa myös Hämeenlinnan kohdalla esimerkiksi vedenpinnan korkeudessa.     



Siirtyminen Lempäälästä Viialaan ei ole jättänyt mitään olennaisia muistikuvia. Ilmeisesti taitoin matkan ison tien laitaa ja nielin pölyä. Tämä tietenkin merkitsee sitä, että tuolle seudulle on syytä pyrkiä joskus tulevaisuudessa. Jälkeen päin katsoen kirkko näyttää jykevältä. Vanha nahkatehdas on ikuistunut Tarpianjoen rannalta muistuttamaan ajasta, joka ei palaa.




Olen pohtinut, kuinka kirjoittaisin jotain positiivista Toijalasta. Saapuminen sinne oli jotenkin kuin eksymistä johonkin villin lännen kaupunkiin, joka on jo enimmäkseen unohdettu. Läpikulkupaikkahan se aina toki on ollut. Pyörineni päädyin sinne ilmeisesti pääkadun varteen iltapäivän väsyneinä tunteina. Kostuttaessani kurkkuani baarissa tuntui kuin kylä olisi unohtunut ajanvirrasta. Tuohon aikaan Toijala ja Viiala olivat vielä erillään. Akaan paluu kartalle odotti parin vuoden päässä. Jotenkin ei vain tullut mieleen ottaa kuvaa ennen kuin palasin jälleen rautatien koillispuolelle pelastautuakseni kohti maalaismaisemia.



Jossain vaiheessa Toijalassa tein ilmeisesti päätöksen kääntyä Sääksmäen suuntaan. Alkuperäinen aikeeni oli ollut jatkaa suoraan kohti Hämeenlinnaa. Keli oli loistava. En tahtonut palata liian pikaisesti kotiin. Polkupyöräretkillä on antoisinta saada tehdä lopulliset reittivalinnat vasta tien päällä. Silloin on mahdollista päätyä näkemään yksityiskohtia, joita ei ole tullut ennalta ajatelleeksi.

Kesäpäivä jatkui hehkeänä ehtiessäni Visavuoreen. Johdonmukainen jatkumo mielentilalleni oli päättää kiertää Vanajanselän pohjois- ja itäpuolta. Olinhan kulkumielellä. Sää pysyi vakaana. valoa riitti yllin kyllin. Vältyin samalla polkemasta vanhaa 3-tietä, josta en ole koskaan järin pitänyt.



Jatkoin siis viipymättä Ritvalan suuntaan. Iltaa kohti pilvisyys lisääntyi ja ilta alkoi vähitellen lähestyä. Ehkäpä osaksi siitä syystä en juuri tuolla retkellä mielestäni saanut Retulasta parhaita otoksiani. Koska olen kuvia sieltä jo laittanut muissa yhteyksissä esille, jääkööt ne tällä kertaa pois. Maantie Ritvalasta Retulan kautta Pälkäneentielle on aina maaseutukokemus parhaimmasta päästä. Muistan yhä, kuinka viime vuonna niin ikään ehtoon koittaessa säikäytin siellä tienposkesta äkäisesti sähisseet supikoiran tai minkin poikaset. Tapahtuma oli niin pikainen polkiessani täyttä vauhtia, etten ole lajista ihan varma.








sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Pyöräilykesä 2005 - osa I

Uuden kesän ollessa koittamassa on syytä muistella menneitä. Vanhojen valokuvien selaaminen on nostanut mieleen kesän 2005. Se oli mieleenpainuva pyöräilykesä, jonka aikana tuli kierrettyä innokkaasti maakuntaa. Kesä polkimilla huipentui taipaleeseen Härkätiellä. Se oli hienoa aikaa pyörän päällä tuo vuosi 2005, ja siitä on täyttymässä kymmenen vuotta. Uskomatonta.


Renko on merkinnyt aina Joenhiidelle paljon, etenkin Renkajoki ja Renkajärvi. Muutokset maisemassa ovat vertautuneet samalla omaan  vanhenemiseen lähes yhtä paljon kuin Hämeenlinnassakin. Lapsuuden maailmankuva laajeni ensimmäiseksi juuri Rengon ja Hattulan suuntaan. Siksi ilmeisesti kuluneina vuosina luonnonrauhan takamaiden etsintä on ensinnä alkanut juuri Renkajärven ympäristöstä. Niin ollen tämä kuvallinen yhteenveto vuodesta 2005 on syytä aloittaa juuri yllä olevasta näkymästä. Kuvasta taitaa puuttua vain eräänä kesänä järveen isketyn tolpan päässä nököttänyt lokki, joka jostain syystä on jäänyt selvästi mieleeni.


Asuessani 1970-luvulla Rengossa käytössä ei ollut digikuvaamisen helppoutta. Siksipä ei olekaan tarkasteltavina juuri kuvia sen ajan Rengosta. Kirkonkylä oli toki tuolloin tuttuakin tutumpi läpikulkupaikka. Seuraavan vuosikymmenen alun muuton jälkeen samoille paikoille ei tullut palattua ennen 2000-lukua. Maailmaa piti nähdä muualta, ja vuodet kuluivat armotonta vauhtia. Viimein vuonna 2005 päätin lähteä polkupyörälläni ja kamera laukussa lounaiseen ja läntiseen Renkoon.



Polkupyöräillessä toki näkee enemmän kuin autoillessa, mutta silti täytyy kuitenkin seisahtua saadakseen valokuvia. Jostain syystä selailemiini kuviin ei ole osunut ainuttakaan entisestä kotikylästäni. Ehkä se on muuttunut niin paljon, ettei ole osannut toistaiseksi valita kohdetta. Kenties ajanjakso elämästä siellä oli kuitenkin niin lyhyt, että siitä on jo erkaantunut jokseenkin kauaksi. Sen sijaan löytyy kuvia niiltä kulmilta, joilla en ole nelisenkymmentä vuotta aiemmin edes liikkunut. Maantien varrelta Ahoisten ja Nummenkylän väliltä löytyy maisemaa, joka oletettavasti on lähempänä lapsuuteni ja nuoruuteni asua kuin entisen kotikyläni seutu.




Lietsan jälkeen vanha Härkätie mutkittelee mäkisen maaston lomitse Lopelta Urjalaan johtavan maantie ylitse kohti Tammelan Portaan kylää. Lopelta kohti 10-tietä vievä tie on liikennemääräänsä nähden kapea. Raskas liikenne vetää polkupyöräilijän totiseksi. Turun valtatien pohjoispuolella Teurolle suuntaava maantie on osoittautunut kuitenkin hyvin päällystetyksi ja viettää sopivasti kohti Tammelan Teuroa. Itse asiassa ensimmäisellä kerralla saattaa kulkija olla vaarassa ohittaa viehättävän kylän turhankin pikaisesti. Vuonna 2005 sieltä löytyi jopa kyläkauppa, jossa pyörälenkeilläni pari kertaa poikkesin. Viime kesänä sitä turhaan etsiskelin. Ajan kulumisen armottomuudesta kielii sekin, että sain kuulla kaupan lopettaneen jo vuosia aiemmin.



Kesäkuussa 2005 retkien kohteina olivat siis Renko, Hattula ja Tammela. Seuraavaksi kolusin Hämeenlinnan itäistä ympäristöä. Suven silloisesta kauneudesta käyköön esimerkistä otos Tuuloksen Suolijärven suunnalta.




Kun lähtee Hämeenlinnasta polkupyöräilemään Tuuloksen suuntaan, päätyy väistämättä myös joko Lammille tai Hauholle. Jälkimmäisestä puhuttaessa ei voi sivuuttaa Wanhaa Raittia. 2000- ja 2010-luvuilla varastooni on kertynyt siitä lukuisia otoksia. Kymmenen vuotta sitten se oli minulle vielä maisemallisesti uusi tuttavuus.





Koska kaksipyöräisellä tekee mieluiten matkaa siedettävässä kelissä, myös muistoni Raitilta ovat pääsääntöisesti aurinkoisia ja jokseenkin lämpimiä. Aina takana on ollut vähintään 20-30 kilometriä taivalta, jonkin kerran huomattavasti enemmän. Siksipä onkin ollut hyvä levähtää tovi kirkon kiviseinien sisällä ja kierrellä hiljakseen Raittia. Vuoden 2005 otoksista ei sattunut silmiin yhtä hyviä kuvia kirkosta kuin myöhemmiltä ajoilta, joten jätän kirkkokuvan toiseen kertaan.

Sen sijaan alla oleva  pensasaidan takana lymyilevä tupa tai sauna piippuineen edustaa tunnelmaa, jota sellaisenaan en ole enää tavoittanut. Mieleeni nousee elävästi kuvaus vanhasta Hämeenlinnasta katsottuna Myllymäen kallioilta. Tuolloin nimittäin sen aikaiset enintään kaksikerroksiset puutalot peittyivät kesäisin puiden rehevän lehvästön alle. Jotenkin inhimillinen elämä oli tuolloin oikeammassa mittakaavassa luonnon kanssa kuin nykyisinä pompöösien kauppakeskusten aikoina.



Seuraavaksi laitan esille kuvia Lammin ja Hausjärven suunnalta. Varastosta ei jostain syystä löydy kyseiseltä vuodelta kuvaa itse Lammin kirkolta. Se ei sinänsä ole yllätys, koska kiehtovia ovat olleet enemmän itse taipaleet maisemineen keskuspaikoille kuin perillä oleminen. Maantie Turengista Lammille oli aikanaan ensimmäisellä kerralla varsinainen kokemus, sillä vilkas tie oli mutkainen ja kapea. Senkin varrelta löytyi muutamia kiintoisia yksityiskohtia, joista varmaan useita jäi ikuistamatta. On hyvä, että sitäkin reittiä on tullut polkupyöräiltyä.



Vuonna 2005 oli helteinen heinäkuun päivä päättäessäni polkea Turengin ja Lammin kautta Hausjärvelle sekä palata Riihimäen kautta Hämeenlinnaan. Kyseessä taisi olla yksi kesän kuumimmista päivistä, mutta säästä oli ainakin luvattu vakaata. Siispä varasin runsaasti vettä matkaan ja hieroin aurinkovoiteet jäseniin. Kun aloitti matkanteon aamuvarhaisella ilma ei ollut ahdistava. Etukäteen tahdoin etenkin ohittaa paikan, jossa venäläinen matruusi ampui Alfred Kordelinin maraskuussa 1917. Mommilan veriteothan ovat olleet varsinainen käsite.




Matkaa taittui ja maisemat vaihtuivat. Jälkeenpäin ajatellen olisin kaiketi voinut valita viileämmänkin päivän, mutta suomalainen kesä ei aina tarjoa monia vaihtoehtoja nautittavalle maisemapyöräilylle. Tavoitin silti Mommilan ja sain joitain valokuvia. Kartano toki piileskeli jossain puistonsa katveessa.




Sainpa kuitenkin tuollakin retkellä kirkkokuvan ikuistaessani näkymän Mommilan kirkosta. Edessä oli vielä jonkin verran matkaa itse veriteon muistomerkille, paikalle missä Kordelin rekeensä ammuttiin. Tapaus vaikutti syvästi paikalla olleeseen nuoreen lakimieheen Risto Rytiin, joka tuohon aikaan toimi liikemiehen lainopillisena neuvonantajana. Näin ollen Mommilan tapahtumilla on ollut monenlaiset vaikutuksensa itsenäisen Suomen ensimmäisiin vuosikymmeniin niin itsensä Kordelinin poismenon kuin tulevan presidentinkin toiminnan kautta.




Muutama kilometri muistomerkiltä Hausjärven suuntaan lämmin ilmanala ilmeisesti otti sikäli veronsa, että epähuomiossa laskettelin pyörälläni joutuisassa alamäessä sellaiseen kuoppaan, että rengas polkupyörästäni puhkesi jyhkeästi kumahtaen. Samalla paljastuivat myös kilometrien ja ajan haperruttamat päälirenkaatkin. Matkan jatko onkin sitten  oma tarinansa. Lisää valokuvia tuolta reissulta vain ei tullut enää mieleen ottaa.