Kesä 2005 oli unohtumaton pyöräilykesä, jolloin taitoin polkupyörällä yli 3000 kilometriä. Se on oma ennätykseni. Ehdottomia huippuhetkiä olivat ne päivät, jolloin tutustuin Härkätiehen Hämeenlinnasta Turkuun asti. Selaillessani tuolloin ottamiani valokuvia saan yhä mieleeni monia yksityiskohtia.
Lapsuudestani lähtien olen liikkunut Härkätien varrella. Jo ennen kuin olen siitä mitään ymmärtänyt olen seuraillut väkeä, joka sitä pitkin kulkenut. Sivuuttihan mainittu ikivanha maantie kotiporttini. Ehdittäessä 2000-luvulle olin jo monta kertaa tuuminut kulkevani jollain tavalla sen Hämeenlinnasta Turkuun. Viimein vuonna 2005 puuhaan oli sekä aikaa että kuntopohjaa. Seistessäni heinäkuun lopussa linnan kupeella kaipasin jo pois kaupungista maaseudun rauhaan aistimaan pihkaisten metsien tuoksun.
Ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä olivat tulleet jo tutuiksi kuluneiden vuosien aikana. Peltojen tilalle olivat tulleet marketit ja rivitalot. Näiltä paikoilta ovat ensimmäiset muistikuvat eloni taipaleelta ynnä lukuisat unikuvat kautta aikojen.Oli silti aivan oma tunnelmansa polkea tuttujen maisemien halki tietoisena määränpäästä kaukana Varsinais-Suomen rannikolla.
Olin pyörillyt jo monina kesinä Hämeenlinnasta Renkoon. Hämeenlinna liitti itseensä Rengon, Kalvolan, Hauhon. Lammin ja Tuuloksen vuonna 2009. Nelisen vuotta aiemmin matka Renkoon oli vielä kulkemista toisen kunnan alueelle. Vuosisatojen kuluessa Hämeenlinnan ja Rengon välinen raja oli liikkunut, mutta itselleni saapuminen Rääpiälään ja suunta Tiirinkoskelle on merkinnyt kaupungin jättämistä taakse. Siellä Hämeen Härkätie -kyltin kohdalla on tuntenut lähteneensä lopullisesti kohti maaseutua.
Renko on ollut ensimmäinen etappi lähdettäessä Hämeenlinnasta Turkuun. Niin se oli minullekin yöpyessäni Renkajoen varrella, hiukan syrjässä Härkätien reitiltä. Vuosikaudet olen tavan takaa koettanut pohtia, millaisia nuo korpimaat ovat olleet vuosisatoja aiemmin. Osin kovin kiviset metsät ovat reunustaneet maantietä ennen kuin kulkija on tupsahtanut kirkonkylälle. Hämeenlinnan kaupunginmuseon vanhassa perusnäyttelyssä oli suuri, mieleenpainunut valokuvasuurennos Lietsankylästä, joka oli merkittävä etappipaikka synkän korven ympäröimänä. Sääli, että tuo perusnäyttely on nyttemmin purettu.
Lietsan Jauhopolku antoi selkeän aavistuksen, millaista matkanteko Härkätiellä oli vielä 1900-luvun alkupuolella. Pimeänpelkoisen ei ollut hyvä hämärissä kulkea. Tuolloin kymmenen vuotta sitten metsä maantien varressa oli nykyistä sakeampaa paikalla, jolta museopolun koillinen pää erkanee nykyisestä väylästä.Viime vuonna palasin tuonne rauniotielle ja Lietsan kulmille ja olin aluksi ajaa harhaan maiseman ehdittyä museopolun toisessa päässä huomattavasti muuttua. Silti kokemus oli yhä ajan hälyltä pysäyttävä. Kivinen mäkikin Pitkäjärven torpalla oli sentään ennallaan.
Palsankallion seitsemän pitäjän rajakivi on ollut merkittävä paikka. Vuosien kuluesa olen siellä muutaman kerran pysähtynyt ohi kulkiessani. Jotenkin on ajan kuluessa tullut sellainen tunne, että se on ollut häviämässä maastoon. Jo kymmenen vuotta sitten oli sellainen tunne ikään kuin olisin ollut muistavinani osoitinkivien erottuneen edellisellä kerralla selvemmin. Aivan kuin rajakiville olisi tapahtunut jotain. Onneksi sentään opastaulu oli viime vuonnakin yhä paikoillaan samalla lailla kuin kymmenen vuotta aiemmin.
Kun Härkätie Lietsan jälkeen ylittää Lopelta Tammelan Teurolle suuntaavan maantien, se näyttää sukeltavan alas maisemaan. Tuo myötäle on joka kerran risteyksessä kääntyessäni houkutellut jatkamaan kohti Porrasta. Tuona kesänä viimein lisäsin vauhtia ja annoin polkupyöräni syöksähtää alamäkeen. Kuten yleensä joutuisassa matkanteossa, jälkeenpäin on aprikoinut, jäikö jotain mielenkiintoista ikuistamatta. Joka tapauksessa tavoitin Portaan suostuisassa säässä, vaikka jostain taisin olla erottavanikin ukkosenjyrähdyksen kaltaisia ääniä.
Ilmanala ehtiessäni Somerolle oli jo muuttunut tuulisemmaksi ja koleammaksi kuin päivällä. Vesi alkoi piiskata maata. Someron lounaispuolella kiskoin viimein sadetakin ylleni. Siinä tuota vaatekappaletta tempoessani sain mokoman hajalle. Yhä harmittaa hyvän takin puolesta. Sinänsä kohtalaisessa vastatuulessa ja sateessa ei Someroon tutustuminen kiinnostanut. Piti vain puskea sitkeästi eteenpäin.
Sade ei onneksi kestänyt kovinkaan kauan. Muuttunut maisematyyppi Someron ja Koski TL:n välillä nostatti laimentunutta mielialaani. Hetkittäin oli kuin olisi puistossa pyöräillyt. Paimionjoen rantojen maisemat hehkuivat syksyn väreissä auringon hetkittäin pilkottaessa pilvien lomasta. Peltojen syvä ruskeankeltainen oli kuin suunnattoman pensselin vetäisemää jälkeä puiden ja pensaiden väliin. Siinä joentörmien reunoja kierteli maantie, jolta saattoi tähyillä kohti mutkittelevaa jokea.
Kun lähestyin Koskea itäkoillisesta, äkkiä eteen ilmestynyt aukea muistutti tasaisuudeltaan lentokenttää. Sillä kohtaa Härkätie lähestyi 10-tietä. Pilvet eivät antaneet unohtaa, millaiset puhurit korkeuksissa tuiversivat. Väistämättä taisin aprikoida, ehtisinkö saada perinpohjaisen kylvyn ennen kuin saavuttaisin yöpaikkani.
Koski TL. Tietenkään ei sovi unohtaa, että paikalla on toki koski. Komealta se vaikutti jopa kehnossa valaistuksessa. Vanhat rakennukset palauttavat mieleen ajan, jolloin kuoppaista tietä kolisivat ohitse eläinten vetämät kärryt.
Kuva ladoista Kosken ja Marttilan välimailla on mielestäni yksi kesän 2005 parhaimmista otoksistani. Mustanharmaiden pilvien sävyissä näki selvästi korkeuksissa riehuneet voimat. Tuleentuva viljapelto kohosi kohti kynnystä, jolla ladot seisoivat vasten kaikkea epämääräisen uhkaavaa horisontin takana odottavaa.
Ilta koitti pilvimassojen laukatessa taivaanrannalta toiselle.Saavuin vihdoin yöpaikaksi valikoituneeseen Marttilan kievariin. Vanhan rakennuksen korkeat hirsiseinäiset huoneet soivat rauhaisan tunnelman, jonka vallitessa sain tutkia yksikseni oleskelu- ja ruokasalin monipuolista kirjastoa. Sieltä löysin muun muassa muutaman mielenkiintoisen englanninkielisen meriseikkailukirjan, joita en harmikseni ehtinyt kuin kaihoten selkäpuolelta silmäillä. Aloin uskoa, että olisin voinut hyvinkin toisenlaisissa olosuhteissa sulkeutua huoneeseeni muutamaksi päiväksi vain tutkimaan hyllystä löytämiäni kirjoja. Hajamielisesti kurkistin vielä internetiinkin. Tovin harhailtuani pihalla ja tapailtuani joitain sanoja muistiinpanoihini alkoivat höyhensaaret kutsua ihanan raukeata olemustani. Nukuttuani jo jonkin aikaa erotin utuisesti ääniä salin puolelta. Kaksikymmentäviisi isäntäväen odottamaa hollantilaista karavaaneria oli saapunut. Heidän soitantansa ja laulunsa eivät minua häirinneet.
Seuraavana aamuna havahduin jo hiukan ennen kuutta. Yö oli pyyhkäissyt taivaan putipuhtaaksi. Aivan kuin pilvet olisivat valahtaneet peltoaukeille, sillä nousevan auringon kirkkaus siivilöityi sankan usvan läpi. Tämä oli oivallinen hetki raapustaa joitain sanoja paperille. Härkätie näkyi ikkunani ja peltoaukean välissä. Ainoastaan pari kolme kulkuneuvoa pörpötti maantiellä. Kehoni jo kehotti maantielle. Tunnelman autuaallisuutta oli miltei mahdotonta kuvailla.
Kahvikupposen, tuoremehulasin ja voileivän jälkeen olin kello kahdeksan maissa valmiina jatkamaan matkaani.
Uskomatonta katsella samaa taivasta, joka edellisenä iltana oli ollut täynnä raivopäisinä teutaroineita pilvimassoja. Maisema kutsui minua sisäänsä. Tuolla jossain taivaanrannan takana odotti Turku kirkontorneineen. Juuri nyt koin kykeneväni taivaltamaan vaikka maan ääriin, mikäli se vain mitenkään ajallisesti olisi ollut mahdollista.
Liedosta eteenpäin matkanteko kohti Turkua alkoi olla melkoisen vilskeen keskellä pujottelua. Kevyen liikenteen väylän seuraaminen oli sangen haastavaa. Sai olla tarkkana, että löysi oikean risteyksen pujahtaa Vanhanlinnan ohittavalle museotielle. Koska Turku oli jo lähellä ja keli helli kulkijaa,ei pahemmin haitannut, vaikka parissa kohta joutui ajamaan hiukan edestakaisin.
Aivan viimeisiltä kilometreiltä ei ollut mieltä yrittää ottaa valokuvia. Äkkiä sitä huomasi polkevansa katuja ylös ja alas. Kaikesta huolimatta sisikunnassa sävähti, kun sai seisauttaa kulkupelinsä Vanhan Suurtorin laitaan. Samalla hetkellä alkoivat tuomionkirkon kellot kumista! Päivä oli hehkeän lämmin, kaukana edellisen illan syksyä huokuneesta säästä. Tuomiokirkon holveissa oli hyvä ensimmäiseksi viivähtää ja uhrata jokunen hetki Härkätien muinaisten kulkijoiden muistolle. Seuraavaksi kelpasi suunnistaa Åboa Vetuksen viileisiin kellareihin.
Olin tehnyt sen. Olin polkenut Hämeenlinnasta Turkuun. Joskus olen ajatellut tehdä taipaleen jalan, mutta kävi se polkupyörälläkin. Onneksi suurimman osan matkasta saattoi taittaa vanhoja teitä suuren valtatien sijasta. Muistiinpanoistani näen pyöräilleeni tuona vuonna useita lenkkejä, mutta Turun toivioretki oli ehdoton kauden huipennus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti