Pikajalkamiehiä ja rohkeita syklistejä

Kirjavaraston aarteita 7

Nykyinen Hämeenlinna on näyttäytynyt ulkopaikkakuntalaiselle kenties eniten nelipyöräisten kaupunkina julkisella Toriparkin vastaisella taistelullaan ja taannoisella surullisenkuuluisalla Sunny Car Center -näytelmällään ja vaikeuksista rautatieyhteyksien ylläpidossa. Silti olisi syytä muistaa, että kaupungillamme on ollut aikanaan osansa myös toisenlaisten kulkupelien ympärille kehkeytyneessä toimeliaisuudessa ja kontaktit maailmalle niiden parissa toimineiden kautta. Onhan meille aikanaan ensimmäisenä vedetty rautatie ja ja tällä kertaa hyllystä käsiini sattuneen teoksen teeman mukaisesti vireänä ollut aikanaan myös polkupyöräily. 

Mikko Kylliäisen vuonna 2013 ilmestynyt teos Welleniuksesta Vaakunaan on jo joitain vuosia sitten saanut esittelynsä muun muassa polkupyöräilyyn teemoittuneen blogistin Fillarantin tekstissä, mutta ansaitsee yhä esilletuontia jo siitäkin syystä, kuinka virkistävä lukukokemus ja kiinnostava löytö se minulle henkilökohtaisesti on ollut palauttaessaan mieleen aiempia lukemiani tarinakatkelmia ja omia pyörämatkoja ynnä sitä tosiasiaa, että Hämeenlinnassa on ollut joskus muutakin kuin nykypäivän julkista keskustelua paljolti hallinnut autolähtöinen liikennepoliittinen pysäköintipolemiikki. Teos kertoo tiivistetysti hämeenlinnalaisen polkupyöräilyn ja polkupyörien kokoamisen kehityksen unohtamatta muutamia mielenkiintoisia esimerkkejä eri yhteiskuntaluokkia edustaneista aikalaisista, joiden elämään polkupyöräily on tuonut uutta väriä.

Sotaväen merkitys kaupungillemme näyttäytyy olennaisena myös velosipedien (vélocipède=pikajalka) eli polkupyörien ja Hämeenlinnan yhteisessä historiassa armeijan hyödyntäessä ensimmäisten joukossa uutta kulkuvälinettä jo 1800-luvulla palveluskäytössä. Lukija saattaa sielunsa silmin nähdä luutnantti G. E. Enehjelmin polkemassa lokakuussa 1886 hämäläisiä maanteitä reservikomppanioiden kivääritarkastuksiin tai vuotta myöhemmin luutnantti Savoniuksen kymmenhenkisen etukomennuskunnan tiedustelemassa sotaharjoituksiin marssiville valmisteltavia levähdys- ja majapaikkoja. Tässä yhteydessä lukija kenties jo innostuu hyödyntämään nykyajan suomia mahdollisuuksia ja etsiä polkupyöräilyä tuon ajan lehdistä. Pikaisesti paljastuu, että maassamme useat lehdet, muun muassa Tampere ja Waasan lehti keskiviikkona 3.6. 1885 kirjoittavat:

”Welosipedi. Washingtonissa kulkewat nykyään useat lääkärit welosipedilla. Sähkösanomain kuljettajat owat siellä jo kauan käyttäneet sitä kulkuneuwoa. - Baijerissa koetetaan käyttää welosipedia sotapalvelukseen. Aluksi pannaan semmoiset sotamiehet, jotka osaawat ajaa welosipedia, läheteiksi.”

Entisenä lyseolaisena koen tietenkin pienen sävähdyksen opinahjoni noustessa Kylliäisen teoksessa uudella tavalla esille polkupyöräilleiden lyseolaisten kautta. Kesäkuun 28. päivänä vuonna 1887 kirjoittaa Hämeen Sanomat lyseolainen Werner Lönnholtzin ”ripeästä” urotyöstä hänen ajettuaan Kalvolan Niemen kartanosta Hämeenlinnaan tunnissa ja 45 minuutissa taittaen näin lähes kolme peninkulmaa mainitussa ajassa.

I. K. Inha 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.
Kuva Karl Emil Ståhlberg/
Wikimedia Commons

I- K. Inha ei juuri kulttuuria seuranneiden piirissä esittelyjä kaipaa, mutta hänen yhteytensä Hämeenlinnaan saa huokaisemaan kunnioitusta mielessä, että hänkin... Inha eli Into Konrad Nyström liittyy olennaisesti suomalaisen pyöräilyn historiaan. Uskotaanhan hänen tuoneen meille sanan polkupyörä, vaikka sitä kerrotaan käytetyn jo jonkin aikaa ennen häntä. Niin tai näin, olettaa sopii, että Inhalla on ollut olennainen merkitys termin vakiintumisessa. Vuonna 1888 sanomalehdet, kuten Hämäläinen ja Uusi Suometar, seuraavat Nyströmin matkaa Saksaan ja Sveitsiin kuin jatkokertomusta. Matkallaan Euroopan laivalle hän on ajanut pyörällä Helsingistä Hämeenlinnaan tervehtimään vanhoja opettajiaan ennen suunnistamista satamaan Pohjanmaalle.

Kalvolalaisen Ernst Geitlinin ja tamperelaisen Alfred Frestadiuksen polkupyörämatkasta kirjoittaa Hämeen Sanomat tiistaina heinäkuun 24. 1888 seuraavasti:

”Nopea polkupyörämatka. Ylioppilas Ernst Geitlin lähti paluumatkallensa Ylävedeltä, 12 wirstaa Wiipurin tuolta puolen 16 p. heinäkuuta kl. 10 e. p. p. ja saapui Ryttylän asemalle keskiwiikkona kl. 1 päiwällä, muutama minuutti tawarajunan lähdön jälkeen, jolla hän oli aikonut päästä kotiinsa Kalwoilaan. Tähän noin 32 peninkulman pituiseen matkaan tarwittiin 51 tuntia, huokuuajat siihen luettuina. Hänen matkatowerinsa A. Frestadius, jonka polkupyörä rikkoontui wähä ennen kuin Sortawalasta päästiin Wiipuriin, pakoitettiin tämän kautta rautateitse palaamaan kotiinsa Tampereelle.”

Tie harjun rinteessä. Korpiselän Tolvajärvi 1893. I. K. Inhan saattaa ihan mielessään nähdä liikkumassa tuon
maiseman halki. Vaikka seutu onkin nyt jäänyt rajan taakse, jotain samaa on varmasti ollut Inhan ja hänen
aikalaistensa pyöräretkillä halki suomalaisen korven meitä lähempänäkin.
Kuva: C. W. Alopaeus, kustantaja ; Inha I. K., kuvaaja ; K. E. Ståhlberg, tuottaja 1893/
Museovirasto - Musketti/ Finna.fi

Ilmeisesti mainittu ylioppilas A. Frestadius otti aiemmin osaa myös itselleen suosiollisemmille polkupyörämatkoille. Aura kirjoittaa kesäkuun 30. 1888 :

”Urheilua. Ylioppilaat A. Frestadius ja K Pitkänen saapuiwat wiime tiistain aamuna Poriin Huittisista, kulettuaan matkan sieltä, noin kuusi ja puoli peninkulmaa, polkupyörällä (welosipeedillä) seitsemässä tunnissa. Nopeamminkin olisiwat tämän matkan tehneet, jollei maantie Tonkan kankaalla olisi pakottanut matkailijoita käwellen waeltamaan noin 10 wirstaa. Kokemäellä oli maantie sitä wastoin ollut warsin edullinen polkupyörällä kulkea. - Herra Frestadius on polkupyörällä kulkenut myöskin Tampereelta Huittisiin, herra F. matkusti Porista tiistai illalla laiwalla Turkuun, sieltä kulkeakseen polkupyörällä Tampereelle. Herra P. lähti polkupyörällään takaisin Huittisiin, tietää L.”

Myynti-ilmoitus Wiipurin Sanomissa 19.4.1888. Näemme
sulassa sovussa purjeveneen ja kaljatynnyrin seassa
myös lasten welosipedin, mikä osoittaa, että jo tuona
aikana rakennettiin lapsosille omia kulkupelejä.

Siinäpä tuli meille myös tietoutta vuoden 1888 tieoloista. Otaksua sopii, etteivät ihmiset tuohon aikaan järin pienistä kuopista tiellä järkyttyneet, joten osaksi varsin huonossa kunnossa maantie Huittisten ja Porin välissä kuulostaa olleen.

Täkäläisten opiskelijoiden tai suomalaisen sivistyneistön riennot kaksipyöräisillä eivät tietenkään olleet mitenkään irrallaan tapahtumista maailmalla. Lehdissä luonnollisesti kirjoitettiin myös ulkomaisista tempauksista. Liitän tähän mielestäni kuvaavan lainauksen Karjalatar -lehdessä elokuun 17. päivänä 1883 olleesta kirjoituksesta, jollaiset ovat saattaneet osaltaa olla ratkaisevasti innostamassa myös I. K. Inhan kaltaisia tien päälle omine tavoitteineen:

”Uusi hurjanrohkea yritys. Kuten tiedetään on monelle rohkealle uimarille onnistunut uida englannin ja Ranskan wälisen kanawan yli. Matkustus ilmapallossa kanawan ylitse on joskus myöskin onnistunut, mutta omituisin yritys, mitä tähän asti on tapahtunut, on äskettäin erään englantilaisen tekemä; hän on näet matkustanut kanawan yli kolmipyöräisellä welosipedilla. Miehen nimi on Terry. Hän ajoi ensin welosipedillaan Lontoosta, jossa hän asuu, Doweriin ja sijoitti wiime mainitussa kaupungissa itsensä sekä welosipedinsa pieneen wenheesen, joka oli ainoastaan 9 jalkaa pitkä ja 4 jalkaa leweä. Welosipedi kiinnitettiin wenheeseen siten, että sen weiwiakselit yhdistettiin kahteen siipirattaasen wenheessä, jotka taas welosipedillaan istuwa mies pani liikkeelle, saattaen siten wenheenkin kulkemaan aika wauhtia. Dowerissa peljättiin, että Terrylle käwisi hullusti, sillä mitään pelastuswenhettä ei ollut saapuwilla. Mutta sitten on kuitenkin saatu tietää, että hän saapui onnellisesti Calaisiin , josta hän kohta jatkoi matkaansa welosipedillaan suoraa tietä Italiaan.”

Kuten teksti kertookin, tässä ovat jännittävät loppuhetketket kilpamatkalta Hämeenlinnasta Helsinkiin, mikä

selvästi osoittaa, ettei kaupunkimme suinkaan ole ollut mitään periferiaa polkupyöräilynkään saralla. Kuva on

Suomen ensimmäisen yleisen pyöräilypäivän yhteydessä julkaistusta kirjasesta Polkupyöräily arvoonsa v. 1927

Doria.fi

.

Seuraavana vuonna eli 1884 Oulussa ilmestynyt Kaiku puolestaan tietää kertoa kesäkuun 18. päivänä, että kaksipyöräinen yhtä aikaa hevosen että kärryjen virkaa toimittava kummajainen nimeltä welosipedi on vähän nopeakulkuisempi kuin nopein hevonen. New Yorkissa on nimittäin ryhdytty kilpasille pyöräilijäin ja ratsastajain kesken. Kilpailu on ollut varsinainen kestävyyskisa, sillä sen kerrotaan vieneen kokonaista kuusi ja puoli vuorokautta. Sen päättyessä welosipideilla on saatu kokoon ”1,073 Englannin peninkulmaa” [ eli mailia] ratsujen taipaleen jäädessä puolitoista peninkulmaa lyhyemmäksi.

Nokian renkaiden mainos teoksesta Polkupyöräily
arvoonsa vuodelta 1927 osoittaa, että kotimaassa
pyrittiin valmistamaan polkupyöräilytarvikkeita.

Tärkeä lukunsa on myös polkupyörien rekisteröinti, jonka vaiheet Kylliäinen myös selkeästi esittelee samoin kun säilyneiden rekisterien kautta meille jääneitä tietoja polkupyöräilleistä hämeenlinnalaisista, jotka edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia. Esimerkkeinä mainitaan niin röörimies Tikkanen, teurastaja Lehtonen kuin kulttuuri- ja liikemiespiireistä muun muassa maisteri Ernst Suolahti, kustantaja Arvi A. Karisto, kirjakauppias Enok Rytkönen kuin kirjailija Larin-Kyösti. Tässä yhteydessä näin lukijana en voi olla saamatta mielikuvaa esimerkiksi Enok Rytkösestä pyörän päällä saamassa ajatuksia uusista kohteistaan kameralleen tai Larin-Kyöstistä säkeitä päähänsä suvisen Hämeen vyöryttäessä ylle tuoksuja ja ääniään.

Tulee väkisin ajatuksiin, että ajanjakso ensimmäisistä velocipedeistä 1930-luvun lamakauteen ynnä toiseen maailmaansotaan oli jonkinlaista hämeenlinnalaisenkin polkupyöräilyn kulta-aikaa. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa kaiken uuden ja hienon lailla kaksipyöräisetkin kiehtoivat ihmisiä. Toki ajan kuluessa aluksi kalliit ajopelit halpenivat ja sitäkin kautta yleistyivät etenkin työväestön keskuudessa. Kotimainen tuotanto – tai ainakin pyörien kokoaminen - lisääntyi, kunnes sota-aika katkaisi kehityksen. Sitten oli vielä 1950-luku ennen kuin autojen valtakausi todella alkoi. Oma kiinnostava asianhaaransa olisi myös kerätä tietoutta aikanansa eri puolilla maata isommissa ja pienemmissä verstaissa kasatuista polkupyörämerkeistä, joihin Kylliäinen myös tarjoaa kurkistuksen kaupunkimme osalta. Kirja on oiva tienviitta kohti olennaista osaa hämeenlinnalaisestakin historiasta ja osviitta pohtimaan pyöräilyn menneisyyttä laajemminkin sekä millainen tulevaisuus polkupyöräilyllä tuleekaan olemaan nykyaikaisessa ja entistä ympäristötietoisemmassa maailmassa.

Nytkin alkava monenlaisten rajoitusten kesä 2020 voikin olla monin tavoin kaksipyöräisten ja suvisten maanteiden kiireetöntä aikaa, korvessa kaukana ihmisjoukoista tutkaillen luontoa ja omia aatoksia. Tänä kesänä jos milloin on syytä toistaa jo 15.5. 1927 Suomen ensimmäisen yleisen pyöräilypäivän yhteydessä julistettua sanomaa: Polkupyöräily arvoonsa!

* * * 

 Lähteet:

Mikko Kylliäinen. Welleniuksesta Vaakunaan

Vanhat sanomalehdet tekstissä olevien mainintojen mukaan Kansalliskirjaston osoitteessa

https://digi.kansalliskirjasto.fi/search?formats=NEWSPAPER

Pyöräilykesä 2005 -osa III

Kesä 2005 oli unohtumaton pyöräilykesä, jolloin taitoin polkupyörällä yli 3000 kilometriä. Se on oma ennätykseni. Ehdottomia huippuhetkiä olivat ne päivät, jolloin tutustuin Härkätiehen Hämeenlinnasta Turkuun asti. Selaillessani tuolloin ottamiani valokuvia saan yhä mieleeni monia yksityiskohtia.

Lapsuudestani lähtien olen  liikkunut Härkätien varrella. Jo ennen kuin olen siitä mitään ymmärtänyt olen seuraillut väkeä, joka sitä pitkin kulkenut. Sivuuttihan mainittu ikivanha maantie kotiporttini. Ehdittäessä 2000-luvulle olin jo monta kertaa tuuminut kulkevani jollain tavalla sen Hämeenlinnasta Turkuun. Viimein vuonna 2005 puuhaan oli sekä aikaa että kuntopohjaa. Seistessäni heinäkuun lopussa linnan kupeella kaipasin jo pois kaupungista maaseudun rauhaan aistimaan pihkaisten metsien tuoksun.

Ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä olivat tulleet jo tutuiksi kuluneiden vuosien aikana. Peltojen tilalle olivat tulleet marketit ja rivitalot. Näiltä paikoilta ovat ensimmäiset muistikuvat eloni taipaleelta ynnä lukuisat unikuvat kautta aikojen.Oli silti aivan oma tunnelmansa polkea tuttujen maisemien halki tietoisena määränpäästä kaukana Varsinais-Suomen rannikolla.

Olin pyörillyt jo monina kesinä Hämeenlinnasta Renkoon. Hämeenlinna liitti itseensä Rengon, Kalvolan, Hauhon. Lammin ja Tuuloksen vuonna 2009. Nelisen vuotta aiemmin matka Renkoon oli vielä kulkemista toisen kunnan alueelle. Vuosisatojen kuluessa Hämeenlinnan ja Rengon välinen raja oli liikkunut, mutta itselleni saapuminen Rääpiälään ja suunta Tiirinkoskelle on merkinnyt kaupungin jättämistä taakse. Siellä Hämeen Härkätie -kyltin kohdalla on tuntenut lähteneensä lopullisesti kohti maaseutua.

Renko on ollut ensimmäinen etappi lähdettäessä Hämeenlinnasta Turkuun. Niin se oli minullekin yöpyessäni Renkajoen varrella, hiukan syrjässä Härkätien reitiltä. Vuosikaudet olen tavan takaa koettanut pohtia, millaisia nuo korpimaat ovat olleet vuosisatoja aiemmin. Osin kovin kiviset metsät ovat reunustaneet maantietä ennen kuin kulkija on tupsahtanut kirkonkylälle. Hämeenlinnan kaupunginmuseon vanhassa perusnäyttelyssä oli suuri, mieleenpainunut valokuvasuurennos Lietsankylästä, joka oli merkittävä etappipaikka synkän korven ympäröimänä. Sääli, että tuo perusnäyttely on nyttemmin purettu.

Lietsan Jauhopolku antoi selkeän aavistuksen, millaista matkanteko Härkätiellä oli vielä 1900-luvun alkupuolella. Pimeänpelkoisen ei ollut hyvä hämärissä kulkea. Tuolloin kymmenen vuotta sitten metsä maantien varressa oli nykyistä sakeampaa paikalla, jolta museopolun koillinen pää erkanee nykyisestä väylästä.Viime vuonna palasin tuonne rauniotielle ja Lietsan kulmille ja olin aluksi ajaa harhaan maiseman ehdittyä museopolun toisessa päässä huomattavasti muuttua. Silti kokemus oli yhä ajan hälyltä pysäyttävä. Kivinen mäkikin Pitkäjärven torpalla oli sentään ennallaan.

Palsankallion seitsemän pitäjän rajakivi on ollut merkittävä paikka. Vuosien kuluesa olen siellä muutaman kerran pysähtynyt ohi kulkiessani. Jotenkin on ajan kuluessa tullut sellainen tunne, että se on ollut häviämässä maastoon. Jo kymmenen vuotta sitten oli sellainen tunne ikään kuin olisin ollut muistavinani osoitinkivien erottuneen edellisellä kerralla selvemmin. Aivan kuin rajakiville olisi tapahtunut jotain. Onneksi sentään opastaulu oli viime vuonnakin yhä paikoillaan samalla lailla kuin kymmenen vuotta aiemmin.

Kun Härkätie Lietsan jälkeen ylittää Lopelta Tammelan Teurolle suuntaavan maantien, se näyttää sukeltavan alas maisemaan. Tuo myötäle on joka kerran risteyksessä kääntyessäni houkutellut jatkamaan kohti Porrasta. Tuona kesänä viimein lisäsin vauhtia ja annoin polkupyöräni syöksähtää alamäkeen. Kuten yleensä joutuisassa matkanteossa, jälkeenpäin on aprikoinut, jäikö jotain mielenkiintoista ikuistamatta. Joka tapauksessa tavoitin Portaan suostuisassa säässä, vaikka jostain taisin olla erottavanikin ukkosenjyrähdyksen kaltaisia ääniä.

Ilmanala ehtiessäni Somerolle oli jo muuttunut tuulisemmaksi ja koleammaksi kuin päivällä. Vesi alkoi piiskata maata. Someron lounaispuolella kiskoin viimein sadetakin ylleni. Siinä tuota vaatekappaletta tempoessani sain mokoman hajalle. Yhä harmittaa hyvän takin puolesta. Sinänsä kohtalaisessa vastatuulessa ja sateessa ei Someroon tutustuminen kiinnostanut. Piti vain puskea sitkeästi eteenpäin.

Sade ei onneksi kestänyt kovinkaan kauan. Muuttunut maisematyyppi Someron ja Koski TL:n välillä nostatti laimentunutta mielialaani. Hetkittäin oli kuin olisi puistossa pyöräillyt. Paimionjoen rantojen maisemat hehkuivat syksyn väreissä auringon hetkittäin pilkottaessa pilvien lomasta. Peltojen syvä ruskeankeltainen oli kuin suunnattoman pensselin vetäisemää jälkeä puiden ja pensaiden väliin. Siinä joentörmien reunoja kierteli maantie, jolta saattoi tähyillä kohti mutkittelevaa jokea.

Kun lähestyin Koskea itäkoillisesta, äkkiä eteen ilmestynyt aukea muistutti tasaisuudeltaan lentokenttää. Sillä kohtaa Härkätie lähestyi 10-tietä. Pilvet eivät antaneet unohtaa, millaiset puhurit korkeuksissa tuiversivat. Väistämättä taisin aprikoida, ehtisinkö saada perinpohjaisen kylvyn ennen kuin saavuttaisin yöpaikkani.

Koski TL. Tietenkään ei sovi unohtaa, että paikalla on toki koski. Komealta se vaikutti jopa kehnossa valaistuksessa. Vanhat rakennukset palauttavat mieleen ajan, jolloin kuoppaista tietä kolisivat ohitse eläinten vetämät kärryt.

Kuva ladoista Kosken ja Marttilan välimailla on mielestäni yksi kesän 2005 parhaimmista otoksistani. Mustanharmaiden pilvien sävyissä näki selvästi korkeuksissa riehuneet voimat. Tuleentuva viljapelto kohosi kohti kynnystä, jolla ladot seisoivat vasten kaikkea epämääräisen uhkaavaa horisontin takana odottavaa.

Ilta koitti pilvimassojen laukatessa taivaanrannalta toiselle.Saavuin vihdoin yöpaikaksi valikoituneeseen Marttilan kievariin. Vanhan rakennuksen korkeat hirsiseinäiset huoneet soivat rauhaisan tunnelman, jonka vallitessa sain tutkia yksikseni oleskelu- ja ruokasalin monipuolista kirjastoa. Sieltä löysin muun muassa muutaman mielenkiintoisen englanninkielisen meriseikkailukirjan, joita en harmikseni ehtinyt kuin kaihoten selkäpuolelta silmäillä. Aloin uskoa, että olisin voinut hyvinkin toisenlaisissa olosuhteissa sulkeutua huoneeseeni muutamaksi päiväksi vain tutkimaan hyllystä löytämiäni kirjoja. Hajamielisesti kurkistin vielä internetiinkin. Tovin harhailtuani pihalla ja tapailtuani joitain sanoja muistiinpanoihini alkoivat höyhensaaret kutsua ihanan raukeata olemustani. Nukuttuani jo jonkin aikaa erotin utuisesti ääniä salin puolelta. Kaksikymmentäviisi isäntäväen odottamaa hollantilaista karavaaneria oli saapunut. Heidän soitantansa ja laulunsa eivät minua häirinneet.

Seuraavana aamuna havahduin jo hiukan ennen kuutta. Yö oli pyyhkäissyt taivaan putipuhtaaksi. Aivan kuin pilvet olisivat valahtaneet peltoaukeille, sillä nousevan auringon kirkkaus siivilöityi sankan usvan läpi. Tämä oli oivallinen hetki raapustaa joitain sanoja paperille. Härkätie näkyi ikkunani ja peltoaukean välissä. Ainoastaan pari kolme kulkuneuvoa pörpötti maantiellä. Kehoni jo kehotti maantielle. Tunnelman autuaallisuutta oli miltei mahdotonta kuvailla.

Kahvikupposen, tuoremehulasin ja voileivän jälkeen olin kello kahdeksan maissa valmiina jatkamaan matkaani.

Uskomatonta katsella samaa taivasta, joka edellisenä iltana oli ollut täynnä raivopäisinä teutaroineita pilvimassoja. Maisema kutsui minua sisäänsä. Tuolla jossain taivaanrannan takana odotti Turku kirkontorneineen. Juuri nyt koin kykeneväni taivaltamaan vaikka maan ääriin, mikäli se vain mitenkään ajallisesti olisi ollut mahdollista.

Liedosta eteenpäin matkanteko kohti Turkua alkoi olla melkoisen vilskeen keskellä pujottelua. Kevyen liikenteen  väylän seuraaminen oli sangen haastavaa. Sai olla tarkkana, että löysi oikean risteyksen pujahtaa Vanhanlinnan  ohittavalle museotielle. Koska Turku oli jo lähellä ja keli helli kulkijaa,ei pahemmin haitannut, vaikka parissa kohta joutui ajamaan hiukan edestakaisin.

Aivan viimeisiltä kilometreiltä ei ollut mieltä yrittää ottaa valokuvia. Äkkiä sitä huomasi polkevansa katuja ylös ja alas. Kaikesta huolimatta sisikunnassa sävähti, kun sai seisauttaa kulkupelinsä Vanhan Suurtorin laitaan. Samalla hetkellä alkoivat tuomionkirkon kellot kumista! Päivä oli hehkeän lämmin, kaukana edellisen illan syksyä huokuneesta säästä. Tuomiokirkon holveissa oli hyvä ensimmäiseksi viivähtää ja uhrata jokunen hetki Härkätien muinaisten kulkijoiden muistolle. Seuraavaksi kelpasi suunnistaa Åboa Vetuksen viileisiin kellareihin.

Olin tehnyt sen. Olin polkenut Hämeenlinnasta Turkuun. Joskus olen ajatellut tehdä taipaleen jalan, mutta kävi se polkupyörälläkin. Onneksi suurimman osan matkasta saattoi taittaa vanhoja teitä suuren valtatien sijasta. Muistiinpanoistani näen pyöräilleeni tuona vuonna useita lenkkejä, mutta Turun toivioretki oli ehdoton kauden huipennus.

Pyöräilykesä 2005 - osa II

Kesän 2005 pisimmät pyörälenkkini olivat taival Tampereelta Toijalan, Sääksmäen ja Retulan kautta Hämeenlinnaan sekä retki Härkäteillä Hämeenlinnasta Turkuun pysähtyen Rengossa ja Marttilassa. Tällä kertaa palauttelen mieleeni retken Tampereelta. Tuosta hienosta pyöräilykesästä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta.

Kun muistelen perjantaita 8.7.2005, saan sieraimiini aamulla aistimani kasvullisuuden tuoksut polkiessani Hämeenlinnan rautatieasemalle. Kesälomakauden kadut olivat tuohon aikaan vielä liki tyhjiä, ilma viileähkö vaikka päivästä oli luvattu lämmintä. Olin päättänyt matkata pyörineni paikallisjunalla Tampereelle. Olin jo ehtinyt sen verran kierrellä kotikaupunkini ympäristössä, että tuntui hyvältä suunnitella rengasmatkan sijasta selkeätä reittiä pisteestä A paikkaan B.

Aikani odoteltua pääsin  paikallisjunaan, jossa nuokkui vain yksi yön riennoista väsynyt matkustaja. Sain siis polkupyöräni vaivatta kyytiin.  Menopelin kolkkatessa kohti Tamperetta jäi hyvää aikaa nauttia uneliaasta tunnelmasta.           

Tampereella odotti sitten jo arkeensa herännyt kaupunki. Lyhyen kartanluvun jälkeen saatoin suunnistaa kohti Lempäälään vienyttä reittiä.

Hyvä pyörätiereitti Tampereelta Lempäälään oli miellyttävä yllätys. Matkanteko alkoi joutuisissa merkeissä. Piti aivan pidätellä itseään, ettei olisi intoutunut polkemaan turhan nopeasti. Maisemiahan olin katselemassa. Polkemisessa on se haittapuoli, että fyysinen suoritus hakee pikaisesti oman rytminsä, joka keskittyy helposti ainoastaan taipaleen taittamiseen. Oudossa ympäristössä sentään joutuu toisinaan seisahtelemaan tarkistaakseen pysyneensä reitillä.

Aamun pilvet olivat kaikonneet taivaalta ehtiessäni Lempäälään. Ihmeen pian aurinko kasvoi voimassaan. Oli syytä poiketa valintamyymälässä, sillä tietenkin aurinkovoide oli jäänyt kotiin. Onneksi en ollut liikkeellä syrjäkulmilla. Paikkakunnan kirkko löytyi heti kadun varrelta. Viileät kiviseinät virkistivät oloa tutkiessani kirkkosalia. Taas tuli uusi kirkko bongattua.

Lempäälä on luonnollisesti ulkopaikkakuntalaiselle ja etenkin hämeenlinnalaiselle suurelta osin juuri kanavansa. Siksi tärkeä osuus maakuntamme historiassa. Kuokkalan kosken perkaaminen ja kanavan rakentaminenhan ovat näkyneet lähes dramaattisesti Vanajaveden laaksossa myös Hämeenlinnan kohdalla esimerkiksi vedenpinnan korkeudessa.     

Siirtyminen Lempäälästä Viialaan ei ole jättänyt mitään olennaisia muistikuvia. Ilmeisesti taitoin matkan ison tien laitaa ja nielin pölyä. Tämä tietenkin merkitsee sitä, että tuolle seudulle on syytä pyrkiä joskus tulevaisuudessa. Jälkeen päin katsoen kirkko näyttää jykevältä. Vanha nahkatehdas on ikuistunut Tarpianjoen rannalta muistuttamaan ajasta, joka ei palaa.

Olen pohtinut, kuinka kirjoittaisin jotain positiivista Toijalasta. Saapuminen sinne oli jotenkin kuin eksymistä johonkin villin lännen kaupunkiin, joka on jo enimmäkseen unohdettu. Läpikulkupaikkahan se aina toki on ollut. Pyörineni päädyin sinne ilmeisesti pääkadun varteen iltapäivän väsyneinä tunteina. Kostuttaessani kurkkuani baarissa tuntui kuin kylä olisi unohtunut ajanvirrasta. Tuohon aikaan Toijala ja Viiala olivat vielä erillään. Akaan paluu kartalle odotti parin vuoden päässä. Jotenkin ei vain tullut mieleen ottaa kuvaa ennen kuin palasin jälleen rautatien koillispuolelle pelastautuakseni kohti maalaismaisemia.

Jossain vaiheessa Toijalassa tein ilmeisesti päätöksen kääntyä Sääksmäen suuntaan. Alkuperäinen aikeeni oli ollut jatkaa suoraan kohti Hämeenlinnaa. Keli oli loistava. En tahtonut palata liian pikaisesti kotiin. Polkupyöräretkillä on antoisinta saada tehdä lopulliset reittivalinnat vasta tien päällä. Silloin on mahdollista päätyä näkemään yksityiskohtia, joita ei ole tullut ennalta ajatelleeksi.

Kesäpäivä jatkui hehkeänä ehtiessäni Visavuoreen. Johdonmukainen jatkumo mielentilalleni oli päättää kiertää Vanajanselän pohjois- ja itäpuolta. Olinhan kulkumielellä. Sää pysyi vakaana. valoa riitti yllin kyllin. Vältyin samalla polkemasta vanhaa 3-tietä, josta en ole koskaan järin pitänyt.

Jatkoin siis viipymättä Ritvalan suuntaan. Iltaa kohti pilvisyys lisääntyi ja ilta alkoi vähitellen lähestyä. Ehkäpä osaksi siitä syystä en juuri tuolla retkellä mielestäni saanut Retulasta parhaita otoksiani. Koska olen kuvia sieltä jo laittanut muissa yhteyksissä esille, jääkööt ne tällä kertaa pois. Maantie Ritvalasta Retulan kautta Pälkäneentielle on aina maaseutukokemus parhaimmasta päästä. Muistan yhä, kuinka viime vuonna niin ikään ehtoon koittaessa säikäytin siellä tienposkesta äkäisesti sähisseet supikoiran tai minkin poikaset. Tapahtuma oli niin pikainen polkiessani täyttä vauhtia, etten ole lajista ihan varma.

Pyöräilykesä 2005 - osa I

Uuden kesän ollessa koittamassa on syytä muistella menneitä. Vanhojen valokuvien selaaminen on nostanut mieleen kesän 2005. Se oli mieleenpainuva pyöräilykesä, jonka aikana tuli kierrettyä innokkaasti maakuntaa. Kesä polkimilla huipentui taipaleeseen Härkätiellä. Se oli hienoa aikaa pyörän päällä tuo vuosi 2005, ja siitä on täyttymässä kymmenen vuotta. Uskomatonta.

Renko on merkinnyt aina Joenhiidelle paljon, etenkin Renkajoki ja Renkajärvi. Muutokset maisemassa ovat vertautuneet samalla omaan  vanhenemiseen lähes yhtä paljon kuin Hämeenlinnassakin. Lapsuuden maailmankuva laajeni ensimmäiseksi juuri Rengon ja Hattulan suuntaan. Siksi ilmeisesti kuluneina vuosina luonnonrauhan takamaiden etsintä on ensinnä alkanut juuri Renkajärven ympäristöstä. Niin ollen tämä kuvallinen yhteenveto vuodesta 2005 on syytä aloittaa juuri yllä olevasta näkymästä. Kuvasta taitaa puuttua vain eräänä kesänä järveen isketyn tolpan päässä nököttänyt lokki, joka jostain syystä on jäänyt selvästi mieleeni.

Asuessani 1970-luvulla Rengossa käytössä ei ollut digikuvaamisen helppoutta. Siksipä ei olekaan tarkasteltavina juuri kuvia sen ajan Rengosta. Kirkonkylä oli toki tuolloin tuttuakin tutumpi läpikulkupaikka. Seuraavan vuosikymmenen alun muuton jälkeen samoille paikoille ei tullut palattua ennen 2000-lukua. Maailmaa piti nähdä muualta, ja vuodet kuluivat armotonta vauhtia. Viimein vuonna 2005 päätin lähteä polkupyörälläni ja kamera laukussa lounaiseen ja läntiseen Renkoon.

Polkupyöräillessä toki näkee enemmän kuin autoillessa, mutta silti täytyy kuitenkin seisahtua saadakseen valokuvia. Jostain syystä selailemiini kuviin ei ole osunut ainuttakaan entisestä kotikylästäni. Ehkä se on muuttunut niin paljon, ettei ole osannut toistaiseksi valita kohdetta. Kenties ajanjakso elämästä siellä oli kuitenkin niin lyhyt, että siitä on jo erkaantunut jokseenkin kauaksi. Sen sijaan löytyy kuvia niiltä kulmilta, joilla en ole nelisenkymmentä vuotta aiemmin edes liikkunut. Maantien varrelta Ahoisten ja Nummenkylän väliltä löytyy maisemaa, joka oletettavasti on lähempänä lapsuuteni ja nuoruuteni asua kuin entisen kotikyläni seutu.

Lietsan jälkeen vanha Härkätie mutkittelee mäkisen maaston lomitse Lopelta Urjalaan johtavan maantie ylitse kohti Tammelan Portaan kylää. Lopelta kohti 10-tietä vievä tie on liikennemääräänsä nähden kapea. Raskas liikenne vetää polkupyöräilijän totiseksi. Turun valtatien pohjoispuolella Teurolle suuntaava maantie on osoittautunut kuitenkin hyvin päällystetyksi ja viettää sopivasti kohti Tammelan Teuroa. Itse asiassa ensimmäisellä kerralla saattaa kulkija olla vaarassa ohittaa viehättävän kylän turhankin pikaisesti. Vuonna 2005 sieltä löytyi jopa kyläkauppa, jossa pyörälenkeilläni pari kertaa poikkesin. Viime kesänä sitä turhaan etsiskelin. Ajan kulumisen armottomuudesta kielii sekin, että sain kuulla kaupan lopettaneen jo vuosia aiemmin.

Kesäkuussa 2005 retkien kohteina olivat siis Renko, Hattula ja Tammela. Seuraavaksi kolusin Hämeenlinnan itäistä ympäristöä. Suven silloisesta kauneudesta käyköön esimerkistä otos Tuuloksen Suolijärven suunnalta.

Kun lähtee Hämeenlinnasta polkupyöräilemään Tuuloksen suuntaan, päätyy väistämättä myös joko Lammille tai Hauholle. Jälkimmäisestä puhuttaessa ei voi sivuuttaa Wanhaa Raittia. 2000- ja 2010-luvuilla varastooni on kertynyt siitä lukuisia otoksia. Kymmenen vuotta sitten se oli minulle vielä maisemallisesti uusi tuttavuus.

Koska kaksipyöräisellä tekee mieluiten matkaa siedettävässä kelissä, myös muistoni Raitilta ovat pääsääntöisesti aurinkoisia ja jokseenkin lämpimiä. Aina takana on ollut vähintään 20-30 kilometriä taivalta, jonkin kerran huomattavasti enemmän. Siksipä onkin ollut hyvä levähtää tovi kirkon kiviseinien sisällä ja kierrellä hiljakseen Raittia. Vuoden 2005 otoksista ei sattunut silmiin yhtä hyviä kuvia kirkosta kuin myöhemmiltä ajoilta, joten jätän kirkkokuvan toiseen kertaan.

Sen sijaan alla oleva  pensasaidan takana lymyilevä tupa tai sauna piippuineen edustaa tunnelmaa, jota sellaisenaan en ole enää tavoittanut. Mieleeni nousee elävästi kuvaus vanhasta Hämeenlinnasta katsottuna Myllymäen kallioilta. Tuolloin nimittäin sen aikaiset enintään kaksikerroksiset puutalot peittyivät kesäisin puiden rehevän lehvästön alle. Jotenkin inhimillinen elämä oli tuolloin oikeammassa mittakaavassa luonnon kanssa kuin nykyisinä pompöösien kauppakeskusten aikoina.

Seuraavaksi laitan esille kuvia Lammin ja Hausjärven suunnalta. Varastosta ei jostain syystä löydy kyseiseltä vuodelta kuvaa itse Lammin kirkolta. Se ei sinänsä ole yllätys, koska kiehtovia ovat olleet enemmän itse taipaleet maisemineen keskuspaikoille kuin perillä oleminen. Maantie Turengista Lammille oli aikanaan ensimmäisellä kerralla varsinainen kokemus, sillä vilkas tie oli mutkainen ja kapea. Senkin varrelta löytyi muutamia kiintoisia yksityiskohtia, joista varmaan useita jäi ikuistamatta. On hyvä, että sitäkin reittiä on tullut polkupyöräiltyä.

Vuonna 2005 oli helteinen heinäkuun päivä päättäessäni polkea Turengin ja Lammin kautta Hausjärvelle sekä palata Riihimäen kautta Hämeenlinnaan. Kyseessä taisi olla yksi kesän kuumimmista päivistä, mutta säästä oli ainakin luvattu vakaata. Siispä varasin runsaasti vettä matkaan ja hieroin aurinkovoiteet jäseniin. Kun aloitti matkanteon aamuvarhaisella ilma ei ollut ahdistava. Etukäteen tahdoin etenkin ohittaa paikan, jossa venäläinen matruusi ampui Alfred Kordelinin maraskuussa 1917. Mommilan veriteothan ovat olleet varsinainen käsite.

Matkaa taittui ja maisemat vaihtuivat. Jälkeenpäin ajatellen olisin kaiketi voinut valita viileämmänkin päivän, mutta suomalainen kesä ei aina tarjoa monia vaihtoehtoja nautittavalle maisemapyöräilylle. Tavoitin silti Mommilan ja sain joitain valokuvia. Kartano toki piileskeli jossain puistonsa katveessa.

Sainpa kuitenkin tuollakin retkellä kirkkokuvan ikuistaessani näkymän Mommilan kirkosta. Edessä oli vielä jonkin verran matkaa itse veriteon muistomerkille, paikalle missä Kordelin rekeensä ammuttiin. Tapaus vaikutti syvästi paikalla olleeseen nuoreen lakimieheen Risto Rytiin, joka tuohon aikaan toimi liikemiehen lainopillisena neuvonantajana. Näin ollen Mommilan tapahtumilla on ollut monenlaiset vaikutuksensa itsenäisen Suomen ensimmäisiin vuosikymmeniin niin itsensä Kordelinin poismenon kuin tulevan presidentinkin toiminnan kautta.

Muutama kilometri muistomerkiltä Hausjärven suuntaan lämmin ilmanala ilmeisesti otti sikäli veronsa, että epähuomiossa laskettelin pyörälläni joutuisassa alamäessä sellaiseen kuoppaan, että rengas polkupyörästäni puhkesi jyhkeästi kumahtaen. Samalla paljastuivat myös kilometrien ja ajan haperruttamat päälirenkaatkin. Matkan jatko onkin sitten  oma tarinansa. Lisää valokuvia tuolta reissulta vain ei tullut enää mieleen ottaa.

Silta ja salmi

Osa Niklas Avanderin vuonna 1702 laatimasta

Luhtialan maakirjakartasta. Kartan tuottaja 

www.vanhakartta.fi <http://www.vanhakartta.fi> 
ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Pysyvä linkki tähän tietueeseen:
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200805163982

Kirstulan ja Luhtialan kylien välistä on kuljettu jo ammoisina aikoina. Salmi on ollut olennainen paikka niin seudun arjessa kuin juhlassakin. Niklas Avanderin vuonna 1702 laatimassa maakirjakartassa näkyy selvästi Turusta Viipuriin johtaneen tielinjan kulkureitti salmen ylitse. Muun muassa syyskuun viidentenä 1890 näyttää Hämeen Sanomissa käydyn keskustelua vanhasta sillasta.

Rautatiesillan teräskaaret ovat syöpyneet niin kiinni maisemaan, että perin juurin olisi silmälle omituista ne paikalta kadottaa. Kesäisin on ollut oma ohjelmanumeronsa odottaa, milloin havaitsee ensimmäiset sillan ympärillä kaartelevat pääskyset. Niiden kimeiden äänten puuttuminen on saanut tuntumaan kesän viipyilevän ja täyttyvän vasta ensimmäisten havaintojen myötä. Yleisintä lienee kuitenkin havainnoida lenkkeilijöitä, joita puuskuttaa sillalla kaupungin sivuston tietojen mukaan 150 000 vuodessa. Mitäpä olisivat ulkoilumahdollisuudet ilman tuota luontevaa reittiä Vanajan ylitse?

Rautatieyhteys Hämeenlinnasta Toijalan kautta Tampereelle avattiin yleisölle 22. kesäkuuta 1876, mikä osaltaan oli päättämässä Hämeenlinnan lyhyen kukoistuksen laivamatkailun saralla. Radat Hämeenlinnasta Tampereelle ja Toijalassta Turkuun olivat tosin valmistuneet jo tammikuun puolessavälissä. Ensimmäinen rautatiesilta Vanajaveden ylitse oli sangen arka tulipaloille. Niinpä Hämeen Sanomissa valistettiin 19.8.1887 höyrylaivan omistajia käskystä pitää alustensa savutorvissa kunnolliset kipinähuput, koska silta oli useita kertoja syttynyt kipinöistä. 1920-luvulla saatiin tilanteeseen muutos teräsrakenteisen rautatiesillan valmistuessa. Suomen kuvalehti kertoi asiasta heti tuoreeltaan elokuussa 1925. Silta sai vierelleen toisen 1960.

Hämeenlinnan uuden teräksisen rautatiesillan avautuminen

liikenteelle pantiin merkille myös Suomen Kuvalehdessä

25.8.1925. Ensimmäisenä sillan ylitti pikajuna Helsinkiin 

kolmantena päivänä elokuuta. Yllätys ei ole, että sillan on 

kuvannut Enok Rytkönen.

Korkealle kurottavat kaaret ovat vuosien saatossa houkutelleet pojankoltiaisia vaarallisiin hyppyihin sillalta. Tempauksia on muisteltu hurjina kaskuina netin keskustelupalstoja myöten. Muun muassa uppotukit ovat olleet vakavana vaaratekijänä hurjapäiden tiellä ja joku on ilmeisesti niitä kohdannutkin, sillä Vanajaa pitkin on aikanaan uitettu paljon puuta. Lisäksi pohjassa lienee runsaasti vanhoja rakenteita. Tukeista puheen ollen neljäntenä päivänä syyskuuta 1899 Kirstulan kartanon Standertskjöld kuulutti kartanon maiden rannoilla makaavien tukkien omistajia korjaamaan ne pois kymmenen päivän sisällä ennen kuin kartano ottaisi ne omaan käyttöönsä.

Talvella 1886-1887 kohistiin kaupungilla laulunopettaja Hahlin mystisestä katoamisesta. Hänen otaksuttiin lähteneen mahdollisesti ulkomaille. Joku väitti nähneensä hänet Turussa tai liittyneen ulkomaalaiseen lauluseurueeseen. Hänet oli tavattu viimeisen kerran syyskuussa Puiston [Parkki] ravintolassa laulamassa ”tavattoman kauniisti” ennen lähtöään. Viimein ihmiset saivat lukea perjantaina 27. toukokuuta 1887 Hämeen Sanomista, että Katinalan luona kalastajat olivat pari päivää aiemmin löytäneet opettajan ruumiin. Vainajan taskuissa oli ollut tuhdisti kiviä. Lehdessä todettiin iloiseksi ja hyvätapaiseksi tunnetun henkilön raha-asioiden, etenkin langenneen vekselin olleen todennäköisenä syynä kohtalokkaaseen tekoon. Aivan erikseen mainitaan, ettei Hahlilla ollut taipumusta juopotteluun huolimatta viihtymisestä iloluonteisessa seurassa. Katsellessa sillanpielessä Vanajan synkkänä virtaavaa vettä ei voi olla pohtimatta, että tapaus tuskin lienee ainutkertainen.

Kun nykyään 2010-luvulla saatamme kauhistella moottori-ihmisten hurjastelua kapeikossa, on syytä muistaa, että jo entisaikaan osattiin vesillä koheltaa. Kesäkuussa 1907 sanomalehdessä päiviteltiin höyrylaivojen Mallasvesi II ja Urho kilpa-ajoa. Rautatiesillan kohdalla Mallasvesi II oli päässyt kilpailijansa edelle. Tällöin toinen aluksista oli muuttanut suuntaansa siten, että törmäys oli hetken näyttänyt väistämättömältä. Matkustajien kauhunhuutojen säestämänä laivat olivat viime tingassa välttäneet onnettomuuden. Paria vuotta myöhemmin puolestaan höyrylaiva Kangasalan päällikkö julkaisutti Hämeen Sanomissa ilmoituksen, jonka mukaan moottorivene Nopea ja höyrylaiva Kangasala eivät olleet jokin aika aiemmin olleet törmätä keskenään, [vaikka moista oli ilmeisesti kirjoitettu].

Aina ei ole onni ollut myötä niilläkään vesillä kulkeneilla, joiden ei ole todettu holtittomasti vaeltaneen. Syyskuussa 1886 upposi tiilenkuljetusalus Kirstulan rantaan. Lastina olleet tiilet piti noukkia yksitellen ylös 2-3 sylen [~3,6-5,3 metriä] syvyydestä.

Ainoastaan huolta tai vaivaa ei ole liittynyt salmen seutuville. Toisena helluntaipäivänä 1901 vietti Suomen Syklistikerho kolmatta vuosikokoustaan Hämeenlinnassa. Tuolloin todettuaan liiton hallituksen laatineen kuluneena vuonna sekä ranskan- että englanninkieliset oppaat Suomeen suuntautuvia polkupyörämatkoja varten. Selvitettyään liittonsa raha-asiat ja nimitykset arvoisat syklistit suuntasivat pyörämatkalle Karlbergiin, missä ihailtiin kukka- ja hedelmäistutuksia puhumattakaan itse Aulangosta. Kirstulan salmen ylitse polkupyöräilijät kulkivat veneillä Skogsterin veljesten Hatunniemen huvilalle ja edelleen hilpein mielin virvokkeiden jälkeen päivälliselle kaupunginpuistoon.

Tässä yhteydessä mainittakoon Hämeenlinnan olleen tuolloin huomattava polkupyöräilykaupunki ainakin Syklistikerhon jäsenmäärän mukaan. Jäsenistä suurimman osan muodostivat helsinkiläiset, viipurilaiset ja hämeenlinnalaiset. Tampereelta, Oulusta, Kuopiosta ja muualta jäseniä oli vain pari. Hämeenlinnalaisia oli jäseninä kokonaista 37. Hämeenlinnalaisissa jäsenistä olivat aikansa tärkeitä vaikuttajia muun muassa Felix Skogster, Joh. Lindqvist ja S. Wallenius.

Maiseman muutoksia. Rautatiesillan itäpään portaat vuonna 2005. Oikealla salmen itärantaa vuonna 2014. 

Esteetön kulkureitti rakennettiin 2008.

Rautatiesilta marraskuun lopulla 2005.

Salmi siltoineen ei ole kaupunginosansa aistimaailmassa ainoastaan visuaalinen kokemus. Kulkija kokee sen varsinkin astellessaan Tampereentietä iltaan hiljenneeltä keskikaupungilta. Kaupunginpuiston laidalla luonnonäänten sekaan kantautuva kolina kertoo siltaa ylittävästä junasta. Se on jollain tapaa lohdullisen toistuva ääni, rytmi maisemassa. Jos vaikka usva kylän peittäisikin, siellä se silta yhä vain on, osana elämämme maisemaa.

Lähteet:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_rataverkon_historia

Hämeen Sanomat 

 17.9.1886; 27.5.1887; 19.8.1887; 5.9.1890; 7.9.1899; 29.5.1901; 19.6.1907; 17.7.1909; 24.8.1909

[ http://digi-old.kansalliskirjasto.fi/index.html; http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti ]

Suomen leveäraiteiset rataosat valmistumisjärjestyksessä

http://web.archive.org/web/20051109072656/http://grafiscreen.fi/junat/rataosat.htm

Radan varresta ja rautatiesillasta Hämeenlinnan kaupungin sivuilla

http://www.hameenlinna.fi/Palvelut/Puistot-ja-viheralueet/Etusivu/Alueen-kuvaus/Asemanseutu-ja-radanvarsialueet/

Suomen kuvalehti 15.8.1925