Pikajalkamiehiä ja rohkeita syklistejä

Kirjavaraston aarteita 7

Nykyinen Hämeenlinna on näyttäytynyt ulkopaikkakuntalaiselle kenties eniten nelipyöräisten kaupunkina julkisella Toriparkin vastaisella taistelullaan ja taannoisella surullisenkuuluisalla Sunny Car Center -näytelmällään ja vaikeuksista rautatieyhteyksien ylläpidossa. Silti olisi syytä muistaa, että kaupungillamme on ollut aikanaan osansa myös toisenlaisten kulkupelien ympärille kehkeytyneessä toimeliaisuudessa ja kontaktit maailmalle niiden parissa toimineiden kautta. Onhan meille aikanaan ensimmäisenä vedetty rautatie ja ja tällä kertaa hyllystä käsiini sattuneen teoksen teeman mukaisesti vireänä ollut aikanaan myös polkupyöräily. 

Mikko Kylliäisen vuonna 2013 ilmestynyt teos Welleniuksesta Vaakunaan on jo joitain vuosia sitten saanut esittelynsä muun muassa polkupyöräilyyn teemoittuneen blogistin Fillarantin tekstissä, mutta ansaitsee yhä esilletuontia jo siitäkin syystä, kuinka virkistävä lukukokemus ja kiinnostava löytö se minulle henkilökohtaisesti on ollut palauttaessaan mieleen aiempia lukemiani tarinakatkelmia ja omia pyörämatkoja ynnä sitä tosiasiaa, että Hämeenlinnassa on ollut joskus muutakin kuin nykypäivän julkista keskustelua paljolti hallinnut autolähtöinen liikennepoliittinen pysäköintipolemiikki. Teos kertoo tiivistetysti hämeenlinnalaisen polkupyöräilyn ja polkupyörien kokoamisen kehityksen unohtamatta muutamia mielenkiintoisia esimerkkejä eri yhteiskuntaluokkia edustaneista aikalaisista, joiden elämään polkupyöräily on tuonut uutta väriä.

Sotaväen merkitys kaupungillemme näyttäytyy olennaisena myös velosipedien (vélocipède=pikajalka) eli polkupyörien ja Hämeenlinnan yhteisessä historiassa armeijan hyödyntäessä ensimmäisten joukossa uutta kulkuvälinettä jo 1800-luvulla palveluskäytössä. Lukija saattaa sielunsa silmin nähdä luutnantti G. E. Enehjelmin polkemassa lokakuussa 1886 hämäläisiä maanteitä reservikomppanioiden kivääritarkastuksiin tai vuotta myöhemmin luutnantti Savoniuksen kymmenhenkisen etukomennuskunnan tiedustelemassa sotaharjoituksiin marssiville valmisteltavia levähdys- ja majapaikkoja. Tässä yhteydessä lukija kenties jo innostuu hyödyntämään nykyajan suomia mahdollisuuksia ja etsiä polkupyöräilyä tuon ajan lehdistä. Pikaisesti paljastuu, että maassamme useat lehdet, muun muassa Tampere ja Waasan lehti keskiviikkona 3.6. 1885 kirjoittavat:

”Welosipedi. Washingtonissa kulkewat nykyään useat lääkärit welosipedilla. Sähkösanomain kuljettajat owat siellä jo kauan käyttäneet sitä kulkuneuwoa. - Baijerissa koetetaan käyttää welosipedia sotapalvelukseen. Aluksi pannaan semmoiset sotamiehet, jotka osaawat ajaa welosipedia, läheteiksi.”

Entisenä lyseolaisena koen tietenkin pienen sävähdyksen opinahjoni noustessa Kylliäisen teoksessa uudella tavalla esille polkupyöräilleiden lyseolaisten kautta. Kesäkuun 28. päivänä vuonna 1887 kirjoittaa Hämeen Sanomat lyseolainen Werner Lönnholtzin ”ripeästä” urotyöstä hänen ajettuaan Kalvolan Niemen kartanosta Hämeenlinnaan tunnissa ja 45 minuutissa taittaen näin lähes kolme peninkulmaa mainitussa ajassa.

I. K. Inha 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.
Kuva Karl Emil Ståhlberg/
Wikimedia Commons

I- K. Inha ei juuri kulttuuria seuranneiden piirissä esittelyjä kaipaa, mutta hänen yhteytensä Hämeenlinnaan saa huokaisemaan kunnioitusta mielessä, että hänkin... Inha eli Into Konrad Nyström liittyy olennaisesti suomalaisen pyöräilyn historiaan. Uskotaanhan hänen tuoneen meille sanan polkupyörä, vaikka sitä kerrotaan käytetyn jo jonkin aikaa ennen häntä. Niin tai näin, olettaa sopii, että Inhalla on ollut olennainen merkitys termin vakiintumisessa. Vuonna 1888 sanomalehdet, kuten Hämäläinen ja Uusi Suometar, seuraavat Nyströmin matkaa Saksaan ja Sveitsiin kuin jatkokertomusta. Matkallaan Euroopan laivalle hän on ajanut pyörällä Helsingistä Hämeenlinnaan tervehtimään vanhoja opettajiaan ennen suunnistamista satamaan Pohjanmaalle.

Kalvolalaisen Ernst Geitlinin ja tamperelaisen Alfred Frestadiuksen polkupyörämatkasta kirjoittaa Hämeen Sanomat tiistaina heinäkuun 24. 1888 seuraavasti:

”Nopea polkupyörämatka. Ylioppilas Ernst Geitlin lähti paluumatkallensa Ylävedeltä, 12 wirstaa Wiipurin tuolta puolen 16 p. heinäkuuta kl. 10 e. p. p. ja saapui Ryttylän asemalle keskiwiikkona kl. 1 päiwällä, muutama minuutti tawarajunan lähdön jälkeen, jolla hän oli aikonut päästä kotiinsa Kalwoilaan. Tähän noin 32 peninkulman pituiseen matkaan tarwittiin 51 tuntia, huokuuajat siihen luettuina. Hänen matkatowerinsa A. Frestadius, jonka polkupyörä rikkoontui wähä ennen kuin Sortawalasta päästiin Wiipuriin, pakoitettiin tämän kautta rautateitse palaamaan kotiinsa Tampereelle.”

Tie harjun rinteessä. Korpiselän Tolvajärvi 1893. I. K. Inhan saattaa ihan mielessään nähdä liikkumassa tuon
maiseman halki. Vaikka seutu onkin nyt jäänyt rajan taakse, jotain samaa on varmasti ollut Inhan ja hänen
aikalaistensa pyöräretkillä halki suomalaisen korven meitä lähempänäkin.
Kuva: C. W. Alopaeus, kustantaja ; Inha I. K., kuvaaja ; K. E. Ståhlberg, tuottaja 1893/
Museovirasto - Musketti/ Finna.fi

Ilmeisesti mainittu ylioppilas A. Frestadius otti aiemmin osaa myös itselleen suosiollisemmille polkupyörämatkoille. Aura kirjoittaa kesäkuun 30. 1888 :

”Urheilua. Ylioppilaat A. Frestadius ja K Pitkänen saapuiwat wiime tiistain aamuna Poriin Huittisista, kulettuaan matkan sieltä, noin kuusi ja puoli peninkulmaa, polkupyörällä (welosipeedillä) seitsemässä tunnissa. Nopeamminkin olisiwat tämän matkan tehneet, jollei maantie Tonkan kankaalla olisi pakottanut matkailijoita käwellen waeltamaan noin 10 wirstaa. Kokemäellä oli maantie sitä wastoin ollut warsin edullinen polkupyörällä kulkea. - Herra Frestadius on polkupyörällä kulkenut myöskin Tampereelta Huittisiin, herra F. matkusti Porista tiistai illalla laiwalla Turkuun, sieltä kulkeakseen polkupyörällä Tampereelle. Herra P. lähti polkupyörällään takaisin Huittisiin, tietää L.”

Myynti-ilmoitus Wiipurin Sanomissa 19.4.1888. Näemme
sulassa sovussa purjeveneen ja kaljatynnyrin seassa
myös lasten welosipedin, mikä osoittaa, että jo tuona
aikana rakennettiin lapsosille omia kulkupelejä.

Siinäpä tuli meille myös tietoutta vuoden 1888 tieoloista. Otaksua sopii, etteivät ihmiset tuohon aikaan järin pienistä kuopista tiellä järkyttyneet, joten osaksi varsin huonossa kunnossa maantie Huittisten ja Porin välissä kuulostaa olleen.

Täkäläisten opiskelijoiden tai suomalaisen sivistyneistön riennot kaksipyöräisillä eivät tietenkään olleet mitenkään irrallaan tapahtumista maailmalla. Lehdissä luonnollisesti kirjoitettiin myös ulkomaisista tempauksista. Liitän tähän mielestäni kuvaavan lainauksen Karjalatar -lehdessä elokuun 17. päivänä 1883 olleesta kirjoituksesta, jollaiset ovat saattaneet osaltaa olla ratkaisevasti innostamassa myös I. K. Inhan kaltaisia tien päälle omine tavoitteineen:

”Uusi hurjanrohkea yritys. Kuten tiedetään on monelle rohkealle uimarille onnistunut uida englannin ja Ranskan wälisen kanawan yli. Matkustus ilmapallossa kanawan ylitse on joskus myöskin onnistunut, mutta omituisin yritys, mitä tähän asti on tapahtunut, on äskettäin erään englantilaisen tekemä; hän on näet matkustanut kanawan yli kolmipyöräisellä welosipedilla. Miehen nimi on Terry. Hän ajoi ensin welosipedillaan Lontoosta, jossa hän asuu, Doweriin ja sijoitti wiime mainitussa kaupungissa itsensä sekä welosipedinsa pieneen wenheesen, joka oli ainoastaan 9 jalkaa pitkä ja 4 jalkaa leweä. Welosipedi kiinnitettiin wenheeseen siten, että sen weiwiakselit yhdistettiin kahteen siipirattaasen wenheessä, jotka taas welosipedillaan istuwa mies pani liikkeelle, saattaen siten wenheenkin kulkemaan aika wauhtia. Dowerissa peljättiin, että Terrylle käwisi hullusti, sillä mitään pelastuswenhettä ei ollut saapuwilla. Mutta sitten on kuitenkin saatu tietää, että hän saapui onnellisesti Calaisiin , josta hän kohta jatkoi matkaansa welosipedillaan suoraa tietä Italiaan.”

Kuten teksti kertookin, tässä ovat jännittävät loppuhetketket kilpamatkalta Hämeenlinnasta Helsinkiin, mikä

selvästi osoittaa, ettei kaupunkimme suinkaan ole ollut mitään periferiaa polkupyöräilynkään saralla. Kuva on

Suomen ensimmäisen yleisen pyöräilypäivän yhteydessä julkaistusta kirjasesta Polkupyöräily arvoonsa v. 1927

Doria.fi

.

Seuraavana vuonna eli 1884 Oulussa ilmestynyt Kaiku puolestaan tietää kertoa kesäkuun 18. päivänä, että kaksipyöräinen yhtä aikaa hevosen että kärryjen virkaa toimittava kummajainen nimeltä welosipedi on vähän nopeakulkuisempi kuin nopein hevonen. New Yorkissa on nimittäin ryhdytty kilpasille pyöräilijäin ja ratsastajain kesken. Kilpailu on ollut varsinainen kestävyyskisa, sillä sen kerrotaan vieneen kokonaista kuusi ja puoli vuorokautta. Sen päättyessä welosipideilla on saatu kokoon ”1,073 Englannin peninkulmaa” [ eli mailia] ratsujen taipaleen jäädessä puolitoista peninkulmaa lyhyemmäksi.

Nokian renkaiden mainos teoksesta Polkupyöräily
arvoonsa vuodelta 1927 osoittaa, että kotimaassa
pyrittiin valmistamaan polkupyöräilytarvikkeita.

Tärkeä lukunsa on myös polkupyörien rekisteröinti, jonka vaiheet Kylliäinen myös selkeästi esittelee samoin kun säilyneiden rekisterien kautta meille jääneitä tietoja polkupyöräilleistä hämeenlinnalaisista, jotka edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia. Esimerkkeinä mainitaan niin röörimies Tikkanen, teurastaja Lehtonen kuin kulttuuri- ja liikemiespiireistä muun muassa maisteri Ernst Suolahti, kustantaja Arvi A. Karisto, kirjakauppias Enok Rytkönen kuin kirjailija Larin-Kyösti. Tässä yhteydessä näin lukijana en voi olla saamatta mielikuvaa esimerkiksi Enok Rytkösestä pyörän päällä saamassa ajatuksia uusista kohteistaan kameralleen tai Larin-Kyöstistä säkeitä päähänsä suvisen Hämeen vyöryttäessä ylle tuoksuja ja ääniään.

Tulee väkisin ajatuksiin, että ajanjakso ensimmäisistä velocipedeistä 1930-luvun lamakauteen ynnä toiseen maailmaansotaan oli jonkinlaista hämeenlinnalaisenkin polkupyöräilyn kulta-aikaa. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa kaiken uuden ja hienon lailla kaksipyöräisetkin kiehtoivat ihmisiä. Toki ajan kuluessa aluksi kalliit ajopelit halpenivat ja sitäkin kautta yleistyivät etenkin työväestön keskuudessa. Kotimainen tuotanto – tai ainakin pyörien kokoaminen - lisääntyi, kunnes sota-aika katkaisi kehityksen. Sitten oli vielä 1950-luku ennen kuin autojen valtakausi todella alkoi. Oma kiinnostava asianhaaransa olisi myös kerätä tietoutta aikanansa eri puolilla maata isommissa ja pienemmissä verstaissa kasatuista polkupyörämerkeistä, joihin Kylliäinen myös tarjoaa kurkistuksen kaupunkimme osalta. Kirja on oiva tienviitta kohti olennaista osaa hämeenlinnalaisestakin historiasta ja osviitta pohtimaan pyöräilyn menneisyyttä laajemminkin sekä millainen tulevaisuus polkupyöräilyllä tuleekaan olemaan nykyaikaisessa ja entistä ympäristötietoisemmassa maailmassa.

Nytkin alkava monenlaisten rajoitusten kesä 2020 voikin olla monin tavoin kaksipyöräisten ja suvisten maanteiden kiireetöntä aikaa, korvessa kaukana ihmisjoukoista tutkaillen luontoa ja omia aatoksia. Tänä kesänä jos milloin on syytä toistaa jo 15.5. 1927 Suomen ensimmäisen yleisen pyöräilypäivän yhteydessä julistettua sanomaa: Polkupyöräily arvoonsa!

* * * 

 Lähteet:

Mikko Kylliäinen. Welleniuksesta Vaakunaan

Vanhat sanomalehdet tekstissä olevien mainintojen mukaan Kansalliskirjaston osoitteessa

https://digi.kansalliskirjasto.fi/search?formats=NEWSPAPER

Viimeinkin laulujuhlat

Vuonna 1911 saatiin nauttia kahden vuoden tiiviin valmistelutyön tuloksista. Hämeenlinna – Hämeen pääkaupunki - oli muutaman kesäisen päivän ajan Suomen kulttuurielämän kiistaton keskus, jonne oli saapunut myös vieraita ulkomailta. Eri puolilla kaupunkia esiintyi niin laulajia, soittajia, tanssijoita kuin Kansallisteatterin näyttelijöitäkin. Upouudella urheilukentällä kisailtiin niin tansseissa, leikeissä kuin tuimissa yleisurheilukamppailuissakin. Kiistatta voimme arvailla, kuinka merkittävästi nuo päivät kietoutuivat aikalaisten elämäntarinoihin.

Hämeenlinnan Lydiasta voi hakea katsottavaksi vuonna 1912 julkaistun kartan Hämeenlinnasta. Sen avulla tekstissä mainitut paikat hahmottuvat tarvittaessa muistikuvia paremmin mieleen. 

Panoraamakuva torilta laulujuhlien aikaan kesä–heinäkuun vaihteessa vuonna 1911. Kaupungissa vietettiin
todella kulttuurillista kesää, josta jäi merkittäviä muistoja aikalaisten elämäntarinoihin.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Ainakin yhden aikansa kuuluisan hämeenlinnalaissyntyisen henkilön tiedän käyneen juhlilla. Latvialaisen upseerin Kristjanis Berkiksen kanssa vuonna 1909 avioitunut Hilma Lehtonen on ikuistettu Jukka Rislakin muistelmateoksessa olevaan kuvaan, jonka kerrotaan olevan mainittujen laulujuhlien ajalta. Karun monivivahteisen elämän viettäneet Berkikset päätyivät muun muassa sittemmin edustamaan Latviaa Britannian Yrjö VI:n [1936-1952] kruunajaisissa. Elämä yhteiskunnan huipulla särkyi neuvostomiehitykseen ja vankileireille. Hilma itse selvisi takaisin Suomeen 1959 ja kuoli 1961 Vuorentakana.

Jo päivää ennen varsinaisia juhlia aloitettiin Suomalaisella Yhteiskoululla Kolmas kansanvalistuskokous. Myös Suomen kirjastoseuran ihmiset ystävineen kokoontuivat samana päivänä tuolle koululle. Elettiinhän kiihkeätä valistustoiminnan aikaa, jolloin esiteltiin sekä valistusjärjestöjen yhteistoimikunnan että kansalaisopistojen johtokunnan saavutuksia. Tahdottiin seurata kehitystä kansalaisopinnoissa ja kirjastoasioissa. Keskusteltiin myös yhteistoiminnasta amerikansuomalaisten kanssa ynnä valistusjärjestöjen ja Suomalaisuuden Liiton toimintojen yhdistämisestä ynnä muusta.

Larin-Kyöstin yli kymmensivuinen  juhlaruno esitettiin laulujuhlien yhteydessä Kaupunginpuistossa
lauantaina 1.7.1911. Siinä Uneksija lähtee etsimään kylläisten kaupunkien valhekunnian soraäänien
seasta kohti salomaita etsimään elämän säveltä.

Kuten jo aiemmista kirjoituksista on ilmennyt, oli kaupunkimme ilmeeseen tahdottu kiinnittää erityistä huomiota. Kuukausien ajan talonomistajia oli patisteltu siistimään seiniään ja aitojaan. Rautatie oli tuolloin pääasiallinen ja tärkein reitti saapua kaukomailta kaupunkiin. Siksipä asemalta saavuttaessa tulijaa odotti koristeltu kuja erilaisin vaakunoin merkitylle kunniaportille. Katajaköynnösten kerrottiin nostattavan mielialaa. Kuljettaessa Raastuvankatua saavuttiin Isolle torille, missä saattoi havaita monilla tahoilla niinikään köynnöksin ja koivuin koristeltuja rakennuksia. Nähtävillä oli myös sinivalkoisia rusetteja. Tässä yhteydessä täytyy nykypäivän lukijaa muistuttaa siitä lehvistökatoksesta, jonka tuon ajan puut kesäisin muodostivat matalien puutalojen kattojen ylle. Näky on ollut varmasti erittäin vehreä. Suomalaisen yhteiskoulun kohdalla Kuivansillan pielessä oli samanlainen kunniaportti kuin lääninsairaalan kohdalla rautatieasemalta saavuttaessa. Urheilukenttä oli sekin koristeltu köynnöksin ja erityisin ”winippeli”-lipuin.

Järjestäjien haikailema varsinainen juhlaliputus ei aikakauden ”yleisistä syistä” ilmeisesti kuitenkaan ollut suureksi mielipahaksi toteutunut. Sanomalehdessäkin lohduttauduttiin toteamalla, että ”me emme laula lipuin, waan täysin rinnoin ja isänmaallisin mielin, tietäen hyvin, että tuommoiset rajoitukset, kuin liputusjutusta tehtiin, eiwät särje ehjää laulutunnelmaa”. Löytyi kaupungista sentään yksi jääräpää vetämään ”Waltakunnan lipun” salkoon. Hämettären mukaan senaattori Kairamon talon katolla se nimittäin liehui.

Juhlille saapuneista vieraista saivat luonnolliseti erityisen huomion virolaiset. ”He tuowat meille wiestin kansalta, jonka elämä näyttää, kuinka waikeisiin oloihin pieni kansa wieraan sorron alla woi joutua, mutta joka samalla todistaa, kuinka paljon kestää kansa, joka tahtoo elää.” Kielen, tuon samalla kertaa sekä niin tutun että vieraan koettiin estävän sydämen syvimpien tuntojen jakamista. Silti oli tahtoa kätellä lämpimästi ja toivottaa tervetulleeksi. Virolaisen ”pikku satakieleksi” kutsutun laulajattaren Paula Brehmin konserttia perjantaina 30.6. odotettiin erityisellä mielenkiinnolla. Olihan odotettavissa virolaista sävelrikkautta, suruun sortunutta syvää alakuloisuutta, joka seuraavassa hetkessä täyttyi raikkaasti pulppuavasta ilosta vapaana kahleista niin kuin toimittaja kuvaili. Ohessa tunnelmaa antamaan vironkielinen arkistonäyte ohjelmasta, jossa esitellään kolme laulajatarta: Aino Tamm, Paula Brehm, Mathilde Lüdig-Sinkel. (Brehm esitellään kohdassa 32:48, laulunäyte kohdassa 34:56)

Juhlien aikana oli käytössä ylimääräisiä junavuoroja Riihimäeltä Hämeenlinnaan. Höyrylaivat Kangasala, Pälkäne, Luopioinen I, Luopioinen II, Mallaswesi I, Mallaswesi II, Urho ja moottorivene Nopea kulkivat Puiston ja Karlbergin välillä. Kangasalaa ja Pälkänettä lukuunottamatta ne kulkivat aamusta iltaan. Nuo kaksi tekivät matkan vain normaalien kulkuvuorojensa väliaikoina. Pienempiä huviretkiä varten olivat käytettävissä höyrylaivat Urho, Luopioinen II ja Pälkäne sunnuntaina [2.7.] klo 9 ja 11 a.p. sekä klo 1 päivällä. Matkoihin kuului käynti Hattulan selällä. Ulkomaalaisille oli tiedossa vielä maanantaina klo 10 a.p. Huviretki Rusteeseen Kangasalalla, Mallasvedellä lotjineen, Urholla ja Luopioinen I:lla. Lisäksi kehotettiin yleisesti moottorien omistajia ja yksityisiä soutajia välittämään liikennettä Puiston ja Karlbergin välillä.

Juhlatapahtumien kaksi ensimmäistä
päivää.
NAPSAUTA HIIRELLÄ ISOMMAKSI

Ensimmäinen juhlapäivä – torstai 29.6. - valkeni pilvisenä navakan tuulen puhaltaessa etelästä. Sateenuhka ei ollut vielä päällimmäisenä, vaikka päivän mittaan vettäkin vihmoi. Moisen ei annettu häiritä päivän ohjelmaa juhlaväen määrän alati kasvaessa. Laaditun ohjelman mukaan aamuyhdeksältä harjoitteli orkesteri lyseolla ja Kansanvalistuskokousta jatkettiin Suomalaisella Yhteiskoululla. Tuntia myöhemmin olivat vuorossa moninaisten vaiheiden jälkeen valmistuneen urheilukentän vihkiäiset ja ensimmäiset kilpailut eli satasen juoksu, kuulantyöntö ja seiväshyppy. Iltapäivällä yhdeltä pidettiin lyseolla Haydnin Luomisen yhteisharjoitus. Samaan aikaan käynnistyivät urheilukentällä Leikki- ja kansantanssikilpailut. Tuolloin pidettiin myös Kansanvalistusseuran juhlakokous. Iltapäivän ehdittyä kolmeen vieraat saattoivat siirtyä Raatihuoneelle seuraamaan Ilmajoen torvisoittokunnan konserttia elleivät jääneet urheilukentälle katsomaan yleisiä, ohjattuja leikkejä. Tuntia myöhemmin konsertoi Eino Rautavaara lyseon juhlasalissa. Iltapäivän ja alkuillan aikana konsertit vuorottelivat lyseolla ja Raatihuoneella. Esiintyjinä olivat vielä Alma Silventoinen, Gerda Lind, Suomen laulu, Dagmar Parmaa. Laulunopettajatkin kokoustivat puoli yhdeksältä illalla Raatihuoneen juhlasalissa. Ohjelma päättyi iltayhdeksältä [puiston] juhlakentällä Kansallisteatterin jäsenten juhlanäytäntöön Tuulten pyörteessä.

Ensimmäisen juhlapäivän ohjelmaa tarkasteltaessa huomio kiinnittyy Hämetärtä selattuani etenkin lehden etukäteen Suomen parhaaksi sekakuoroksi nimittämään Suomen lauluun. Jo 27.6. sanomalehti kertoi erikseen kuoron kahdesta juhlilla pidettävästä konsertista. Torstain konsertin etukäteistietojen mukaan se jakaantui kolmeen eri osaan. Niistä ensimmäisessä oli määrä kuulla klassisia kappaleita: Guiseppe Corsin Adoramuste 17:nneltä vuosisadalta, kolme kuorolaulua (yksi naiskuorolle) kuoronjohtaja H. Klemettin sovituksina. Toisessa osassa seurasivat tuon ajan klassillisten säveltäjien teokset (kuten Bruckner, Grieg ja Bateson). Kolmas osa omistettiin kotimaisille teoksille. Palmgrenin Takamailla ja Madetojan Kukka haudalla mainittiin sekakuorolaulun helminä. Toivo Kuulan Auringon noustessa ja Siell´on kauan jo kukkineet omenapuut kuvattiin suomalaisen laulun ehkä kahdeksi kauneimmaksi kukaksi. Sanomalehden mukaan niillä sopi päättää arvokas ohjelma.

Toisen juhlapäivän ohjelma
NAPSAUTA HIIRELLÄ
ISOMMAKSI

Juhlien näin käynnistyttyä pidettiin mielessä myös vieraiden etu ja turvallisuus niin kuin Hämetär totesi. Se kiitteli kaupungin viranomaisten tapaa huolehtia näistä asioista. Maistraatti oli ryhtynyt tiukkoihin toimiin estääkseen vuokrien kiskonnan asettamalla määräyksen huoneiden hintojen pysyttämiseksi käypäisinä, kohtuullisina. Hinnastot oli naulattu hotellien eteisiin yleisön nähtäviksi. Palomestari oli ruiskumestarin kera tarkastanut vieraita majoittaneiden osoitteiden palokaluston.

Hämeenlinnan kaupungin ja ympäristön kartta oli kuulemma myös viimeinkin saatu kirjakauppoihin. Hämeenlinnan kaupunginkirjaston ylläpitämän Hämeen Lydian sivuiltakin on löydettävissä julkaisu Hämeenlinnan Liike-elämä ja liikkeet, jota Joenhiisi käsitteli joulun aikaan parisen vuotta sitten. Tuo paikallisen liike-elämän opas ilmestyi laulujuhlien yhteydessä 10 000 kappaleen painoksena ja sitä jaettiin ilmaiseksi.

Oheistan tekstini yhteyteen sanomalehdessä julkistetun juhlaohjelman eri päiville. Ne voi suurentaa napsauttamalla linkkejä kuvien alla. Jokin tapahtuma on kuitenkin syytä nostaa vielä esille. Pääsääntöisesti kirjoituksia seuratessa saa sellaisen käsityksen, että sade vaivasi ajoittain kiivaastikin tapahtumia. Toki tahtoisi muodostaa mieleensä mielikuvan aurinkoisista entisajan kesäpäivistä.

Kolmannen päivän ohjelma
NAPSAUTA HIIRELLÄ
ISOMMAKSI

Perjantaina vietettiin juhlien varsinaisia avajaisia. Päivä oli alkanut kello seitsemän torvisoitolla toripuistossa ja yhteisvoimisteluharjoituksilla urheilukentällä. Torvisoiton säestyksellä väki kokoontui isolle torille, josta juhlakulkue lähti kahdeksalta kohti Kaupunginpuistoa. Se kulki Läntistä Linnankatua, Koulukatua ja Linnan tietä juhlakentälle. Siellä olivat yhdeksältä vuorossa viralliset avajaiset tervehdyspuheineen ja laulukilpailuineen. Monipuolinen päiväohjelma eri puolilla kaupunkia huipentui illalla juhlakonserttiin juhlakentällä.

Mainittuun konserttiin arvioitiin kokoontuneen noin 8000 ihmistä. Orkesteriin kuului viitisenkymmentä miestä. Suurimmalta osin tilapäistä kokoonpanoa arvioitiin onnistuneeksi ja sen soittoa sopusuhtaisen hyväksi, yhteissoittoa tasaiseksi ja varmaksi. Sinänsä lopputulosta ei pidetty ihmeellisenä, sillä johtihan orkesteria itse Rob. Kajanus, jolta oli totuttu saamaan ihmeitä. Tarjolla oli kotimaisten säveltäjien parasta tuotantoa. Alkuosa koostui Sibeliuksen värikkäästä musiikista. Mukana oli Kajanuksen kansanlaulusikermä, Palmgrenin valssi Op Tuhkimo ja Kuulan eteläpohjalaistyylinen Kansanlaulu. Konsertin päätti Porilaisten marssi, joka oli yleisön vaatimuksesta toistettava. Itse olosuhteet ulkoilmakonsertissa saivat kuitenkin arvostelua, koska tietyt kohdat esityksistä häipyivät kuulumattomiin. Lisäksi yleisön levoton hälinä ”esti ottamasta asiaa wakawalta kannalta”.

Viimeisen juhlapäivän ohjelma
NAPSAUTA HIIRELLÄ ISOMMAKSI

Jonkinlaista nykypäivän kesäteatteritunnelmaa saivat juhlavieraat ilmeisesti kokea Kansallisteatterin jäsenten esittäessä perjantaina Kaupunginpuiston juhlakentällä Nummisuutareita. Kyseessä oli teatterin toinen juhlanäytäntö, joka sanomalehden mukaan soveltui olosuhteisiin paremmin kuin seurueen aiempi Tuulten pyörteissä. Aleksis Kiven henkilöiden touhut juhlalavan vieressä vaikuttivat kirjoittajan mielestä ”varsin hauskalta”. Itse näytös sujui arvostelijan mielestä statisteja lukuunottamatta sangen onnistuneesti. Hän totesikin, kuinka näytelmän harjastukkaiset nummisuutarit olivatkin kuin viisikymmentä vuotta aiemmin eläneitä Hämeenlinnan ympäristön asukkaita. Katsojat palkitsivatkin esiintyjät suosionosoituksin.

Kolmannen juhlapäivän eli lauantain 1.7. kohokohtia eittämättä olivat, kun Haydnin Luominen ja Larin-Kyöstin monisivuinen juhlaruno Uneksijan sävel esitettiin juhlakentällä. Vaikka juhlapäivät huipentuivatkin seuraavana päivänä suureen kansanjuhlaan, joissain yhteyksissä jälkeen päin juuri lauantaita arvioitiin tapahtumien huippuhetkiksi. Näin jälkeen päin ajatellen tapahtumien runsaus hätkähdyttää ajatellen tuolloin elettyä aikaa 5000-6000 asukkaan pikkukaupungissa. Konserttien, urheilukilpailujen, näyttelyiden ja juhlapuheiden taakse on tuolloinkin kätkeytynyt majoituksen ja ruokahuollon vaativa toiminta. Toisinaan tahtoisi päästä syrjästä seuraamaan tuota aikakautensa hämeenlinnalaisen elämän huippukohtaa, joka ilman epäilystä aikaansa suhteutettuna uskoakseni on ylittänyt ponnistuksena kaikki aiemmat tai myöhemmät tapahtumat kaupungissamme.

Tarinan lähestyessä loppuaan Uneksijakin alkoi päästä elämänsä sävelen jäljille.

Sunnuntain kansanjuhlassa piti professori E.N. Setälä Hämettäreen sittemmin painetun juhlapuheensa, jonka aluksi hän muisteli kymmenvuotiaana koulukaupunki Hämeenlinnaan tekemäänsä matkaa. Hattelmalanharjulla pysähtynyt matkahevonen ja näköala Hämeenlinnaan antoivat syyn aloittaa puhe kuuluisalla sitaatilla, jonka ajatus varmasti tuolloinkin väreili lukuisten juhlavieraiden mielissä:

”Hämeenlinna, ensi kerran kun sun -

näin

Hattelmalan harjanteelta, mene ei se

mielestäin.”

* * *

Lähteet:

Hämetär ti 27.6.1911 – 4.7.1911

Rislakki. Krisjanis Berkiksen ja Hilma Lehtosen tarina. Latvian kohtalon vuodet .

Hämeen Sanomat 28.10.2005:

Berkisten elämäntarinayhdistää yhä kahta pientä kansaa toisiinsa