Viimeinkin laulujuhlat

Vuonna 1911 saatiin nauttia kahden vuoden tiiviin valmistelutyön tuloksista. Hämeenlinna – Hämeen pääkaupunki - oli muutaman kesäisen päivän ajan Suomen kulttuurielämän kiistaton keskus, jonne oli saapunut myös vieraita ulkomailta. Eri puolilla kaupunkia esiintyi niin laulajia, soittajia, tanssijoita kuin Kansallisteatterin näyttelijöitäkin. Upouudella urheilukentällä kisailtiin niin tansseissa, leikeissä kuin tuimissa yleisurheilukamppailuissakin. Kiistatta voimme arvailla, kuinka merkittävästi nuo päivät kietoutuivat aikalaisten elämäntarinoihin.

Hämeenlinnan Lydiasta voi hakea katsottavaksi vuonna 1912 julkaistun kartan Hämeenlinnasta. Sen avulla tekstissä mainitut paikat hahmottuvat tarvittaessa muistikuvia paremmin mieleen. 

Panoraamakuva torilta laulujuhlien aikaan kesä–heinäkuun vaihteessa vuonna 1911. Kaupungissa vietettiin
todella kulttuurillista kesää, josta jäi merkittäviä muistoja aikalaisten elämäntarinoihin.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Ainakin yhden aikansa kuuluisan hämeenlinnalaissyntyisen henkilön tiedän käyneen juhlilla. Latvialaisen upseerin Kristjanis Berkiksen kanssa vuonna 1909 avioitunut Hilma Lehtonen on ikuistettu Jukka Rislakin muistelmateoksessa olevaan kuvaan, jonka kerrotaan olevan mainittujen laulujuhlien ajalta. Karun monivivahteisen elämän viettäneet Berkikset päätyivät muun muassa sittemmin edustamaan Latviaa Britannian Yrjö VI:n [1936-1952] kruunajaisissa. Elämä yhteiskunnan huipulla särkyi neuvostomiehitykseen ja vankileireille. Hilma itse selvisi takaisin Suomeen 1959 ja kuoli 1961 Vuorentakana.

Jo päivää ennen varsinaisia juhlia aloitettiin Suomalaisella Yhteiskoululla Kolmas kansanvalistuskokous. Myös Suomen kirjastoseuran ihmiset ystävineen kokoontuivat samana päivänä tuolle koululle. Elettiinhän kiihkeätä valistustoiminnan aikaa, jolloin esiteltiin sekä valistusjärjestöjen yhteistoimikunnan että kansalaisopistojen johtokunnan saavutuksia. Tahdottiin seurata kehitystä kansalaisopinnoissa ja kirjastoasioissa. Keskusteltiin myös yhteistoiminnasta amerikansuomalaisten kanssa ynnä valistusjärjestöjen ja Suomalaisuuden Liiton toimintojen yhdistämisestä ynnä muusta.

Larin-Kyöstin yli kymmensivuinen  juhlaruno esitettiin laulujuhlien yhteydessä Kaupunginpuistossa
lauantaina 1.7.1911. Siinä Uneksija lähtee etsimään kylläisten kaupunkien valhekunnian soraäänien
seasta kohti salomaita etsimään elämän säveltä.

Kuten jo aiemmista kirjoituksista on ilmennyt, oli kaupunkimme ilmeeseen tahdottu kiinnittää erityistä huomiota. Kuukausien ajan talonomistajia oli patisteltu siistimään seiniään ja aitojaan. Rautatie oli tuolloin pääasiallinen ja tärkein reitti saapua kaukomailta kaupunkiin. Siksipä asemalta saavuttaessa tulijaa odotti koristeltu kuja erilaisin vaakunoin merkitylle kunniaportille. Katajaköynnösten kerrottiin nostattavan mielialaa. Kuljettaessa Raastuvankatua saavuttiin Isolle torille, missä saattoi havaita monilla tahoilla niinikään köynnöksin ja koivuin koristeltuja rakennuksia. Nähtävillä oli myös sinivalkoisia rusetteja. Tässä yhteydessä täytyy nykypäivän lukijaa muistuttaa siitä lehvistökatoksesta, jonka tuon ajan puut kesäisin muodostivat matalien puutalojen kattojen ylle. Näky on ollut varmasti erittäin vehreä. Suomalaisen yhteiskoulun kohdalla Kuivansillan pielessä oli samanlainen kunniaportti kuin lääninsairaalan kohdalla rautatieasemalta saavuttaessa. Urheilukenttä oli sekin koristeltu köynnöksin ja erityisin ”winippeli”-lipuin.

Järjestäjien haikailema varsinainen juhlaliputus ei aikakauden ”yleisistä syistä” ilmeisesti kuitenkaan ollut suureksi mielipahaksi toteutunut. Sanomalehdessäkin lohduttauduttiin toteamalla, että ”me emme laula lipuin, waan täysin rinnoin ja isänmaallisin mielin, tietäen hyvin, että tuommoiset rajoitukset, kuin liputusjutusta tehtiin, eiwät särje ehjää laulutunnelmaa”. Löytyi kaupungista sentään yksi jääräpää vetämään ”Waltakunnan lipun” salkoon. Hämettären mukaan senaattori Kairamon talon katolla se nimittäin liehui.

Juhlille saapuneista vieraista saivat luonnolliseti erityisen huomion virolaiset. ”He tuowat meille wiestin kansalta, jonka elämä näyttää, kuinka waikeisiin oloihin pieni kansa wieraan sorron alla woi joutua, mutta joka samalla todistaa, kuinka paljon kestää kansa, joka tahtoo elää.” Kielen, tuon samalla kertaa sekä niin tutun että vieraan koettiin estävän sydämen syvimpien tuntojen jakamista. Silti oli tahtoa kätellä lämpimästi ja toivottaa tervetulleeksi. Virolaisen ”pikku satakieleksi” kutsutun laulajattaren Paula Brehmin konserttia perjantaina 30.6. odotettiin erityisellä mielenkiinnolla. Olihan odotettavissa virolaista sävelrikkautta, suruun sortunutta syvää alakuloisuutta, joka seuraavassa hetkessä täyttyi raikkaasti pulppuavasta ilosta vapaana kahleista niin kuin toimittaja kuvaili. Ohessa tunnelmaa antamaan vironkielinen arkistonäyte ohjelmasta, jossa esitellään kolme laulajatarta: Aino Tamm, Paula Brehm, Mathilde Lüdig-Sinkel. (Brehm esitellään kohdassa 32:48, laulunäyte kohdassa 34:56)

Juhlien aikana oli käytössä ylimääräisiä junavuoroja Riihimäeltä Hämeenlinnaan. Höyrylaivat Kangasala, Pälkäne, Luopioinen I, Luopioinen II, Mallaswesi I, Mallaswesi II, Urho ja moottorivene Nopea kulkivat Puiston ja Karlbergin välillä. Kangasalaa ja Pälkänettä lukuunottamatta ne kulkivat aamusta iltaan. Nuo kaksi tekivät matkan vain normaalien kulkuvuorojensa väliaikoina. Pienempiä huviretkiä varten olivat käytettävissä höyrylaivat Urho, Luopioinen II ja Pälkäne sunnuntaina [2.7.] klo 9 ja 11 a.p. sekä klo 1 päivällä. Matkoihin kuului käynti Hattulan selällä. Ulkomaalaisille oli tiedossa vielä maanantaina klo 10 a.p. Huviretki Rusteeseen Kangasalalla, Mallasvedellä lotjineen, Urholla ja Luopioinen I:lla. Lisäksi kehotettiin yleisesti moottorien omistajia ja yksityisiä soutajia välittämään liikennettä Puiston ja Karlbergin välillä.

Juhlatapahtumien kaksi ensimmäistä
päivää.
NAPSAUTA HIIRELLÄ ISOMMAKSI

Ensimmäinen juhlapäivä – torstai 29.6. - valkeni pilvisenä navakan tuulen puhaltaessa etelästä. Sateenuhka ei ollut vielä päällimmäisenä, vaikka päivän mittaan vettäkin vihmoi. Moisen ei annettu häiritä päivän ohjelmaa juhlaväen määrän alati kasvaessa. Laaditun ohjelman mukaan aamuyhdeksältä harjoitteli orkesteri lyseolla ja Kansanvalistuskokousta jatkettiin Suomalaisella Yhteiskoululla. Tuntia myöhemmin olivat vuorossa moninaisten vaiheiden jälkeen valmistuneen urheilukentän vihkiäiset ja ensimmäiset kilpailut eli satasen juoksu, kuulantyöntö ja seiväshyppy. Iltapäivällä yhdeltä pidettiin lyseolla Haydnin Luomisen yhteisharjoitus. Samaan aikaan käynnistyivät urheilukentällä Leikki- ja kansantanssikilpailut. Tuolloin pidettiin myös Kansanvalistusseuran juhlakokous. Iltapäivän ehdittyä kolmeen vieraat saattoivat siirtyä Raatihuoneelle seuraamaan Ilmajoen torvisoittokunnan konserttia elleivät jääneet urheilukentälle katsomaan yleisiä, ohjattuja leikkejä. Tuntia myöhemmin konsertoi Eino Rautavaara lyseon juhlasalissa. Iltapäivän ja alkuillan aikana konsertit vuorottelivat lyseolla ja Raatihuoneella. Esiintyjinä olivat vielä Alma Silventoinen, Gerda Lind, Suomen laulu, Dagmar Parmaa. Laulunopettajatkin kokoustivat puoli yhdeksältä illalla Raatihuoneen juhlasalissa. Ohjelma päättyi iltayhdeksältä [puiston] juhlakentällä Kansallisteatterin jäsenten juhlanäytäntöön Tuulten pyörteessä.

Ensimmäisen juhlapäivän ohjelmaa tarkasteltaessa huomio kiinnittyy Hämetärtä selattuani etenkin lehden etukäteen Suomen parhaaksi sekakuoroksi nimittämään Suomen lauluun. Jo 27.6. sanomalehti kertoi erikseen kuoron kahdesta juhlilla pidettävästä konsertista. Torstain konsertin etukäteistietojen mukaan se jakaantui kolmeen eri osaan. Niistä ensimmäisessä oli määrä kuulla klassisia kappaleita: Guiseppe Corsin Adoramuste 17:nneltä vuosisadalta, kolme kuorolaulua (yksi naiskuorolle) kuoronjohtaja H. Klemettin sovituksina. Toisessa osassa seurasivat tuon ajan klassillisten säveltäjien teokset (kuten Bruckner, Grieg ja Bateson). Kolmas osa omistettiin kotimaisille teoksille. Palmgrenin Takamailla ja Madetojan Kukka haudalla mainittiin sekakuorolaulun helminä. Toivo Kuulan Auringon noustessa ja Siell´on kauan jo kukkineet omenapuut kuvattiin suomalaisen laulun ehkä kahdeksi kauneimmaksi kukaksi. Sanomalehden mukaan niillä sopi päättää arvokas ohjelma.

Toisen juhlapäivän ohjelma
NAPSAUTA HIIRELLÄ
ISOMMAKSI

Juhlien näin käynnistyttyä pidettiin mielessä myös vieraiden etu ja turvallisuus niin kuin Hämetär totesi. Se kiitteli kaupungin viranomaisten tapaa huolehtia näistä asioista. Maistraatti oli ryhtynyt tiukkoihin toimiin estääkseen vuokrien kiskonnan asettamalla määräyksen huoneiden hintojen pysyttämiseksi käypäisinä, kohtuullisina. Hinnastot oli naulattu hotellien eteisiin yleisön nähtäviksi. Palomestari oli ruiskumestarin kera tarkastanut vieraita majoittaneiden osoitteiden palokaluston.

Hämeenlinnan kaupungin ja ympäristön kartta oli kuulemma myös viimeinkin saatu kirjakauppoihin. Hämeenlinnan kaupunginkirjaston ylläpitämän Hämeen Lydian sivuiltakin on löydettävissä julkaisu Hämeenlinnan Liike-elämä ja liikkeet, jota Joenhiisi käsitteli joulun aikaan parisen vuotta sitten. Tuo paikallisen liike-elämän opas ilmestyi laulujuhlien yhteydessä 10 000 kappaleen painoksena ja sitä jaettiin ilmaiseksi.

Oheistan tekstini yhteyteen sanomalehdessä julkistetun juhlaohjelman eri päiville. Ne voi suurentaa napsauttamalla linkkejä kuvien alla. Jokin tapahtuma on kuitenkin syytä nostaa vielä esille. Pääsääntöisesti kirjoituksia seuratessa saa sellaisen käsityksen, että sade vaivasi ajoittain kiivaastikin tapahtumia. Toki tahtoisi muodostaa mieleensä mielikuvan aurinkoisista entisajan kesäpäivistä.

Kolmannen päivän ohjelma
NAPSAUTA HIIRELLÄ
ISOMMAKSI

Perjantaina vietettiin juhlien varsinaisia avajaisia. Päivä oli alkanut kello seitsemän torvisoitolla toripuistossa ja yhteisvoimisteluharjoituksilla urheilukentällä. Torvisoiton säestyksellä väki kokoontui isolle torille, josta juhlakulkue lähti kahdeksalta kohti Kaupunginpuistoa. Se kulki Läntistä Linnankatua, Koulukatua ja Linnan tietä juhlakentälle. Siellä olivat yhdeksältä vuorossa viralliset avajaiset tervehdyspuheineen ja laulukilpailuineen. Monipuolinen päiväohjelma eri puolilla kaupunkia huipentui illalla juhlakonserttiin juhlakentällä.

Mainittuun konserttiin arvioitiin kokoontuneen noin 8000 ihmistä. Orkesteriin kuului viitisenkymmentä miestä. Suurimmalta osin tilapäistä kokoonpanoa arvioitiin onnistuneeksi ja sen soittoa sopusuhtaisen hyväksi, yhteissoittoa tasaiseksi ja varmaksi. Sinänsä lopputulosta ei pidetty ihmeellisenä, sillä johtihan orkesteria itse Rob. Kajanus, jolta oli totuttu saamaan ihmeitä. Tarjolla oli kotimaisten säveltäjien parasta tuotantoa. Alkuosa koostui Sibeliuksen värikkäästä musiikista. Mukana oli Kajanuksen kansanlaulusikermä, Palmgrenin valssi Op Tuhkimo ja Kuulan eteläpohjalaistyylinen Kansanlaulu. Konsertin päätti Porilaisten marssi, joka oli yleisön vaatimuksesta toistettava. Itse olosuhteet ulkoilmakonsertissa saivat kuitenkin arvostelua, koska tietyt kohdat esityksistä häipyivät kuulumattomiin. Lisäksi yleisön levoton hälinä ”esti ottamasta asiaa wakawalta kannalta”.

Viimeisen juhlapäivän ohjelma
NAPSAUTA HIIRELLÄ ISOMMAKSI

Jonkinlaista nykypäivän kesäteatteritunnelmaa saivat juhlavieraat ilmeisesti kokea Kansallisteatterin jäsenten esittäessä perjantaina Kaupunginpuiston juhlakentällä Nummisuutareita. Kyseessä oli teatterin toinen juhlanäytäntö, joka sanomalehden mukaan soveltui olosuhteisiin paremmin kuin seurueen aiempi Tuulten pyörteissä. Aleksis Kiven henkilöiden touhut juhlalavan vieressä vaikuttivat kirjoittajan mielestä ”varsin hauskalta”. Itse näytös sujui arvostelijan mielestä statisteja lukuunottamatta sangen onnistuneesti. Hän totesikin, kuinka näytelmän harjastukkaiset nummisuutarit olivatkin kuin viisikymmentä vuotta aiemmin eläneitä Hämeenlinnan ympäristön asukkaita. Katsojat palkitsivatkin esiintyjät suosionosoituksin.

Kolmannen juhlapäivän eli lauantain 1.7. kohokohtia eittämättä olivat, kun Haydnin Luominen ja Larin-Kyöstin monisivuinen juhlaruno Uneksijan sävel esitettiin juhlakentällä. Vaikka juhlapäivät huipentuivatkin seuraavana päivänä suureen kansanjuhlaan, joissain yhteyksissä jälkeen päin juuri lauantaita arvioitiin tapahtumien huippuhetkiksi. Näin jälkeen päin ajatellen tapahtumien runsaus hätkähdyttää ajatellen tuolloin elettyä aikaa 5000-6000 asukkaan pikkukaupungissa. Konserttien, urheilukilpailujen, näyttelyiden ja juhlapuheiden taakse on tuolloinkin kätkeytynyt majoituksen ja ruokahuollon vaativa toiminta. Toisinaan tahtoisi päästä syrjästä seuraamaan tuota aikakautensa hämeenlinnalaisen elämän huippukohtaa, joka ilman epäilystä aikaansa suhteutettuna uskoakseni on ylittänyt ponnistuksena kaikki aiemmat tai myöhemmät tapahtumat kaupungissamme.

Tarinan lähestyessä loppuaan Uneksijakin alkoi päästä elämänsä sävelen jäljille.

Sunnuntain kansanjuhlassa piti professori E.N. Setälä Hämettäreen sittemmin painetun juhlapuheensa, jonka aluksi hän muisteli kymmenvuotiaana koulukaupunki Hämeenlinnaan tekemäänsä matkaa. Hattelmalanharjulla pysähtynyt matkahevonen ja näköala Hämeenlinnaan antoivat syyn aloittaa puhe kuuluisalla sitaatilla, jonka ajatus varmasti tuolloinkin väreili lukuisten juhlavieraiden mielissä:

”Hämeenlinna, ensi kerran kun sun -

näin

Hattelmalan harjanteelta, mene ei se

mielestäin.”

* * *

Lähteet:

Hämetär ti 27.6.1911 – 4.7.1911

Rislakki. Krisjanis Berkiksen ja Hilma Lehtosen tarina. Latvian kohtalon vuodet .

Hämeen Sanomat 28.10.2005:

Berkisten elämäntarinayhdistää yhä kahta pientä kansaa toisiinsa

Laulujuhlat 1911: viimeiset ennakkotiedot

Vanhoista lehtijutuista voi aistia, kuinka pikkukaupunki sykki suuren kulttuuritapahtuman odotuksessa. Tapahtuman lähestyessä kerrottiin niin vapaista majoituspaikoista kuin houkuteltiin yhä lisää osanottajia ja vieraita.

Ilmoittautujien lista oli melkoinen. Pikkukaupungin elämä mullistui Laulu- ja urheilujuhlien ajaksi.

Valmistelut etenivät

Hämetär kertoi 15.6. Laulujuhlatoimikunnan kokouksesta. Poliisilaitoksen kanssa ei ollut päästy yhteisymmärrykseen liputusten suhteen. Herrat Idestam, Böök ja Laurela – siis kaupungin virkaherrojen terävin  kärki – valtuutettiin  tarkentamaan, mitä rajoituksia liputukseen oli tulossa. Tuohon aikaan nimittäin oli olemassa tiettyjä ”yleisvaltakunnallisia” syitä, joiden vuoksi juhlaliputukset eivät olleet mitenkään mutkattomia järjestää. Vaihtoehtona harkittiin kaupungin koristelemista köynnöksin ynnä muin vastaavin ehostein.

Juhlien aikana pidettävä laulunopettajien kokous oli saanut paikakseen raatihuoneen juhlasalin torstaiksi 29. päiväksi iltayhdeksän jälkeen eli ensimmäisen juhlapäivän ehtoolle. Larin-Kyöstin juhlaruno ”Uneksijan sävel” oli valmistunut ja jätettiin kansliatoimikunnan painatettavaksi.

Vielä tilaa. Majoitustoimikunta jakoi auliisti tietoa.

Majoitustoimikunnan mukaan kaikki yhden hengen huoneet olivat jo varattuja, mutta yhteisiä tiloja sekä useamman hengen huoneita oli yhä ainakin 4000 vieraalle. Virolaiset vieraat oli määrä majoittaa yksityisten luokse. Heidän joukossaan oli muun muassa sanomalehtimiehiä, lääkäreitä ja taiteilijoita.

Ilmoittautumisajan kuluessa oli ilmoittautunut 21 sekakuoroa eli tuolloisen ilmaisun mukaan sekakööriä, näistä 10 kilpailemaan. Mieskuoroja oli yhdeksän ja niistä kuusi kilpailemaan.  Yhden naiskuoron oli määrä kilpailla. Kymmenestä torvisoittokunnasta kahdeksan oli tulossa kilpailumielessä. Laulajia ja soittajia oli yhteensä noin tuhat.

Hämeenlinnalaisia ja heidän vieraitaan varten oli tekeillä 90 esineen musiikkinäyttely, johon muun muassa taiteilija Sulo Hurstinen tuli asettamaan pari mestariviulua.

Pääsylippujen hinnat määriteltiin seuraaviksi: yleislippu 5 mk, perjantai ja lauantaipäivän lippu 3 mk ja sunnuntain kansanjuhlaan 75 penniä. ”Luomisen” esitykseen2 mk ja orkesterin konserttiin 1 mk.

Laulujuhliamme luonnollisesti verrattiin Viron vastaaviin ja jouduttiin toki toteamaan 60 000 kansalaisen virolaisjuhlat esikuvaksi, josta jäätiin jälkeen. Silti tänne meidänkin laulu- ja urheilujuhlillemme odotettiin kymmeniä tuhansia vieraita. Musiikkiesiintyjien lisäksi mukaan oli ilmoittautunut myös voimisteluseuroja ja yksityisiä urheilijoita. Hämetär painotti koko Hämeenlinnan ottaneen osaa valmisteluihin 29.6. -2.7. pidettäviä juhlia varten. I. Launiksen suunnitteleman soittolavan rakennustyöt olivat viime metreillään. Lavan eteen valmisteltiin istumapaikkoja lähes 10 000 hengelle. Seisomaan toki mahtui lukematon määrä lisää. Suunnitteilla oli ylimääräisiä junavuoroja vieraita varten.

Oliko ohjelma liian vaativa?

Valmistelujen siis edetessä rivakasti esiintyi lehdistössä arveluja juhlien eli viralliselta nimeltään Kansanvalistusseuran yleisten laulu-, soitto- ja urheilujuhlain lauluohjelman liiallisesta vaikeudesta. Osoituksena siitä arvostelijat pitivät ilmoittautuneiden kuorojen odotuksia alhaisempaa lukumäärää. Asian johdosta haastateltiin myös säveltäjä Leewi Madetojaa.

”Onko Hämeenlinnan juhlain lauluohjelma Teidän mielestänne liian vaikea?”

” Vaikeanlainenhan se on. Paljon vaikeampi kuin viime kerralla Viipurin juhlissa. Vaikein lienee Kuulan  Auringon noustessa. Vaihtoehtoisesti sen kanssa on tosin asetettu minun säveltämäni laulu Kukka haudalla, mutta se on taas erittäin arka – Viipurin juhlassa sitävastoin oli muutamia liian helppoja lauluja.”

”Onkohan nyt asialle eduksi, että laulut ovat vaikeampia ja kuoroja vähemmän vaiko päinvastoin?”

”Riippuen siitä, katsotaanko laulujuhlain pitävän olla ensisijasta kansallisjuhlia, joissa laulajajoukon suuruus on pääasia vai tahdotaanko niitten kautta kohottaa säveltaidetta. Tähän asti ne ovat olleet etupäässä kansallisjuhlia.”

”Eiköpä kuitenkin säveltaiteen kohottaminen ole juhlain lauluohjelmassa tärkeämpi kuin kuorojen paljous.”

”Niinpä luulisi.”

Madetoja katsoi itsensä jääviksi enempää arvostelemaan juhlien ohjelmaa ja jättin sen kuorojen johtajien tehtäväksi.

Ei vain tiukkaa taide- tai urheilukilpailua

 

Juhlien ohjelmiin oli määrä kuulua myös nuorison leikkikilpailuja.Moisen taidon unohtumista lehden palstalla pelättiin, koska mukaan oli ilmoittaunut ainoastaan pari joukkuetta. Toimittaja toi julki paheksuntansa, koska ”nuorisomme on osoittaneet, aiwan anteeksiantamatonta harrastuksen puutetta kotosia, kansallisia kisoja kohtaan”. Laiminlyönti oli yhä korjattavissa pidennetyn ilmoittautumisajan ansiosta.

Pakollinen leikkiohjelma käsitti liikuntaleikeistä  nimeltä mainiten kaksi eli ”Kierto” ja ”Kilpakoppi” ja laululeikeistä ”Tyttöset pienet käy piirihin”, "Hei pikku poika”, ”Talkoopolska”, ”Tule tänne leikkiin” ja ”Keinulaulu”. Pareja täytyi olla vähintään kolme.

* * *

Lähteet:

Hämetär 15.6 – 29.6.1911

Laulujuhlien lähestyessä

Huoli kaupunkimme ulkonäöstä.

Vuoden 1911 laulujuhlat olivat erittäin merkittävä tapahtuma Hämeenlinnan historiassa. Niinpä jo ennakolta seurattiin Hämettäressä niihin liittyneitä valmisteluja. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä julkaistiin huolestunut kirjoitus kaupungin ulkonäöstä. Näin yli sadan vuoden jälkeen saamme näin ikään kuin vilkaista maisemaamme aikalaisten silmin.

Vetoomus osoitettiin kaupungille ja talonomistajille yhteisesti. Juhlien kautta tavoiteltiin koko maan kattanutta huomiota. Niinpä oletettiin kaikkien kaupunkilaisten osallistuvan kaupunkikuvan kehittämiseen ynnä kaikkinaiseen paikkakunnan ehostamiseen. Lehdessä painotettiin erityisesti, ettei riittänyt pelkästään juhlapaikkojen saattaminen kuntoon. Hämeenlinnan yleinen ulkoasu oli saatettava kelvolliseksi, mitä varten oli yhä työtä jäljellä.

Kaupungin osuutta järjestelyihin toki kiiteltiin, mutta kadut olivat kirjoittajan mielestä unohtuneet. Vesijohtotöiden kaivantojen jäljiltä oli ylimääräistä hiekkaa, joka heti tuulenvireessä lehahti sakeaksi pilveksi ilmaan. Pelkän katujen kastelemisenkaan ei katsottu auttavan asiaa. Ehdotuksena oli tuoda tarvittaessa karkeampaa maa-ainesta tilalle. Mikäli osa kunnossapidosta oli kaupungin sijasta tiettyjen virastojen vastuulla, niiden toivottiin ryhtyvän toimeen. Pölyn lisäksi katujen kuoppaisuus ja ”korkeiden kantojen tavoin” ylös kohonneet vesijohtopostit keskellä kulkuväyliä haittasivat matkantekoa. Katuojien ja ylikäytävien kuluneet siltalankut olivat paikoin niin lahoja, että pelättävissä oli jopa tapaturmia.

Talot ja aidat kaipasivat maalausta. Lehti patisteli talonomistajia pikaiseen toimeen, sillä juhlavierauta oli odotettavissa jopa Virosta ja Unkarista asti. Seutukunnan maine oli kyseessä. Aikaa ei ollut enää hukattavaksi.

Oheinen katunäkymä on 1910-luvulta ja osoittaa selvästi, millaisia katuoloja Hämetärkin tarkoitti pohtiessaan, kuinka kaupunkimme ulkoasua olisi voinut kohentaa laulujuhlien edellä: 

Turuntie erottaa Myllymäen ja Kaurialan kaupunginosat toisistaan. 1910-luvun kuva on otettu
suunnilleen Torikadun kohdalta kohti kaupungin keskustaa, Turuntietä reunustavat puutalot,
ja vasemmalla puolella on tori, jossa aikoinaan pidettiin mm. hevosmarkkinoita.
Teksti ja kuva Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

 

Ennakkotietoja

Jotkin asiat näyttävät olleen kulkijoiden suussa ajasta toiseen. Niinpä Hämetärkin otti asiakseen kolmantena kesäkuuta 1911 ravistella ikivanhaa kokemaa, jonka mukaan ”ellei Turkua olisi, olisi Hämeenlinna Suomen ikäwin kaupunki”. Tuohon ”ikävyyteen” oli jo kuukauden kuluttua luvassa muutosta.

Lehti totesi laulujuhlien valmistelujen saaneen aikaan uutta vireyttä ja virkeyttä kautta koko seutukunnan. Osanotto juhliin näytti muodostuvan ”juhlien arwoa täysin wastaawaksi”. Jo 800 laulajaa ja parisensataa soittajaa oli jo ilmoittautunut. Useimpien maamme tunnetuimmista taiteilijoista oli määrä konsertoida. Ohjelmaa luonnehdittiinkin suurisuuntaisemmaksi ja arvokkaammaksi kuin koskaan ennen vastaavilla Suomessa vietetyillä juhlilla.

Virosta ja Unkarista oli tulossa joukoittain edustajia. Muun muassa aito-unkarilaisen taitelijaseurueen ilmoitettiin antavan oman konserttinsa jäseninään muun muassa lehtori Santeri Ispanowits, laulaja N. J. Horwath, pianisti ja säveltäjä J. Wiranyi sekä taiteilija S. Pusztai. Viimeksi mainitun soittimeksi kuvattiin unkarilaisten kansallissoitin, tarogato. Lehden toimittaja kuvailee sitä jonkinlaiseksi kanteleeksi, mutta ainakin tämän mukaan se on ennemminkin puhallinsoitin.

Yleisöä arvioitiin kokoontuvan kymmeniä tuhansia, joten majoituslautakunta oli erityisesti varautunut huolehtimaan tarvittavista tiloista.

Valmistuuko kaikki juhliksi?

Juhlavalmistelujen paineet saivat Hämettären huolestumaan 10. kesäkuuta 1911. Se totesi aluksi ottaneensa jo muutaman kerran puheeksi suurten juhlien lähestymisen. Paljon oli vielä tekemättä ja runsaasti puolivalmiina.

Pahin tilanne näytti olevan uuden urheilukentän valmistumisen suhteen. Laulu- ja soittojuhlien tapaan myös Hämeenlinnan juhlien yhteydessä oli määrä järjestää urheilujuhlat, joihin osanottajia odotettiin kaikkialta maasta. Niinpä edellisenä vuonna oli Hämeenlinnassakin saatu päätettyä urheilukentän rakentamisesta. Paikaksi sovittiin Hämeensaaren itäinen kannas, mutta alkuperäiseen kustannusarvioon varatut määrärahat eivät riittäneet, vaan oli tarvittu lisävaroja. Ajan ehdittyä sangen pitkälle kesäkuuhun kentän paikka oli yhä Hämettären mukaan yhä sellaisessa kunnossa, että oli aihetta epäillä töiden vamistumista kahdessa viikossa. Mahdollisen epäonnistumisen varalta kirjoittaja aprikoi, kuka oli moisesta vastuussa.

Vanha urheilukenttä valmistui 1911 juuri ennen soitto- ja laulujuhlia. Postikorttikuva 1920-luvulta.
Kuva Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Itse kaupungissa Isontorin rakennukset koristuksineen huolestuttivat. Kioskit eli vesimyymälät oli vielä saatava valmiiksi. Suihkukaivo odotti kunnostustaan. Uusi uimalaitos uhkasi myös jäädä keskeneräiseksi, vaikka sen olisi pitänyt valmistua jo kesäkuun ensimmäiseksi päiväksi. Sanomalehti muistutti jälleen rakennusten ja aitojen maalaamisesta ja valitteli monien talojen ylen synkkiä värisävyjä.

Oma huolensa liittyi myös Hämeenlinnan ravintoloiden ja hotellien maineeseen muiden paikkakuntien sanomalehdissä. Paikalliset majoitus- ja ravitsemusliikkeet tekivät kuulemma sellaisen vaikutelman kuin ne olisivat olleet ummikkoruotsalaisia. Suomenkielisten väitettiin olevan vaikeata tulla niissä toimeen. Aivan kuin heistä ei olisi välitettykään! Toimittaja vaatikin ravintoloiden ja hotellien isäntäväkeä ja palveluskuntaa taitamaan ja käyttämään maan ja paikkakunnan pääväestön kieltä. Ruokalistat ynnä kaikenlaiset muut ilmoitukset tuli pitää saatavilla suomenkielisinä.

* * *

Lähteet:

Hämetär 1.6.1911

Hämetär 3.6.1911

Hämetär 10.6.1911

Kaupunki odotti jo kesää

Hämeenlinnassa on viime vuosina kohistu suurten ulkoilmakonserttien vuoksi. Toiminta ei kaupungissamme kuitenkaan ole mitenkään tavatonta. Jo vuonna 1911 järjestettiin Kaupunginpuistossa suuret laulujuhlat, joiden toteuttamista ja valmistelua seurattiin suurella mielenkiinnolla muun muassa Hämettäressä kuukausia.

Panoraamakuva torilta laulujuhlien aikaan kesä–heinäkuun vaihteessa vuonna 1911. Kaupungissa vietettiin
todella kulttuurillista kesää, josta jäi merkittäviä muistoja aikalaisten elämäntarinoihin.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

6.5.1911 Hämettäressä uutisoitiin lyhyesti seuraavaa:

”Laululavan rakentaminen on tarjottu urakalla tehtäväksi. Tarjoukset owat wiimeistään ensi torstaina jätettävät pormestari L. Idestamille. Piirustukset owat nähtävänä A. Gust. Skogsterin liikkeessä.

Istuimia varten tarwittawat plankut, luvultaan 700 kpl, on päätetty tilata talonomistaja I. K. Uittamolta Sääksmäeltä, jonka tarjous oli edullisin. Istumia varten tarvittavat pukit on tilattu Turenkin puuseppätehtaalta.”

Juhlille valmistunut laulu- ja soittolava ei jäänyt pitkäikäiseksi, sillä jo 1922 se purettiin. Sen tilalle kasatun uuden lavan pystytettiin vielä kolmas vuonna 1924. Toimeliaisuutta siis Kaupunginpuistossa riitti viime vuosisadan alkupuolella. 

Joenhiisi palaa vielä tapahtumiin puistossa kesän edistyessä.

* * *

Lähteet:

Hämetär 1911

Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Puukottajapoliisi

Keväällä 1911 hämeenlinnalaiset saivat ihmetellä, kuinka viina vei jopa kaupungin poliisilaitosta. Epäilemättä raittiusihmiset saivat tästäkin tapauksesta lisäpontta ajaessaan kieltolakia, joka viimein Suomen itsenäistyttyä aikanaan toteutuikin. Olisi mielenkiintoista tietää, millaista viestiä alkukesän aikana saarnastuolistakin asian tiimoilta on kenties vuodatettu.

Toukokuun alussa 1911 kuohutti pikkukaupunkiamme väkivaltatapaus, joka ravisteli tuntuvasti poliisivoimiamme. Eräänä yönä torstaita vasten lähellä puoltayötä oli kirjaltaja L tovereineen kotimatkalla Myllymäkeen. ”Kuivalla sillalla” Kaivokadun kulmassa hänen kimppuunsa kävi mies ensin kaataen maahan ja sen jälkeen huitoen partaveitsellä yli kymmensenttisen haavan takamukseen.

Hätkähdyttävän tapauksesta teki se, että tuolloin poliisi oli jo paikalla, koska hyökkääjä oli virantoimituksesta vapaana ollut poliisi! Kaiken lisäksi rähisijällä oli mukanaan toinen poliisikonstaapeli. Uhrin huutaessa apua mainitut poliisit säntäsivät pakosalle. Heidän virkaveljensä saivat toimittaa kirjaltaja L:n paikattavaksi ja vielä samana yönä pidättää päällekarkaajat.

Sanomalehti Hämetär kuvaili, että liikuttuneessa olotilassa ollut konstaapeli M. tunnusti teon, joka oli kostoa riidasta, joka oli sukeutunut miesten välille Kaupunginhotellin niin kutsutussa ”Pesutuvassa” ilmeisen runsaan väkijuomien nautiskelun yhteydessä. Jo ennen sillankupeella tapahtunutta hyökkäystä M. oli tuuppinut kirjaltajaa kaupungilla.

Sanomattakin on selvä, että rähisijäpoliisit erotettiin poliisilaitoksesta ja haastettiin raastupaan. Hämeenlinnan poliisivoimien peräti surkeata tilaa kuvasteli vielä kolmannenkin konstaapelin päätyminen ulos virastaan, koska tämä oli vääristellyt tapauksesta antamaansa ilmoitusta suojellakseen veitsen kanssa heilunutta entistä konstaapelia.

Rikoksen uhrin tila sentään oli sairaalassa tyydyttävä.

Tapauksen ensimmäinen käsittely kesäkuun puolivälissä tyssäsi erään todistajan mainetodistuksen puuttumiseen. Heinäkuussa puolestaan entiset poliisit eivät olleet saapuvilla raastuvanoikeuden istunnossa, vaan heidät oli velvoitettava saapumaan seuraavaan käsittelyyn 300 markan uhkasakolla ja lisäksi maksamaan poissaolosta 100 markkaa. Elokuussa saatiin tuomiot viimein julistetuksi. Entinen konstaapeli W. vapautettiin todisteiden puutteessa, mutta M. tuomittiin pahoinpitelystä 2kk vankeuteen sekä juopumuksesta 40 mk sakkoon. Lisättynä poissaolosta määrätyllä sakolla sai vastaaja yhteensä 2 kk 20 pw vankeutta. Sitäpaitsi hänet velvoitettiin suorittamaan kipurahoja 100 mk, kuluja 50 mk ja todistajain palkkioita 20 mk.

Niin oli juopottelu ravintolassa aiheuttanut Hämeenlinnan poliisivoimille kolmen miehen tappiot ja huonolla onnella uhri olisi saattanut menehtyä . 

 * * *

Lähteet:

Hämetär 1911, HMA

 

Kummitteleva pääkallo ja merkillinen kuriositeettikokoelma

Elämä yli sadan vuoden takaisessa Hämeenlinnassa ei suinkaan ollut niin puuduttavan yksitoikkoista kuin virkamiesten pikkukaupungissa olisi saattanut olettaa. Vilkaisu vuoden 1911 Hämetär-sanomalehtiin antaa sangen eloisan mielikuvan.

Alkuvuodesta 1911 kerrottiin erään ”jaappanilaisen” seikkailuista kaupungissa. Itse asiassa kyseessä oli muukalaisen pääkallo. Sen oli muuan venäläinen upseeri tuonut sotasaaliinaan Japanin sodasta. Mainitun sotilashenkilön mielestä hiljainen kumppani ei ollut saanut tarpeeksi aurinkoa; luiden piti haalistua. Niinpä hän asetti tuntematon””jaappanilaisen” hymyilemään liiterinsä katolle. Moinen ulkoilu ei suinkaan jäänyt naapureilta huomaamatta. Nämä säikähtivät vallan tavattomasti ja kiikuttivat kallon kainalossaan poliisikamarille, mistä upseeri joutui sen noutamaan ja selvittämään asian.

* * *

Kesällä kaupunkiin saapui kokonaista kahdeksaksi päiväksi Niels Nielsen ja Hartkopfin Panoptikon ja Anatominen museo, vahamuseo hirvityksiä ja kummajaisia täynnä. Kunnon hämeenlinnalaisetkin saivat tavata niin kuuluisia henkilöitä kuin luonnonoikkuja vahaan ikuistettuina. Tavattavissa oli muun muassa Saksan keisareita ynnä muita kruunupäitä tai pelastusarmeijan kenraali Booth. Läsnä, oli myös ilmapurjehtija, kapteeni Rolla. Uutuutena aikaansa seurannut museo oli liittänyt kokoelmiinsa Dreyfussin ja kirjailija [Emile] Zolan. Väärennetyin todistein Pirunsaarelle tuomitun upseerin, kapteeni Alfred Dreyfusin ja kuuluisan kirjailijan tarinat olivat kietoutuneet yhteen vuosisadan vaihteen suuressa skandaalissa. Dreyfus oli lopullisesti vapautettu 1906 eli muutamaa vuotta aiemmin kuin museo poikkesi Hämeenlinnassa.

Anatomista osastoa kuvailtiin suurimmaksi matkoilla nähdyksi. Pari mitaliakin oli kuulemma tullut Pariisin maailmannäyttelystä.

Mikäli kruunupäät ja kirjailijat lähinnä haukotuttivat tarjolla luvattiin olevan apina-, karhu-, lammas-, pöllö- ja sikaihmisiä. Siinä seurassa taisivat yhteenkasvaneet kaksosparit eri tiloissaan vaikuttaa vähemmän säpsähdyttäviltä kuin yleensä.

Uutuutena kutsuttiin väkeä katsomaan La Bella Irenaa eli tatueerattua amerikkalaista naista. Nähtävillä oli myös Juliana Patrona, karvainen nainen lapsineen.

Gorilla-apinapari oli ryöstänyt kaksi tyttöä, mikä näky epäilemättä oli sangen puistattava.

Elettiin toki maailmanaikaa, jolloin moisella viihdykkeellä oli oltava myös pintakuohua syvällisempi siveellisyyttä kohottava opetustehtävä. Niinpä nähtävillä oli erityisiä ryhmiä, joiden oli määrä koskettaa kävijöiden sisintä. Mainoksessa mainittiin erityisesti Paha tie eli kuvaus elämästä kiusausten ja lankeemuksen kautta.

Erityisesti seitsemän ryhmää odotti tilaisuutta vavisuttaa hämeenlinnalaisten sieluja:

1. ryhmä: Onnellinen koti. Kiusaaja
2. ryhmä: Lankeemus. Ravintola
3. ryhmä: Rikos
4. ryhmä: Vangitseminen
5. ryhmä: Kuulustelu murhatun ruumiin vieressä
6. ryhmä: Hyvästijättö vankilassa
7. ryhmä: Mestauslavalla

Kun katsoja oli näin saatu näkemään elämän brutaaleja sävyjä, saattoi siirtyä ihmettemään luomakunnan ihmeitä, joita edusti muun muassa tippukiviluola. Nähtävissä oli myös kukkaistyttöjä eksyksissä ja kauneuskokoelma maailman kauneimmista naisista. Syystä näyttelystä otaksuttavasti keskusteltiin vaikkapa Vainikaisen kahvilassa vielä viikkoja myöhemmin.

* * *

Lähteet:

Hämetär 1911, HMA