Elämme Suomessa vuoden
1917 tapahtumien satavuotisjuhlavuotta. Asiaan kuuluu palauttaa
mieliin eri keinoilla traagisen ja merkittävän ajanjakson
tapahtumia. Sana muisteleminen on hiukan ongelmallinen, koska kyseisen
ajan eläneitä on keskuudessamme peräti vähän ja
satavuotiaidenkin muistikuvat ymmärrettävistä syistä juuri
noista vuosista ovat mitä ovat. Löysin kirjahyllystäni
Hämeenlinnan kunnalliskertomuksen vuodelta 1919, joka antaa
virallisen katsauksen ajasta heti itsenäistymisen jälkeen.
Ensimmäinen silmäys
tekstiin osui kohtaan, jossa kerrottiin Valtuuston lokakuun lopussa
päättäneen korottaa hevostorin pääsymaksun toripäivinä 1
markasta 2 markkaan hevoselta. Kyseessä oli siis sangen tuntuva
korotus ja antaa meille kurkistuksen aikansa
”pysäköintipolitiikkaan”.
* * *
Sosiaalipuolen merkittävä
tapahtumia olivat eräät testamenttilahjoitukset. Lehtori H. E.
Hårdhin testamentissa 10,000 markkaa lahjoitettiin Hämeenlinnan
ukkokodille ja Sairion keuhkotautiparantolalle. Tehtailija J.F.
Alanko jätti 70,000 markkaa testamenttirahastoksi ”sairaitten ja
työkyvyttömien käsityöläisluokkaan kuuluvien henkilöiden
avustamiseksi sekä ammattiopetuksen hankkimiseksi Hämeenlinnan
kaupunkikuntaan kuuluville eteville ammattilaisille”. Kauppias
Nikolai Novochiloffin testamentissa puolestaan määrättiin 20,000
markkaa Hämeenlinnan kaupungille rahastoksi, jonka korot oli
vuosittain käytettävä vaatteiden hankkimiseksi köyhille
kansakouluoppilaille Hämeenlinnan kansakouluissa.
* * *
Välittömästi
sisällissodan jälkeisiä yhteiskunnallisia oloja tarkasteltaessa nousee yleensä
esille laki vuokra-alueiden lunastamisesta eli ”torpparilaki”
heinäkuulta 1918. Itse asiassa sitä oli jo valmisteltu ennen sotaa
eikä siitä tullut silmänräpäyksellistä muutosta maanvuokraajien
asemaan. Niin kuin Wikipediastakin saamme lukea kyseistä lakia
täydennettiin vuonna 1919 koskemaan lampuoteja, 1921 pappiloiden ja
1922 viimein kruununtilojen torppareita. Prosessia jatkui toiseen
maailmansotaan asti. Esimerkiksi Hämeenlinnan maalaiskunnan puolella
mäkitupalaiset esittivät lunastusvaatimuksia vielä vuoden 1939
alussa.
Hämeenlinnan kaupunki
omisti Rengossa torppia. Vuonna 1918 oli Rahatoimikamari esittänyt
jopa 100 prosentin korotusta näiden torppien vuokriin. Valtuusto
hyväksyi ehdotuksen tammikuun yhdeksäntenä 1919.
Mainittujen torppien
asukkaat Mäkelä, Santala, Rantala, Pitkäjärvi, Nikander, Sotka ja
Lamminpää olivat tehneet anomuksen saada lunastaa torpat omikseen.
Huhtikuussa 1919 Valtuusto lausui asiasta torppien sijaitsevan
kaupungille lahjoitetulla ja siihen yhdistetyllä maalla, joiden
yhteys kaupunkiin liittyi jo vuoden 1777 lahjoituskirjaan, jolla
Saaren virkatalo lahjoitettiin kaupungin alueeksi ja karjalaitumeksi.
Sinänsä valtuusto ei vastustanut ajatusta torppien myymisestä
sopivasta hinnasta torppareille, mutta sitä vastoin se ei katsonut
näillä olevan oikeutta lunastamiseen tuon vuoden 1918 lain mukaan.
Maa-alueethan olivat kaupunkiin yhdistettyjä.
Kaikkinensa valtuusto ei
tahtonut ottaa asiaa lopullisesti käsiteltäväkseen ennen kuin
vireillä ollut vaatimus Hämeenlinnan maalaiskunnan alueella
sijainneiden Ojoisten ja Hätilän virkatalojen vaihto kaupungin
Padasjoella omistamaan Verhon kartanoon olisi käsitelty.
Maalaiskunnan arkistosta olen saanut lukea, kuinka ehdottomasti
maalaiskunta ymmärrettävistä syistä vastusti kyseistä
aluevaihtoa. Vuonna 1920 kunnanvaltuusto muun muassa totesi:
”- - - Asiakirjoista
olemme kuitenkin syväksi suruksemme havainneet, kuinka vähän tai
ei ollenkaan ne virastot, joiden lausuntoja Valtioneuvosto asiasta on
laatinut, ovat kiinnittäneet huomiotansa Hämeenlinnan maalaiskunnan
lausuntoon virkatalojen vaihtoasiassa - - - Kun kunnalta näin
riistettäisiin sen elimellinen keskus, sen sydän ja jäljelle jäisi
ainoastaan syrjäseudut, jotka nekään eivät muodostaisi edes
yhtäjaksoista aluetta, vaan erillisiä, pitkän matkan päässä
toisistaan sijaitsevia ja toisten kuntain väliin ripoteltuja pikku
palstoja. Jokaisen kunnan sekä aineellisen että henkisen
edistymisen ehtona on kuitenkin se, että kunta muodostaa yhtenäisen
kokonaisuuden, jonka keskuksesta sitten sivistys ja taloudelliset
harrastukset leviävät ympäristökyliin synnyttäen siten
yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja yhteiskunnallista harrastusta
kuntalaisten kesken...”
Hämeenlinnan kaupunki ja maalaiskunta kävivät katkeraa kiistaa aluevaihdosta. Lähde: Hämeenlinnan maalaiskunnan arkisto/ HMA |
Muun muassa Pitkäjärven
torpan seudusta Joenhiisi on kirjoittanut kertoessaan retkestään
Rengossa [Rauniotiellä ja Lietsan kulmilla], Hämeenlinnan
alueellisesta laajenemisesta puolestaan tekstissään Muuttuneet rajat.
* * *
Jo vuonna 1917 oli
Punaportin palokunta pyytänyt kaupunkia korjauttamaan Punaportin
tien. Hämeenlinnan pika-ajuriyhdistys puolestaan oli katsonut
Katisiin johtavan tien Keinusaaressa vaativan korjausta. Valtuusto
kuitenkin hylkäsi elokuussa 1919 molemmat pyynnöt. Vaunut siis
saivat todennäköisesti jatkaa kolistelua kuopissa entiseen
tapaansa.
* * *
Virkistys- ja
kuntoilumahdollisuuksista pidettiin huolta järjestämällä muun
muassa luistinradan kunnossapitoa. Tammikuun kokouksessa valtuusto
päätti myöntää voimistelu- ja urheiluseura Tarmolle 3000 markkaa
luistinradan kunnossapitoa varten talvella 1918-1919. Aiemmin Tarmo
oli kirjoittanut kaupungille ja ehdottanut sitä huolehtimaan radan
rakentamisesta ja kunnossapidosta talven 1919-1920 aikana.
Paikkakunnan sotaväki oli halukas laittamaan radan ja pitämään
sen kunnossa, joten kaupunki päätti puolestaan antaa aitauksen
tarvitsemat kuuset sekä kustantaa valaistuksen.
* * *
Nykypäivänä kadulla
kulkija saattaa ihmetellä talvisen kunnossapidon vaihtelevaa
laatua siirtyessään korttelista tai kadulta toiselle. Hän saattaa
kaihoisasti toivoa, että kaupunki lykkäisi traktorillaan
yksinkertaisesti koko kadun päästä päähän. Eräänä lumisena
talvena itse päivittelin, kuinka esimerkiksi Tampereentien
jalkakäytävän siistiminen lumesta vaihteli jyrkästi etelä- ja
pohjoispään välillä. Vuoden 1919 kunnalliskertomus paljastaa,
millaista lottoa lumenluonti tuolloin oli.
Heti vuoden alussa
huutokaupattiin kaupungin omistamien maanteiden puhtaanapito lumesta
kahden vuoden ajaksi. Alhaisimman tarjouksen eli 1000 markkaa
vuodessa teki ajuri A. Penttilä. Tarjousta pidettiin kuitenkin liian
korkeana, joten lumireki päätettiin ajaa kaupungin hevosilla. Ajuri
A. Thulin puolestaan huolehti Kuivansillan, vanhan hautausmaan sekä
Myllymäen talojen nro 237, 235, 233, 231 ynnä Myllymäen torin
jalkakäytäväosuuksien puhtaanapidosta. Talon 22 katu- ja
jalkakäytävien sekä Poltinahon suusta vuokratontille nro 67
kulkeva tie ja vuokratontin nro 39 kohdalla oleva jalkakäytävän
puhtaanapito annettiin samalle henkilölle 900 markan maksusta.
Toukokuun alussa kaupunki
päätti, ettei se enää pidä puhtaana lyseon tontin katuosuuksia.
Sen sijaan kunta otti toimitettavakseen entisen sotilaskirkon
katuosuudet 1200 markan maksua vastaan.
Lähikuntien arkistoista on nähtävissä, millainen prosessi maanteiden talvikunnossapito tai talviaikaan auki pidettävien teiden valinta hyvin pitkään vielä olikaan. Sitä ei nykyautoilija varmasti useinkaan tule ajatelleeksi kaasutellessaan pitkin maakuntaa.
Lähikuntien arkistoista on nähtävissä, millainen prosessi maanteiden talvikunnossapito tai talviaikaan auki pidettävien teiden valinta hyvin pitkään vielä olikaan. Sitä ei nykyautoilija varmasti useinkaan tule ajatelleeksi kaasutellessaan pitkin maakuntaa.
* * *
Vuonna 1919 oli
agraaritalous koko maassa yhä vallitsevana, niin myös
Hämeenlinnassa. Tämä selittää myös maalaiskunnan ja Vanajan
pyristelyn kaupungin kupeella. Ahtaudestaan huolimatta kaupunki
omisti viljelysmaita, jotka päätettiin jättää toistaiseksi
vuokraamatta ja varata kaupunkilaisille perunapalstoiksi. Taustalla
pitää muistaa maailmansodan loppuvaiheesta maassamme vallinnut
elintarvikepula. Perunamaiden vuokraksi säädettiin 6 penniä
neliömetriltä. Myöhemmin samana vuonna päätettiin tuoloin
vuokratut perunapalstat vuokrata mikäli mahdollista samoille
henkilöille ja samasta vuokrasta varaten kuitenkin mahdollisuuden
ottaa niitä takaisin tonteiksi tai muihin kaupungin tarpeisiin.
Nykyinen kaupunkikuvamme
on jokseenkin erilainen sadanvuoden takaiseen verrattuna jo siksikin,
että Vanajaveden vesijättö- ja tulvamaita on laajsti kuivattu ja
pidetään keinotekoisesti kuivina. Kesäkuun puolivälissä
kertomusvuonna huutokaupattiin heinänteko-oikeus kaupungin
vesijättömailla. Tarjoukset nousivat 902 mk. Heinäkuun 19. myytiin
huutokaupalla heinänteko-oikeus Kiistalan alueella 1746 markalla.
Toukokuun puolivälissä
Myllymäen asukkaille myönnettiin pyynnöstä laidunmaata Ahveniston
puolelta 40 markan maksusta lehmältä sillä ehdolla, että he itse
maksavat paimenen palkan. Sairion laidunmaat vuokrattiin samoilla
ehdoilla.
Mikäli lukija tahtoo tarkemmin tutkia vanhaa Hämeenlinnaa ja tekstissä viitattuja paikkoja, apuna voi käyttää esimerkiksi Maanmittari J. F. Sevónin vuoden 1912 vaiheilla piirtämää Hämeenlinnan kaupungin karttaa. Sen voi ladata itselleen Hämeenlinnan Lydiasta. |
Lähikuukausina eri
puolilla käsitellään historian tapahtumia suurruhtinaskunnan
syöksyessä kohti itsenäistymisen mullistusta ja sisällisodan kauhuja.
Näillä lyhyillä numero-otoksilla kunnalliskertomuksesta olen
pyrkinyt pohtimaan sitä kaupunkimaisemaa, johon Hämeenlinna
havahtui pölyn alkaessa laskeutua. Rivien välistä voi erottaa
häivähdyksiä muustakin kuin vain kuivista kustannustiedoista. Niin
kuin aiemminkin, viittaan myös rahanarvolaskuriin, jolla lukija voi
hahmottaa itselleen mainittujen summien vertautumista vuoden 2015
rahanarvoon.
* * *
Lähteet:
Hämeenlinnan kaupungin
kunnalliskertomus
Hämeenlinnan
maalaiskunnan arkisto/ HMA