Työn patsas

Jos tahtoo etsiä Hämeenlinnasta, vanhan Hämeenlinnan maalaiskunnan tai Vanajan alueelta jotain symbolista merkkiä agraariyhteiskunnan murroksesta kohti nykyistä jälkiteollista maailmaa, ehkä paras paikka löytyy Viisarilta, Tiiriön suuntaan kasvaneen teollisuus-, kauppa- ja asuinalueen kupeelta. Maaseutuaikakautensa muistomerkkinä Työn patsas seisoo kadun vieressä lähes ympäristöönsä uponneena siten, että liukkailla keleillä joku kulkija saattaa siihen törmätä. Valitettavasti niin on joskus käynytkin.

Kaupunki on nielaissut tämän peltojen ja maatyön muisto-
merkin sisäänsä. Kuinkahan moni matkalainen mahtaa sitä
edes kunnolla havaita? Se on kuitenkin kunniateko seudun
historialle ja maatyön merkitykselle kansakunnan kehityk-
selle.Penkit paaden äärellä olivat aikanaan nuorten
kokoontumispaikkana.

Kyseinen muistomerkki saattaa olla yksi unohtuneimpia Hämeenlinnassa. Silti sen paljastus Maataloustuottajain keskusliiton 20-vuotisjuhlassa 4.7.1937 oli aikanaan suurimpia aatteellisia tekoja Hämeenlinnassa, ainakin Hämeenlinnan maalaiskunnassa. Vasta kaksi vuosikymmentä aiemmin itsenäistyneessä Suomessa koettiin tuolloin elettävän voimakasta valtiollisen, yhteiskunnallisen, henkisen ja taloudellisen toiminnan nousuaikaa niin kuin presidentti Kyösti Kallio totesi juhlapuheessaan.

Jo muistomerkin sijoittamispaikan valinnan voidaan katsoa kuvastelevan sitä maaseututyön ja menneiden raivaajasukupolvien työn kunnioitusta, jolle paasi on ollut omistettu. Teoksessa Rinkelinmäeltä Viisarille todetaan paikalla sijainneella kolmionmuotoisella tontilla olleen aikanaan Iso-Loviisan mökin. Mäkelän kartanossa työskennelleen Loviisan on kerrottu olleen työteliäs ihminen ja myöhästyneen vain kerran töistä, synnytyksen vuoksi. Hänen kerrottiin kantaneen miehensä ja hehdon kauroja voittaakseen vedonlyönnissä viljaa. Paikalta ovat myös lähteneet maantie Parolan leirille kuin Vuorentaan tiehen johtanut Myllykuja. Myllykuja nimenä on puolestaan viitannut siihen, että maalaiskunnan Parolan eli niin kutsutun Pikku-Parolan talot käyttivät reittiä matkallaan Renkajoen varren Vahteriston myllylle. Työn patsas on siis sijoitettu aivan entisen maaseutuyhteisön sydämeen.

Hämeenlinnan maalaiskunnan Maataloustuottajain yhdistys toimi patsaan pystyttäjänä. Mäkelän kartanon isäntä Viljo Visa oli ajatuksen isänä tuottajain kokouksessa 1935. Ateneumin opiskelijoille järjestettiin kilpailu, jonka voitti Kalervo Kallion kylväjä-aiheinen suunnitelma. Patsaaseen on hakattu Eino Leinon sanat:”Työ kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta, mut´ päämäärä ei, johon hän pyrkivi puuttehen alta. Se kaukana on, on loppumaton rata kultainen rakkauden auringon. Tie, täydellisyys, mitä pyhintä pyys, kevät kerkee ja kypsytti sydämen syys – työ kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta”.

Viisarin ja Vuorentaan peltoja 1840 tuntemattoman tekijän kartassa.
Osa kartasta 2131 09, 2132 07 vanaja.jpg; Hämeenlinna ympäristöineen.
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi <http://www.vanhakartta.fi>
ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto. PPysyvä linkki tähän tietueeseen:
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200910214246
SUURENNA KUVAA NAPSAUTTAMALLA.

Patsas saatiin valmiiksi vuoden 1937 juhliin. Paikalle saapui myös tasavallan presidentti Kyösti Kallio. Vuorentaakse johtava maantie oli suljettu presidentin istuessa nojatuolissa keskellä tietä ja kuunnellessa torvisoittoa. Maataloustuottajain Keskusliiton 20-vuotisjuhlassa pitämässään puheessa hän totesi liiton alkutaipaleesta muun muassa:

” - - - Olot olivat silloin kaikin puolin poikkeukselliset. Eristetyissä ja puutteellisissa oloissa jouduimme valmistumattomina huolehtimaan toimeentulostamme . Elintarpeiden puute, niiden säännöstely ja hintapolitiikka, maanomistus ja yhteiskunnalliset olot eivät asettaneet kansamme ainoastaan taloudellisesti, vaan myös siveellisesti kovalle koetukselle. Me emme saaneet ajatella niissä oloissa vain sen hetken tilannetta, vaan valtakunnan ja sen talouselämän vakaannuttamista. Sellaiset poikkeukselliset olot, joita häiritsi vielä syvästi valitettava yhteisymmärryksen ja ehyen kansallistunnon puute, vaativat niin hyvin tuottajilta kuin kuluttajiltakin rakentavaa, yhteiskunnallista mieltä.

Nyt 20 vuoden taipaleen takaa on meillä mahdollisuus luoda katseet taaksepäin ja arvioida, miten valtio ja maataloustuottajat sekä heidän edustajansa ovat ”leiviskänsä” hoitaneet. - - - ”

Presidentti käsitteli avajaispuheessaan myös tulevaisuudennäkymiä ja pyrkimystä omavaraisuuden ja taloudellisen itsenäisyyden lujittamiseen sekä silloisen pääelinkeinon menestyksen valvomiseen. Hänen mielestään maaseutuelinkeinoa ei ollut pidettävä ainoastaan luonnollisena vaan myös yhteiskuntaa lujittavana voimana. Piti pyrkiä siihen, että maatalouden harjoittajat saisivat tuotantokustannuksia vastaavia hintoja voidakseen maksaa työväestölleen kohtuullisia palkkoja ja täyttää itse yhteiskunnalliset velvollisuutensa. Maatalouden tuli voimistua entistä lujemmaksi itsenäisyytemme kulmakiveksi.

Pellot kasvavat nykyään teollisuushalleja ja asuintaloja. Kuokka ja aura ovat saaneet väistyä uuden ajan
tieltä. Silti Työn patsaalla on yhä paikkansa tämänkin seudun historiassa.

Kun satunnainen kulkija nyt seisoo Viisarilla Vuorentaantien varrella, hän saa huomata, että patsasta ennen reunustaneet Parolan kylän viljavainiot kasvavat nykyään tiheään kasattuja pientalotontteja. Viljan huminan korvaa liikenteen melu myymälähallien ympäriltä. Noista palatseista saattaa löytää kaikkea mahdollista, mitä ihminen elämässään tarvitsee. Olisi itse kullekin hyväksi pysähtyä tämän muistomerkin ääreen ja muistella sitä työtä, mitä menneet polvet ovat tehneet.

* * *

LÄHTEET:

Kiuru-Marttila-Laine-Mikkola. Rinkelinmäeltä Viisarille – Muistoja Hämeenlinnan maalaiskunnan viimeisiltä vuosikymmeniltä. Wanaja-Seura Ry. 2001

Hämeenlinna-Wanaja -kotiseutujulkaisu 1974

Hakkila. Presidentti Kyösti Kallion puheita. Werner Söderström Osakeyhtiö 1942

Jallen mänty

Koko maisema itse asiassa on muistomerkki meitä ennen eläneistä, heidän toiveistaan ja arjestaan. Silmät auki kunnailla kulkiessaan itse kukin saattaa kokea häivähdyksen omasta lapsuudestaan ja esivanhempiensa elämäntyöstä. Tämä tietenkin edellyttää kosketuksen säilyttämistä niihin seutuihin, joilla on varttunut. Taivaltaessaan vieraammillakin tanhuvilla toisinaan huomaa yksityiskohtia ajalta, jolloin maailma oli suurempi ja oma elinpiiri pienempi kuin nykyään.

Silloin 1967. Yhä toisinaan Jallen mänty herättää
kulkijoiden huomiota muistutuksena menneiltä
ajoilta.

Jo ainakin viiden vuosikymmenen ajan Hyvinkään-Hausjärven tiellä Erkylän kohdalla on kulkija on voinut seisahtua vanhan männyn äärelle ja kummastella sen kylkeen kiinnitettyä kylttiä:”Jallen mänty”.

Syyskuussa 1967 Erkylän kartanon isäntä, metsänhoitaja Ernst Fabritius selvitti Hämeen Sanomissa muistomerkin tarkoitusta lapsuutensa tapahtumilla. Hän oli nimennyt aikanaan puun lapsuutensa leikkitoverin ja jo edesmenneen Jarl Olof Sandelinin mukaan. Sandelin toimi aikanaan muun muassa Oitin tiilitehtaan johtajana. Kovia kokenut, muun muassa reiän kylkeensä saanut puu oli ollut pojanviikareiden leikkipaikkana. Mainittu Jalle oli kiintynyt kovin puuhun ja väittänyt muun muassa jonkin eläimen kurkistelleen rungossa olleesta reiästä. Vuosien kuluessa puu haavoineen oli jatkanut elämäänsä ja pojat varttuneet. Lapsuustoverin kuoltua Fabritius maalautti puun kylkeen kilven tämän muistoksi.

Niin oli kiintymys vanhoja muistoja kohtaan kiinnittynyt maisemaan ja puuhun, jonka ohitse elämä nykyäänkin kiiruhtaa tavan takaa silti seisahtuen miettimään, mitä kummaa tuonkin männyn luona joskus mahtaa olla tapahtunut. Onpa muistomerkki huomioitu museotietokannassakin. 

Ajat muuttuvat ja maantiet levenevät. Vielä jatkuu Jallen männyn tarina. Tuulisen ja sateisen kesän 2015
taivasta vasten piirtyy sen latva muistutuksena eräästä elämäntarinasta ja ystävyydestä.

Selatessani taannoin vanhaa lehteä juolahti mieleeni tarkistaa, mitä nykyään Hikiäntien varrelta löytyy. Kuinka aika ja ihmiset ovat mäntyä kohdelleet? Miltä maisema näyttää? Rauhannummen hautausmaa oli hyvä maamerkki lähteä suunnistamaan kohti Hikiäntietä. 1960-luvun valokuvassa mänty seisoo jokseenkin omissa korkeuksissaan sitä ympäröivän nuoren metsän keskellä. Nyttemmin kyltitetty mänty kyllä löytyy vilkkaan, päällystetyn tien reunasta, mutta puuvanhus on ikään kuin kietoutunut naapuriensa suojaan. Lähettyville, hiukan Hikiän suuntaan on kohonnut jokin teollisuuslaitos, jonka portille tuollakin hetkellä kaartaa rekka-auto. Pystysuunnassa runkoa nousee arpeutunut haavauma männyn sinnitellessä yhä eloaan. Jonkinlainen reikäkin löytyy. Kylttiin on kiinnitetty jotain ylimääräistä, josta erottuu teksti:”Jalli”. Silti alta näkee yhä himmeämmän vanhan tekstin.

Vuosikymmenten kuluessa niin mänty kuin sen kylkeen kiinnitetty kylttikin ovat saaneet kokea paljon.
Aika on uurtanut arvet aja lähes tukkinutg reiät. Maisema on kuin ihmisruumis.

Muistutus Jarl Olof Sandelinin kiintymyksestä puuhunsa ja pojanviikareiden kesistä seisoo siis yhä paikallaan maantien laidassa. Maisemassa on varmasti yhä paljon samaa kuin ennen ja silti maailma ympärillä on muuttunut niin kovin paljon. Tällaisen paikan tavoittaminen aina hätkähdyttää aikana, jolloin ei tunnu palloltamme löytyvän paikkaa, jonne eivät sankarimatkailijat päätänsä tunkisi ja meille näkemäänsä esittelisi. Jokaisella kivellä ja maastokohdalla kotiseudullammekin on oma tarinansa, joista suurin osa valitettavasti on jo kadonnut. Lähtiessään paikalta Joenhiisi toivottaa mielessään pitää ikää Jallen männylle ja monille kaltaisilleen eri puolilla maatamme.

Lähteet:

Hämeen Sanomat 12.9.1967

Häme-Wiki;  http://www.hamewiki.fi/wiki/Oitti

Jättiläinen, ryöväreitä ja Rengon siirtolohkareita

Rengon metsät tuntuvat kasvavan enemmän tai vähemmän suuria kiviä, jotka aika ja luonnonmullistukset tuntuvat unohtaneet keskelle korpea. Aivan oma lukunsa on etenkin Kuittilan takamailla Riikosen tien varrella sijaitseva Huntinkivi, joka on aikojen saatossa näyttänyt kasvattaneen huomattavaa kokoaan jopa moninkertaiseksi. Tämän tutkimusretken aiheena on ollut Hämeen Sanomista löytämäni vanha artikkeli, joka on saanut Joenhiiden samoilemaan renkolaismetsien kivillä.

Jättiläisellä oli muinoin pahat mielessään, mutta yritykseksi jäi.

Puolisen vuosisataa sitten välitetyn kansantarinan mukaan Huntinkivi olisi heitetty Lopen Kaakkomäestä. Jättiläisillä olisi ollut tarkoituksena pommittaa kivellä Rengon kirkkoa. Heittotarkkuudessa on kuitenkin ollut toivomisen varaa. Kirkko säästyi hävitykseltä, ja kivi sai sijansa renkolaiskorvesta.

Uteliaana paikallishistorian harrastajana Joenhiisi lähti paikantamaan mainittua Huntinkiveä. Nykyajan netti johdatti sangen pikaisesti Renkajoen lounaispuolelle Muurilan kylään. Jo lapsuudesta asti kulku on ajoittain vienyt tuon paikan ohitse. Synkän metsän siimeksessä metsätietä oli aikoinaan jouduttu jyrkästi taivuttamaan mutkalle Huntinkiven kohdalla. Saatuani vielä kuulla seudulla hiljaittain tehdyistä hakkuista odotin kiven löytyvän sangen helposti. Säidenkin vaihduttua lopulta suosiollisiksi varustauduin pyörämatkalle. Olen aina pitänyt kovin Rengon metsistä, joista Renkajoen varrelta löytyy paljon korkeuseroja ja karuja kivikoita. Lapsuusaikojeni vanhat metsät vain ovat saaneet viime vuosikymmeninä joutuneet yhä enemmän väistymään.

Huntinkivi Rengon Kuittilassa on toki kookas tavallisin normein, mutta jättiläisen aikanaan liikkeelle nakkaa-
ma järkäle on osoittautunut vielä huomattavasti tätäkin suuremmaksi.

Kivi Riikosentien varrella oli tukevasti sijallaan keskellä hakkuuaukeata. Tarinan mukaan lohkareella olisi ollut korkeutta yli 11 metriä. Sellaiseksi en muistikuvissani sitä sentään hahmottanut. Kenties metsä oli kätkenyt suurimman osan lohkareesta näkyvistä?

Rengon metsissä törmää tuon tuostakin siirtolohkareisin ja
onkaloitakin. Tämä luola ei kuitenkaan osoittautunut tällä
kertaa etsimäkseni.

Jo pikainen silmäys kuitenkin paljasti, ettei kyseessä ollut sentään sellainen järkäle, josta tarina kertoi. Oliko Huntinkivi todella aivan tienlaidassa? Lähdin kiertelemään tienvarren metsässä varmistaakseni, ettei siellä ollut muita, suurempia lohkareita. Kyselin vastaantulleilta paikkakuntalaisilta Huntinkivestä. Tiedustelujen kuluessa paikannus sinänsä varmistui ja paljasti aprikointeja jopa aikoinaan kätketystä aarteesta. Kävi selväksi, ettei Huntinkivi ole mikään yli 11-metrinen lohkare. Onko kansantarinan kirjaaja yksinkertaisesti suurennellut kiven kokoa vai sekoittanut kaksi eri paikkaa?

Koska kyseessä ei kuitenkaan ole ollut mikään aprillipäivän kasku, luonto ei antanut periksi luovuttaa asian penkomista. Oli siis syytä unohtaa toviksi Huntinkivi nimenä ja tavata tekstiä uudestaan... Niin, sehän alkaa kertomalla Härkätien tuntumassa Viialan kylässä sijaitsevasta Suomen suurimmaista yksinäisestä kivestä. Kuten jo todettu, Rengon metsissä on paljon kookkaita lohkareita, mutta mieltä kaiversi epävarmuus siitä, mistä etsiä. Koitti aika jättää myös sähköiset välineet sikseen ja lampsia Maanmittauslaitoksen asiakaspalveluun ja hankkia uusi maastokartta. Samalla oli tilaisuus esittää suora kysymys, löytyykö mainitulta alueelta ylipäänsä noin kookasta siirtolohkaretta.

Täytyy myöntää, että kysyjällä kävi onni. Toimistolta löytyi asiantuntija, joka tiesi kertoa hakemani paikan siksi tarkoin, että lopulta osasin kävellä miltei suoraan perille. Kivi lymyili lähellä peltoaukeata tiheän, hyttysiä kuhisevan kuusikon keskellä. Viitisenkymmenen vuotta sitten kiven todettiin lohjenneen kahteen osaan, mutta itse hahmotin kolme toisissaan liki kiinni ollutta kiveä, joista hiukan sivuun löytyi vielä neljäs, huomattavasti pienempi. Suurin järkäle kurottautui hyvinkin yli kymmenen metrin yläpuolelle ja oli sekin halkeillut.

Kävely Rengon Viialan metsässä huipentui etsityn kohteen löytymiseen. Aivan kuin se olisi yhtäkkiä
noussut tyhjästä kuusikon keskelle. Jo aiemmin toisaalla silmä oli tahtonut luoda suuren kiven ääriviivoja
ryteiköissä, mutta tämä oli silti oma kokemuksensa.

Koitti hetki poukkoilla intoa täynnä ympäri kiveä. Valaistusolosuhteet ja kiven mittasuhteet tekivät kuvaamisen hankalaksi. Liki viidessäkymmenessä vuodessa kasvusto oli vankistunut huomattavasti, mutta silti löysin vielä paikan, mistä vuoden 1966 lehtijuttuun liitetty vanha mustavalkoinen valokuva on otettu. Löytäessäni silmiini kiven uurteet saatoin viimein uskoa löytäneeni sen, itse Kiven.

Kiven mittasuhteet hahmottuivat kokonaisuudessaan vasta päästessäni sen juurelle. Tämä on suuri
murikka. Kulman takaa kiven kupeelta paljastui myös linnunpesä parin kolen metrin korkeudelta.

Jättilohkareelle ei ole merkitty edes nimeä maastokarttaan. Silmämääräisesti katsoen ei saata olla edes varma, onko sitä ylipäänsä näkyviin kirjattu. Tarinan mukaan se olisi ollut Ison Vihan aikana yksi Härkätien varren pakopaikoista, josta kyläläiset ovat etsineet turvaa. On myös kerrottu ryöväreiden majailleen siellä 1800-luvulla. Lohkareet ovatkin muodostaneet jonkinlaisen luolaksi kutsutun onkalon. Halkeamiin on voitu hyvinkin joskus kätkeä jotain. Vuosina 1917-18 turvapaikkaa ovat käyttäneet ne, jotka eivät ole tahtoneet taistella punaisten tai valkoisten puolella. Vuoden 1966 kirjoituksessa mainitaan vankikarkureiden piileskelleen kivien suojassa joitain vuosia aiemmin.

Syvään ja pitkään halkeamaan voi hyvin kuvitella jonkun joskus kätkeneen jotain. Selvästä ihmisvaikutuk-
sesta kertovat ainakin hiljakseen lahoavat tikapuut.Itse en sentään uskaltautunut kapuamaan korkeuksiin.

Kivenkolot ovat varmasti tarjonneet kaivattua
suojaa ja olleet synnyttämässä monia jo
unohtuneita tarinoita.
NAPAUTA KUVAA SUURENTAAKSESI SEN.

Vaikka edellisinä päivinä vallinnut kuluneena vuonna perin poikkeuksellinen helle olikin jo lientynyt sateita odottelevaan tunnelmaan, iltapäivän auringonpaiste työntyi silti terävänä lehvistön lävitse vasten kivenlakea, ja puiden lehdet kahisivat. Vaikka peltoaukea erottui sivulla ja hyttyset alkoivat ahdistella hetki hetkeltä kiivaammin, kulkija saattoi seisahtua aistimaan astuneensa aivan kuin luonnon temppeliin. 1960-luvulla paikalla oleskelleista lampaista ei näkynyt enää merkkiäkään. Ainoana ihmisjälkenä lahosivat vanhat tikapuut omaa verkkaista tahtiaan. Eräältä ulokkeelta pyrähti lintu pesästään. Jos vaikka jättiläinen olikin epäonnistunut aikeissaan hävittää Rengon kirkon, se oli sentään tullut pystyttäneeksi jotain jyhkeätä keskelle metsää. Ei ihme, että jotain maineesta on valunut myös Riikostentien varrelle.

* * * 

LÄHTEET:

Hämeen Sanonat 17.8.1966