Vain aivan tavallinen maanantai 23.10.2017
Hetki ennen ensilumen
saapumista. Aivan kuin taivaanrannan takana jo jotaín odottaisi.
Kovin helposti arki rutiineineen on pyrkinyt herpaannuttamaan
tarkkailijan havainnoimasta ympäristöä. Tapahtumat maailmalla ja
lehtien otsikoissa soljuvat armottomana virtana ohitse seisahtumatta
mihinkään tiettyyn hetkeen. Sitten jossain välissä koittaa tunne,
että on syytä lähteä pälyilemään ympärilleen siinä samassa
kaupungissa, jossa on kaikki nämä viimeksi kuluneet kuukaudet
viettänyt niin kuin lukemattomat edellisetkin. Kenties osansa
tuntemuksen synnyssä on ollut, että edellisenä päivänä on taas
täytyynyt yksi elinvuosi, ketju unholaan vaipuneita arkipäiviä.
Vanajavesi ja Niittykatu 1 |
Kävelylenkki suuntautui kuin luonnostaan ensiksi Linnanpuiston halki Niittykadun kulmaan. Laiturissa keinui yhä jokunen vene aivan kuin kesästä unohtuneena. Nupukivikatu oli oudon tyhjän tuntuinen, vaikka oltiin melkein keskipäivässä. Korttien talon aikaan oli joskus tullut poikettua Niittykatu 1:ssä ja tähyiltyä sieltä ulos. Koska olivat jo jonkin aikaa kertoneet lumen pian tulevan, kareili mielessä ajatus l'hestyvästä talvesta. Niittykadun päässä muistolaatta kertoo itsensä Eino Leinon asuneen paikalla kouluaikoinaan. Siitä taas palaa mieleen runoilijan ihastelleen Vanajavedenlaakson ilmastoa, joka ainakin tuolloin oli hänen mukaansa huomattavasti leppeämpi kuin pohjoisessa Paltamossa.
Syksyinen Pinella on tunnelmallinen paikka kuin kätköissä vilkkaiden siltojen välissä ja Taidemuseon vieressä. |
Ehdittyäni Viipurintien
sillan ylitse Verkatehtaan ja Taidemuseon kulmalle otan pari kuvaa
Pinellan puistosta, josta aina tulee mieleen eri julkaisuissa ollut
kuva herrasmiehestä istumassa penkillä hattuineen. Kotiarkistosta
löytämässäni kuvassa mainittu mies on kääntyneen' katsomaan
jotain sivuttain penkin selkänojan ylitse. Tarkemmin nyt tuota
kuvaa katsoessa selviää, että otos onkin entisen keskussairaalan
rannasta.
Schmausserin talo hohtaa kuin sokeripala pakallaan entisen panimoralennnuksen / Hopeakeskuksen vieressä. |
Kun matka jatkui, kiertyi
näkökentässä länsirannan kaari Hopeaseppiensillan alle.
Keskustan etelärannasta oli pakko ottaa muutama kuva muistoksi,
sillä kuten tunnettua, Engelinrannaksi kutsuttu rakennusprojekti
tullee ilmeisesti perusteellisesti tulevina vuosina muokkaamaan
maisemaa. Vielä nyt kulkija saattaa tallettaa mieleensä
jonkilaisen näkemyksen 1900-luvun lopun tavoitellusta
kaupunkinäkymästä. Joenhiisi tosin katselisi mieluummin
säilytettyä puutalokeskustaa kuin persoonattomia elementtiseiniä.
Tavallisena maanantaina
ei tahtonut kuitenkaan raskauttaa kävelylenkkiään turhan synkillä
aatoksilla. Sitä vain katseli ohitsee kulkevaa, isoa karvaista
koiraa taluttavaa naista tai pontevasti askeltavaa eläkeläistä.
Jostain lähimpien rakennusten lomasta häämötti nostokurjen
siluetti. Ahaa, pian erottui siis ihmisiä telineillä. Keinusaaren
nurkalle kohoaa vielä joitakin uusia rakennuksia. Pilvettömältä
taivaalta lankeava valo oli syksyn tapaan terävää ja voimistui
keltaisista lehdistä tavoitellen monissa tasoissa hohtavia seiniä.
Ihmisiä telineillä. |
Ymmärrettävästi kuvaamme yleisemmin merkittävissä sukutapaamisissa ja erityisesti muistettaviksi olettamissamme tilanteissa. Niinpä suurin osa jälkeemme jäävistä valokuvista onkin kokoelmia jäykähköä pönötystä ja juhlapöytiä. Siten kadotamme tavattomasti niitä ihan tavallisia arkihetkiä, jotka todennäköisesti kiinnostaisivat eniten vuosikymmenten jälkeen. Itse harmittelen joidenkin lapsuuskuvieni rajausta, joista on luonnollisesti jätetty pois ne mieltä erityisesti kutkuttelevat yksityiskohdat menneestä Hämeenlinnasta.
Astellessani maanantaipäivän syysauringossa kohti Kantolan tapahtumapuistoa muistelen toki menneiden kesien ihmispaljoutta, mutta tarkkailen ympäristöä aivan tavallisena arkipäivänä, josta todennäköisesti ei tule jäämään mitään erikoisia muistoja. Miltä seutu näyttääkään arkipäivän hohteessa? Ehtiessäni tyhjän kentän laitaan otan siitä kuvan hetkellä, jolloin se ei oikeastaan ihmisten mielessä ole edes olemassa. Tapahtumapuisto ilman tapahtumaa vaikuttaa jotenkin absurdilta ajatukselta, vaikka ruohokentät ja mahdolliset aidat pysyvät paikoillaan, kunnes joku ne jyrää tieltään. Viime kesänä oivalsin esimerkiksi yhden korkean rakennuksen kadonneen kentän vierestä. Mainittu harmaanruskea talo oli kaikessa rumuudessaan jopa viehättävän persoonalline näky. Äkkiä se vain oli poissa.
Kuluneen kesän ja syksyn yleinen puheenaihe Kantolan suhteen on ollut muraalitaiteilija, joka ilmestyi maalaamaan vanhojen siilojen kylkiä. Maalausten kuvaaminen siis ei sinänsä ole tällä hetkellä mitenkään omaperäinen idea, sillä niitä ovat ihmiset käyneet läheltä ja kauempaakin ikuistamassa. Ne ovat kuitenkin sellainen piirre maisemassa, jota ei nyt voi ohi kulkiessaan huomiotta sivuuttaa. Ainakin jonkin aikaa ne paikalla ovat myös silloin kun suuri yleisö on jo laukannut jonnekin muualle jonkin uuden asian perässä. Kiistää ei sovi, että maalaukset ovat hienoja ja tuntuvat jollain merkillisellä tavalla istuvan maisemaan. Samalla kulkija voi kävellessään verrata ihmisen töitä luonnon omiin jälkiin toisten siilojen kyljessä. Ainakin olettaisin Luukaankadun alkupään siilojen sinien jälkien olevan luonnon omia jälkiä - vaikka eihän sitä nykytaiteesta koskaan tiedä! Moiset raaputukset voisivat olla kovakin sana jonkin nykytaiteen museon salissa.
Seinätaidetta. Vasemmalla ihmisen kädenjälkeä ja oikealla luonnon versio. |
Muraalit kyllä seisahduttavat. |
Vanha teollisuusalue on kaikkinensa hieno maisema erilaisia seinäpintoja ja tasoja. Kenties seutu on saamassa uutta elämää vanhan savupiippukauden väistyttyä. Myllärinkadun ja Vanajankadun päässä on havaittavissa häkellyttävästi eri aikakausien jäämiä. Paikallislehden kuva-arvoituksenakin jokunen vuosi sitten ollut vanha kivinavetta rapistuu hiljakseen. Alakerros toki seisoo kuin linnanraunio, mutta puinen yläparvi odottaa hiljakseen romahdusta. Aiemmilla kävelyretkillä olen jo huomannut seinän aukosta pilkistävän rautasängyn päädyn. Aina ohitse kulkiessani tarkistan, vieläkö sängynpääty paikoillaan nököttää. Paikallislehden mukaan tuo kivinavetta on viimeinen merkki kylän agraariajalta. Myllärikatua reunustavat rotvallit ja jalkakäytävänpätkät.
Mitä tarinoita vanha kivinavetta ja sen ylisille hylätty rautasänky voisivatkaan kertoa? |
10-tien alikulku. Tästä ovat ennen menneet myös raiteet. |
Kevyenliikenteen väylä Vanajan kirkolta Hattelmalaan ja Miemalaan on vuosikauden ollut mukava reitti ulkoilla. Sitä lampsiessa on saanut myös tarkkailla ohitse mörisevää liikennettä. Vanajan ylittävä silta on palauttanut mieleen, mistä kaupungin ja linnan sijoittelussa on ollut aikaan kyse. Hämeenlinna varustuksineen on ollut siten eri ilmansuunnista risteävien kulkuväylien yhtymäkohdasssa, että se on kieltäytynyt kuihtumasta, vaikka Isonvihan jälkeen jopa kaupungin lakkauttaminen kävi esivallan mielessä.
Niin itä ja länsi kuin etelä ja pohjoinenkin kohtaavat, mikä lienee painavin syy pikkukaupungin säilymiseen hengissä kautta myllerrysten. |
Jotain vertauskuvallista on siinä, että Engelinrannaksi kutsuttua rakennusprojektia valmisteltaessa työkoneet myllertävät Vikmanninlahden täyttömaalla, joka on itse asiassa viime vuosisadan puolivälin tienoilla hävitetyn Hämeenlinnan raatoa. Keskusta puretun kaupungin rakennusjäte nimittäin kuulemma nakattiin järveen täyttömaaksi. Mikäli tuleva Engelinranta siis koetaan elimelliseksi osaksi 2000-luvun kaupunkia, se pohjataan käytännössä 1800-luvun ja 1900-luvun alun kaupungin "luiden" päälle. Maallikko voi vain arvella, mitä ympäristöriskejä nyttemmin on havaittu. Lisäksi täyttömaa on aina täyttömaata niin kuin kaikkialla entisen Saaristen kartanon ympärillä.
Maansiirtotöitä täyttömaalla uimahallin vieressä. Mitä kaikkea maan sisässä onkaan ollut? |
Tuokiokuva talletettavaksi. Liikennettä Paasikiventiellä 23.10.2017 klo 14:11. |
Sanonta loppuelämän ensimmäisestä päivästä lienee puhkikulunut, mutta jotain sellaista Joenhiiden päässä kuitenkin liikkui tällä kävelylenkillä. Vaikka ikää onkin jo tullut sen verran, ettei sitä oikeastaan numeroina enää tahdo laskea, juuri syntymäpäivien jälkeiset arkipäivät taitavat olla niitä, jotka luiskahtavat syvimmälle unohduksen suohon. Aivan vahingossa kulku osui Paavonkulmalle, josta tietyn aikakauden hämeenlinnalaisista monet ovat elämäntaipaleensa aloittaneet. Siellä sijaitsi tohtori Ensio Kurki-Suonion perustama synnytyssairaala synnytyssairaala ”Höyhensaari”. Koska paikasta ei ole tullut otetuksi aiemmin kuvia, päätin napata yhden.
Paavonkulma 23.10.2017 noin kello 14:15. Täällä sijainneesta Höyhensaari-nimisestä synnytyssairaalasta alkoi Joenhiidenkin elämäntaival. |
Synnytysairaala lakkautettiin jo vuonna 1968. Paikalla on aikanaan ollut myös muun muassa hotelli. Kaupungin ns. juutalaiskorttelikin lienee ollut näillä main ennen sisällisotaa. Tämän arkisen maanantaipäivän kamerakierros oli hyvä lopettaa rauhankadun ja Raatihuoneenkadun kulmaan, jossa värikkään historian omaava entinen Annskeluyhtiön talo / Virastotalo on saamassa jälleen uuden elämän asunnoiksi muutettuna. taisin nähdä sen ensi kertaa aikoihin muoveista riisuttuna.
Vapaana muoveista. 23.10.2017 oli uusi aika koittamassa myös entiselle Anniskeluyhtiön talolle |
Tämä oli vain yksi maanantai, mutta näiden kuvien myötä olen toivonut ikuistaneeni sen jollain tavalla hippuseksi muistojen joukkoon.