Menneenä talvena
Hämeenlinnan Historiallinen Seura järjesti mielenkiintoisen
esitelmän Hämeen linnaan johjaneista vanhoista teistä. Tärkeä
osansa siinä oli luonnollisesti Hämeen Härkätiellä.
Tarkasteltaessa kyseisestä maantiestä mielessä vallinneita
mielikuvia huomasin itsekin hahmottaneeni sen pääasiassa 1600-luvun
puolivälistä noudatetun, Alajärven pohjoispuolitse kulkeneen
linjauksen mukaisesti ja kulkeneeni vuosikaudet kesäisin Renkoon
juuri tuota uudempaa linjausta mukailevan tien kautta. Oli siis
lopultakin aika tutustua tuohon vanhempaan reittiin niin tarkoin kuin
se useamman vuosisadan jälkeen oli mahdollista. Se sopi sikälikin
hyvin, että reitti aiheena sivuaa erästä vuosia työn alla ollutta
laajempaa kirjoitusprojektiani.
Tästä retki alkaa. Valtatie rekkoineen suuntaa kohti Turkua, mutta Renkovahan tie kaartuu jonnekin alas. |
Aluksi tutkailin Google
Mapsin avulla, näkyikö kuvissa mahdollisia kulkureittejä 10-tien
sivuitse ja Suvipielisen kautta Uuteenkylään. Vanhan Härkätien
eteläinen linjaus suuntautui nimittäin Hattelmalan kylästä
Renkovahan ja Suvitiellisen järven kautta Rengon Uuteenkylään.
Muuan ystäväni on ikänsä kulkenut Suvipielisen ympäristössä ja
häneltä sain vinkin Ilvesreitistä, jonka viitoitettu
vaellusreitti johtaa sieltä Renkoon. Hän opastikin ystävällisesti
keväällä pikaisen kierroksen Suvitiellisen ja Vesajärven
välisellä kannaksella. Siitä jäi elämään ajatus
patikkamatkasta Renkoon asti. Piti vielä keksiä sopiva
aloituspaikka sillä 10-tien ja moottoritien yhtymäkohdan
teollisuusalueilla vanhoista reiteistä tuskin paljon on enää
jäljellä. Joenhiisi on jo kirjoittanut Härkätiestä Hattelmalassa
ja Koskensillan maastosta, joten loogisimmalta paikalta aloittaa
vaikutti Renkovahan risteys.
Vanha kätkö? Kalllionkolo tienposkessa. |
Olen pyöräillyt pari
kolme kertaa tuosta paikasta Alajoelle, mutta tällä kertaa piti
pyrkiä seuraamaan Turun valtatietä. Teokseensa Hämeen Härkätie –
Synty ja varhaisvaiheet Jaakko Masonen on hahmotellut
karttaliitteeseen tulkintansa myös Alajärven eteläisestä
tielinjasta. Renkovahan risteyksen kohdilla reitti olisi siirtynyt
10-tien pohjoispuolelle. Se näyttää asettuvan koko lailla
Bremerintieksi nykyään nimetyn ajoväylän kohdalle. Matkan alku siis
vaikutti varsin selkeältä.
Aamu oli kirkas ja
sopivan lämmin vailla helteen hönkäilyjä. Jo laskeutuminen
valtatieltä kohti metsää muutti liikenteen metelin vaimeaksi.
Renkovahantien kivipylväinen aita on osin hajonnut kuin korostaen
vertauskuvallista laskeutumista kohti menneiden aikojen aaveiden
tavoittelua. Jyrkän kivikkoinen mäki on aikanaan varmasti ollut
tehokas este ja pakottanut kiertämään. Aivan yllättäen kartalla
tasavahvuiseksi merkitty tieura muuttui ruohottuneeksi kärrytieksi.
Hetken emmittyä sitä sopi jatkaa kohti Humaristontietä. Nuori
metsä oli valtaamassa maantietä kärrypoluksi. Jossain edellä
jolkotteli iso mustavalkoinen kissa, koira tai mikä lie. Tarpeeksi
utelias se ei ollut kiinnittääkseen huomiota satunnaiseen ja
odottamattomaan kulkijaan. Pian ohitin talon, jonka suunnalta
kiekuili kukko. Vaikka pihamaalla näkyi myös urbaanimpaan asutukseen
viittaavia merkkejä, tunnelma kukon ansiosta alkoi lopulta lähennellä
maaseutua.
Äkkiä Bremerintien vierusta alkaa niellä kulku-uraa. Väylä metsittyy. |
Päästyäni
Humaristontien T-risteykseen jouduin tekemään seuraavan
reittiratkaisun. Puhtaasti karttaa aiemmin tarkastellessani olin
hahmotellut mielessäni kaksi päävaihtoehtoa, joista lyhin
jatkoreitti oli suunnistaa Humaristontietä suoraan 10-tielle,
jolloin olisin joutunut kävelemään valtatien laitaa 200-300 metriä
päästäkseni Suvipielisenten risteykseen. Toinen vaihtoehto
puolestaan olisi ollut kiertää luoteen kautta Humaristontietä
Vesajoentielle, jota olisi päässyt valtatielle puolisentoista sataa
metriä Suvipielisen tiestä eteenpäin ja palata maantien pengertä
tuo matka Hämeenlinnaan päin. Tuo kieromatka vaikutti lähinnä
pöhköltä, koska tavoite oli seurailla arvioitua Härkätien
reittiä mahdollisimman tarkasti. Masonen on liitteeseensä piirtänyt
Härkätien leikkaamaan nykyisen 10-tien jokseenkin suoraan kohti
Suvipielistä ja kohti Vesajärven ja Suvitiellisen kannasta. Kuinka
ollakaan, edessäni johti Humaristontien vastakkaisella puolella
polku, joka kutsui houkuttelevasti. Päätin seurata sitä, koska se
oli juuri siinä, missä moisen pitikin olla ammoin ollut. Satakunta
metriä tuonnempana polku avartui sellaiseksi uraksi, joka toi
mieleen Holmbergin maalaukset tai erään toisen maalarin kuuluisan teoksen, jossa
varikset touhuavat metsäpolulla. Eipä aikaakaan kun jäljet
kaartuivat selvästi kohti valtatietä, jonka äänet voimistuivat.
Tupsahdin pensaikosta juuri vastapäätä Suvipielisentien
risteyksessä olevaa kivipaatta. Olin siis jokseenkin juuri siinä,
missä Masosen karttaliitteen mukaan minun olisi pitänytkin olla,
joten oli mitä ilmeisemmin hänen tulkintansa mukaan kulkenut
pätkän vanhinta Härkätietä, joka on jo melkein kadonnut nykyisen
valtatien kainaloon.
Humaristontien risteyksen jälkeen odottaa synkän metsäinen polku. Tästäkö pääsee Suvipielisen risteykseen? |
Jo avartuu. Tästä puuttuvat enää ne erään kuuluisan luontomaalauksen varikset! |
Suvipieliseen johtava tie
puolestaan on sangen säännöllisesti käytettynä jokseenkin
persoonattoman oloinen suora, leveähkö metsäautotie. Siellä
kuitenkin luonto alkoi olla jo entistäkin voimallisemmin läsnä.
Jossain vaiheessa korviini alkoi kantautua kurkien huutoa. Seisahduin
paikalle, josta näkyi matalamman metsän suuntaan kohti koillista.
Siellä jossain olevalta suolta oletin äänien kuuluvan. Koska ne
saattoivat tulla kaukaakin silti läheten, siirryin parisenkymmentä
metriä metsän laitaan toivoen saavani näkyville edes jotain.
Mukanani oli sekä vaatimaton taskukamerani että vieläkin
tehottomampi taskukiikari, joka taitaa olla enemmän rekvisiittaa
kuin käytännön apu. Juuri harkitessani kiikarin kaivamista varalta
esille kurkipari lensi puunlatvoja hipoen ohitseni, toinen miltei
ylitse ja toinen etäämpää, toisilleen huudellen. Kiikari ei ollut
valmiina eikä sitten kamerakaan, vaikka niin läheltä jotain olisi
jo poikkeuksellisesti saattanut linssiin saadakin. Onpa tuo
kurkien siipien kärkiväli vain kerrassaan upeata tarkkailla
lähietäisyydeltä!
Jonnekin Vesajärven
suuntaan linnut taisivat suunnistaa. Minunkin oli aika jatkaa
talsimistani kohti Suvitiellistä, jonka rannasta aloin seurailemaan
Ilvesreittiä, joka ei voine olla kovin kaukana tuon kannaksen ja
Uudenkylän välillä vanhan Härkätien reitistä. Polku järven
rannalla tuo mieleen vanhojen maalausten jo mainitsemani ajourat,
joiden kannot ja kivet katsoja miltei tuntee omassakin selässään
ja kantapäissään seisoipa sitten millaisen gallerian avarassa
salissa tahansa. Seuraavaksi pysähdyin siis huokaisemaan vasta
Suvitiellisen rannassa, jokseenkin vastapäätä Suvipielistä.
Tuossa paikassa myös viimeistään avautuu järven nimen koko
merkitys: Suvitiellinen, sitä kautta ovat asukkaat ja kulkumiehet
taittaneet kesäisin taivalta jo ammoisista ajoista. Siinä mieli
jälleen tapaili etsiskellen menneiden vuosisatojen kulkijoiden
haamuja tai edes niiden kuvajaisia, jotain aikaan jäänyttä
metafyysistä luonnon kautta syntynyttä yhteyttä. Oma kantamukseni
oli vain keveä reppu, mutta entisaikojen matkalaisilla oli kontit
täynnä tavaraa tai hevonen talutettavana. Kovin suuria kärryjä ei
ainakaan vanhimmalla ajalla tuskin voinut mukana ollakaan. Hevoset
olivat lähinnä kuormajuhtia ihmisten tallustellessa rinnalla tai
edellä.
Suvitiellisen ranta. Järvi, jonka kesätie sivuuttaa. Tässä kohtaa aloin seurata Ilvesreittiä. |
Suonsilmä tai rantakosteikko. Esimerkki vaaroista kulkijalle. |
Vesajärven eteläkärjessä
Ilvesreitti nousee jyrkän kallioista rinnettä. Siinä kohdin
tarkemmin ajatellen alkaa pohtia Härkätien linjaa, joka on
todennäköisesti mennyt hiukan eri kohdasta. Ilman metsää näköala
Vesajärvelle olisi hieno. Nyt puut peittävät suurimmaksi osaksi
näkökentän siihen suuntaan, vaikkei metsä vanhalta näytäkään.
Kivikossa kompuroidessa ymmärtää hyvin, miksei seutua ole raivattu
pelloksi. Missä maasto ei ole soista siellä tuntuu kiviä
suorastaan kasvavan tantereesta. Samoin voi kuvitella, mitä
vastuksia tielinjan suunnittelijoille on vuosisatojen kuluessa ollut
tarjolla. Minulla on kokemusta Renkajoen ympäristön kivisistä
metsistä, mutta niitäkin louhikkoisemman vaikutelman Suvipielisen
ympäristö teki. Kenties syynä oli sekä jonkin verran karumpi
kangamaasto Renkajoen kuusimetsiin verrattuna sekä hakkuiden monin
paikoin paljaaksi raastamat kivenkyljet.
Vesajärven eteläpuolella maasto on mäkistä ja karun kivistä. Ilvesreitti nousee aika jyrkästi kivien lomassa. |
Ylhäällä kivikko jatkuu antaen perin vähän vihjeitä mahdollisesta kiinteämmästä kulku-urasta. |
Kun sitten taas
taipaleella laskeuduin soiden laidan sekametsään ja lehtomaisemaan
ja kuusikkoon, näky muistutti jo selvemmin hiukan kauempana
luoteessa, Rengon keskuskylien takana näkemääni. Tiheiden kuusten
keskellä Renkoa lähestyttäessä oli vielä hetki seisahtua
kuuntelemaan melkein täydellistä hiljaisuutta lintujenkin tauottua
laulamasta. Nykyurbaanin elämän ja viihteen kaltoin kohtelemalla
kuuloaistilla saattoi päätyä ponnistelemaan erottaakseen
aavistuksenomaisen huminan , jota oksistossa vaeltanut tuuli pyrki
kätkemään saaden sen ajoittain lähes kokonaan katoamaan. Kokemus
on niin lähellä oikeata hiljaisuutta kuin nykyaikana vain voi olla
eikä matkaa valtatielle ole kovinkaan paljon.
Hämärässä tästäkin tulee metsän henkiolento... |
Mieleeni avasi
hiljaisuuden merkityksen eräs kirjailija kuvatessaan päähenkilönsä
päätymistä ajassa taakse päin. Eläinten ja ihmisten satunnaisia
ääniä lukuunottamatta entisajan maailmasta puuttui koneellisen
infrastuktuurin ja liikenteen taukoamaton melu. Kun paikalla ei ollut
elollista pitämässä ääntä, seudulla vallitsi rikkumaton
hiljaisuus. Jotain sellaista kaipaa kulkija, joka ei ole henkiseltä
olemukseltaan peruuttamattomasti liimautunut meteliin. Lopultakin
hyvin läheltä valtaväyliä voimme Suomessa vielä löytää
hiljaisuutta. Toisaalta luonto ei pääse meitä pakoon niin kuin
väistämättä tulee mieleen tätä kirjoittaessan juuri kuultuani
peuran harjailtua aamulla keskellä kaupunkia, mutta se onkin sitten
eri juttu.
Jälleen kerran sain
havaita luonnon olemuksessa piirteitä, joita ihmisen mielikuvitus
voi muovata millaiseksi tahansa. Hakkuuaukean laidasta tuuli on
kaatanut juurineen isoja kuusia. Yhden juurakon ylälaidasta roikkuu
kuin isona viittana raskas sammalmatto. Hämärässä moinen voisi
kulkijan silmissä muuttua maahiseksi tai miksi tahansa pikkupiruksi.
Polunlaidassa nököttää pään korkeudelta ilmeisesti jo vuosia
aiemmin katkenut lehtipuu, joka on menettänyt kuortaan ja jonka
eläimet ovat kovertaneet sisältä ontoksi. Kuvassa se tuo mieleen
jättiläisen pilalle kuivuneen, pystyyn nostetun pajupillin. Juuri
ennen taajaman ensimmäisten korviin kantautuvien heikkojen äänten
väreilyä aistittaviksi jaloissa rahisee polulle tavalla tai
toisella joutuneet rikkinäiset kattotiilet, joita on noin
viidenkymmenen metrin matkalla siellä täällä pieninä maahan
levinneinä esiintyminä. Sitten kun polku tekee viimeisiä mutkiaan
vaihtuakseen metsää halkovaksi peltotieksi kulkija voi ohittaa
pensaiden keskelle unohdetun vanhan peltotyökalun, joka kertoo
selkeästi kylän läheisyydestä.
Hakkuualueen keskelle jäänyt vanha silta symboloi hyvin vanhoja jälkiä ihmistoiminnan murtamassa maisemassa. |
Kuin muinaislinnoitus kohoaa hakkuiden paljastama maisema entisen metsän keskeltä. |
Luonnon tilataidetta. Ontto puuntynkä. |
Vielä pari mutkaa ennen
kuin pikkutieksi muuttunut polku putkahti Kotirinteen ja hiukan
tuonnempana Rengon Uudenkylän peltoaukeille. Nyt tätä
kirjoittaessa voi vain arvailla, mitähän kaikkea niiden Kaurialan
talonpoikien mielessä on liikkunut, jotka olivat saaneet täältä
ja viereisestä Kuittilan kylästä korvaukseksi maata joutuessaan
luopumaan Saaristen latokartanoon vuonna 1557 liitetyistä
tiluksistaan. Oliko pelkkää hiljaista esivallan manailua vai
varovaista helpotusta päästäessä etäämmälle linnan silmien
alta? Nämä peltoaukeat ainakin yhä ovat olemassa, vaikka uusia
taloja on tännekin ilmestynyt.
Tarina Rengon kirkon
ympäriltä voi olla jonkin toisen tekstin aiheena. Taival kuului
päättää juuri Pyhän Jaakon kirkkoon ja muistella apostolia, jota
on pidetty paitsi kristinuskon puolustajana maureja vastaan myös
mikä täällä tunnetuinta pyhiinvaeltajien ja kaikkien
matkantekijöiden suojelijana. Niinpä kaikkia Rengon kirkkoon vieviä
teitä voi yhtä lailla pitää jonkinlaisina pyhiinvaellusreitteinä,
mutta erityisen mieltä säväyttävää on pyrkiä etsimään niitä
polkuja, joita voi olettaa ihmisten käyttäneen etenkin
varhaisempana, katolisena aikana. Kirkon viileiden kiviseinien
sisällä oli hyvä kiittää sitä, että jälleen oli taittunut
eräs matka kommelluksitta ja hiljentyä omien kiireidensä keskellä.
Vielä viimeinen vilkaisu kohti Uuttakylää ennen kuin matka jatkui kohti kirkkoa. Vielä oli aikanaan kuuluisa ketjuun liitetty Naskalin muna paikallaan tolppaansa kahlittuna. Opastekstiä ei ollut vieläkään tullut telineeseen josta vuodet ovat tekstin pois. Paikallishistorian tarinat saavat jatkuvasti kamppailla katoamistaan vastaan. |
Siellä ase viimein näkyi, Rengon kirkko keskellä alkukesän vehmautta. Tähän kuvaan sopii päättää tämä tarina. |
Lähteet:
Jaakko Masonen: Hämeen Härkätie - Synty ja varhaisvaiheet
Einar Palmunen: Saaristen kuninkaallinen latokartano
Hiekkanen/Härme : Rengon historia
Tuula Luoma: Käsikirja katolisista pyhimyksistä