Pikajalkamiehiä ja rohkeita syklistejä

Kirjavaraston aarteita 7

Nykyinen Hämeenlinna on näyttäytynyt ulkopaikkakuntalaiselle kenties eniten nelipyöräisten kaupunkina julkisella Toriparkin vastaisella taistelullaan ja taannoisella surullisenkuuluisalla Sunny Car Center -näytelmällään ja vaikeuksista rautatieyhteyksien ylläpidossa. Silti olisi syytä muistaa, että kaupungillamme on ollut aikanaan osansa myös toisenlaisten kulkupelien ympärille kehkeytyneessä toimeliaisuudessa ja kontaktit maailmalle niiden parissa toimineiden kautta. Onhan meille aikanaan ensimmäisenä vedetty rautatie ja ja tällä kertaa hyllystä käsiini sattuneen teoksen teeman mukaisesti vireänä ollut aikanaan myös polkupyöräily. 

Mikko Kylliäisen vuonna 2013 ilmestynyt teos Welleniuksesta Vaakunaan on jo joitain vuosia sitten saanut esittelynsä muun muassa polkupyöräilyyn teemoittuneen blogistin Fillarantin tekstissä, mutta ansaitsee yhä esilletuontia jo siitäkin syystä, kuinka virkistävä lukukokemus ja kiinnostava löytö se minulle henkilökohtaisesti on ollut palauttaessaan mieleen aiempia lukemiani tarinakatkelmia ja omia pyörämatkoja ynnä sitä tosiasiaa, että Hämeenlinnassa on ollut joskus muutakin kuin nykypäivän julkista keskustelua paljolti hallinnut autolähtöinen liikennepoliittinen pysäköintipolemiikki. Teos kertoo tiivistetysti hämeenlinnalaisen polkupyöräilyn ja polkupyörien kokoamisen kehityksen unohtamatta muutamia mielenkiintoisia esimerkkejä eri yhteiskuntaluokkia edustaneista aikalaisista, joiden elämään polkupyöräily on tuonut uutta väriä.

Sotaväen merkitys kaupungillemme näyttäytyy olennaisena myös velosipedien (vélocipède=pikajalka) eli polkupyörien ja Hämeenlinnan yhteisessä historiassa armeijan hyödyntäessä ensimmäisten joukossa uutta kulkuvälinettä jo 1800-luvulla palveluskäytössä. Lukija saattaa sielunsa silmin nähdä luutnantti G. E. Enehjelmin polkemassa lokakuussa 1886 hämäläisiä maanteitä reservikomppanioiden kivääritarkastuksiin tai vuotta myöhemmin luutnantti Savoniuksen kymmenhenkisen etukomennuskunnan tiedustelemassa sotaharjoituksiin marssiville valmisteltavia levähdys- ja majapaikkoja. Tässä yhteydessä lukija kenties jo innostuu hyödyntämään nykyajan suomia mahdollisuuksia ja etsiä polkupyöräilyä tuon ajan lehdistä. Pikaisesti paljastuu, että maassamme useat lehdet, muun muassa Tampere ja Waasan lehti keskiviikkona 3.6. 1885 kirjoittavat:

”Welosipedi. Washingtonissa kulkewat nykyään useat lääkärit welosipedilla. Sähkösanomain kuljettajat owat siellä jo kauan käyttäneet sitä kulkuneuwoa. - Baijerissa koetetaan käyttää welosipedia sotapalvelukseen. Aluksi pannaan semmoiset sotamiehet, jotka osaawat ajaa welosipedia, läheteiksi.”

Entisenä lyseolaisena koen tietenkin pienen sävähdyksen opinahjoni noustessa Kylliäisen teoksessa uudella tavalla esille polkupyöräilleiden lyseolaisten kautta. Kesäkuun 28. päivänä vuonna 1887 kirjoittaa Hämeen Sanomat lyseolainen Werner Lönnholtzin ”ripeästä” urotyöstä hänen ajettuaan Kalvolan Niemen kartanosta Hämeenlinnaan tunnissa ja 45 minuutissa taittaen näin lähes kolme peninkulmaa mainitussa ajassa.

I. K. Inha 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.
Kuva Karl Emil Ståhlberg/
Wikimedia Commons

I- K. Inha ei juuri kulttuuria seuranneiden piirissä esittelyjä kaipaa, mutta hänen yhteytensä Hämeenlinnaan saa huokaisemaan kunnioitusta mielessä, että hänkin... Inha eli Into Konrad Nyström liittyy olennaisesti suomalaisen pyöräilyn historiaan. Uskotaanhan hänen tuoneen meille sanan polkupyörä, vaikka sitä kerrotaan käytetyn jo jonkin aikaa ennen häntä. Niin tai näin, olettaa sopii, että Inhalla on ollut olennainen merkitys termin vakiintumisessa. Vuonna 1888 sanomalehdet, kuten Hämäläinen ja Uusi Suometar, seuraavat Nyströmin matkaa Saksaan ja Sveitsiin kuin jatkokertomusta. Matkallaan Euroopan laivalle hän on ajanut pyörällä Helsingistä Hämeenlinnaan tervehtimään vanhoja opettajiaan ennen suunnistamista satamaan Pohjanmaalle.

Kalvolalaisen Ernst Geitlinin ja tamperelaisen Alfred Frestadiuksen polkupyörämatkasta kirjoittaa Hämeen Sanomat tiistaina heinäkuun 24. 1888 seuraavasti:

”Nopea polkupyörämatka. Ylioppilas Ernst Geitlin lähti paluumatkallensa Ylävedeltä, 12 wirstaa Wiipurin tuolta puolen 16 p. heinäkuuta kl. 10 e. p. p. ja saapui Ryttylän asemalle keskiwiikkona kl. 1 päiwällä, muutama minuutti tawarajunan lähdön jälkeen, jolla hän oli aikonut päästä kotiinsa Kalwoilaan. Tähän noin 32 peninkulman pituiseen matkaan tarwittiin 51 tuntia, huokuuajat siihen luettuina. Hänen matkatowerinsa A. Frestadius, jonka polkupyörä rikkoontui wähä ennen kuin Sortawalasta päästiin Wiipuriin, pakoitettiin tämän kautta rautateitse palaamaan kotiinsa Tampereelle.”

Tie harjun rinteessä. Korpiselän Tolvajärvi 1893. I. K. Inhan saattaa ihan mielessään nähdä liikkumassa tuon
maiseman halki. Vaikka seutu onkin nyt jäänyt rajan taakse, jotain samaa on varmasti ollut Inhan ja hänen
aikalaistensa pyöräretkillä halki suomalaisen korven meitä lähempänäkin.
Kuva: C. W. Alopaeus, kustantaja ; Inha I. K., kuvaaja ; K. E. Ståhlberg, tuottaja 1893/
Museovirasto - Musketti/ Finna.fi

Ilmeisesti mainittu ylioppilas A. Frestadius otti aiemmin osaa myös itselleen suosiollisemmille polkupyörämatkoille. Aura kirjoittaa kesäkuun 30. 1888 :

”Urheilua. Ylioppilaat A. Frestadius ja K Pitkänen saapuiwat wiime tiistain aamuna Poriin Huittisista, kulettuaan matkan sieltä, noin kuusi ja puoli peninkulmaa, polkupyörällä (welosipeedillä) seitsemässä tunnissa. Nopeamminkin olisiwat tämän matkan tehneet, jollei maantie Tonkan kankaalla olisi pakottanut matkailijoita käwellen waeltamaan noin 10 wirstaa. Kokemäellä oli maantie sitä wastoin ollut warsin edullinen polkupyörällä kulkea. - Herra Frestadius on polkupyörällä kulkenut myöskin Tampereelta Huittisiin, herra F. matkusti Porista tiistai illalla laiwalla Turkuun, sieltä kulkeakseen polkupyörällä Tampereelle. Herra P. lähti polkupyörällään takaisin Huittisiin, tietää L.”

Myynti-ilmoitus Wiipurin Sanomissa 19.4.1888. Näemme
sulassa sovussa purjeveneen ja kaljatynnyrin seassa
myös lasten welosipedin, mikä osoittaa, että jo tuona
aikana rakennettiin lapsosille omia kulkupelejä.

Siinäpä tuli meille myös tietoutta vuoden 1888 tieoloista. Otaksua sopii, etteivät ihmiset tuohon aikaan järin pienistä kuopista tiellä järkyttyneet, joten osaksi varsin huonossa kunnossa maantie Huittisten ja Porin välissä kuulostaa olleen.

Täkäläisten opiskelijoiden tai suomalaisen sivistyneistön riennot kaksipyöräisillä eivät tietenkään olleet mitenkään irrallaan tapahtumista maailmalla. Lehdissä luonnollisesti kirjoitettiin myös ulkomaisista tempauksista. Liitän tähän mielestäni kuvaavan lainauksen Karjalatar -lehdessä elokuun 17. päivänä 1883 olleesta kirjoituksesta, jollaiset ovat saattaneet osaltaa olla ratkaisevasti innostamassa myös I. K. Inhan kaltaisia tien päälle omine tavoitteineen:

”Uusi hurjanrohkea yritys. Kuten tiedetään on monelle rohkealle uimarille onnistunut uida englannin ja Ranskan wälisen kanawan yli. Matkustus ilmapallossa kanawan ylitse on joskus myöskin onnistunut, mutta omituisin yritys, mitä tähän asti on tapahtunut, on äskettäin erään englantilaisen tekemä; hän on näet matkustanut kanawan yli kolmipyöräisellä welosipedilla. Miehen nimi on Terry. Hän ajoi ensin welosipedillaan Lontoosta, jossa hän asuu, Doweriin ja sijoitti wiime mainitussa kaupungissa itsensä sekä welosipedinsa pieneen wenheesen, joka oli ainoastaan 9 jalkaa pitkä ja 4 jalkaa leweä. Welosipedi kiinnitettiin wenheeseen siten, että sen weiwiakselit yhdistettiin kahteen siipirattaasen wenheessä, jotka taas welosipedillaan istuwa mies pani liikkeelle, saattaen siten wenheenkin kulkemaan aika wauhtia. Dowerissa peljättiin, että Terrylle käwisi hullusti, sillä mitään pelastuswenhettä ei ollut saapuwilla. Mutta sitten on kuitenkin saatu tietää, että hän saapui onnellisesti Calaisiin , josta hän kohta jatkoi matkaansa welosipedillaan suoraa tietä Italiaan.”

Kuten teksti kertookin, tässä ovat jännittävät loppuhetketket kilpamatkalta Hämeenlinnasta Helsinkiin, mikä

selvästi osoittaa, ettei kaupunkimme suinkaan ole ollut mitään periferiaa polkupyöräilynkään saralla. Kuva on

Suomen ensimmäisen yleisen pyöräilypäivän yhteydessä julkaistusta kirjasesta Polkupyöräily arvoonsa v. 1927

Doria.fi

.

Seuraavana vuonna eli 1884 Oulussa ilmestynyt Kaiku puolestaan tietää kertoa kesäkuun 18. päivänä, että kaksipyöräinen yhtä aikaa hevosen että kärryjen virkaa toimittava kummajainen nimeltä welosipedi on vähän nopeakulkuisempi kuin nopein hevonen. New Yorkissa on nimittäin ryhdytty kilpasille pyöräilijäin ja ratsastajain kesken. Kilpailu on ollut varsinainen kestävyyskisa, sillä sen kerrotaan vieneen kokonaista kuusi ja puoli vuorokautta. Sen päättyessä welosipideilla on saatu kokoon ”1,073 Englannin peninkulmaa” [ eli mailia] ratsujen taipaleen jäädessä puolitoista peninkulmaa lyhyemmäksi.

Nokian renkaiden mainos teoksesta Polkupyöräily
arvoonsa vuodelta 1927 osoittaa, että kotimaassa
pyrittiin valmistamaan polkupyöräilytarvikkeita.

Tärkeä lukunsa on myös polkupyörien rekisteröinti, jonka vaiheet Kylliäinen myös selkeästi esittelee samoin kun säilyneiden rekisterien kautta meille jääneitä tietoja polkupyöräilleistä hämeenlinnalaisista, jotka edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia. Esimerkkeinä mainitaan niin röörimies Tikkanen, teurastaja Lehtonen kuin kulttuuri- ja liikemiespiireistä muun muassa maisteri Ernst Suolahti, kustantaja Arvi A. Karisto, kirjakauppias Enok Rytkönen kuin kirjailija Larin-Kyösti. Tässä yhteydessä näin lukijana en voi olla saamatta mielikuvaa esimerkiksi Enok Rytkösestä pyörän päällä saamassa ajatuksia uusista kohteistaan kameralleen tai Larin-Kyöstistä säkeitä päähänsä suvisen Hämeen vyöryttäessä ylle tuoksuja ja ääniään.

Tulee väkisin ajatuksiin, että ajanjakso ensimmäisistä velocipedeistä 1930-luvun lamakauteen ynnä toiseen maailmaansotaan oli jonkinlaista hämeenlinnalaisenkin polkupyöräilyn kulta-aikaa. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa kaiken uuden ja hienon lailla kaksipyöräisetkin kiehtoivat ihmisiä. Toki ajan kuluessa aluksi kalliit ajopelit halpenivat ja sitäkin kautta yleistyivät etenkin työväestön keskuudessa. Kotimainen tuotanto – tai ainakin pyörien kokoaminen - lisääntyi, kunnes sota-aika katkaisi kehityksen. Sitten oli vielä 1950-luku ennen kuin autojen valtakausi todella alkoi. Oma kiinnostava asianhaaransa olisi myös kerätä tietoutta aikanansa eri puolilla maata isommissa ja pienemmissä verstaissa kasatuista polkupyörämerkeistä, joihin Kylliäinen myös tarjoaa kurkistuksen kaupunkimme osalta. Kirja on oiva tienviitta kohti olennaista osaa hämeenlinnalaisestakin historiasta ja osviitta pohtimaan pyöräilyn menneisyyttä laajemminkin sekä millainen tulevaisuus polkupyöräilyllä tuleekaan olemaan nykyaikaisessa ja entistä ympäristötietoisemmassa maailmassa.

Nytkin alkava monenlaisten rajoitusten kesä 2020 voikin olla monin tavoin kaksipyöräisten ja suvisten maanteiden kiireetöntä aikaa, korvessa kaukana ihmisjoukoista tutkaillen luontoa ja omia aatoksia. Tänä kesänä jos milloin on syytä toistaa jo 15.5. 1927 Suomen ensimmäisen yleisen pyöräilypäivän yhteydessä julistettua sanomaa: Polkupyöräily arvoonsa!

* * * 

 Lähteet:

Mikko Kylliäinen. Welleniuksesta Vaakunaan

Vanhat sanomalehdet tekstissä olevien mainintojen mukaan Kansalliskirjaston osoitteessa

https://digi.kansalliskirjasto.fi/search?formats=NEWSPAPER