Ruudin katkua ja jahdin huumaa

Kirjavaraston aarteita 3

”Als todt!” - Koirien kiivasta haukkua ja ajomiesten hikistä ponnistelua upottavassa lumessa, kunnes vapauttava merkkihuuto kertoo jahdin päättyneen. Tällä kertaa kirjavaraston aarteista levittäytyy tarinoineen eteemme eräkirjallisuutemme uranuurtajaksi kutsuttu Onni Wetterhoff, jonka kaksi pääteosta Från skog och sjö I ja II ilmestyivät vuonna 2004 Erkki Timosen suomentamina nimellä Saloilta ja vesiltä. Teos vie meidät niin 1800-luvun riistajahteihin Hämeenlinnan ympäristöön kuin Itämeren hylkeenpyyntiin tai kaukaisille Venäjän maille ynnä Ukrainaan.

Hämeenlinnalaisena erityisen kiintoisia ovat tarinat metsästysretkistä silloisille saloille, jotka alkoivat lähes Miemalasta ja Vuorentakaa. Tapaamme kertomuksissa niin Kankaistenjärven suunnattoman noidutun hauen kuin korpien hirvet, hirmuisen Alajärveltä Hattelmalan ja Miemalan kautta kohti Turenkia juosseen susilauman ja ärjyvät karhut ynnä ovelat ilvekset.

Toukokuussa 1883 Wetterhoff kirjoittaa, kuinka eräänä huhtikuisena päivänä on matkustanut Hämeenlinnasta runoilija Paavo Cajanderin  kanssa Hauholle tapaamaan yli 80-vuotiasta karhunkaataja Erkki Heinäkangasta, jonka selkeät muistikuvat ulottuivat vuoden 1808 sotaan, jolloin naiset, lapset ja irtainta omaisuutta oli viety piiloon Kontuvuoren erämaahan viikkokausiksi. Myöhemmin muista teoksen tarinoista ilmenee tuo Kankaistenjärven takana oleva alue susien ynnä muiden villipetojen lymypaikaksi tai kauttakulkualueeksi. Heinäkankaan kertomukset petojahdeista tekivät kuulemma valtavan vaikutuksen Onni Wetterhoffiin ja hänen toveriinsa Cajanderiin .

Jonkinlaiseksi käännekohdaksi metsästyksessä osoittautuu teoksen mukaan Hämeenläänin metsästysyhdistyksen susijahdit talvella 1883. Varsinaista susiin kohdistunutta metsästystä ei juuri ennen ollut kuulemma harjoitettu ja petokanta oli päässyt kasvamaan huomattavasti. Moni köyhä torppa menetti ainoan lehmänsä, hevosensa tai kaikki lampaansa. Tilanomistajat olivatkin alkaneet palkata Venäjältä erityisiä petojen metsästykseen ja hävittämiseen erikoistuneita miehiä eli lukaaseja. Niinpä eräs tilanomistaja palkkasi Hollolaan kolme mainitunlaista lukaasia ja luovutti avustamaan [Hämeenlinnan] kaupungin lähistöllä liikkuvan susilauman surmaamisessa. Sudet pyrittiin motittamaan metsämaastoon, johon ne olivat asettuneet päivälevolle. Jos susien yöllinen saalistus oli ollut tuloksekas, ne pysähtyivät oletettavasti päiväksi jonnekin lähistön tiheikköön päiväksi tai kauemmaksi, jolloin ne uskottiin sangen helposti saarrettavan. Kelin ja maaston tosin piti olla suotuisa. 

Wetterhoffin keräämien kertomusten kotimaisen näyttämön pääosa sijoittuu aivan nykyisen Hämeenlinnan
alueelle tai sen välittömään läheisyyteen. Nykypäivän lukija voi seurailla tapahtumia vaikkapa tästä
Suomen yleiskartasta. Kuvassa osa kartasta Karta öfver Finland : Sektionen F3 : Nylands län med
tillstötande delar af Åbo, Tavastehus och St. Michels län. Gyldén C. W. 1864.
Kuva Vanhakartta.fi
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200806175494
>>TÄSTÄ PÄÄSEE KOKO KARTALLE.

Vaikka metsästys olikin teoriassa perin yksinkertaista viisaan samoajan perehtyessä huolella ympäristöönsä, käytäntö oli usein jotain muuta. Hukka jos toinenkin onnistui livahtamaan pyssymiesten ja koirien tieltä. Moni koira päätyi lopulta itse saaliiksi ja syödyksi. Maasto ei aina sallinut upottavassa hangessa tarpovien metsästäjien käyttää suksia tai niiden hallinta oli vaikeata. Aseensohlot eivät välttämättä toimineet.

Lukija pääsee muun muassa jahtimiesten kyytiin suoraan nykyisen kaupunkikeskustan nurkalta:

” - - - Tammikuun 26. päivänä klo yhdeksän illalla lähdin kaupungista lukaasi Ivan Pakljan kanssa reellä porsas kyydissä - - - Ajoimme Hämeensaaren polttimon ohi jäälle - - - Lopulta ajoimme Kankaantaustan kylän halki Hattelmalan harjulle saakka. Siellä pysähdyimme ja Paklja kohotti moneen kertaan pitkiä sudenhuutoja saamatta kertaakaan vastausta. Hänen mielestään niiden piti vastata, mikäli olivat paikalla, sillä niiden juoksuaika oli jo alkanut. - - - Ajoimme sitten harjua pitkin Perttulaan, missä hän uusi ulvontansa ja nyt olin olin kuulevinani vastauksen Harvialan suunnalta. Laskeuduimme jäälle ja ajoimme Vanajan kirkolle päin - - - ”.

Jahdin jatkuessa Vanajan kirkolle päin erämiehet kuulivat useiden susien vastaavan petolliseen kutsuhuutoon sangen läheltä. Äänet tuntuivat tulevat vuoroin jäältä ja vuoroin metsästä. Sitten neljä sutta juoksi edellä Turengin tielle asti. Kahden niistä seisahtuessa ajomiesten hevoset jumittivat paikoilleen. Piha-aidat suojasivat susia niin, etteivät metsästäjät kyenneet ampumaan. Kaikkinensa jahti meni mynkään, vaikka lukaasi Pakljan pääsikin ampumaann molemmat piippunsa kohti erästä suurta sutta. Petojen jolkuttaessa kohti Turenkia jahtimiehet palasivat toisilleen kiivaillen ja ilmeisesti enimmäkseen toistensa sanoja ymmärtämättä. Tarinan kertoja pyysi vielä harjun näköalapaikalla lukaasia kajauttamaan kerran kutsuhuudon ihaillessaan itse näkymää kohti Hämeenlinnaa. Tyrmistyksekseen miehet kuulivat susien vielä vastaavan, kunnes ne lopulta jatkoivat matkaansa.

Kyseessä ei siis ollut tuloksiltaan hohdokas jahti, mutta osoittaa nykylukijalle, kuinka lähellä korpi ja pedot tuolloin olivat. Tuolla kertaa sudet siis voittivat, vaikka yksi ainakin sai lyijyä nahkaansa.

Sittemmin Harvialan Turengin seutuvilla susien kamppailu sai yhä verisempiä piirteitä. Jahtimiesten saatua ammuttua yhden susista toinen joutui muiden syömäksi, ja metsämiehet saivat ruotia asiaa Kilpiälässä. Lukaasit hakeutuivat metsään kiertääkseen jäljelle jääneet pedot. Ajomiehiä haettiin Rastilan kylästä, jossa sattuivat olemaan meneillään kinkerit. Jälleen kerran sudet kuitenkin pääsivät ajoketjun läpi erään ajomiehen ällistellessä vierestä. Myöhemmin Viralassa tehtiin uusi havainto ja yksi myrkkysyötillä tainnutettu susi päätyi lajitoveriensa saaliiksi. Vähitellen kaikkiaan yhdeksän sutta oli toimitettu päiviltä. 

Sudenpyyntiä suksilla, Alex Fussellin puulle piirtämänä ja Mason Jacksonin kaivertamana vuonna 1854.
Llewelyn Lloyd´n teokseen Scandinavian Adventures: During a Residence of Upwards of Twenty Years;
Representing Sporting Incidents, and Subjects of Natural History, and Devices for Entrapping Wild
Animals. With Some Account of the Northern Fauna.
Kuva: Wikimedia Commons

Kankaistenjärvessä asusteli kesällä 1881 hirmuinen hauki, joka kerran toisensa jälkeen onnistui pyristelemään kokeneimmiltakin pyytäjiltä, vaikka järvi muuten sangen kalaisaksi kuvailtiinkin. Tuskin köriläiksi kutsutut ahvenet ja muutamat särjet riittivät tyydyttämään niitä, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen narrata mainitun hauen mukaansa. Wetterhoff kuvaa sangen lämpimästi kesäisiä kalastuspäiviään ja hänet majoittanutta yksinkertaista torppariväkeä. Tekstistä välittyy suvisen järvimaiseman tunnelma.

Kalvolassa ajettiin seuraavan vuoden jouluna ilvestä. Tapahtumat alkoivat Kalvolan takamailla Haaranojan torpalla. Lukijan päästessä jälleen reen jalaksille seuraamaan jahdin vaiheita matka vie Salakan torpalle, minkä nimi todennäköisesti kertoo jotain kulmakunnalla asuneille. Jahtikoirien ja metsästäjien kiinteä suhde välittyy usein teksteistä. Jahdeissa koirien kohtalo on toisinaan karu jos kohta saaliinkaan osaa ei ole kadehtiminen.

Kertojan mainitessa ”kivikkoiset mäet ja vesakkoiset notkot” omaankin muistiini nousevat pyöräretket Renkajärven ympäristössä. Ilves koki kohtalonsa ilmeisesti viimeksi mainitun torpan maastossa, mutta kahden muun ilveksen järvet johtivat pyyntimiehet kohti Ahlajärven metsiä.

Oma lukunsa teoksessa on kuvaus Kokko-Kustaana tunnetun metsämiehen elämänvaiheista. Tuo vuonna 1818 Kokon torpassa Sääksmäen pitäjän Liuttulan kartanolla syntynyt ja lokakuussa 1886 Hämeenlinnassa kuollut mies kuvataan metsästäjän perikuvana, joka kuulemma elätti itsensä yksinomaan riistasaaliillaan toisten metsästäjien hoitaessa välillä kuka maatilkkuaan kuka mitä muuta puuhaansa. Tuolloin kuollessaankin Kustaa oli saapunut Hämeenlinnaan avustamaan karhujahdeissa.

Karhunpyyntiä talvella.
Zacharias Topeliuksen vuonna 1876 suomennetun Maamme
kirjan kuvitusta.
Kuva: Wikimedia Commons

Karhuista puheen ollen teokseen on kirjattu tarina myös olutmestari Schmausserin karhujahdista helmikuussa 1859. Tapahtumien alullepanija oli muuan mylläri Munakkaan vesimyllyltä eli siis Miemalan kylän ulkopalstalta. Salaliittolaisen vaiteliaana kyseinen mies ilmestyi panimon konttoriin tarjoamaan maksua vastaan karhunkierrosta, johon arvon mestari toki innokkaana metsämiehenä tarttui tahtoen pitää asian kilpailijoiltaan salassa. Kauan ei tieto pienessä piirissä säilynyt, koska asiasta oli kerrottava metsästystoverille, joka sattui juuri portaikkoon myllärin lähtiessä. Vaiteliaana aikeistaan kaksikko sitten päätyi myllylle, mutta ensimmäinen jahti ei kommelluksineen tuottanut tulosta.

Kolmisen päivää myöhemmin joukko oli uudestaan asialla tavaten itsensä Kokko-Kustaan samoilta apajilta. Jahdin pitkittyessä myös kaupungista kutsuttiin lisää väkeä karhunajoon. Yksi jos toinenkin metsämiehistä kuitenkin vuorollaan sähelsi mahdollisuutensa kontion pelastautuessa upottavassa hangessa pinteestään. Munakan myllytuvassa oli jälleen kiivasta sanailua miesten kesken. Taskumatit taisivat tyhjetä joutuisasti. Kireiden pakkassäiden jatkuessa seurue ei kuitenkaan tahtonut luovuttaa, joten jälleen parin päivän kuluttua joukko matkasi kaupungista samoille seuduille. Niin mesikämmenen jäljittäminen taas jatkui. Epäonnisia jahtimiehiä riitti jopa kauempaakin maasta, Helsinkiä myöten. Äkkiä laskien kymmenkunta ajoa saivat metsästäjät tehdä ennen kuin vanha laihtunut naaraskarhu saatiin lopulta kellistettyä. Tuossa tapauksessa voisi jopa arvioida, ettei tapahtumaketju kuulu paikallisen metsästyshistorian loistokkaimpiin saavutuksiin. Sitä lukiessaan saattaa kuitenkin näin jälkikäteen arvella, että noista päivistä tai viikoistakin voisi laatia jonkinlaisen elokuvakäsikirjoituksen. Kommelluksia ja nolojakin käänteitä ainakin tuntui riittävän.

Mielenkiintoinen kuvaus on myös tarina kymmenpäiväisestä susijahdista Kankaistenjärven ympäristössä, jonka seurauksena aikansa haavoitettunakin metsästäjiä liki pilkkanansa pitänyt susi oli päätynyt ansakuoppaan lähelle Ilamoa. Vanhana Hämeenlinnan lyseon oppilaana on kiintoisaa lukea kyseisen suden aikanaan päätyneen lyseolle lahjoitettuna sen täytettyjen eläinten kokoelmaan. Olisinpa vain tiennyt tuonkin tarinan aikanani mainittuja elikoita tuijottaessani.

Kertomukset hylkeenpyynnistä Itämerellä tai metsästyksistä pitkin Liivinmaata, Ukrainaa ja Venäjää ovat toki nekin kiintoisia, mutta samanlaista paikan aistimusta ne eivät ainakaan minussa tuoneet kuin ihan tutuilla Hämeenlinnan ympäristön seutuvilla tapahtuneiden retkien muistelot. Tuolloin 1800-luvulla korpi alkoi Hämeenlinnassakin miltei kynnykseltä.

* * *

Lähde:

Onni Wetterhoff, Saloilta ja vesiltä

Salametsästystä

Syksy on perinteisesti sadonkorjuun ja metsästyksen aikaa. Aina ei metsän antimien kerääminen ole pysynyt sääntöjen rajoissa. Itse asiassa vanhojen lehtien selaaminen tuo esille niin häivähdyksiä kapinamielestä kuin veijaritarinoiden maailmasta.

The young Nimrods in North America, 1881

kuva Wikimedia Commons

Ensimmäisenä voimme ottaa esille Hämettären raportin, joka painettiin alkuvuoden 1911 lehteen. Kyse oli edellisenä syksynä Vanajan Harvialassa alkaneesta tapahtumaketjusta. Kuvaus välittää meille esimerkin sekä hämärämiesten härskistä kekseliäisyydestä että kyläyhteisöjen asenteista viranomaisia kohtaan.

Syksystä 1910 alkaen oli Harvialassa liikkunut kaksi tuntematonta miestä esittäytyen tuolloin tunnetun siemen- ja konekauppaa harjoittaneen Agros-liikkeen asiamiehiksi. Mukanaan miekkoset kuljettivat asiaankuuluneita hintaluetteloita. Mainituista ”asiamiehistä” toisella oli mukanaan kivääri. Paikkakuntalaisten uskottiin olleen yleisesti tietoisia muukalaisten touhuista, jopa nähneen hirviä teurastamassa. Suoranaisesta salailusta oli myös viitteitä. Esivalta ei toki katsonut suopeasti moista toimintaa, vaan määräsi kaksi konstaapelia tekemään erikoistutkinnan.

Paljastuikin, että viimeksi kuluneiden kuukausien kuluessa Harvialan ”läänistä” oli kaadettu 4 hirveä, joista viimeisin sangen äskettäin. Luvattomia metsästäjiä ei siis oikein voinut enää kutsua salaisiksi. Heidän todettiin kulkeneen hiihtäen Asikkalasta Evolle ja edelleen Tuulokseen. Yöpaikka oli löytynyt Teuronkylän Asikkalasta. Pääasiallisena majapaikkana toimi sittemmin Leponiemen torppa Toivaalassa. Mainitussa paikassa kaksikko asusteli viisi vuorokautta, jona aikana he kävivät välillä metsällä ja aina muulloin pelasivat uhkapeliä torpassa oleskelleiden tukkilaisten ja torpan omien nuorten miesten kanssa.

Nimeään muukalaiset eivät sentään olleet sen selvemmin ilmaisseet kuin todenneet olevansa ”Ukko” ja ”Poika”. Maataloustarvikekauppoja ei sentään syntynyt laisinkaan. Poliisin tutkimuksissa selvisi Agrosin asiamieheksi muuan orimattilalainen maalari, joka kauppasi edellä mainitun tarvikeliikkeen tavaroita erään lahtelaisen konekauppiaan laskuun. Apurina oli asikkalalainen torpanpoika. Siis varsin veijarimaista elämää ”asiamiehet” saivat kuukausitolkulla hämäläismetsissä viettää. Sanomalehti lopettaakin juttunsa varoittaen maaseudun väkeä ryhtymästä tekemisiin tuollaisten kulkijoiden kanssa, joita oli yhä liikkeellä ainakin Lammilla, Tuuloksessa, Asikkalassa ja Padasjoella.

* * *

Kymmenes huhtikuuta 1911 alkoi paukkua Tammelan Portaassa. Eräs torppari oli poikansa kanssa Lopen rajan puolella niittylatoa tekemässä, kun he kuulivat metsästä kolme laukausta. Torpanisäntä lähti naapuritorppiin levittämään tietoa tapahtuneesta. Niin sitten lähti kaksi miestä ottamaan asiasta tarkempaa selkoa. Kuljettuaan puolisentoista kilometriä Portaan Luukkalan talon maalla olleesta Wehkalammin torpasta Lopen rajalle miehet löysivät ison kiven viereen kuusenoksilla peitetyt yhä lämpimät hirvenlihat. Nahka oli läheisen kuusen juurella.

Jäljistä saattoi päätellä asialla olleen kaksi salametsästäjää, jotka olivat suunnanneet Lopelle. Torpparit kiiruhtivat oitis Portaassa asuvan konstaapelin luokse ilmoittamaan asiasta. Viranomainen nouti lihat ja nahan Forssaan. Kyseessä oli 120-kiloinen naarasvasikka.

* * *

Aina salametsästäjät eivät olleet sävyisiä veijareita. Kesäkuussa 1918 Hämetär kertoi, että ”tunnettu hirwentappaja oli jälleen kiikissä”. Kyseessä oli muuan muurari Tammelan Kojon kylästä, joka oli jäänyt kolmannen kerran kiinni hirvien salakaadosta. Viranomaisten tietoon oli tullut, että kyseinen mies oli eräänä yönä ampunut uroshirven ja vasikan. Tekijä tunnusti tekonsa. Mainitulla muurarilla oli kontollaan pitkä syntilista: varkaus, viinanmyynti ja kaksi aiempaa salakaatotapausta. Edellisestä metsästysrikoksestaan hänet oli juuri tuomittu 200 markan sakkoihin. Rahamuseon Rahanarvolaskuri antaa 200 vuoden 1914 markalle arvoksi 741,20 vuoden 2015 euroa, joten siitä voi arvioida, ettei salametsästys ollut mitään huokeata puuhaa, jos kiinni sattui jäämään. Kojon muurari kuvattiinkin Hämettäressä varsinaiseksi taparikolliseksi, joka huonomaineisena oli päätynyt viranomaisten alituisen silmälläpidon alaiseksi.

 * * *

Lähteet:

Hämetär 1911

Hämetär 1914

Hämetär 1918

Muuttuneet rajat

eli hiukan Hämeenlinnan kuntaliitosten historiaa

Maaliskuun 25. päivänä 1966 saatiin sanomalehdestä lukea Hämeenlinnan ottavan historiassaan merkittävän uuden askeleen. Valtioneuvosto oli tehnyt päätöksen hevosenkengän lailla kaupunkia kolmelta suunnalta reunustaneen Vanajan kunnan liittämisestä pääosin Hämeenlinnaan; osia lakkautettavasta kunnasta saivat myös Janakkala, Renko ja Hattula. Tietyllä tavalla kyseinen kuntaliitos ja varsinkin vuonna 1948 tapahtunut Hämeenlinnan maalaiskunnan liittäminen Hämeenlinnaan olivat huomattavasti järisyttävämpiä muutoksia pikkukaupungin elämässä ja tulevaisuudessa kuin vuoden 2009 suurliitos.

Perjantaina 25.3.1966 saatiin lukea merkittävästä uutisesta, josta tuli Hämeenlinnan seudun kehityksen
merkkipaalu ja suunnannäyttäjä seuraaviksi vuosikymmeniksi. Maalaiskaupungin kasvot alkoivat muuttua
yhä kiihkeämmin.

Hämeenlinnan kaupungin rajojen kehitys ja kamppailu itse kaupungin olemassaolon turvaamisesta on siksi monipolvinen, että sitä on turha edes yrittää yhdessä kirjoituksessa tyhjentävästi selvittää. Vanajan liittämisestä pian täyttyvät vuosikymmenet ovat kuitenkin oma syynsä hahmotella kehitystä viimeksi kuluneiden liki sadan vuoden aikana. Rajakehityksen ymmärtäminen on edellytys lähdettäessä etsimään kaupungin asuntoalueiden historiaa. 1900-luvun alkupuolen pikkukaupunkilaiset ällistyisivät nähdessään nykyisen Hämeenlinnan olosuhteet. Samalla täytyy tietenkin muistaa elinympäristöän ja maailmanajan tyystin mullistuneen 1920-luvulta meidän päiviimme.

Viime vuonna käsittelin blogissani muun muassa kaupungin sähkövalaistuksen alkuvaiheita 1800- ja 1900-luvun taitteessa. Teollistuminen oli tuolloin vasta ottamassa ensimmäisiä teknisiä harppauksiaan. Kun kaupunki päätettiin 1777 pitkällisen ja piinallisen kädenväännön jälkeen siirtää Saaristen kuninkaallisen latokartanon maille, sillä oli takanaan kehitystä jarruttanut tilanahtaus ja naapureiksi jäivät yhä valtion virkatalot Hätilässä ja Ojoisilla. Esteet laajentumiselle jäivät, vaikka seinät toki etääntyivät hiukan aiempaa kauemmaksi.

Lähestyttäessä toisen maailmansodan mullistavien seurausten aikoja kaupungin alue rajoittui nykykaupunkilaista kenties ällistyttävänkin pienelle alueelle, joka ilmenee kartasta 1. Kaupunginisät olivat toki pyrkineet kasvattamaan maa-alaa onnistuen muun muassa saamaan vuoteen 1913 mennessä pakkolunastukseen maa-alueen rautatieaseman ja kaupungin välistä Hätilän virkatalolle kuuluneen alueen. Mainittu maa-ala sai pitkällisen prosessin vuoksi nimensä Kiistala. Tultaessa 1920-luvulle tavoitteena oli saada lisäalueita Ojoisten virkatalosta. Mainittuun asiaan liittyen Hämeenlinnan maalaiskunnan arkistosta löytyy kunnanvaltuuston asettaman valiokunnan kielteinen lausunto läänin maaherralle syyskuulta 1920. Koska tuosta asiakirjasta löytyy sangen konkreettisesti esimerkkejä tuolloin vallinneista olosuhteista ja aluemuutosten herättämistä epäluuloista mainittuna ajankohtana, on lausuntoon syytä perehtyä.

Kartta 1. Rajamuutokset 1948-1967. Hämeenlinnan alueellinen kehitys kuluneina vuosikymmeninä on ollut
varsin huikea.Samalla maaseutu on saanut vetäytyä yhä kauemmaksi asuntoalueiden vallatessa yhä uusia
peltoaukeita.Etenkin ennen vuotta 1948 vallinneet rajat olivat lähes kuristavat. Tuolloin tosin asukasluku
oli murto-osa nykyisestä. Ratkaiseva pontimena kehitykselle voitaneen pitää sotien jälkeistä kiihkeätä
muuttoliikettä.

Lausunnon johtoajatuksena on huoli maalaiskunnan elinehtojen säilymisestä. Käsiteltävänä oli pyrkimys vaihtaa maa-alueita Ojoisten ja Hätilän virkataloista Hämeenlinnan kaupungin Padasjoen pitäjässä omistamaan Verhon kartanon maihin. Lausunnosta ilmenee alun alkaen kyseessä olleen koko Ojoisten ja Hätilän alueen vaihto metsineen päivineen ja ehdotuksen supistuneen koskemaan virkatalojen kotipalstoja. Maalaiskunnan asettaman valiokunnan näkemyksen mukaan ehdotus oli muuttunut kunnan kannalta jopa entistä epäedullisemmaksi. Vilkaisu karttakuvaan 1 osoittaakin, mitä aluevaihto olisi merkinyt jo entisestään sangen hajanaiselle maalaiskunnan alueelle riistäen elinvoimaisimmat osat.

Huolta kannettiin maalaiskunnan syrjäalueiden torppareista. Samassa yhteydessä valiokunta otti esille koululaitoksen ongelmat, mikäli Hätilän ja Puistolan koulut olisivat siirtyneet kaupungille. Maalaiskuntalaiset pelkäsivät joutuvansa rakentamaan uuden koulun. Avoimeksi olisi jäänyt muun muassa Kirstulan alueen koululaisten koulupiiri näiden kuuluttua Puistolaan eli Ojoisiin. Kuntaan olisi jäänyt valiokunnan arvion mukaan tuskin 700 asukasta liki 1500 ihmisen siirtyessä kaupunkiin, 2 kartanoa ja kolme pientä kylää, joten koulunkäynnin järjestelyn käyminen liki mahdottomaksi oli kielteisen lausunnon terävänä argumenttina. Nykypäivän lukijalle kiintoisana yksityiskohtana mainittakoon valiokunnan toteavan lausunnossaan maalaiskunnan tarjonneen koululaisille kirjat ja koulutarpeet ilmaiseksi, mitä etua kaupunki ei ilmeisesti suonut. Huolena oli siis myös köyhien perheiden asema lastensa kouluttamisessa.

Maalaiskunnassa pelättiin myös köyhäinhoitokustannusten kasvamista maksukykyisen väestön vähetessä. Virkatalojen vuokralaiset kammosivat kajoamista etuihinsa ja oikeuksiinsa. Samoin huolissaan olivat alustalaiset. Mielessä kummitteli vuoden 1915 virkatalojen vuokralle asettamista koskeneen asetuksen alustalaisille suoneiden oikeuksien häviäminen maanvaihtojen myötä. Vaadittiin, että vuokra-alueiden lunastaminen itsenäiseksi olisi sallittu eduskunnassa työn alla olleen lain vuokralaisten itsenäistymisestä astuessa voimaan.

Maalaiskunnan asettaman valiokunnan lausunnossa vuonna 1920 suunniteltuun aluevaihtoon kaupungin
kanssa elää vielä vahvasti vanha agraariaika ja elinolot, joihin seuraavat kaksi vuosikymmentä
toivat jo ratkaisevan muutoksen.

Maalaiskuntalaiset ottivat myös kantaa kaupungin väitteisiin tilanahtaudesta toteamalla kaupungilla olevan yhä runsaasti rakentamatonta maata. Useita tontteja todettiin olevan järjestämättä ja kortteleita rakentamatta. Valtiolta pakkolunastetulla alueella otaksun viitatun ainakin Kiistalan alueeseen. Samoin muistutettiin Sairion alueesta ja hiljattain Jaakkolan talosta [ilm. Kankaantaka] ostetusta 14,56 hehtaarista. Valiokunta kiisti myös kaupungin läpi kulkevan, muka Ojoisten ja Hätilän virkataloihin kuuluvan vesireitin supistavan kaupungin satama-aluetta haitaten kauppaa, teollisuutta ynnä asutusta. Valiokunnan mukaan vesireitin molemmin puolin olevan maa-alueen, yhteensä 4 km, omisti Hämeenlinnan kaupunki. Me voimme aprikoida argumenttia tarkastelemalla vaikkapa karttakuvaa 1. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tässä yhteydessä lausunto kertoi aikeista rakentaa Hakalan torpan maille raakasokeritehdas. Tuon Hakalanniemen alueen katsottiin olevan ainoa, vähäisesti kaupungin teollisuutta lisäävä maanvaihdon seuraus.

Vielä lausunnossa mainitaan paheellisina pidetyt ”esikaupungit” , joiden syntymiseen virkatalojen hallinnan vaihdon ei katsottu vaikuttavan. Päinvastoin Hakalan maalle aiotun tehtaan pelättiin synnyttävän Kirstulan rajalle uuden paheiden pesäkkeen. Itse asiassa virkatalojen uskottiin olemassaolollaan estäneen pahimmat siveyden ja terveyden romahtamiset. Lopuksi lausunnossa varaudutaan vastustetun aluevaihdon toteutumiseen vaatien kaupunkia osallistumaan virkatalojen asukasluvun mukaan maalaiskunnan velkoihin, alustalaisten etujen ja oikeuksien turvaamista, Hätilän ja Puistolan koulujen opettajien virkaetujen – peltomaan ja lehmän laitumen – pysyttämistä entisellä kannalla.

Sota seurauksineen, väestön muuttoliike ynnä elinkeinorakenteen muuttuminen jne. ravistelivat Hämeenlinnankin seutua. Niin kuin Teerijoki kirjassaan toteaa tultaessa 1940-luvun alkuun olivat ajat ja kuntien velvoitteet siksi paljon muuttuneet, ettei maalaiskunta enää vastustanut kesäkuussa 1941 pidetyssä kunnanvaltuustonsa kokouksessa vuonna 1948 toteutunutta kuntaliitosta. Tuolloin noin 90% maalaiskunnasta siirtyi Hämeenlinnaan, 6% Vanajaan ja Viialankulma lounaasta, n. 4 % Renkoon.

Vanajan entinen kunnantalo.
Täällä (Lukiokatu 14, 16 ja 20) otettiin 24.3.1966 klo 14.30
vastaan tieto valtioneuvoston päätöksestä koskien
kuntaliitosta.

Tultaessa 1960-luvun lopulle oli aika ajanut jo Vanajankin kunnan ohitse. Ajan eetoksesta antaa hyvän kuvan vuoden 1966 maaliskuun 25. päivän Hämeen Sanomien selaaminen. Noin puolet Vanajasta liitettiin siis Hämeenlinnaan, suurimman osan toisesta puolikkaasta sai Janakkala Hattulan ja Rengon tyytyessä rippeisiin. Se tiesi väkiluvun kasvua yhdessä yössä 5000 asukkaalla. Kaupunginjohtaja Jakko Vuorisen mukaan uusi aikakausi oli alkamassa. Ilman kuntaliitospäätöstä hänen mielestään olisi 20 vuodessa ollut edessä jopa kaupungin kuolema. Hän vertasi päätöstä kaupungin siirtämiseen vuonna 1777. Samalla hän kuitenkin rauhoitteli vanajalaisia ”Vanaja-nimi ei kuitenkaan missään tapauksessa häviä historiasta, sillä siitähän tulee merkittävä kaupunginosa ja sen historiaa tullaan vaalimaan samanlaisella huolella kuin tähänkin asti...” Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin voimme arvioida, kuinka kaupunginjohtajan sanat ovat pitäneet paikkansa.

Kuvaajan selän taakse jäävät sekä Lahdensivuntie että Mehiläisentien katkaissut moottoritie. Näkymä
Virvelin suuntaan vuonna 2014. Tästä kulki Hämeenlinnan vuoden 1952 opaskartan mukaan kaupungin ja
Vanajan kunnan raja. Vasemmalla kaupunkialue ja oikealla Vanaja. Aavistus vanhasta on yhä maastossa
nähtävissä. Samalla nuorikin asukaspolvi saattaa halutessaan mielessään hahmotella aikanaan kovin
ahtaan kaupunkialueen mittasuhteita.

 

Valtioneuvosto teki päätöksensä torstaina 24.5.1966. Vanajan kunanntoimisto otti vastaan puhelun klo 14.30. ”Kuin sattumalta” ylimääräiseen kokoukseen kutsuttu Vanajan kunnanhallitus sai viipymättä tietoonsa historiallisen päätöksen. Kunnanhallituksen puheenjohtaja Leo Lustre kertoi kunnan luottamushenkilöiden yksimielisesti uskovan päätöksen olevan hyvä asia. Jo kahden-kolmen vuoden ajan kunnassa ollut kestämätön tilanne ja päätöksen odottaminen olivat vaikuttaneet asioiden hoitoon. Pakkopäätöksen uskottiin koituvan kuitenkin koko alueen hyväksi. Toki historiallisten arvojen menetys kunnan katoamisen kautta myönnettiin. Samalla todettiin veroäyrin nousevan kolmella pennillä, joten entisille vanajalaisille oli luvassa myös henkilökohtaisia vaikutuksia kuntaliitoksesta. Raskaimmin seuraukset olivat tulossa pienituloisten kannettaviksi.

Vanajan väki valmistautui auttamaan ja tukemaan kaikin voimin alueensa taloudellista kehitystä – vaikka sitten ”lojaalina oppositiona”.

Niin siis otettiin päätös vuoden 1967 kuntaliitoksesta vastaan. Luonnollisesti muutoksen vaikutuksiin ja uusien kaupunkilaisten elämää palattiin aikanaan tarkastelemaan liitoksen tapahduttua. Eri lähteistä ja ympäriltämme voimme tarkastella, kuinka kuluneet viisi vuosikymmentä ovat seutukuntaamme kohdelleet. Nähtäväksi ja koettavaksi jää, millaisia tarinoita kirjoitetaan ja kerrotaan vuonna 2059. Millaisessa Suomessa tuolloin eletään? Yksi asia on selvä, rajat ovat kautta aikain liikkuneet ja maanomistajat vaihtuneet. 

Kartta 2. Vuoden 2009 kuntaliitoksessa Hämeenlinna imaisi sisäänsä Rengon, Kalvolan, Hauhon, Tuuloksen
ja Lammin kunnat. Samassa yhteydessä Janakkala ja Hattula päättivät jäädä kuntaliitoksen ulkopuolelle.
Siksi syntynyt suurkunta on sangen repaleinen. Lisäksi Hattula joutui luovuttamaan erityisellä pakkoliitos-
päätöksellä kaistaleen lounaisesta päästään, jotta uusi kaupunkialue olisi hiukan yhtenäisempi.

* * *

LÄHTEET:

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Teerijoki. Hämeenlinnan historia ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle

Hämeen Sanomat 25.3.1966

Hämeenlinnan maalaiskunnan arkisto. HMA.

Pyöräilykesä 2005 - osa I

Uuden kesän ollessa koittamassa on syytä muistella menneitä. Vanhojen valokuvien selaaminen on nostanut mieleen kesän 2005. Se oli mieleenpainuva pyöräilykesä, jonka aikana tuli kierrettyä innokkaasti maakuntaa. Kesä polkimilla huipentui taipaleeseen Härkätiellä. Se oli hienoa aikaa pyörän päällä tuo vuosi 2005, ja siitä on täyttymässä kymmenen vuotta. Uskomatonta.

Renko on merkinnyt aina Joenhiidelle paljon, etenkin Renkajoki ja Renkajärvi. Muutokset maisemassa ovat vertautuneet samalla omaan  vanhenemiseen lähes yhtä paljon kuin Hämeenlinnassakin. Lapsuuden maailmankuva laajeni ensimmäiseksi juuri Rengon ja Hattulan suuntaan. Siksi ilmeisesti kuluneina vuosina luonnonrauhan takamaiden etsintä on ensinnä alkanut juuri Renkajärven ympäristöstä. Niin ollen tämä kuvallinen yhteenveto vuodesta 2005 on syytä aloittaa juuri yllä olevasta näkymästä. Kuvasta taitaa puuttua vain eräänä kesänä järveen isketyn tolpan päässä nököttänyt lokki, joka jostain syystä on jäänyt selvästi mieleeni.

Asuessani 1970-luvulla Rengossa käytössä ei ollut digikuvaamisen helppoutta. Siksipä ei olekaan tarkasteltavina juuri kuvia sen ajan Rengosta. Kirkonkylä oli toki tuolloin tuttuakin tutumpi läpikulkupaikka. Seuraavan vuosikymmenen alun muuton jälkeen samoille paikoille ei tullut palattua ennen 2000-lukua. Maailmaa piti nähdä muualta, ja vuodet kuluivat armotonta vauhtia. Viimein vuonna 2005 päätin lähteä polkupyörälläni ja kamera laukussa lounaiseen ja läntiseen Renkoon.

Polkupyöräillessä toki näkee enemmän kuin autoillessa, mutta silti täytyy kuitenkin seisahtua saadakseen valokuvia. Jostain syystä selailemiini kuviin ei ole osunut ainuttakaan entisestä kotikylästäni. Ehkä se on muuttunut niin paljon, ettei ole osannut toistaiseksi valita kohdetta. Kenties ajanjakso elämästä siellä oli kuitenkin niin lyhyt, että siitä on jo erkaantunut jokseenkin kauaksi. Sen sijaan löytyy kuvia niiltä kulmilta, joilla en ole nelisenkymmentä vuotta aiemmin edes liikkunut. Maantien varrelta Ahoisten ja Nummenkylän väliltä löytyy maisemaa, joka oletettavasti on lähempänä lapsuuteni ja nuoruuteni asua kuin entisen kotikyläni seutu.

Lietsan jälkeen vanha Härkätie mutkittelee mäkisen maaston lomitse Lopelta Urjalaan johtavan maantie ylitse kohti Tammelan Portaan kylää. Lopelta kohti 10-tietä vievä tie on liikennemääräänsä nähden kapea. Raskas liikenne vetää polkupyöräilijän totiseksi. Turun valtatien pohjoispuolella Teurolle suuntaava maantie on osoittautunut kuitenkin hyvin päällystetyksi ja viettää sopivasti kohti Tammelan Teuroa. Itse asiassa ensimmäisellä kerralla saattaa kulkija olla vaarassa ohittaa viehättävän kylän turhankin pikaisesti. Vuonna 2005 sieltä löytyi jopa kyläkauppa, jossa pyörälenkeilläni pari kertaa poikkesin. Viime kesänä sitä turhaan etsiskelin. Ajan kulumisen armottomuudesta kielii sekin, että sain kuulla kaupan lopettaneen jo vuosia aiemmin.

Kesäkuussa 2005 retkien kohteina olivat siis Renko, Hattula ja Tammela. Seuraavaksi kolusin Hämeenlinnan itäistä ympäristöä. Suven silloisesta kauneudesta käyköön esimerkistä otos Tuuloksen Suolijärven suunnalta.

Kun lähtee Hämeenlinnasta polkupyöräilemään Tuuloksen suuntaan, päätyy väistämättä myös joko Lammille tai Hauholle. Jälkimmäisestä puhuttaessa ei voi sivuuttaa Wanhaa Raittia. 2000- ja 2010-luvuilla varastooni on kertynyt siitä lukuisia otoksia. Kymmenen vuotta sitten se oli minulle vielä maisemallisesti uusi tuttavuus.

Koska kaksipyöräisellä tekee mieluiten matkaa siedettävässä kelissä, myös muistoni Raitilta ovat pääsääntöisesti aurinkoisia ja jokseenkin lämpimiä. Aina takana on ollut vähintään 20-30 kilometriä taivalta, jonkin kerran huomattavasti enemmän. Siksipä onkin ollut hyvä levähtää tovi kirkon kiviseinien sisällä ja kierrellä hiljakseen Raittia. Vuoden 2005 otoksista ei sattunut silmiin yhtä hyviä kuvia kirkosta kuin myöhemmiltä ajoilta, joten jätän kirkkokuvan toiseen kertaan.

Sen sijaan alla oleva  pensasaidan takana lymyilevä tupa tai sauna piippuineen edustaa tunnelmaa, jota sellaisenaan en ole enää tavoittanut. Mieleeni nousee elävästi kuvaus vanhasta Hämeenlinnasta katsottuna Myllymäen kallioilta. Tuolloin nimittäin sen aikaiset enintään kaksikerroksiset puutalot peittyivät kesäisin puiden rehevän lehvästön alle. Jotenkin inhimillinen elämä oli tuolloin oikeammassa mittakaavassa luonnon kanssa kuin nykyisinä pompöösien kauppakeskusten aikoina.

Seuraavaksi laitan esille kuvia Lammin ja Hausjärven suunnalta. Varastosta ei jostain syystä löydy kyseiseltä vuodelta kuvaa itse Lammin kirkolta. Se ei sinänsä ole yllätys, koska kiehtovia ovat olleet enemmän itse taipaleet maisemineen keskuspaikoille kuin perillä oleminen. Maantie Turengista Lammille oli aikanaan ensimmäisellä kerralla varsinainen kokemus, sillä vilkas tie oli mutkainen ja kapea. Senkin varrelta löytyi muutamia kiintoisia yksityiskohtia, joista varmaan useita jäi ikuistamatta. On hyvä, että sitäkin reittiä on tullut polkupyöräiltyä.

Vuonna 2005 oli helteinen heinäkuun päivä päättäessäni polkea Turengin ja Lammin kautta Hausjärvelle sekä palata Riihimäen kautta Hämeenlinnaan. Kyseessä taisi olla yksi kesän kuumimmista päivistä, mutta säästä oli ainakin luvattu vakaata. Siispä varasin runsaasti vettä matkaan ja hieroin aurinkovoiteet jäseniin. Kun aloitti matkanteon aamuvarhaisella ilma ei ollut ahdistava. Etukäteen tahdoin etenkin ohittaa paikan, jossa venäläinen matruusi ampui Alfred Kordelinin maraskuussa 1917. Mommilan veriteothan ovat olleet varsinainen käsite.

Matkaa taittui ja maisemat vaihtuivat. Jälkeenpäin ajatellen olisin kaiketi voinut valita viileämmänkin päivän, mutta suomalainen kesä ei aina tarjoa monia vaihtoehtoja nautittavalle maisemapyöräilylle. Tavoitin silti Mommilan ja sain joitain valokuvia. Kartano toki piileskeli jossain puistonsa katveessa.

Sainpa kuitenkin tuollakin retkellä kirkkokuvan ikuistaessani näkymän Mommilan kirkosta. Edessä oli vielä jonkin verran matkaa itse veriteon muistomerkille, paikalle missä Kordelin rekeensä ammuttiin. Tapaus vaikutti syvästi paikalla olleeseen nuoreen lakimieheen Risto Rytiin, joka tuohon aikaan toimi liikemiehen lainopillisena neuvonantajana. Näin ollen Mommilan tapahtumilla on ollut monenlaiset vaikutuksensa itsenäisen Suomen ensimmäisiin vuosikymmeniin niin itsensä Kordelinin poismenon kuin tulevan presidentinkin toiminnan kautta.

Muutama kilometri muistomerkiltä Hausjärven suuntaan lämmin ilmanala ilmeisesti otti sikäli veronsa, että epähuomiossa laskettelin pyörälläni joutuisassa alamäessä sellaiseen kuoppaan, että rengas polkupyörästäni puhkesi jyhkeästi kumahtaen. Samalla paljastuivat myös kilometrien ja ajan haperruttamat päälirenkaatkin. Matkan jatko onkin sitten  oma tarinansa. Lisää valokuvia tuolta reissulta vain ei tullut enää mieleen ottaa.

Luonnonvoimien raivoa Hämeessä

Pitkin heinäkuuta 1914 koettelivat niin tulipalot kuin rajuilmat seutukuntaa Hämeenlinnassa ja sen ympäristössä.

Parolan asema valokuvattuna toukokuussa 2014. Kyseessä
on vuonna 1920 valmistunut rakennus, sillä edellinen asema-
rakennus vuodelta 1876 paloi 1918.

Maanantaina 6.7. kello 13 aikoihin roihahti metsä Parolan aseman lähellä palamaan. Tuuli ajoi tulta hurjaa vauhtia eteenpäin. Pian liekit riehuivat kolmen talon metsässä uhaten rakennuksia. Viranomaiset kutsuivat lähiseudun väkeä kamppailemaan liekkejä vastaan. Kello 16 aikaan näytti palo jo laantuneen, mutta jonkin ajan kuluttua se alkoi uudelleen entistä rajummin uhaten asemarakennuksia.

Illalla ponnistelut viimein tuottivat tulosta. Palo saatiin lopulta rajoittumaan. Mukana sammutus-töissä oli myös Parolan leirin venäläistä sotaväkeä.

Aiemmin lauantaina oli Katisten metsässä Kruununmyllyn ja Kappolan välissä syttynyt pienehkö metsäpalo,mutta se saatiin sammutetuksi.

Synkkiä pilviä Luolajasta lounaaseen johta-

van maantien yllä 15.7.2014. Vielä pientareella

seisoo pylväiden rivistö. 19.7.1914 saivat 

puhelinpylväät salamoilta kyytiä Luolajan ja

Rengon välillä.

Heinäkuun yhdeksäntenätoista kulunutta vuotta 1914 eli sunnuntaina riehui Hämeenlinnassa ankara ukkonen. Salamointi sai Alaspään täyden heinäladon Nummella liekkien valtaan. Ennen veden ja ruiskujen saapumista paikalle lato paloi perustuksiaan myöten. Onneksi rankka vesisade oli kastellut ympäröineen metsän ja ruisvainion, joten tuli ei levinnyt.

Lisäksi salama pirstoi puhelinpylväitä Rengon ja Luolajan välillä.

Ilmeisesti samainen rajuilma mellasti Hattulassa iltapäivällä kello 14 aikoihin. Salamointi oli erittäin runsasta. Veden lisäksi satoi peukalonpään kokoisia rakeita tulvimalla puolisen tuntia. Huolimatta kesäilmasta havauittiin yhä kello 22 paikoitellen maastossa sulavia rakeita.

Seuraavana päivänä eli siis 20.7.1914 Tuuloksessa rytisi. Ankaraa ukkosta seurasi tavattoman raju raesade ja myrsky. Kattoja repeytyi ja paljon metsää kaatui. Kahden sentin läpimittaiset rakeet pieksivät kasvullisuutta aiheuttaen suurta tuhoa. Onneksi tuhoalue oli kuitenkin melko sangen rajattu.

Myös Tammelassa ja Pohjanmaalla asti myrsky teki samoina aikoina tuhojaan.

Lähteet:

Hämetär 7.7.1914, 21.7.1914 ja  23.7.1914

http://fi.wikipedia.org/wiki/Parolan_rautatieasema