Kesäpäivien aaveita Katumajärven rantamailla

 

”Kaupungista itään päin Katumaan järvelle 1 km. Venematka hupainen huviloihin järven itäisellä vuorisella rannalla. Kappolanvuoreltalaaja, kaunis näköalakaupungin ja sen ympäristöjen yli.”

Näin esittelee seutukunnan Suomen matkailija-yhdistyksen 
oppaan Matkasuuntia Suomessa vuoden 1888 painoksen
ensimmäinen osa. 

Näkymä Katumajärven pohjoispäästä etelään. Tällainen
maisema tervehti kaupungista huviloilleen matkannutta
herrasväkeäkin. Kuuman kesä utua heinäkuussa 2025.

Kuumana heinäkuun suvipäivänä utuinen auer hivelee jo varhaisesta rantoja. Metsässä tuoksuu kypsä kesä. Olen täyttänyt viimein lähes nolon aukon kokemuspiiristyäni eli lähtenyt kiertelemään Katumajärven rantoja. Hellepäivään valmistautuvan seutukunnan hiljakseen heräilevä tunnelma auttaa mainiosti virittäytymään tunnelmaan ja muistelemaan menneitä aikoja ja unohtamaan sen luvun, joka nykyään kirjataan allakkaan. Kun oikein kuuntelen vienoa tuulta lehvistössä saatan sieluni silmin kuvitella ne kaukaiset kesät, joista vain luemme kirjoista.

Merkittävä osa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaupunkiemme virkamiehistön ja porvariston vuodenkiertoa oli muutto kesäkuukausiksi huvilalle. Niin myös Hämeenlinnassa. Kirjailija Hilja Haahti kuvailee muistelmissaan kesiään, joita perhe vietti isän kuolemaan 1887 asti Vanajan Kappolan talossa. Saatamme nähdä keväiset muuttotouhut edellä kulkeneine mööpelivaunuineen, joihin oli kasattu kaikenlaista perheen kesäkuukausina tarvitsemia tavaroita unohtamatta erilaisia kasveja, joita ei ollut jätetty kaupunkiin talonmiehen rouvan hoidettaviksi. Seuraavina olivat vaunut, joilla kappolan isäntä oli tullut herrasväkeä noutamaan. Oma ohjelmanumeronsa oli perheen lemmikkikissan kuljetus, koska eläinparka ei moista rahtaamista ymmärtänyt karaten ainakin kerran sylistä takaisin kaupunkikotiin.

Haahti kertoo jo matkan olleen elämys ojien kukkiessa rentukoita ja notkojen hohtaessa valkoisina. Mielikuvitus loi metsiin varjoihin salaperäisiä piirteitä. Kruununmyllyn myllypuron kohina jäi syvästi mieleen. Etuistuimelle pyrkinyt nuori Hilja pyrki loppumatkasta pitelemään itse ohjia. Isäntä sallikin sen auttaen huomaamatta; toki hevonenkin tunsi tien vallan hyvin.

Toinen reitti oli järvitie veneessä, jolloin sai ihailla järven korkeita rantoja ja saaria. Osallistuminen soutamiseen yhdellä airolla tai peränpitämiseen melalla olivat oma kohokohtansa maisemien ihailun ohella.

Itse Kappolan talo ei ollut aivan järven rannalla, vaan jonkin verran kauempana ruohopihan, laajan hedelmätarhan ja avaran nurmikentän ympäröimänä. Mainittu kenttä tarjosi oivan ympäristön talon ja kesävieraiden nuorison kesäsille pihaleikeille. Katuman ja Kappolan seutu onkin ollut Haahden kuvailemana aikana useamman hämeenlinnalaisen herrasväen kesänviettopaikkana. 

 

Hahnssonien kesäpaikka Kappolan talossa ei siis ollut aivan järven rannalla, mutta polkuja pitkin pääsi
hyvin vaeltamaan Kappolanvuoren jyrkän kivisiin maisemiin, joissa tosin sai hyvinkin varoa käärmeitä.

Kappolan isännästä ja kesävieraista on syytä Haahden muistelmien mukaan syytä mainita jokunen sana. Johan Malin omisti Pitkäniemen ollen yksi kuudesta veljeksestä. Yhden periessä talon toiset lähetettiin opiskelemaan herroiksi. Kahdesta tuli pappeja ja kahdesta koulunrehtoreita eri puolille maatamme. Yksi kouluun lähetetyistä oli nimeltään Juhan päätyen kuitenkin isänsä taloon toisen maanviljelijäveljen ostaessa talon Hauholta. Kaikki veljekset kuitenkin pitivät kuulemma ainakin aluksi Haahden mukaan yhteyttä kotiseutuunsa. Porilainen rehtori Malin oli lomaillessaan niin mieltynyt Pitkäniemeen ja vuokrasi niemen 50 vuodeksi veljeltään suostutellen naapurikseen hämeenlinnalaisen kamreeri F. W. Schreyn. Kappolanvuoren juurelta niemen kapeimman kohdan ohitse jatkuneen osan Haahti muistelee jaetun kahteen osaan; niemen loppuosaa puolestaan vuokraajat suunnittelivat yhteislaitumeksi. Sopimus laadittiin vuonna 1879 ja lainhuudatus 1880, jolloin huviloita alettiin rakentaa. Myöhemmin vuokraajat ostivat alueensa omaksi siten, että rehtorille jäi etelänpuoleinen huvila-alue, Koivisto ja kamreerille Tuomarinsaarta vastapäinen, Hongisto. Tienrakennuksesta vastasi Kappolan isäntä.

Kappolanvuoren rinteet ovat nykyisin sangen metsittyneitä, mutta sentään jostain erottuu Pitkäniemikin.

Hilja Haahti muistelee etenkin rehtorin huvilaa lapsuutensa juhannusaattojen suosikkikohteenaan, jossa kelpasi etsiä mielenkiintoisia kukkia kasviston ollessa monipuolisempaa kuin rajatummalla Kappolan alueella. Oma lukunsa on aikanaan ollut rehtorin huvilan laaja puutarhamansikkamaa.

Hilja Haahti teoksessaan Kaukaisten aikojen takaa vuonna 1956:

”Kauniin Katumajärven rannat ovat nykyisin huviloitten köynnöstämät, mutta lapsuuteni aikana vielä löytämättömät. Komea näköalapaikka oli Kappolan vuori, jonne jyrkkä polku johti, kun ensin oli talosta käsin sivuutettu peltoja, niittyjä, metsää sekä laaja mansikka-aho. Milloin kaukaisempia vieraita kävi, heidät aina vietiin vuorelle näköalaa ihailemaan. Oikealla kuumotti yli veden ja metsien Hämeenlinnan kirkontorni, mutta muuten olisi luullut joutuneensa eräkorpeen. - - -”

Hilja Haahti kertoo vieraat viedyn ihailemaan näköalaa Kappolanvuorelta. Hän mainitsee kaukaisuudesta
siintäneen Hämeenlinnan kirkontornin. Nykyään metsämaa salpaa näkymän siten, että sentään viljasiilot
Kantolasta erottuvat. Menneinä aikoina rannat eivät olleet niin rakennettuja kuin nykyään, mutta silti
yhä vehreimmän kesän vallitessa ripaus maalaismaisuutta on yhä jäljellä.

Runoilija ja suomentaja Paavo Cajander asustellessaan 1880-luvulla Vanajan Parkun talon rauhassa vietti Haahden mukaan viikkokaupalla yksinäisen vanhapoikarehtorin seurana Koivistossa uskaltautuen tavoistaan poiketen, yleensä julkisia esiintymisiä karttaen Koiviston juhannustapaamisissa runojansa tai kappaleita Shakespeare-käännöksestänsä. Ilonpidon päättyessä kokon polttamiseen. Haahti muistelee Paavo Cajanderin vierailleen myös kamreeri Shreyn huvilalla. Runoilijan isä oli nahkurina päätynyt kosketuksiin Pälkäneen Rönnvikin kartanoon, jonka omisti Karl Johan Schrey perheineen. Kouluajan asuinpaikkaa vailla ollut Fredrik Schrey asui koko tuon ajan Cajandereilla.

Nyt kun tähyilen kohti Pitkäniemen kärkeä koetan hahmottaa mielessäni Cajanderin seisoskelemassa rannalla, kenties jätettyään kokon ympärille kerääntyneen väen hieman syrjemmälle. Hän näkee edessään järven toisella puolella Mantereenvuoren, Mantereenlinnaksikin kutsutun jyrkän kalliorannan. Olettaa sopii, että sen graniittikyljet ovat 1880-luvulla olleet paljaammat kuin nykyään, kätkeytyen näinä päivinä runsaan puumassan taakse. On kerrottu näkymän innoittaneen runoelmaan Vapautettu kuningatar. Vaikka runoilija ei olekaan Juhani Niemen mukaan selkeästi sanoittanut paikkakunnalle sijoittunutta runoa yhtä Hämeenlinnan lyceekartanon vihkiäisiä varten 1886 laadittua lukuunottamatta, on silti siis selvä maiseman antaneen joitain aineksia huolimatta myöhemmin muualta maasta, etenkin Keuruun suunnalta tulleesta vaikutuksesta. On kiintoisaa pohtia asuinpaikainsa suhteen muuttolinnuksi ja Hämeenlinnaan tuskastuneen Cajanderin sentään viihtyneen aikansa Vanajan seutuvilla. Oma lukunsa on tietenkin nähdä mielikuvissaan mestari kesäpäivänä työssään niin Kankaisten parkun vinttihuoneessa kuin tuttaviensa luona Katuman Pitkäniemessä.

  

Mitä säkeitä hän onkaan lausunut juhannusjuhlissa antauduttuaan ääneen vastoin tapojaan?

Vaikka epäilisikin edellä mainitun Vapautetun kuningattaren syntyä juuri Katuman ja Pitkäniemen seutuvilla, jylhät rannat ovat jo ammoin olleet mielikuvitusta ruokkivien tarinain tyyssijoina alkaen vaikkapa tarusta pakanain katumamielellä pyrkiessä pesemään pois saamansa kasteen. Kustaa Aho kirjoittaa vuoden 1959 Vanajan Joulu- julkaisussa Mantereenlinnaan ja Kappolan vuoreen liittyvistä vanhoista tarinoista, muun muassa Kaapo-nimisestä uljaasta ritarista, josta olisi johdettu Kappola-nimi. Mainitun Kaapon kaksi kaunista tytärtä, joista toinen ei huolinut kenestäkään kosijasta isänsä suureksi suuttumukseksi. Tällöin isä muutti uppiniskaisen tyttärensä tämän omastakin tahdosta Ilmattareksi, ikuiseksi immeksi. Toinen tytär asettui asumaan Kappolan linnaan yhdessä mahtavan ritarin kanssa. Ilmatar tuli kateelliseksi sisarensa onnelle istuen kesäisinä öinä Mantereenlinnan huipulla itkemässä. Ilmattaren kovan katumuksen kirvoittamista kyynelistä on tarinan mukana syntynyt Katumajärvi.

Näille Mantereenvuoren tai -linnan kallioille on siis tarinoissa sijoitettu vangittuja tai muuten vain onnettomia
neitoja itkemään surkeata kohtaloaan. Eipä ihme, että mielikuvitus on sijoittanut mitä merkillisimpiä
linnoja paikalle. Onhan se luokiteltu muinaislinnaksi.

Avaruuden tuntua Mantereenvuoren laella.

Hilja Haahti mainitsee äitinsä, Sofia Theolinda Hahnssonin, ensimmäisen suomenkielisen naiskirjailijan muuten, sepittäneen sadun nimeltä Pitkäniemen synty, jossa Mantereenlinnaan vangitun Lempi-neitosen koettaa pelastaa Aimo-sankari rakentamalla nurmitien Kappolanvuorelta Mantereenvuorelle. Tuloksena oli kuitenkin pitkä niemi, koska Mantereen haltija Kammo oli liitossa Ahdin, vedenhaltijan kanssa, joka teki järven siltä kohtaa pohjattomaksi. Tässäkin tarinassa Mantereenlinnassa kärsi onneton sielu eli tässä tapauksessa Lempi, joka pääsi illoin lyhyiksi hetkiksi ulos vankilasta. Kirkkaana tyynenä iltana Aimo hyppäsi Pitkäniemen päästä uimaan noutaakseen Lemmen. Pako kuitenkin huomattiin. Ahti auttoi Kammoa ja nostatti myrskyn. Vankeuden sijasta Lempi valitsi kuolon Aimon sylissä, jolloin Tapio, metsän kuningas istutti haudalle kauniin saaren.

Parhaiten erottaa eteen työntyvän Mantereenvuoren rannan jylhyyden etelän suunnasta Solvikista

Useisiin Katumajärven saariin liittyy esimerkiksi Kustaa Ahon kertoma tarina Tuomarinsaaresta:

”Kappolassa asui ennen tuomari, joka kuului vapaamuurareihin ja oli liitossa paholaisen kanssa. Kun hän kuoli, niin hänelle muodostettiin hautajaiset suuret ja komeat. Oli talviaika ja ruumista alettiin viedä kirkolle kahden valkean oriin vetämällä reellä. Hautaussaatossa oli joukko arvokkaita ulkomaalaisia vieraita. Kun päästiin saaren kohdalle, alkoivat hevoset pärskyä ja raskaasti huuahtaa. Ponnistuksista huolimatta ei päästy eteenpäin vaikka ruoskaakin käytettiin. Vihdoin hevoset lopen uupuneina alkoivat hikoilla verta. Turhaan muutettiin hevosia. Ei auttanut manaukset eikä rukoukset. Miesvoimillakaan ei reki liikkunut. Turhaan käski pappi valjastaa härkiä reen eteen. Kun suunnattiin kulku saarta kohti alkoi reki helposti luistaa. Tällä saarella tuomari oli tehnyt liiton paholaisen kanssa ja täällä hänen piti saada viimeinen leposijansa. Siitä asti on saarta kutsuttu Tuomarin saareksi.”

Tuomarinsaari sijaitsee lahdelmassa Pitkäniemen ja Paavolankulman välissä. Kaija Hillebrandtin mukaan Paavolankulman rantamien vanhin rakennus on Onnelan huvila eli Valpuri piirilääkäri Karl von Fieandtin ostama huvilapalsta erotettiin Katisten kartanon mailta Paavolan tilasta vuonna 1899. Jos pääsisimme seuraamaan 1900-luvun alun elämää noilla rannoilla, saisimme tarkkailla aikakauden tyypillistä herrasväen kesänviettoa palvelijoineen ja kultturelleine vieraineen. Niitty- ja metsäpoluilla ynnä tomuisella maantiellä liikkui kuitenkin myös tavallista rahvasta. Kuulemme kenties karjankellon kilkatusta sekä ainakin hallin haukkua. Tuolloin aivan naapurissa asustivat Niemelän torpan asukkaat arkitöineen. Hillebrandtin tekstin innoittamana mielenmaisemamme kuva täydentyy röyhelöhameessaan niityn ja metsän halki kallioille kapuavasta Nanna von Fieandtista mukanaan tuolloin ei niin vielä tavallinen laite eli valokuvauskone. Näin paljastuu kyseisen säätyläisneidon aikanaan yllättävä harrastus.

 

Nanna von Fieandtin 1900-luvun alussa ottamassa kuvassa Niemelän torppa Mäskälän kylän Paavolassa.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Lydia.

Tähän yhteyteen on siis syytä laittaa Nanna von Fieandtin ottama valokuva poimittuna Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Lydia-palvelusta. Etualalla näkyy Niemelän torppa umpipihoineen. Taustalla erottuvat Pitkäniemi, Tuomarinsaari ja Mantereenlinna eli kesäisen matkamme koko näyttämö. Hillebrandt kirjoittaa itse kiivenneensä valokuvan ottopaikalle ja todenneensa sen olevan kyseisen kallion korkein paikka, joten valokuvaaja ei ole säästellyt vaivojaan.

Välähdyksen aikansa huvilaelämästä antaa myös oheinen postikorttikuva Katumajärven
rantapuistosta, joka on ilmeisesti Paavolankulman rannalta 1899-1902.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Lydia.

Keskiviikkona lokakuun 3 pnä 1888 hämeenlinnalaiset
saivat lukea sanomalehti Hämäläisestä, että täkäläinen
varalääninkamreeri Schrey on myynyt Hongisto.nimisen
huvilansa lehtori Palanderille.

Hillebrandt kertoo von Fieandtien tuttavuussuhteesta Edvard Palanderin perheeseen ja viittaa myös Palanderin talossa olevaan valokuvaan, jossa Valborg tuttavineen istuu kesähuvilan portailla kesällä 1900. Pitkäniemen Hongistossa eli Palanderien huvilalla tenniskenttä. Naisilla on yllään aikansa tennisasu, joten oletettavasti valokuvauspäivän ohjelmaan on kuulunut myös pelaamista. Vaikkei suoraan missään kerrota, valokuvauspaikka olisi tuolla perusteella juuri Hongisto. Maaseudun suviseen äänimaailmaan voisimme siis liittää myös tennispelin.

 

Omissa muistelmissaan Hilja Haahti kertoo siis Kappolan seudun suvisista kasvinkeräyskilpailuista, mutta merkille voimme panna myös vuonna 1881 syntyneen Valborg von Fieandtin, joka opiskeli filosofian maisteriksi maan-, kasvi- ja eläintieteestä tehden pitkän uran Hämeenlinnassa luonnonhistorian ja maantieteen opettajana. Kaukaa haettua tuskin siis on oletus, että Katumajärven luonto on ollut lapsuudessa pontimena tuossakin ammatinvalinnassa herättäen intohimoisen luontosuhteen, joka aikanaan sai nuoren opettajattaren kuljettamaan oppilaitaan pitkin Hattelmalanharjun ja Ahveniston metsiä tutustumassa suoraan kasvikuntaan.

Nyt olemme tähyilleet muistojen ja tarujen kulkijoita järven rantamailla. Voimme vielä lopuksi kääntää katseemme vesille, sillä tokihan Ahdin antimien pyynti on ollut kautta aikojen myös Katumalla oleellinen osa elämää. Kyläläisten lisäksi veneillään liikkuivat kesäasukkaatkin. Hilja Haahden isä ja veli olivat innokkaita kalamiehiä ja ravustajia. Hiljan veli Hannu Hahnsson (vuodesta 1906 Haahti) piti kalakirjaa pitkäsiiman tiimoilta kirjaten tarkasti koukku- ja kalamäärän ja painon jne. Mainitut muistiinpanot olisivat varmasti mielenkiintoisia tutkimusmielessäkin. Hilja Haahti toteaa onkikalastuksen sitten olleen erikseen, jolloin äitinsä (Sofia Theolinda) kävi toisinaan iltasyöntiä kokeilemassa saaden taitavasti saalistakin. Mukaan otettiin tällöin usein myös Hilja itse. Tähyillessämme aikojen taakse Katuman vesille saatamme siis mielessämme nähdä veneen, jossa kyseisen rouvan lisäksi touhuaa omine vapoineen myös nuori Hilja Haahti, Tyttö toki jännitti itse kalastustapahtumaa, mutta saaliin tappaminen tai syöminen ei niinkään kiinnostanut. Parasta oli kuitenkin vain istua veneessä ja ihailla maisemia.

Lopuksi on syytä laittaa muistoksi pari merkintää Katuman vesiltä aikakauslehti Uljaan numerossa 9 joulukuussa 1886. Nimimerkki H.H. on ottanut muistiin kaksi koukkua nielleen ahvenen ja epämuodostuneen tai vioittuneen heikkokuntoisen ravun tapauksen. Viitaten edellä olleeseen kertomukseen Hannu Haahden lapsuuden kalakirjanpidosta ei olisi mielestäni kaukaa haettua arvella, kukapa kyseinen nimimerkki H. H. saattaisi olla...tietenkään tässä yhteydessä voimatta asiaa todistaa.

Havaintoja Katumajärven vesiltä vuodelta 1886. Nimimerkki H.H.
Julkaisuna Uljas- Urheuden ja reippauden edustaja n:o 9 1886.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Näin olen viettänyt yhden kuuman suvisen heinäkuun päivän Katuman ympäristössä tavoitellen aavekuvia siellä ammoin kesiään viettäneistä ihmisistä tarinoineen. Toki paljon on jäänyt esille kaivamatta, mutta niinpähän jää jutun juurta tilaisuuden tullen vastaisuuttakin varten.

 

* * * 

 

 Lähteet:

 

Aikakauslehti: Uljas – Urheilun ja reippauden edustaja. N:o 9 Vk. 1 1886

Hilja Haahti. Kaukaisten aikojen takaa – Sukuni, lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni muistoja

Inka-Maria Laitinen. Palanderin talo – Säätyläiskoti Hämeenlinnassa

Juhani Niemi. Paavo Cajander. Suomentajan ja runoilijan muotokuva.

Kaija Hillebrandt. Paavolankulma – Muinaismuistoja, huvielämää ja golfia

https://katumajarvi.fi/wp-content/uploads/2023/08/PAAVOLANKULMA.pdf (23.7.2025)

Suomen matkailija-yhdistys. Matkasuuntia Suomessa. 1888 vuoden painos I.

Paavo Cajanderin runo Vapautettu kuningatar runoantologiasta Pieni helmivyö. Suomen runoja koulunuorisolle (1895)        https://www.doria.fi/handle/10024/33444 

Vanajan joulu 1959. Kustaa Ahon kirjoitus Katumajärvi.

 

 

 

 

 

 

Ruudin katkua ja jahdin huumaa

Kirjavaraston aarteita 3

”Als todt!” - Koirien kiivasta haukkua ja ajomiesten hikistä ponnistelua upottavassa lumessa, kunnes vapauttava merkkihuuto kertoo jahdin päättyneen. Tällä kertaa kirjavaraston aarteista levittäytyy tarinoineen eteemme eräkirjallisuutemme uranuurtajaksi kutsuttu Onni Wetterhoff, jonka kaksi pääteosta Från skog och sjö I ja II ilmestyivät vuonna 2004 Erkki Timosen suomentamina nimellä Saloilta ja vesiltä. Teos vie meidät niin 1800-luvun riistajahteihin Hämeenlinnan ympäristöön kuin Itämeren hylkeenpyyntiin tai kaukaisille Venäjän maille ynnä Ukrainaan.

Hämeenlinnalaisena erityisen kiintoisia ovat tarinat metsästysretkistä silloisille saloille, jotka alkoivat lähes Miemalasta ja Vuorentakaa. Tapaamme kertomuksissa niin Kankaistenjärven suunnattoman noidutun hauen kuin korpien hirvet, hirmuisen Alajärveltä Hattelmalan ja Miemalan kautta kohti Turenkia juosseen susilauman ja ärjyvät karhut ynnä ovelat ilvekset.

Toukokuussa 1883 Wetterhoff kirjoittaa, kuinka eräänä huhtikuisena päivänä on matkustanut Hämeenlinnasta runoilija Paavo Cajanderin  kanssa Hauholle tapaamaan yli 80-vuotiasta karhunkaataja Erkki Heinäkangasta, jonka selkeät muistikuvat ulottuivat vuoden 1808 sotaan, jolloin naiset, lapset ja irtainta omaisuutta oli viety piiloon Kontuvuoren erämaahan viikkokausiksi. Myöhemmin muista teoksen tarinoista ilmenee tuo Kankaistenjärven takana oleva alue susien ynnä muiden villipetojen lymypaikaksi tai kauttakulkualueeksi. Heinäkankaan kertomukset petojahdeista tekivät kuulemma valtavan vaikutuksen Onni Wetterhoffiin ja hänen toveriinsa Cajanderiin .

Jonkinlaiseksi käännekohdaksi metsästyksessä osoittautuu teoksen mukaan Hämeenläänin metsästysyhdistyksen susijahdit talvella 1883. Varsinaista susiin kohdistunutta metsästystä ei juuri ennen ollut kuulemma harjoitettu ja petokanta oli päässyt kasvamaan huomattavasti. Moni köyhä torppa menetti ainoan lehmänsä, hevosensa tai kaikki lampaansa. Tilanomistajat olivatkin alkaneet palkata Venäjältä erityisiä petojen metsästykseen ja hävittämiseen erikoistuneita miehiä eli lukaaseja. Niinpä eräs tilanomistaja palkkasi Hollolaan kolme mainitunlaista lukaasia ja luovutti avustamaan [Hämeenlinnan] kaupungin lähistöllä liikkuvan susilauman surmaamisessa. Sudet pyrittiin motittamaan metsämaastoon, johon ne olivat asettuneet päivälevolle. Jos susien yöllinen saalistus oli ollut tuloksekas, ne pysähtyivät oletettavasti päiväksi jonnekin lähistön tiheikköön päiväksi tai kauemmaksi, jolloin ne uskottiin sangen helposti saarrettavan. Kelin ja maaston tosin piti olla suotuisa. 

Wetterhoffin keräämien kertomusten kotimaisen näyttämön pääosa sijoittuu aivan nykyisen Hämeenlinnan
alueelle tai sen välittömään läheisyyteen. Nykypäivän lukija voi seurailla tapahtumia vaikkapa tästä
Suomen yleiskartasta. Kuvassa osa kartasta Karta öfver Finland : Sektionen F3 : Nylands län med
tillstötande delar af Åbo, Tavastehus och St. Michels län. Gyldén C. W. 1864.
Kuva Vanhakartta.fi
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200806175494
>>TÄSTÄ PÄÄSEE KOKO KARTALLE.

Vaikka metsästys olikin teoriassa perin yksinkertaista viisaan samoajan perehtyessä huolella ympäristöönsä, käytäntö oli usein jotain muuta. Hukka jos toinenkin onnistui livahtamaan pyssymiesten ja koirien tieltä. Moni koira päätyi lopulta itse saaliiksi ja syödyksi. Maasto ei aina sallinut upottavassa hangessa tarpovien metsästäjien käyttää suksia tai niiden hallinta oli vaikeata. Aseensohlot eivät välttämättä toimineet.

Lukija pääsee muun muassa jahtimiesten kyytiin suoraan nykyisen kaupunkikeskustan nurkalta:

” - - - Tammikuun 26. päivänä klo yhdeksän illalla lähdin kaupungista lukaasi Ivan Pakljan kanssa reellä porsas kyydissä - - - Ajoimme Hämeensaaren polttimon ohi jäälle - - - Lopulta ajoimme Kankaantaustan kylän halki Hattelmalan harjulle saakka. Siellä pysähdyimme ja Paklja kohotti moneen kertaan pitkiä sudenhuutoja saamatta kertaakaan vastausta. Hänen mielestään niiden piti vastata, mikäli olivat paikalla, sillä niiden juoksuaika oli jo alkanut. - - - Ajoimme sitten harjua pitkin Perttulaan, missä hän uusi ulvontansa ja nyt olin olin kuulevinani vastauksen Harvialan suunnalta. Laskeuduimme jäälle ja ajoimme Vanajan kirkolle päin - - - ”.

Jahdin jatkuessa Vanajan kirkolle päin erämiehet kuulivat useiden susien vastaavan petolliseen kutsuhuutoon sangen läheltä. Äänet tuntuivat tulevat vuoroin jäältä ja vuoroin metsästä. Sitten neljä sutta juoksi edellä Turengin tielle asti. Kahden niistä seisahtuessa ajomiesten hevoset jumittivat paikoilleen. Piha-aidat suojasivat susia niin, etteivät metsästäjät kyenneet ampumaan. Kaikkinensa jahti meni mynkään, vaikka lukaasi Pakljan pääsikin ampumaann molemmat piippunsa kohti erästä suurta sutta. Petojen jolkuttaessa kohti Turenkia jahtimiehet palasivat toisilleen kiivaillen ja ilmeisesti enimmäkseen toistensa sanoja ymmärtämättä. Tarinan kertoja pyysi vielä harjun näköalapaikalla lukaasia kajauttamaan kerran kutsuhuudon ihaillessaan itse näkymää kohti Hämeenlinnaa. Tyrmistyksekseen miehet kuulivat susien vielä vastaavan, kunnes ne lopulta jatkoivat matkaansa.

Kyseessä ei siis ollut tuloksiltaan hohdokas jahti, mutta osoittaa nykylukijalle, kuinka lähellä korpi ja pedot tuolloin olivat. Tuolla kertaa sudet siis voittivat, vaikka yksi ainakin sai lyijyä nahkaansa.

Sittemmin Harvialan Turengin seutuvilla susien kamppailu sai yhä verisempiä piirteitä. Jahtimiesten saatua ammuttua yhden susista toinen joutui muiden syömäksi, ja metsämiehet saivat ruotia asiaa Kilpiälässä. Lukaasit hakeutuivat metsään kiertääkseen jäljelle jääneet pedot. Ajomiehiä haettiin Rastilan kylästä, jossa sattuivat olemaan meneillään kinkerit. Jälleen kerran sudet kuitenkin pääsivät ajoketjun läpi erään ajomiehen ällistellessä vierestä. Myöhemmin Viralassa tehtiin uusi havainto ja yksi myrkkysyötillä tainnutettu susi päätyi lajitoveriensa saaliiksi. Vähitellen kaikkiaan yhdeksän sutta oli toimitettu päiviltä. 

Sudenpyyntiä suksilla, Alex Fussellin puulle piirtämänä ja Mason Jacksonin kaivertamana vuonna 1854.
Llewelyn Lloyd´n teokseen Scandinavian Adventures: During a Residence of Upwards of Twenty Years;
Representing Sporting Incidents, and Subjects of Natural History, and Devices for Entrapping Wild
Animals. With Some Account of the Northern Fauna.
Kuva: Wikimedia Commons

Kankaistenjärvessä asusteli kesällä 1881 hirmuinen hauki, joka kerran toisensa jälkeen onnistui pyristelemään kokeneimmiltakin pyytäjiltä, vaikka järvi muuten sangen kalaisaksi kuvailtiinkin. Tuskin köriläiksi kutsutut ahvenet ja muutamat särjet riittivät tyydyttämään niitä, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen narrata mainitun hauen mukaansa. Wetterhoff kuvaa sangen lämpimästi kesäisiä kalastuspäiviään ja hänet majoittanutta yksinkertaista torppariväkeä. Tekstistä välittyy suvisen järvimaiseman tunnelma.

Kalvolassa ajettiin seuraavan vuoden jouluna ilvestä. Tapahtumat alkoivat Kalvolan takamailla Haaranojan torpalla. Lukijan päästessä jälleen reen jalaksille seuraamaan jahdin vaiheita matka vie Salakan torpalle, minkä nimi todennäköisesti kertoo jotain kulmakunnalla asuneille. Jahtikoirien ja metsästäjien kiinteä suhde välittyy usein teksteistä. Jahdeissa koirien kohtalo on toisinaan karu jos kohta saaliinkaan osaa ei ole kadehtiminen.

Kertojan mainitessa ”kivikkoiset mäet ja vesakkoiset notkot” omaankin muistiini nousevat pyöräretket Renkajärven ympäristössä. Ilves koki kohtalonsa ilmeisesti viimeksi mainitun torpan maastossa, mutta kahden muun ilveksen järvet johtivat pyyntimiehet kohti Ahlajärven metsiä.

Oma lukunsa teoksessa on kuvaus Kokko-Kustaana tunnetun metsämiehen elämänvaiheista. Tuo vuonna 1818 Kokon torpassa Sääksmäen pitäjän Liuttulan kartanolla syntynyt ja lokakuussa 1886 Hämeenlinnassa kuollut mies kuvataan metsästäjän perikuvana, joka kuulemma elätti itsensä yksinomaan riistasaaliillaan toisten metsästäjien hoitaessa välillä kuka maatilkkuaan kuka mitä muuta puuhaansa. Tuolloin kuollessaankin Kustaa oli saapunut Hämeenlinnaan avustamaan karhujahdeissa.

Karhunpyyntiä talvella.
Zacharias Topeliuksen vuonna 1876 suomennetun Maamme
kirjan kuvitusta.
Kuva: Wikimedia Commons

Karhuista puheen ollen teokseen on kirjattu tarina myös olutmestari Schmausserin karhujahdista helmikuussa 1859. Tapahtumien alullepanija oli muuan mylläri Munakkaan vesimyllyltä eli siis Miemalan kylän ulkopalstalta. Salaliittolaisen vaiteliaana kyseinen mies ilmestyi panimon konttoriin tarjoamaan maksua vastaan karhunkierrosta, johon arvon mestari toki innokkaana metsämiehenä tarttui tahtoen pitää asian kilpailijoiltaan salassa. Kauan ei tieto pienessä piirissä säilynyt, koska asiasta oli kerrottava metsästystoverille, joka sattui juuri portaikkoon myllärin lähtiessä. Vaiteliaana aikeistaan kaksikko sitten päätyi myllylle, mutta ensimmäinen jahti ei kommelluksineen tuottanut tulosta.

Kolmisen päivää myöhemmin joukko oli uudestaan asialla tavaten itsensä Kokko-Kustaan samoilta apajilta. Jahdin pitkittyessä myös kaupungista kutsuttiin lisää väkeä karhunajoon. Yksi jos toinenkin metsämiehistä kuitenkin vuorollaan sähelsi mahdollisuutensa kontion pelastautuessa upottavassa hangessa pinteestään. Munakan myllytuvassa oli jälleen kiivasta sanailua miesten kesken. Taskumatit taisivat tyhjetä joutuisasti. Kireiden pakkassäiden jatkuessa seurue ei kuitenkaan tahtonut luovuttaa, joten jälleen parin päivän kuluttua joukko matkasi kaupungista samoille seuduille. Niin mesikämmenen jäljittäminen taas jatkui. Epäonnisia jahtimiehiä riitti jopa kauempaakin maasta, Helsinkiä myöten. Äkkiä laskien kymmenkunta ajoa saivat metsästäjät tehdä ennen kuin vanha laihtunut naaraskarhu saatiin lopulta kellistettyä. Tuossa tapauksessa voisi jopa arvioida, ettei tapahtumaketju kuulu paikallisen metsästyshistorian loistokkaimpiin saavutuksiin. Sitä lukiessaan saattaa kuitenkin näin jälkikäteen arvella, että noista päivistä tai viikoistakin voisi laatia jonkinlaisen elokuvakäsikirjoituksen. Kommelluksia ja nolojakin käänteitä ainakin tuntui riittävän.

Mielenkiintoinen kuvaus on myös tarina kymmenpäiväisestä susijahdista Kankaistenjärven ympäristössä, jonka seurauksena aikansa haavoitettunakin metsästäjiä liki pilkkanansa pitänyt susi oli päätynyt ansakuoppaan lähelle Ilamoa. Vanhana Hämeenlinnan lyseon oppilaana on kiintoisaa lukea kyseisen suden aikanaan päätyneen lyseolle lahjoitettuna sen täytettyjen eläinten kokoelmaan. Olisinpa vain tiennyt tuonkin tarinan aikanani mainittuja elikoita tuijottaessani.

Kertomukset hylkeenpyynnistä Itämerellä tai metsästyksistä pitkin Liivinmaata, Ukrainaa ja Venäjää ovat toki nekin kiintoisia, mutta samanlaista paikan aistimusta ne eivät ainakaan minussa tuoneet kuin ihan tutuilla Hämeenlinnan ympäristön seutuvilla tapahtuneiden retkien muistelot. Tuolloin 1800-luvulla korpi alkoi Hämeenlinnassakin miltei kynnykseltä.

* * *

Lähde:

Onni Wetterhoff, Saloilta ja vesiltä