Ruudin katkua ja jahdin huumaa

Kirjavaraston aarteita 3

”Als todt!” - Koirien kiivasta haukkua ja ajomiesten hikistä ponnistelua upottavassa lumessa, kunnes vapauttava merkkihuuto kertoo jahdin päättyneen. Tällä kertaa kirjavaraston aarteista levittäytyy tarinoineen eteemme eräkirjallisuutemme uranuurtajaksi kutsuttu Onni Wetterhoff, jonka kaksi pääteosta Från skog och sjö I ja II ilmestyivät vuonna 2004 Erkki Timosen suomentamina nimellä Saloilta ja vesiltä. Teos vie meidät niin 1800-luvun riistajahteihin Hämeenlinnan ympäristöön kuin Itämeren hylkeenpyyntiin tai kaukaisille Venäjän maille ynnä Ukrainaan.

Hämeenlinnalaisena erityisen kiintoisia ovat tarinat metsästysretkistä silloisille saloille, jotka alkoivat lähes Miemalasta ja Vuorentakaa. Tapaamme kertomuksissa niin Kankaistenjärven suunnattoman noidutun hauen kuin korpien hirvet, hirmuisen Alajärveltä Hattelmalan ja Miemalan kautta kohti Turenkia juosseen susilauman ja ärjyvät karhut ynnä ovelat ilvekset.

Toukokuussa 1883 Wetterhoff kirjoittaa, kuinka eräänä huhtikuisena päivänä on matkustanut Hämeenlinnasta runoilija Paavo Cajanderin  kanssa Hauholle tapaamaan yli 80-vuotiasta karhunkaataja Erkki Heinäkangasta, jonka selkeät muistikuvat ulottuivat vuoden 1808 sotaan, jolloin naiset, lapset ja irtainta omaisuutta oli viety piiloon Kontuvuoren erämaahan viikkokausiksi. Myöhemmin muista teoksen tarinoista ilmenee tuo Kankaistenjärven takana oleva alue susien ynnä muiden villipetojen lymypaikaksi tai kauttakulkualueeksi. Heinäkankaan kertomukset petojahdeista tekivät kuulemma valtavan vaikutuksen Onni Wetterhoffiin ja hänen toveriinsa Cajanderiin .

Jonkinlaiseksi käännekohdaksi metsästyksessä osoittautuu teoksen mukaan Hämeenläänin metsästysyhdistyksen susijahdit talvella 1883. Varsinaista susiin kohdistunutta metsästystä ei juuri ennen ollut kuulemma harjoitettu ja petokanta oli päässyt kasvamaan huomattavasti. Moni köyhä torppa menetti ainoan lehmänsä, hevosensa tai kaikki lampaansa. Tilanomistajat olivatkin alkaneet palkata Venäjältä erityisiä petojen metsästykseen ja hävittämiseen erikoistuneita miehiä eli lukaaseja. Niinpä eräs tilanomistaja palkkasi Hollolaan kolme mainitunlaista lukaasia ja luovutti avustamaan [Hämeenlinnan] kaupungin lähistöllä liikkuvan susilauman surmaamisessa. Sudet pyrittiin motittamaan metsämaastoon, johon ne olivat asettuneet päivälevolle. Jos susien yöllinen saalistus oli ollut tuloksekas, ne pysähtyivät oletettavasti päiväksi jonnekin lähistön tiheikköön päiväksi tai kauemmaksi, jolloin ne uskottiin sangen helposti saarrettavan. Kelin ja maaston tosin piti olla suotuisa. 

Wetterhoffin keräämien kertomusten kotimaisen näyttämön pääosa sijoittuu aivan nykyisen Hämeenlinnan
alueelle tai sen välittömään läheisyyteen. Nykypäivän lukija voi seurailla tapahtumia vaikkapa tästä
Suomen yleiskartasta. Kuvassa osa kartasta Karta öfver Finland : Sektionen F3 : Nylands län med
tillstötande delar af Åbo, Tavastehus och St. Michels län. Gyldén C. W. 1864.
Kuva Vanhakartta.fi
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200806175494
>>TÄSTÄ PÄÄSEE KOKO KARTALLE.

Vaikka metsästys olikin teoriassa perin yksinkertaista viisaan samoajan perehtyessä huolella ympäristöönsä, käytäntö oli usein jotain muuta. Hukka jos toinenkin onnistui livahtamaan pyssymiesten ja koirien tieltä. Moni koira päätyi lopulta itse saaliiksi ja syödyksi. Maasto ei aina sallinut upottavassa hangessa tarpovien metsästäjien käyttää suksia tai niiden hallinta oli vaikeata. Aseensohlot eivät välttämättä toimineet.

Lukija pääsee muun muassa jahtimiesten kyytiin suoraan nykyisen kaupunkikeskustan nurkalta:

” - - - Tammikuun 26. päivänä klo yhdeksän illalla lähdin kaupungista lukaasi Ivan Pakljan kanssa reellä porsas kyydissä - - - Ajoimme Hämeensaaren polttimon ohi jäälle - - - Lopulta ajoimme Kankaantaustan kylän halki Hattelmalan harjulle saakka. Siellä pysähdyimme ja Paklja kohotti moneen kertaan pitkiä sudenhuutoja saamatta kertaakaan vastausta. Hänen mielestään niiden piti vastata, mikäli olivat paikalla, sillä niiden juoksuaika oli jo alkanut. - - - Ajoimme sitten harjua pitkin Perttulaan, missä hän uusi ulvontansa ja nyt olin olin kuulevinani vastauksen Harvialan suunnalta. Laskeuduimme jäälle ja ajoimme Vanajan kirkolle päin - - - ”.

Jahdin jatkuessa Vanajan kirkolle päin erämiehet kuulivat useiden susien vastaavan petolliseen kutsuhuutoon sangen läheltä. Äänet tuntuivat tulevat vuoroin jäältä ja vuoroin metsästä. Sitten neljä sutta juoksi edellä Turengin tielle asti. Kahden niistä seisahtuessa ajomiesten hevoset jumittivat paikoilleen. Piha-aidat suojasivat susia niin, etteivät metsästäjät kyenneet ampumaan. Kaikkinensa jahti meni mynkään, vaikka lukaasi Pakljan pääsikin ampumaann molemmat piippunsa kohti erästä suurta sutta. Petojen jolkuttaessa kohti Turenkia jahtimiehet palasivat toisilleen kiivaillen ja ilmeisesti enimmäkseen toistensa sanoja ymmärtämättä. Tarinan kertoja pyysi vielä harjun näköalapaikalla lukaasia kajauttamaan kerran kutsuhuudon ihaillessaan itse näkymää kohti Hämeenlinnaa. Tyrmistyksekseen miehet kuulivat susien vielä vastaavan, kunnes ne lopulta jatkoivat matkaansa.

Kyseessä ei siis ollut tuloksiltaan hohdokas jahti, mutta osoittaa nykylukijalle, kuinka lähellä korpi ja pedot tuolloin olivat. Tuolla kertaa sudet siis voittivat, vaikka yksi ainakin sai lyijyä nahkaansa.

Sittemmin Harvialan Turengin seutuvilla susien kamppailu sai yhä verisempiä piirteitä. Jahtimiesten saatua ammuttua yhden susista toinen joutui muiden syömäksi, ja metsämiehet saivat ruotia asiaa Kilpiälässä. Lukaasit hakeutuivat metsään kiertääkseen jäljelle jääneet pedot. Ajomiehiä haettiin Rastilan kylästä, jossa sattuivat olemaan meneillään kinkerit. Jälleen kerran sudet kuitenkin pääsivät ajoketjun läpi erään ajomiehen ällistellessä vierestä. Myöhemmin Viralassa tehtiin uusi havainto ja yksi myrkkysyötillä tainnutettu susi päätyi lajitoveriensa saaliiksi. Vähitellen kaikkiaan yhdeksän sutta oli toimitettu päiviltä. 

Sudenpyyntiä suksilla, Alex Fussellin puulle piirtämänä ja Mason Jacksonin kaivertamana vuonna 1854.
Llewelyn Lloyd´n teokseen Scandinavian Adventures: During a Residence of Upwards of Twenty Years;
Representing Sporting Incidents, and Subjects of Natural History, and Devices for Entrapping Wild
Animals. With Some Account of the Northern Fauna.
Kuva: Wikimedia Commons

Kankaistenjärvessä asusteli kesällä 1881 hirmuinen hauki, joka kerran toisensa jälkeen onnistui pyristelemään kokeneimmiltakin pyytäjiltä, vaikka järvi muuten sangen kalaisaksi kuvailtiinkin. Tuskin köriläiksi kutsutut ahvenet ja muutamat särjet riittivät tyydyttämään niitä, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen narrata mainitun hauen mukaansa. Wetterhoff kuvaa sangen lämpimästi kesäisiä kalastuspäiviään ja hänet majoittanutta yksinkertaista torppariväkeä. Tekstistä välittyy suvisen järvimaiseman tunnelma.

Kalvolassa ajettiin seuraavan vuoden jouluna ilvestä. Tapahtumat alkoivat Kalvolan takamailla Haaranojan torpalla. Lukijan päästessä jälleen reen jalaksille seuraamaan jahdin vaiheita matka vie Salakan torpalle, minkä nimi todennäköisesti kertoo jotain kulmakunnalla asuneille. Jahtikoirien ja metsästäjien kiinteä suhde välittyy usein teksteistä. Jahdeissa koirien kohtalo on toisinaan karu jos kohta saaliinkaan osaa ei ole kadehtiminen.

Kertojan mainitessa ”kivikkoiset mäet ja vesakkoiset notkot” omaankin muistiini nousevat pyöräretket Renkajärven ympäristössä. Ilves koki kohtalonsa ilmeisesti viimeksi mainitun torpan maastossa, mutta kahden muun ilveksen järvet johtivat pyyntimiehet kohti Ahlajärven metsiä.

Oma lukunsa teoksessa on kuvaus Kokko-Kustaana tunnetun metsämiehen elämänvaiheista. Tuo vuonna 1818 Kokon torpassa Sääksmäen pitäjän Liuttulan kartanolla syntynyt ja lokakuussa 1886 Hämeenlinnassa kuollut mies kuvataan metsästäjän perikuvana, joka kuulemma elätti itsensä yksinomaan riistasaaliillaan toisten metsästäjien hoitaessa välillä kuka maatilkkuaan kuka mitä muuta puuhaansa. Tuolloin kuollessaankin Kustaa oli saapunut Hämeenlinnaan avustamaan karhujahdeissa.

Karhunpyyntiä talvella.
Zacharias Topeliuksen vuonna 1876 suomennetun Maamme
kirjan kuvitusta.
Kuva: Wikimedia Commons

Karhuista puheen ollen teokseen on kirjattu tarina myös olutmestari Schmausserin karhujahdista helmikuussa 1859. Tapahtumien alullepanija oli muuan mylläri Munakkaan vesimyllyltä eli siis Miemalan kylän ulkopalstalta. Salaliittolaisen vaiteliaana kyseinen mies ilmestyi panimon konttoriin tarjoamaan maksua vastaan karhunkierrosta, johon arvon mestari toki innokkaana metsämiehenä tarttui tahtoen pitää asian kilpailijoiltaan salassa. Kauan ei tieto pienessä piirissä säilynyt, koska asiasta oli kerrottava metsästystoverille, joka sattui juuri portaikkoon myllärin lähtiessä. Vaiteliaana aikeistaan kaksikko sitten päätyi myllylle, mutta ensimmäinen jahti ei kommelluksineen tuottanut tulosta.

Kolmisen päivää myöhemmin joukko oli uudestaan asialla tavaten itsensä Kokko-Kustaan samoilta apajilta. Jahdin pitkittyessä myös kaupungista kutsuttiin lisää väkeä karhunajoon. Yksi jos toinenkin metsämiehistä kuitenkin vuorollaan sähelsi mahdollisuutensa kontion pelastautuessa upottavassa hangessa pinteestään. Munakan myllytuvassa oli jälleen kiivasta sanailua miesten kesken. Taskumatit taisivat tyhjetä joutuisasti. Kireiden pakkassäiden jatkuessa seurue ei kuitenkaan tahtonut luovuttaa, joten jälleen parin päivän kuluttua joukko matkasi kaupungista samoille seuduille. Niin mesikämmenen jäljittäminen taas jatkui. Epäonnisia jahtimiehiä riitti jopa kauempaakin maasta, Helsinkiä myöten. Äkkiä laskien kymmenkunta ajoa saivat metsästäjät tehdä ennen kuin vanha laihtunut naaraskarhu saatiin lopulta kellistettyä. Tuossa tapauksessa voisi jopa arvioida, ettei tapahtumaketju kuulu paikallisen metsästyshistorian loistokkaimpiin saavutuksiin. Sitä lukiessaan saattaa kuitenkin näin jälkikäteen arvella, että noista päivistä tai viikoistakin voisi laatia jonkinlaisen elokuvakäsikirjoituksen. Kommelluksia ja nolojakin käänteitä ainakin tuntui riittävän.

Mielenkiintoinen kuvaus on myös tarina kymmenpäiväisestä susijahdista Kankaistenjärven ympäristössä, jonka seurauksena aikansa haavoitettunakin metsästäjiä liki pilkkanansa pitänyt susi oli päätynyt ansakuoppaan lähelle Ilamoa. Vanhana Hämeenlinnan lyseon oppilaana on kiintoisaa lukea kyseisen suden aikanaan päätyneen lyseolle lahjoitettuna sen täytettyjen eläinten kokoelmaan. Olisinpa vain tiennyt tuonkin tarinan aikanani mainittuja elikoita tuijottaessani.

Kertomukset hylkeenpyynnistä Itämerellä tai metsästyksistä pitkin Liivinmaata, Ukrainaa ja Venäjää ovat toki nekin kiintoisia, mutta samanlaista paikan aistimusta ne eivät ainakaan minussa tuoneet kuin ihan tutuilla Hämeenlinnan ympäristön seutuvilla tapahtuneiden retkien muistelot. Tuolloin 1800-luvulla korpi alkoi Hämeenlinnassakin miltei kynnykseltä.

* * *

Lähde:

Onni Wetterhoff, Saloilta ja vesiltä

Hattelmalan Härkätiellä

Asuttuani suurimman osan elämästäni jollain tavalla yhteydessä Hämeen Härkätiehen olen kokenut sen sangen läheiseksi. Yksi ihmetyksen aihe on ollut pohdinta maantien linjauksesta, joka on vaihdellut Hämeenlinnaan saavutaessa ainakin kolmisen kertaa. Varhaisimpana aikana sen on kerrottu kulkeneen Miemalasta Alajärven eteläpuolitse Koskensillan kautta Rengon Kuittilaan. Ainakin 1600-luvun vaihteesta on peräisin linjaus Hattulan Kouvalaan, Rengon Kuittilaan, jolta on säilynyt muun muassa kuvaus Carl Gustaf Ramsayn matkapäiväkirjasta 1807.

Hattelmalan aluetta 1840-luvulla eli ennen kuin Härkätie johdettiin uudestaan kulkemaan Alajärven alapuolelta
kohti Rengon Kuittilaa. Kuvassa osa Vanajan kartasta 1840-luvulta [2131 09, 2132 07 vanaja.jpg]. Karttaan on
merkitty tilukset, rajat, tilusrajat, torpat, linnoitukset, tiet ja rautatiet.
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi<http://www.vanhakartta.fi> ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Pysyvä linkki tähän tietueeseen: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200910214246

Tällä kertaa kiinnostukseni aihe on kuitenkin juuri Hämeen Härkätien Hattelmala seudun tultua 1850-luvulla niin kutsutun Rehbinderin suoran kautta liitetyksi jälleen Turkuun matkanneiden pääreitiksi taipaleella kohti Rengon Kuittilaa. Aiemmin tutustuessani alueen vanhojen venäläisten linnoituskaivantojen jäänteisiin en ollut kiinnittänyt huomiota muinaisen Härkätien ulottuvaisuuteen. Itselleni on aina ollut satuneesta syystä läheisempi reitti Tiiriön ja Kouvalan kautta Kuittilaan. Vanajan historiaa selaillessani törmäsin taannoin jälleen mainintaan Härkätien linjauksen muutoksista ja päätin lähteä kiertelemään Hattelmalan suunnalle.

Nykyään kaupunki on vyörynyt niin etelään kuin lounaaseenkin imaisten vanhan Vanajan kylät Kankaantakana ja Hattelmalassa kuin Mielmalassa ja Luolajassakin. Päällystetty katu vaihtuu harjulla maantieksi, jota reunustavat kookkaat puut. Näköalatasanteelta avautuvaa maisemaa kätkevät silmiltä rinteille kasvaneet puut, vaikka taannoin ympäristöstä hiukan puita kaadettiinkin. Kuuluisassa matkapäiväkirjassaan vuodelta 1807 Ramsay kertoo kaupungin rouvien tehneen kesäretkiään harjulle, jota tuo aatelinen kulkija ylisti verraten Ilmolan ja Kangasalan näkymiin.

Harjun näköalatasanteen vieressä olevasta opastetaulusta löytyy helposti tietoa myös vanhan Härkätien
linjauksesta.

Joenhiisi arvostaa suuresti maisemakohteiden opastauluja, joita ei voi informaationlähteinä koskaan digitaalisesti täysin korvata. Tarvitsematta turvautua mihinkään sähköisiin yhteyksiin Hattelmalassakin sai jälleen tutustua muutamaan vanhaan valokuvaan sekä eläimistöön ja kasvistoon. Tärkein anti tällä kertaa oli kuitenkin opaskartta, josta löytyi merkittynä Härkätien ensimmäinen linjaus, jota Lassilantie harjun lounaisrinteen alla seuraa. Kartasta saatoin myös kerrata rautakautisen kalmiston sijainnin harjun ja Alaspään tallin välisen peltoaukean metsäsaarekkeessa. Vieläkään en pysty päättelemään, onko tuolle alueelle nykyään mitään luvallista kulkuväylää.

Osa Niklas Avanderin 1703 laatimaa Vanajan karttaa. Kuvan vasemmassa reunassa näkyvä Hattelmalanjärvi
auttaa asemoimaan oikeassa yläkulmassa selvästi näkyvän Ristivuoresta kertovan merkinnän. Paikka oli
merkittävä lähistön kylistä kaupunkiin johtaneiden kulkuteiden risteyskohta.
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi<http://www.vanhakartta.fi> ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Pysyvä linkki tähän tietueeseen: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200805165210

Saavuttaessa Hattelmalanharjulle nykyisen Kankaantaustan
kaupunginosasta sivutie sukeltaa alas kohti harjun länsi-
rinnettä. Vasen haara vie nykyiselle Lassilantielle, joka
seurailee vanhaa Härkätien linjausta. Oikeanpuoleisen
tienpätkän nimeksi on annettu Ristivuorentie muistutuksena
ikivanhasta kyäteiden risteyksestä.

Hattelmalan harjulla oli 1565 rajapaikka, jonka nimi oli Ristivuori. Paikka löytyy maanmittari Avanderin 1703 laatimasta kartasta. Nimi on viitannut vanhaan risteyspaikkaan, josta erkanivat kulkuväylät kohti kaupunkia sekä erikseen Hattelmalan ja Kankaantaan kyliä. Nykyään kadunnimistö muistuttaa tuostakin paikasta. Hattelmalantien alkaessa nousta itse harjun luoteispäähän siitä erkanee tie, josta haarautuvat niin Lassilantie kuin Ristivuorentie. Samoilla paikoilla sukeltautuvat ulkoilupolut Rengontien, Hattelmalantien ja Kalmanmäen sisään jäävän kolmion sankkaan metsään. Ennen kuin lähdin seuraamaan Lassilantietä huomasin metsästä astuvan varttuneen pariskunnan, jolta päätin tiedustella mahdollista pääsyä kalmistoon. He eivät osanneet neuvoa siinä asiassa ja kertoivat ulkoilupolkujen vievän Rengontielle. Ristivuorentie ja Harjuntaustantie ovat ilmeisesti umpikujia. Lähemmäksi kalmistoa saattaisi päästä Alaspään suunnasta. Vanhat polut ovat otaksuttavasti katkenneet vuosien kuluessa.

Ulkoilupolulla saattaa eläytyä entisaikojen taipaleisiin. Entä jos nykyinen valtatie Hämeenlinnasta Turkuun
tai Helsinkiin olisikin alusta loppuun tällaista ja suurimmaöta osalta tiheän metsän reunustamaa?

Sieltä täältä pilkistää polulta peltoaukea Luolajan suuntaan.
Tuolla jossain täytyy levätä rautakautisten vainajien. Siellä
on myös Kalmanmäki-niminen paikka.

Päätin tutkia Rengontielle johtavien ulkoilupolkujen reitin. Osoittautui todella, ettei harjulta laskeutunut ainuttakaan polkua alas pelloille. Päädyin odotetusti Rengontien varteen, josta pääsin palaamaan rinnakkaista polkua takaisin Lassilan- ja Ristivuorentien risteykseen. Jotenkin aluksi kulkemani kivinen ja kapeahko väylä korkeammalla rinteellä nosti mieleeni muistikuvia Werner Holmbergin kuuluisasta maalauksesta Helteinen kesäpäivä (1860). Aivan keskeltä joka puolelle levittäytynyttä kaupunkimaisemaa löytyi yllättäen moinen korpikulma. Tunnelmaa vahvisti tietoisuus kauriista, jonka tiesin juoksentelevan jossain lähistöllä. Tuon otuksen olin nähnyt aluksi maantien varrella ja toisen kerran ulkoilupolulla.

Ikivanhaa kulkureittiä mukaileva Lassilantie seuraa ensin harjun länsipuolta ennen kuin kääntyy rakennus-
ten lomitse piskuiseksi peltotieksi. Laajan mutkan jälkeen kulku tyssää yksityisalueen porttiin. Samalla
tavoin tämä vanha tielinja katoaa vähitellen historian hämärään.

Kalmistolle pääseminen sai jäädä jonkin toisen kerran pulmaksi. Oli aika kokeilla, kuinka pitkälle polkupyörällä pääsi Lassilantietä. Viitta kertoi myös eläinlääkäristä, joten johonkin asti sentään oli oletettavissa yleistä kulkuväylää. Jälleen yksi pätkä Härkätietä tuli siis kuljetuksi maantien vaihtuessa eläinlääkärin portin jälkeen kapeaksi peltotieksi. Pysähdys tuli Lassilan tilan rajalla, missä teksti portin kilvessä kertoi yksityisalueesta. Kääntäessäni polkupyörääni huomasin tuijottavani metsänrajaan, missä ruokaili kauris keskellä päivää. Niin se on, että kulkiessaan pyörällä tai jalan Hattelmalassa näkee joka kerta joko ketun tai kauriin. Jänikset ovat oma lukunsa, sillä niihinhän törmää joka puolella. Hattelmalanjärven rannoiltahan lintuihmiset käyvät bongaamassa siivekkäitä ja kasvientuntijat erilaisia suokasveja.

Ruokailija. Peurat ja kauriit ovat melkein joka kertaisia havain-
toja Hattelmalassa kulkiessa. Tämä tarkkaili pitkän tovin keski-
päivällä yksinäisen pyörämiehen touhuja Lassilan nurkalla.
Olen monet kerrat nähnyt Hattelmalantiellä näiden nelijalkaisten
pinkovan viime hetkellä tieltä pusikkoon ennen kuin tapauksesta
autuaan tietämätön autoilija on porhaltanut paikalle..

Ei siis ollut seurattavissa tietä järven rannalle eikä edelleen tuota kautta 10-tien laitaan kohti Alajärven eteläpäätä, missä Koskensillan silta on aikanaan ylittänyt Iso-Munakkaan ja Alajärven yhdistävän joen. Palasin entisiä jälkiäni harjulle. Seisahduin uudestaan näköalatasanteen vierelle ja katsoin uudestaan. Opasteksteihin liitettyjä kuvia. Erityisesti yhden muistan jo vuosien takaa, sillä siitä välittyvä tunnelma suorastaan vuodattaa katsojan ylle ilmaa huokuvan avaruuden tunnun. Enok Rytkösen vuonna 1932 ottamassa valokuvassa automobiili on juuri nousemassa harjulle. Tienkaiteen ja penkan takana Harjun rinne on lähes puuton. Taustalla avautuu hulppea peltonäkymä siellä täällä kohoavine ralennuksineen. Ikään kuin tuo yksinäinen auto olisi päätynyt peltomeren rannalle. Kuvatekstin mukaan kyseessä on näkymä länteen Luolajan kylän suuntaan. Ero nykypäivään on suunnaton.Onneksi tuo kuva löytyi yhä taulusta. Joenhiidelle siitä on tullut yhtä olennainen osa paikkaa kuin näköalatasanteelta havaittavasta alituisen muutoksen kourissa olevasta maisemasta.

Enää oli jäljellä polkeminen harjun kaakkoispäähän ja laskeutuminen 10-tien varteen. Hattelmalantien kaartuessa alas kohti Miemalaa ei voi olla pohtimatta, kuinka väkivaltaisesti valtatiet ovat runnelleet näitä peltoaukeita. Jospa pääsisi jonkin aikalaatikon kautta vilkaisemaan muinaistien matkamiehiä. Asfalttinauhalla kiiruhtaneet peltilaatikot jatkavat tauotta päättymätöntä säntäilyään omalla hektisellä rytmillään. Niiden kiire vaikuttaisi varmaan kiivasrytmisten hyönteisten liikkeeltä muinaisen Härkätien taivaltajien silmissä. Yhtä kaikki, olkoonpa maailman aika mikä tahansa kulkijat eivät tältä seudulta lopu. Tarve liikkua vaikuttaa ikuiselta.

Lähteet:

Y.S. Koskimies ja Pekka Lampinen (toim). Vanajan historia I

Raili Rytkönen. Vanajan historia II

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hattelmala