Kirjavaraston aarteita 3
”Als todt!” - Koirien
kiivasta haukkua ja ajomiesten hikistä ponnistelua upottavassa
lumessa, kunnes vapauttava merkkihuuto kertoo jahdin päättyneen.
Tällä kertaa kirjavaraston aarteista levittäytyy tarinoineen eteemme
eräkirjallisuutemme uranuurtajaksi kutsuttu Onni Wetterhoff, jonka
kaksi pääteosta Från skog och sjö I ja II ilmestyivät vuonna
2004 Erkki Timosen suomentamina nimellä Saloilta ja vesiltä. Teos
vie meidät niin 1800-luvun riistajahteihin Hämeenlinnan ympäristöön
kuin Itämeren hylkeenpyyntiin tai kaukaisille Venäjän maille ynnä
Ukrainaan.
Hämeenlinnalaisena
erityisen kiintoisia ovat tarinat metsästysretkistä silloisille
saloille, jotka alkoivat lähes Miemalasta ja Vuorentakaa. Tapaamme
kertomuksissa niin Kankaistenjärven suunnattoman noidutun hauen kuin korpien hirvet, hirmuisen Alajärveltä Hattelmalan ja Miemalan
kautta kohti Turenkia juosseen susilauman ja ärjyvät karhut ynnä
ovelat ilvekset.
Toukokuussa 1883
Wetterhoff kirjoittaa, kuinka eräänä huhtikuisena päivänä on
matkustanut Hämeenlinnasta runoilija Paavo Cajanderin kanssa
Hauholle tapaamaan yli 80-vuotiasta karhunkaataja Erkki Heinäkangasta, jonka selkeät muistikuvat ulottuivat vuoden 1808
sotaan, jolloin naiset, lapset ja irtainta omaisuutta oli viety
piiloon Kontuvuoren erämaahan viikkokausiksi. Myöhemmin muista
teoksen tarinoista ilmenee tuo Kankaistenjärven takana oleva alue susien ynnä muiden villipetojen lymypaikaksi tai
kauttakulkualueeksi. Heinäkankaan kertomukset petojahdeista tekivät
kuulemma valtavan vaikutuksen Onni Wetterhoffiin ja hänen toveriinsa
Cajanderiin .
Jonkinlaiseksi
käännekohdaksi metsästyksessä osoittautuu teoksen mukaan
Hämeenläänin metsästysyhdistyksen susijahdit talvella 1883.
Varsinaista susiin kohdistunutta metsästystä ei juuri ennen ollut
kuulemma harjoitettu ja petokanta oli päässyt kasvamaan
huomattavasti. Moni köyhä torppa menetti ainoan lehmänsä,
hevosensa tai kaikki lampaansa. Tilanomistajat olivatkin alkaneet
palkata Venäjältä erityisiä petojen metsästykseen ja
hävittämiseen erikoistuneita miehiä eli lukaaseja. Niinpä eräs
tilanomistaja palkkasi Hollolaan kolme mainitunlaista lukaasia ja
luovutti avustamaan [Hämeenlinnan] kaupungin lähistöllä liikkuvan
susilauman surmaamisessa. Sudet pyrittiin motittamaan metsämaastoon,
johon ne olivat asettuneet päivälevolle. Jos susien yöllinen
saalistus oli ollut tuloksekas, ne pysähtyivät oletettavasti
päiväksi jonnekin lähistön tiheikköön päiväksi tai
kauemmaksi, jolloin ne uskottiin sangen helposti saarrettavan. Kelin
ja maaston tosin piti olla suotuisa.
 |
| Wetterhoffin keräämien kertomusten kotimaisen näyttämön pääosa sijoittuu aivan nykyisen Hämeenlinnan alueelle tai sen välittömään läheisyyteen. Nykypäivän lukija voi seurailla tapahtumia vaikkapa tästä Suomen yleiskartasta. Kuvassa osa kartasta Karta öfver Finland : Sektionen F3 : Nylands län med tillstötande delar af Åbo, Tavastehus och St. Michels län. Gyldén C. W. 1864. Kuva Vanhakartta.fi http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200806175494 >>TÄSTÄ PÄÄSEE KOKO KARTALLE. |
Vaikka metsästys olikin
teoriassa perin yksinkertaista viisaan samoajan perehtyessä huolella
ympäristöönsä, käytäntö oli usein jotain muuta. Hukka jos
toinenkin onnistui livahtamaan pyssymiesten ja koirien tieltä. Moni
koira päätyi lopulta itse saaliiksi ja syödyksi. Maasto ei aina
sallinut upottavassa hangessa tarpovien metsästäjien käyttää
suksia tai niiden hallinta oli vaikeata. Aseensohlot eivät
välttämättä toimineet.
Lukija pääsee muun
muassa jahtimiesten kyytiin suoraan nykyisen kaupunkikeskustan
nurkalta:
” - - - Tammikuun
26. päivänä klo yhdeksän illalla lähdin kaupungista lukaasi Ivan
Pakljan kanssa reellä porsas kyydissä - - - Ajoimme Hämeensaaren
polttimon ohi jäälle - - - Lopulta ajoimme Kankaantaustan kylän
halki Hattelmalan harjulle saakka. Siellä pysähdyimme ja Paklja
kohotti moneen kertaan pitkiä sudenhuutoja saamatta kertaakaan
vastausta. Hänen mielestään niiden piti vastata, mikäli olivat
paikalla, sillä niiden juoksuaika oli jo alkanut. - - - Ajoimme
sitten harjua pitkin Perttulaan, missä hän uusi ulvontansa ja nyt
olin olin kuulevinani vastauksen Harvialan suunnalta. Laskeuduimme
jäälle ja ajoimme Vanajan kirkolle päin - - - ”.
Jahdin jatkuessa Vanajan
kirkolle päin erämiehet kuulivat useiden susien vastaavan
petolliseen kutsuhuutoon sangen läheltä. Äänet tuntuivat tulevat
vuoroin jäältä ja vuoroin metsästä. Sitten neljä sutta juoksi
edellä Turengin tielle asti. Kahden niistä seisahtuessa ajomiesten
hevoset jumittivat paikoilleen. Piha-aidat suojasivat susia niin,
etteivät metsästäjät kyenneet ampumaan. Kaikkinensa jahti meni
mynkään, vaikka lukaasi Pakljan pääsikin ampumaann molemmat
piippunsa kohti erästä suurta sutta. Petojen jolkuttaessa kohti
Turenkia jahtimiehet palasivat toisilleen kiivaillen ja ilmeisesti
enimmäkseen toistensa sanoja ymmärtämättä. Tarinan kertoja
pyysi vielä harjun näköalapaikalla lukaasia kajauttamaan kerran
kutsuhuudon ihaillessaan itse näkymää kohti Hämeenlinnaa.
Tyrmistyksekseen miehet kuulivat susien vielä vastaavan, kunnes ne
lopulta jatkoivat matkaansa.
Kyseessä ei siis ollut
tuloksiltaan hohdokas jahti, mutta osoittaa nykylukijalle, kuinka
lähellä korpi ja pedot tuolloin olivat. Tuolla kertaa sudet siis
voittivat, vaikka yksi ainakin sai lyijyä nahkaansa.
Sittemmin Harvialan
Turengin seutuvilla susien kamppailu sai yhä verisempiä piirteitä.
Jahtimiesten saatua ammuttua yhden susista toinen joutui muiden
syömäksi, ja metsämiehet saivat ruotia asiaa Kilpiälässä.
Lukaasit hakeutuivat metsään kiertääkseen jäljelle jääneet
pedot. Ajomiehiä haettiin Rastilan kylästä, jossa sattuivat
olemaan meneillään kinkerit. Jälleen kerran sudet kuitenkin
pääsivät ajoketjun läpi erään ajomiehen ällistellessä
vierestä. Myöhemmin Viralassa tehtiin uusi havainto ja yksi
myrkkysyötillä tainnutettu susi päätyi lajitoveriensa saaliiksi.
Vähitellen kaikkiaan yhdeksän sutta oli toimitettu päiviltä.
 |
| Sudenpyyntiä suksilla, Alex Fussellin puulle piirtämänä ja Mason Jacksonin kaivertamana vuonna 1854. Llewelyn Lloyd´n teokseen Scandinavian Adventures: During a Residence of Upwards of Twenty Years; Representing Sporting Incidents, and Subjects of Natural History, and Devices for Entrapping Wild Animals. With Some Account of the Northern Fauna. Kuva: Wikimedia Commons |
Kankaistenjärvessä
asusteli kesällä 1881 hirmuinen hauki, joka kerran toisensa jälkeen
onnistui pyristelemään kokeneimmiltakin pyytäjiltä, vaikka järvi
muuten sangen kalaisaksi kuvailtiinkin. Tuskin köriläiksi
kutsutut ahvenet ja muutamat särjet riittivät tyydyttämään
niitä, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen narrata mainitun hauen
mukaansa. Wetterhoff kuvaa sangen lämpimästi kesäisiä
kalastuspäiviään ja hänet majoittanutta yksinkertaista
torppariväkeä. Tekstistä välittyy suvisen järvimaiseman
tunnelma.
Kalvolassa ajettiin
seuraavan vuoden jouluna ilvestä. Tapahtumat alkoivat Kalvolan
takamailla Haaranojan torpalla. Lukijan päästessä jälleen reen
jalaksille seuraamaan jahdin vaiheita matka vie Salakan torpalle,
minkä nimi todennäköisesti kertoo jotain kulmakunnalla asuneille.
Jahtikoirien ja metsästäjien kiinteä suhde välittyy usein
teksteistä. Jahdeissa koirien kohtalo on toisinaan karu jos kohta
saaliinkaan osaa ei ole kadehtiminen.
Kertojan mainitessa
”kivikkoiset mäet ja vesakkoiset notkot” omaankin muistiini
nousevat pyöräretket Renkajärven ympäristössä. Ilves koki
kohtalonsa ilmeisesti viimeksi mainitun torpan maastossa, mutta
kahden muun ilveksen järvet johtivat pyyntimiehet kohti Ahlajärven
metsiä.
Oma lukunsa teoksessa on
kuvaus Kokko-Kustaana tunnetun metsämiehen elämänvaiheista. Tuo vuonna 1818 Kokon torpassa Sääksmäen pitäjän
Liuttulan kartanolla syntynyt ja lokakuussa 1886 Hämeenlinnassa
kuollut mies kuvataan metsästäjän perikuvana, joka kuulemma elätti
itsensä yksinomaan riistasaaliillaan toisten metsästäjien
hoitaessa välillä kuka maatilkkuaan kuka mitä muuta puuhaansa.
Tuolloin kuollessaankin Kustaa oli saapunut Hämeenlinnaan avustamaan
karhujahdeissa.
 |
| Karhunpyyntiä talvella. Zacharias Topeliuksen vuonna 1876 suomennetun Maamme kirjan kuvitusta. Kuva: Wikimedia Commons |
Karhuista puheen ollen teokseen on kirjattu tarina myös olutmestari Schmausserin
karhujahdista helmikuussa 1859. Tapahtumien alullepanija oli
muuan mylläri Munakkaan vesimyllyltä eli siis Miemalan kylän
ulkopalstalta. Salaliittolaisen vaiteliaana kyseinen mies ilmestyi
panimon konttoriin tarjoamaan maksua vastaan karhunkierrosta, johon
arvon mestari toki innokkaana metsämiehenä tarttui tahtoen pitää
asian kilpailijoiltaan salassa. Kauan ei tieto pienessä piirissä
säilynyt, koska asiasta oli kerrottava metsästystoverille, joka
sattui juuri portaikkoon myllärin lähtiessä. Vaiteliaana
aikeistaan kaksikko sitten päätyi myllylle, mutta ensimmäinen
jahti ei kommelluksineen tuottanut tulosta.
Kolmisen päivää
myöhemmin joukko oli uudestaan asialla tavaten itsensä
Kokko-Kustaan samoilta apajilta. Jahdin pitkittyessä myös
kaupungista kutsuttiin lisää väkeä karhunajoon. Yksi jos
toinenkin metsämiehistä kuitenkin vuorollaan sähelsi
mahdollisuutensa kontion pelastautuessa upottavassa hangessa
pinteestään. Munakan myllytuvassa oli jälleen kiivasta sanailua
miesten kesken. Taskumatit taisivat tyhjetä joutuisasti. Kireiden
pakkassäiden jatkuessa seurue ei kuitenkaan tahtonut luovuttaa,
joten jälleen parin päivän kuluttua joukko matkasi kaupungista
samoille seuduille. Niin mesikämmenen jäljittäminen taas jatkui.
Epäonnisia jahtimiehiä riitti jopa kauempaakin maasta, Helsinkiä myöten. Äkkiä
laskien kymmenkunta ajoa saivat metsästäjät tehdä ennen kuin
vanha laihtunut naaraskarhu saatiin lopulta kellistettyä. Tuossa
tapauksessa voisi jopa arvioida, ettei tapahtumaketju kuulu
paikallisen metsästyshistorian loistokkaimpiin saavutuksiin. Sitä
lukiessaan saattaa kuitenkin näin jälkikäteen arvella, että
noista päivistä tai viikoistakin voisi laatia jonkinlaisen
elokuvakäsikirjoituksen. Kommelluksia ja nolojakin käänteitä
ainakin tuntui riittävän.
Mielenkiintoinen kuvaus
on myös tarina kymmenpäiväisestä susijahdista Kankaistenjärven
ympäristössä, jonka seurauksena aikansa haavoitettunakin
metsästäjiä liki pilkkanansa pitänyt susi oli päätynyt
ansakuoppaan lähelle Ilamoa. Vanhana Hämeenlinnan lyseon oppilaana
on kiintoisaa lukea kyseisen suden aikanaan päätyneen lyseolle
lahjoitettuna sen täytettyjen eläinten kokoelmaan. Olisinpa vain
tiennyt tuonkin tarinan aikanani mainittuja elikoita tuijottaessani.
Kertomukset
hylkeenpyynnistä Itämerellä tai metsästyksistä pitkin
Liivinmaata, Ukrainaa ja Venäjää ovat toki nekin kiintoisia,
mutta samanlaista paikan aistimusta ne eivät ainakaan minussa
tuoneet kuin ihan tutuilla Hämeenlinnan ympäristön seutuvilla
tapahtuneiden retkien muistelot. Tuolloin 1800-luvulla korpi alkoi
Hämeenlinnassakin miltei kynnykseltä.
* * *
Lähde:
Onni Wetterhoff, Saloilta ja vesiltä
