Carl Gustaf Ramsayn matkassa

Kirjavaraston aarteita

 

Nykypäivän kiihkeä elämänrytmi on tahtonut suistaa myös kirjallisuuden nopeasti vanhenevaksi kertakäyttöviihteeksi, jota pikaisesti suolletaan ulos ja vielä vikkelämmin unohdetaan. Kirjastojen varastot suovat kuitenkin rikkaan mahdollisuuden palata elämään ja ajatuksiin vuosikymmenten tai -satain taakse. Mikä olisikaan oivallisempi teos aloittaa vanhojen sanojen ja tarinain tutkaileminen kuin Sampo Honkalan suomentama ja toimittama ynnä Suomalaisen kirjallisuuden Seuran vuonna 1999 julkaisema Carl Gustaf Ramsayn Matkapäiväkirja eteläisestä Suomesta vuodelta 1807. Tämä kuvaus Ruotsin vallan viimeisestä kesästä on paitsi seisahduttava kokemus historian taitekohdasta kuin myös muistutus henkilökohtaisesta tragediasta historian jauhinkivien välissä.

Vaikka toimittaja jo esipuheessa julistaa, ettei Carl Ramsayn ja Olof Willmanin matka Suomessa kesällä 1807 vastaa aikakautensa suosittujen matkakuvausten kaavoja, se ei lainkaan vähennä kuvauksen arvoa. Itse asiassa tietoisuus toteutumatta jääneistä, vaille varmistusta jääneistä tarkoitusperistä vain lisää mielenkiintoa; Ramsayn ja hänen vanhempi veljensä Anders Wilhelm kaatuivat Suomen sodan melskeissä, Matkapäiväkirjan tekstien ja piirrosten laatija Carl Lapualla ja veljensä vajaata kuukautta aiemmin Lemunniemessä. Lukija voi vain pohtia, mitä kaikkea muistiinpanoista olisikaan saattanut kehittyä ilman maailmanpolitiikan astumista kuvaan. Teoksen toimittaja Honkala kuitenkin toteaa, ettei matkakertimusta olisi alunperin tarkoitettu painettavaksi.

Olipa Ramsayn aikomuksena sitten mitä tahansa hän siis kaatui Lapualla ja aikaa myöten muistiinpanot päätyivät luettavaksi. Jo aikalaiset kuulemma saivat osoittaa jonkinlaista huomiota heti sodan jälkeen vainajalle muistolle osoitetun, Adlercreutzin kirjoittaman elämänkerran kautta. Nykypäivän lukija puolestaan pääsee seuraamaan kahden säätyläisen, palvelijansa, koiran ynnä hevosen matkaa Espoonkartanosta Vihdin ja Tammelan kautta Hämeenlinnaan. Sieltä eteenpäin reitti kulki Pälkäneen ja Kangasalan läpi Tampereelle ja edelleen Poriin, Raumalle, Uuteenkaupunkiin, Naantaliin ja Turkuun ennen paluuta Raaeporin kautta Espooseen. Kantahämäläistä lukijaa kiinnostaa etenkin kuvaus Hämeenlinnan ympäristöstä, ja ilmeisen keskeneräisenä muistiinmerkinnät Tampereen jälkeen ovatkin alkumatkaa luettelomaisempia.

Ramsayn kynä tuo esille ajan, jolloin välimatkoilla oli arvonsa. Samalla välittyy heti alusta tietoisuus kontaktiverkostosta matkalaisten pysähdellessä kestikievareiden lisäksi kartanoilla virkataloissa. Vaikka kertoja muutamalla sanalla luonnehtii heti alussa somaa kesäsäätä ja maisemia, hän ei jätä toteamatta jo alkumatkasta, kuinka jo Vihtiin saavuttaessa taival on käynyt matkalaisten jäseniin. Yksityiskohtana mainitaan Ramsayn matkakumppanin Willmanin pyrkineen turhaan soittamaan Vihdin kirkon urkuja, mutta musiikki ilmeisesti seurasi sittemmin taipaleen eri etapeilla.

Kuvaus ei siloittele matkantekijöiden kohtaamia näkyjä. Marttilassa tapaamme sairaan pojan, jonka terveempi toverinsa pettää. Mielenkiintoista on lukea Jokioisten kartanon kertojassa herättämiä ajatuksia ja lyhyttä kuvausta koneistumisesta ja muistaa eletyn vuotta 1807. Kartanolla tehty työ on eittämättä tehnyt kulkijoihin vaikutuksen. Viimeistään Mustialan virkatalossa musisointi saa mainittavan sijan.

Hämeen lääni 1808. KLIKKAA KUVA ISOMMAKSI
Kuva vanhakartta.fi. Pysyvä linkki tietueeseen
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908203672

Seurattaessa Härkätien reittiä Portaasta kohti Lietsankoukkua on liki synkeä korpi reunustanut maantietä vuosisadat. Luonnollisesti se ei voi jäädä havaitsematta Ramsayltakaan. Viimeistään tässä vaiheessa täkäläinen lukija vielä parinkin vuosisadan päästä saattaa nyökäyttää hiljaa päätään. Matkalaiset ovat lähestymässä Hämeen sydänmaita. Kuvatut mäet harjanteiden kupeilla ja soiden reunoilla nostavat jo peräti tuttuja kuvia silmiin. Toki tuolloin ennen tehometsätaloutta salomaat olivat sankempia ja suot koskemattomampia kuin nykypäivinä. Silti voi nyttemminkin kaivella sitä samaa suvista pihkantuoksua, joka leijuu lämmennyttä metsää halkovalla tieuralla.

Ramsayn silmä on seurannut maantietä reunustavaa kangasmaata ohitse Lietsan ja Kuittilan kestikievareiden. Kouvalan hän mainitsee jonkinlaisena taitakohtana, jossa sankka korpi hiukan harvenee ja kentät hiukan tasaantuvat. Totisesti, nykypäivänkin kulkija on saattanut havaita noilla main maaston aavistuksenomaisen muuttumisen. Sen on omakin silmäni kuluneina vuosina saattanut nähdä.

Jo Ramsayn aikana oli matkustavaisten saatavilla opaskirjoja, joista sai
tietoa maanteiden etappien välimatkoista. Tässä ne on ilmoitettu peninkulmina
lähestyttäessä Hämeenlinnaa lännestä.
Kuva teoksesta Vägvisare genom Svea och Göta Riken samt Storfurstendömet
Finland : författad och utgifven af Carl P. Hagström. ...
www.doria.fi
VOIT KLIKATA KUVAA

Itse Hämeenlinna tekee paikallaan ilmeisen suotuisan vaikutuksen. 1800-luvun alussahan kaupungin siirrosta ei ole järin kauan. Vaikka itse kirkko ilmeisen keskeneräisenä, karun askeettisena ynnä yhä uruttomana ei ehkä erikoisen muotonsa ja tiettyjen erityispiirteidensä lisäksi kenties kuulu tarkkailijan matkallaan kohtaamiin kohokohtiin, hän jälkeen päin harmittelee, ettei saa tilaisuutta piirtää sitä torilta. Kaupungin taloja hän kuvaa monen värisiksi; ainakin vihreät, keltaiset ja punaiset sävyt miellyttävät. Nykylukija saattaa hätkähtää tuota värikylläisyyttä, sillä vanhimmat kuvat kaupungistammehan levittävät vankasti eteemme jotenkin harmaan mustavalkoista kuvaa, johon ei kenties tule liittäneeksi minkäänlaista erityistä värimaailmaa. Toinen merkittävä piirre nousee mieleeni tuota lukiessa: Ramsay kohtasi matkallaan Saaristen latokartanon saarelle siirretyn kaupungin, jonka suureksi osaksi tuhoavaan tulipaloon on yhä yli kaksikymmentä vuotta. Erityisesti Ramsay mainitsee Hämeenlinnan salavaistutukset. Senkin lukija oppii, että tori on ajan oloihin nähden sangen suuri ja turvepintainen.

Upseerina Ramsay toki kiinnittää huomiota linnan varustuksiin ja luettelee sinne varastoituja aseita. Merkille pantavaa on, että hän varovaisesti esittää epäillyksensä linnan kyvystä täyttää ne vaatimukset, joita sodan koittaessa eteen tulisivat. Jotain perin enteellistä tuossa on kirjattuna vuonna 1807.

Aika Hämeenlinnassa on ilmeisesti ollut sangen miellyttävää, koska Ramsay toteaa omistaneensa sille ja sen kuvaukselle kenties enemmänkin aikaa kuin on aikonut. Samalla hän tulee luonnehtineeksi kaupunkiamme ja sen puutteita ja mahdollisuuksia talouden alalla lähinnä Venäjän suuntaan muutamalla sellaisella sanalla, jotka ovat aika hätkähdyttäviä, koska sentään eletään vielä Ruotsin aikaa.

Itse olen joitain kertoja saanut nähdä Hämeenlinnan Hattelmalan harjulta varhaisen aamun kajossa, kerran jopa mystisen näköisen sumuverhon synnyttämän katoksen alla. Eräänä iltana myös Ramsay seurueineen tutustui näkymään. Ihastunut matkalainen piirsi siitä kuvankin. Samalla hän mainitsee kaupungin rouvien kävelyretkien suuntautuneen sinne suunnalle. Ilmeisesti mainittu harju oli jo tuolloin suosittu ulkoilureitti.

Tämä Gripenbergin laatima kartta Luolaisten
(Parolan) leirialueesta vuodelta 1802 näyttää
paljon muutakin Ramsayn 1807 kulkemasta alueesta.
Sattumoisin hän muistiinpanoissaan palauttaa mieleensä
juuri vuoden 1802 harjoitukset. VOIT KLIKATA KUVAA
Kuva vanhakartta.fi. Tietueen vakituinen osoite
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908073515

Lähdettäessä seuraamaan matkaajien reittiä kohti pohjoista Parolan sotaharjoitusten kenttä on luonnollisesti paikka, jota he eivät saata ohittaa. Kirjoittajan omat muistot vuodelta 1802 saavat hänet kirjaamaan tarkasti ylös aistimukset tuolta paluun päivältä. Aukean ylitse kulkevien karjalaumojen kellojen ”kumea kalke” tulee painettua mieleen. Kuin ohimennen Ramsay tulee maininneeksi kruunun kustannuksella tehdyn salaojituksen keinona valmistaa alue sekä karjaa että sotaväkeä varten. Seudun pellot ja ahkerasti käytetyt tiet kuvastuvat lukijan mieleen.

Tässä yhteydessä kirjoittaja myös tulee maininneeksi pitäjän entisen kirkkoherran, jonka uuttera työ Suomen historian kirjoittamiseksi on valunut hukkaan sangen nololla tavalla. Jospa tällainen historiasta kiinnostunut lukija vain voisikin olla kärpäsenä seuraamassa sitäkin hetkeä, kun uteliaiden joukko kokoontuu Mierolan kestikievarille pällistelemään kulkijoita.Niin kuin jo aiemmin on käynyt selväksi mainitut säätyläiset ovat kiinnostuneita kykyjensä mukaan kansankielisestä kanssakäymisestä kohdatessaan asukkaita.

Itse Mierolan mäki innostaa Ramsayn piirtämään näkymän ylitse Rahkoilan kylän kohti Hattulan kirkkoa ja Hämeen linnaa. Tavan takaa ohittaessani seudun mieleeni nousee tuo hänet yli kaksisataa vuotta sitten vanginnut maisema. Yhä vielä on siellä virta ylitettävänä ja jossain taustalla vanha kirkko.

Osansa havainnoista saa myös Tyrvännön ja Lahdentaan ympäristö, jota muistellessaan Ramsay intoutuu pohdiskelemaan valaistuksen ja muuttuvien varjojen vaikutusta luontokokemuksiin. Etenkin Tyrvännön kappelin rauniot hän mainitsee paikkana, jolta poistuminen oli vaikeata. Lahdentakana seurue viettääkin muutamia päiviä, sillä onhan kartanon omistajan poika Boije Ramsayn lapsuudenystävä. Vanajaveden, Ilmolanselän ja Hauhonselän maisemista hän tunnustaa kauneimmaksi Ilmoilanselän. Kaikkinensa Ramsay jossain vaiheessa toteaa seutukuntien Hämeenlinnasta Tampereelle olevan kuin suurta saaristoa.

Ilmeisesti noilla seuduilla kulkijat tahtovat myös tutustua kansanihmisten vaateparteen. Neuvottelut väen ikuistamiseksi piirtimellä ovat nekin varmasti olleet mielenkiintoisia näytelmiä ja aikansa on ottanutkin ennen kuin epäluulot ovat hälvenneet ja malleiksi on saattanut jo löytyä tarjokkaitakin.

Kertomuksen seuratessa taivalta eteenpäin lukija saa jälleen havahtua kirjoittajan sotilastaustaan tapailtaessa vuonna 1713 vetäytyneen Suomen armeijan tietä Pälkäneelle ja Kostian sillalle. Selonteko sotatoimista siellä on lyhyt ja asiallinen. Saapuessaan lopulta Tampereelle Ramsay tiedostaa selvästi saapuneensa Hämeenmaan ja Porin rajalle. Lyhyen mainintansa saavat niin seudun teollisuuden alkuvaikeudet kuin nuoren kaupungin köyhyys, joka ei ole sallinut toistaiseksi pystyttää edes kirkkoa. Tampere on ollut aluksi tarkoitus yhdistää kanavilla rannikolle, mutta niistä on luovuttu. Mahtava koski sentään ilmeisesti herättää kunnioitusta.

Koska Tampere on siis Hämeenmaan ulkorajalla, siinä yhteydessä Ramsay myös kuin lähtiäisiksi tuo julki liki musertavasti hämäläisten arkisen siivottomuuden, jota hänen mukaansa ei saata oikein ”kynällä kuvailla”. Sen sijaan pyhäpukuun sonnustautumisessa hänen mukaansa ei vaivoja säästellä. Kukin lukija itse muodostakoon mielipiteensä noista vaikutelmista, joten siitä ei tässä enempää. Poistuessaan Tampereen tuolle puolelle hän seurueineen astuu hämäläisittäin vieraalle maalle, jonka tarkasteleminen jääköön johonkin toiseen yhteyteen. Lukukokemuksen taustalle toki luo oman tunnelmansa tietoisuus Carl Gustaf Ramsayn kaatumisesta Lapuan taistelussa vain lähes täsmälleen vuosi sen jälkeen kun hänen silmänsä tarkastelivat Hämeenlinnammekin maisemia. Lukija saa teoksen lopussa tutustua myös hänen viimeisiin hetkiinsä ja sukunsa vaiheiden pääpiirteisiin.

* * *

Carl Gustaf Ramsay:

Matkapäiväkirja 1807

Matka eteläisessä Suomessa

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Helsinki 1999

Pyöräilykesä 2005 - osa II

Kesän 2005 pisimmät pyörälenkkini olivat taival Tampereelta Toijalan, Sääksmäen ja Retulan kautta Hämeenlinnaan sekä retki Härkäteillä Hämeenlinnasta Turkuun pysähtyen Rengossa ja Marttilassa. Tällä kertaa palauttelen mieleeni retken Tampereelta. Tuosta hienosta pyöräilykesästä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta.

Kun muistelen perjantaita 8.7.2005, saan sieraimiini aamulla aistimani kasvullisuuden tuoksut polkiessani Hämeenlinnan rautatieasemalle. Kesälomakauden kadut olivat tuohon aikaan vielä liki tyhjiä, ilma viileähkö vaikka päivästä oli luvattu lämmintä. Olin päättänyt matkata pyörineni paikallisjunalla Tampereelle. Olin jo ehtinyt sen verran kierrellä kotikaupunkini ympäristössä, että tuntui hyvältä suunnitella rengasmatkan sijasta selkeätä reittiä pisteestä A paikkaan B.

Aikani odoteltua pääsin  paikallisjunaan, jossa nuokkui vain yksi yön riennoista väsynyt matkustaja. Sain siis polkupyöräni vaivatta kyytiin.  Menopelin kolkkatessa kohti Tamperetta jäi hyvää aikaa nauttia uneliaasta tunnelmasta.           

Tampereella odotti sitten jo arkeensa herännyt kaupunki. Lyhyen kartanluvun jälkeen saatoin suunnistaa kohti Lempäälään vienyttä reittiä.

Hyvä pyörätiereitti Tampereelta Lempäälään oli miellyttävä yllätys. Matkanteko alkoi joutuisissa merkeissä. Piti aivan pidätellä itseään, ettei olisi intoutunut polkemaan turhan nopeasti. Maisemiahan olin katselemassa. Polkemisessa on se haittapuoli, että fyysinen suoritus hakee pikaisesti oman rytminsä, joka keskittyy helposti ainoastaan taipaleen taittamiseen. Oudossa ympäristössä sentään joutuu toisinaan seisahtelemaan tarkistaakseen pysyneensä reitillä.

Aamun pilvet olivat kaikonneet taivaalta ehtiessäni Lempäälään. Ihmeen pian aurinko kasvoi voimassaan. Oli syytä poiketa valintamyymälässä, sillä tietenkin aurinkovoide oli jäänyt kotiin. Onneksi en ollut liikkeellä syrjäkulmilla. Paikkakunnan kirkko löytyi heti kadun varrelta. Viileät kiviseinät virkistivät oloa tutkiessani kirkkosalia. Taas tuli uusi kirkko bongattua.

Lempäälä on luonnollisesti ulkopaikkakuntalaiselle ja etenkin hämeenlinnalaiselle suurelta osin juuri kanavansa. Siksi tärkeä osuus maakuntamme historiassa. Kuokkalan kosken perkaaminen ja kanavan rakentaminenhan ovat näkyneet lähes dramaattisesti Vanajaveden laaksossa myös Hämeenlinnan kohdalla esimerkiksi vedenpinnan korkeudessa.     

Siirtyminen Lempäälästä Viialaan ei ole jättänyt mitään olennaisia muistikuvia. Ilmeisesti taitoin matkan ison tien laitaa ja nielin pölyä. Tämä tietenkin merkitsee sitä, että tuolle seudulle on syytä pyrkiä joskus tulevaisuudessa. Jälkeen päin katsoen kirkko näyttää jykevältä. Vanha nahkatehdas on ikuistunut Tarpianjoen rannalta muistuttamaan ajasta, joka ei palaa.

Olen pohtinut, kuinka kirjoittaisin jotain positiivista Toijalasta. Saapuminen sinne oli jotenkin kuin eksymistä johonkin villin lännen kaupunkiin, joka on jo enimmäkseen unohdettu. Läpikulkupaikkahan se aina toki on ollut. Pyörineni päädyin sinne ilmeisesti pääkadun varteen iltapäivän väsyneinä tunteina. Kostuttaessani kurkkuani baarissa tuntui kuin kylä olisi unohtunut ajanvirrasta. Tuohon aikaan Toijala ja Viiala olivat vielä erillään. Akaan paluu kartalle odotti parin vuoden päässä. Jotenkin ei vain tullut mieleen ottaa kuvaa ennen kuin palasin jälleen rautatien koillispuolelle pelastautuakseni kohti maalaismaisemia.

Jossain vaiheessa Toijalassa tein ilmeisesti päätöksen kääntyä Sääksmäen suuntaan. Alkuperäinen aikeeni oli ollut jatkaa suoraan kohti Hämeenlinnaa. Keli oli loistava. En tahtonut palata liian pikaisesti kotiin. Polkupyöräretkillä on antoisinta saada tehdä lopulliset reittivalinnat vasta tien päällä. Silloin on mahdollista päätyä näkemään yksityiskohtia, joita ei ole tullut ennalta ajatelleeksi.

Kesäpäivä jatkui hehkeänä ehtiessäni Visavuoreen. Johdonmukainen jatkumo mielentilalleni oli päättää kiertää Vanajanselän pohjois- ja itäpuolta. Olinhan kulkumielellä. Sää pysyi vakaana. valoa riitti yllin kyllin. Vältyin samalla polkemasta vanhaa 3-tietä, josta en ole koskaan järin pitänyt.

Jatkoin siis viipymättä Ritvalan suuntaan. Iltaa kohti pilvisyys lisääntyi ja ilta alkoi vähitellen lähestyä. Ehkäpä osaksi siitä syystä en juuri tuolla retkellä mielestäni saanut Retulasta parhaita otoksiani. Koska olen kuvia sieltä jo laittanut muissa yhteyksissä esille, jääkööt ne tällä kertaa pois. Maantie Ritvalasta Retulan kautta Pälkäneentielle on aina maaseutukokemus parhaimmasta päästä. Muistan yhä, kuinka viime vuonna niin ikään ehtoon koittaessa säikäytin siellä tienposkesta äkäisesti sähisseet supikoiran tai minkin poikaset. Tapahtuma oli niin pikainen polkiessani täyttä vauhtia, etten ole lajista ihan varma.