Ensiaskelia sodan jälkeen

Toukokuun kuudentenatoista 1918 valkoisten paraati Helsingissä päätti seremoniallisesti sisällissodan. Vankileirien ja yleisen puutteen kautta kansallinen murhenäytelmä ei kuitenkaan ollut mitenkään ohitse. Hämeenlinnassa esimerkiksi Hämetär julkaisi pari päivää myöhemmin Hämeen läänin Lääninkomitean 17. päivälle päivätyn tiedonannon, jonka mukaan ”sattuneesta syystä saa Lääninkomitea täten ilmoittaa, että elintarvikelautakunnat eivät ole oikeutettuja antamaan yksityisille perunain osto- ja kuljetuslupia, paitsi jos perunat todistettavasti ovat kuljetusluvan anojan itse viljelemiä, sekä että aikaisemminkin annetut lupakirjat ovat menettäneet voimansa”. Oli koittanut raskas toipumisen aika

Valtuusto asetti komitean, jonka puheenjohtaja A. TH: Böök kuulutti viljelyspalstojen vuokraukseen halukkaita, etenkin vähävaraisia, ilmoittautumaan ennen tiistaita 21.5. entisessä Alasen talossa.

Heti valkoisten paraatipäivänä käynnistyivät Hämeenlinnassa asevelvollisuuskutsunnat. Hämettären mukaan 16.5. torstaina kävi kaikkiaan 212 miestä, joista määrättiin 40 varsinaiseen väkeen, 82 varaväkeen ja 100 hylättiin. Seuraavan päivän luvut olivat yhteensä 229 miestä, joista 40 varsinaiseen. 100 varaväkeen ja 89 hylättiin.

Koulujen vajaiksi jääneitä lukuvuosia pääteltiin. Samassa yhteydessä todettiin uusien oppilaiden sisäänpääsytutkintojen jäävän seuraavaan syksyyn.

Rengon kunnan Suojeluskunnan Esikunta julkaisi 18. toukokuuta kuulutuksen, jonka mukaan jokaisen kunnan asukkaan oli itse kunniasanallaan vakuutettava antaneensa oikeat tiedot hallussaan torstaina 23.6. kello 12 olevista elintarveaineista. Samalla oli ilmoitettava perheen silloinen jäsenluku. Kunkin talollisen oli otettava ilmoitukset vastaan alustalaisiltaan ja laadittava niistä luettelo toimittaen sen viimeistään perjantaina 24.6. Rengon Elintarvikelautakunnan kansliaan Sajaniemessä. Erikseen korostettiin ilmoituksen laiminlyönnistä koituvia petosrangaistuksia. Samalla ilmoitettiin elintarvikkeiden kuljetuksen kunnan rajojen ulkopuolelle kielletyksi ilman Elintarvikelautakunnan lupaa. Nälänhädän uhka oli todellinen.

Sekä Hämeen Sanomissa että Hämettäressä julkaistiin 18.5.1918 Elintarvikehallituksen voimakas vetoomus
kaikelle kansalle taistelusta uhkaavaa nälänhätää vastaan. Sota oli kenties ohitse, mutta koettelemukset
yhä jatkuivat.

Ilkka Teerijoki on hiljattain ilmestyneessä kirjassaan kuvannut sangen perusteellisesti Hämeenlinnan vankileirien aikaa. En yritäkään tässä kerrata sitä, mutta vilkaisu Hämeen Sanomiin lauantailta 8. kesäkuuta 1918 osoittaa heti etusivulla, että jotenkin erityistä aikaa kaupungissamme vietettiin. Vankileirin päällikkö Bruno Andersin haki ilmoituksella 35 reipasta ja tarmokasta miestä toistaiseksi sotavankileirin palvelukseen vartijaksi Palkkana tarjottiin 450 mk ja ruoka. Etenkin tuo ruoka oli luonnollisesti pula-aikana melkoinen etu. Luonnollisesti hakijoilta edellytettiin luotettavuustodistusta suojeluskunnalta. Mainittu 450 mk vastaisi rahamuseon rahanarvolaskurin mukaan nykyrahassa 159,60 euroa. Saman laskurin mukaan työmiehen kesdkimääräinen tuntipalkka oli 1918 2,49 mk. Junalippu 2lk Helsinki-Hämeenlinna 1918 11,25 mk (2018 15,00 €).

Hiukan alempana samaisessa sanomalehdessä kaivataan kirjallisuutta sotavangeille. Luonnollisesti kyseessä ei ollut ihan minkälainen lukemisto tahansa, vaan kaikkien joilla oli hallussaan ”raamattuja, raamatun osia, uskonnollista tai hyvää kaunokirjallista kirjallisuutta, jota ei tarvitse, pyydetään jätämään nämä kirjansa sotavangeille jaettavaksi Kivikasarmin vankileirin kansliaan”. Myös rahalahjat kyseiseen tarkoitukseen olivat tervetulleita.

Hämeenlinnan sotavankileirillä oli myös erityinen kasvatusasiain johtaja Niilo Mustala, joka haki ilmoituksella ”heti suurempaa määrää asiaa harrastavia ylioppilaita ja kansakoulunopettajia” huolehtimaan vankienhenkisestä hoidoksi. Palkaksi mainitaan 650 mk kuussa. Ruoasta ei ole mitään mainintaa, joten suuremmasta markkamäärästä huolimatta todellinen ansio saattoi olosuhteista johtuen jäädä alle vanginvartijoiden.

Kuin hirtehisenä sattumana heti sotavankileirin ilmoitusten alla mainostaa tuotteitaan Uusi Ruumisarkkuliike Helin & K;l . Tietenkin sopii pohtia, tokkopa leirillä menehtyneitä arkutettiin. Puutteenalaisia menehtyi oletettavasti silti aitausten ulkopuolellakin. Kaikkien jo kohdattujen koettelemusten lisäksi levisi maahamme nimittäin nk. Espanjantauti, johon menehtyi väkeä [Espanjantauti Lahdessa]. 

Ilmoitukset Hämeen Sanomissa 18.5.1918 kertovat, kuinka elämä sodan jälkeen pyrki toipumaan.

Kesäkuun 15. 2018 kirjoitti Hämeen Sanomat, kuinka punaiset olivat Hämeenlinnasta paetessaan Mierolansillan. Samassa yhteydessä oli tuhottu kolme laivaa, lotja ynnä ampumatarvikkeita. Kesäkuun alussa vedestä oli nostettu tykki. Kyläläisille oli tullut touhua mainitun sotavälineen pesemisestä. Joessa oli kuulemma vielä kuularuisku eli konekivääri. Seuraavan kerran Mierolassa poiketessa taidankin pohtia, vieläkö siellä jossain lymyilee tuo vanha ase vai onnistuivatko etsijät sen löytämään?

Samassa lehdessä vedottiin jo kymmenien tuhansien vankileireillä viruneiden puolesta. Vaikka myönnettiin joukossa olevan myös törkeästi syyllisiä, huomautettiin aitojen taakse joutuneen tyystin syyttömiäkin ja niitä, jotka eivät ole käsittäneet tekojensa rikollisuutta. Huomiota kiinnitettiin niihin, jotka olivat täyttäneet punaisten joukossa inhimillistä velvollisuuttaan, kuten sairaanhoitajat. Lisäksi huomautettiin monia ajaneen tekoihinsa suoranaisen itsensä ja perheensä nälkäkuoleman uhan. Aseellista pakottamista punakaartiin ei sitäkään unohdettu mainita. Lisäksi todettiin kunnon työmiesten tarve yhteiskunnassa.

Viime päivinä Tornio on ollut uutisissa lähinnä kevään 2018 huipputulvien vuoksi. Sata vuotta sitten hämeenlinnalaiset saivat lukea lehdestään, että siellä haikailtiin vuoden 1917 oloja. Vaikka oli eletty suuren maailmansodan aikoja, lehden mukaan Tornio oli vielä edellisenä vuonna ollut ”kansainwälisen tawara- ja matkustajaliikkeen kauttakulkupaikkana, jonka vuoksi Torniossa wilisi wäkeä melkeinpä maailman joka kulmalta ja tawaraliike oli suurenmoinen”. Kesäkuussa 1918 Torniossa kuulemme ikävöitiin ”kilometrejä pitkiä tawarakasoja” rautatien varrelta. Kauttakulkuliikenne oli siirtynyt Etelä-Suomeen, ja Tornio oli hiljentynyt.

Me rauhallisen ja vakaan maan asukkaat tuskin kykenemme ymmärtämään sitä yhteiskunnan läpi käynyttä myllerrystä, jonka läpi vasta itsenäistynyt Suomi raahautui. Liian helposti silloisia tekoja ja tekijöitä arvostellaan nykypäivän lähtökohdista käsin.

* * *

Lähteet:

Hämetär 18.5.1918

Hämeen Sanomat 18.5.1918

Hämeen Sanomat 8.6.1918

Hämeen Sanomat 15.6.1918

Räystähällä linnan

Tuokiokuva menneisyydestä

Taannoin etsiskellessäni muistumia Hämeenlinnan historiasta silmiini osui kuva Hämettärestä vuodelta 1911. Pahaenteisenä Vanajan takana kohoava linna näyttäytyy nykypäivän katsojalle ikään kuin varoituksena murhenäytelmistä, jotka tuolloin 1900-luvun alussa olivat vasta edessä. Kuinka usein olenkaan kiiruhtanut Rantareitillä tuskin vaivautuen luomaan katsetta tuota näkyä kohtaan. Silti tuo näkymä on aivan kuin ikivanha olento, kaupunkimme vanha sija ja tavallaan maisemamme vanhin asukas.

Hämetär 29. kesäkuuta 1911. Näky linnasta on toki jo jotenkin pahaenteinen, mutta silti alue yhä uinuu
tietämättä tulevien vuosikymmenten murhenäytelmistä.

Vanha sanomalehtikuva kaikessa epäselvyydessään tavallaan sopii mainiosti tilanteeseen kurkistaessamme menneisyyteen. Kuvasta sentään erottuu muotoja, jotka ovat jo vuosikymmeniä sitten kadonneet. Rakennuksia on purettu ja rantaviivaa muokattu. Nyttemmin valokuvaa tutkiessani mieleen palautuu hajanaisia muistikuvia oman, tähän seutuun verrattuna lyhyen taipaleeni varrelta. Päällimmäisenä pyrkii tajuntaan muuan armottoman lumipyryn ilta, jolloin olin palaamassa töistä Sairionrantaa kohti Rautatiesiltaa. Lunta oli pyryttänyt liki polviin asti. Askeltaminen oli vaivalloista.

Viti piiskasi kasvoja. Lyhtyjen valo kutistui tavallista heikommaksi. Joen jään toiselta puolelta kajasti heikosti muutaman lampun loiste kadoten välillä miltei tyystin. Hetki oli jotenkin ajaton, koska sää sulki tajunnasta miltei kaikki nykyajan ärsykkeet. Tulin pohtineeksi, millaista elämä onkaan ollut linnan ympärillä kuutisensataa vuotta aiemmin. Jospa olisinkin jään yli kompuroiden päätynyt ajassa taakse kurkistamaan noita ammoin linnassa ja sen kupeella talveaan kyyristelleitä linnanpalvelijoita, käsityöläisiä ja sotilaita. Aivan erityisesti tuolloin mieleeni nousivat jostain syystä tilikirjoihin aikoinaan pistetyt kruununraakit, invalidit ja vanhukset, joille oli myönnetty ylöspito.

Hämeenlinnan vuonna 1900 painetussa kunnalliskertomuksessa on mielenkiintoinen katsaus historiaan. Se päättyy Antti Törneroosin eli Tuokon runoon Birger Jaarlin linna. Tuosta pitkästä runosta tähän yhteyteen lainaan kolme säkeistöä, jotka kuvaavat näkymän nostattamia mielleyhtymiä:

” - - - Vaan mitä tuolla luonnon suloutta

Jylhällä muodollansa varjostaa?

Se kohoutuen kohden korkeutta

Ylpeesti ympärilleen katsastaa.

Syvästi järveen kuvauu sen muuri,

Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille

Se peljättävä, paha kummitus?

Inhoittavalta tuntuneeko sille

Yörauhassansa seudun kauneus,

Kun uhaten näin katsoo kaikkialle,

Järvelle, maalle sekä taivahalle? - - - ”

Hetken runoilija kuvailee rakkauttaan synnyinmaahansa ja pelkoa sortumisesta orjuuteen ja sortoon ennen kuin havahtuu aamun koittaneen ja ajaneen linnalta öisen haamun, pelko väistyy.

” - - - En peljätystä luonnossakaan muussa

Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.

Pelotta lintu likimmässä puussa

Ilolla lauloi aamulauluaan,

Ja itse jylhän linnan räystähässä

Näin pienen pääskysen mä pesimässä. - - - ”

Eteeni tullut valokuva on painettu lehteen siis vuonna 1911. Siinä erottuu selvästi linnan vankilaluonne jo purettuine selliosastoineen. Elettiin aikaa, jolloin sisällissodan kauhut olivat vasta edessä. Silti muurien sisässä oli jo poliittisia vankeja. Parisen vuotta sitten luin venäläistämispolitiikkaa vastustaneesta henkilöstä, joka joutui viettämään aikaansa suljettuna linnaan. Valitettavasti en ole nyt löytänyt tuota tekstiä mistään. Muistiini on silti jäänyt se vaikutus, jonka Kaupunginpuisto oli tuohon vankiin tehnyt: hän olisi tahtonut käyskennellä sen rinteillä, mutta muistot vankeusajalta olivat liian vahvoina vielä hänen matkatessaan myöhemmin junalla kaupungin ohitse.

Kuin sattumalta olen selaillut Larin-Kyöstin runokokoelmaa Lauluja Wanhasta Kaupungista, joka painettu vuonna 1912 eli vuotta tätä valokuvaa myöhemmin. Kuten tunnettua, Larin-Kyöstillä oli erityinen suhde linnan seutuun ja Kaupunginpuistoon hänen synnyinkotinsa sijaittua puiston kupeella. Niinpä sopinee tässä yhteydessä lainata teoksesta runoa Maisema. Tässä runossa hehkuvat pahaenteiset sävyt:

” Kaupungin ympärillä seutu synkkenee,

jo lumi siintäin tummuu lahden jäällä,

punoittaa kolme veriruskeeta hattaraa

kahden kaameen linnantornin päällä.

Tien syrjäss´ alastonna huokaa poppeli,

kuin paarivaate hohtaa harmaa hanki,

vankilan kello lyö nyt viittä, - ristikosta

katselee kauvas yksinäinen vanki.

Mitä hän miettii kammion kurja asukas

varpusen visertäissä räystään alla?

Kai miettii: miksei päivä laske itään,

tai ehkei mieti enään yhtään mitään.

- Kunnaalla seisoo sähkölennätinpylväät

niinkuin kolme ristiä Golgatalla.

Palotornista tuli jo välähtää,

ristikon aukosta katoo pää.”

Kauan saivat vangit tähyillä linnassa lintuja. Ei kulunut kymmentäkään vuotta ennen kuin sisällisota loppuselvittelyineen toi vankileirin. Toisen maailmansodan ajan poliittiset vangit ovat oma tarinansa. Kasarmialueella asuneet ja varttuneet ovat elävästi muistelleet tuota omanlaistaan pienoisyhteiskuntaa muistelmateoksessa Kasarmin kosketus. Tuosta kirjasta on ponkaissut silmiini etenkin kertomus jatkosodan jälkeen Neuvostoliittoon palautetuista inkeriläisistä. Heitä oli kaikkiaan runsaat kaksituhatta samaan aikaan kuin Lapin sota oli yhä käynnissä. Voi vain kuvitella sitä ahdistusta, joka tuolloin linnan liepeillä vallitsi.

Niin paljon mahtuu yhden lehtikuvan ja nykypäivän väliin. Sitä palaa tavan takaa pohtimaan kuljeskellessaan linnassa. Kyyhkyjen siivenlyöntien äänet kaikuvat sisäpihalla, ja joskus saattaa nähdä saalistavan haukan kaartelemassa kivimuurien rajaaman maiseman yllä. Linnut eivät ole jättäneet linnaa.

 * * *

Lähteet:

Kunnallis.historiallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista. Kaupungin valtuuston päätöksen mukaan toimittanut Tyko Hagman. 1900

Larin-Kyösti. Lauluja Wanhasta Kaupungista. 1912

Kasarmin kosketus. Kulkulupa onnelaan. Toimittanut Leena Koivuneva. 2003