Haave näkötornista

Kuljen miltei päivittäin Kaupunginpuiston eli Parkin ohitse. Kesäisin sen polut ja mäet ovat puidensa siimeksen kera rauhaisa mielen matka kiireisen nykypäivän toiselle puolelle, johonkin menneeseen ja kuviteltuunkin. Ohitse kulkevien ihmisten sijalle voimme mielessämme kuvitella niiden lukemattomien jo kadotetun ajan haavekuvien varjoiksi muuttuneiden ihmisten hahmot, jotka omana aikanaan ovat saaneet puistosta nauttia.

Olen jo tainnutkin jossain muistella Larin-Kyöstin aatelmia omasta nuoruudestaan Parkissa, mikä oli luonnollista hänen sen kupeella synnyttyä ja vartuttua. Nyt näen silmissäni kaksi herrasmiestä, jotka ovat monella tavalla jättäneet jälkensä kaupunkimme historiaan: tuolta saapuvat lehtori Albert Theodor Böök ja lääninagronomi Nestor Maximilian Bremer. 

 

Tässä postikorttikuva kaupunginpuistosta 1910-luvulta. Jokseenkin tällaista maisemaa saivat Bremer ja Böök
ihailla 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kuvassa näkyvä paviljonki on nähtävissä myös ruotsalaisen Johan
Knutsonin samalta paikalta 1850-luvun alussa maalaamassa taulussa, jossa etualalla avautuva rinne huomattavasti
avarampana levittäytyy kohti paljastaen juuri 1850-luvun alussa valmistuneet kasarmit.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia/Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

 

Nestor Maximilian Bremer
Kuva: aikakauslehti Maatalous. Nro 18 
Marrask. 10. 1911/ Kansalliskirjasto
digitoutu aineisto

Heistä ensin mainitun ansioksi voidaan katsoa Hämeenlinnan maine kauniina puistokaupunkina. Hänen aloitteesta kaupunkiin perustettiin 1904 puistovaliokunta huolehtimaan puistojen ja hautausmaiden hoidosta. Böök ymmärsi myös matkailun merkityksen julkaisten Hämeenlinnaa ja sen ympäristöä esittelevän matkailuoppaan [jonka 1927 julkaistusta laitoksesta Karisto Oy julkaisi 1989 näköispainoksen]. Böökillä oli myös ratkaiseva osuus kaupungimuseon synnyssä. Bremer puolestaan toimi monella tapaa Hämeenlinnan kehityksen eteen muun muassa laatimalla vuonna 1889 sittemmin valtuuston hylkäämät laskelmat vesijohdon vetämiseksi Ahveniston järvestä kaupunkiin. Bremerin runsailla esinelahjoituksilla oli myös ratkaiseva osuus kaupunginmuseota perustettaessa vuonna 1910.

Lisäksi mainittakoon erikseen hänen jo elinaikanaan perustama rahasto eli ”Bremerin uudenvuodenlahja”, jota hän piti tervetulleena monelle velkaantuneelle perheenisälle. Hän lahjoitti v. 1899 40 Pohjoismaiden osakepankin osaketta rahastoksi, jonka korot joka vuosi joulun aikaan oli arvottava maanviljelyshallituksen alaisten ja maanviljelyshallituksessa palvelevain virkamiesten kesken. Eläessään hän kuitenkin jakoi puolet näistä koroista ikäjärjestyksessä 1830-luvulla syntyneille agronomeille.

   Lauantaina 21.10.1911 saivat hämeenlinnalaiset lukea
    muun muassa Hämeen Voimasta Bremerin tekemästä
    testamenttilahjoituksesta.

Pysähtyessämme nyt Kaupunginpuiston Pyövelinmäen korkeimmalle kohdalle voimme silmissämme nähdä kesäisen leppeän päivän noiden miesten astellessa verkkaisesti mäkeä ylös. Jos eletään vaikkapa kesää 1895, herrat ovat saattaneet juuri olla nauttimassa virvoketta Emil Höglundin vuokraamassa Parkin kesäravintolassa, joka on tullut meille kuuluisaksi Larin-Kyöstin vanhempien sitä aikanaan hoidettua.

Päästyään mäen korkeimmalle kohdalle Böök ja Bremer saavat ihailtavakseen maiseman Vanajaveden rannoille ja kohti sen ympärille levittäytynyttä, tiilikasarmien takana lehtipuittensa lomassa suvipäiväänsä viettänyttä matalien puutalojen kaupunkia. Lehtori Böökille puistoihmisenä ympäristö oli toki erittäin läheinen, mutta myös Bremerin sydäntä helähytti jopa niin paljon, että hän tuli varaamaan testamenttiinsa 30000 markkaa näkötornin rakentamiseksi. Asia paljastuu 1911 lääninagronomin kuoltua ja testamentin tultua avatuksi [Koskimies tosin mainitsee Hämeenlinnan kaupungin historiassaan vuodeksi vasta 1915, mutta Laitila ja sanomalehti Hämeen Voima kertovat meille toista].

Hanke jää kuitenkin hempeiden kesäpäivien nostattamaksi haavekuvaksi, sillä syttynyt maailmansota sysäsi ajatuksen tuonnemmaksi. Lokakuussa vuonna 1937 Hämeen Sanomissa käsiteltiin komiteaa, jonka kaupunginhallitus oli asettanut sekä uuden ravintolan että näkötornin rakentamiseksi Kaupunginpuistoon.

Hämeen Sanomat 11.11.1937

Lehti kirjoitti muun muassa:

” - - - Viimeisinä vuosikymmeninä onkin kaupungin puisto ja varsinkin siellä oleva ravintolarakennus päässyt rappeutumaan, viimeksi mainittu siinä määrin, että siitä tuskin suurillakaan korjauksilla voidaan kunnollista ja viihtyisää saada. Tähän tulee lisäksi, että ravintolan sijoituspaikka on kasvaneiden puiden vuoksi niin umpinainen, että minkäänlaista näköalaa siitä ei voida saada, minkä lisäksi paikka vaikuttaa pimeältä ja ummehtuneelta. Näin ollen ei lienekään muuta mahdollisuutta kuin rakentaa kokonaan uusi ravintolarakennus ja edellä mainituista syistä myös korkeampaan ja ilmavampaan paikkaan.

Tällainen, tarkoitukseen erinomaisesti sopiva paikka onkin olemassa puiston n.s. ”Pyövelin mäellä”. Kun tälle paikalle kaupunki ottaessaan v. 1912 vastaan maanviljelysneuvos Bremerin testamenttilahjoituksen 30.000 markkaa, on päättänyt rakentaa myös vaatimattoman näköalatornin, olisi sopiva hetki yhdistää nämä molemmat tarpeet - - -”

Lehti laskeskeli ravintolarakennuksen kooksi 200-250 neliömetriä ja tornin korkeudeksi 12-15 metriä. Tiilestä rakennetun rakennuksen kustannuksiksi arvioitiin 350-450 000 silloista markkaa. Jutussa katsottiin Bremerin rahaston arvoksi noin 120 000 markkaa ja näkötornista voitavan ottaa käyntimaksuna 1-2 markkaa lisättynä ravintolan vuokraan. Oheen olisi ollut syytä myös rakentaa vahtimestarin asunto ravintolan pitämiseksi auki ympäri vuoden.

Ravintolan ja näkötornin rakentamisen arveltiin tuottavan puistolle ”kipeästi kaivatun uudistuksen”, ja tekevän siitä kaupunkilaisille viihtyisän lepopaikan. Puisto nähtiin oivallisena kävelymatkojen kohteena. Talviset hiihto- ja kelkkalaskumahdollisuudet olivat myös mielessä, samoin matkailu ottaen huomioon linnan tuleva käyttö.

 

Kuvassa A. Th. Böök lapsineen noin 1903-1904. Kuvaan EI OLE liitetty paikkatietoa, mutta olisi täysin
loogista olettaa paikaksi hänelle jo kaupungin puistovaliokunnan puuhamiehenä rakas Kaupunginpuisto.
Kuvan lapsista uskotaan kelkassa istuvan Viola Böök ja kuvassa vasemmalla olevan Kerttu Böök.
Kuva: Finna/ Lahden museot

 

Kaupunginhallitus oli myötämielinen hankkeelle. Jälleen kerran suuret maailmanpoliittiset tapahtumat sytyttivät maailman tuleen. Toisen maailmansodan jälkeen ajat olivat toiset. Näkötorni kaupunginpuistoon oli jäävä haaveeksi. Myös puiston maineikas ravintola oli aikanaan tuhoutuva.

 

 * * *

 

Lähteet:

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Laitila. Puistojen kaupunki. Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria

Maatalous. Nro 18 Marrask. 10. 1911. Nestor Maximilian Bremerin muistokirjoitus

Hämeen Sanomat 11.11.1937

 

 

Valoa ja varjoa

 

MAAILMA VIELÄ ALLA MUSTANA ja yllä aamun hohtava kupari. Hiljalleen väistyvä yö vielä kätkee alleen
kansallismaiseman. Takana rivakka taival halki metsän kohti aamun ensi valoa. Pienen, taianomaisen
hetken saattaa kuvitella maailman vailla nykyajan uusimpia hullutuksia tai mahtipontisimpia rakennelmia.
Samalla kaakkoisen taivaanrannan voi kokea myös uhkana niin kuin vaikkapa 83 vuotta aiemmin. Silti
varhaisimman sunnuntaiaamun tovit vain lyhyiden linnunhuutojen katkaisemina ovat seisauttavia...

”Parahin serkku! Sinä olet pyytänyt minua kirjoittamaan, miltä minun olinpaikkani näyttää kesällä , ja sitten olet sinä wielä pyytänyt, että näin kirjeessä laatisin sinulle kaikesta siitä, mitä täällä on nähtäwää, seikkaperäisen selonteon...”

Näin aloittaa nimimerkki Antres sanomalehti Hämettäressä 13. heinäkuuta 1907 vieden lukijansa luonnollisesti Aulangolle, missä on juuri tuolloin tapahtunut suuria maisemallisia muutoksia. Hän kertoo, kuinka laiva vie kaupungin rannasta 25 pennillä Karlbergiin ohitse tukkilauttojen tukkipoikain laulun kaikuessa korvissa.

Luonnollisesti itse Karlberg jo saa osansa ylistyksestä ja ”kaupunki woi ylpeillä tällaisesta paikasta. Sadottain wetää se kesä-aikaan matkustajia puoleensa.”

Päärakennus torneineen ja terasseineen saa toki osansa huomiosta, mutta juuri nyt kulku vie tekorauniolinnan tornien lomitse metsään, jonka läpi tavoitteena on jotain muuta, mikä jättää kartanon eläintarhat siipikarjoineen, riikinkukkoineen ja hirvenvasoineen tavallista toisarvoisemmiksi. Vuorelle on nimittäin juuri kesällä valmistunut harmasta graniitista jykevä torni.

” Toden totta tekee se sinuun, serkkuseni, sen ensi kerran nähtyäsi enemmän kuin juhlallisen waikutuksen. Sinä kunnioittain olet walmis pääsi sen edessä paljastamaan...”

Vahvat hermot sallivat matkalaisten kuitenkin nousta ylös tornin korkeuksiin, mistä silmä tapaa järviä, vuoria , kukkuloita, metsiä...alla Hämeenlinna puistikoineen, kirkkoineen, toreineen ja tietenkin itse Karlberg.

Liikutuksen vallassa kertoja otaksuu illan koittaneen ja auringon laskeneen. Läntisellä taivaalla viipyy enää ruusunpunainen juova. Kertojan lukijoineen laskeutuessa viimein tornista on jo koittanut yö...

 

Nouseva aurinko kuin liekkeinä seinillä.

Maailma oli perin erilainen Aulangon kuulun näkötornin valmistuessa vuonna 1907. Maa oli osa tsaarien Venäjän imperiumia, ja viime vuosisadan suuret maailmanpalot olivat vasta edessä. Jo aivan alusta torni on ollut merkittävä kohde vierailtaessa kaupungissamme ja ympäristössä. Esimerkiksi jo elokuussa 1908 Hämeen Sanomat kirjoitti, kuinka itse kenraalikuvernööri muun ohjelmansa ohella vieraili tornissa ja Karhuluolassa. Näkemäänsä ylen ”ihastunut” kenraalikuvernööri kuulemma kirjoitti nimensä tornissa olleeseen matkailijain nimikirjaan. Melko tarkkaan kymmenen vuotta myöhemmin eli elokuussa 1918 sanomalehti Hämetär kertoi, että

”Karlbergissa ja Aulangolla käwijöitä on päättywän kesän kuluessa ollut melko runsaasti. Aulangon näkötornissa olewaan nimikirjaan on wiime sunnuntain iltapäiwään mennessä merkinnyt 5,000 matkailijaa nimensä.”

Mainittakoon, että vuosina 1910-15 Hämeenlinnan väkiluku oli alle 6500 asukasta. Juuri ennen talvisotaa vietettiin kuulemma vuonna 1939 Suomessa sangen hyvää, viimeiseksi vanhan ajan kunnon kesäksikin joskus luonnehdittua matkailusesonkia. Hämeen Sanomien mukaan tuolloin kesäkuussa oli myyty rautateille Helsingistä ja Tampereelta Hämeenlinnaan lähes 3000 viikonloppulippua. Näkötornissa oli ollut kävijöitä heinäkuun puoliväliin mennessä jo noin 18 000. Montakaan kuukautta ei sitten ehtinyt kulua ennen kuin tornille tuli totista käyttöä ilmavalvonnan merkeissä. 

Paljon on siis Aulangon graniittitorni ehtinyt 115 vuoden aikana nähdä, kokea ja todistaa. Ja jälleen saattaa moni jo paahaa aavistaen tähyillä kohti kaukaista itää... Sysäyksenä tälle kirjoitukselle on kuitenkin ollut hiukan jokin muu kuin vain edellä mainitut numerot tai historian haamut. Kolmisen viikkoa sitten koittanutta talviaikaan siirtymistä voi pitää viisareiden siirtämistä jonkinlaisena nykyajan talveen vaipumisen riittinä. Muutettaessa päivärytmiä tuntia myöhemmäksi loikataan samalla kohti pimeämpiä iltoja. Rämmittäessä sysipimeissä, märissä ja kylmissä päivissä kasvavan synkyyden ohella vähäinen valokin tuntuu saavan pehmeyttä aivan eri lailla kuin ollessaan miltei jatkuvasti läsnä kesäisin tai siivilöityessään terävän keltaisena ruskan lehtien lomitse. Raahustaessaan päivä päivältä alempana ja vähemmän aikaa taivaanrannassa aurinko levittää aamu aamulta ja ehtoo toisensa jälkeen hivenen eri lailla ja eri kulmasta loistettaan, joka on sydäntalvella kuin häivähdys kynttilänliekkiä. Yhtenä aamuna talonpäädyissä hohtaa hentoinen vaaleanpunainen ja toisinaan taas silmä tavoittaa ainoastaan kuparinkeltaista. Sitten tulevat taas usvaiset ja nuhruiset aamut, jolloin taivas vain roikkuu matalalla.

Kolmisen viikkoa sitten oli siis jälleen aika siirtää kelloja. Samalla mieleen juolahti etsiytyä Aulangon näkötornille, joka oli vuoden viimeisiä päiviä avoinna. Päivää aiemmin oli onneton sadekeli ja auringonnousun valon havaitseminen turha toive. Niinpä matka vei Aulangolle juuri viisareiden siirtämisen jälkeen. Kävely pimeän metsän halki tornille kohti puiden lomitse pilkottavaa itäistä taivasta oli kokemus sekin. Jostain huusi eläin, joka saattoi olla lintu... tai sitten jokin muu.

Pääsin tornin juurelle hyvissä ajoin ennen ilmoitettua auringonnousun hetkeä, mutta taivas itäkaakossa hohti jo nuotionkeltaisena, hehkuvana kuparina. Se oli miltei pistävä erotuksena pimeydestä ympärillään. Tuo hohde hiveli jo näköalatasanteen metallikaiteita. Siinä aikani ihailtuani näytelmää päätin kavuta hyvissä ajoin tornin välitasanteelle, jolta sentään oli odotettavissa vielä parempi näkymä auringonnousuun. Koska aikaa oli siirretty tunnilla taakse, ei ollut toiveita päästä enää parhaaseen aikaan tornin huipulle. Niinpä sain katsella perin matalalta, kuinka nousevan auringon säteet saivat kivipylväiden kyljet ja lukitut portaikon seinät kuin ilmiliekkeihin. Vain päivää aiemmin olisi ollut tilanne toisin ellei sadekeli siis olisi tehnyt aikeitani tyhjiksi.

Tunnelma oli tuollakin paikalla kuin toisesta ajasta; maisemassa viivytellyt pimeys varjoineen kätki katseelta kaikki kaukaisuuteen pyhätyt nykyajan rakennelmat. Jossain alapuolella selkenivät vähitellen Aulangonjärven piirteet. Joutsenten huudot kaikuivat sieltä jostain, kunnes silmä jo erotti kahden valkean hahmon lennon matalalta veden yltä, paljon tarkkailijan alapuolelta. 

 

Jokainen aamu on valaistuksensa suhteen siis erilainen. Kun sähkölukko lopulta päästi kapuamaan huipulle asti. Ilma oli muuttunut enemmän harmaaksi kuin talviaamun hohteeksi. Vanajan kiemurtelevan juoksun varrella tosin säkenöivät terästehtaan suurten rakennusten kyljet kuin maahan laskeutuneina tähtinä. Hetkeä aiemmin taivaanrannalla loistanut lumous oli kuitenkin kadonnut. Lisäksi korkealla tuulen aisti äkkiä perin raakana ja armottomana, mikä ei houkutellut viivyttelemään odotellen pilvien mahdollista uutta väistymistä.

Äkkiä jäljellä oli taas viimainen loppusyksyn tai alkutalven nuhruiden keli. Olinpa sentään tavoittanut tovin aamunkoiton Aulangolla. Se oli siirtynyt niiden muistojen joukkoon, joita voi mielestään penkoa eri puolilta Vanajanlaaksoa. Jotenkin varhaiset aamut ovat mystillisempiä kuin iltahetket; kenties ne minusta tuntuvat siltä, koska aamuihmisenä olen tuolloin yleensä virkeämpi havainnoimaan kuin ehtoolla. Varhaisen aamun maailma on myös usein hiljaisempi kuin iltaansa sykkivä tienoo. Kenties hienoin Hämeenlinnassa kokemani valonäytelmä on sijoittunut Hattelmalanharjulle. Eräänä varhaisena aamuna näin siellä nousevan auringon värjäävän paksun usva- ja pilvikerroksen, joka kuin tiiviinä kantena peitti matalalla Hämeensaaren ja Niementaustan suuntaa eli aivan laaksonsa pohjalla kyhjöttänyttä Hämeenlinnan keskustaa. Pilvikerroksen alla oli tiivistä pimeyttä, mutta pilvikerroksen päällä liekehti aamun kuparinruskea hohde kuin kekäleinä. Tuolloin usvan seassa olisi yhtä hyvin voinut nuokkua pienoinen 1800-luvun Hämeenlinna kuin 2000-luvun alun betonielementtikeskusta. Valon ja varjon toistuva leikki tuntuu ikään kuin hetkeksi kadottavan kuluneen ajan ennen kuin tarkentuva maisema pyyhkäisee armotta esille nykyajan rumine rakennelmineen. Olen toisinaan pohtinut, että arvostelemme loppusyksyä ja talven pimeyttä usein turhankin raa´asti, koska juuri voiman ja määrän vähäisyys tuo esille valonkin eri vivahteita herkemmin kuin kesän ylenpalttisuus.

 

PÄÄSTESSÄNI tornin huipulle sain toki nähdä auringon sivelevän pilvien lomasta taivaanrantaan ja
sytyttäneen kaukaiset tehdasraennusten seinät ja savupiiput säkenöimään kirkkaina valopisteinä.
Silti varhaisen aamun suurin taika tuntui jo kaikonneen. Aamun valonäytelmät ovat joka aamu niin
lyhyitä ja joka kerta erilaisia.

 

 * * *

 

Lähteet:

Hämetär 13.7.1907
Hämeen Sanomat n:o 94 21.8.1908
Hämetär n:o 62 27.8.1918
Hämeen Sanomat n:o 163 20. 7. 1939
Y. S. Koskimies: Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Lottatähystäjät palasivat kyynelsilmin Aulangolle
https://yle.fi/a/3-5626908 (luettu 20.11.2022)