torstai 9. joulukuuta 2021

Magnus Vilhelm von Törne ja loppilaiset vuonna 1800

 

Kierrellessään muistomerkeillä ja museoissa tulee usein miettineeksi ihmisiä, jotka aikanaan ovat noilla mannuilla liikkuneet ja esillä olevia esineitä arjessaan käyttäneet. Samoin kiinnostaa, kuinka he ovat itse seutunsa nähneet. Saadessaan silmiinsä heistä kertovia tekstejä tuntee aina jonkinlaisen värähdyksen. Samalla muistaa selvemmin, että säilytetyt työkalut ja esineet ovat aikanaan olleet osa oikeiden, hengittäneiden ja tunteneiden ihmisten elämää. Tällä kertaa lähden hiukan tavallista kauemmaksi Hämeenlinnasta ja sen naapuripitäjistä, sillä olen löytänyt Hämeenlinnan kaupunginkirjaston käsikirjaston varastosta käsin kirjoitetun esityksen otsikolla:”Kertomus Lopen pitäjästä. Kirjoitti M.W. Von Törne 1800.” Tuo Kapteeni Magnus Wilhelm v. Törnen Suomen Talousseuran Hopeamitalilla 1801 palkittu kirjoitus on ilmeisesti aikanaan myös kirjana julkaistu.

 

Törne aloittaa esityksensä asemoimalla pitäjän paikalleen Uudenmaan ja Hämeen läänien maaherrakuntaan, Turun hiippakuntaan, Etelä-Suomen laamannikuntaan ynnä Hollolan kihlakuntaan. Kirkkoa hän kuvaa pieneksi ja vanhaksi puurakennukseksi ”epämukavalla paikalla”. Hautausmaan hän kertoo olevan ahdas aitaus äkkijyrkällä sijalla itse Lopen kylän yläpuolella. Jotta lukijalle syntyisi mielikuva sijoittumisesta kartalla Törne luettelee etäisyydet Turkuun (14 ½ peninkulmaa), Helsinkiin (10 penink.), Porvooseen (12 penink.) ja Hämeenlinnaan (4 ¼ penink.). Rajanaapureina etelässä Vihti, Kärkölä idässä, Janakkala idässä ja pohjoisessa ynnä osa Nurmijärveä kaakossa.

 

Näin olemme siis löytäneet kirkonkylälle. Pitäjän maastonmuodot Törne kuvailee epätasaisiksi, mutta vaille mainittavampia vuoria lukuunottamatta erästä mäkeä lähellä kirkkoa. Sitä kutsutaan Kaakkomäeksi. Sen hän otaksuu eteläisen Suomen korkeimmaksi paikaksi, koska se on hänen mukaansa korkeammalla kuin Lopen kirkkojärvi, joka Tuneldin Maantieteen [Erik Tuneldin maantiede Ruotsin kuningaskunnasta] mukaan on seudun ylin järvi. Toki laajassa pitäjässä muitakin, ilmeisesti vähäisempiä, ”enemmän tai vähemmän kivikkoisia” mäkiä löytyy. Niin ikään Törne kertoo Lopelta löytyvän useista paikoista kaivettuja, syviä erimuotoisia luolia, joista muutamat veden täyttämiä. Metsäpalojen polttamia lukuunottamatta noilla kivikoisilla, karuiltakin vaikuttavilla mailla kasvaa hyvää metsää. 

 

Lopen seutu. Osa kreivi von Rosenin karttaa vuodelta 1747.
Vanhakartta.fi
- pysyvä linkki http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908203686



Muun Suomen tavoin kirjoittaja mainitsee lukuisat erikokoiset järvet, suurimpana matalan Kirkkojärven (Lopenjärven), joka sijaitsee melkein pitäjän keskellä. Tähän kohtaan on merkitty lisäyksenä Lopen olevan Etelä-Hämeen korkeinta seutukuntaa, 347 jalkaa merenpinnasta verrattuna Sääksjärven 333 jalkaan. Tässä yhteydessä en ryhdy väitettä sen enempää tarkistamaan. Ilmeisesti se ei järin paljon erehdy, koska kirjoitus on aikanaan jopa palkittu. Muita järviä mainitaan muun muassa Uudellemaalle laskeva Koiralammi , Rengon kautta Hämeenlinnaan laskeva Salonjärvi (eli Kaartjärvi), Wihtiin vertensä vuodattava Puneljanjärvi, Tervakosken kautta Hämeenlinnaan laskeva Heinijärvi ynnä Hirvijärvi.


Suomalainen talonpoika 1803
kuva: Doria - Kansalliskirjasto

Ajalle ilmeisen ominaisesti Törne toteaa, että ”perkaamalla näiden järvien veden laskupaikkoja , sekä niiden muodostamia puroja, voitaisiin saada paljon vesijättömaita, parantaa montaveden vaivaamaa niittyä ja tehdä soita viljelykelpoisiksi. Kirkkojärven voisi kerrassaan kuivattaa tai ainakin tuntuvasti laskea." Myös vesistönperkaus Heinijärvestä Suojärveen tulee Törnen mieleen heinämaiden saamiseksi lähikylille. Sen sijaan Koiralammin ja Nurmijärven välisen vesijakson käsittelystä hän ei uskoisi koituvan apua.

 

Multaperäinen maanlaatu järvialueiden hiekansekaisena vaihtelee kirjoittajan mukaan niin tavattomasti, että yhdellä pellolla löytyy monenlaista, ylänkösavea ja alavien maiden hiekkaa tai päinvastoin.


Kirjoituksessa todetaan, ettei kukaan ollut tehnyt havaintoja tuulista, sateisuudesta hellepäivistä kuin vuonna 1798, jolloin kesäkuussa päästiin 33 asteen lämpöön ja vuonna 1799 pakkasen tavoittaessa -36. Suomaiden ja rämeikköjen ynnä niittyjen liikkumattoman veden vuoksi hallat kuvataan yleisiksi keväisin. Törne olettaa myös seudun korkeudella olevan osuutta asiaan.


Itse maaperää hän kuvailee hedelmälliseksi; halmemaiden kaskiin kylvetään monenlaista viljaa perätysten, pellavaa kahtenakin vuonna perätysten. Maa poltetaan molemmilla kerroilla, mitä seuraa kaura ja lopuksi herne tai kesäruis. Tavattomana hän ei pidä maan kasvamista muutamien vuosien kuluessa käyttökelpoista metsää. Kaikesta huolimatta Törne pitää Lopen peltojen kasvullisuutta enimmäkseen kehnona huonon hoidon vuoksi ja antaa ymmärtää satojen olevan enimmäkseen hedelmällisyyden ansiota.


Kukaan ei ole tuolloin tarkemmin tutkinut pitäjän kasvi- ja eläinkuntaa. Yhtä kehnosti on tilanteen geologiankin suhteen. Törne uskoo, että maaperässä voi odottaa runsaasti luonnonvaroja, jotka odottavat löytäjäänsä seudun tullessa enemmän viljellyksi ja asutetuksi.


Harvaan asutuksi kuvaillussa pitäjässä löytyy Törnen mukaan kolme säteritilaa, 4 rusthollia, 6 rälssitilaa, 55 kruunun- ja verotaloa ja 50 uudistaloa kruunun ”liikamailla”. Joidenkin viimeksi mainituista hän uskoo voivan vaurastua, Useimmat ”sijaitsevat sellaisten suurten soiden ja niistä syntyvien vesistöjen varsilla, joiden kuivattamiseen ja viljelykseen köyhän uudisasukkaan voimat eivät riitä”. Silti hän olettaa ”leutoa elämää” vapaavuosien kuluessa toivovien asettuvan niille maille. Kaikkinensa Törne näyttää uskovan, että vain voimallisella perkauksella ja muokkauksella jotain noilla mailla voisi saada aikaan muistaen kuitenkin huolehtia, ”ettei halmeita säädyttömästi poltettaisi”.


Tarkkaan Törne ilmoittaa torppareiden määrän ja kuvailee näiden päivätyövelvoitteiden luvun, jonka hän kertoo harvalla olevan enemmän kuin yksi päivätyö viikossa. Tuotantoeläimiä tuolla väellä hän kertoo olevan esim. kaksi hevosta, 6-10 nautaa, kymmenisen lammasta ja muutama vuohi. Kylillä vastaamme tulisi muun maaseutuväen ohella erilaisia loisiksi kutsuttuja, jotka huolettavina vanhuksina tai ovat ”saaneet perintötiloista maakappaleen mieleisesti viljeltäväksi”. Kesäisin merkittävänä lisätoimeentulona ovat olleet talojen työt ruokapalkalla. Riihtä puidessa on ollut tapana antaa lisäpalkaksi olkilyhde.

 

Suomalainen maatila ja pihapiiri 1825.
Ehkä Lopella ei nyt aivan noin mäkistä ole, mutta onpa tämä jonkinlainen
näkemys suomalaisesta maalaiskylästä 1800-luvun alkupuolella.
kuva: litografia Jackson H. kaivertaja;
Finna - Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma



Hiukan monimutkaiselta saattaa järjestelmä nykyihmisestä vaikuttaa. Lisäksi näkökulmia asioihin oli useampia. Aikakauden ihmisten odotukset toki olivat jotain muuta kuin nykyään. Törnen näkemyksen mukaan palvelusväkeä ei ole ollut liiaksi. Renkimiehet vaativat pestirahojen 2 taalerin lisäksi 7 tai 8 taaleria palkkaa, 2 paria kenkiä, 2 naulaa villoja, 2 paitaa, yhden piikko- eli pellavakankaasta tehdyn päällysnutun, 2, 3 ja 4 kapanalaa maata pellavakylvöä varten ja jonkin verran ohrankylvöksi taitavuutensa mukaan. Piiat saivat yhden taalerin pestirahaa, joskus kappaleen palttinakangasta, noin 3 taalaria rahaa, 3 paria kenkiä, 10 kyynärää liinaa, 10 kyynärää piikkoa, 2 naulaa villoja ja 1 ja 2 kapanalaa pellavapeltoa.


Törnen kertoo, että hyvän ruoan lisäksi työväelle kuuluu paloviinaa ja kappa ruista päivässä. Kelvollista työväkeä pitäjästä on hänen mukaansa hankala saada, joten runsaimpiin lisäpalkkioihin turvaudutaan ainoastaan kiireellisimpinä heinänkorjuuaikoina. Väki tahtoo kirjoittajan mukaan tehdä työnsä päiväpalkasta ruokansa ostaen vain ”suurimmassa hädässä”. Hänen mukaansa päiväpalkka on jo niin suuri, että työväki luulee ”yhden viikon työtä tehtyään, voivansa useampia viikoja elää huolettomasti ja työttöminä”.


Lopella maatalous on vuonna 1800 vallitsevana elinkeinona. Käsityöläisiksi laskettavia löytyy noin 36. aatelisia ja pappejakin saattaa toki matkalla kohdata; heitä on yhteensä 42. Tässä yhteydessä Törne katsoo parhaaksi huomauttaa, etteivät viimeksi mainitut ”arvattavasti liiallista palvelusjoukkoa pidä syömässä”. Kaikkiaan Törne arvelee loppilaisia löytyvän noin kaksi ja puoli tuhatta, heistä alle 10-vuotiaita natiaisia kipittää kankailla runsas viidesosa ja yli 60-vuotiaita harmaahapsia lienee 198.


Kapteeni Törne luonnollisesti mainitsee myös pitäjän sotaväen järjestyksen eli että joukko kuuluu Uudenmaan ja Hämeenläänien jääkäreihin ja Uudenmaan jalkaväen ruotukuntaan, jääkäreitä 7 ja sotamiehiä 16, jääkärireserviläisiä 4, sotilasreserviin kuuluvia 8. Kaikki kruununtilat uudistaloja lukuunottamatta ovat augmentteina osana palkkaa virkamiehillä.


Menneiden aikojen ikiaikaisia kiistakapuloita olivat muun muassa maanteiden ja siltojen ylläpito voutien alati joutuessa rahvasta huomauttelemaan laiminlyönneistä. Törne mainitsee, että siihen asti pitäjän väki on pitänyt yllä vain yhtä maantietä eli seutukunnan läpi etelästä pohjoiseen kulkennutta Vihdistä Hämeenlinnaan, eikä ainuttakaan kallista siltaa ollut tarvinnut rakentaa. Sittemmin velvollisuudeksi on kuitenkin tullut myös osa Turun ja Hämeenlinnan välisestä maantiestä. Kaikki muut eli kylä- ja kirkkotiet ovat kuulemma peräti huonossa kunnossa. Törnen mukaan niiden ylläpitoon tulisi kiinnittää enemmän huomiota vaikka muiden vastuiden lisäksi. 

 

Kulkija maaseudulla, taustalla kylä tuulimyllyineen; 1825.
Mikäli tahdomme liittää joitain tunnelmallisia sävyjä kuvitteelliselle matkallemme,
voisimme kenties asetelle itsemme tällaiseen maisemaan ja olla kuulevinamme tuon
tuulimyllyn siipien natinaa vienossa suvituulessa. Linnut visertäisivät, puro solisisi
ja aurinko kuumottaisi niskassa...
kuva: Finna - Museovirasto/ Historian kuvakokoelma



Jos lukija joutuisi jollain kurin tuon ajan Lopelle, hänelle löytyisi vain yksi kestikievari. Kyytejä varten on saatavissa kaksi hevosta talonpoikien tehdessä vuosittain viisi hollikyytivuoroa kolme päivää kukin. Postia tai postinkulkua on kirjoittajan mukaan turha odottaa.


Törne on huolissaan pitäjän pääelinkeinon eli maa- ja karjatalouden tilasta. Ne jollain tavoin hänen mielestään laiminlyödään. ”Isopuisia” metsiä ei käytetä tarpeeksi hyväksi. Satamakaupunkeihin on pitkä matka, eikä niissäkään makseta tarpeeksi. Myös jonkin verran niintä ja tervaa saadaan kaupaksi. Vähäisten vesistöjen varsille on toki moneen paikkaan rakennettu myllyjä, mutta ovat ”mitä kurjemmasti tehdyt”. Tuulimyllyjä ei ole eikä vesikäyttöisiä tehtaita muualla kuin Pilpalassa Vihdin rajoille rakennettu saha.


Lisätienestejä talonpojat sentään saavat vetämällä lautoja Janakkalassa Tervakosken sahalle tai Hakoisiin. Törne mainitsee myös Helsingin kaupungin 11 peninkulman päässä.


Kapakoitsemiseen loppilaisilla vaikuttaa olevan suuri halu, mutta haittapuolena on ilmeisesti sen mukanaan tuoma juopumus myyjäin voiton jäädessä vähäiseksi. Paloviinaa valmistetaan ja juodaan runsaasti. Raaka-aineena käytetään vain viljaa. Salpietarin tai potaskan valmistamisen taito puolestaan näyttää olevan paikallisille tuntematon.


Markkinaväki saa matkata Turkuun, Hämeenlinnaan, Lohja-Nummelle, Helsinkiin tai Halikkoon, sillä loppilaisilla ei ole omia markkinoita. Niinpä kärryt kuljettavat sinne pellavaa, niintä, tervaa, talia, lankoja, harvoin viljaa tai voita. Paluumatkalla väki tuo silakoita, suoloja, joitain ylellisyystavaroita ynnä muuta tarvitsemaansa. Törne mainitsee erikseen musliinivaatteet, helmet, karttuuni- ja silkkihuivit, veran ja kamlottin kirkkovaatteiksi. Jotain sellaista siis voisimme maantiellä kulkemassa nähdä, jos jollain keinolla pääsisimme tarkkailemaan arkielämää vuoden 1800 tienoilla. Vaikka muista lähteistä tiedämme maakauppakiellon olleen vallalla vuoteen 1842 asti, rahvas toki on kautta aikain kiertänyt sääntöjä. Törnenkin mukaan seutukunnalla liikkui syysaikoina”matkustelevia kauppiaita tahi kaupunki-akkoja” vaihdellen itselleen pellavia, villoja, talia ja vasikannahkoja. Eli sellaistakin väkeä saattaisi eteemme kulussa tupsahtaa. 

 

Fin peasants, suomalaisia talonpoikia, 1700-luvun loppu
kuva: kuparikaiverrus - Ansel, alkuperäinen kaivertaja Neagle, James
Finna - Museovirasto/ Kansatieteen kuvakokoelma

 


Hyvälihaisia, joskin pienikokoisia lehmiään tai pukin ja lampaannahkoja loppilaistenkaan ei tarvitse itse asiassa pois raahata, jos myydä tahtovat, sillä huonoista teistä huolimatta seudulla liikkuu teurastajia ynnä säämiskämestareita Helsingistä, Turusta ja Hämeenlinnasta ostamassa kilvan tarvitsemansa. Otaksun kaupankäynnin tuolla tavoin olleen jonkinmoista iät ajat säännöistä huolimatta. Muistelisin jostain lukeneeni, että jo parisensataa vuotta aiemmin Hämeenlinnassa aiheutti esivallalle närää rahvaan verojen kierto muun muassa jättämällä myytävät lehmät tulliaitojen ulkopuolelle Hätilän metsiin. Kaupankäynti on aina ollut jossain mitassa muuta kuin sääntökirjoissa.


Törnellä ei ole järin korkeata käsitystä paikkakunnan ihmisten taidoista. Hädin tuskin tuntuvat syntyvän välttämättömät paksupuiset astiatkaan. Rekiä ja kärryjä väki on pakotettu hankkimaan itselleen. Niitä kyhätessä ja päreitä kiskoessa aamu- ja iltapuhteet kuluvatkin. Naisväen talousaskareiden ymmärryksestä tai yleisestä siisteydestä kirjoittaja ei myöskään anna kehuttavaa arvosanaa. Kirkkovaatteita tai edes arkiröijyjäkään ei koskaan tehdä itse. Tarvitaan räätäli.

 

"Niinpä onkin kansa enimmäkseen hidasta ja laiskaa ja taitamatointa useimmissa askareissa, vaikka se ei
olekkaan kova oppista, vaan päin vastoin jotenkin helposti käsittää asiat. Wanhoja tapoja  ja tottumuksiansa
rakastavat he suuresti, mutta..."

Jotenkin sattuva kuvaus taitaa tuo kansanluonteesta olla eli kyllä oppivat jos tahtovat muttei väkisin.



Kyläkunnan pirtinlämmityksestä Törne antaa sellaisen kuvan, että väki lähtee naapuritaloon savua pakoon istuakseen ja jutellakseen savuamisajan. Ilmeisesti savupirtin lämmitys on ollut hiukan ”tuntemattomampaa” kapteenillemme, koska siitä on erikseen tarvinnut mainita? Erityisesti hän toteaa, että on väen keskuudessa ollut häpeänä ottaa mainittuun savuevakkoon mukaan kudelma tms. Kotitarpeiksi toki kehrätään ja tehdään maltaita. Lankoja kyllä voidaan joskus kaupitella.


Peltotöistä Törne mainitsee niissä vallitsevan selvän jaon eli naiset eivät koskaan kynnä tai niitä. Lasten elo on vallatonta 11 ja 12 vuoden ikään. Kansa on enimmäkseen ”hidasta, laiskaa ja taitamatonta useimmissa askareissa”. Myönnytyksenä kapteeni tosin toteaa, ettei väki mitään kovaoppista ole, vaan kykenee käsittämään asiat helposti. Vanhoista tavoista ja tottumuksista pidetään lujasti kiinni. Lopullista varmuutta itsepintaisuudesta tarkkailijan on hankala tietää, ”sillä pitäjässä ei tähän saakka ymmärtäväisempiä esimerkin antajia talouden alalla juuri ole paljo ollut”. Naapuripitäjissä käytetään samoja järjestelmiä kuin loppilaisetkin.


Muiden merkkien olemassaolon tai merkityksen puutteessa Törne mainitsee erityisesti Kuun vaiheiden merkityksen kaikkiin töihin. Kaskenperkaamisessa ja pellavan valmistuksessa puhutaan paljon raaoista ja poutapäivistä.


Vanhoista, lakkautetuistakaan juhlapäivistä ei ilmeisesti ole luovuttu, koska esityksen mukaan ne vietetään ”laiskuudessa ja irstaudessa”. Erityisinä loppilaisina himoina Törne esittää uteliaisuuden ja laiskuuden. Niinpä mekin aikakoneen paikalle heittäminä saisimme raitille ilmestyessämme koko kylän väkijoukon jättämään oitis askereensa ja rietämään ulos töllistelemään, vaikkemme olemukseltamme mitenkään heti merkilliseltä vaikuttaisikaan. Kulkukauppiaan tai kaupustelijaeukon saapuessa ihmiset juoksevat paikalle useinkaan mitään kauppaa tekemättä. Kesällä kuorma-ajuritkin kiskoutuvat ylös hevosen selkään epämukavampaankin asentoon puusatulalle jalat kärryjen aisoille ”kunhan istua saa”. Omissa töissään ollessaan väki ei koskaan kesillä mene työhön kuin vasta kello 6 aamulla, usein myöhemminkin ja aina vasta suuruksen syötyään. Auringonnousua seuratessa päivätyövelvollisuuden suorittaminen onkin perin vaikeata.


Näin olemme kulkeneet hetken maisemassa ja tarkkailleet vuoden 1800 loppilaisia kapteeni Magnus Wilhelm von Törnen silmin. Kunnon loppilaisille on varmasti ollut hiukan eri käsitys itsestään. Kuten Törne on todennutkin samankaltaisia tapoja on ollut naapuripitäjissäkin eli siis niin Rengossa kuin Janakkalassa tai kautta maakunnan.

 

 * * *

 Lähde:

 Magnus Vilhelm von Törne: Kertomus Lopen pitäjästä 1800

 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti