Vuosi 1967 Osallistujan silmin osa I

Kirjavaraston aarteita 5a

Vuosikymmenten aikana tässäkin kaupungissa on nähty monta ilmaisjakelulehteä, joista useimmat ovat jääneet lyhytikäisiksi joko tullen pian isompiensa ostamiksi tai muuten uuvahtaen. Nyt Joenhiisi on löytänyt Hämeenlinnan kirjaston varastosta helmen 1960-luvulta. Kyseessä on Osallistuja-lehti, joka ilmestyi vuosina 1966-1968. Varastossa on säilynyt vuoden 1967 vuosikerta yhtä numeroa lukuunottamatta ynnä yksi numero vuodelta 1968. Katsaus 53 vuoden taakse osoittaa, kuinka aikanaan arkipäiväiset asiat muuttuvat ajan saatossa mielenkiintoiseksi paikallishistoriassa. Sitä sopii miettiä, vaikka nykyiset julkaisut toisinaan tuntuisivatkin miltei joutavalta postilaatikon täytteeltä ja saman asian toistelulta. Palatkaamme nyt aikaan muutaman vuosikymmenen taakse, jolloin sota-ajastakin oli vasta hiukan yli kaksikymmentä vuotta. Ensimmäisenä ovat esittelyssä numerot 1-5.

Osallistujan vuoden 1967 ensimmäinen numero julisti etusivullaan tilipäivän menettäneen entistä merkitystään. Taustalla oli ajatus palkan maksaminen tilipussin asemesta pankkitilille. Muutos oli erityisen ajankohtainen muuttuessaan seuraavana vuonna pääsääntöiseksi käytännöksi. Tammikuussa 1967 Osallistuja kyseli erityisesti, kulutettiinko tili yhdessä päivässä, käytiinkö ”pitkäripaisessa”. Käyttäytymistä kyseltiin niin rakennustyömaalla, vaatetusliikkeessä, kodinkoneliikkeessä, pankissa kuin Alkossakin. Nykylukijan näkökulmasta mielenkiintoisen vivahteen antaa ainakin vaatetusliikkeessä annettu vastaus meijeritilin merkitys, sillä vaikka sekin jo tuolloin maksettiin suoraan pankkiin, oli havaittavissa ajankohta, jolloin karjatilalliset saapuivat ”sankoin joukoin” kaupunkiin kaupantekoon. Maininnan arvoisena pidettiin myös miesten ja naisten erilaista ostoskäyttäytymistä. Myös pankkien maksupalvelut olivat astuneet kuvaan. Alkossa tilipäivä oli toki yhä havaittavissa.

Pankit ryhtyivät myös vuoden 1967 alusta ottamaan vastaan rahaa 15-30-vuotiaille tarkoitetuille nuorisotileille.

Hämeenlinnassa vuosi 1967 oli tärkeä senkin vuoksi, että silloin se sai osansa lakkautetusta Vanajan kunnasta, joka jaettiin yhdessä Janakkalan, Hattulan ja Rengon kanssa. Joenhiisikin on aiemmin käsitellyt, kuinka lähellä kaupunkimme ydinkeskustaa Vanajan rajat ennen liitosta olivatkaan. Osallistuja otti osaa keskusteluun heti tammikuussa otsikolla ”Kun pitäjästä tuli kaupunki”. Se vieraili Alajärven rannalla Rengontien varrella.

Muutos oli luonnollisesti asukkaille merkittävä. Osallistuja otti esille vanajalaisten menettäneen osittain itsemääräämisopikeuttaan ja hämeenlinnalaisten velvollisuuksien lisääntyneen. Todettiin myös ihmisten keskinäiset epäluulot ja kyräily. Yksityiskohtina mainittakoon, että kahdeksan vanhusta siirrettiin Vanajan vanhainkodista Janakkalaan, mikä sai Osallistujankin pohdiskelemaan elämänsä ehtoota eläneiden suhtautumista asiaan. Samalla vastaava määrä hämeenlinnalaisvanhuksia tuoitiin Voutilaan. Artikkelia varten haastateltu Vanajan vanhainkodin asukas pitikin kuntaliitosta hyvänä, mutta julisti samalla pysyvänsä Voutilassa.

Alajärven Kuuslahdessa haastateltu rouva uskoi kaupunkilaisuuden tuovan aiempaa paremmat sosiaaliset edut. Työasioissa hänen perheensä oli ollut jo kaupungista riippuvainen. Maatilalla parisen kilometriä ”korpeen päin” Alajärven rantaa pidettiin jokseenkin samantekevänä, mihin kuuluttiin ellei verotus vain uhannut kiristyä.

Hämeenlinnassa oli edellisenä syksynä virinnyt ajatus taidetalosta. Osallistuja ihmetteli, miksi keskustelussa kaihdettiin kulttuuritalo-nimitystä ja kyseli oliko kiistassa melua tyhjästä. Väittelyssä olivat ilmeisesti erotettavissa kaksi leiriä eli kulttuuri- ja urheilupuoli, joilla oli vaikeuksia asettautua tarpeineen samaan rintamaan.

Aikansa merkki oli myös äänentoiston kehittyminen. Kortensa kantoi kekoon myös Osallistuja otsikoimalla ”STEREO-orkesteri olohuoneessa”. Aluksi esiteltiin lyhyesti radiovastaanottimien kehitystä kahden edellisen vuosikymmenen aikana. Lukijalle opetettiin myös termin HI-FI merkitys. Stereofoninen äänentoisto levyiltä ja nauhoilta oli jo yleistyvä tosiasia, ja stereofoniset radiolähetyksetkin olivat jo tulossa. Niitä kerrrottiin lähetetyn jo useissa Euroopan maissa. Itse muistan hyvin ne kuuluisat stereotestit 1970-luvulta. ”Jos kuulette ääneni nyt epämääräisestä suunnasta...”

Osallistuja-lehden ulkoasussa oli olennaista mustavalkokuvat ja piirroksin elävöitetyt kaskut. Vasemmasta
alalaidasta käy ilmi, kuinka maalaismainen  näkymä oli vangittavissa tuolloin  Hämeensaarestakin aivan
kaupunkimme keskustasta.

Yksi hätkähdyttävimmistä kuvista on otettu tuonaikaisessa Hämeensaaressa, joka lumisine joutomaineen, puisine sähkö- ja lyhtypylväineen näyttää kuin jostain maalaiskunnista otetulta kahden lapsosen hiihdellessä. Paikalla aikanaan olleet viinatehdas ja puusepäntehdas olivat ilmeisesti enää muisto. Tuohon aikaan alue toimi lasten leikkipaikkana ja sepelivarastona.

Osallistuja kertoi myös sivun mitalta hämeenlinnalaisten kulttuurikeväästä. Aikakauden nimiä olivat muun muassa taidemuseon intendentti Taisto Ahtola, näyttelijä-ohjaaja Eikka Lehtonen, kirkallinen yhdistys Vana-66:n puheenjohtaja, toimittaja Simo Ojanen sekä säveltäjä Tauno Marttinen. Esitys alkaa vanhalla toteamuksella Hämeenlinnasta perinteikkäänä kulttuurikaupunkina. Vaikkei Osallistuja suoraan mainitsekaan 1860-70 -lukujen kulta-ajasta kuluneen mittavasti aikaa, se kuitenkin toteaa, että ”nykyaika on jo aika tavalla rapistanut tätä käsitystä, sillä julkiset tiedotusvälineet ovat lyhentäneet välimatkoja ja tuoneet todella merkittävät kulttuurisijat niin lähelle , että hämeenlinnalaisetkin saattavat mennä muualle harrastamaan kulttuuria. Väitetään, että Hämeenlinnassa ei enää ole mahdollisuuksia tai yleisöä otsikon alle kuuluviin tilaisuuksiin”.

Täysin synkkänä tilannetta ei silti suinkaan nähty. Hämeenlinnan taidemuseon intendentti Taisto Ahtolan mukaan museo edusti kokoelmaltaan maamme karkeassa arvoasteikossa kolmatta sijaa, joten harrastajille odotettavissa oli perustellusti nautinnollisia hetkiä.

Teatterin ohjelmistossa olivat ”Lily Piper yllättää”, "Robortti Robs” ja ”Viktoria ja hänen husaarinsa”. Teatterinjohtaja Eikka Lehtosen mukaan ensi-iltaansa oli tulossa ”Niskavuoren Heta” pääosissa Raili Veivo ja Artto Hammaren. Lisäksi odotettavissa olivat nykyaikaista puolalaista näytelmää edustanut Slavomir Mrorekin ”Tango” ynnä John Patrickin hirtehiskomediaksi luonnehdittu ”Rakas murhakopla” pääosassaan kaikille hämeenlkinnalaisille tuttu Raija Paalanen. Teatterin katsojamäärät olivat nousussa, sillä edellisenä vuonna kävijöitä oli ollut 32000 eli 1300 aiempaa enemmän.

Vana-66:n puheenjohtaja Simo Ojanen kuvaili yhdistyksensä toimintaa monitasoiseksi, jossa esimerkiksi varsinainen sisärengas luovine kirjoittajineen oli järjestävä joka toinen viikko ns. ”roihu-iltoja”, joisa esiteltiin omia tuotoksia Osuuskassan kerhohuoneistossa. Tärkeässä osassa olivat myös keskustelutilaisuudet. Suunnitelmissa oli niin ikään ainakin yksi kirjallinen ilta vetonaulanaan joku tunnettu suomalainen tai suomenruotsalainen kirjailija. Myös Hämeenlinnan Soitannollisen Kerhon kanssa oli tarkoitus järjestää tilaisuuksia esitellen jäsenten luomuksia ja jazzia. Ajankohdaltaan oli vielä auki yksi kirjallinen show perustuen erääseen tunnettuun kirjaan. Hankkeisiin kuului myös pieni kellariteatteri. Ohjelmaan kuuluivat myös eri kirjailijaseminaarit ja neuvottelukokoukset.

Säveltäjä Marttisen mukaan kevään musiikkitilaisuuksiin liittyen hankkeita oli vireillä useitakin, mutta päivämäärät olivat olivat vielä avoinna. Luvassa oli ainakin huhtikuussa Marttisen oma säveltäjäilta. Eräiden muiden tilaisuuksien järjestymiselle olivat ehtona taloudellisen puoln järjestyminen. Ilmi Marttisen liikunta- ja balettikoulu toimi vailla minkäänlaisia avustuksia ja sen tähden kamppaili vaikeuksissa.

Osallistujan vuoden 1967 ensimmäinen numero päättyy mielenkiintoiseen kirjoitukseen ”Asuminen vuonna 2000”, joka tarjoaa kurkistuksen siihen, millaisena nyt jo toteutunut tulevaisuus 53 vuotta sitten nähtiin. Ensimmäisenä lukija huomio kiinnityy maapallon väkiluvun kasvun arvioon. Vuoden 2000 väliluvuksi ennustetaan ilman onnistuneita rajoitustoimia 7 410 000 000. Vertailun vuoksi vuoden 2018 väkiluvuksi on arvioitu 7,594 miljardia (vuonna 2000 6,956 miljardia). Teknisten aopuvälineiden kehitys oli vasta kehittymässä 1960-luvulla, mutta jo silloin arvioitiin siirtyminen teollisuudesta ns. palveluyhteiskuntaan. Tärkeänä nyanssina oli arvio asumisen muuttumisesta liikuteltaviin koteihin ja luopuminen masiivisista julkisivuratkaisuista. Niin kuin artikkeli toteaa:” Tulevaisuuden kaupunki: siirrettäviä ja lisättäviä asunto-orgaaneja päällekkäin vierekkäin, jotka muodostavat uuden arkkitehtoonisen kokonaisuuden”. Paikallisen arkkitehtuurin tulavaisuus nähdään ennustuksessa sangen synkkänä maapallon integroituessa, eri kulttuuripiirien sulautuessa toisiinsa. ”Traditiot antavat arkkitehtuurille omia erikoispiirteitä, mutta tulevaisuuden maailmassa rakennetaan kaikkialla samalla tavalla”. Voimme itse kukin arvioida, kuinka ennuste on toteutunut vai onko se ainoastaan hiukan edellä aikaansa.

* * *

 

Toisessa numerossaan tammikuun lopussa Osallistuja nostaa etusivullaan esille teatterin hajasijoituksen vanhaan viljamakasiiniin ja työväentaloon. Vuotta 1967 pidettiin paitsi itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuotena myös taloudellisenkasvatuksen vuotena. Kansalaisjärjetöjen kerrottiin koonneen voimansa kiinnittääkseen ihmisten huomion talouden peruskysymyksiin ja niiden ymmärtämiseksi. Radiossa oli alkanut tammikuun 17. päivänä ohjelmasarka ”Talouden kiertokulku”. Ohjelman tueksi oli julkaistu erityinen kirjanen.

Luettavissa on myös Eikka Lehtosen kirjoitus kaupunginteatterin näytelmästä ”Niskavuoren Heta”. Sen mukaan Niskavuori-sarja on kuulunut suomalaisen teatterin vahvimpiin tukipilareihin. ”Psykologisena luonnekuvauksena ja erittäin dramaattisena sarja esittäytyy yhä edelleenkin uusille katsojapolville tuoreena ja kulumattomana.” Hämeenlinnalainen teatteri ei ole tehnyt kirjoituksen mukaan poikkeusta vaan jo kolmekymmenluvulta asti saanut suosiota myös Niskavuori-näytelmiä koko sarjan tultua jo esitettyä, osa jo kahteen kertaan. Niskavuoren Hetaa on väitetty koko sarjan parhaaksi. Hämeenlinnassa sen edellinen tulkinta oli saanut ensi-iltansa 13.11.1952.

Osallistujan lukijat saivat tutustua Veljekset Vekka Liikenne Oy:n alkuhistoriaan, johon on toki ilmeisesti myöhemminkin eri yhteyksissä palattu. Joenhiisi kuuluu siihen hämeenlinnalaisten sukupolveen, joka oppi tietämään linja-autojen tarkoittavan Vekkaa tai Hämeen Linjaa. Osallistuja toteaa tässä kirjoituksessa Jaakko Vekan ostaneen neljäkymmentä vuotta aiemmin kuorma-auton ja aloittaneen puutavaran ajon metsäyhtiöiden laskuun. Tuosta ajankohdasta laskettiin Veljekset Vekka Liikenne Oy: syntyneen. Toinen kuorma-auto tuli hankittavaksi Erkki-veljen hankkiessa ajokortin. Siitä toiset parisen vuotta myöhemmin koitti aika aloittaa kesäinen linja-autoliikenne Aulangolle. Aulangon liikenteessä ollut linja-auto onkin entistettynä tullut viime vuosina eri tilaisuuksista tutuksi.

Kaupunkimme linja-autoliikenteen nykytilasta on voitu olla monta mieltä, mutta Osallistuja kertoo, että Linja-autoliiton vuonna 1962 tekemän tutkimuksen mukaan kaupungissamme oli taajimmat vuorot ne olivat sittemmin siitäkin tiivistyneet.

Toinen hämeenlinnalaisittain mielenkiintoinen artikkeli käsitteli hämeenlinnalaisen kaupan kehitystä. Skogsterin historiaa on viime aikoina käsitelty ainakin kauounginmuseon siirtyessä linnalta takaisin keskustaan Skogsterin entisen tavaratalon tiloihin. Osansa artikkelissa saivat myös eräät muutkin kaupunkimme historiaan liittyneet liikeyritykset otsakkeella ”Hämäläisten kauppapaikalla takanaan värikäs historia”. Joenhiisi on käsitellyt hämeenlinnalaisia liikeyrityksiä kirjoittaessaan joulunajasta 1914.

Tässä numerossa myös julistettiin kilpailu vuoden 1966 suosituimman hämeenlinnalaisen löytämiseksi.

* * *

 

Helmikuun alun Osallistuja aloitti etusivullaan palstan nimeltä ”Hämeenlinnan teollisuus”. Jälleen lähdettiin liikkeelle perinteisellä viittauksella maineeseen koulu-, virasto- ja varuskuntakaupunkina unohtamatta kaikkinaista historiallista menneisyyttä. Heti aluksi todettiin täällä suhtaudutun teollistumiseen erittäin negatiivisesti. Se koettiin jotenkin likaiseksi ja tuovan kaupunkiin sellaista väkeä, jota ei ilmeisesti kaivattu. Siten myöhästyttiin kaupunkikehityksen lähtiessä toden teolla liikkeelle. Kaupungin edullista sijaintia ei osattu käyttää hyväksi. Näkökulmaa 1960-luvun tilanteeseen kirjoitus antaa selittäessään Hämeenlinnan olevan tietyllä tavalla paitsiossa mm. radio- ja TV-toiminnassa eli yleisessä näkyvyydessä. Suuri alueliitos on tuonut vuonna 1967 uusia näkymiä kaupunkiin ja niitä myös kirjoituksessa pohditaan. Mainitaan myös Hämeenlinnaan saadun teollisuustoimikunta, jolta ilmeisesti toivotaan tarmoa. 

Hämeenlinnalla todetaan jo 1967 Hämeenlinnan Teollisuustoimhenkilöt Ry:n puheenjohtajan Tuomo Mikkolan suulla olevan käsillä viimeiset hetket päästä todella mukaan teolliseen kehitykseen. Kaikenlaisen kiertelyn ajat ovat kuulemma lopussa. Teollisuustonttien puute oli alueliitoksella poistunut. Tulijoita uskottiin löytyvän, jos ne vain otettaisiin sopivasti vastaan.

Kulttuuri- ja opetuspuolella harkittiin näyttämötaiteen ottamista koulujen opetusohjelmaan. Opetusministeriö oli edellisenä vuonna asettanut erityisen toimikunnan tarvittavan ehdotuksen valmistelemiseksi.

Oman näkymänsä vuoden 1967 suomalaiseen elämään tarjoaa myös kirjoitus TV-teatterin kevätkaudesta, vaikka itse televisiolaite oli monessa kodissa vasta tuloillaan. Aikakautta kuvastelee oma tuotanto. Joka toinen perjantai oli vuorossa ns. pitkä näytelmä. Muu perjantai-iltojen teatteriohjelmisto käsitti kolme pienimuotoista näytelmätekstiä, kaksi runosta, laulusta ja kuvista rakentuvaa kokooomaohjelmaa sekä sarjana esitetty Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Maailmandaramatiikkaa esityeltiin sarjassa antiikin draamaa. Kirjailijaniminä mainittiin O´Casey, Shaw ja Horvath.Syksyllä oli luvassa uutta pohjoismaista TV-dramatiikkaa.

Puolisen vuotta aiemmin oli Oulusta Hämeenlinnaan ilmestynyt Erno Paasilinna, joka toteaa Karisto Oy:n kirjallisena johtajana, että ”kirjoittaminen on luonnollista toimintaa”. Artrikkeli on kiintoisa kurkistus vuoden 1967 todellisuuteen. Erno Paasilinnan mielestä muun muassa ”nykyinen sensuurikehitys on ajautumassa väärille linjoille. Koska ennakkotapaukset lainkäytön periaatteen, saattaa joku oikeudenpäätös aiheuttaa varsin paljon lisävaivaa kustantajalle käsikirjoituksia luettaessa. Tällöin täytyy ruveta erikoisesti etsimään jotain seikkaa, joka saattaisi olla vastoin tällaista ennakkopäätöstapausta.” 1960- ja 1970-lukujen kirjallisee elämään perehtynyt voinee arvailla, mihin Paasilinna tuossa viittasi.

Seuraavaksi Osallistuja ottaa tarkastelun alaiseksi taloudellisen kasvun tutkimisen aloittamalla taloustieteilijä Joseph Schumpeterin ajatelmalla ”kapitalistinen markkinatalous ei ole kokenut eikä voi kokeakaan paikoilleen jähmettynyttä tasapainon tilaa”. Taustana lehden pohdinnalle oli kuluneiden parin vuosisadan aikana länsimaissa koettu kasvukausi, jota ei kuitenkaan ollut koettu tasaiseksi kapuamiseksi elintason vuorlle niin kuin kirjoituksessa todetaan. Kirjoittajan mukaan taloustieteessä ei ollut juurikaan kiinnitetty huomiota taloudellisen kasvun ilmiöön. Kirjoitusta nyt lukiessaan saattaa kysellä mielessään, onko suhdannevaihtelujen havainnointi ollut sellaista niiden kokemista irrallisina ilmiöinä tai onko se enää sellaista. Osallistuja antaa siis askelmerkkejä myös taloustieteellisille pohdinnoille kullekin lukijalle edellytystensä mukaan.

Kenties lähempänä keskivertolukijan maailmanpoliittisia pohdintoja on puolestaan kirjoitus, jossa kysellään, onko YK:lla paperiarmeija. Lehden kuvaamien ”epäsosiaalisten” kansojen ja valtaryhmittymien yleismaailmallista rauhaa uhkaavat toimenpiteet eivät valitettavasti ole mihinkään kadonneet. Siinä suhteessa selvästi hämeenlinnalainen saattoi pohtia 53 vuotta sitten lehtensä avattuaan aivan samoja asioita kuin nykyäänkin.

Kulttuuripuolella Osallistuja perehtyi Juhani Peltosen runoilijakuvaan. Kirjoituksesta ilmenee, että Peltonen oli jo saavuttanut kirjallisessa kentässämme suhteellisen selvän aseman aloitettuaan varsinaisen kirjailijauransa kolmisen vuotta aiemmin runokokoelmallaan ”Ihmisiät”. Peltosen lahjakkuutta ennakkoluulottomana kielenkäytön uudistajana ja ”oikukkaiden kombinaatioiden luojana” jo ylistettiin.

Yleisöpalautteen puolelta tässä yhteydessä on otettava esille nimimerkki T:n jonkinlainen tuohtumus tai ainakin harmistuneisuus kaupunkimme kulttuurielämää käsitelleestä kirjoituksesta, josta hänen mukaansa sai sellaisen käsityksen, ettei muita vapaita musiikkiharrastuksia ollutkaan kuin Musiikkiopisto tai Soitannollinen Kerho. Nimimerkin mukaan esille olisi tullut ottaa myös erinäiset musiikilliset yhdistykset.Esimerkkkieinä hän mainitsee Kaupungin orkesterin, Hämeenlinnan Työväenyhdistyksen soittokunnan. Hämeenlinnan näkyvimpänä musiikkiyhdistyksenä hän piti kuitenkin Hämeenlinnan mieskuoroa. Kuoroista hän mainitsee myös Laulu-Veljet , kirkkokuoron, Ty:n sekakuoron ja Karjalakuoron.

Toimitus vastasi pahoitellen puutteita puolustautuen artikkelin uhanneen paisua erittäin laajaksi.

Nykyisissä sääolosuhteissa talvisista urheilu- ja harrastelajeista on mitä ilmeisimmin sangen haasteellista kirjoittaa täkäläisissä lehdissä. Toisin taisi olla vielä 53 vuotta sitten, jolloin jäähän hakatusta avannostakin oli vaivatonta hankkia kuva ja kertoa avantouinnin iloista jopa -40 asteen pakkasilla. Osallistuja arvioi silloiseksi Hämeenlinnan aktiivisten avantouimareiden määräksi noin neljäkymmentä ja totesi määrän hiukan edellisistä vuosista laskeneen. Vuoden 1967 innovaationa lehti esitteli Ahveniston avantoon rakennetun kehyksen, jonka varaan oli laskettavissa vinssin avulla suojaava kansi.

Lopuksi lukijat pääsivät vielä tutustumaan matkailuasiamies Ailo Linnakankaaseen, joka ei suinkaan ole mikään salainen agentti. Miehen tehtäväksi oli annettu Hämeenlinnan tunnetuksi tekeminen. Vielä kuutisen vuotta sitten Ylen sivuilla oli arkistopätkä, jossa Linnakangas kertoi juuri valmistuneen moottotitien pätkän ääressä Turuntien sillalla tehdyssä haastattelussa kaupunkimme sen aikaisista matkailukohteista. Mainittu arkistopätkä olisi ollut mielenkiintoista liittää tähän, mutta ei siis enää ole saatavissa esille. Vuonna 1967 Linnakangas oli toiminut virassaan jo 11 vuotta, joten jonkinlaista näkemystä oli varmaan jo ehtinyt kertyä jo moottoritien pätkän valmistuessa 1964.

* * *

 

Helmikuun lopulla kaupunginjohtaja Jaakko Vuorinen [50 vuotta sitten: Kaupunginjohtajan joulutervehdys vuodelta 1966] myönsi Osallistujalle haastattelun, jossa totesi muun muassa: ”Hämeenlinnan kaupungin teollistamispolitiikan päämääränä on luoda olosuhteet sellaisiksi, että kaupungissa jo oleva teollisuus viihtyy ja laajentaa toimintaansa nimenomaan täällä ja että uusi teollisuus alkaa tuntea entistä suuempaa kiinnostusta Hämeenlinnan tarjoamia mahdollisuuksia kohtaan”.

Hämeenlinnan teollisuus- palsta jatkoi kaupunkimme elinkenorakenteen haasteiden ja tulevaisuuden tutkailemista. Kuultavana oli tuolla kertaa siis kauounginjohtaja. Kaupunginjohdon taholta ilmeni tekstin mukaan jonkinlaista turhautumista Hämeenlinnan esittelemisestä eräänlaisena kulttuurin kehtona. Samalla lehden etusivulla kirkuukin vähintään provosoivasti otsake:”KULTTUURIN MERKITYSTÄ LIIOITELLAAN H:LINNASSA”. Päättävissä piireissä pidettiin erittäin kyseenalaisena taidetalon tarvetta. Kulttuuripiirejä muistutettiin yksityisen veronmaksajan tarpeista.

Alueliitosta mahdollisuuksineen ei nähty täysin ongelmattomanakaan mitä tuli uusien alueiden hyväksikäyttöön. Asian kimpussa painisyeli myös vasta perustettu teollistamistoimikunta, jonka lähtökohtana oli osoittaa tarvittavat teollisuusalueet uuden yleiskaavan laatimisen pitkäkestoisuuden vuoksi, jotta kauounki saattoi hankkia mainittuja alueita omaan hallintaansa edelleen välitettäviksi teollisuudelle. 

Vuoden 1966 suosituin hämeenlinnalainen ratkesi.

Vuoden 1966 suosituimmaksi hämeenlinnalaiseksi valittiin kansanedustaja Timo Mäki. Toiseksi pääsi pop-laulaja Irwin Goodman, juontaja, koululainen Markku Veijalainen kolmanneksi, säveltäjä Tauno Marttinen neljänneksi. Edelisenä vuonna yleisölle avatun Sibeliuskodin intendentti Jarmo Sermilä oli viides. Nuorten parissa toiminut uusi kaupunginvaltuutettu Voitto Penttinen jäi kuudenneksi ja kunnallinen ammattientarkastaja Eero Salo seitsemänneksi. Vooittaja sai 146 ääntä ja toiseksi jäänyt 142. Seuraavat sijoitukset ratkesivat jo huomattavasti alle sadan äänen saalilla.

”Helmikuun yhdeksäntenä järjestivät Tyttölyseon seitsemännet luokat kahdeksansille perinteellisen potkujuhlan...” Noin aloitti Osallistuja sivun mittaisen selvityksen juhlasta, jonka kehyksenä oli juoni oikeudesta tuomareineen. Varmati silloinen tilaisuus jäi kyseisten abiturienttien mieleen.

Lehden takasivulla puututtiin jälleen kestoaiheeseen eli Hämeenlinnan ja ympäristön matkailun näkymiin. Otsikko uteli ”Onko maakunnallinen matkailujärjestö nukahtanut?” Kirjoittaja oli kollegoineen kuulemma takavuosina ammatinsa vuoksi seurannut Etelä-Hämeen matkailijayhdistyksen toimintaa ja joutunut huomaamaan aiemmin vireän toiminnan hiipuneen kohti täydellistä hiljaisuutta. Hän pohtii, etteivät pelkät henkilövaihdokset olleet voineet johtaa mainittuun tilanteeseen. Hän mainitsee kunnallisten matkailulaiutakuntien saaneen kuluneina vuosina vauhtia toimintaansa ja kyselee, onko matkailuyhdistys ollut niiden kanssa yhteistoiminnassa. Hän perää myös talkoohenkistä panostusta.

* * *

 

Maaliskuun alun viidenteen numeroon ehdittäessä Osallistuja on luonut katseensa kohti Ahvenistonharjua maalaillen ” katsottaessa sopivasta kulmasta Ahveniston harjulle päin, havaitaan hyppyrimäen rakennustyömaan nosturin huippu mäntymetsän keskellä”. Maisemaa suuresti muokkaavan hyppyrimäen rakennustyöt olivat siis käynnissä. Rakennelman loiston päivinä Joenhiisikin pääsi ihailemaan hyppytornin päältä avautuneita maisemia, jotka nykyinen Hämeenlinna on tietyllä tavalla tuhlannut käsistään antamalla mäen rappeutua. Joenhiisi on aiemmin kirjoittanut mainitusta hyppyrimäestä.

Vuonna 2014 Ahveniston ennen uljaasti esitelty hyppyrimäki oli enää hiljakseen rappeutuva betoniluuranko,
jonka kaikki ikkunat oli saatu ilmeistä vaivaa nähtynä kaikki. Surullinen menneiden toiveiden monumentti,
jonka on annettu vaipua rappion alhoon.

Vuonna 1967 Hämeenlinna oli yksi ehdokas seuraavan vuoden yhdistetyn ja pienen mäen mestaruuskisojen paikkakunnaksi. Ehtona oli mäen saattaminen valmiiksi syksyyn mennessä. Rakennusmestari Juhani Palsan mukaan pääurakoitsijan uskoi mäen valmistuvan ajoissa. Mäen korkeimman huipun kerrottiin kohoavan 180 metriin merenpinnan yläpuolelle. Rakennelmien korkeutta kuvattiin suurimmaksi vaikeudeksi. Sitä verrattiin Kantolaan edellisenä kesänä rakennetun viljasiilon korkeuteen, joka kuulemma jäi ainoastaan 80 metriin merenpinnasta. Mäen kriitisen pisteen sijaintia arvuuteltiin jonnekij 80 metrin paikkeille. Sitä ei vielä kirjoituksen aikoihin ollut tarkoin määritelty. Wikipedian mukaan mäen K-piste oli aikanaan 79 metriä.

Osallistuja antoi myös käytännön elämän tietoa eli valisti sopivan ompelukoneen hankkimista. ”Ompelukoneen osaminen ostaminen on jo sitä luokkaa oleva toimenpide, että on syytä tarkoin harkita koneelle asetettavat suoritusvaatimukset, mutta huomioonotettava seikka on myös se, etteä ompelukone vuosikymmeniksi eteenpäin...”. Teksti luettelee joitain uusimpien tuolloisten koneiden toimintoja ja kysyy liikkeenharjoittaja P. Ryynäseltä, osataanko uusimpia ompelokonemalleja käyttää. Vastauksena on toteamus pelon aiheettomuudesta kunhan markkinoilla oleviin koneisiin tutustutaan ammattitaitoisen henkilön opastuksella,

Hämeenlinnan teollisuus -palstalle oli etsitty joitakin kunnalisia luottamushenkilöitä, jotka pääsivät esittelemään teesinsä. Sosiaalidemokraatteja edustanut palomestari Veikko Väliö piti tärkeänä tonttien hintojen pitämistä kurissa. Suhteellisen pienenä talousalueena Hämeenlinna on sekä kärsinyt naapureinaan olleista aktiivisista kaupungeista että omista laiminlyönnestään.Vaikka hän näki tilanteen ja asenteiden muuttuneen. Kaupungin palvelukykyä hän piti suurin pitein keskitasoisena, mutta tiedosti kunnallistekniikan laahanneen perässä haitaten esimerkiksi asuntotuotantoa. Myönteisenä Väliö piti kaupungin päätöstä olla valittamatta harkintaverotuksesta ja että tuosta epäoikeudenmukaisesta verotusmuodosta oli päästävä eroon. Vastaperustetulta teollisuustoimikunnalta hän ei odottanut mainittavimpia saavutuksia.

Pääpuolueiden kunnallispoliitikot esittivät teesinsä paikakunnan kehittämisestä.

Kokoomusta edustanut ekonomi Eero Järvinen totesi heti aluksi, ettei Hämeenlinna ollut viimeisten vuosikymmenien aikana pystynyt pitämään asemaansa maakunnallisena keskuksena, vaan sen vaikutuksessa ollut talousalue oli asteittan pienentynyt. Suurista maalaiskunnista Hämeenlinna oli menettänyt naapurikaupungeille kauppakumppaneina muun muassa Luopioisten, Sääksmäen ja Lammin kunnat. Suurimpana syynä Järvinen piti kantahämäläisten kansaedustajien yhteistoiminnan puutteen. Osasyylliseksi hän mainitsee itse kaupungin. Teesinään hän julistaakin, että kaupunkia olisi hoidetava kuin liikeyritystä, mikä hänen mielestään ratkaisisi kko kehityksen kulun ja suunnan.

Skdl:n muurari Osmo Sievänen korosti teollistamisen merkitystä ja sen mahdollisuuksia suuren kuntaliitoksen toteuduttua ja tarjottua runsaasti tilaa. Sieväsen mukaan kaupunki oli ollut kunnallisteknisten töiden ja muun palvelun suhteen siihen asti aivan kärkipäässä teollisuusalueiden puutteen ollessa suurena haittana. Väliön tavoin hänkin piti tonttipolitiikkaa tärkeänä. Olennaisin tavoite oli uusien, tuottavien työpaikkojen luominen.

Liberaalisen kansanpuolueen edustajana varatuomari Osmo Laakso otti esille harkintaverotuksen, jolla ei pitänyt pilata mainettaan. Kyseisen veron osuuden teollisuudelta saatavista verotuloista Laakso uskoi olevan häviävän pieni, joten välillinn tappio oli suurempi kuin välitön voitto. Teollisuuden hankkimnen oli vaikea tehtävä, johon ei ollut annettavissa hänenkään taholtaan mitään valmista reseptiä. Hän olisi kuitenkin katsonut itsenäistä teollisuuslautakuntaa paremmaksi kuin kaupunginhallituksen alaisena toimivaa teollistamistoimikuntaa. Joka tapauksessa laakso olisi antanut lauta- tai toimikunnille ”riittävän pitkän” tilaisuuden toimia, sillä muutamien vuosien hukkatöiden jälkeen ne kerran onnistuessaan olisivat korvanneet monen vuoden tappiot. Teollisuuden hankkimisessa olisi pitänyt olla etusijalla pienteollisuus., koska sitä hän ei pitänyt kovinkaan suhdanneherkkänä. Tuolloisesta valtuustosta hänellä ei ollut kuin positiivista sanottavaa.

Aikalaistensa taatusti muistama ja uusimpien sukupolvien vaikeasti mieltämiin tilanteisiin kuuluu Hämeentien ja Viipurintien risteyksen hullunmylly. Maaliskuun alun numerossaan Osallistuja kirjoitti asiasta sivun mittaisesti otsikolla ”Valmistuva ”rengastie” helpottaa ruuhkaliikennettä”. Tekstin tueksi oli piirretty liikenneympyrä täyteen erilaisia kulkupelejä, joita täydentää oikeassa yläkulmassa jopa höyryveturi. Vanhan hämeenlinnalaiset toki muistavat vielä ne vanhat ratakiskotkin.

Viipurintie vaikuttaa nykyisinkin ruhka-aikoina melkoiselta sumpulta, mutta millainen se olisikaan ellei juuri tuollloin 1967 olisi ollut käynnissä uuden väylän rakentaminen Vanajan kirkon läheisyydessä olleen tasoylikäytävän viereen. Katisten kartanon pohjoispäässä oli meneillään maanleikkauksia Turun ja Lahden välisen liikenteen ohjaamiseksi pois Hämeenlinnan keskustasta. Voi vain jälkeenpäin päivitellä, millainen sumppu nykyään olisi ellei liikenne pääsisi mainittua väylää pitkin ohittamaan kauounkikeskustan. Tietenkin Osallistuja esitti tekstinsä lopussa myös varovaisen pelkonsa siitä, että ohikulkumatkalla olevat turistit vastaisuudessa eivät enää poikkeaisikaan Hämeenlinnassa.

Tässä vaiheessa vuotta edettiin Osallistujan palstoillakin ilmeisesti kohti kiihtyvää polemiikkia Taidetalon tarpeellisuudesta. Edellisessä numerossa ollut kirjoitus kaupunginjohtajan kielteisestä kannasta oli poikinut yleisönosastolle kipakan avoimen kirjeen, jossa pyrittiin kiistämään kaupunkilaisten jakaantuminen teollisuus- tai kulttuuri-ihmisiin. Kirjoittajan mukaan teollisuutta ei saatu houkutelktua moisilla julistuksilla. Samalla muistutettiin kaupunginjohtajan itsensäkin pitäneen tuettyjä kulttuuritiloja puutteellisina. ”Olet jo toinen Taidetalosäätiön hallituksen puheenjohtaja, jonka usko asiaan on loppunut kesken. Tarvitaanko jälleen kymmenen vuoden ruususenuni , ennen kuin asia lähtee todella edistymään?”

Kulttuuri- ja talouspoliittisen keskustelun lisäksi Osallistuja oli havainnoinut myös näkymiä kaupunkimaiseman yläpuolella eli maalaili lukijoiden eteen kuvaa kattojen yllä kaarrelleista pienistä lentokoneista, joita tuolloin oli ollut nähtävissä. Lehti aloitti juttunsa kertaamalla Räyskälä-säätiön alkuhistoriaa ja otsikoimalla ”Lentolupakirja on nykyaikainen ajokortti”. Jutusta käy ilmi myös, että tuolloin Katuman jäällä oli kiitorata, jolta järjestettiin yleisölennätyksiä. Jälleen siis yksi palanen yritettäessä näin yli puolen vuosisadan jälkeen hahmottaa Hämeenlinnassa koettua elämää.

* * *

Lähteet:

Osallistuja-lehti; nrot 1-5/1967

Kaikuja linnasta

Kirjavaraston aarteita 4

Tätä kirjoitettaessa elämme poikkeuksellisia kulkutaudin aikoja, mikä on suistanut normaalin elomme jokseenkin raiteiltaan. Aikaa on saattanut olla esimerkiksi löytää omasta hyllystään teoksia, joihin ei ole tullut koskeneeksi vuosikausiin. Yksi sellainen on Hämeen linna, jonka Pertti Kilkki on toimittanut Sotasokeiden hyväksi vuonna 1973. Mainittu teos löytyy myös kirjastosta ja on oiva johdattelija linnamme vaiheisiin vielä miltei puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeenkin.

Oma henkilökohtainen tarinansa on toki se, kuinka olen teoksen saanut lahjaksi yli neljäkymmentä vuotta sitten, mutta se ei ole nyt tämän kertomuksen aihe. Kilkki on koonnut mielenkiintoisen kirjan, johon hänen lisäkseen ovat kirjoittaneet Sampo Ahto ja Rainer Knapas. Ensiksi lukija pääsee tutustumaan Hakoisten linnavuoreen ja Hämeen linnan rakennushistoriaan. Esillä on itse Vanajaveden saarelle rakennetusta linnasta samoja kaavakuvia, joita vuosien varrella on saanut tarkastella kierrellessään sen muurien sisällä. Oman mielenkiintoisen lisänsä tuo se, että itse kirja on jo historiaa eli linnan entistämistyöt olivat vasta kesken kirjan julkaisun aikaan ja naisvankilakin oli poistunut linnasta vasta vuotta aiemmin lääninvankilan tosin jäädessä vielä nykyisen Vankilamuseon tiloihin.

Suunnitelmista kirjassa todetaan muun muassa:

” Entistämissuunnitelmien mukaan sijoitetaan päälinnaan mm. seuraavia toimintoja:

• kellariravintola kabinetteineen, joka tulee entiseen ns. väentupaan.
• kuninkaansalista tulee pääkerroksen juhlasali yleisötilaisuuksia varten. ”Juhlahuoneisiin” tulevat kuulumaan lisäksi kuninkaankamari sekä kerroksen muut hallimaiset, suuret huonetilat.
• linnan ylimmästä kerroksesta muodostetaan sarja näyttelyhuoneita, joissa voidaan esitellä esim. linnan historiaa ja sen eri rakennusvaiheita. Tähän kerrokseen sisältyy myös 1600-luvun kirkkosali sakaristoineen.
• pohjakerroksen keskiaikaisesta kappelista muodostetaan jälleen toimiva kirkollinen tila, jossa voidaan pitää tilaisuuksia ja toimituksia.
• linnan useimat huoneet, mm. entiset asuinkamarit jäävät nähtävyyshuoneiksi ilman määriteltyä käyttöä, kuten myös pohjakerroksen holvatut huoneet ravintolaa ja kappelia lukuun ottamatta.

Linnaa ympäröivien kehämuurirakennusten suhteen ei ole toistaiseksi tehty täsmennettyjä suunnitelmi, mutta kaavailujen mukaan ainakin Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo saisi niistä toimisto- ja näyttelytiloja. Lisäksi on todettu, että kehämuurirakennukset olisivat erittäin sopivia matkailupalvelujen sijoituspaikkoina. ”

Nyt 47 vuotta myöhemmin voimme pohtia, kuinka hyvin suunnitelmat ovat toteutuneet. Ainakin Museovirastolla on ollut näyttelyitä mainituissa kehämuurirakennusten tiloissa, ja me paikkakuntalaiset tiedämme kaupungin historiallinen museokin sijainneen vuosikausia linnan kupeella ennen muuttoa Skogsterin taloon.

Hämeen linna ympäristöineen noin vuonna 1600. Tästä näkee selvästi, kuinka ahtaalle saarelle linna
aikanaan sijoitettiin. Kun kaupunki sitten myöhemmin perustettiin sen juurelle, sen laajentumis-
mahdollisuudet olivat sangen olemattomat. Tosin on otettava huomioon, että kaupungin toiminnotkin
luonteeltaan aikojen kuluessa muuttuivat pelkästä ympäröineen maaseudun kauppapaikasta. Tämä sama
karttakuva löytyy myös Kilkin teoksesta.
Kuva: Vanhakartta.fi. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908213735

Lukuisten mielenkiintoisten piirrosten ja kaavakuvien lisäksi on osin hätkähdyttävääkin oivaltaa, että teoksen julkaisun aikaan silloista nykytilannetta kuvanneet mustavalkoiset valokuvatkin ovat jo tuoreimmillaankin pian viidenkymmenen vuoden takaa. Julkaisua tukeneina mainostavat esim. K-kauppa Colombina-kahvia ja Rettig Smart-tupakkaa.

Näkymä linnasta heinäkuussa 2002.

Ei tämä Hämeen linna -teos ole sentään pelkkää entistämisselostusta tai kuvia vanhoista tiilistä. Mukaan on kaivettu myös anekdootteja ihmisistä, jotka ovat liittyneet paikan historiaan. Siihen liittyen on ihan aluksi pakko ottaa esille ilmeisesti kuuluisin ja arvovaltaisin linnassa pyövelin eteen joutunut henkilö eli linnanisäntänäkin toiminut Aake Tott, joka määrättiin valtataistelun tuoksinassa mestattavaksi. Linnan vieressä sijainnut Pyövelinmäki olisi sangen sopiva asettaa mielessä toimituksen paikaksi ja kuljettaa koko väki elokuvallisen teatraalisena kulkueena tuolle kallioiselle mäelle pohtien josko näin olisi käynyt. Kilkin teoksessa kuitenkin todetaan ykskantaan, että Tott tapasi kirveen linnan sisävallien juurella. Siinä sekin jonkin aikaa mielessäni pyörinyt kysymys on saanut yhden vastauksen. Eri asia sitten on, missä paikassa Klaus Fleming teloitutti uplantilaisen ratsumiehen ja tämän neljä palvelijaa Nuijasodan esinäytöksenä surmanneet viisi rautalammilaista talonpoikaa, joiden tuomio luettiin Hämeen linnassa.

Jo aiemminkin eli ainakin 1530-luvulla olivat Sääksmäen talonpojat valittaneet linnanisäntä Eerik Olavinpojasta. Varsinainen riesa oli kuulemma aikanaan Ison vihan tuoksinassa linnan komendantiksi sijoitettu everstiluutnantti Petr Zasjetski, jonka julma ja lahjottavissa ollut hahmo perimätiedon mukaan rääkkäsi ympäristöään. 

Vuosien varrella linnassa otettuja kuvia. Noiden kiviseinien sisälle on ollut rauhoittavaa lähteä silloin tällöin
vaeltelemaan ja rauhoittumaan. Tuolla sisäpihallakin tuntuvat kiireisen kaupungin äänet vaimenevan ja hiljaisuutta
leikkaavat toisinaan vain räystäille lehahtaneiden lintujen siiveniskujen kaiut. Pertti Kilkki toimittamassaan
teoksessa tuo mukavasti esille välähdyksiä niin entistämisestä, ajasta vuonna 1973 kuin linnan historiaan
liittyneistä henkilöistä.

Onpa linnaan kuulemma liitetty rakkaudessaan onneton prinsessakin, vanha Kukkotornin haamuäijä ynnä vallasnaisen ja Matti Haapojan väitetty romanssikin. 

Niin ikään lainataan vanhaa käräjäpöytäkirjaa elinkautisvankien kapinasta kesältä 1824:

"Linnanvouti Tallgrenin saapuessa paikalle näki hän 30:n raivoisan vangin olevan vapaana kahleistaan. Iskien puukolla pöytään suurmurhaaja Krig kehoitti tovereitaan kerallaan pakenemaan. Suurin osa vangeista suostui yritykseen ja he hyökkäsivät portille. krig uhkaili portin takana olevia vartijoita luvaten räjäyttää koko linnan ilmaan kellarista löytämällään ruudilla... Maaherra Hjärne riensi paikallesotilasjoukon kanssa. Nousten linnarakennuksen parvekkeelle maaherra kehoitti vankeja rauhoittumaan uhaten muussa tapauksessa antaa sotilaille käskyn ampua. Vastaukseksi tuli ryöppy kirouksia ja haukkumasanoja, Krigin lisäksi heittäessä maaherraa puukolla. Parin varoituslaukauksen kajahdettua sotilaat ampuivat kovilla panoksilla..."

Yllä mainittu tapaus liittyy surullisen kuuluisiin Nurmijärven rosvoihin, joista muun muassa Heikki Ylikangas on aikanaan kirjoittanut. Itse rosvoista Nurmijärvestä löytyy verkosta esimerkiksi tällaista.

Kaikkinensa tämä Hämeen linna -teos on yhä kohta viisikymmentä vuotta julkaisunsa jälkeen mainio teos aloittaa linnan historiaan tutustuminen. Kuten sanottu, se esittelee historiaa useammassakin tasossa eli itse linnan satojen vuosien kehitystä että tuulahduksen 1970-luvun alusta.

Tavastehus. Magnus von Wright (1845).
Topelius, Zachris : Finland framstäldt i teckningar (Painettu teksti) : Helsingfors : A. W. Gröndahl & A. C. Öhman.
Helmi - näytteitä Kansalliskirjaston kokoelmista - doria.fi

Tässä näkymä Pyövelinmäen eli Kaupunginpuiston suunnalta kohti linnaa ja Hämeenlinnan kaupunkia. Kunhan
pysähtyy miettimään lukija saattaa sielunsa silmin kuvitella vanhoja hämeenlinnalaisia vaeltelemaan
tuossa maisemassa.

* * *

Lähde:

Hämeen linna. (toim)  Pertti Kilkki

Sotasokeat 1973

Ruudin katkua ja jahdin huumaa

Kirjavaraston aarteita 3

”Als todt!” - Koirien kiivasta haukkua ja ajomiesten hikistä ponnistelua upottavassa lumessa, kunnes vapauttava merkkihuuto kertoo jahdin päättyneen. Tällä kertaa kirjavaraston aarteista levittäytyy tarinoineen eteemme eräkirjallisuutemme uranuurtajaksi kutsuttu Onni Wetterhoff, jonka kaksi pääteosta Från skog och sjö I ja II ilmestyivät vuonna 2004 Erkki Timosen suomentamina nimellä Saloilta ja vesiltä. Teos vie meidät niin 1800-luvun riistajahteihin Hämeenlinnan ympäristöön kuin Itämeren hylkeenpyyntiin tai kaukaisille Venäjän maille ynnä Ukrainaan.

Hämeenlinnalaisena erityisen kiintoisia ovat tarinat metsästysretkistä silloisille saloille, jotka alkoivat lähes Miemalasta ja Vuorentakaa. Tapaamme kertomuksissa niin Kankaistenjärven suunnattoman noidutun hauen kuin korpien hirvet, hirmuisen Alajärveltä Hattelmalan ja Miemalan kautta kohti Turenkia juosseen susilauman ja ärjyvät karhut ynnä ovelat ilvekset.

Toukokuussa 1883 Wetterhoff kirjoittaa, kuinka eräänä huhtikuisena päivänä on matkustanut Hämeenlinnasta runoilija Paavo Cajanderin  kanssa Hauholle tapaamaan yli 80-vuotiasta karhunkaataja Erkki Heinäkangasta, jonka selkeät muistikuvat ulottuivat vuoden 1808 sotaan, jolloin naiset, lapset ja irtainta omaisuutta oli viety piiloon Kontuvuoren erämaahan viikkokausiksi. Myöhemmin muista teoksen tarinoista ilmenee tuo Kankaistenjärven takana oleva alue susien ynnä muiden villipetojen lymypaikaksi tai kauttakulkualueeksi. Heinäkankaan kertomukset petojahdeista tekivät kuulemma valtavan vaikutuksen Onni Wetterhoffiin ja hänen toveriinsa Cajanderiin .

Jonkinlaiseksi käännekohdaksi metsästyksessä osoittautuu teoksen mukaan Hämeenläänin metsästysyhdistyksen susijahdit talvella 1883. Varsinaista susiin kohdistunutta metsästystä ei juuri ennen ollut kuulemma harjoitettu ja petokanta oli päässyt kasvamaan huomattavasti. Moni köyhä torppa menetti ainoan lehmänsä, hevosensa tai kaikki lampaansa. Tilanomistajat olivatkin alkaneet palkata Venäjältä erityisiä petojen metsästykseen ja hävittämiseen erikoistuneita miehiä eli lukaaseja. Niinpä eräs tilanomistaja palkkasi Hollolaan kolme mainitunlaista lukaasia ja luovutti avustamaan [Hämeenlinnan] kaupungin lähistöllä liikkuvan susilauman surmaamisessa. Sudet pyrittiin motittamaan metsämaastoon, johon ne olivat asettuneet päivälevolle. Jos susien yöllinen saalistus oli ollut tuloksekas, ne pysähtyivät oletettavasti päiväksi jonnekin lähistön tiheikköön päiväksi tai kauemmaksi, jolloin ne uskottiin sangen helposti saarrettavan. Kelin ja maaston tosin piti olla suotuisa. 

Wetterhoffin keräämien kertomusten kotimaisen näyttämön pääosa sijoittuu aivan nykyisen Hämeenlinnan
alueelle tai sen välittömään läheisyyteen. Nykypäivän lukija voi seurailla tapahtumia vaikkapa tästä
Suomen yleiskartasta. Kuvassa osa kartasta Karta öfver Finland : Sektionen F3 : Nylands län med
tillstötande delar af Åbo, Tavastehus och St. Michels län. Gyldén C. W. 1864.
Kuva Vanhakartta.fi
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200806175494
>>TÄSTÄ PÄÄSEE KOKO KARTALLE.

Vaikka metsästys olikin teoriassa perin yksinkertaista viisaan samoajan perehtyessä huolella ympäristöönsä, käytäntö oli usein jotain muuta. Hukka jos toinenkin onnistui livahtamaan pyssymiesten ja koirien tieltä. Moni koira päätyi lopulta itse saaliiksi ja syödyksi. Maasto ei aina sallinut upottavassa hangessa tarpovien metsästäjien käyttää suksia tai niiden hallinta oli vaikeata. Aseensohlot eivät välttämättä toimineet.

Lukija pääsee muun muassa jahtimiesten kyytiin suoraan nykyisen kaupunkikeskustan nurkalta:

” - - - Tammikuun 26. päivänä klo yhdeksän illalla lähdin kaupungista lukaasi Ivan Pakljan kanssa reellä porsas kyydissä - - - Ajoimme Hämeensaaren polttimon ohi jäälle - - - Lopulta ajoimme Kankaantaustan kylän halki Hattelmalan harjulle saakka. Siellä pysähdyimme ja Paklja kohotti moneen kertaan pitkiä sudenhuutoja saamatta kertaakaan vastausta. Hänen mielestään niiden piti vastata, mikäli olivat paikalla, sillä niiden juoksuaika oli jo alkanut. - - - Ajoimme sitten harjua pitkin Perttulaan, missä hän uusi ulvontansa ja nyt olin olin kuulevinani vastauksen Harvialan suunnalta. Laskeuduimme jäälle ja ajoimme Vanajan kirkolle päin - - - ”.

Jahdin jatkuessa Vanajan kirkolle päin erämiehet kuulivat useiden susien vastaavan petolliseen kutsuhuutoon sangen läheltä. Äänet tuntuivat tulevat vuoroin jäältä ja vuoroin metsästä. Sitten neljä sutta juoksi edellä Turengin tielle asti. Kahden niistä seisahtuessa ajomiesten hevoset jumittivat paikoilleen. Piha-aidat suojasivat susia niin, etteivät metsästäjät kyenneet ampumaan. Kaikkinensa jahti meni mynkään, vaikka lukaasi Pakljan pääsikin ampumaann molemmat piippunsa kohti erästä suurta sutta. Petojen jolkuttaessa kohti Turenkia jahtimiehet palasivat toisilleen kiivaillen ja ilmeisesti enimmäkseen toistensa sanoja ymmärtämättä. Tarinan kertoja pyysi vielä harjun näköalapaikalla lukaasia kajauttamaan kerran kutsuhuudon ihaillessaan itse näkymää kohti Hämeenlinnaa. Tyrmistyksekseen miehet kuulivat susien vielä vastaavan, kunnes ne lopulta jatkoivat matkaansa.

Kyseessä ei siis ollut tuloksiltaan hohdokas jahti, mutta osoittaa nykylukijalle, kuinka lähellä korpi ja pedot tuolloin olivat. Tuolla kertaa sudet siis voittivat, vaikka yksi ainakin sai lyijyä nahkaansa.

Sittemmin Harvialan Turengin seutuvilla susien kamppailu sai yhä verisempiä piirteitä. Jahtimiesten saatua ammuttua yhden susista toinen joutui muiden syömäksi, ja metsämiehet saivat ruotia asiaa Kilpiälässä. Lukaasit hakeutuivat metsään kiertääkseen jäljelle jääneet pedot. Ajomiehiä haettiin Rastilan kylästä, jossa sattuivat olemaan meneillään kinkerit. Jälleen kerran sudet kuitenkin pääsivät ajoketjun läpi erään ajomiehen ällistellessä vierestä. Myöhemmin Viralassa tehtiin uusi havainto ja yksi myrkkysyötillä tainnutettu susi päätyi lajitoveriensa saaliiksi. Vähitellen kaikkiaan yhdeksän sutta oli toimitettu päiviltä. 

Sudenpyyntiä suksilla, Alex Fussellin puulle piirtämänä ja Mason Jacksonin kaivertamana vuonna 1854.
Llewelyn Lloyd´n teokseen Scandinavian Adventures: During a Residence of Upwards of Twenty Years;
Representing Sporting Incidents, and Subjects of Natural History, and Devices for Entrapping Wild
Animals. With Some Account of the Northern Fauna.
Kuva: Wikimedia Commons

Kankaistenjärvessä asusteli kesällä 1881 hirmuinen hauki, joka kerran toisensa jälkeen onnistui pyristelemään kokeneimmiltakin pyytäjiltä, vaikka järvi muuten sangen kalaisaksi kuvailtiinkin. Tuskin köriläiksi kutsutut ahvenet ja muutamat särjet riittivät tyydyttämään niitä, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen narrata mainitun hauen mukaansa. Wetterhoff kuvaa sangen lämpimästi kesäisiä kalastuspäiviään ja hänet majoittanutta yksinkertaista torppariväkeä. Tekstistä välittyy suvisen järvimaiseman tunnelma.

Kalvolassa ajettiin seuraavan vuoden jouluna ilvestä. Tapahtumat alkoivat Kalvolan takamailla Haaranojan torpalla. Lukijan päästessä jälleen reen jalaksille seuraamaan jahdin vaiheita matka vie Salakan torpalle, minkä nimi todennäköisesti kertoo jotain kulmakunnalla asuneille. Jahtikoirien ja metsästäjien kiinteä suhde välittyy usein teksteistä. Jahdeissa koirien kohtalo on toisinaan karu jos kohta saaliinkaan osaa ei ole kadehtiminen.

Kertojan mainitessa ”kivikkoiset mäet ja vesakkoiset notkot” omaankin muistiini nousevat pyöräretket Renkajärven ympäristössä. Ilves koki kohtalonsa ilmeisesti viimeksi mainitun torpan maastossa, mutta kahden muun ilveksen järvet johtivat pyyntimiehet kohti Ahlajärven metsiä.

Oma lukunsa teoksessa on kuvaus Kokko-Kustaana tunnetun metsämiehen elämänvaiheista. Tuo vuonna 1818 Kokon torpassa Sääksmäen pitäjän Liuttulan kartanolla syntynyt ja lokakuussa 1886 Hämeenlinnassa kuollut mies kuvataan metsästäjän perikuvana, joka kuulemma elätti itsensä yksinomaan riistasaaliillaan toisten metsästäjien hoitaessa välillä kuka maatilkkuaan kuka mitä muuta puuhaansa. Tuolloin kuollessaankin Kustaa oli saapunut Hämeenlinnaan avustamaan karhujahdeissa.

Karhunpyyntiä talvella.
Zacharias Topeliuksen vuonna 1876 suomennetun Maamme
kirjan kuvitusta.
Kuva: Wikimedia Commons

Karhuista puheen ollen teokseen on kirjattu tarina myös olutmestari Schmausserin karhujahdista helmikuussa 1859. Tapahtumien alullepanija oli muuan mylläri Munakkaan vesimyllyltä eli siis Miemalan kylän ulkopalstalta. Salaliittolaisen vaiteliaana kyseinen mies ilmestyi panimon konttoriin tarjoamaan maksua vastaan karhunkierrosta, johon arvon mestari toki innokkaana metsämiehenä tarttui tahtoen pitää asian kilpailijoiltaan salassa. Kauan ei tieto pienessä piirissä säilynyt, koska asiasta oli kerrottava metsästystoverille, joka sattui juuri portaikkoon myllärin lähtiessä. Vaiteliaana aikeistaan kaksikko sitten päätyi myllylle, mutta ensimmäinen jahti ei kommelluksineen tuottanut tulosta.

Kolmisen päivää myöhemmin joukko oli uudestaan asialla tavaten itsensä Kokko-Kustaan samoilta apajilta. Jahdin pitkittyessä myös kaupungista kutsuttiin lisää väkeä karhunajoon. Yksi jos toinenkin metsämiehistä kuitenkin vuorollaan sähelsi mahdollisuutensa kontion pelastautuessa upottavassa hangessa pinteestään. Munakan myllytuvassa oli jälleen kiivasta sanailua miesten kesken. Taskumatit taisivat tyhjetä joutuisasti. Kireiden pakkassäiden jatkuessa seurue ei kuitenkaan tahtonut luovuttaa, joten jälleen parin päivän kuluttua joukko matkasi kaupungista samoille seuduille. Niin mesikämmenen jäljittäminen taas jatkui. Epäonnisia jahtimiehiä riitti jopa kauempaakin maasta, Helsinkiä myöten. Äkkiä laskien kymmenkunta ajoa saivat metsästäjät tehdä ennen kuin vanha laihtunut naaraskarhu saatiin lopulta kellistettyä. Tuossa tapauksessa voisi jopa arvioida, ettei tapahtumaketju kuulu paikallisen metsästyshistorian loistokkaimpiin saavutuksiin. Sitä lukiessaan saattaa kuitenkin näin jälkikäteen arvella, että noista päivistä tai viikoistakin voisi laatia jonkinlaisen elokuvakäsikirjoituksen. Kommelluksia ja nolojakin käänteitä ainakin tuntui riittävän.

Mielenkiintoinen kuvaus on myös tarina kymmenpäiväisestä susijahdista Kankaistenjärven ympäristössä, jonka seurauksena aikansa haavoitettunakin metsästäjiä liki pilkkanansa pitänyt susi oli päätynyt ansakuoppaan lähelle Ilamoa. Vanhana Hämeenlinnan lyseon oppilaana on kiintoisaa lukea kyseisen suden aikanaan päätyneen lyseolle lahjoitettuna sen täytettyjen eläinten kokoelmaan. Olisinpa vain tiennyt tuonkin tarinan aikanani mainittuja elikoita tuijottaessani.

Kertomukset hylkeenpyynnistä Itämerellä tai metsästyksistä pitkin Liivinmaata, Ukrainaa ja Venäjää ovat toki nekin kiintoisia, mutta samanlaista paikan aistimusta ne eivät ainakaan minussa tuoneet kuin ihan tutuilla Hämeenlinnan ympäristön seutuvilla tapahtuneiden retkien muistelot. Tuolloin 1800-luvulla korpi alkoi Hämeenlinnassakin miltei kynnykseltä.

* * *

Lähde:

Onni Wetterhoff, Saloilta ja vesiltä

Tsaarin amiraali

Kirjavaraston aarteita 2

Luettuaan Heikki Tiilikaisen teoksen Tsaarin amiraali suomalainen Oscar von Kraemer ei voi olla ihmettelemättä, kuinka ylipäänsä kykenisi kirjoittamaan kenestäkään 1800- luvun hämäläissyntyisestä ihmisestä sivuuttaen tuon Hauhon Hyömäen kartanossa syntyneen suomenruotsalaisen upseerin, jonka tie sentään vei jo seitsenvuotiaana Pietarin merikadettikouluun ja sitä tietä maailman kaukaisimmillekin merille. 

Tulevan amiraalin lähtökohdat olivat yhtä aikaa sekä onnekkaat että ankarat: eversti-isä kuoli varhain pojan ollessa hieman alle viisivuotias. Lesken lapsineen oli muutettava Hyömäestä Hämeenlinnaan. Tuttava- ja sukupiiriin kuului kuitenkin Pietarissa toimiva Suomen asioiden ylin hoitaja, ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder, jonka myötävaikutuksella Oscarin veli Robert otettiin Tie- ja vesiyhteyslaitokseen. Bror-veli ja Oscar puolestaan aloittivat Pietarissa kadettikoulun merikomppaniassa vuonna 1827.

On useampi vuosi siitä kun ensimmäisen kerran luin tämän elämäkerran, ja paluu teoksen ääreen on vain vahvistanut mielikuvaa siitä, että jos jostakusta niin Oscar von Kraemerista elämänvaiheineen tulisi laatia elokuva tai minisarja. Tiilikaisen teoksen esittelemä mies ei jää kuivakkaaksi hallintomieheksi tai yksioikoiseksi meriupseeriksi. Nykylukijaa saattavat hätkähdyttää sanankäänteet, jotka osoittavat karusti hänen olleen aikansa ihminen luonnehtiessaan laajoilla matkoillaan kohtaamiaan ihmisiä ja kansoja. Emme kuitenkaan saa sortua anakronismiin eli odottaa hänen välttävän ilmaisuja, joita emme nykypäivänä suosi.

Kraemerin uran ja elämän varrelta on erotettavissa joitain selkeitä vaiheita. Ensinnä oli luonnollisesti perusopintovaihe, jossa nuori ja jopa aikansa oloissa lyhytvartinen poika sai osoittaa sitkeyttään. Siinä hänellä oli tukena vanhempi veljensä ja suomalainen siirtokunta. Kirjeet löytävät tuolloin ja vielä vuosia myöhemminkin äidille Hämeenlinnaan. Tässä yhteydessä ja pitkin kertomuksen ajanvirtaa onkin lukijan hyvä antaa mielikuvituksensa soljua ajatukseen, kuinka maailmanmatkaajalla oli kaukana horisonttien takanakin mielessä lapsuustantereet ja Hämeenlinna.

Nuori meriupseeri kaipasi toimintaa ja sotilaskunniaa tahtoessaan siirton Krimille. Huonokuntoiseksi kuvaillun Itämerenlaivaston rutiinien sijaan siellä oli luvassa mainetekoja Venäjän ja Osmanien valtakunnan välien kiristyessä. Aluksi sota kuitenkin antoi odottaa itseään, ja Kraemer anoi edelleen Kaukasukselle. Iso-Britannian, Ranskan ja Sardinian julistaessa lopulta sodan Venäjälle, ja Krimin sodan eli täkäläisittäin Oolannin sodan alkaessa Kraemer koki tyrmistyksekseen joutuneensa hiukan syrjään toiminnan polttopisteestä. Silti osansa hurmeisista taistoista oli hänkin vielä saava etenkin piiritetyssä Sevastopolista, josta kirjeet kuulemma kuitenkin kaikesta huolimatta löysivät Hämeenlinnaan ja takaisin. Kielitaitoisena Kraemer sai monenmoisia ylimääräisiä tehtäviä esimerkiksi kiinniotettujen vihollisten kuulustelujen tulkkina. Ilmeisesti hän sai kosolti kokemusta, josta oli hyötyä tulevaisuuden kansaínvälisissä tehtävissä ja jopa ollessaan mukana keisarillisissa seurueissa. Noita myöhempiä vaiheita ennen hänen oli toki selvittävä Sevastopolista hengissä. Huhtikuun kuudentenatoista 1855 hän haavoittuikin. Vaikkei kaikilla Sevastopolin puolustajilla ollut mahdollista saada asiallista hoitoa eikä vastapuolen vastaava ollut muuta kuin katastrofi, Kraemerin pelasti myöhemmin Venäjällä liki legendaariseen kuuluisuuteen ja maineeseen noussut myöhempi akateemikko, lääkäri ja kirurgi Pirogov.

Krimin sodan rauha solmittiin 30 maaliskuuta 1856. Tuleva amiraali oli säilyttänyt henkensä ja ilmeisesti päässyt sotainnostaan. Pitkin Eurooppaa ynnä Saksan Aachenissa vietetyn toipumisloman jälkeen oli vuorossa komennus harmaassa Kronstadissa. Ilmeisesti ympäristön yleisen ankeuden tunnetta lisäsivät matkoilla hankitut velat. Helpotusta toi tehtävän saaminen Mustallemerelle lähtevässä laivasto-osastossa. Tuolloisten matkojen yhteydessä meriupseeri ehti myös tutustua kauttakulkumaihin niin kuin tuolloin muun muassa Espanjaan ja Kreikkaan. Aluksissa oli höyrykone apuvoimana, ja tekstissä mainitaankin toistuvasti, kuinka höyrykattilat vaativat huoltoa ja laiva hiilestämistä.

Ajan tavan mukaan Kraemer oli saanut koulutuksen, jossa antiikin kulttuurilla oli merkittävä osuus, joten hänen alkuaikojensa kuvailemat pettymykset esimerkiksi Ateenaan pitänevät varmasti sisällään melkoisen emotionaalisen myllerryksen. Tuskin hän tuolloin vielä saattoi aavistaa, millainen merkitys tuollakin maalla hallitsijoitaan myöten tulikaan hänelle vielä olemaan. Sen sijaan Kostantinopolin kauneus kuulemma sai osakseen toistuvan ihailevia toteamuksia. Paluu Kronstadtiin tietenkin jo etukäteen tympäisi kaukomatkojen makuun päässyttä nuorta miestä. Vuonna 1858 hän saikin määräyksen ensimmäiseksi upseeriksi alukselle, jonka oli määrä kaksivuotisella purjehduksellaan ennättää Kiinaan ja Amur-joelle asti.

Matkustavan maanmiehen ensimmäinen kirje löytyy Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning
-julkaisun vuoden 1860 numerosta 2.
Kansalliskirjaston digitoitu aineisto https://digi.kansalliskirjasto.fi

Seuraaviin kolmeen vuoteen liittyy mielenkiintoinen vaihe Oscar von Kraemerin elämässä, mikä tarkoittaa kiintoisuutta paitsi tietenkin asianomaisen itsensä myös jälkipolvien kannalta, sillä tuolloin hän toimi eräänlaisena J. V. Snellmanin sanomalehti Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning ulkomaankirjeenvaihtajana otsakkeen Bref från en resande landsman (Kirjeitä matkustavalta maanmieheltä). Meriupseerin kirjoittamat matkakuvaukset Snellmanin lehdessä saattavat jonkin verran kohahduttaa nykylukijan silmäkulmia. Elämäkertakirjan kirjoittaja Tiilikainen kuitenkin toteaa sekä Snellmanin että von Kraemerin suhtautuneen tietyllä vieroksunnalla skandinavismiin, jota kannattajineen salainen poliisi tarkkaili kiinteästi.

Kraemerin saama hyvä klassinen koulutus takasi tarvittavat yleistiedot, joita kelpasi pitkillä matkoilla kartuttaa niin lukemalla kuin itse kokemalla. Niin kuin kirjan kirjoittaja edelleen toteaa kirje oli aikakauden ihmisten tärkein kommunikaatioväline sähköisten välineiden ottaessa vasta hapuilevia ja kalliita joskin pikaisestu kasvavia ensi askeliaan. Postilaitokset toimivat oloihin ja etäisyyksiin nähden ilmeisen erinomaisesti ja luotettavasti. Kraemerin tapauksessa olivat kirjeet siis kulkeneet aikanaan jopa piiritetyn Sevastopolin ja Hämeenlinnan välillä. Sittemmin laajempikin lukijakunta pääsi nauttimaan hänen kynänjäljestään sanomalehden kautta. Hän ei kuulemma pahemmin käännä klassisia lentäviä lauseita tai ranskan-, espanjan- tai englanninkielisiä ilmauksia, vaan lukijan oletetaan omaksuneen vastaavan sivistys- ja kielitaidon. Tiilikainen toteaakin noiden monien viittausten todennäköisesti tekevän vaikeata hahmottaa monelle nykyään itseään sangen sivistyneenäkin pitävälle lukijalle. Lisäksi 1800-luvun matkakirjoittaja ei vaivaudu lainkaan kainostelemaan tai kaunistelemaan kuvaillessaan kohtamiaan kulttuureja tai ihmisiä. Antipatiat tai tympäytyneisyys joitakin ominaispiirteitä kohtaan tulevat kuulemma esille. Epäilemättä 2020-luvun lukijan täytyisi siis kamppailla ollakseen antamatta anakronismin luikerralla mieleensä, jottei vaatisi tekstistä nykypäivän hienotunteisuutta. Toisaalta esimerkiksi Cornwallin kaivostyöläisten olot tuntuvat hirvittävän Kraemeria sangen peittelemättömästi.

Pitkän laivamatkan aikataulut sotkeentuvat jo Englannin rannikolla aluksen höyryputkiston ongelmien vuoksi, ja Kraemer pääsee heti tuolla hyödyntämään purjehduksellisen hukka-aikansa. Nykypäivän ihmisen saattaa olla vaikeata ymmärtää tuon ajan maailmaa, jossa ei vain piipahdettu viikonlopuksi toisella puolella Eurooppaa tai ponkaistu tuosta vain valtamerten tuolle puolelle. Hiukankin etäämmälle suuntautuneilta matkoilta paluu todennäköisesti mutkistui ja viivästyi. Kraemerin tapauksessa nousussa ollut laivastoura tietenkin asetti omat tiensä vaihtuville suunnitelmille. Imperiumina Venäjä käytti laivastoaan voimannäyttöön ja läsnäolonsa merkkinä. Siinä sivussa matkakirjoittaja sai oivaa materiaalia kuvauksiinsa Kauko-Idästä Kiinaa ja Japania myöten puhumattakaan etäisistä etelämeren saarista.

Ensimmäisen viivästyksen Kraemer käytti siis hyväksi tutustuessaan sekä Britannian rautateihin että erinäisiin kaupunkeihin ympäröivine maaseutuineen. Samalla hän esitti teräviä huomiotaan niin asemien sijoittelusta kuin kohtaamistaan näkymistä.

”Matkustaminen Englannissa on jokseenkin kallista, sillä et tahdo mielelläsi ottaa paikkaa toisessa luokassa; siellä kohtaamasi seura on epämukavaa ja itse vaunut ovat jotensakin siivottomia ja synkkiä. Jopa ensimmäisen luokan vaunut ovat huonompia kuin Saksan toisessa - - -”

Kaikki viivästykset ja sosiaalinen kanssakäyminen brittien kanssa loppuivat aikanaan, ja laiva pääsi jatkamaan pitkää purjehdustaan. Kuvatessaan myöhemmin matkan jatkoa kohti Hyväntoivonniemiä hän kuvailee lyhyesti maiseman avaruutta ja mainitsee jopa päivien yksitoikkoisuuuden. Sitä taustaa vasten ymmärtää hänen kertomuksensa saapumisesta Kap Verdelle:

” - - - Nämä saaret sijaitsevat välillä 15 ° ja 17 ° N. leveysaste, siten tropiikissa, - ja tietenkin odotimme [niiden] näyttävän entrooppiselta luonto täydessä kauneudessaan, rikkaine kasvillisuuksineen ja sen maukkaine hedelmineen, - saavamme nähdä ihmisten näkemään elävän primitiivisessä viattomuudessä, tyytyväisinä ja runsaudessa leväten palmujen, kookos- ja banaanipuiden alla - - -

- - - Mutta kuinka julmasti ja naurettavasti petyimmekään! Olimme yksinkertaisesti unohtaneet tosiasian, että tämä [saari]ryhmä kuuluu Portugalille, laiskimmalle ja taikauskoisimmalle Eurooppaan syntyneistä kansakunnista, sellaiselle jonka sanotaan kykenevän muuttamaan jopa paratiisin - - - ”

Laivan miehistö toivoi Kap Verdelle päästyään löytävänsä trooppisen paratiisin, mutta joutui
pettymään löytäessään karun kivikkoiset ja jyrkkärantaiset saaret. Kraemerin luonnehdinta
saarten portugalilaisten hallitsijoiden luonteenlaaduste eivät suinkaan mairittele. Vasemman-
puoleisesta kuvasta voi hahmottaa, kuinka etelämpänä Kap Verde Kanariansaarilta katsottuna
Afrikan länsirannikon tuntumassa. Oikealla puolestaan Fajan lahti ja kylä Bravan saarella
kuvattuna 1994. Siitä näkee hyvin kuinka karu näky laivan miehistöä Kap Verdellä odotti.
Kuvat Wikimedia commons

Ohitan tässä Kraemerin Afrikan eteläkärkeen liittyvät kirjoitukset, mutta liitän vielä otteen tunnelmista matkaajien päästessä viimein Indonesiaan koettuaan sitä ennen toukokuun 17. ja 18. päivä Madagaskarin seutuvilla pahimman myrskyn, mitä Kraemer oli sitä ennen kokenut (vaikka hän kuvailee jo monta käyneensä läpi).

”Ohitimme Kauriin kääntöpiirin 20 kesäkuuta kevyellä ja suotuisalla eteläpasaatilla, ja päivä päivältä koimme olomme lämpimämmäksi ja kuumemman miellyttäväksi, tosin joskus tuuli varsin voimakkaasti.

27. kesäkuuta saavutimme vihdoin Jaavan ja ankkuroimme yöllä sen eteläiselle rannikolle; seuraavana aamuna jatkoimme Sunda salmeen ankkuroituaksemme klo 2 yöllä Anjerin [Anyer] kaupungin ulkopuolelle.

Seuraavana aamuna meitä odotti iloinen näky laivan ollessa meille niin vieraalla rannikolla parinkymmenen malaijiveneen ympäröidessä sitä, kaikki täynnä hedelmiä ja muuta ruokaa, papukaijoja, apinoita ja puolialastomia malaijia huudellen ja kiljuen; mielelläni astuin maihin 51 päivän merimatkan jälkeen.

Ja millainen maa! Ellei siellä asuisi krokotiileja, käärmeitä eikä puolivillejä ihmisiä sitä voisi kutsua hyvin maalliseksi paratiisiksi. Pienoinen Anjerin kaupunki on täysin uponneena ikuisen trooppiseen vihreyteen, jolta se tuskin näyttää olevan pelastettavissa; tiheän majesteettiset metsät kookospähkinä- ja banaanipuita, monia muita meille tuntemattomia puita ja kasveja peittävät merenrannan veden reunaan asti; ilma on selkeä, taivas ja vesi taivaansininen; ja lisää: ei kuumetta tai kulkutauteja, jotka ovat niin yleisiä trooppisissa maissa!

Jos olisimme pystyneet viipymään siellä muutaman päivä, olisin halunnut mielelläni tehdä retken Bataviaan, joka sijaitsee vain 8 tunnin päässä, mutta kapteeni sai toistuvia määräyksiä kiirehtiä Peiho – joelle [eli Hai-joki] (jonka kautta pääsemme Pekingiin) [yhdistää Pekingin Tianjiniin ja Bohainmereen], jotta yhdistyisimme siellä liittoutuneiden muiden laivueiden kanssa, jäisimme niihin. Vierailumme Singaporessa olisi yhtä lyhyt ja sitten vierailemme myös Shanghaissa. Hyvällä onnella meillä voi olla hyvää aikaa ottaa osaa Pekingin retkikuntaan - - -”

Tällaista saivat siis Litteraturblad för allmän medborgerlig bildningin seuraajat lukea vuosina 1860-1862. Aprikoin vain, mitähän sai Kraemerin vanha äiti Hämeenlinnassa lukea.

Anjer eli Anyer ja Sunda salmi, mistä Kraemer uskoo löytäneensä viimein maanpäällissen paratiisin,
mikäli siellä ei olisi krokotiileja, käärmeitä tai puolivillejä ihmisiä. Oikealla on Sunda salmen
kartta vuodelta 1729.
Kuvat Wikimedia Commons

Anyer (Anjer). Sunda salmi kuvattuna satamasta. Maalaus on vuodelta 1872 eli noin 12 vuotta
myöhemmin kuin Kraemer siellä kävi.
Kuva Wikimedia Commons

Helsingin ja Hämeenlinnan välille alkuvuodesta 1862 avattu rautatieyhteys ilmestyy kuin kuliseista tarinaan jos toiseenkin. Uuden kulkuyhteyden alkukuukausina raiteille tupsahtaa myös Kraemerin viettäessä loppukesän Suomessa vieraillen sukulaisten ja tuttavien luona unohtamatta Ruotsiakaan. Seuraavana kesänä 1863 hän sai komentonsa oman laivan, joka oli Porissa rakennettu 17 tykin korvetti. Heti elokuun alussa alus sai käskyn liittyä eskaaderiin, jolla oli salaisena tehtävänä olla väline poliittisessa lähentymisessä Yhdysvaltain kanssa. Ajankohtaan liittyi maaorjuuden lakkauttaminen Venäjällä ja Yhdysvaltojen sisällissota. Koneistonsa osasena Kraemer pääsi Tiilikaisen mukaan osaksi seuraelämän hyökymäistä pyöritystä. Yhdysvaltain purjehdukseen liittyi jatkeena Kraemerille mieluinen ja ilmeisesti ylimääräinen tehtävä kiertää Karibialla, missä matkaaja saattoi jälleen havainnoida sekä elämän loistokkaat että nurjat puolet. Kiertueen aikoihin liittyi myös taustalle surua Kraemerin äidin Ulrika von Kraemerin kuollessa Hämeenlinnassa 20. helmikuuta 1864 poikansa ollessa samaan aikaan Havannassa.

Aika tavoin heti uransa alusta Kraemer pääsi kosketuksiin eri hallitsijoiden kanssa näiden tehdessä tarkastuksia aluksilla. On syytä muistaa, että alukset olivat tärkeä väline kuljettaa hallitsijasuvun jäsenet seurueineen käynneille eri hoveihin ja lomille. Tärkeä merkkipaalu oli määräys 1866 fregatti Osljabjan päälliköksi, jossa alettiin kouluttaa 16-vuotiasta Aleksei Aleksanrovitsia seuraavaksi merivoimien komentajaksi amiraali Possietin ohjauksessa. Loistokkuus oli ainakin ensimmäisiltä kuukausilta poissa, sillä huonoon kuntoon päässeen aluksen kunnostaminen tuntui vievän aluksen päällikönkin voimat ennen kuin päästiin ensimmäiselle purjehdukselle Madeiralle ja matkan tärkeimpään tavoitteeseen eli keisarin kuolleen vanhimman pojan Nikolai Aleksandrovitsin morsiamen, Tanskan prinsessan Dagmarin saaminen kiinnostumaan seuraavasta kruununperijästä eli tulevasta Aleksanteri III:sta. Vielä oli järjestettävä prinsessan matka Pietariin. Ilmeisesti keisari oli erittäin tyytyväinen Kraemerin suorituksiin, koska nimitti hänet sivuadjutantiksi 25.9.1866. Siinä yhteydessä Kraemer pääsi ja joutui paiskimaan töitä etikettiin kuuluneiden kohteliaisuus- ja kiitoskäyntien kanssa ylempiensä suuntaan, mikä varmasti viimeisteli hänen diplomaattisia taitojaan, joille oli oleva myöhemmin runsaasti käyttöä.

Syksyyn 1866 liittyi tapaaminen tulevan vaimon eli vapaaherratar Sophie Cedercreutzin kanssa. Vaikka ikäeroa 22-vuotiaan nuorikon ja 38 ikävuoteen ehtineen meriupseerin välille olikin ehtinyt kertyä, he ilmeisesti oivalsivat oitis löytäneensä elämänkumppaninsa. Heti avioliittoa ennen ja sen alkuvaiheissa laivasto vei Kraemerin pitkille matkoille. Balkanin tilanne ajoi sulhasen laivoineen muun muassa Kreikkaan, jonka silloiseen tilanteeseen lukija pääsee tutustumaan mielenkiintoisella tavalla samoin kuin aikakauden vallasväen keskinäisiin suhdeverkostoihin, joihin Kraemerkin pääsee sittemmin perheineen kytkeytymään. Hänen laivansa ottaa osaa suureen pakolaisten kuljettamiseen Kreetalta Turkin salliessa näiden poistua saarelta. Sophie otti osansa kuolleen äidin sijalla Oscarin hellien kirjeiden kohteena, ja etäisyyttä todella oli heidän välillään tulevina vuosina riittävä keisarin laivaston ottaessa osaa niin diplomatiaan kuin sotilaallisiin operaatioihin. Häätkin pidettiin Kreikassa morsiamen isän, senaattori Carl Emil Cedercreutzin lähdettyä itse viemään tyttärensä Ateenaan vihittäväksi. Ensimmäinen sähkeonnittelu häiden johdosta tuli itse Kreikan kuningattarelta, ja keisari ylensi Kraemerin 1. luokan kapteeniksi.

Vladivostok kuvattuna 30 elokuuta 1880. Tiilikainen kertoo kirjassaan mielenkiintoisen yksityiskohdan.
Kaukoidänmatkallaan 1860-luvun alussa tapasi Kraemer Leonard Jägerskiöld -nimisen ystävän, joka oli aluksineen
talvehtinut paikassa nimeltä Port May joutuen siellä kaatamaan metsää ja rakentamaan jonkinlaisen
asumuksen. He eivät tuolloin tienneet ystävän perustaneen paikan, josta tuli Venäjälle tärkeä Vladivostok. Ihmiselämä
saattaa olla täynnä merkillisiä kohtaloita ja sattumuksia.
Kuva Wikimedia Commons

Politiikka otti kuitenkin pian taas osansa. Kraemer sai tehtäväkseen uhmata Krimin sodan jälkeen vallinnutta venäläisalusten kieltoa purjehtia Bosporin salmista. Kulissipeli oli kuitenkin saanut sulttaanin sallimaan voimannäytön. Paluumatkalle osui Oscar von Kraemerin uran vaarallisin hetki eli Aleksandr Nevskin haaksirikko Tanskan rannikolla. Vaikka kannella oli myös amiraali Possiet, Kraemer oli sentään aluksen päällikkö. Lisäksi tietenkin mukana oli myös suuriruhtinas Aleksei. Tiilikaisen teoksessa on sangen yksityiskohtainen selvitys tapahtumien kulusta. Kraemerin ura olisi saattanut päättyä tuohon onnettomuuteen, mutta keisari lähetti sen sijaan kiitokset pelastustöistä ja miehistön toiminnasta. Hallitsijan osuus oli lopulta ratkaiseva myös tapahtumia setvittäessä myöhemmin oikeusistuimessa. Epäilyksiä ei jäänyt siitä, että keisari arvosti meriupseeriaan. Toukokuussa 1869 tuli nimitys keisarin eskaaderimajuriksi, jonka tehtävänä oli muun muassa toimia hallitsijan huvipursien päällikkönä.

Vara-amiraali, kenraaliadjutantti
Johan Fredrik Oskar von Kraemer
kuvattuna Pietarissa 1890.
Kuva Museovirasto-Musketti
Historian kuvakokoelma

Muiden tapahtumien ohella jatkui taustalla suuriruhtinas Aleksein valmentaminen laivastouraa varten. Kraemer ei päässyt oman perheensä ja hiljattain syntyneen poikansa pariin, sillä itsellään keisarilla oli huolia jälkikasvunsa suhteen. Aleksei nimittäin oli iskenyt silmänsä epäsäätyiseen suhteeseen ja julistanut menevänsä naimisiin äitinsä hovineidon kanssa. Keisari ei voinut moista sallia, vaan kruununperijä oli lähetettävä maailmanympäryspurjehdukselle amiraali Possietin valvonnan alla ja Kraemerin komentaessa fregatti Svetlanaa. Matka oli pitkä ja siihen liittyi myös suurisuhtinaan kuuluisa käynti Villissä lännessä, jota on myös hyödynnetty aiheena Lucky Luke -sarjakuva-albumissa. Vaikka suuriruhtinaan oli siis itse asiassa amiraali Possietin ohjauksessa ja seurueessa oli lukuisia muitakin henkilöitä laajan kiertueen eri vaiheissa, kielitaitoisen ja jopa aikalaisten keskuudessa pienikokoisen Oscar von Kraemerin tahtoisi nähdä sarjakuvassa esiintyvän lyhyenlännän henkivartiokaartieversin ja suurisuhtinaan avustajan esikuvana. Tuossa vaiheessa Oscarilla oli jo ilmeisesti vankka kokemus vallasväen asioiden järjestelystä taustalla ja siis kontakteja kruunupäitä myöten.

Suuriruhtinas seikkaili laajasti lännessä ja tapasi mielenkiintoisia henkilöitä, mutta tunteen palo kiellettyä suhdetta kohtaan ei tainnut pahemmin laimeta. Fregatti Svetlana päätyi pitkälle matkalle Karibialle ja Kauko-Itään vasten Kraemerin toivetta päästä kotiin. Paluumatkalle sentään lopulta päästiin Suezin kanavan kauta. Sielläkään tosin ei vältytty kommelluksilta. Italiassa oli tilaisuus tavata viimein vaimo Sophie ja esikoispoika Alexis.

Vuoden 1874 maaliskuusta olivat vuorossa Kronstadtin satamakapteenin tehtävät ja vastaaminen muun muassa alusten korjaamizsesta ja henkilöstöasioista. Perhekin kasvoi. Taustalla eli ongelmallinen ja sotainen suhde Tuekin kanssa. Vuonna 1877 julistettu sota ei aluksi sivunnut Kraemeria, vaan hän sai viettää perhe-elämää. Laivasto valmistautui puolustamaan myös Suomen rannikkoa ja tekniikkakin taustalla kehittyi.

Kraemerin ura oli väistämättä kääntymässä ehtoopuolelle. Vielä olivat vuorossa nimitys eskaaderikomentajaksi Välimerelle, toimiminen siellä keisarinnan käytössä, hovipalvelusta keisarillisilla purjehduksilla sekä toimimista laivaston teknisen komitean puheenjohtajana. Tärkeänä merkkipaaluna oli myös vielä toimi Venäjän laivaston pääesikunnan päällikkönä ja Mustanmeren laivaston komentajan sijaisena. Hän päätyi myös meriakatemiaan ja valtakunnanneuvoston jäseneksi. Aktiivipalveluksen jälkeen seurasi ylennys amiraaliksi. Vuosina 1898-1903 hän toimi Venäjän Punaisen Ristin esimiehenä. Vanha amiraali kuoli 10.9.1904 Pekkalan kartanossa Ruovedellä.

Oscar von Kraemer eli mielenkiintoisen ja vaiherikkaan elämän. Matkojensa varrella hän tapasi mitä erikoisempiin tehtäviin maailmalle päätyneitä suomalaisia. Hänen muassaan lukija saa oppia, kuinka suomalaisesta Johan Casimir Ehrnroothista oli tulla Venäjän virkamiehenä Bulgarian hallitsija tai maanmiehet osallistuivat keisari luottomiehinä Puolan kapinaa. Mikäli muuan Gustaf Mannerheim olisi aikanaan tavoittanut Kraemerin, olisi tulevan marsalkankin ura saattanut muovautua toisenlaiseksi. Venäjän asiantuntijana muun muassa Timo Vihavainen on aikanaan kiinnittänyt Tiilikaisen teoksen virheellisiksi katsomiinsa venäläisiin nimiin, mutta maallikolle teoksen lukuisat reunahuomautukset aikalaisista ja laivastosta ovat hyvin antoisaa luettavaa ja uusia vinkkejä tarjoavaa. Minut se sai penkomaan vielä tulevan amiraalin kirjeenvaihtajan toimen satoa vuosilta 180-1862. Tiilikaisen teos on paitsi seikkaperäinen kuvaus usein liian helposti yliharpatusta ajanjaksosta Euroopan ja maailman historiassa ynnä Suomen autonomian ajan vaiheista ennen sortokausia. Oscar von Kraemer kuului aikaan, jolloin Suomi kehittyi vinhasti osana Venäjän imperiumia. Kuohuntavaiheiden alkaessa oli hänen vuoronsa jo väsyneenä väistyä nuorempien tieltä.

* * *

LÄHTEET:

Heikki Tiilikainen. Tsaarin amiraali – suomalainen Oscar von Kraemer


Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1860-1862

• N:o 2 Februari 1860
• N:o 11 November 1860
• N:o 12 December 1860

Carl Gustaf Ramsayn matkassa

Kirjavaraston aarteita

 

Nykypäivän kiihkeä elämänrytmi on tahtonut suistaa myös kirjallisuuden nopeasti vanhenevaksi kertakäyttöviihteeksi, jota pikaisesti suolletaan ulos ja vielä vikkelämmin unohdetaan. Kirjastojen varastot suovat kuitenkin rikkaan mahdollisuuden palata elämään ja ajatuksiin vuosikymmenten tai -satain taakse. Mikä olisikaan oivallisempi teos aloittaa vanhojen sanojen ja tarinain tutkaileminen kuin Sampo Honkalan suomentama ja toimittama ynnä Suomalaisen kirjallisuuden Seuran vuonna 1999 julkaisema Carl Gustaf Ramsayn Matkapäiväkirja eteläisestä Suomesta vuodelta 1807. Tämä kuvaus Ruotsin vallan viimeisestä kesästä on paitsi seisahduttava kokemus historian taitekohdasta kuin myös muistutus henkilökohtaisesta tragediasta historian jauhinkivien välissä.

Vaikka toimittaja jo esipuheessa julistaa, ettei Carl Ramsayn ja Olof Willmanin matka Suomessa kesällä 1807 vastaa aikakautensa suosittujen matkakuvausten kaavoja, se ei lainkaan vähennä kuvauksen arvoa. Itse asiassa tietoisuus toteutumatta jääneistä, vaille varmistusta jääneistä tarkoitusperistä vain lisää mielenkiintoa; Ramsayn ja hänen vanhempi veljensä Anders Wilhelm kaatuivat Suomen sodan melskeissä, Matkapäiväkirjan tekstien ja piirrosten laatija Carl Lapualla ja veljensä vajaata kuukautta aiemmin Lemunniemessä. Lukija voi vain pohtia, mitä kaikkea muistiinpanoista olisikaan saattanut kehittyä ilman maailmanpolitiikan astumista kuvaan. Teoksen toimittaja Honkala kuitenkin toteaa, ettei matkakertimusta olisi alunperin tarkoitettu painettavaksi.

Olipa Ramsayn aikomuksena sitten mitä tahansa hän siis kaatui Lapualla ja aikaa myöten muistiinpanot päätyivät luettavaksi. Jo aikalaiset kuulemma saivat osoittaa jonkinlaista huomiota heti sodan jälkeen vainajalle muistolle osoitetun, Adlercreutzin kirjoittaman elämänkerran kautta. Nykypäivän lukija puolestaan pääsee seuraamaan kahden säätyläisen, palvelijansa, koiran ynnä hevosen matkaa Espoonkartanosta Vihdin ja Tammelan kautta Hämeenlinnaan. Sieltä eteenpäin reitti kulki Pälkäneen ja Kangasalan läpi Tampereelle ja edelleen Poriin, Raumalle, Uuteenkaupunkiin, Naantaliin ja Turkuun ennen paluuta Raaeporin kautta Espooseen. Kantahämäläistä lukijaa kiinnostaa etenkin kuvaus Hämeenlinnan ympäristöstä, ja ilmeisen keskeneräisenä muistiinmerkinnät Tampereen jälkeen ovatkin alkumatkaa luettelomaisempia.

Ramsayn kynä tuo esille ajan, jolloin välimatkoilla oli arvonsa. Samalla välittyy heti alusta tietoisuus kontaktiverkostosta matkalaisten pysähdellessä kestikievareiden lisäksi kartanoilla virkataloissa. Vaikka kertoja muutamalla sanalla luonnehtii heti alussa somaa kesäsäätä ja maisemia, hän ei jätä toteamatta jo alkumatkasta, kuinka jo Vihtiin saavuttaessa taival on käynyt matkalaisten jäseniin. Yksityiskohtana mainitaan Ramsayn matkakumppanin Willmanin pyrkineen turhaan soittamaan Vihdin kirkon urkuja, mutta musiikki ilmeisesti seurasi sittemmin taipaleen eri etapeilla.

Kuvaus ei siloittele matkantekijöiden kohtaamia näkyjä. Marttilassa tapaamme sairaan pojan, jonka terveempi toverinsa pettää. Mielenkiintoista on lukea Jokioisten kartanon kertojassa herättämiä ajatuksia ja lyhyttä kuvausta koneistumisesta ja muistaa eletyn vuotta 1807. Kartanolla tehty työ on eittämättä tehnyt kulkijoihin vaikutuksen. Viimeistään Mustialan virkatalossa musisointi saa mainittavan sijan.

Hämeen lääni 1808. KLIKKAA KUVA ISOMMAKSI
Kuva vanhakartta.fi. Pysyvä linkki tietueeseen
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908203672

Seurattaessa Härkätien reittiä Portaasta kohti Lietsankoukkua on liki synkeä korpi reunustanut maantietä vuosisadat. Luonnollisesti se ei voi jäädä havaitsematta Ramsayltakaan. Viimeistään tässä vaiheessa täkäläinen lukija vielä parinkin vuosisadan päästä saattaa nyökäyttää hiljaa päätään. Matkalaiset ovat lähestymässä Hämeen sydänmaita. Kuvatut mäet harjanteiden kupeilla ja soiden reunoilla nostavat jo peräti tuttuja kuvia silmiin. Toki tuolloin ennen tehometsätaloutta salomaat olivat sankempia ja suot koskemattomampia kuin nykypäivinä. Silti voi nyttemminkin kaivella sitä samaa suvista pihkantuoksua, joka leijuu lämmennyttä metsää halkovalla tieuralla.

Ramsayn silmä on seurannut maantietä reunustavaa kangasmaata ohitse Lietsan ja Kuittilan kestikievareiden. Kouvalan hän mainitsee jonkinlaisena taitakohtana, jossa sankka korpi hiukan harvenee ja kentät hiukan tasaantuvat. Totisesti, nykypäivänkin kulkija on saattanut havaita noilla main maaston aavistuksenomaisen muuttumisen. Sen on omakin silmäni kuluneina vuosina saattanut nähdä.

Jo Ramsayn aikana oli matkustavaisten saatavilla opaskirjoja, joista sai
tietoa maanteiden etappien välimatkoista. Tässä ne on ilmoitettu peninkulmina
lähestyttäessä Hämeenlinnaa lännestä.
Kuva teoksesta Vägvisare genom Svea och Göta Riken samt Storfurstendömet
Finland : författad och utgifven af Carl P. Hagström. ...
www.doria.fi
VOIT KLIKATA KUVAA

Itse Hämeenlinna tekee paikallaan ilmeisen suotuisan vaikutuksen. 1800-luvun alussahan kaupungin siirrosta ei ole järin kauan. Vaikka itse kirkko ilmeisen keskeneräisenä, karun askeettisena ynnä yhä uruttomana ei ehkä erikoisen muotonsa ja tiettyjen erityispiirteidensä lisäksi kenties kuulu tarkkailijan matkallaan kohtaamiin kohokohtiin, hän jälkeen päin harmittelee, ettei saa tilaisuutta piirtää sitä torilta. Kaupungin taloja hän kuvaa monen värisiksi; ainakin vihreät, keltaiset ja punaiset sävyt miellyttävät. Nykylukija saattaa hätkähtää tuota värikylläisyyttä, sillä vanhimmat kuvat kaupungistammehan levittävät vankasti eteemme jotenkin harmaan mustavalkoista kuvaa, johon ei kenties tule liittäneeksi minkäänlaista erityistä värimaailmaa. Toinen merkittävä piirre nousee mieleeni tuota lukiessa: Ramsay kohtasi matkallaan Saaristen latokartanon saarelle siirretyn kaupungin, jonka suureksi osaksi tuhoavaan tulipaloon on yhä yli kaksikymmentä vuotta. Erityisesti Ramsay mainitsee Hämeenlinnan salavaistutukset. Senkin lukija oppii, että tori on ajan oloihin nähden sangen suuri ja turvepintainen.

Upseerina Ramsay toki kiinnittää huomiota linnan varustuksiin ja luettelee sinne varastoituja aseita. Merkille pantavaa on, että hän varovaisesti esittää epäillyksensä linnan kyvystä täyttää ne vaatimukset, joita sodan koittaessa eteen tulisivat. Jotain perin enteellistä tuossa on kirjattuna vuonna 1807.

Aika Hämeenlinnassa on ilmeisesti ollut sangen miellyttävää, koska Ramsay toteaa omistaneensa sille ja sen kuvaukselle kenties enemmänkin aikaa kuin on aikonut. Samalla hän tulee luonnehtineeksi kaupunkiamme ja sen puutteita ja mahdollisuuksia talouden alalla lähinnä Venäjän suuntaan muutamalla sellaisella sanalla, jotka ovat aika hätkähdyttäviä, koska sentään eletään vielä Ruotsin aikaa.

Itse olen joitain kertoja saanut nähdä Hämeenlinnan Hattelmalan harjulta varhaisen aamun kajossa, kerran jopa mystisen näköisen sumuverhon synnyttämän katoksen alla. Eräänä iltana myös Ramsay seurueineen tutustui näkymään. Ihastunut matkalainen piirsi siitä kuvankin. Samalla hän mainitsee kaupungin rouvien kävelyretkien suuntautuneen sinne suunnalle. Ilmeisesti mainittu harju oli jo tuolloin suosittu ulkoilureitti.

Tämä Gripenbergin laatima kartta Luolaisten
(Parolan) leirialueesta vuodelta 1802 näyttää
paljon muutakin Ramsayn 1807 kulkemasta alueesta.
Sattumoisin hän muistiinpanoissaan palauttaa mieleensä
juuri vuoden 1802 harjoitukset. VOIT KLIKATA KUVAA
Kuva vanhakartta.fi. Tietueen vakituinen osoite
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908073515

Lähdettäessä seuraamaan matkaajien reittiä kohti pohjoista Parolan sotaharjoitusten kenttä on luonnollisesti paikka, jota he eivät saata ohittaa. Kirjoittajan omat muistot vuodelta 1802 saavat hänet kirjaamaan tarkasti ylös aistimukset tuolta paluun päivältä. Aukean ylitse kulkevien karjalaumojen kellojen ”kumea kalke” tulee painettua mieleen. Kuin ohimennen Ramsay tulee maininneeksi kruunun kustannuksella tehdyn salaojituksen keinona valmistaa alue sekä karjaa että sotaväkeä varten. Seudun pellot ja ahkerasti käytetyt tiet kuvastuvat lukijan mieleen.

Tässä yhteydessä kirjoittaja myös tulee maininneeksi pitäjän entisen kirkkoherran, jonka uuttera työ Suomen historian kirjoittamiseksi on valunut hukkaan sangen nololla tavalla. Jospa tällainen historiasta kiinnostunut lukija vain voisikin olla kärpäsenä seuraamassa sitäkin hetkeä, kun uteliaiden joukko kokoontuu Mierolan kestikievarille pällistelemään kulkijoita.Niin kuin jo aiemmin on käynyt selväksi mainitut säätyläiset ovat kiinnostuneita kykyjensä mukaan kansankielisestä kanssakäymisestä kohdatessaan asukkaita.

Itse Mierolan mäki innostaa Ramsayn piirtämään näkymän ylitse Rahkoilan kylän kohti Hattulan kirkkoa ja Hämeen linnaa. Tavan takaa ohittaessani seudun mieleeni nousee tuo hänet yli kaksisataa vuotta sitten vanginnut maisema. Yhä vielä on siellä virta ylitettävänä ja jossain taustalla vanha kirkko.

Osansa havainnoista saa myös Tyrvännön ja Lahdentaan ympäristö, jota muistellessaan Ramsay intoutuu pohdiskelemaan valaistuksen ja muuttuvien varjojen vaikutusta luontokokemuksiin. Etenkin Tyrvännön kappelin rauniot hän mainitsee paikkana, jolta poistuminen oli vaikeata. Lahdentakana seurue viettääkin muutamia päiviä, sillä onhan kartanon omistajan poika Boije Ramsayn lapsuudenystävä. Vanajaveden, Ilmolanselän ja Hauhonselän maisemista hän tunnustaa kauneimmaksi Ilmoilanselän. Kaikkinensa Ramsay jossain vaiheessa toteaa seutukuntien Hämeenlinnasta Tampereelle olevan kuin suurta saaristoa.

Ilmeisesti noilla seuduilla kulkijat tahtovat myös tutustua kansanihmisten vaateparteen. Neuvottelut väen ikuistamiseksi piirtimellä ovat nekin varmasti olleet mielenkiintoisia näytelmiä ja aikansa on ottanutkin ennen kuin epäluulot ovat hälvenneet ja malleiksi on saattanut jo löytyä tarjokkaitakin.

Kertomuksen seuratessa taivalta eteenpäin lukija saa jälleen havahtua kirjoittajan sotilastaustaan tapailtaessa vuonna 1713 vetäytyneen Suomen armeijan tietä Pälkäneelle ja Kostian sillalle. Selonteko sotatoimista siellä on lyhyt ja asiallinen. Saapuessaan lopulta Tampereelle Ramsay tiedostaa selvästi saapuneensa Hämeenmaan ja Porin rajalle. Lyhyen mainintansa saavat niin seudun teollisuuden alkuvaikeudet kuin nuoren kaupungin köyhyys, joka ei ole sallinut toistaiseksi pystyttää edes kirkkoa. Tampere on ollut aluksi tarkoitus yhdistää kanavilla rannikolle, mutta niistä on luovuttu. Mahtava koski sentään ilmeisesti herättää kunnioitusta.

Koska Tampere on siis Hämeenmaan ulkorajalla, siinä yhteydessä Ramsay myös kuin lähtiäisiksi tuo julki liki musertavasti hämäläisten arkisen siivottomuuden, jota hänen mukaansa ei saata oikein ”kynällä kuvailla”. Sen sijaan pyhäpukuun sonnustautumisessa hänen mukaansa ei vaivoja säästellä. Kukin lukija itse muodostakoon mielipiteensä noista vaikutelmista, joten siitä ei tässä enempää. Poistuessaan Tampereen tuolle puolelle hän seurueineen astuu hämäläisittäin vieraalle maalle, jonka tarkasteleminen jääköön johonkin toiseen yhteyteen. Lukukokemuksen taustalle toki luo oman tunnelmansa tietoisuus Carl Gustaf Ramsayn kaatumisesta Lapuan taistelussa vain lähes täsmälleen vuosi sen jälkeen kun hänen silmänsä tarkastelivat Hämeenlinnammekin maisemia. Lukija saa teoksen lopussa tutustua myös hänen viimeisiin hetkiinsä ja sukunsa vaiheiden pääpiirteisiin.

* * *

Carl Gustaf Ramsay:

Matkapäiväkirja 1807

Matka eteläisessä Suomessa

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Helsinki 1999