Vuosi 1967 Osallistujan silmin osa I

Kirjavaraston aarteita 5a

Vuosikymmenten aikana tässäkin kaupungissa on nähty monta ilmaisjakelulehteä, joista useimmat ovat jääneet lyhytikäisiksi joko tullen pian isompiensa ostamiksi tai muuten uuvahtaen. Nyt Joenhiisi on löytänyt Hämeenlinnan kirjaston varastosta helmen 1960-luvulta. Kyseessä on Osallistuja-lehti, joka ilmestyi vuosina 1966-1968. Varastossa on säilynyt vuoden 1967 vuosikerta yhtä numeroa lukuunottamatta ynnä yksi numero vuodelta 1968. Katsaus 53 vuoden taakse osoittaa, kuinka aikanaan arkipäiväiset asiat muuttuvat ajan saatossa mielenkiintoiseksi paikallishistoriassa. Sitä sopii miettiä, vaikka nykyiset julkaisut toisinaan tuntuisivatkin miltei joutavalta postilaatikon täytteeltä ja saman asian toistelulta. Palatkaamme nyt aikaan muutaman vuosikymmenen taakse, jolloin sota-ajastakin oli vasta hiukan yli kaksikymmentä vuotta. Ensimmäisenä ovat esittelyssä numerot 1-5.

Osallistujan vuoden 1967 ensimmäinen numero julisti etusivullaan tilipäivän menettäneen entistä merkitystään. Taustalla oli ajatus palkan maksaminen tilipussin asemesta pankkitilille. Muutos oli erityisen ajankohtainen muuttuessaan seuraavana vuonna pääsääntöiseksi käytännöksi. Tammikuussa 1967 Osallistuja kyseli erityisesti, kulutettiinko tili yhdessä päivässä, käytiinkö ”pitkäripaisessa”. Käyttäytymistä kyseltiin niin rakennustyömaalla, vaatetusliikkeessä, kodinkoneliikkeessä, pankissa kuin Alkossakin. Nykylukijan näkökulmasta mielenkiintoisen vivahteen antaa ainakin vaatetusliikkeessä annettu vastaus meijeritilin merkitys, sillä vaikka sekin jo tuolloin maksettiin suoraan pankkiin, oli havaittavissa ajankohta, jolloin karjatilalliset saapuivat ”sankoin joukoin” kaupunkiin kaupantekoon. Maininnan arvoisena pidettiin myös miesten ja naisten erilaista ostoskäyttäytymistä. Myös pankkien maksupalvelut olivat astuneet kuvaan. Alkossa tilipäivä oli toki yhä havaittavissa.

Pankit ryhtyivät myös vuoden 1967 alusta ottamaan vastaan rahaa 15-30-vuotiaille tarkoitetuille nuorisotileille.

Hämeenlinnassa vuosi 1967 oli tärkeä senkin vuoksi, että silloin se sai osansa lakkautetusta Vanajan kunnasta, joka jaettiin yhdessä Janakkalan, Hattulan ja Rengon kanssa. Joenhiisikin on aiemmin käsitellyt, kuinka lähellä kaupunkimme ydinkeskustaa Vanajan rajat ennen liitosta olivatkaan. Osallistuja otti osaa keskusteluun heti tammikuussa otsikolla ”Kun pitäjästä tuli kaupunki”. Se vieraili Alajärven rannalla Rengontien varrella.

Muutos oli luonnollisesti asukkaille merkittävä. Osallistuja otti esille vanajalaisten menettäneen osittain itsemääräämisopikeuttaan ja hämeenlinnalaisten velvollisuuksien lisääntyneen. Todettiin myös ihmisten keskinäiset epäluulot ja kyräily. Yksityiskohtina mainittakoon, että kahdeksan vanhusta siirrettiin Vanajan vanhainkodista Janakkalaan, mikä sai Osallistujankin pohdiskelemaan elämänsä ehtoota eläneiden suhtautumista asiaan. Samalla vastaava määrä hämeenlinnalaisvanhuksia tuoitiin Voutilaan. Artikkelia varten haastateltu Vanajan vanhainkodin asukas pitikin kuntaliitosta hyvänä, mutta julisti samalla pysyvänsä Voutilassa.

Alajärven Kuuslahdessa haastateltu rouva uskoi kaupunkilaisuuden tuovan aiempaa paremmat sosiaaliset edut. Työasioissa hänen perheensä oli ollut jo kaupungista riippuvainen. Maatilalla parisen kilometriä ”korpeen päin” Alajärven rantaa pidettiin jokseenkin samantekevänä, mihin kuuluttiin ellei verotus vain uhannut kiristyä.

Hämeenlinnassa oli edellisenä syksynä virinnyt ajatus taidetalosta. Osallistuja ihmetteli, miksi keskustelussa kaihdettiin kulttuuritalo-nimitystä ja kyseli oliko kiistassa melua tyhjästä. Väittelyssä olivat ilmeisesti erotettavissa kaksi leiriä eli kulttuuri- ja urheilupuoli, joilla oli vaikeuksia asettautua tarpeineen samaan rintamaan.

Aikansa merkki oli myös äänentoiston kehittyminen. Kortensa kantoi kekoon myös Osallistuja otsikoimalla ”STEREO-orkesteri olohuoneessa”. Aluksi esiteltiin lyhyesti radiovastaanottimien kehitystä kahden edellisen vuosikymmenen aikana. Lukijalle opetettiin myös termin HI-FI merkitys. Stereofoninen äänentoisto levyiltä ja nauhoilta oli jo yleistyvä tosiasia, ja stereofoniset radiolähetyksetkin olivat jo tulossa. Niitä kerrrottiin lähetetyn jo useissa Euroopan maissa. Itse muistan hyvin ne kuuluisat stereotestit 1970-luvulta. ”Jos kuulette ääneni nyt epämääräisestä suunnasta...”

Osallistuja-lehden ulkoasussa oli olennaista mustavalkokuvat ja piirroksin elävöitetyt kaskut. Vasemmasta
alalaidasta käy ilmi, kuinka maalaismainen  näkymä oli vangittavissa tuolloin  Hämeensaarestakin aivan
kaupunkimme keskustasta.

Yksi hätkähdyttävimmistä kuvista on otettu tuonaikaisessa Hämeensaaressa, joka lumisine joutomaineen, puisine sähkö- ja lyhtypylväineen näyttää kuin jostain maalaiskunnista otetulta kahden lapsosen hiihdellessä. Paikalla aikanaan olleet viinatehdas ja puusepäntehdas olivat ilmeisesti enää muisto. Tuohon aikaan alue toimi lasten leikkipaikkana ja sepelivarastona.

Osallistuja kertoi myös sivun mitalta hämeenlinnalaisten kulttuurikeväästä. Aikakauden nimiä olivat muun muassa taidemuseon intendentti Taisto Ahtola, näyttelijä-ohjaaja Eikka Lehtonen, kirkallinen yhdistys Vana-66:n puheenjohtaja, toimittaja Simo Ojanen sekä säveltäjä Tauno Marttinen. Esitys alkaa vanhalla toteamuksella Hämeenlinnasta perinteikkäänä kulttuurikaupunkina. Vaikkei Osallistuja suoraan mainitsekaan 1860-70 -lukujen kulta-ajasta kuluneen mittavasti aikaa, se kuitenkin toteaa, että ”nykyaika on jo aika tavalla rapistanut tätä käsitystä, sillä julkiset tiedotusvälineet ovat lyhentäneet välimatkoja ja tuoneet todella merkittävät kulttuurisijat niin lähelle , että hämeenlinnalaisetkin saattavat mennä muualle harrastamaan kulttuuria. Väitetään, että Hämeenlinnassa ei enää ole mahdollisuuksia tai yleisöä otsikon alle kuuluviin tilaisuuksiin”.

Täysin synkkänä tilannetta ei silti suinkaan nähty. Hämeenlinnan taidemuseon intendentti Taisto Ahtolan mukaan museo edusti kokoelmaltaan maamme karkeassa arvoasteikossa kolmatta sijaa, joten harrastajille odotettavissa oli perustellusti nautinnollisia hetkiä.

Teatterin ohjelmistossa olivat ”Lily Piper yllättää”, "Robortti Robs” ja ”Viktoria ja hänen husaarinsa”. Teatterinjohtaja Eikka Lehtosen mukaan ensi-iltaansa oli tulossa ”Niskavuoren Heta” pääosissa Raili Veivo ja Artto Hammaren. Lisäksi odotettavissa olivat nykyaikaista puolalaista näytelmää edustanut Slavomir Mrorekin ”Tango” ynnä John Patrickin hirtehiskomediaksi luonnehdittu ”Rakas murhakopla” pääosassaan kaikille hämeenlkinnalaisille tuttu Raija Paalanen. Teatterin katsojamäärät olivat nousussa, sillä edellisenä vuonna kävijöitä oli ollut 32000 eli 1300 aiempaa enemmän.

Vana-66:n puheenjohtaja Simo Ojanen kuvaili yhdistyksensä toimintaa monitasoiseksi, jossa esimerkiksi varsinainen sisärengas luovine kirjoittajineen oli järjestävä joka toinen viikko ns. ”roihu-iltoja”, joisa esiteltiin omia tuotoksia Osuuskassan kerhohuoneistossa. Tärkeässä osassa olivat myös keskustelutilaisuudet. Suunnitelmissa oli niin ikään ainakin yksi kirjallinen ilta vetonaulanaan joku tunnettu suomalainen tai suomenruotsalainen kirjailija. Myös Hämeenlinnan Soitannollisen Kerhon kanssa oli tarkoitus järjestää tilaisuuksia esitellen jäsenten luomuksia ja jazzia. Ajankohdaltaan oli vielä auki yksi kirjallinen show perustuen erääseen tunnettuun kirjaan. Hankkeisiin kuului myös pieni kellariteatteri. Ohjelmaan kuuluivat myös eri kirjailijaseminaarit ja neuvottelukokoukset.

Säveltäjä Marttisen mukaan kevään musiikkitilaisuuksiin liittyen hankkeita oli vireillä useitakin, mutta päivämäärät olivat olivat vielä avoinna. Luvassa oli ainakin huhtikuussa Marttisen oma säveltäjäilta. Eräiden muiden tilaisuuksien järjestymiselle olivat ehtona taloudellisen puoln järjestyminen. Ilmi Marttisen liikunta- ja balettikoulu toimi vailla minkäänlaisia avustuksia ja sen tähden kamppaili vaikeuksissa.

Osallistujan vuoden 1967 ensimmäinen numero päättyy mielenkiintoiseen kirjoitukseen ”Asuminen vuonna 2000”, joka tarjoaa kurkistuksen siihen, millaisena nyt jo toteutunut tulevaisuus 53 vuotta sitten nähtiin. Ensimmäisenä lukija huomio kiinnityy maapallon väkiluvun kasvun arvioon. Vuoden 2000 väliluvuksi ennustetaan ilman onnistuneita rajoitustoimia 7 410 000 000. Vertailun vuoksi vuoden 2018 väkiluvuksi on arvioitu 7,594 miljardia (vuonna 2000 6,956 miljardia). Teknisten aopuvälineiden kehitys oli vasta kehittymässä 1960-luvulla, mutta jo silloin arvioitiin siirtyminen teollisuudesta ns. palveluyhteiskuntaan. Tärkeänä nyanssina oli arvio asumisen muuttumisesta liikuteltaviin koteihin ja luopuminen masiivisista julkisivuratkaisuista. Niin kuin artikkeli toteaa:” Tulevaisuuden kaupunki: siirrettäviä ja lisättäviä asunto-orgaaneja päällekkäin vierekkäin, jotka muodostavat uuden arkkitehtoonisen kokonaisuuden”. Paikallisen arkkitehtuurin tulavaisuus nähdään ennustuksessa sangen synkkänä maapallon integroituessa, eri kulttuuripiirien sulautuessa toisiinsa. ”Traditiot antavat arkkitehtuurille omia erikoispiirteitä, mutta tulevaisuuden maailmassa rakennetaan kaikkialla samalla tavalla”. Voimme itse kukin arvioida, kuinka ennuste on toteutunut vai onko se ainoastaan hiukan edellä aikaansa.

* * *

 

Toisessa numerossaan tammikuun lopussa Osallistuja nostaa etusivullaan esille teatterin hajasijoituksen vanhaan viljamakasiiniin ja työväentaloon. Vuotta 1967 pidettiin paitsi itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuotena myös taloudellisenkasvatuksen vuotena. Kansalaisjärjetöjen kerrottiin koonneen voimansa kiinnittääkseen ihmisten huomion talouden peruskysymyksiin ja niiden ymmärtämiseksi. Radiossa oli alkanut tammikuun 17. päivänä ohjelmasarka ”Talouden kiertokulku”. Ohjelman tueksi oli julkaistu erityinen kirjanen.

Luettavissa on myös Eikka Lehtosen kirjoitus kaupunginteatterin näytelmästä ”Niskavuoren Heta”. Sen mukaan Niskavuori-sarja on kuulunut suomalaisen teatterin vahvimpiin tukipilareihin. ”Psykologisena luonnekuvauksena ja erittäin dramaattisena sarja esittäytyy yhä edelleenkin uusille katsojapolville tuoreena ja kulumattomana.” Hämeenlinnalainen teatteri ei ole tehnyt kirjoituksen mukaan poikkeusta vaan jo kolmekymmenluvulta asti saanut suosiota myös Niskavuori-näytelmiä koko sarjan tultua jo esitettyä, osa jo kahteen kertaan. Niskavuoren Hetaa on väitetty koko sarjan parhaaksi. Hämeenlinnassa sen edellinen tulkinta oli saanut ensi-iltansa 13.11.1952.

Osallistujan lukijat saivat tutustua Veljekset Vekka Liikenne Oy:n alkuhistoriaan, johon on toki ilmeisesti myöhemminkin eri yhteyksissä palattu. Joenhiisi kuuluu siihen hämeenlinnalaisten sukupolveen, joka oppi tietämään linja-autojen tarkoittavan Vekkaa tai Hämeen Linjaa. Osallistuja toteaa tässä kirjoituksessa Jaakko Vekan ostaneen neljäkymmentä vuotta aiemmin kuorma-auton ja aloittaneen puutavaran ajon metsäyhtiöiden laskuun. Tuosta ajankohdasta laskettiin Veljekset Vekka Liikenne Oy: syntyneen. Toinen kuorma-auto tuli hankittavaksi Erkki-veljen hankkiessa ajokortin. Siitä toiset parisen vuotta myöhemmin koitti aika aloittaa kesäinen linja-autoliikenne Aulangolle. Aulangon liikenteessä ollut linja-auto onkin entistettynä tullut viime vuosina eri tilaisuuksista tutuksi.

Kaupunkimme linja-autoliikenteen nykytilasta on voitu olla monta mieltä, mutta Osallistuja kertoo, että Linja-autoliiton vuonna 1962 tekemän tutkimuksen mukaan kaupungissamme oli taajimmat vuorot ne olivat sittemmin siitäkin tiivistyneet.

Toinen hämeenlinnalaisittain mielenkiintoinen artikkeli käsitteli hämeenlinnalaisen kaupan kehitystä. Skogsterin historiaa on viime aikoina käsitelty ainakin kauounginmuseon siirtyessä linnalta takaisin keskustaan Skogsterin entisen tavaratalon tiloihin. Osansa artikkelissa saivat myös eräät muutkin kaupunkimme historiaan liittyneet liikeyritykset otsakkeella ”Hämäläisten kauppapaikalla takanaan värikäs historia”. Joenhiisi on käsitellyt hämeenlinnalaisia liikeyrityksiä kirjoittaessaan joulunajasta 1914.

Tässä numerossa myös julistettiin kilpailu vuoden 1966 suosituimman hämeenlinnalaisen löytämiseksi.

* * *

 

Helmikuun alun Osallistuja aloitti etusivullaan palstan nimeltä ”Hämeenlinnan teollisuus”. Jälleen lähdettiin liikkeelle perinteisellä viittauksella maineeseen koulu-, virasto- ja varuskuntakaupunkina unohtamatta kaikkinaista historiallista menneisyyttä. Heti aluksi todettiin täällä suhtaudutun teollistumiseen erittäin negatiivisesti. Se koettiin jotenkin likaiseksi ja tuovan kaupunkiin sellaista väkeä, jota ei ilmeisesti kaivattu. Siten myöhästyttiin kaupunkikehityksen lähtiessä toden teolla liikkeelle. Kaupungin edullista sijaintia ei osattu käyttää hyväksi. Näkökulmaa 1960-luvun tilanteeseen kirjoitus antaa selittäessään Hämeenlinnan olevan tietyllä tavalla paitsiossa mm. radio- ja TV-toiminnassa eli yleisessä näkyvyydessä. Suuri alueliitos on tuonut vuonna 1967 uusia näkymiä kaupunkiin ja niitä myös kirjoituksessa pohditaan. Mainitaan myös Hämeenlinnaan saadun teollisuustoimikunta, jolta ilmeisesti toivotaan tarmoa. 

Hämeenlinnalla todetaan jo 1967 Hämeenlinnan Teollisuustoimhenkilöt Ry:n puheenjohtajan Tuomo Mikkolan suulla olevan käsillä viimeiset hetket päästä todella mukaan teolliseen kehitykseen. Kaikenlaisen kiertelyn ajat ovat kuulemma lopussa. Teollisuustonttien puute oli alueliitoksella poistunut. Tulijoita uskottiin löytyvän, jos ne vain otettaisiin sopivasti vastaan.

Kulttuuri- ja opetuspuolella harkittiin näyttämötaiteen ottamista koulujen opetusohjelmaan. Opetusministeriö oli edellisenä vuonna asettanut erityisen toimikunnan tarvittavan ehdotuksen valmistelemiseksi.

Oman näkymänsä vuoden 1967 suomalaiseen elämään tarjoaa myös kirjoitus TV-teatterin kevätkaudesta, vaikka itse televisiolaite oli monessa kodissa vasta tuloillaan. Aikakautta kuvastelee oma tuotanto. Joka toinen perjantai oli vuorossa ns. pitkä näytelmä. Muu perjantai-iltojen teatteriohjelmisto käsitti kolme pienimuotoista näytelmätekstiä, kaksi runosta, laulusta ja kuvista rakentuvaa kokooomaohjelmaa sekä sarjana esitetty Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Maailmandaramatiikkaa esityeltiin sarjassa antiikin draamaa. Kirjailijaniminä mainittiin O´Casey, Shaw ja Horvath.Syksyllä oli luvassa uutta pohjoismaista TV-dramatiikkaa.

Puolisen vuotta aiemmin oli Oulusta Hämeenlinnaan ilmestynyt Erno Paasilinna, joka toteaa Karisto Oy:n kirjallisena johtajana, että ”kirjoittaminen on luonnollista toimintaa”. Artrikkeli on kiintoisa kurkistus vuoden 1967 todellisuuteen. Erno Paasilinnan mielestä muun muassa ”nykyinen sensuurikehitys on ajautumassa väärille linjoille. Koska ennakkotapaukset lainkäytön periaatteen, saattaa joku oikeudenpäätös aiheuttaa varsin paljon lisävaivaa kustantajalle käsikirjoituksia luettaessa. Tällöin täytyy ruveta erikoisesti etsimään jotain seikkaa, joka saattaisi olla vastoin tällaista ennakkopäätöstapausta.” 1960- ja 1970-lukujen kirjallisee elämään perehtynyt voinee arvailla, mihin Paasilinna tuossa viittasi.

Seuraavaksi Osallistuja ottaa tarkastelun alaiseksi taloudellisen kasvun tutkimisen aloittamalla taloustieteilijä Joseph Schumpeterin ajatelmalla ”kapitalistinen markkinatalous ei ole kokenut eikä voi kokeakaan paikoilleen jähmettynyttä tasapainon tilaa”. Taustana lehden pohdinnalle oli kuluneiden parin vuosisadan aikana länsimaissa koettu kasvukausi, jota ei kuitenkaan ollut koettu tasaiseksi kapuamiseksi elintason vuorlle niin kuin kirjoituksessa todetaan. Kirjoittajan mukaan taloustieteessä ei ollut juurikaan kiinnitetty huomiota taloudellisen kasvun ilmiöön. Kirjoitusta nyt lukiessaan saattaa kysellä mielessään, onko suhdannevaihtelujen havainnointi ollut sellaista niiden kokemista irrallisina ilmiöinä tai onko se enää sellaista. Osallistuja antaa siis askelmerkkejä myös taloustieteellisille pohdinnoille kullekin lukijalle edellytystensä mukaan.

Kenties lähempänä keskivertolukijan maailmanpoliittisia pohdintoja on puolestaan kirjoitus, jossa kysellään, onko YK:lla paperiarmeija. Lehden kuvaamien ”epäsosiaalisten” kansojen ja valtaryhmittymien yleismaailmallista rauhaa uhkaavat toimenpiteet eivät valitettavasti ole mihinkään kadonneet. Siinä suhteessa selvästi hämeenlinnalainen saattoi pohtia 53 vuotta sitten lehtensä avattuaan aivan samoja asioita kuin nykyäänkin.

Kulttuuripuolella Osallistuja perehtyi Juhani Peltosen runoilijakuvaan. Kirjoituksesta ilmenee, että Peltonen oli jo saavuttanut kirjallisessa kentässämme suhteellisen selvän aseman aloitettuaan varsinaisen kirjailijauransa kolmisen vuotta aiemmin runokokoelmallaan ”Ihmisiät”. Peltosen lahjakkuutta ennakkoluulottomana kielenkäytön uudistajana ja ”oikukkaiden kombinaatioiden luojana” jo ylistettiin.

Yleisöpalautteen puolelta tässä yhteydessä on otettava esille nimimerkki T:n jonkinlainen tuohtumus tai ainakin harmistuneisuus kaupunkimme kulttuurielämää käsitelleestä kirjoituksesta, josta hänen mukaansa sai sellaisen käsityksen, ettei muita vapaita musiikkiharrastuksia ollutkaan kuin Musiikkiopisto tai Soitannollinen Kerho. Nimimerkin mukaan esille olisi tullut ottaa myös erinäiset musiikilliset yhdistykset.Esimerkkkieinä hän mainitsee Kaupungin orkesterin, Hämeenlinnan Työväenyhdistyksen soittokunnan. Hämeenlinnan näkyvimpänä musiikkiyhdistyksenä hän piti kuitenkin Hämeenlinnan mieskuoroa. Kuoroista hän mainitsee myös Laulu-Veljet , kirkkokuoron, Ty:n sekakuoron ja Karjalakuoron.

Toimitus vastasi pahoitellen puutteita puolustautuen artikkelin uhanneen paisua erittäin laajaksi.

Nykyisissä sääolosuhteissa talvisista urheilu- ja harrastelajeista on mitä ilmeisimmin sangen haasteellista kirjoittaa täkäläisissä lehdissä. Toisin taisi olla vielä 53 vuotta sitten, jolloin jäähän hakatusta avannostakin oli vaivatonta hankkia kuva ja kertoa avantouinnin iloista jopa -40 asteen pakkasilla. Osallistuja arvioi silloiseksi Hämeenlinnan aktiivisten avantouimareiden määräksi noin neljäkymmentä ja totesi määrän hiukan edellisistä vuosista laskeneen. Vuoden 1967 innovaationa lehti esitteli Ahveniston avantoon rakennetun kehyksen, jonka varaan oli laskettavissa vinssin avulla suojaava kansi.

Lopuksi lukijat pääsivät vielä tutustumaan matkailuasiamies Ailo Linnakankaaseen, joka ei suinkaan ole mikään salainen agentti. Miehen tehtäväksi oli annettu Hämeenlinnan tunnetuksi tekeminen. Vielä kuutisen vuotta sitten Ylen sivuilla oli arkistopätkä, jossa Linnakangas kertoi juuri valmistuneen moottotitien pätkän ääressä Turuntien sillalla tehdyssä haastattelussa kaupunkimme sen aikaisista matkailukohteista. Mainittu arkistopätkä olisi ollut mielenkiintoista liittää tähän, mutta ei siis enää ole saatavissa esille. Vuonna 1967 Linnakangas oli toiminut virassaan jo 11 vuotta, joten jonkinlaista näkemystä oli varmaan jo ehtinyt kertyä jo moottoritien pätkän valmistuessa 1964.

* * *

 

Helmikuun lopulla kaupunginjohtaja Jaakko Vuorinen [50 vuotta sitten: Kaupunginjohtajan joulutervehdys vuodelta 1966] myönsi Osallistujalle haastattelun, jossa totesi muun muassa: ”Hämeenlinnan kaupungin teollistamispolitiikan päämääränä on luoda olosuhteet sellaisiksi, että kaupungissa jo oleva teollisuus viihtyy ja laajentaa toimintaansa nimenomaan täällä ja että uusi teollisuus alkaa tuntea entistä suuempaa kiinnostusta Hämeenlinnan tarjoamia mahdollisuuksia kohtaan”.

Hämeenlinnan teollisuus- palsta jatkoi kaupunkimme elinkenorakenteen haasteiden ja tulevaisuuden tutkailemista. Kuultavana oli tuolla kertaa siis kauounginjohtaja. Kaupunginjohdon taholta ilmeni tekstin mukaan jonkinlaista turhautumista Hämeenlinnan esittelemisestä eräänlaisena kulttuurin kehtona. Samalla lehden etusivulla kirkuukin vähintään provosoivasti otsake:”KULTTUURIN MERKITYSTÄ LIIOITELLAAN H:LINNASSA”. Päättävissä piireissä pidettiin erittäin kyseenalaisena taidetalon tarvetta. Kulttuuripiirejä muistutettiin yksityisen veronmaksajan tarpeista.

Alueliitosta mahdollisuuksineen ei nähty täysin ongelmattomanakaan mitä tuli uusien alueiden hyväksikäyttöön. Asian kimpussa painisyeli myös vasta perustettu teollistamistoimikunta, jonka lähtökohtana oli osoittaa tarvittavat teollisuusalueet uuden yleiskaavan laatimisen pitkäkestoisuuden vuoksi, jotta kauounki saattoi hankkia mainittuja alueita omaan hallintaansa edelleen välitettäviksi teollisuudelle. 

Vuoden 1966 suosituin hämeenlinnalainen ratkesi.

Vuoden 1966 suosituimmaksi hämeenlinnalaiseksi valittiin kansanedustaja Timo Mäki. Toiseksi pääsi pop-laulaja Irwin Goodman, juontaja, koululainen Markku Veijalainen kolmanneksi, säveltäjä Tauno Marttinen neljänneksi. Edelisenä vuonna yleisölle avatun Sibeliuskodin intendentti Jarmo Sermilä oli viides. Nuorten parissa toiminut uusi kaupunginvaltuutettu Voitto Penttinen jäi kuudenneksi ja kunnallinen ammattientarkastaja Eero Salo seitsemänneksi. Vooittaja sai 146 ääntä ja toiseksi jäänyt 142. Seuraavat sijoitukset ratkesivat jo huomattavasti alle sadan äänen saalilla.

”Helmikuun yhdeksäntenä järjestivät Tyttölyseon seitsemännet luokat kahdeksansille perinteellisen potkujuhlan...” Noin aloitti Osallistuja sivun mittaisen selvityksen juhlasta, jonka kehyksenä oli juoni oikeudesta tuomareineen. Varmati silloinen tilaisuus jäi kyseisten abiturienttien mieleen.

Lehden takasivulla puututtiin jälleen kestoaiheeseen eli Hämeenlinnan ja ympäristön matkailun näkymiin. Otsikko uteli ”Onko maakunnallinen matkailujärjestö nukahtanut?” Kirjoittaja oli kollegoineen kuulemma takavuosina ammatinsa vuoksi seurannut Etelä-Hämeen matkailijayhdistyksen toimintaa ja joutunut huomaamaan aiemmin vireän toiminnan hiipuneen kohti täydellistä hiljaisuutta. Hän pohtii, etteivät pelkät henkilövaihdokset olleet voineet johtaa mainittuun tilanteeseen. Hän mainitsee kunnallisten matkailulaiutakuntien saaneen kuluneina vuosina vauhtia toimintaansa ja kyselee, onko matkailuyhdistys ollut niiden kanssa yhteistoiminnassa. Hän perää myös talkoohenkistä panostusta.

* * *

 

Maaliskuun alun viidenteen numeroon ehdittäessä Osallistuja on luonut katseensa kohti Ahvenistonharjua maalaillen ” katsottaessa sopivasta kulmasta Ahveniston harjulle päin, havaitaan hyppyrimäen rakennustyömaan nosturin huippu mäntymetsän keskellä”. Maisemaa suuresti muokkaavan hyppyrimäen rakennustyöt olivat siis käynnissä. Rakennelman loiston päivinä Joenhiisikin pääsi ihailemaan hyppytornin päältä avautuneita maisemia, jotka nykyinen Hämeenlinna on tietyllä tavalla tuhlannut käsistään antamalla mäen rappeutua. Joenhiisi on aiemmin kirjoittanut mainitusta hyppyrimäestä.

Vuonna 2014 Ahveniston ennen uljaasti esitelty hyppyrimäki oli enää hiljakseen rappeutuva betoniluuranko,
jonka kaikki ikkunat oli saatu ilmeistä vaivaa nähtynä kaikki. Surullinen menneiden toiveiden monumentti,
jonka on annettu vaipua rappion alhoon.

Vuonna 1967 Hämeenlinna oli yksi ehdokas seuraavan vuoden yhdistetyn ja pienen mäen mestaruuskisojen paikkakunnaksi. Ehtona oli mäen saattaminen valmiiksi syksyyn mennessä. Rakennusmestari Juhani Palsan mukaan pääurakoitsijan uskoi mäen valmistuvan ajoissa. Mäen korkeimman huipun kerrottiin kohoavan 180 metriin merenpinnan yläpuolelle. Rakennelmien korkeutta kuvattiin suurimmaksi vaikeudeksi. Sitä verrattiin Kantolaan edellisenä kesänä rakennetun viljasiilon korkeuteen, joka kuulemma jäi ainoastaan 80 metriin merenpinnasta. Mäen kriitisen pisteen sijaintia arvuuteltiin jonnekij 80 metrin paikkeille. Sitä ei vielä kirjoituksen aikoihin ollut tarkoin määritelty. Wikipedian mukaan mäen K-piste oli aikanaan 79 metriä.

Osallistuja antoi myös käytännön elämän tietoa eli valisti sopivan ompelukoneen hankkimista. ”Ompelukoneen osaminen ostaminen on jo sitä luokkaa oleva toimenpide, että on syytä tarkoin harkita koneelle asetettavat suoritusvaatimukset, mutta huomioonotettava seikka on myös se, etteä ompelukone vuosikymmeniksi eteenpäin...”. Teksti luettelee joitain uusimpien tuolloisten koneiden toimintoja ja kysyy liikkeenharjoittaja P. Ryynäseltä, osataanko uusimpia ompelokonemalleja käyttää. Vastauksena on toteamus pelon aiheettomuudesta kunhan markkinoilla oleviin koneisiin tutustutaan ammattitaitoisen henkilön opastuksella,

Hämeenlinnan teollisuus -palstalle oli etsitty joitakin kunnalisia luottamushenkilöitä, jotka pääsivät esittelemään teesinsä. Sosiaalidemokraatteja edustanut palomestari Veikko Väliö piti tärkeänä tonttien hintojen pitämistä kurissa. Suhteellisen pienenä talousalueena Hämeenlinna on sekä kärsinyt naapureinaan olleista aktiivisista kaupungeista että omista laiminlyönnestään.Vaikka hän näki tilanteen ja asenteiden muuttuneen. Kaupungin palvelukykyä hän piti suurin pitein keskitasoisena, mutta tiedosti kunnallistekniikan laahanneen perässä haitaten esimerkiksi asuntotuotantoa. Myönteisenä Väliö piti kaupungin päätöstä olla valittamatta harkintaverotuksesta ja että tuosta epäoikeudenmukaisesta verotusmuodosta oli päästävä eroon. Vastaperustetulta teollisuustoimikunnalta hän ei odottanut mainittavimpia saavutuksia.

Pääpuolueiden kunnallispoliitikot esittivät teesinsä paikakunnan kehittämisestä.

Kokoomusta edustanut ekonomi Eero Järvinen totesi heti aluksi, ettei Hämeenlinna ollut viimeisten vuosikymmenien aikana pystynyt pitämään asemaansa maakunnallisena keskuksena, vaan sen vaikutuksessa ollut talousalue oli asteittan pienentynyt. Suurista maalaiskunnista Hämeenlinna oli menettänyt naapurikaupungeille kauppakumppaneina muun muassa Luopioisten, Sääksmäen ja Lammin kunnat. Suurimpana syynä Järvinen piti kantahämäläisten kansaedustajien yhteistoiminnan puutteen. Osasyylliseksi hän mainitsee itse kaupungin. Teesinään hän julistaakin, että kaupunkia olisi hoidetava kuin liikeyritystä, mikä hänen mielestään ratkaisisi kko kehityksen kulun ja suunnan.

Skdl:n muurari Osmo Sievänen korosti teollistamisen merkitystä ja sen mahdollisuuksia suuren kuntaliitoksen toteuduttua ja tarjottua runsaasti tilaa. Sieväsen mukaan kaupunki oli ollut kunnallisteknisten töiden ja muun palvelun suhteen siihen asti aivan kärkipäässä teollisuusalueiden puutteen ollessa suurena haittana. Väliön tavoin hänkin piti tonttipolitiikkaa tärkeänä. Olennaisin tavoite oli uusien, tuottavien työpaikkojen luominen.

Liberaalisen kansanpuolueen edustajana varatuomari Osmo Laakso otti esille harkintaverotuksen, jolla ei pitänyt pilata mainettaan. Kyseisen veron osuuden teollisuudelta saatavista verotuloista Laakso uskoi olevan häviävän pieni, joten välillinn tappio oli suurempi kuin välitön voitto. Teollisuuden hankkimnen oli vaikea tehtävä, johon ei ollut annettavissa hänenkään taholtaan mitään valmista reseptiä. Hän olisi kuitenkin katsonut itsenäistä teollisuuslautakuntaa paremmaksi kuin kaupunginhallituksen alaisena toimivaa teollistamistoimikuntaa. Joka tapauksessa laakso olisi antanut lauta- tai toimikunnille ”riittävän pitkän” tilaisuuden toimia, sillä muutamien vuosien hukkatöiden jälkeen ne kerran onnistuessaan olisivat korvanneet monen vuoden tappiot. Teollisuuden hankkimisessa olisi pitänyt olla etusijalla pienteollisuus., koska sitä hän ei pitänyt kovinkaan suhdanneherkkänä. Tuolloisesta valtuustosta hänellä ei ollut kuin positiivista sanottavaa.

Aikalaistensa taatusti muistama ja uusimpien sukupolvien vaikeasti mieltämiin tilanteisiin kuuluu Hämeentien ja Viipurintien risteyksen hullunmylly. Maaliskuun alun numerossaan Osallistuja kirjoitti asiasta sivun mittaisesti otsikolla ”Valmistuva ”rengastie” helpottaa ruuhkaliikennettä”. Tekstin tueksi oli piirretty liikenneympyrä täyteen erilaisia kulkupelejä, joita täydentää oikeassa yläkulmassa jopa höyryveturi. Vanhan hämeenlinnalaiset toki muistavat vielä ne vanhat ratakiskotkin.

Viipurintie vaikuttaa nykyisinkin ruhka-aikoina melkoiselta sumpulta, mutta millainen se olisikaan ellei juuri tuollloin 1967 olisi ollut käynnissä uuden väylän rakentaminen Vanajan kirkon läheisyydessä olleen tasoylikäytävän viereen. Katisten kartanon pohjoispäässä oli meneillään maanleikkauksia Turun ja Lahden välisen liikenteen ohjaamiseksi pois Hämeenlinnan keskustasta. Voi vain jälkeenpäin päivitellä, millainen sumppu nykyään olisi ellei liikenne pääsisi mainittua väylää pitkin ohittamaan kauounkikeskustan. Tietenkin Osallistuja esitti tekstinsä lopussa myös varovaisen pelkonsa siitä, että ohikulkumatkalla olevat turistit vastaisuudessa eivät enää poikkeaisikaan Hämeenlinnassa.

Tässä vaiheessa vuotta edettiin Osallistujan palstoillakin ilmeisesti kohti kiihtyvää polemiikkia Taidetalon tarpeellisuudesta. Edellisessä numerossa ollut kirjoitus kaupunginjohtajan kielteisestä kannasta oli poikinut yleisönosastolle kipakan avoimen kirjeen, jossa pyrittiin kiistämään kaupunkilaisten jakaantuminen teollisuus- tai kulttuuri-ihmisiin. Kirjoittajan mukaan teollisuutta ei saatu houkutelktua moisilla julistuksilla. Samalla muistutettiin kaupunginjohtajan itsensäkin pitäneen tuettyjä kulttuuritiloja puutteellisina. ”Olet jo toinen Taidetalosäätiön hallituksen puheenjohtaja, jonka usko asiaan on loppunut kesken. Tarvitaanko jälleen kymmenen vuoden ruususenuni , ennen kuin asia lähtee todella edistymään?”

Kulttuuri- ja talouspoliittisen keskustelun lisäksi Osallistuja oli havainnoinut myös näkymiä kaupunkimaiseman yläpuolella eli maalaili lukijoiden eteen kuvaa kattojen yllä kaarrelleista pienistä lentokoneista, joita tuolloin oli ollut nähtävissä. Lehti aloitti juttunsa kertaamalla Räyskälä-säätiön alkuhistoriaa ja otsikoimalla ”Lentolupakirja on nykyaikainen ajokortti”. Jutusta käy ilmi myös, että tuolloin Katuman jäällä oli kiitorata, jolta järjestettiin yleisölennätyksiä. Jälleen siis yksi palanen yritettäessä näin yli puolen vuosisadan jälkeen hahmottaa Hämeenlinnassa koettua elämää.

* * *

Lähteet:

Osallistuja-lehti; nrot 1-5/1967